Sanat kantavat väistämättä vääriä konnotaatioita

Sanat tunkkaisissa parsissaan

tiukoin riimuin kiristetyt

tömistävät jalkojaan merkityksettä



Tutun ilman halkaisee

hetken terälle asettuneen

linnun moittiva hiljaisuus



Ihmisen katse hapuaa sinne

mikä siltä jää näkemättä



Yössä piileksimme merkityksiltä

solipsistivihamiehet, viittoinemme



(Vieraita syntymäpäiville ilmoittautunut 72.)

Siivous- ja ruoanlaittopäivä, täynnä kaikkea käytännöllistä.

Eilen aloin itkeä ajaessani autoa, muistaessani, että ajan vehjettä, jolla on niin helppo tappaa joku muu. Jokainen kerta, kun käytän raskasta aasialaista kokkiveistä, sama ajatus pyörii mielessäni.

Kunpa maailman positiivisesti näkeminen olisi helppoa.

Luen Dhammapadaa odottaessani Kissaa yöpuulle

En tiedä, mikä minussa mättää, mutta selvästikin koen maailman jotenkin vinksallaisesti. Ennen pitkää steppitreeniä haen Akateemisen ennakkoalekirjat Stockalta. Kymmenen kirjaa täyttää repun ylenpalttisesti, reppu pyörän etukorin ylenpalttisesti. Kun pyöräilen treeneistä himaan, huomaan ajatusteni karkaavan askelten kertaamisesta kirjoihin. Kun viimein pääsen kotiin lehteilemään kirjoja, hämmennyn. Minusta valokuvakirja The Metamorphosis of Flowers hakkaa syvällisyydessään Dhammapadan.

Tällaista sattuu usein. Minusta steppi hakkaa syvällisyydessä suuren osan filosofiaa, koirien ulkoiluttaminen useimmat taidenäyttelyt, painajaisten näkeminen loogisuuten pyrkivän päättelyn. Ehkä niissä kiinnostava ja syvällinen aspekti on se, kuinka niitä ei ole vielä pyöritetty intellektuaalisesti tyhjiin, ja se, että niissä se, mitä kutsutaan älyksi, ei ole irrallaan hengittämisestä, hikoilemisesta, esteiden tuntemisesta koko kehossa, ei vain pään kivistyksessä sen kieltäytyessä taipumasta uuteen informaatioon.

Ei Dhammapada huono ole, ehei. Minun on pitänyt hankkia se jo pitkään. Buddhalaisuudessa on kovin viehättävää se ajatus, että mitä kauheuksia sitä onkaan tehnyt, niissä ei pidä jäädä vellomaan vaan koettaa toimia hyvin nyt.

Mutta silti kuvat kukista, niiden lyhyestä elämästä, siitä kuinka ne ponnistavat ensin suojalehdet tieltään auetakseen ja sitten houkuteltuaan pölyttäjät sulkevat ja lakastuttavat lehtensä ja antavat kukkapohjan paisua valtavaksi siementä kypsyttäväksi kasvikohduksi, ovat vieläkin rohkaisevampia ja lohdullisempia.

Ihmisen ja kasvien elämän vertaaminen on vanha, mutta nykyään aika aliarvostettu teema. Nykyäänhän puutarhanhoito ja kasviharrastus mielletään usein vähän heikkopäisten naisten hommaksi. 1700-luvulla sen sijaan puutarhataide oli yksi keskeisiä taidesuuntauksia. Tuolloin myös kirjeet kuuluivat kirjallisuuden taiteenlajiin. Jaa-a, 1700-luvussa on hyviäkin puolia. Mara Miller käy mainiossa estetiikan klassikossaan (no minä tietysti määritän sen klasariksi, sillä sen se todella ansaitsee) The Garden as an Art läpi puutarhan reseption vaiheita ja perustelee, millä tavoin puutarhaa voidaan pitää taiteena ja millaisen haasteen se antaa laajemmalle taiteen määrittelylle. Millerin tausta on wittgensteinilainen, joten mitään kovin helppoa luettavaa Miller ei ole. (Minusta Wigu on hankala ukkeli, varmaan siksi, etten ole ikinä jaksanut perehtyä Wiguun kunnolla. Wigu-fanittajia on niin paljon, että ällötys iski ennen kuin ehdin edes tutustua. Olen toki selaillut, mutta on aika vaikeaa kilvoitella ja keskustella ihmisten kanssa, jotka latelevat Wigua sivukaupalla ulkomuistista.)

Joka tapauksessa, anteeksi pitkällinen ajatuksenjuoksutus, Miller kertoo kirjassaan, että jokaisessa tutkitussa kulttuurissa on kasvin ja ihmisen elämän vertauksia. Oikeastaan vasta Millerin kirjan lukeminen kauan sitten, tutkiessani kesätöissä Helsingin paikallisagendan kansalaiskommenttien esteettisiä arvostelmia luonnosta, ravisteli minut hereille filosofian akateemisesta kuorsaamisesta. Ei ole pakko ottaa tämänhetkistä arvojärjestystä, taidekäsitystä, ihmiskäsitystä. Ne voi kyseenalaistaa, jopa ne fiksujen filosofien tekemät jutskat.

Miller kirjoitti puutarhasta älyllisesti. Puutarhasta!



Dhammapadassa minua ärsyttää se, että se on kuitenkin lopulta uskonnollinen teos, joka uskaltautuu suosittelemaan tiettyä elämäntyyliä. Omaisuuden hylkäämistä, kerjäämistä, aistinautintojen väheksyntää. (Tosin näyttää siltä, että seksi sallitaan, kunhan partneri on samalla moraalisella tasolla. Huh.)

