Välihuomautuksia

Kirjastossa on tänään niin hiljaista, että hirvittää. Haartmaninkadulla sentään näkyvät autot suihkivan ohi entiseen malliin. Ruotsinkielestä hirvistymättömille on täällä hauska artikkeli ruotsalaismiesten luksusautoista. Esimakua: "Det är en del av mansrollen i Sverige att ha en fin bil, även om det håller på att släppa lite bland de yngre. Medelålders män använder bilen för att förstärka sin manlighet. Ungdomar skaffar sig fina mobiltelefoner och datorer istället."

Mitähän tutkijat voisivat kertoa pyörästäni, jossa on sievät, vanhahtavat renkaat, kuminen roiskeläppä ja napadynamo? Ja seitsemän vaihdetta... Toki pyörällä ajamisesta kartsalla ei synny hiilidioksidipäästöjä autoilun tapaan ja 21 vuoden runkotakuukin antaa ymmärtää, että säännöllisellä huollolla ja ketjujen ja keskiön uusimisella pyörä kestää pitkään. Mutta on kyllä totta, että pyörän valinnassa imagotekijöillä on suuri merkitys. En halua, että minua pidettäisiin sporttisena. Hyi olkoon. Sehän on melkein tuulipuvun kuuloinen sana. Useimmiten pyöräilen näin talvella pitkässä villakangastakissa, neulebaskeri päässä, meikeissä.

Maalla ulkoilimme avohakkuualueen halki menevää tietä pitkin. Vastaan tuli maalaisia, jotka tietysti sanoivat päivää. Maalaisilla oli semmoiset kokotoppahaalarit ja karvareuhkat päässä, turkisrukkaset. Meillä, Kissan siskolla ja minulla, oli villakangastakit ja baskerit, farkut ja pitkävartiset saapikkaat, neulotut lapaset. Muuttuisikohan maalla, vertaispaineen puuttuessa, täysin estottomaksi pukeutujaksi? Kissan ollessa matkoilla saatan jättää hiustenpesun väliin viikoksikin, jos sattuu olemaan kesä eikä ole tanssitunteja. Laitan vain bandanan päähän ja pidän samaa minimekkoa ilman rintsikoita koko viikon, ja jalassa lätisevät terveyssandaalit. Pukeutumisella ei ole mitään väliä, minuthan näkevät enintään naapurit ja koirapuiston tyypit.

Hmm. Tämä ei taida olla ihan se reaktio, jota kesäleskeydellä noin ylipäänsä tarkoitetaan? Aihe on ajankohtainen, koska Kissa on viikonlopun poissa. Haa. Sottapyttyys kunniaan. (Kaisa Rastimo kirjoittaa muuten aiheesta sympaattisesti uusimmassa tai toisiksi uusimmassa Lapsen maailmassa, otsikolla Etätyöläisäiti. Etätyöläisäiti ei saata lastaan koulun pihalle saakka vaan jää autoon nököttämään, koska hällä ei ole huulipunaa kuten työpaikkalaisäideillä.)

Koetan valmistautua henkisesti ajatukseen, että meillä on ensi lauantaina hirveä tungos olohuoneessa ja jono vessaan. On Kissan ja minun yhteiset 30-vuotispäivät. Päädyimme yhteissyntsiin, kun meillä on kuitenkin ikäeroa vain kuukausi ja kolme päivää. Jonka perusteella voin halutessani vetää vanhemman, viisaamman osapuolen roolia. Vanhempi nainen kyllä tietää ja niin edelleen. Ihmiset ovat vastailleet kutsuun laiskasti. Koska parisataa kaveria on kutsuttu, eiköhän viitisenkymmentä lopulta jopa vääntäydykin mestoille. Se tarkoittaa, että perjantaina on kokattava ja siivottava, ja lauantaina kokattava lisää. Pitää olla ruokaa ja cavaa yli äyräiden.

(No, se ei ole ongelma. Kokkaan aina liikaa. Ruoka ei ole koskaan vielä loppunut bileistämme, eikä viina. Siitä pitävät baarikaapin pakkautuneet sedimentit huolen.)

Vatsa sekaisin, palkkaa viiveellä

Herään siihen, että vatsaa vihloo. Olen herännyt samalla tavalla jo kolmena yönä, keskellä yötä. Alan olla yliväsyneessä tilassa. Valot tuntuvat liiraavan eestaas, hiljaisuus täyttää salaperäisistä napsahduksista ja kaukaisten äänten kaiuista.

