Nelijalkainen

Kas niin, taas se tuli ilmi: filosofiseen skeptisismiin tutustuminen on todellakin vahingoittanut tervettä järkeäni. Kun onnun YTHS:lle, minut viskataan heti lääkärille, huolestuksesta kielien. Minä kun kuvittelin, että joudun olemaan oikein pontevana, jotta pääsen terkkaria pidemmälle. Ei. Lääkäri on kovin huolestunut oireistani ja jalkani reagoinnista passiiviseen liikuttamiseen ja määrää kyynärsauvat, joita ilman ei tule liikkua. Kokeita. Saan jälleen kerran hämmästellä, kuinka nopeasti veri pulppuaa koeputkeen. "Miksi se tulee niin nopeasti, noin pienen neulan läpi, kun haavasta tulee veri niin hitaasti", utelen. Sairaanhoitaja nauraa. Putki on tyhjiö, se imee verta.
Tyhmä olo. Mutta kysymättä ei opi.
Kaikenkaikkisesti olen ylpeä itsestäni veren purskahdellessa putkeen paksuna, kimaltavanpunaisena, elinvoimaisena. Ajattelen, että kyllä se tästä.
Arvio on rasitusmurtuma tai jonkin jänteen tai luuta päällystävän kalvon tulehdus. Mutta myös reumatesti otetaan. "Älä säikähdä, en pidä sitä todennäköisenä", sanoo lääkäri. Pysyn tyynenä. Huomenna voi soittaa, kysellä tulehdusarvoja, joita verestä mitataan.


Kyynärsauvoilla liikkuessa huomaa tosissaan, kuinka esteellinen kaupunkirakenne on. Yliopiston ovesta pääsee sisään vasta pari porrasta kavuttuaan, hissin oven auki saaminen on hankalaa, bussiin nouseminen lähes mahdotonta. Ajattelen ystävääni, jolla on reuma ja jonka kamoja koulussa usein kannoin. Ajattelin sitä silloin ystävällisenä, avuliaana eleenä, en tajunnut, kuinka mahdotonta kyynärsauvojen kanssa on oikeasti käsitellä matkakorttia, olkalaukkua, lompakkoa. Kuinka kamalia ovat jäiset kohdat tiessä. En jaksa taittaa jääpiikkejä sauvoihin, koska ne pitäisi heti bussiin noustessa taittaa taas pois. Kierrän jäätiköt niiskuttaen.
Jätän gradun kahtena kappaleena humanistisen tiedekunnan toimistoon. Täytän kypsyyskokeen tenttikuoren.
Matkatessani kotiin kuusfesse aalla mietin, miksi ihmeessä pidän itseäni aina luulosairaana kunnes toisin todistetaan. Ajattelen, etteihän tämä kipu mitään. Kunhan vihoittelee. Menen lääkärille vasta äärimmäisessä hädässä. Sielläkin olen epäuskoinen hänen sanoessaan, että ilman kyynärsauvoja ei nyt sitten liikuta minnekään.
En ajatellut aivan tätä ajatellessani, kuinka hienoa olisi olla nelijalkainen. Olo on kulmikkaan, koordinaatiovammaisen kyborgin. Kahden sauvan yhtäaikainen heilauttaminen kipeän jalan kanssa "jalan liikkeet luonnollisina kävelyliikkeinä pitäen", kuten sauvojen käyttöön opastava fysioterapeutti tavoitteen ilmaisee, tuntuu mahdottomalta. Jalka kinnaa vastaan, ei tahdo osata ponnistaa päkiällä, sauvat heilahtelevat epätahtisesti, töksähtelevät katuun, täryyttävät olkapäitä, peukalonhangat sauvojen kahvoissa jomottavat. "Vitut", ajattelen, laitan sauvat kainaloon, linkkaan pari askelta, mutta palaan sitten kivun kannustamana takaisin sauvoille.
Toivon useinkin oppituntia nöyryydessä. En kuvitellut kehollista tapaa oppia nöyryyttä, en osannut kuvitella. Nyt osaan. Kaikki on tajuttoman vaikeaa, paitsi makaaminen, istuminen, lukeminen ja kirjoittaminen.
Aivot altaassa, allas huoneessa, huoneen ovi lukossa, avain kadoksissa.

Olennaista/epäolennaista

Ulkona on niin kaunista, että jalkapöydän vihoittelu harmittaa. Huonostinukutun yön jäljiltä todellisuus piirtyy normaalia raadollisemmin. Kissa kehottaa minua perumaan tanssitreenit, koska en pysty oikein edes kävelemään. "No mutta voinhan minä katsoa", intän, katsoa, kirjoittaa uudet askeleet muistiin. Lopulta suostun ajatukseen, että edes soitan harjoittajallemme, tarkistan, josko vain kertaamme. Yritän hakea puhelinnumeron sähköpostistani, mutta kone ei aukea, vaan ilmoittaa, että systeemistä puuttuu jokin olennainen tiedosto. Lähden siis matkaan joka tapauksessa. Tanssistudiolla on vain yksi ihminen, joka tietää kertoa, että treenit on peruttu, siitä on lähetetty sähköpostia kyllä. Jos kone olisi avautunut, olisin nähnyt sähköpostinkin.
No, joka tapauksessa olisi ollut pakko tulla keskustaan särkylääkkeiden loputtua ja ostamaan vaihtopinteli jalkaan, niin että toisen ideaalisiteen pesusta kuivuessa toinen voi olla jalassa tukemassa sitä.
Jalka on tässä vaiheessa niin kipeä, että on helppo hymyillä iloisesti kuullessaan pääsevänsä kotiin lepäämään.
Kotona tietokone avautuu aivan kiltisti. Odottaa sähköposti, ettei treenejä ole. Hihittelen päivän päättömälle kululle.