Aikakaudella, jolloin hammaslääkäreiden tekniikka on uskomattomalla tasolla ja kipulääkkeitä niin fyysiseen ja psyykkiseen kipuun saa helposti, ei ole mielestäni syytä ajatella, että kaikki ruumiillinen olisi pahaa ja epäolennaista. Silloin, kun elää kulttuurissa, jossa särkevä hammas särkee, kunnes putoaa mätänä suusta pois, tai kiskaistaan tongeilla ilman mitään puudutuksia, motivaatio ruumiin epäaitouden, epätodellisuuden vakuutteluun on kyllä ymmärrettävissä. Jotenkinhan tottelematonta, kipuilevaa ja kiukuttelevaa kehoa on lähestyttävä. Jos et voi kivulle mitään, leimaa se epäolennaiseksi.

Toisaalta buddhan opetuksissa on myös paljon hyvää. Esimerkiksi toteamus, että kukaan ei voi omistaa omaisuuttaan tai lapsiaan, koska emmehän voi omistaa kehoammekaan, on viisas ja kannatettava. (Sillä eikö ole niin, että voitaisiin ajatella pikemminkin kehon omistavan minän - sehän katoaa kehonkin kadotessa, tai ainakaan muusta emme voi väittää tietävämme.) Hieno on myös lyyrinen "Ihminen, joka on aiemmin ollut välinpitämätön mutta ei ole enää, valaisee maailma kuin pilvien takaa esiin sukeltava kuu".

Mutta en voi tajuta, miten joku kehtaa väittää, että todellisuuksien todellisuudellisuuden välillä vallitsee hierarkia, että tämä, ikuinen todellisuus, on todellisempi kuin tämä, yksittäinen, valaistumaton. Voidaan kyllä sanoa, että useampia näkökulmia sisältävä todellisuusnäkymä on laajempi, mutta ei se siitä kyllä todellisempaa tee. Ei sivistyneisyys, eettinen valveutuneisuus ja valaistuneisuus tee kokemuksesta sen todellisempaa, vaikka se tekisikin siitä rikkaamman.

Minua vierastuttaa myös buddhalaisuuden ajatus mielentyyneydestä. Siinä on jotain Marcus Aureliuksesta muistuttavaa. Tyyni valaistunut ei koe voitonriemua ja kicksejä onnistumisen ja oivalluksen hetkenä eikä masennusta epäonnen kohdatessa. Puuh. Ymmärrän kyllä sen pointsin, ettei menneessä kannata ruveta vellomaan eikä liioitella epäonnistumisia tai liikaa masentua ulkoisista harmeista, mutta ajatus, ettei positiivisiakaan tunteita saisi kokea voimakkaasti, on mielestäni jo vähän liikaa. Ehkä ajatuksena on, että usein positiiviset tunteemme johtavat meitä harhaan hyvän elämän tavoittelussa? Jos saa kicksinsä siitä, että kiusaa toisia, ja kicksien saaminen on korkein hyvä elämässä, ei tietenkään ole mitään motivaatiota lakata kiusaamasta muita. Mutta onhan ihan eri asia kokea positiivinen fiilis altistaen sen kriittiselle arviolle kuin kokea positiivinen fiilis ja ottaa se lopullisena totuutena. En tahdo sanoa, että kriittinen arvio pyyhkisi positiivisen kokemuksen todellisuuden pois. Todellisuus ja oikeutus ovat eri asioita. Tiedän, että joskus maailmassa kun vielä söin lihaa, sain siitä ihan hyvät fiilarit. Jossain vaiheessa alkoi vain tuntua liian roisilta, että minun päätöksistäni johtuen tämä eläin on kasvanut paikoilleen kahlittuna, sisätiloissa, ilman mahdollisuuksia kokea elämän ihmeitä, niitä positiivisia fiilareita. Yhtenä päivänä lihasta nauttiminen oli jo mahdotonta. Nykyään ajatus on käynyt ällöttäväksi, ja voin (fyysisesti) pahoin nähdessäni ihmisten laittavan keittokinkkua leivälleen ja vievän sen suuhunsa. Keittokinkku on erityisesti niin lihan näköistä - vaaleanpunaista, hytisevää, alastonta. Minusta tuntuu, että minua syödään, tai äitiäni, tai miestäni, tai jotain eläimistä, jotka asuvat luonani. Muistikuvat liharuokanautinnoista ovat käyneet ohuiksi, läpikuultaviksi. Millaista se nautinto oli? Siitä on niin kauan. Muistan, että arvostin pihviruokaa kovasti. Se tuntuu galaksienkaukaiselta. Silloin ajattelin kai vain pelkkää makua?

Muistikuvat ovat epäluotettavia. Niihin ei kannata takertua. Ulkona on pimeää, kello käy. Jospa sulkisin silmäni hetkeksi...

Kissa tulee nukkumaan aamulla yhtätoista vaille kahdeksan. Herään Kissan pyjaman tonkimiseen Dhammapada sylissäni koirien ja Lohi-kissan lomassa. "Onko aamu vai yö, heräsitkö vai oletko tulossa nukkumaan?" tiedustelen ääni puuroisena. Koetan nukahtaa. Siitä ei tule enää mitään. Kiskon vaatteet niskaan ja pyydän koirat mukaani kävelylle metsään, jossa kaikki on silmien tasolle saakka sammalen peittämää ja oksat jakavat taivaan pieniksi kolmioiksi.