En nukahda. Nousen istumaan, köpöttelen keittiöön, teen kamomillateetä. Takaisin sänkyyn. Vatsa kurisee ja on kipeä. Se on loukkaantunut jostain. Koko maallaolon ajan se ronkeloi myös. Maalla myöskään koirat eivät osanneet nukkua. Niitä kumpaakin pelottaa pimeys ja maallahan on pimeänpimeää, koska kun huoneen valon sammuttaa, lähin näköpiirin valonlähde on tähdet. Kotoista katu- ja pihavalaistusta, joka heittää kattoon ja seinille kasviharrastuksen varjoteatterin, ei ole. Jos oman käden nostaa kasvojen eteen, sitä ei näe. Ei ihme, että koirat vinkuvat eivätkä osaa panna maate.

Nukahdan uudelleen kuuden maissa. Seitsemän kaksikymmentä soi Kissan herätyskello. Kissa on lähdössä Lammin biologiselle asemalle viikonloppustrategiapalaveriin. Hän haluaisi hellyyttä, mutta olen äkäinen kuin ampiainen vähän nukkuneena ja vatsa kaihertaen. Koetan suukottaa Kissaa kuitenkin pari kertaa, ettei hän tuntisi oloaan ihan hylätyksi.

Koirat löntystelevät väsyneenä aamulenkin läpi. Niillä on univelkaa, ne kompastelevat ja laahaavat jalkojaan. Mulkoilevat anovasti kadunkulmissa: käännytään jo kotiin, pliis. Raahaan niitä vielä pidemmälle, sillä työpäivä on pitkä. Niiden vatsat on saatava toimimaan jo aamulla.

Kotona nappaan valmiiksi pakatun repun selkääni ja juoksen pyöräkellariin. Aika on täpärällä. Poljen lujaa, niin lujaa kun jaksan. Kirjastossa revin taas pyöräilykuteet päältä ja sonnustaudun kirjastotädin vaatteisiin: hipsterfarkkuihin, mustaan tiukkaan trikoopaitaan, rintsikoihin, tohveleihin, hapsulankakauluksiseen vyötärömittaiseen villatakkiin.

Kassapöydällä odottaa lappu: palkat maksetaan vasta helmikuussa, koska emme ole valinneet tammikuun työvuorojamme tarpeeksi ripeästi. Joulukuussa, vikalla työvuorolla, työvuorokalenterissa oli vasta tämä päivä, ja sen täytimme. Miten olisimme varanneet seuraavat vuorot? Lapuilla? Onneksi en elä täysin kädestä suuhun ja kaksi pitkää lehtijuttua on vielä laskuttamatta. Niillä elää kyllä helmikuun loppuun.

En jaksa ajatella teoreettisia asioita vatsan vääntäessä.

Kirjeystävät

Kun aloin blogata, en tiennyt vielä, miten tämä kirjoittaminen onnistuu. Tavallaan kuvittelin pitäväni päiväkirjaa, tavallaan kolumnia, toivoen kuitenkin pystyväni kirjoittamaan kirjeitä niille rakkaille ystävilleni, jotka ovat jossain muualla kuin täällä Helsingissä. En kauheasti kuvitellut, että blogillani voisi olla todellisia lukijoita, sellaisiakin joita en ole koskaan tavannut enkä ehkä koskaan opi tuntemaan. Nämä ovat kirjeitä teille.

Kirjeitähän ei enää tule. Jouluksi tulee kortteja, jotka ovat ihania - useat ystävät ovat varta vasten etsineet minulle orava-aiheisia kuvia - ja sähköposteja tipahtelee silloin tällöin. Mutta kirjeitä: ei enää. Viime vuonna taisin itse kirjoittaa viitisen kirjettä. Sellaista oikeaa, käsinkirjoitettua kirjettä, jotka on kirjoitettu valkealle, ohuelle, rapisevalle lentopostipaperille ohuella mustalla tussilla, ja oheen piirretty kuvitusta teemoihin (kuvataidelukion käyneenä artsy-fartina tietysti tykkään kuvittaa teemani - nyt typerä Hello-palvelin, jolla blogiin voi lähettää kuvia, näyttää olevan kaaduksissa). Kuhunkin kirjeeseen kolme arkkia, täpötäydet kahdet puolet joka arkissa. En saanut yhtään vastausta. Kiitokset sähköpostitse - "On niin erityistä saada kirje, niitä ei enää saa."