Olennaista on se, että hyvä mieli säilyy, että asiat hihityttävät. Muuta en uskalla sanoa. Hihitin pitkään jo toista kertaa Avaruusajan päiväunien pohdinnalle siitä, millaista olisi, jos olisi nainen. Ja omalle murjaisulleni sen kommenteissa. On vähän tyhmää nauraa omille jutuille, mutta onpahan toisaalta aika omavarainen huumorinkulutuksensa suhteen. Ja: harvoinpa sitä tapaa ihmisiä, joiden mielestä samanlaiset asiat ovat hassuja, hihityttäviä. Kissa, joka puhdistuttaa peffansa koirilla heti kissanvessasta tultuaan, Patrick Batemanin panoposeerausilmeet eilisessä American Psychossa, se, miten katuvalot syttyvät räpsähdellen, hämmentyneen oloisesti.
Olennaista, olennaista, toisaalta ajatus olennaisuudesta on jotenkin... hämärä. Useimmiten tuntuu siltä, että olennaisuudet ovat niin kontekstisidonnaisia, etteivät edes läheiset ystävät jaa niitä. Okei, kaikista perhe, terveys ja ystävyys on hyviä juttuja, mutta se, mitä niillä tarkoitetaan, mitä niiltä odotetaan, on aika eri juttuja eri ihmisillä. Kun lukee opiskelijakirjaston tenttikirjoja, näkee, kuinka eri ihmiset ovat alleviivanneet eri kohtia, eri kynin, eri tyylein, jotkut kirjoitelleet marginaaliin kommentteja. Se, mitä ihmiset ovat nähneet olennaiseksi, on kiinnostavaa. Joskus kirjan innostuu jopa selaamaan läpi, etsimään ne vaaleanpunaisen korostustussin jäljet, koska se korostaja on ollut niin käsittämätön. Mitä ihmettä se on oikein hakenut tästä opuksesta?
Älkää kysykö, miksi opiskeluuni meni niin kauan. Epäilemättä siksi, että minusta tuollaiset asiat ovat olennaisia. Joskus jopa olennaisempia kuin itse teksti, etenkin jos kyseessä on jokin haukotuttavan tylsä osa-alue jossain ei niin hehkeässä sivuaineessa. Konstruioida vaaleanpunaisen korostuskynän käyttäjän intressit, ehkä arvailla, kuka omista tutuista se voisi olla. Toivoen toki, etteivät nämä ole sellaisia ääliöitä, jotka tuhrivat kirjaston kirjoja korostustussein. Sitä vartenhan on mahdollisuus myös ostaa kirja itselleen.
Kirjalijan päiväkirjassa on kirjoitus tyypistä, joka sanoo: kerro, kuka kirjallisuuden hahmo on jäänyt mieleesi, niin kerron, kuka olet. Minulla on montakin kirjallista kiinnehenkilöä (Ihmemaan Alice, Ismael, Maija Poppanen, Wallace Stevensin Villitty (Berserk), Sudenmorsiamen Aalo, Bernardo Soares ja niin edelleen... kyllähän ne tässä blogissakin vilahtelevat) mutta vieläkin herkullisempi kirjallinen tilanne. Loogista sinänsä, että uskon enemmän tilanteissa emergoituviin itseihin kuin tilanteesta toisiin liikkuviin, tilanneriippumattomiin itseihin. Tilannekin on Alicen seikkailuista. Se kohta, jossa lautamieseläimet kirjoittavat tauluihinsa Alicen oikeudenkäynnissä (Kunnaksen ja Mannerin suomennoksesta):
"Lautamiehet olivat ahkerassa puuhassa ja kirjoittivat kivitauluihinsa minkä ennättivät.
- Mitä he tekevät, kysyi Liisa kuiskaten Aarnikotkalta. - Eihän heillä ole mitään kirjoittamista ennen kuin oikeudenkäynti alkaa.
- He kirjoittavat nimensä, kuiskasi Aarnikotka vastaukseksi. - He pelkäävät unohtavansa sen ennen kuin istunto päättyy.
- Höperöt! laukaisi Liisa aivan ääneen, mutta vaikeni äkkiä, sillä Valkoinen Kani huusi: - Hiljaa oikeussalissa! ... Liisa näki - yhtä hyvin kuin jos olisi seissyt lautamiesten selän takana - kuinka kaikki kirjoittivat tauluihinsa "höperöt"! Hän huomasi myös, että kaikki eivät osanneet kirjoittaa oikein; yksi kirjoitti "höpperöt", toinen "pöperöt", kolmas "hoperot".
...
- Tämä on hyvin huomionarvoista, sanoi Kuningas kääntyen lautamiehiin päin. Ne olivat jo kirjoittamassa sanaa taululleen, kun Valkoinen Kani keskeytti: - Vähän huomionarvoista, tarkoittaa Majesteetti tietysti, hän sanoin kunnioittavasti äänellä, mutta kurtisti kulmiaan ja väänteli naamaansa tarkoittavasti.
-Vähän huomionarvoista, niin niin. Vähäarvoista totta kai, sanoi Kuningas nopeasti ja toisti itsekseen puoliääneen: - Hyvin huomionarvoista - vähän huomionarvoista - hyvin huomionarvoista - hyvin vähäarvoista - aivan kuin olisi maistellut sanoja tai punninnut niiden painoa kielellään.
Jotkut lautamiehet kirjoittivat "huomionarvoista", toiset "vähäarvoista". Liisa saattoi, ylen pitkä kun oli, nähdä selvästi tuon kaiken heidän tauluistaan. - Mutta eihän sillä ole merkitystä, hän tuumi."
Tuossa kohtauksessa tai tilanteessa sanotaan lähes kaikki olennainen olennaisuudesta. Lasten-Liisassa, kuvakirjassa, joka on minulle se ensimmäinen versio tuosta tilanteesta, lautamiehet ovat valamiehiä, ja kirjoittavat tauluihinsa "olennaista" ja "epäolennaista".
Tätä vasten ehkä ymmärrätte, miksi merkintäni ovat pitkiä ja polveilevia. Asioiden olennaisuus on sellainen asia, jota en voi kenenkään puolesta päättää. Edes itseni. Se, mikä tänään tuntuu epäolennaiselta, voi olla mitä arvokkain ja olennaisin fiilistelyn avain myöhemmin: kukapa arvasi lapsena, millaiseen nostalgiaan suistaa kuvakirjan väliin sattumalta unohtunut käärepaperi jäätelöstä, jonka olemssaoloa ei olisi muuten muistanut. Ajatukset unohtuvat jäätelöitäkin nopeammin, myös silloin kun ne muistetaan uudelleen.
Gradunteon kaksi ensimmäistä vuotta elin hybriksessä, kun luulin löytäneeni gradukirjallisuudesta kauhean fiksun tavan ajatella asioita - juuri tuon itsen tilannesidonnaisuuden. Sitten jouduin jostain syystä tonkimaan arkistojani ja löysin vanhan kirjoitukseni Minervan Pöllöstä, ja enkös vaan piru vie siinä käynyt läpi aivan samaa asiaa, ennen kuin olin lukenut yhtään gradukirjoistani. Lähdeteoksena olivat lähinnä runot, ja faktan ja fiktion suhde toisiinsa omassa kokemuksessa... Motivaatiohan siinä meni useaksi kuukaudeksi. Sitten tulin siihen tulokseen, ettei ehkä ole lainkaan olennaista, opinko gradusta jotain uutta. Kertauskin on arvokas asia.
Ehkä kertautuvat asiat ovat olennaisempia? Mutta miksi ne unohtaa niin helposti siinä välillä? Ja eikö kuitenkin juuri yksityiskohta, uutuus, yllätys ole se, mikä saa silloin tällöin tajuamaan, että aiemmin oletti ihan väärin?
Monimutkikasta todellisuudellisuutta.