Ajattelen Descartesin näkemisen käsitettä. Tuota kummallista ei-optista näkemistä, oivaltamista, intuitiota, tunnetta, että kaikki loksahtaa kohdalleen, now I see it, indeed. Ajattelen, kuinka paljon meidän halukkuutemme mieltää ihminen juuri visuaaliseksi olennoksi liittyy siihen, että oivaltamista kutsutaan näkemiseksi. Hän katsoo, että ja niin edelleen. Koirat juoksevat hajujäljilleen. Metsä tuoksuu huumaavasti kallioille, mudalle, sammalelle, poikkaistuille puille. Kaikki, minkä vuosirenkaat voi laskea, on kerran katkaistu.

Matkalla/kotona

Heräämme kello 5.40 ja kömmimme pystyyn kiroillen. Aamu on sekava. Ehdimme juosten 6.30 sporaan yksi aa, ja ajamme Käpylästä Telakalle koirien kanssa. Koirat jäävät Munkkisaareen hoitoon, kävelemme Länsiterminaaliin.

Laivalla ihmiset ovat laittautuneen näköisiä. Eläkeläiset hehkuttavat jo aamusta sitä, että illalla Kari Tapio esiintyy tanssiravintolassa. Nukun suurimman osan matkasta. Kissa lukee Steve Sem-Sanderbergin kirjaa Münchenin sosialistisesta tasavallasta. Hänkään ei tiennyt moisen olemassaolosta ennen fiktioon tarttumistaan. Kirja jättää jälkeensä ihmettelyn oireita: oliko se, miten se oli, miten siitä ei kerrottu...

Yhdeltätoista siirrymme maihinnousuoven eteen. Puolelta pääsemme ulos. Ovi pelottaa minua joka kerta etukäteen: takaa puskee ihmismassa, ja jos edessä on olutkärryt, joutuu vain nostelemaan jalkojaan ja koettaa puskea vastusta takapaineelle, ettei kaatuisi naamalleen olutkärryihin. Nytkin meno on hillitöntä. Takana tuleva vanharouva parpattaa vielä koko ajan siitä, että kun nykynuoret vain saavat hiirikäden kun eivät käy päivätansseissa. Anteeksi rouva, mutta kolmen varpaani päällä ei ole nahkaa lainkaan, koska olen tanssinut, tosin illalla.

Maailman menoa paheksuvat lihavat ja kiukkuiset eläkeläismummot ovat käsite.

Tallinnassa on lämmintä, aurinko paistaa. Kevät, jonka kadottua lupaillut pakkaset tuntuvat entistä epäinhimillisemmiltä. Käymme pankissa vaihtamassa rahaa, Keskustorilla ja Jaama-torilla ihastelemassa torimenoa, Stokkalla ostamassa koirille sonnin suteja, kaupoissa metsästämässä farkkuja. Farkkuja ei löydy - nykymuotia näyttävät olevan sellaiset pussittavat farkut. Minulle, jonka ainoa laiha ja kiinteä kohta ovat takamus ja jalat, sellainen muoti ei tietenkään kelpaa. Mihin ihmeeseen katosi stretch ja leveät lahkeet? Kissa sentään löytää hupparin, jota ei etsitty. Tallinnan Humanassa (=UFF) on viidentoista kroonin päivät. Sieltä ei löydy mitään, mitä haluta.

Kävelemme kaupunkia eestaas ja ihastelemme talojen julkisivuja. Löydämme NuNordikista Kissan ystävän toimittaman kirjan Tallinn The User's Guide. Se on tietysti pakko ostaa. Siinä on artikkeleita tallinnalaisilta arkkitehdeiltä ja taidealan ihmisiltä ja kosolti hienoa valokuvamatskua Tallinnan punk-skenestä, graffiti-skenestä, skedeysskenestä - kaikesta sellaisesta, minkä olemassaolosta ei ole tiennyt mitään.

Baltic guidesta löytyy maininta, että kaupunkiin on avattu kasvisravintolakin. Emme löydä lehdestä kuitenkaan sen nimeä tai osoitetta, joten marssimme turisti-infoon kysymään asiasta. Turisti-infon tytöt pyörittävät päätään. Eeeii, eivät he ole kuulleet mistään sellaisesta. Päädymme lopulta syömään Asian Aromaan, jossa on runsaasti kasvisruokia ja niin edullista, että miltei hävettää. Toisaalta ruoka on kyllä turhan suolaista, mutta niinhän on ravintoloissa aina, ja etenkin Eestissä.



Lueskellessani AA:ssa Baltic Guidea huomaan, että heti sen artikkelin vieressä, jossa kerrottiin kasvisravintolasta, on pieni juttu tuosta ravintolasta. "Vegetaivas" otsikkona, joo-o. Liian vaikeaa meille... Kun Kissa tulee vessasta, kerron, että me olemme varsinaisia bimboja. Tarkistimme lehden kahteen kertaan löytämättä juttua, joka oli heti maininnan vieressä. Liian lähellä, poissa silmistä. (Ravintolan nimi on Gauranga, ja osoite Gonsiori 12. Ensi kerralla sinne, varmasti! Vaikuttaa ihan sikamaisen lupaavalta, klubimeininkiä ja kaikkea.)