Viisi kirjettä vuodessa on kovin vähän. Joskus teininä kirjoitin parhaimmillaan kaksi kirjettä päivässä. Plus päiväkirjaa, tietysti. Ja läksyt. Minulla oli kirjeystäviä kaikilta mantereilta lukuunottamatta, kansainvälisen kirjekerhon kautta. Gambialainen sotilas, ranskalainen posteljooni, australialainen mäkkärin vuoropäällikkö, jenkkiläläiset valokuvaaja ja fysiikan opiskelija, brasilialainen hevaripariskunta, saksalainen antropologian opiskelija, italialainen ortopedi, jordanlainen kampaaja, teologi Skotlannista, tsekkiläiset kuvataitelija ja minua pari vuotta nuoremmat kaksospojat. Blogistan ajaa nykyään vähän saman asian. Saa haistella tuulahduksia aivan toisenlaisista universumeista.

Rankin kirjeenvaihtokokemukseni oli lyhyt kirjeenvaihto suomalaisen taposta tuomitun vangin kanssa. Kirjeenvaihto alkoi lupaavasti vankimiehen pohdiskellessa tekoaan ja kertoessa, ettei voi ymmärtää, miksi meni tekemään sellaista. Tosin minua hieman vierastutti se, että hän lähetti tiedot siitä, millä Alibin sivulla siinä ja siinä numerossa hänen kuvansa saattoi bongata. En koskaan käynyt kirjastossa katsomassa Alibia. Minua taisi kiinnostaa enemmän tappajan pohdinta teostaan kuin itse ihminen. (Valitettavasti olen sillä tavoin kylmä ihminen.) En muista enää, mitä itse vangille kirjoitin. (Omia kirjoituksiaan harvoin muistaa, muiden kirjoitukset jäävät mieleen. Omat kirjoitukset ja niiden merkityssisällön ymmärtää vasta, kun niihin palaa ne jo unohdettuaan. Seisoo täysin vieraan maailman portailla, ja joutuu toteamaan, että minä olen ollut tuota, tuo on ollut minua, huomaa oman muutoksensa, joka hitaana ja hiipivänä jää muuten piiloon. Vasta silloin omasta kirjoituksesta ja sen hetkisestä maailmasta voi järkyttyä tai hurmaantua tai kumpaakin. Nyt se vain on.) Joka tapauksessa, vanki vastasi ja pyysi kuvaani. Marssin aseman valokuva-automaattiin ja otin sarjan kuvia, leikkasin askartelusaksilla yhden hymyilevistä tytönkuvista irti ja laitoin seuraavan kirjeen matkaan. Vastaus oli: "Näytät oikein mukavalta. Voitaisiin vaikka tavata, kun pääsen lomille. Panemista tulee täällä ikävä."

Lienee turhaa mainita, etten ollut silloin vielä päässyt seksissä käytännön toimiin asti, saati sitten tappajien kanssa. Enkä ollut osannut ajatella seksuaalisuutta kirjeenvaihdon motivoijana, en kenenkään kohdalla. Harkitsin pari päivää, ja kirjoitin lyhyen vastauksen tyyliin "Tää kirjeenvaihto taitaa olla huono ajatus, meillä näyttää olevan niin erilaiset tavoitteet tän jutun suhteen." Vangin kirjeet taisin polttaa Lauttasaaren kallioilla. Tuotti jonkinlaista emotionaalista vapaudentunnetta nähdä sanojen käpristyvän ja tuhkaantuvan. Jälkeenpäin olen tietysti harmitellut typerää tuhkausseremoniaa. Miksi tuhkasin sen hölmön panokirjeen lisäksi myös moraaliset ja psykologiset introspektiiviset pohdinnat? Vangin jälkeen tapasin lähettää kirjekaverimiehille enää semmoisia kuvia, joissa en hymyile. Paitsi jordanialaiselle kampaajalle, joka oli niin neitihomo kuin mies voi ylipäänsä olla sellaisella ihanalla, yltiöpositiivisella tavalla.

Kirjeystävyys on kiinnostava ilmiö. Kirjeystäviltä saa niin uskomattoman paljon. Joskus joku piristää toista verbaalisesti tai sujauttaa kuoreen mukaan kuivatun kukan äitinsä puutarhasta, lähettää kuvan, miltä sienestys Tsekeissä näyttää, kertoo miltä tuntuu mummon kuollessa tai kuinka suku viettää pääsiäistä yhdessä. Maailmassa on miljardeja tapoja elää elämäänsä. Se, että pääsee kurkistamaan jonkun toisen elämään hänen hyväntahtoisuuttaan, on valtava rikkaus.