Kivuliaan asiakaspalveluhenkilön tunnustuksia

Tiedättekö, mikä on yksi surullisimpia jutskia? Tanssija, jonka jalka on kipeä. Sattuu niin helvetisti, että itse asiassa realismin nimissä minun pitäisi parhaillaan karjua ja hakata päätä seinään, jotta jalkaa särkisi vähemmän. Kävely työpisteeltä ruokailemaan takahuoneeseen ja syötyä takaisin nostaa kipulukemat sellaisiksi, että tekisi mieli napata pilleri. En nappaa. Kiristelen hampaita ja kärsin.
Jalka alkaa särkeä mysterioosisti perjantaiaamuna. Aluksi ajattelen, että olen nukkunut jalkaterä omituisesti vääntyneenä ja se kostautuu kramppina, mutta kivun lisääntyessä päivän edetessä tulen toisiin aatoksiin. Koetan muistella, missä olisin jalkani voinut satuttaa. Tanssitunnilla keskiviikkona kaikki sujui normaalisti, torstainakaan en kompastellut, kaatuillut, pyörtyillyt, en edes lyönyt varvasta tuolin- tai pöydänjalkaan. Silti oikea jalkapöytä on niin kipeä, että kävellessä näkee linnunratojen pyörivän. Jalkaterän varvaspuolta voi ilman painoa liikuttaa kivutta ylös-alas, mutta pienikin kiertoliike mihin tahansa suuntaan tai liike painon kanssa tuottaa kivun, joka kirjoittaa selkokirjaimin ilmaan ÄLÄ ASTU TÄLLE JALALLE.
Illalla ajattelen vielä, että äh, jokin lihas se vain kramppaa koko päivän, vitut siitä, ystävämme dj Mokk-A-Fella soittaa levyjä Rosegardenissa, tätä vanhaa tyttöä ei ole pitkään aikaan ulkoilutettu, sinne vaan, ei tarvitse riehua, voi istua sivistyneesti vodkaa sippaillen.
Matkustan kuusseiskalla keskustaan. Takanani istuvat sedät (jotka, todennäköisyyden nimissä, lienevät minua nuorempia, vaikka kohtelevat minua kuten sedät tyttöä, maailma on sellainen) tarjoavat konjakkia taskumatista. Kieltäydyn. Minulla ei ole huuliherpestä enkä aio saadakaan. Enkä halua luoda vääriä toiveita. Kerron avoimuuden nimissä sedille olevani menossa treffeille oman avokkini kanssa. Käytän uskaliaasti sanaa avokki, jota Kissa omien sanojensa mukaan vihaa. Sedät kyselevät ontumisesta auttaessaan minua bussista ulos. Kerron samaan syssyyn tanssimisesta ja kerkiänpä mainostaa Helsinki Tap -festariakin. "Siellä en aio ontua", selitän.
Kissa odottaa Isollaroballa yhtä viehättävänä kuin aina, kun häntä ei ole pariin tuntiin nähnyt. Huolestuu jalasta, ontumisesta. Menemme sisään, rahastaja etsii nimiä listasta. Luulee nimeäni Kissan nimeksi, kysyy multa: "Ja mikä sun nimi oli vai ootsä avec?" Kärisen, että se äskeinen nimi olin kyllä jo minä. "Aha joo." Oli identifioinut nimen miehen nimeksi, ei naisen, tunnistan reaktion. Hämmentyy. Tuijottaa. Osoitan sormella listasta Kissan nimen. "Ja toi on toi." Tyttö merkkaa kuulakärkikynällä ruksin nimen viereen.
Rosegardenissa on punaista. Aivan kuin olisi jonkun sisälmyksissä, ohjelmassa Olipa Kerran Ihminen. Unenomaisuutta lisää se, että vodkan saa lasissa, joka on näemmä nukeille ja nalleille suunniteltu piskuruinen juomalasi. Paikalla on paljon tuttuja, Kissan serkun mies, pikselitaiteilija, hauenleuan lailla virnistävä toimittaja, erikoisennäköinen tyttö, jonka lantion leveää kaarta muistan kerran ihailleeni seiskabeen sporassa. Valkokankailla pyörii miksatun kuvan joukossa kohtauksia jostain steppimusikaalista. Siinä tanssitytöillä on ihan yhtä lyhyet hamoset kuin mullakin. Nyökyttelen mustavalkoisille kuvanaisille yhteisymmärrystä huokuen. Kukapa sitä tahtoisi olla jäyhä, itsekriittinen ja loogisesti koherentti. Minihame päälle, menoks. Lopulta meidän on pakko lähteä, sillä jalka on liian kipeä, ihmiset kävelevät päin, yksijalkaisena tuiskahtelen tuon tuostakin Kissaa päin, tukeudun. Enkä voi tanssia, vaikka musiikki veisi. Harmittaa. Sattuu.
Onnumme takaisin Rautatientorille, tai siis, ei Kissa onnu. Syömme snägärillä kasvispurilaisen kaikilla mausteilla (Kissa) ja ranskikset pelkällä suolalla (minä). Se, että toinen ottaa kaikki mauteet ja toinen ei mitään on vähän kulunut vitsi, mutta naurattaa silti.
Aamulla herään ennen kellon soimista siihen, että jalkapöydän lisäksi myös nilkkaa pakottaa. Jalka on aavistuksen verran turvonnut, sen joutuu survomaan puoliväkivalloin kenkään.
Töissä on kurjaa, koska jalkaa jomottaa ilkeästi. Liikuttaako työ tavallisestikin näin paljon? Yleensä en huomaa edes, kuinka monta matkaa teen tuolilta kassakoneelle tai tuolilta aisakkaiden Helka-päätteille, hyllyjen väliin sukkuloimaan kadonneiden niteiden peräässä. Nyt kaikki etäisyydet venyvät pitkiksi ja hankaliksi. Istuminen ja ylösnouseminen on vaikeaa. Välillä tulee irvistettyä ja purtua huulta, ettei karjuisi kivusta. Koeta siinä sitten hymyillä.
Jalka on sen verran arkana, etten jaksa kauheasti edes iloita siitä, että tulostan gradun tiedekuntaan vietävät versiot.
Huomenna: tietoisuutta, toivon mukaan. Tanssiryhmässämme on lääkäri, voin näyttää jalkaparkaani hänelle. Itse en osaa kuin arvailla, eikä se riitä, tällaisen kivun kanssa. YTHS:n jalkalääkärille joutuu jonottamaan useita viikkoja. Haluan tietää, saanko kävellä, pitääkö jalkaan kietoa pinteli, haluaako sen lämpöä, voinko koettaa varovasti liikutella sitä sillä seisomatta turvotuksen laskemiseksi.
Huvittavaa, istun keskellä lääkiksen kirjastoa, ympärilläni tietoa etsiviä lääkäreitä, jalkani on kipeä, enkä itse, tiedonhakuohjelmien opastajana, onnistu löytämään vastausta sille, mikä jalkaani vaivaa.

Hörhöjen huonetta ja sukua

Kun tulen Kanneltaloon, feldenkraisista edelleen lämpimänpehmeänä, en tahdo ensin löytää Kissaa hörhöjen joukosta. Mistä johtuu, että juuri kaikki pitkät, tyylikkäällä tavalla menninkäisen näköiset pojat kuuntelevat progea? Viimein bongaan Kissan, Tukaanin, ja muutaman muun spontaanisti, irrallaan ja itsellisesti paikalle eksyneen tuttavan. Yhteensä paikalla on yhdeksän tuttavaa. Hämmästyttävää. Suurimmasta osasta heistä en suin surminkaan kuvitellut, että he tykkäisivät Profeetasta.
Keikkaa haittaa vähän se, että siellä pitää istua tuoleilla. Ääh! Suurin osa istuu hiljaa, liikkumatta. Miten he pystyvät, kun musiikki keinuttaa, vie, rytmittää koko olemisen? Kuuntelen erityisen tarkasti rumpuja, koska steppaaminenhan on jaloilla rummuttamista. Jonkin kiinnostavan breikin kohdalla huomaan, kuinka eläytymisen rinnalla on käynnissä toinenkin prosessi: mietin heti, miten jaloilla saisi aikaan vastaavan äänen. Useat jazzrummutuksen standardibreikit ovat itse asiassa toisinpäin kopsattuja, väitti Brenda Bufalino kurssillaan Helsingissä pari kesää sitten; kun afrikkalaisilta orjilta kiellettiin plantaaseilla uskontoon liittynyt rummutus, he alkoivat rummuttaa rumpujen sijaan jaloillaan - tämä on yksi stepin juurista - ja kun jazz alkoi muotoutua, jalkarytmejä kopioitiin rummuille. Myös niitä, jotka eivät olleet perinteisiä afrikkalaisia, vaan yksittäisten steppaajien omia keksintöjä. (Jos nyt omista keksinnöistä voi missään inhimillisessä toiminnassa puhua, en ole siitä kovinkaan varma.)
Uudet biisit kuulostavat hyviltä. Lisää rahaa levyihin, uh, tai sitten pitää myydä arvostelu jonnekin, ajattelen pimeässä, jalkojen tapaillessa ilmaa. En ole riittävän röyhkeä pilatakseni ympärilläistujien konserttia rummuttamalla maata. Pitää siis rummuttaa ilmaa. Konsertissa on väliaikakin, hupaisaa. Voi seistä lämpiöstä ja turista. P soittaa rumpuja, ja hänkin on jipoissa muutamista breikeistä. Menen juttelemaan L:n kanssa, hän on liikkeellä tyttöporukalla. Tunnen itseni vähän haikeaksi. Miksi muut liikkuvat tyttöporukoissa, meikäläinen aina karsean äijälauman kera? Olen tehnyt sitä jo niin kauan, että tyttöporukassa, silloin kun sellaiseen jalkaudun, alkaa olla vaikeaa tulla toimeen. Jos jossain sukupuoliero näkyy, niin laumakäytöksessä. Eri laumassa on aivan eri ihminen. Kun kerron L:lle, että graduni on valmis, en voi olla hyppimättä ympäri paikallani, tasajaloin. No, yhden kierroksen vain. Sitten tuntuu kyllä vähän pölhöltä. Muut näyttävät käyttäytyvän aina niin asiallisesti. Meikäläinen sen kuin painaa ikuisessa syntymähumalassaan.
En jaksa pitää innostusta sisälläni. Miksi pitäisikään?