Tarvomme väsyneinä ja chili suussa kutitellen Sadaman Citymarketiin ja lastaamme ostoskärryt täyteen suklaata, sefiireitä, keksejä ja skumppaa, syntsiä varten. Ostamme myös lasten "shampanjaa" raskaana oleville naisille ja niille muutamalle kersalle, jotka syntsille ovat uskaltautumassa. Lasten kuohiksen nimi on "Digimon". Ööh... no, ainakaan siinä ei koeteta matkia klassisten shampanjatalojen tyyliä nimen, logon ja etiketin suhteen; syyte, joka on helppo kohdistaa moneen sektiin ja jopa cavaan. Toisaalta Digimonissakin olen aistivinani jonkinasteista omaperäisyyden puutetta...

Maksettuamme raahaamme kaksi rinkallista ja yhden vietnamilaisen maalaiskassillisen kilisevää ja kuplivaa takaisin laivalle. Väsymys iskee jälleen kansituoleilla. Emme käy kahvilassa, baarissa emmekä tax freessa. Syömme paikoillamme soijavanukasta, banaania ja juomme kivennäisvettä uupuneina.

Ohi lipuu laiva toiseen suuntaan. Sykähdyttävä valoisuus keskellä meren hämärää horisonttia.

Vastapäätä istuvat miehet puhuvat puhumistaan jääkiekosta, lehtimiesetiikasta, Lasse Lehtisestä ja siitä, mitä he tekisivät miljoonalla eurolla. He ovat ostaneet Iltalehden ja lukevat sitä yhdessä. Yksi seurueesta ei malta olla menemättä kuuntelemaan Kari Tapiota. "Onhan se iso stara."

Satamassa odottaa Kissan isä, raahaamme laukut autolle, ajamme hakemaan koirat. Niitä katsookin H, joka on hälytetty apuun koirien hoitajan jouduttua selvittämään läheisensä kaamosmasennuksen huipennusta itsemurhalla uhoamiseen. "Niiden piti mennä katsomaan sitä, viemään se kai hoitoon. Semmoista tyypillistä kaamosmasennusta", selittää H heittäessämme hänet kotiin. H:n tullessa avaamaan hoitopaikan ovea näen hänet panssarilasin läpi sumuisena hahmona ja ajattelen väsymyksissäni, että koirien hoitaja on kutistunut puoleen entisestään tai vaihtanut tyttöystävää. Vasta sitten tunnistan, että sehän onkin H.

Matkan hienoin asia on jälleen kerran se väsymys, jonka vallassa asioiden prosessoinnin todella tuntee ja kokee. Sen, ettei mikään ole enää itsestäänselvää.

Tänään herään virkeänä kymmeneltä ja vien koirat pitkälle lenkille. Kuuset, koivut, hevoskastanjat ja pihlajat on niin helppo tunnistaa, samoin maan haju ja luistava jää, että olen jopa hieman pettynyt. Kotiin on aina ihanaa palata. Nyt alkaa siivous- ja ruoanlaittourakka lauantaita varten. Juhliin on ilmoittautunut tähän mennessä 64 ihmistä. Mutta ensin on tänään taas pitkää tanssitreeniä. Ruoanlaittoa. Malesiassa töissä oleva, Suomessa joululomaileva kaveri tulee meiltä hakemaan hänen puolestaan tilaamansa luomuviinit.

Pöydällä nököttävät vierekkäin kaksi likaista jugurttikulhoa lusikoineen, kamera, Tallinnan-oppaat, New Yorkista tuotu takorautainen kynttilänjalka kynttilöineen, kirkasvalolamppu, kuihtuva hyasintti (jonka istutan keväällä äidin puutarhaan - ne kukkivat joka toinen tai joka kolmas vuosi, kun ne istuttaa maahan), vanha järjestelmäkamerani, Vacuvin -vakuumipumppu avatun viinin säilömiseen, likainen kauramaitolasi, Nu Nordikin paperipussi, kolmen litran viinitönikkä, vietnamilainen laukku ja Taru Sormusten Herrasta - Kaksi Tornia -dvd.

Arttu-kissa kuorsaa kuuluvasti nojatuolissaan.

En tiedä, onko matkailu avartanut mitenkään, tällä kertaa.

Harmaa keväinen päivä

Mistä johtuu, että sana kevät tuo useimmille mieleen kirkkaan auringon, joka häikäisee katukuilussa kävelijän ja kuivattaa sammalet ja jäkälät puiden rungoilla kaupunkimetsissä?

Tänään on keväinen päivä, mutta harmaata. Matalapainetta, väsyttää. Metsässäkin on harmaata. Kulkiessamme koirien kanssa omakotitaloja rajaavan pensasaidan ohi huolestyn syreenien nuppujen koosta. On liian lämmintä. Syreenit luulevat, että kevät on jo tulossa. Paju, se hullu, kissoo tietenkin joka vuosi joulun aikoihin, mutta että syreenitkin. Sammalet ja jäkälät rungoilla - erityisen komeat näin kostean vuoden jäljiltä - näyttävät oikein hyvinvoivilta. Yhdeltä rungolta voi löytää loputtoman monta vihreän eri sävyä. Ei talvikunnossapitoa -kyltein varustettu metsätie on liukas jäärata. Kaikkialla muualla lumi on sulanut.

Kostea, leuto ilma tuntuu keväältä. Säästä hullaantunut kaupunkilaistiainen huutaa haavassa TYYTI-TYYTI-TYYTI vetämättä välillä henkeä. Mokoma kiimainen heteka puunlatvassa. Muidenkin lintujen äänet punoutuvat kudokseksi. Kun sulkee silmät ja haistelee maan hajua, kosteiden runkojen hajua ja kuulee lintujen äänet, ei osaa ajatella, että on tammikuu, ja vielä huonompi puolikin sitä.