Siitä lähtien, kun aloin kirjoittaa kirjeitä - heti opittuani C-englantia koulussa - aloin myös ihmetellä, miksi ihmeessä ne ihmiset jaksavat lukea minun ajatuksiani maailmasta. Hemmetti vie, eiväthän ne edes tiedä, miten minä kävelen tai istuudun tuolille, ryystän yrttiteetä tai kerään kuusenkerkkiä keväisin. Onko se kaikki silkkaa eksotismia? Vai jonkin yhteisen pohjan etsimistä, tuttuutta ja tunnistamista, vai jotain näiden sekoitusta: tuttuja piirteitä vieraissa kehyksissä? Ystävien kirjeiden lukeminen on selkiö: heidäthän tuntee jo, heidän tekemisistään ja ajatuksistaan ei osaa kuitenkaan olla välittämättä ja heidät osaa kuvitella hiihtämässä, tanssiteoksen katsomossa, tuskailemassa tenttien kanssa. Mutta se, kuinka opimme välittämään pelkkien sanojen ja ehkä muutaman rakeisen mustavalkoisen kuvan kautta, on pieni ihme.

"Sinä voisit kirjoittaa maksustakin, tai laittaa sen ajan lehtijuttujen kirjoittamiseen, tehdä gradun valmiiksi ja alkaa tehdä väitöskirjaa", sanoo yksi ystäväni tästä blogista.

Hän ei tiedä, että olen vuosikaudet kirjoittanut kirjeitä eri puolille maailmaa, ihmisille, joista en edes tiedä, pidänkö heistä, jos heihin törmään. Seurannut, kuinka vähitellen kirjeystävyydet kuihtuvat elämäntilanteiden muuttuessa, ihmisten alkaessa seurustella, tai mennessä naimisiin, tai hankkiessa lapsen. Hankkiessa tietokoneen ja sähköpostiosoitteen. Minusta minun on kirjoitettava. Silloin kun olen itse ollut heikoimmissa kantimissa, toisten kirjoitetut sanat ovat olleet jonkinlainen turvaverkko, jossa edes hetken on voinut hengittää ja kerätä voimiaan jatkamiseen.

Kun aloimme Kissan kanssa seurustella - tunsimme jo toisemme toki ennestään opiskelun ja Dodon maailmasta - Kissa oli juuri lähdössä Madridiin vuodeksi vaihtoon. Minä jäin Helsinkiin aivan hajalla. Tiedättehän, millaista on, kun on juuri tajunnut rakastavansa jotain vanhaa, hyvää ystävää, jota ei ole ollenkaan ajatellut romanttiselta kantilta: äkkiä koko maailma on nyrjähtänyt sijoiltaan, ja on jäänyt yksin Helsingin pimentyvään syksyyn, tenttejä puskee päälle, toinen on paennut Etelä-Eurooppaan sanomatta kertaakaan, mitä koko jutusta edes ajattelee, eikä postikorttiakaan kuulu, ystävät ovat vähän ymmällään, kun ei tiedä, itkeäkö vai nauraa. Sitä vain kulkee ja haistelee lakanoita ja haistaa toisen hajun itsessään eikä pese tyynyliinaa kuukausiin. Kirjoittaa kirjeitä valmiiksi parin kappalein, niin että jos toinen lähettää osoitteensa, ne voi viedä postiin saman tien. Ja sitten tulee postikortti, toinenkin, matkalta, miten niiden tulemiseen lentopostitse voi muka mennä kuusi päivää, kuusi päivää Hampurista Helsinkiin, aivan typerää, ja korteissa lukee: "Kävin siellä, kävin täällä, voi hyvin, pidä huolta itsestäsi" ja itse miettii, että jos nyt minua on jymäytetty, en suostu kyllä edes käsittämään sitä, ja sitten tulee kolmas kortti, siinä on osoite, ja juoksee postilaatikolle kädessään pino kirjeitä, niihin kaikkiin kirjoitettuna tuo osoite, ja työntää ne laatikkoon, ja puree huulta ja ajattelee, että ehkä sitä tässä on kaikkien aikojen narri, kun kirjoittaa kirjeessä, että luulee, että rakastaa toista, sehän on puhdasta soopaa, voiko sellaista sanoa kirjeessä, kun toinen on kirjoittanut vain voi hyvin ja sen sellaista, ja sitten menee viikko eikä mitään kuulu, mutta lauantai-iltana soi puhelin ja ääni Madridista kiittää kirjeistä sanoo, että hänkin luulee, ei, hän tietää, että rakastaa. Se on paljon sanottu ihmisiltä jotka opiskelevat filosofiaa eli opettelevat korjaamaan tietää-sanat luulen-sanoiksi tai minulla on hypoteesi -lauselmaksi. Mutta tietenkään en usko, ennen kuin näen sen paperilla, luen tarinan siitä, miltä tuntui soittaa Helsinkiin Madridista, missä on lämmintä. Silloin minä uskon, että kuulin puhelimessa oikein. Helsingissä on kylmää. Lehdet peittävät Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan käytävät ja juostessani lehtien läpi ilosta sekaisin, pitkä satiinihame kahisten, lapsi huutaa puistossa: "Katso äiti, prinsessa!"