Kun tulemme keikalta kotiin, syöden flapjackeja M-junassa Pasilaan, Kissa, tuo keikari, toteaa yllättäen, että oikeastaan ainoat joukot, jossa tuntee kuuluvuutta, osallisuutta, ovat olleet Kuusumun Profeetan ja Gongin keikoilla. "Ekohörhöjen kanssa ei tuu sitä. Ne on tyylillisesti niin toisenlaisia." Ehkä Kissan sanomassa on perää... Kuusumun keikoilla kieltämättä on harvinaisen sympaattisen oloisia ihmisiä.
Ekohörhöissä yleensä joku tuppaa tökkimään. Joko niillä on liian kaapumaiset vaatteet eikä naisilla meikkiä laisinkaan, tai sitten ne harrastavat eräretkeilyä tai Lappi-vaelluksia, tai käyvät tai chissa ahdistumatta niistä energiahöpötyksistä, tai sitten ne puhuvat ihan tavallisestakin metsästä, että "sen ihan tuntee, että siellä on voimaa, tiedätkö, väkeä." Opiskelevat ympäristönsuojelutiedettä, eivät käytä deodoranttia. Hyi, olenpas tänään ennakkoluuloinen. No, ei kukaan varmaan yksinään täytä listan kaikkia kohtia, kyse on ennemminkin jonkinlaisesta kokonaishabituksesta, joka estää identifikaation. Jossain mielessä tulen huomattavasti paremmin juttuun pintaliitäjien kanssa, sellaisten, joilla on suoristusraudalla käsitellyt hiukset, tekoripset ja ehkä tekotissitkin. Vaikka ne ajavat autolla ja ruiskivat hajuvettä, joka saa voimaan pahoin. Niiden kanssa voi puhua vaikka shampanjaharrastuksesta tai liikunnasta palautumisesta ilman että ne alkavat latistaa, käännyttää ja valistaa.
Eivät kaikki ekohörhöt tietenkään valista. Mutta se pelko, että ne alkavat arvostella, on aina olemassa. Kun mieskin sanoi eräässä kokouksessa lähtevänsä tästä Lidliin ostamaan oravalleen rucolaa, muutaman aktivistin oli tietysti ihan pakko sanoa, että ettekö te tiedä, että Lidl on ylikansallinen. Kotona myrskysin sitten kuulemastani kommentista, että vittuako se niille kuuluu. Sitä paitsi, ovathan S- ja K-ketjukin kuten myös Stockmann ylikansallisia, kovasti laajentumassa Itä-Eurooppaan, K-ketju jopa Ruotsiinkin, ne vain ovat lähtöisin täältä. No joo, onhan niillä eroja, tiedetään. Mutta Lidlissä on laadultaan parasta rucolaa ja vuonankaalia. Sieltä ostetaan siis niitä.
On vähän hankalaa, kun ei ole oikein semmoista heimoa, johon kokisi kauheasti kuuluvansa. Ystäväpiirimmekin jakautuu moneen osaan: toisaalta filosofian parista tutut, jotka eivät yleensä tyylillisesti tai elämänkatsomukseltaan vastaa kauheasti meitä, toisaalta ympäristötyypit, joilla on ehkä sama ajatus siitä, että ympäristöongelmat ovat itse asiassa vakavimpia yhteiskunnallisia ongelmia, mitä on, mutta jotka ovat tyylillisesti aivan toisista sfääreistä, toisaalta tyylillisesti samanhenkiset tyypit, jotka usein työskentelevät näemmä designin parissa, mutta eivät ole kovin eko eivätkä kovin filosofiseen keskusteluun intoutuviakaan... Ääh.
Onneksi meillä on sentään Kissan kanssa toisemme. Muuten varmaan äänihuulemme surkastuisivat tyystin.
Kissan tunnustus M-junassa on kiinnostava, koska varsin usein päädyn ajattelemaan, että Kissa on jotenkin eliitimpi kuin minä, hänhän liikkuu harva se päivä sellaisten ihmisten parissa, jotka itse tunnen vain lehtikuvista. Kissa-reppana ei näemmä tunnekaan oloaan siellä kovin kotoisaksi. Pohjimmiltaan hän on ehkä sittenkin sama menninkäinen kuin se, johon tutustuin kauan kauan sitten. Vaikka hänellä onkin tyylikkäitä räätälin tyköistuvammaksi kursimia pukuja, kiiltäviä kenkiä, paksuja sikareita, hirveä kasa solmioita ja solmioneuloja, kalvosinnappeja, käyntikortteja. Käyntikorttikansio, vittu. Hölmö olo. Kai minun olisi pitänyt tajuta, että Kissa on kameleontti, ja pohjimmiltaan samanlainen romantikko kuin ennenkin. Paitsi etten usko, että mitään pohjaa on olemassakaan, itseissä. Sanoo, kiivetessämme rappuja kotiovellemme, oven auetessa, Kuusumun profeetan äänten tulvahtaessa vastaan (koirille on jätettävä CD soimaan tai ne alkavat haukkua rapun ääniä), "No niin, nyt minä vien teidät ulos, orava jää laittamaan ruoat."
Pastaa ja kastiketta, wanna-be-helmipuuroa. Älkää koettako tehdä helmipuuroa mustaviinimarjamehuun. Helmet hajoavat klimpeiksi. Kokeiltu on.
Yöllä, yhdeltätoista, tulee Dario Argenton Inferno. Jo toisen kerran Inferno, milloinkohan maikkarilla tajuavat, että se on Suspirian jatko-osa, ja lähettävät Suspiriankin? Täydellinen päätös hyvällekauniille päivälle. Se kohta, jossa veden alla ovi paukkuu, sen takaa tulvii keltaista valoa, pum, pum... auts. Tulee mieleen Alice in Wonderland, se kuilu, jonne Alice tipahtaa, leijuen kirjahyllyjen ja taulujen ohi alaspäin, vuoroin pää, vuoroin jalat maata kohti, kieppuen. (Kirjahyllyt ja taulut ovat kuvastumia Gordon Kingin kuvittamasta lasten-Liisasta, eivät alkuperäistekstistä.) Kukapa ei siitä näkisi unta? Italohorror on tajuttoman hienoa.
Nukahdan kesken kirkumisen ja varpaiden kipristelyn, mainoskatkon tullen, sängyssä on niin turvallista ja ihanan lämmintä, kissa hohkaa peittojen alla lämpöä, koirat ovat käpertyneet jalkoihin. Muuten huonelämpötila pysyttelee itsepäisesti kolmessatoista asteessa. Vällyjen alla... siellä on jo kevät, ei, kesä, kehojen auringonhohde, eristävien vilttien alla. Siihen on hyvä nukahtaa.

Voiko tietää, että

Tänään on hyvä päivä.
Valo on aivan taivaallinen asia, ihan totta, näin keväisin, kun sitä voi nauttia taivaalta, ei vain kirkasvalolampusta. Kaakkoon päin avautuva makuuhuoneen ikkunamme takaa, että valohoidon sänkyyn saa joka ikinen kirkas aamu. Verhoja meillä ei ole, paitsi olohuoneen ikkunassa, kullanvärinen silkkiverho, joka on ikkunan sivulla, ei koskaan edessä. Verhot ikkunoiden edessä ovat niin masentavia, erillisyyttä korostavia, sulkevia. En kestä niiden symboliikkaa. Joten aurinko paistaa aamuisin sänkyyn, vaikka Kissa toistuvasti kesien tullen nariseekin siitä, että hän on tottunut jonkinlaiseen aamuhimmennykseen. Vuosi vuodelta Kissa narisee vähemmän ja nukkuu enemmän päikkäreitä kanssani.
Päivien parhaita kohtia ovat transsitilat. Jukka Katajan kirjassa Rentoutuminen ja voimavarat transsi määritellään seuraavasti: "Transsin synonyymeja ovat hypnoositila, muunneltu tietoisuuden tila, rentoutustila, aivojen vireystila (EEG:ssä), meditaatiotila ja tasapainotila. Milton G. Erickson määritteli ensimmäisenä transsin uudesta näkökulmasta. Hänen mukaansa kyse on mielentilasta, jossa mieli on uppoutunut johonkin asiaan niin, että muut ympäristön ärsykkeet eivät tule lainkaan tietoisuuteen... Transsitila ilmenee päivän eri vaiheissa. Tällaisia miellyttäviä hetkiä syntyy kevyen liikunnan aikana, saunan jälkeen tai juuri ennen nukahtamista. Hetkiä voidaan kutsua 'spontaanin transsin' tilaksi. Näissä arkisissa tilanteissa tietoisuus supistuu leveyssuunnassa ja laajenee syvyyssuunnassa." Kataja ei mainitse seksiä. Ai ai. Eikö se nyt kuitenkin olisi ehkä kaikkein paras esimerkki kiireihmisille? Täysin suorittamisista vapaa tila johon keskitytään niin, että ympäristön ärsykkeet katoavat... Tai sitten he eivät transsaa sängyssäkään. Totean innoissani, kuinka olen tavoitellut spontaania transsia jo hyvin kauan ja systemaattisesti tietämättä tavoittelevani transsia. Päivien parhaita hetkiä ovat ne, jolloin mieli lepää, syvenee, vastakkainasettelu itse versus muu maailma yksinkertaisesti lakkaa olemasta kokemusta luonnehtiva jännite, kokemus kokonaisuudessaan liikauttelee, houkuttelee, saa valitsemaan uusia tapoja tehdä, tuntea, ymmärtää. Transsin kokemus on hyvin lähellä sitä, mistä olen tehnyt graduni - esteettistä kokemusta.