Käveleminen on välttämätöntä, ajattelen. Eilen, kun puhuimme äidin kanssa puhelimessa puolitoista tuntia, äiti nauroi taas sitä, kuinka meidän suvussamme kaikki tehdään väärään aikaan. Hän kantaa kuusikymppisenä suomenlippua kansainvälisissä urheilutapahtumissa, joogaa ja kävelee 160 kilometriä neljässä päivässä, meikäläinen alkaa treenata tanssia tosissaan kolmikymppisenä.

Onko se kaikki kiinni kävelemisestä? Me kävelemme lujaa. Mikään ei ole niin väsyttävää ja ärsyttävää kuin hitaasti lampeksivat ja lompeksivat ihmiset. Lapsena oli kunnia-asia pysyä äidin harponnan tahdissa. Siinä lonkankoukistajat venyvät joka askeleella. Hengästyttääkin.

Väsyttää, nyt, sisällä. Illalla on taas tanssitreenit. Olen kastellut kasvikokoelmani ja nyppinyt pois kuivia lehtiä. Todennut, että California Wonder -paprika ja kuningatarkissus päättivät päivänsä. Paprika ei yllätä minua, mutta kissus kyllä. Yksi päivä se vain alkoi kuivattaa lehtiään eikä enää juonut sille tarjottua merileväuutteella terästettyä vettä. Kiukuttaa aina, kun menettää köynnöksen. Pidän erityisesti köynnöksistä. Nyt jäljellä ovat enää kolme jasmiiniani, italian-, kiinan- ja arabianjasmiini, herttaköynnösvehka ja Chilestä saadusta siemenestä kasvatettu lyijykukka. Niin, ja kärsimyskukka, jonka olen myös kasvattanut siemenestä. Se on valtava roisko, kasvaa kuin hullu, tulee aika painavaksi ja kiskoo säännöllisin väliajoin makuuhuoneen lampun katosta sokeripaloineen päivineen, kun en muista leikellä sitä tarpeeksi.

Keväisin, kun on harmaa päivä, tuntuu oikein armolliselta, ettei aurinko paista ja häikäise. Keväisin maa on niin ruma, täynnä ruskeanharmaata silppua, asfalttikin on kuorrutettu kaikkialle vierivällä hiekoitussoralla ja pölyllä.



Talvella toivoisi auringon paistavan. Vaikka minulla onkin kirkasvalolamppu ja vaikka se toimiikin mainiosti, mikään ei voita talvisin sitä, että aurinko oikeasti paistaa ja viuhtoo ruoskahännällään silmiin.

Äh.

Ollapa joskus tyytyväinen. Olla kuvittelematta, tyytyä siihen, mitä on.

Eläin plus

Miksi ihminen kirjoittaa blogia kello kahdeksan aikaan sunnuntaiaamuna, kun kerrankin saisi nukkua niin pitkään kuin haluaa? Ulkonakin on vielä aivan yö.

Minun syyni on Nasu. Nasu alkaa vinkua seitsemän aikaan ja juosta rapsuttaa makuuhuoneen lattiaa eestaas, tuo esihistoriallinen herätyskello. "Käy sänkyyn", nurisen sille vällyjen välistä ja se tottelee. Se makaa vieressäni hetken lärpättäen kättäni. Sitten se loikkaa takaisin lattialle. Kynnet jatkavat rapsamistaan. Pieni koiraneiti sanoo "Viu, viu."

Avaan silmät. Pimeää. Onkohan sillä ripuli? Koska makkarin itämainen matto ei kestä vesipesua, ei auta kuin nousta, kiskoa silkkipyjama veke ja sulloutua farkkuihin ja huppariin. Töniä varovasti Mobutu hereille, siirtyä eteiseen vetämään kenkiä jalkaan.

Ulkona Nasu ei kyykistykään pissille eikä ripuloi. Se ei ole kiinnostunut fysiologisista tarpeistaan. Se nuuskuttaa tarkasti portaat, rappuset, kadun ja nurmikot. Sen korvat ja häntä liikehtivät kiihtyneesti. Se mulkaisee välillä meitä ja sanoo "Auu", ja alkaa äkkiä kiskoa, ja kiskoo paikkaan, josta Kissa lähti matkoihinsa eilen aamulla. Koska Kissa lähti autolla, jälki päättyy tyhjään. Nasu seisoo pää kallellaan, ja sanoo uudestaan "auu". Sitten se haukottelee ja ravistaa turkkiaan ja kävelee kaikin elein alistumistaan osoittaen kotiovelle. Pörheä häntäkin roikkuu masentuneesti laihojen kinttujen välissä.

Nytkään se anna minulle rauhaa vaan tulee tavan takaa tökkäämään kuonollaan ja tuijottaa merkitsevästi ovelle. Se on päättänyt etsiä ja löytää Kissan. Minulla ei ole mitään keinoa kertoa sille, että Kissa on Lammin biologisella asemalla, ja että me voimme retkeillä lähiseutua ympäri myöhäiseen iltaan saakka ilman pienintäkään mahdollisuutta löytää hänet.

Elisa Aaltola kirjoittaa Eläinten moraalisessa arvossa siitä, kuinka virheellistä on ajatella ihmisen olevan jotain enemmän kuin eläin, olevan eläin plus. Koska Aaltola on koulutukseltaan kulttuurintutkija, samoin kuin minäkin, tuo osuus kirjasta tuntuu kiinnostavimmalta. Moraalisia argumentteja on veivattu kyllästymiseen saakka.