Muistan kerran, jolloin selitin isälleni, mitä se esteettinen kokemus oikein on. Isä ei syttynyt esimerkkeihini taiteesta eikä oikeastaan merestäkään, vaikka hän lenkkeileekin päivittäin rantaan vain tuijottaakseen merta. Kevään hän sentään ymmärsi, vaikkei tajunnutkaan, miksi asia niin kovasti kiinnostaa, että sitä pitäisi erityisemmin tutkia.
Minulla on yksi ystävä, joka ei usko ikinä kokeneensa esteettistä kokemusta. Ehkä syy on minun, joka koen esteettiset asiat niin hurmahenkisesti, että ehkä selitykseni niistä saa toiset ajattelemaan, että tuollainen on kyllä heille täysin vierasta. "Voiko sitä tietää, että se kokemus oli esteettinen kokemus?" tivaa ystäväni ehdotettuani hänelle, että se, että hän itki eräässä elokuvassa, saattoi olla esteettisen kokemuksen oire. "Ei sitä tiedä sen enempää kuin sitäkään, onko saanut orgasmin", intän takaisin. Tämä ystävä on nimittäin ehdottoman varma siitä, että "saa orgasmeja". Minusta se varmuus on huvittavaa, kun ottaa huomioon, miten skeptinen hän on esteettisen kokemuksen suhteen. Eihän orgasmistakaan ole sellaista objektiivista mittapuuta, jota vasten kokemuksensa voisi kylmän rauhallisesti venyttää ja sanoa: joo, kriteerit täyttyy. Tai no, ehkä, jos aivoihin olisi työnnetty elektrodeja ja aivosähkökäyrä olisi dokumentoitu, jälkeenpäin voisi katsoa käyriä ja sanoa: tuossa, katso, tuossa se oli. Hämäriä ilmiötä, molemmat. "Jos sinä et ole varma siitä, saatko orgasmeja, vaihda miestä!" hän kiukuttelee, kun huomautan, ettei sellaisesta lopulta voi olla varma. Varma voi olla siitä, että päättää kutsua tietyntyyppistä nautintokokemusta orgasmiksi, mutta muistuttaako se yleistä käsitystä siitä, mitä kyseinen ilmiö pitää sisällään, on varsin epävarmaa. Aivan kuten esteettisen kokemuksen kohdallakin.
Luettuani transsista kokeilen aivojen tyynnyttelyä alfa-taajuudelle Silva-metodilla. Aivan hassua, mutta se onnistuu. Mietin, pitäisikö minun spontaaniuden lisäksi tavoitella tietoisestikin transsitilaa. Tanssitunnilla leikin ajatuksella ja muljautan silmät itsepäisesti yläviistoon, tosin aukinaisina, mutta kieltäydyn fokusoimasta seinään, katson sen läpi, ja kas, syke laskee, liikkeille jää ikään kuin enemmän aikaa, maailma hidastuu kokemuksessa kun epäolennaiset ärsykkeet karsiutuvat pois. On vain keho ja sen liike, musiikki, valkoinen sumu, jossa katse velloo yläviistossa. Jossain vaiheessa tajuan leukani repsottavan rentona. Ehkä metodi ei sittenkään sovellu tanssiin kovinkaan hyvin. Palaan steppirautojen paukkeeseen, eestaas vellovaan ihmismassaan. Pitää opetella nopeampi, huomaamattomampi suggestiotekniikka. Ensin pitkä, lyhentää siitä sitten.
Helsinki Tap on kesäkuun alussa... siihen mennessä. Tähdennettäköön vielä, etten eritysemmin usko teorioihin rentoutusmetodien takana, vaan etsin itselleni mukavaa jännityksen laukaisemisen työkalua. Plasebo on tähän tietysti paras, koska en oikeasti tahdo kopeloida aivokemiaani tai -fysiologiaani; jos jokin mielikuvaharjoitus saa aikaan sen, että voin unohtaa jännittäväni ja ponnistelevani jonkin asian eteen, ja luo kokemukseen tyynen tyytyväisyyden tilan, jossa on helpompi onnistua, on aivan sama, mikä mekanismi sen aiheuttaa, kunhan en nyt rupea uskomaan ihmeisiin ja sen sellaisiin saatika käännyttämään muita.
Valon lisääntyminen on lisännyt touhukkuuttani siinä mitoissa, että sen huomaa empiirisesti pelkästään kalenterini sivuja tutkien. Olen varannut aikaa sille sun tälle, ensi viikolla menemme Tukholmaan, 18.3. Napaketun luokse Kajaaniin, päätoimitan yhden lehden numeron, sen sellaista. Empiirisesti touhukkuuden lisääntymisen huomaa myös siitä, että nenänvarteni punoittaa. Jännittäessäni iloisasti, eli kokiessani positiivista stressiä muuten kuin liikkuessa, puran jännitettä helposti tiedostamatta kädenselälläni nenää noputtaen. Lapsena hakkasin nenänpiin usein rikki, mustelmille ja ruhjeille saakka, lukiessani jännittävää kirjaa. Vanhemmat kiikuttivat minut neurologisiin ongelmiin erikoistuneelle lastenlääkärille, joka tutki ja mittaili ja totesi sitten vanhemmilleni vain, että onhan se toki pakkoliikkeenomainen liike, mutta että toisaalta he voivat olla iloisia siitä, että heillä on tavattoman intensiivisesti keskittyvä ja emootioiltaan voimakas lapsi, jolla näyttää olevan varsin luova mielikuvitus. "Kaikella on hintansa", oli neurologi sanonut. Viisas huomio. Joskus, kun joku on ihastellut jotain tarinaani, jonka olen kirjoittanut ihan kuvittelun pohjalta, "en minä osaisi tuollaista kuvitella!", olen huokaissut itsekseni, ja ajatellut, että ehkä heillä ei ole pakkoliikkeitäkään. Ja että ehkä he eivät pelkää sängynaluslonkeroita heti kun valot on sammutettu. Ehkä he eivät jännitä joka ikisessä sosiaalisessa tilanteessa, jossa on enemmän kuin kolme ihmistä, ehkä heille elämä näyttäytyy helppona ja loogisena.
Myös Kissalla on pakkoliike. Kun aloimme seurustella, sen huomaaminen oli helpotus. Ihmettelin toisessa huoneessa istuessani, Kissan lukiessa toisessa huoneessa, mistä pääsi omituinen läpsyttävä ääni. Kerran hiivin huoneen ovelle, ja näin, että Kissa räpyttelee käsiään kuin pieniä siipiä, kyynärpäät koukussa, ranteet ja sormet rentoina läpsyen. On mukavaa elää sellaisen ihmisen kanssa, joka ymmärtää, että kun oikein keskittyy innostuen samanaikaisesti, kädet saattavat alkaa puuhata omiaan. Nykyään Kissa osaa räpistellä silloinkin, kun olen samassa huoneessa, samoin minä saatan hakata nenääni Kissan ollessa huoneessa. Ei tarvitse jännittää sitä, mitä toinen moisesta ajattelee, voi keskittyä oikeasti siihen, mitä lukee, mitä ymmärtää. Koulussa oli hemmetin vaikeaa teeskennellä, ettei innostu. Olisi pitänyt koko ajan olla cool ja vähän vastahankainen, eikä sellainen ole helppoa. Ja etenkään ei saanut räpistellä, siitä sai kuulla sitten jälkeenpäin. Olemme Kissan kanssa monesti puhuneet koulukiusaamisesta, siitä, kuinka ihanaa on, ettei enää ikinä tarvitse mennä kouluun, jossa kaikki koetetaan väkisin ahtaa samaan muottiin.
Valo, päivät, kevät.... tänään on hyvä päivä, koska illalla on Kanneltalossa Kuusumun Profeetan keikka. Sitä ennen keramiikkaa ja feldenkraisia. Ihanaa. Ja miten keväinen valo! Aamukävelylläkin varikset metsässä raakkuivat, tiaiset tiityivät ja mustarastaatkin olivat äänessä. Vaikka on niin kylmä. En jaksa murehtia edes sitä, että nyt laitettuani graduun sivunumeroinnin yläreunaan, aiempi alareunan numerointi ei suostu poistumaan.
Tänään on hyvä päivä, koska sanon niin.