Miksi sitten ihminen ei ole enemmän kuin eläin? Ensinnäkin, kuten Aaltola muistuttaa, ei ole vain yhtä tapaa "olla eläin". Ainoa kyky, jossa ihminen hakkaa muut eläimet, on meidän monimutkainen kielellisyytemme, josta versovat tiede, teknologia, uskoakseni taidekin. Lepakko kuulee paremmin, koira haistaa paremmin, kyyhkysen visuaalinen tunnistuskyky peittoaa taide-eksperttien kyvyt erottaa väärennös aidosta maalauksesta, kastemadon tärähdysaisti on käsittämättömän paljon kehittyneempi kuin meidän. Norsujen perhesidokset ovat lämpimämpiä ja kestävämpiä kuin ihmisten. Puissa elävien apinoiden kinesteettinen maailma häikäisee nopeudellaan ja akrobaattisuudellaan. Ja niin edelleen. Jokainen eläin on "eläin" plus. Ja jokainen yksilö lajinsa edustaja plus, ainutkertainen tapaus. (Tosin olisin taipuvainen olettamaan, että meillä ihmisillä ainutkertaisuus on itse asiassa pienempää kuin useilla muilla lajeilla; ostamme niin helposti kokemuksen jäsennyksen palikat toisilta niitä sen kummemmin kyseenalaistamatta. Tämä voi kuulostaa aluksi aika radikaalilta päätelmältä mutta on lopulta kovin yksinkertainen: kukaan ei kerro sisäkoiralle, millaista on olla ulkokoira tai kulkukoira. Me sen sijaan luemme romaaneja ja katsomme televisiota, ja meillä on aika selkeä ja jaettu - joskin usein huikaisevan virheellinen - käsitys siitä, mitä olisi olla primitiivisen kansan edustaja tai koditon.)

Mitä sitten eläin tarkoittaa? Enimmäkseen se taitaa olla niin laaja yleiskäsite, ettei se kovin paljon tarkoitakaan. Sitä, että joku on elossa eli eläväinen ja kuolevainen, ja toisaalta, ettei se kuitenkaan kuulu kasvi-, sieni-, virus- eikä bakteerikuntaan. (Onko vielä muita suuria elämänilmentymistapoja?) Siten myös sellainen ilmaisu kuin eläimellinen ei tarkoita paljon mitään. Tietenkin me näytämme eläimellisiltä ja käyttäydymme eläimellisesti, koska me olemme eläimiä. Emme eläin plussaa.

Leimallisesti tähän tapaan ajatella kytkeytyy myös hypoteesi, ettei nainen ole mies plus tai päinvastoin. Ja ettei aikuinen ole lapsi plus.

Se, mistä minä olen aina pitänyt Tolkienin ja Le Guinin teoksissa on se, että he tuovat tämän erilaisuuden ja sen vain yhdelle relevantille mitta-asteikolle asettamisen mahdottomuuden esiin tavalla, jonka usein nekin, jotka serkkuni tapaan ajattelevat, että "on kummallista, kuinka koira näyttää siltä kuin se voisi olla ovela, kun se ei kuitenkaan voi olla älykäs", eli eläin plus -teesin kannattajat, voivat huomata, kuinka erilaisista kokemusmaailmoista, erilaisista todellisuuksista nousevat esiin erilaiset hyveet. (Älykäs on muuten kanssa aika kimurantti käsite, ohimennen mainitakseni - uudessa Tieteessä tapahtuu tätä veivataan jälleen kerran Tatu Vanhasen tapauksen pohjalta.) Tosin yksi ystäväni totesi kerran Taru sormusten herrasta -trilogiasta, että hänelle jäi täysin epäselväksi, miksi ihmeessä Gandalf kantoi huolta hobiteista ja ihmisistä, jotka sentään hänen näkökulmastaan olivat lyhytikäisiä, vähä-älyisiä, ohimeneviä tapauksia.



Sama ihminen oli myös sitä mieltä, että Gandalfille hobitit olivat pelkkiä välineitä. Le Guinia hän ei ollut lukenut, joten hänellä ei ollut mielipidettä siitä, mitä mieltä hän olisi ollut Maameren tarinoiden Varpushaukan lemmikin roolista. Lemmikin, joka kaikkien loitsujen osoittautuessa tehottomiksi pelastamaan sen isäntää, nuolee isäntää pienellä kielellään huolestuksesta vinkuen, kunnes eläimen läheisyys ja kosketus tuo isännän takaisin elävien pariin.

Minusta on omituinen ajatus, että jollekulle, joka voi elää useita jonkun toisen eliön ikiä, ja joka elää näiden lyhytikäisten, näennäisen yksinkertaisten (eli erilailla kokevien ja itseään ilmaisevien) tyyppien kanssa, nämä toiset olisivat yksinomaan väline. Tällainen suhde toiseen eliöön on luultavasti mahdollinen vain sellaiselle, joka ei tiedä tuosta toisesta eliöstä omakohtaisesti mitään. Jolle eläin on pelkkä valokuva lehdessä. Pelkkä siististi pakattu jauheliha muovisessa rasiassa, suojakaasussa. Pelkkä maito - vasikan ruoka - joka kaadetaan murojen päälle. En usko, että suomalaiset ovat vielä aivan tällä asteella. Useimmille meille eläimillä on jonkinlainen positiivinen status. Useimmista on kiva paijata lehmän nenänpiitä, jos sellaisen ohi sattuu kulkemaan, tai katsella hevosten liikettä haassa, kuten Ykstoista tekee.