Millilitroja ja kissojen katseita

Riemuitsen kuukautiskupistani. Se on ylittänyt käyttömukavuudessaan kaikki odotukseni. Se on kyllä vuotanut ylikin, mutta ensimmäinen kertahan tämä vasta onkin, harjoittelua, eikä mikään tamponikaan pysty pitämään verta sisälläni silloin kun alan nauraa niin kovasti, että taitun äkisti kaksinkerroin.
Parasta Diva Cupissa on mitta-asteikko. Nyt pystyn kertomaan gynpalle ensi kerralla, miten kuukautisteni runsauden laita on. Aina ennen kysymys on tuottanut runsaasti päänvaivaa. "Ja entäs kuukautisten runsaus?" Epäselvää muminaa, ettei oikein ole vertailukohteita. Eihän minulla ole ollut niin monen ihmisen kuukautisia, että osaisin sanoa, olenko niukka-, normaali- vai runsasvuotoinen. Gynppa vain kohottaa kulmakarvojaan moiselle otosanalyysille. Kun koetan luonnehtia, että joo, super plus tamponi kestää niin ja niin kauan vuodon toisena päivänä jos ei naura, hän äkämystyy. Kierukan kanssa kun ei suositella käytettävän tamponeita. Haa, ensi kerralla pistänkin kampoihin.
Ilmoitan runsauden objektiivisesti millilitroina! Ilmeisesti ennenkin oikea vastaus olisi ollut "runsaat", koska kuukuppikunnan sivun mukaan keskimääräisen naisen vuoto yksien kuukautisten aikana on yhteensä 90-120 ml. Sain pelkästään toissapäivänä 110 millilitraa! Se on kuulkaas yli desilitra vuorokaudessa. Meikäläinen on hurjan tehokas! No, kyllä kuparikierukallekin kuuluu osa krediiteistä. Eipä siis haaveiluita siitä, että kupin voisi tyhjentää kuuden tunnin välein toisena tai kolmantena päivänä. Parin tunnin väli näyttää kakkos- ja kolmospäivinä realistiselta, jottei verta sitten pulpsahtele reunan yli nauraessa. Kuukuppikunnan sivulla naurattaa lause "Empiiriset kokemukset osoittavat keskivertovuodolla kupin täyttyvän noin 7,5 millilitralla kuuden tunnin aikana."
Keskivertovuoto... huh. Nämä empiiriset kokemukset taitavat olla just ja just parikymppisten empiirisiä kokemuksia. Ehkä mukana on myös särkylääkkeiden käyttöä (vähentävät vuodon määrää, jos ette vielä tienneet) tai peräti e-pillereitä (jolloin on teknisesti väärin puhua kuukautisista, oikeampi termi olisi poistovuoto.) "Tekemäni empiiriset kokeet antavat toisenlaisen tuloksen kuin teidän empiiriset kokemuksenne..."
Objektiiviset millilitrat ovat tuoneet kuukautisiin aivan uudenlaisen tieteellisen havainnoinnin aspektin. Perverssiä kyllä, se ilahduttaa minua suunnattomasti. Voin kirjata millilitrat muistiin ja karehtia huolellisuuden ja täsmällisyyden tunteissa.
Eilinen Olennainen välittyy sähköisti minut varmasti monien muiden lailla. Annajuulia kertoo siinä kissastaan, joka on ollut kaksi vuotta kateissa ja nyt kenties löytynyt.

Hänen kuvaamansa tunnetila - ei pysty olemaan toivomatta, vaikka toivominen tuottaakin tuskaa - on niin tuttu jokaiselle, jolla on kissoja, jotka ovat joskus lähteneet lätkimään.
Kolme kesää sitten Arttu karkasi ollessaan juhannuksen hoidossa Kissan vanhempien möksällä, entisellä kansakoululla. Juhannuspäivänä meille soitettiin, että Arttu oli kiemurtanut paniikissa ulos ulkoiluvaljaistaan ja vilistänyt metsän reunaan. Lähdimme Padasjoelle tuolta seisomalta. Arttu oli kuitenkin tuolloin jo neljäntoista ja vasta toista kertaa ulkoilemassa valjaissa, ensimmäistä kertaa Padasjoella. Huhuilimme vanhaa kissaa sieltä täältä, lopulta löysimme sen halkopinoon kaivautuneena, kauhusta kankeana. Kaivoimme sen esiin halkojen seasta. Se oli aivan liikkumaton, tuskin uskalsi hengittää. Kannoin sitä talolle, kun Mobutu loikkasi takajaloilleen etukäpälät lantiotani vasten, haistelemaan Arttua. Oli kuin sylissä olisi räjähtänyt pommi. Kynsiä lenteli eestaas, sähinä täytti ilman, käteni eivät pystyneet pitelemään vengurtavaa kehoa, mustat salamat panikoiva Arttu ja leikkisästi haukahteleva Mobutu kiisivät metsään. Sen jälkeen emme enää löytäneet Arttua, vaikka tulimme monena viikonloppuna ilman tilanteen vakavuutta ymmärtämätöntä koiraa, kahlasimme pitkissä metsäruohoissa ja kisitimme. Se tyhjyys, kauhu ja painajaisten määrä on käsittämätön. Yöt tuntuivat ontoilta, kun Arttu-rukki ei enää hyrissyt Kissan rintakehän päällä keränä, jota vasten otsa oli hyvä painaa. Kissan vanhemmat pitivät maalla ollessaan paikalliselta eläinsuojeluvalvojalta lainattua loukkua virissä ja kuivamuona- ja vesitarjoilu oli talon kuistilla jatkuvasti, jotta Arttu takaisin uskaltautuessaan voisi jäädä talolle hengailemaan. Paikallinen eläinsuojeluvalvoja ei antanut paljonkaan toivoa: metsät ovat täynnä supikoiria ja kettuja, jotka ottavat helposti vanhan, kokemattoman kissan ruoakseen. Heinäkuun lopulla Arttu alkoi näyttäytyä. Kissan isä löysi sen linturetkillään ensin maantien laidasta, auton töytäisystä kuolleen supikoiran ruumista riepomasta, ja pystyi lopulta paikantamaan sen asuvan viereisen talon sikolätin raunioissa. Arttu paistatti päivää lätissä ja mulkoili leuhkasti Kissan isää. Kun tämä yritti lähestyä sitä, se puikahti lätin romahtaneiden hirsien välistä pakoon. "Se ei ehkä haluakaan tulla enää sisäkissaksi", arveli Kissan isä. Mutta eihän ohutturkkinen, puoliksi angoraa oleva vanha kissaukko osaisi enää syksyllä ja talvella elää omin avuin. Kun lentämään opettelevien linnunpoikasten määrä pieneni ja joku muu vei supikoiranruhon, alkoi Arttukin vierailla talolla, aluksi öiseen aikaan, sitten iltapäivälläkin. Kaikki ruoka siirrettiin loukkuun ja elokuun lopulla Arttu jäi kiinni. Mennessämme sitä hakemaan se käveli sisällä meidän luoksemme, hyrisi ja puski ja oli kuin ei olisi koskaan muualla ollutkaan. Istui hiljaa ja rauhassa, kun suihkuttelin sen turkin läpi ulkoloishäätö Frontlinella, kapusi taas heti ensimmäisenä yönä Kissan rintakehälle hyrisemään unilaulua.
Lohen karkuretki vuotta myöhemmin oli vielä kamalampi. Se karkasi rapun kautta ollessamme palaamassa mökkiretkeltä myöhään yöllä ja nostellessamme kamoja sisään. Siinä tohinassa sen katoamista ei edes huomattu. Luultavasti se hipsi rapussa yläkertaan ja pääsi sitten aamulla jonkun asukkaan ovenavauksella ulos. Sen karatessa oli elokuu. Olen kertonutkin, miten etsimme sitä, miten saimme avaimen takapihaltamme alkavaan siirtolapuutarhaan, kuinka syksyn kiristyessä, pakkasten tullessa, lumen tullessa harhailimme joka yö tuntikausia tuolla siirtolapuutarha-alueella, joka oli tyhjä, talviteloille laitettu, ripotellen lainatun loukun lähelle ja sen sisään kalanpalasia, lämmitettyjä nakkeja, vesiastioita, kuivamuonaa. Kuinka Lohi, joka normaalisti laulaa vastauksen ja tulee luokse kutsuttaessa, ei sanonut mitään, kuinka kaikki sanoivat, että se on varmasti jo kuollut, jäänyt auton alle, mutta en pystynyt luopumaan toivosta vaan itkin joka ilta ulkona sitä huhuillessani sitä, että sillä on kylmä ja se pelkää. Kuinka päivätkin olivat yhtä sumua ja epätoivoa, kuinka mitään ei jaksanut tehdä, unirytmi aivan sekaisin. Kuinka tuli ensilumi, ja kuinka lumessa näimme, minkä siirtolapuutarhamökin alla asuu kissa, joka ei uskalla paljon liikkua. Kuinka siirsimme loukun tuolle mökille. Emmekä uskaltaneet toivoa, että se kissa olisi Lohi, sillä tiesimme, ettei se ollut ainoa katti kadokas näillä seuduin. Tuntui myös uskomattomalta, ettei se vastannut meille, jos se oli Lohi. Kuinka jäljet katosivat toisaalle, mutta palasivat sitten takaisin ja menivät lopulta loukkuun. Lohi, joka meille palasi, oli laihtunut karkureissun aikana kaksi ja puoli kiloa. Kissalla se on paljon. Kun Kissa tuli eräs talviaamu sisään huutaen: "Minulla on se, minulla on se!", loukku kädessään, ja kurkistin loukkuun, ja sieltä katsoi harmaa, laiha kissa, ja melkein sanoin: "Tuo ei ole kyllä meidän Lohi!", kun kissa päästi käheän pienen maun ja ulos loukusta päästessään kapusi syliini laihana, takkuisena, vereltä ja pissalta haisten - se oli saanut loukussa muutaman tunnin ollessaan kunnon paniikit ja koettanut päästä sieltä ulos, repinyt etukynnet irti, kynsien paikalla oli vain veriset tyngät, se oli pissinytkin loukkuun, repinyt loukkua sisäkulmissa tukevista kakkoskakkosista paksuja puunsäleitä irti. Se kiipesi syliin, puski, teki itseään tykö, seisoi luottavaisena suihkussa pestessäni sen koiransampoolla, ei harannut lainkaan vastaan, antoi kuivata itsensä. Tuli yöksi tuttuun tapaan kerälle polvitaipeeseen, peiton alle. Tietysti se oli Lohi. Jos kohta en itse meinannut tunnistaa sitä, se kyllä tunnisti meidät, ja Arttu ja Negaatio ja Nasu ja Mobutu tunnistivat sen vaikeuksitta.
Kissa voi katsoa kuninkaaseen, niin. Lohen silmät tavatessani tajusin, että kyllä se sittenkin on Lohi, kellään muulla ei ole niin kauniita silmiä. Lohessa on samaa arvokkuutta kuin kissassa Maija Poppasen tarinassa, jossa kissa katsoo kuninkaaseen (kirjassa Mary Poppins opens the Door). Tuossa tarinassa kuningas on unohtanut valvoa alamaistensa etua ja rakastaa kuningatartaan, sillä hän koettaa tulla kaikkitietäväksi. "He thought all night and he thought in the morning. He thought at mealtimes, he thought in his bath. He never noticed what was happening in front of his nose because, of course, he was always thinking about something else. And the thing he thought about were not, as you might imagine, the welfare of his people and how to make them happy. Not at all. His mind was busy with other questions. The number of baboons in India, for instance; and whether the North Pole was as long as the South; and if pigs could be taught to sing."
Tarinassa kissa katsoo kuningasta, joka kysyy maireasti hymyillen, mitä kissa hänestä ajattelee. "Not much", kuuluu vastaus, sillä "all kings are pretty much alike". Kissa väittää myös tietävänsä kaiken. Kuninkaan ja kissan esittäessään toisilleen kolmen kysymyksen setin selviää, että kissan ja kuninkaan käsitys tiedosta on perinpohjin erilainen. Kuningas haluaa faktoja, mitattavuutta, kissa myyttejä, loruja, commonsensea. Kuningas ei osaa vastata yhteenkään kissan kysymykseen.
"And who are you, I'd like to know, to speak to a King like that!"
"Oh, just a cat", the Cat replied. "Four legs and a tail and a couple of whiskers."
Lopuksi ei vain kissa katso kuningasta, vaan myös kuningas kissaa. Kissan katseesta kuningas löytää itsensä. Millaisen itsen? Lukekaa kirja. En minä kaikkea kerro.
Jotain aion kuitenkin vielä kertoa. Lohen tullessa meille se oli päätynyt jo kerran aiemminkin Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen huomaan, eli meidän huushollimme on sen kolmas koti. Lohi valitsi meidät, ei päinvastoin. Menimme löytöeläintalolle silloisen koirani kanssa ja kävelytimme koiraa kissahäkkien käytävää eestaas. Ainoa kissa, joka halusi lähestyä sitä ystävällisesti ja uteliaasti, oli Lohi. Heti häkistä päästyään se haisteli koiran suupielet ja takamuksen ja antoi haistella itsensä, käveli sitten luokseni, kellahti selälleen. "Se on kehitysvammainen", voihki Kissa. Mutta Lohi tuli meille, vaikka se oli niin erilainen kuin Kissa oli odottanut. Negaatio, ensimmäinen kissamme, on nimittäin semmoinen perinteinen kissa: epäluuloinen, itsenäinen, ujo. Eikä Lohi ole kehitysvammainen. Se ei vain osaa sähistä eikä pelätä ihmisiä. Heti ensimmäisenä iltanaan meillä se käyttäytyi kuin olisi asunut täällä iät ajat. Negaatio ajoi sitä raivokkaasti yhä uudelleen pois keittiöstä makuuhuoneeseen kahden viikon ajan, ennen kuin alistui siihen, että tuollainen lihava suuri rontti on asettunut hänen asuntoonsa.
Sinä iltana kävin tavallista aiemmin nukkumaan, vai kävikö Kissa tavallista myöhemmin, en muista. Joka tapauksessa, nukahdin oikealle kyljelleni sängyssä, vällyjen alla. Heräsin heikkoon ääneen ja avasin silmäni unenpöppöröisenä. "Onpa Kissa omituisen näköinen", ajattelin, "sen silmät ovat niin... kellanvihreät... sen kasvot niin... pienet, sen korvat..." Sen korvat? Tajuan, että kasvot parin sentin päässä omistani ovat Lohen, eivät Kissan. Kissan olon olohuoneessa todistaa vaimea tietokoneen näppäimistön knapina. Lohi painaa silmänsä raukeasti kiinni, leväyttää ne sitten selälleen, kehrää, tuijottaa pelottomasti, suurin silmin, lypsää tassuillaan pyjamanetumustani. "Kissa, tuletko nukkumaan?" huudan. "Lohikin on jo täällä..."
Mietin nyt niitä kahta perhettä, joilla Lohi on ollut meitä ennen. Sitä, joka on tuntenut sen vain pentuna, ja sitä, joka ei ole halunnut sitä takaisin sen kadotettuaan. En ymmärrä. Kaikista eläimistä juuri Lohi on kaikista liikuttavin luottavaisuudessaan. Nytkin Lovava istuu jalkaterieni päällä ja tuijottaa kasvojani. "Pampula, oletko varma, ettei sinua kaivata muuallakin", kysyn Lohelta. Se kehrää ja nyhjäisee otsallaan säärtäni. Tuijottaa rakastavasti, rakastettavasti.
Toivon, ettei se koskaan enää karkaa. Meillä on parvekkeessa verkko-ovi ja tuuletusikkunoissa verkot, ja rapusta tullessamme vahdimme, ettei se pääsisi livahtamaan, hölmö katti, joka aina kärttää ulos, mutta haluaisi ulos päästyään heti sisään. Jos sen ulospääsyn huomaa heti ja sitä kutsuu, se uskaltaa tulla sisään, mutta jos se saa paniikit, sitä ei enää saa pyytämällä, koska se jähmettyy jonnekin piilimään. Enää se ei varmaan loukkuunkaan mene, arvelivat eläinsuojeluyhdityksessä. Kunpa sille voisi kertoa, että se ei erityisemmin tykkää olla ulkona. Itse se ei sitä muista.