Kiinnostava piirre useiden ihmisten ajattelussa on hypoteesi, että suhde olioon x voi olla vain joko välineellinen tai tämän itseisarvon tunnustava. Tässä taas näkee, mitä tapahtuu, kun ei ymmärretä, että suhtautumisemme mihinkään asiaan ei voi olla täysin harkittu ja intellektuaalinen ja yksiselitteinen, ambivalensseista vapaa. Tällaisen näkökannan mukaan lihansyöjä ei voi pitää eläimistä eikä kasvissyöjä suhtautua eläimiin missään vaiheessa hyödyllisinä välineinä tavoitteeseen a nähden. Minusta sellainen on hevonpaskaa.

Kipeä kohta eläinsuhteessamme ei olekaan välineellinen suhtautuminen vaan naiivi eläin plus -ajatus, haluttomuus nähdä, että on asioita, joissa jokin toinen eläin on huikeasti meitä edellä, ja että halutessamme oppia tuosta asiasta, tuota suhtautumista, meidän pitää pyytää tältä eläimeltä siihen apua, olla sen kanssa, tarkkailla, miten se toimii, ymmärtää, miksi se tekee niin. Muita eläimiä on harvoin ehdotettu henkisyyden tai moraalin oppaiksi muuta kuin olemassaolon taistelun verisen hampaan ja kynnen mielessä, oikeuttamaan asenne, että toiset saa tuupata ojaan matkalla onnelaan.

Kun kuuntelen Nasun itkua ovella, sen hätää Kissasta, minun on vaikeaa ymmärtää, miksi näin on. En nyt tietenkään tarkoita mitään kansansatumaista ajatusta siitä, että voisimme oppia oveluutta ketulta, tms. Pikemminkin, että osaisimme tarkastella itseämmekin, samoin kuin eläimiä, ilman niitä kansansatumaisia ennakkoluuloja. Eläinten käyttäytymisen tutkijat kirjoittavat, ettei koira kykene "tuntemaan syyllisyyttä ja katumaan". Se nöyristelee omistajan tullessa kotiin pahaa tehtyään, sen takia, että tietää, että omistajan kotiinpaluu pöydältä keksit rosvottua tietää ongelmia, sättimistä, kurjia juttuja. Mitä tarkoittaa "tuntea syyllisyyttä ja katua" ihmisillä? Mitä muuta se meidänkään kohdallamme on kuin häpeän, paljastumisen pelon ja väärin käyttäytymisen tiedostamisen sekoitusta? Ainoa ero, minkä keksin äkkiseltään ihmisen ja koiran tuntemusten välillä on se, että ihminen voi toivoa, "etten olisi koskaan keksinyt tehdä niin". Mitä hyötyä tuollaisesta toivomuksesta on? Tehty, mikä tehty. Seuraava tilaisuus tehdä niin vasta ratkaisee, onko jutusta opittu mitään vai ei. En osaa arvioida, missä määrin toivomus, ettei olisi toiminut sittenkään niin kuin toimi, tukee seuraavassa vastaavassa tilanteessa oikein valitsemista. Jos joku on lukenut empiiristä tutkimusta aiheesta, olkaa kiltit ja vinkatkaa kommenteissa. Aihe on kutkuttavan kiinnostava. (Ja jälleen kerran: täällä kaikki tutkimusasetelmat ovat varastettavaksi tarjolla. Copyrightia "yksinoikeus vain minulla" -mielessä ajatuksiin ei ole, eikä voi olla, kun ne on kerran ääneen kirjoittanut.)

Tällainen näkemys katumuksesta ja syyllisyydestä saattaa tietysti törmäyskurssille suuren osaa etiikkaa ja uskontoja kanssa. En pitäisi sitä ongelmana. Suurin osa etiikan teorioista ja uskonnoista herättävät lähinnä huvittunutta ihmetystä siitä, miten sellaisiin oletuksiin on oikeastaan päädytty, mitkä niiden aatehistorialliset taustat oikein ovatkaan. Suurin osa lukijoista todennäköisesti myös huvittuneesti ihmettyy tästä pohdinnasta. No problem. En ole, enkä edes halua olla kaikkitietävä.

Minä vain pohdin, kun en osaa olla pohtimattakaan. Joskus kirjoitan samalla kun pohdin. Niin kuin nyt. Tai oikeastaan, pohdin kirjoittaen.

Keksit luvatta ottaneen koiran ahdistus isännän tullessa kotiin - muistikuvia ikävästä äänensävystä, raivostumisesta, onnettomien väkivallan kohteeksi joutuneiden koirien tapauksessa kenties myös luunapista tai läimäytyksestä. Syyllisyyden ja katumuksen tunne - voi kun tätä ei kukaan huomaisi, jos ne huomaavat, ne sulkevat minut toiseen huoneeseen, sinne, missä on pimeää, en saa liikkua, tai roikuttavat minua nilkoista alaspäin tai antavat luunapin tai kaikista pahinta, katsovat musertuneesti ja sanovat: "No en olisi sinusta uskonut tuollaista...", muistikuvia kaikesta tällaisesta, tai ei, ei muistikuvia, vain epämääräisiä assosiaatioita, epämääräinen ahdistava tunne kaikista menneistä tapauksista joissa niin on käynyt, tehty, sanottu. Ja: Kunpa en olisi koskaan tehnyt niin. Mikä tyypillisesti purkautuu seuraavasti: En olisi tehnyt niin, jos tilanteessa ei olisi tapahtunut x ja z. Niitä ei olisi tapahtunut, jos å olisi jättänyt sanomatta, mitä sanoi... jne, jne, aina sinne asti, että voi todeta, että olisi parempi, jos ei olisi koskaan syntynytkään. Tätä kaikkea ei olisi tapahtunut, jos en olisi syntynyt. Äärimmäisessä syyllisyydessä ja katumuksessa toive, että haluamalla kuolla voisi pyyhkiä pois sen, että syntyi ja teki mitä teki. Halu kuolla, koska ei "osaa elää". - - Ei, täytyy sanoa, että tällä on vain vähän hyötyä seuraavan vastaavan tapauksen varalle, luulen. Kerta kerralla on helpompi loikata "Tahtoisin olla kuollut, kunpa en olisi koskaan syntynyt" -lauseeseen. TÄMÄ on syy, miksi en usko katumisen ja syyllisyyden tunteisiin vaan koetan keskittyä siihen, mitä olen tekemässä ja mitä teen lähitulevaisuudessa.