Kissamummo palaa takaisin

Ulkona on upeansinistä, lumen varjot ovat sinisiä, taivas rajaa puiden alastomat oksat kirkkaana ja ehdottomana. Miksi sumuinen sää ei koskaan näytä ehdottomalta, vaikka senkin visuaalinen läpitunkemattomuus ei mukaudu katsojan tahtoon? Miksi kirkkaus yhdistyy ehdottomuuteen, kirkkaalla äänellä sanottu hölmöyskin kuulostaa ehdottomammalta kuin pehmeällä äänellä sanottu kivulias hypoteesi?
Nasu ja Mobutu tempoilevat hihnoissaan innokkaina, kumipallomaisina. Eivät käänny yhtään taaksepäin katsomaan, mitä vätystelen, menevät vain. Aurinko paistaa, maaliskuu siivittää niiden menoa. Kumpulan kasvitieteellisen aidassa nuokkuvat edelleen ohotankärhön, Clematis ochotensis, siemenpallot. Kukaan ei näytä olevan kiinnostunut niiden talteen keräämisestä, vaikka ohotankärhö ei olekaan mikään kovin yleinen ja talvehtii kuitenkin Suomessa kiltisti.
Kun olemme edenneet Vallilan puolelle Vallilanlaaksoa, tavarajuna kilkutakalkutakolkuttaa laaksoon huikaten matkallaan siirtolapuutarhan ja Kumpulan kartanon välistä. Ruokintapaikallaan pörräävät tiaiset eivät junasta välitä.
Vastaan tulee taas sama koira, se kiertää omistajansa kanssa samaa lenkkiä toiseen suuntaan. Jälleen koira ja Nasu paljastavat toisilleen hampaansa ja rähisevät muodon vuoksi. Koiran mentyä ohi Nasu tuhahtelee halveksivasti ja vilkuilee taakseen närkästyneenä. Se inhoaa koiran tapaa seisahtua odottamaan, jännittyneenä, silmät uhkaavasti Mobutuun ja Nasuun kiinnittyen. Koirien maailmassa sellainen on kovaa uhoamista, rähiseminen pikemminkin tilanteen laukeamista.
Mobutu tiksuttaa eteenpäin huomaamatta koko välikohtausta. Lähes täydelliseksi edenneessä kuuroudessa on näemmä puolensa. Katseista se ei ole koskaan välittänytkään. Se katsoo vain ohi, rauhanomaisesti, jatkaa matkaansa vauhtia muuttamatta. "Te kaikki muut olette ilmaa", sanoo sen ylväs ryhti ja tanssiva matkanteko.
Siperianhernepensaat näyttävät sieviltä kaljuina. Marjakuuset niin vihreiltä, että melkein itkettää, kaiken tämän sinisyyden keskellä. Syreeninnuput ovat samankokoiset kuin joulukuussa, vai oliko se tammikuun alkua, kun olin niistä huolissani. Ulkona ei tule kylmä, kun on kahdet villakerrastot päällekkäin, islantilaisvillapaita ja paksu toppatakki.
Kotitalon edessä seisoo invataksi, josta valkotakkimies auttaa Kissamummoa ulos. Mummo on entisestään vanhentunut. Jään odottamaan oviaukkoon, päästän koirat valjaistaan ja otan Mobutun toppaloimen pois. "Hei", yritän tervehtiä mummoa, jota mies auttaa sisään. Mummo katsoo vain maahan, kädet tiukasti kävelytuen kahvoissa, ei jaksa tervehtiä koiriakaan.

Kävelemme kakkoskerrokseen mietteliäinä. Koirat ovat hämmentyneitä, kun eivät saakaan mummolta tavanomaista "tui tui, mummon kuuuuuuuulta!" -kiljahdusta. Nasu kurkistaa vielä porraskuilusta alempaan kerrokseen, josko mummo sieltä huudahtaisi sille, mutta ei.
Surullista.
Kissamummo on lempinaapurini. Hän on arviolta kahdeksankymmenen ikäinen, ammatiltaan leipuri, suomenruotsalainen. Kun muutimme taloon, hän oli fyysisesti terve eksentrikko. Hän harrasti kesäisiä ulkoiluja pitsiyöpaidassa ja meikkasi silmiinsä Clockwork Orange -silmäripset kajalilla, tiedättehän, semmoiset piirretyt viivat alaluomeen. "Ai se hullu asuu teidän alakerrassa", päivitteli Kissan täti, joka asuu meistä kahden talon päässä.
Siihen aikaan mummolla oli kissakin, Figaro, siitä nimi Kissamummo.
Muuttaessamme asunto oli aivan karseassa kunnossa ja ensimmäisen kesän remppasimme sitä samalla siellä asuen, nukkuen pöydälle nostetulla patjalla. Sisällä leijui betonipölyä, maalinkatkua, milloin mitäkin. Kaikki ateriat söimme siis parvekkeella, oli kylmä tai ei. Alakerran parvekkeella huusi joku sangen kovalla äänellä ja toistuvasti: "Ruohoa, hyvää ruohoa, tule ottamaan. Tuuuuule maistamaan, hyvää ruohoa... ruohoa, tule ottamaan..." Meidän oli parvekkeellamme vaikeaa pidätellä naurua, etenkin kun keittiöön täystammisia tasoja tekemään tullut puuseppäkaverimme oli vannoutunut pilvipää, jota jopa kutsuttiin ihan yleisesti Möyhyksi. "Teidän alakerrassa asuu maailman oudoin diileri", se nauroi.
Omituinen huutaja oli arvoitus siihen saakka, kunnes tajusimme, ettei mummo huudakaan ohikulkijoille vaan kissalleen Figarolle, jolle kasvatti ruohoa parvekelaatikossa. Kerran tullessani Alepasta näin kissanroikaleen parvekkeella syömässä ruohoa ja mummon sitä paijaamassa. "Ai jai Figaro, ruohoa pitäisi ottaa useammin, ei tarvitsisi oksennella aina karvapalloja", valisti mummo kissaansa.
Meistä mummo kiinnostui vasta Negaation tullessa meille ja mummon bongattua meidät Negaatiota ulkoilemassa. "Tulkaa tervehtimään pikkutytön kanssa Figaroa!" kehotti mummo, ja mehän menimme. Ei sitä joka päivä saakaan kutsua sillä viisiin meikkaavan vanhanrouvan luokse. Mummo oli leiponut havaijinkakun ja tarjosi mehua, ja Negaatio ja Figaro sähisivät toisilleen kiukkuisesti, pysyen mahdollisimman kaukana toisistaan meidän natustellessamme kakkua ja keskustellessamme eläinlääkärien hinnoista ja asiantuntemuksesta.
Vierailun jälkeen mummo kyttäsi ikkunasta meitä, ja tullessa rappuun avasi aina ovensa ja halusi keskustella milloin mistäkin. Keskustelu rapussa saattoi venyä tuntiinkin. Ilmeisesti muilla oli aina kiire, kun mummo niin innostui meidän seurastamme.
Sitten mummo hävisi yhtäkkiä. Asunto oli pimeänä pitkään. Kun valot ja mummo palasivat, kuulimme suru-uutisen: Figaro oli tapettu. Mummo oli tuupertunut parvekkeelleen, lyönyt päänsä eikä pystynyt huutamaan. Hän oli maannut siinä pari päivää, ennen kuin oli onnistunut kiinnittämään ohi kulkevan talonmiehen huomion heiluttamalla pyykkitelinettään. Sairaalassa oli selvinnyt, että mummolla oli diabetes, ja vielä tosi pahana. Se ei kuitenkaan surettanut mummoa samalla tavalla kuin Figaron juttu. Käly oli luvannut huolehtia Figarosta. "Se kissa sitten vihasi kälyä", itki Kissamummo surkeana sairaalasta palattuaan. "Se sähisi aina kälylle kun se tuli käymään. Käly sanoo, että sillä oli kasvain, mutta en minä sitä usko."
Enkä usko minäkään, kälyn rapussa nähtyäni. Luultavasti käly on vienyt Figaron piikille heti.
"Voi kamalaa, olisihan se voinut aina tulla meille", yritän, liian myöhään, tuoda asiaan selvyyttä. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lainata välillä jotain kissoistamme Kissamummolle, käydä tassuterapeuttien kanssa kylässä ilahduttamassa mummoa.
Ja nyt, Kissamummo tuskin pysyy pystyssä kävelytelineineen. Ei tunnista koiria. Olemme asuneet tässä kohta seitsemän vuotta. Se on pitkä aika vanhuksen elämässä. Me olemme pysyneet paikoillamme kaiken suhteen. Ainoastaan eläinten määrä on lisääntynyt. Mutta mummo ei ole pysynyt samana. Kissamummo on alkanut kadota laitokseen yhä useammin, mutta aina ennen hän on sentään tunnistanut koirat, vaikkei meitä aina enää olekaan tunnistanut. Nyt hän on pelkkä tyhjä kuori.
Maailma näyttää entistä ehdottomammalta ulkona. Vielä hetki rentoutuksen aivokemiallisia ja -fysiologisia vaikutusmekanismeja kirjasta tutkien, sitten on välipalan aika. Tahdon ymmärtää, miksi feldenkrais tuntuu siltä kuin tuntuu. Miten on mahdollista, että polvieni rasitusvammat lakkaavat oireilemasta, kun käyn feldenkraisissa. Miten on mahdollista, että tulen äkkiä täysin tyyneksi ja verenpaine tippuu niin alhaalle, etten meinaa päästä seisomaan tunnin päätteeksi.
En pysty oikein keskittymään aiheeseen. Kunpa pystyisin auttamaan Kissamummoa jollakin tavalla. Tekee pahaa nähdä, kuinka joku palaa kotiinsa ymmärtämättä, että palaa kotiinsa.