Kissat istuvat pöydällä ja tuijottavat kirjoittaen pohtimista. Niiden eleet kielivät ruokakupin tyhjyydestä. Aika tarttua käytännön toimiin.

Lisää pahantuulista narinaa

Koska vatsani ei ole edelleenkään normalisoitunut kaurapuurolounaasta huolimatta - muistattehan toki, että täti on kova kulinaristi vaikka noudattaakin vegaaniruokavaliota satunnaisin lampaanjuustohairahduksin - aion jatkaa äkäistä narinaani.

"Kaikesta, mistä voi pyytää rahaa, kannattaa pyytää rahaa", tölväisi eräs tuttu pari päivää sitten. Aloin heti miettiä, mistä kaikesta voisin rahastaa. Kuten seksistä, ruoanlaitosta, ihmisille hymyilemisestä. Mutta en sanonut mitään. Ajattelin vain, millaista olisi elämä, jossa koettaisi rahastaa kaikin mahdollisin tavoin.

Väliaikainen johtopäätös: Kaikesta, mistä voisi pyytää rahaa, ei kannata pyytää rahaa.

On se kummallista. Lapsena sitä koko ajan hoetaan, että pitää olla tasapuolinen ja jakaa karkit kaikkien kesken tasan, ei saa suosia ketään eikä pitää hauskaa, jos toisia ei ole valmis ottamaan samalla mitoin mukaan. Ja kas vain, sitten jossain vaiheessa sitä valmistuu yliopistosta aikuiseksi (huomatkaa, että suomen kielessä "valmistuu" voi olla joko preesens tai futuuri) ja äkkiä kaikki ovatkin sitä mieltä, että pidä puolesi, nainen. Töki kyynärpäillä sivuille, minkä kerkiät. Älä luovu ikinä saavutetuista eduista äläkä nyt herran tähden ainakaan tarjoa ystävillesi ilmaisia palveluksia. Yskänpastillin voit antaa, mutta sinulla on oikeus olla vittuuntunut, jos kutsut tuttavan päivälliselle, eikä vastakutsua ala kuulua. Ja vapaaehtoistyö, herranjumala, luuletko sinä yksin pistäväsi vinksahtaneen maailman jengoilleen. Ehei, sisko. Ole kovana ja vaadi palkankorotusta vähintään puolivuosittain. Älä ikinä uskalla lausua ääneen että yksitoista euksua tunnissahan on ihan hyvä palkka kun se voisi olla kuusikin, olethan ollut kuuden euksun töissä jotka oli paljon vittumaisempia. Sellaiseen ei saa alentua.

Sitten sitä koettaa kitistä jotain epämääräistä ideaaleista ja hyveistä ja ihmiset pyörittävät silmiään näyttäen idioottimaisilta. (Ihan totta, paljonpuhuva silmänmuljauttelu ei ole kovinkaan fiksun näköistä.)

Okei, otetaan sitten "kovat arvot" - mitä nonsensea - käyttöön. Mutta opettakaa ne nyt hitto soikoon jo skideillekin, ettei tarvitse kolmikymppisenä hätkähtää täysin toisenlaiseen arvomaailmaan kuin mihin on kaikki vuodet kasvatettu. Opettakaa lapsille, kuinka toisen suuhun tungetaan hiekkaa, temmataan leikkilappari sen kädestä ja huudetaan päälle: "Vitun köyhä, mitä sä oikein itket, saatana ottaisit ittees niskasta kiinni..." Kuinka erilailla pukeutuville kuuluu tehdä naamoja ja kuinka aina, kun jotain hyödykettä on vähemmän kuin jakajia, huudetaan MINÄMINÄMINÄ! ja hamstrataan se hyödyke itselle ja sitten korkeintaan parille kivoimmalle kamulle annetaan pari säälipalaa, mutta vain jos ne osaavat nuolla persettä sen vastineeksi. Kuinka aina voi ja pitää unohtaa, että joskus on itselläkin kurja olo ja että se, että jollain muulla on kurja olo, on todennäköisesti pelkkää tekopyhää teeskentelyä, jolla se koettaa ruikua sääliä itselleen. Hiekkaämpärillä päähän. Joo ja hymyillä saa vain silloin, jos sillä pystyy kiipimään.

No okei, onhan tuosta vilauksia nähty koulussa. Mutta jotenkin sitä lapsena kuvitteli vielä, että instant karma kyllä iskee ja huitaisee niitä ääliöitä vielä huolella. Ei. Ne voivat hyvin ja lisääntyvät.

Alkuasukkaissa on puhtia!

Reutersin Planetarkin uutisissa kerrotaan, kuinka Nikobaarien ja Andamaanien alkuasukkaat voivat. Erityisesti ilahduttaa jutun terhakka loppu.