Läpivalvotun yön aamu herkiää silmittömäksi nauruksi.

Ystävät, joita eniten kaipaan, ovat myös kirjeystäviä. Sellaisia, jotka ovat menneet jonnekin muualle joksikin ajaksi, tai ovat jääneet Helsinkiin minun mennessäni Lontooseen, ja olen kirjoittanut heille. En ymmärrä, mistä se johtuu. Jotenkin ihmiset onnistuvat kirjoittaessaan koskettamaan toisiaan paremmin kuin puhuessa. Ehkä kasvotusten huomio kiinnittyy liikaa painonvaihdoksiin istuinluulta toiselle, huulen puremiseen, käsien liikkeisiin selittäessä? Omaan kömpelyyteen, tunteeseen, että puhuu liikaa ja on huono kuuntelemaan, houkuttamaan toisesta esiin kuultavaa? Kirjeillessä sellaiset epäolennaisuudet katoavat tyystin. Puhuessammehan harvoin todella kosketamme. Halaamme niin vähän, kävelemme niin harvoin käsikynkkää, puhumattakaan toisen mietteliään otsan silittämisestä. Pelkäämme ajatusta, että meitä aletaan pitää lääppijöinä.

Kirjeillessä ihmiset kertovat eri asioita kuin puhuessa. Mikä kirjoittamisessa on se tekijä, joka houkuttaa ihmisistä ulos merkityksellisiä, kauniita ja jännittäviä asioita? Tai kauheita asioita, sellaisia, joita lukiessaan mykistyy hetkeksi - lukemisen hiljaisuuden keskellä - ja ajattelee, hyvänen aika, tällaistako hänen mielessään liikkuukin... Miksi puhe typistyy aina sellaiseksi luetteloinniksi voinnista ja työtilanteesta? Eihän kukaan koskaan kirjoita siinä määrin työtilanteesta kuin puhuu, manaa pomoaan tai rekrytointifirmojen kaavamaisia otteita.

Kysymyksiä, kysymyksiä.

En tiedä, onko minulla edes hypoteesia noihin ylläoleviin kysymyksiin. Edes alustavaa hypoteesia. Mutta - suokaa anteeksi ilmaisun kornius - minulla on unelma. Että joka päivä saisin lukea jotain, joka saa minut hymyilemään, nauramaan, kauhistumaan ja tointumaan kauhistuksestani, tajuamaan jotain, alkamaan tajuta jotain näkökantaa edes kaukaisen teoreettisesta perspektiivistä, kenties ymmärtämäänkin jonkun ratkaisun, joka tietämättömyyteni verhon takaa näyttää täysin pähkähullulta ääneenlausutut tavoitteet huomioon ottaen...

Kuinka voisin vaatia tuollaista, unelmoida tuollaisesta, ellen itsekin osallistuisi sen mahdollisuuksien tuottamiseen? Samalla tavoin, kun kilistän kolikot kukkaronpohjalta Punaisen Ristin lippaaseen ja vingutan Visaa WSPA:n katastrofirahastossa, laitan sanoja ja kokemuksia jonoon, verkkoon, maailmalle.

Minulla ei ole niin paljon rahaa, että selviäisin niitä antamalla. Minun pitää jakaa jotain muuta. Sitä, mitä pois antamalla saan sen takaisin, selkeämpänä kuin koskaan ennen.

Pastoraali-idyllistä

Suuren osan elämästäni olen haaveillut elämästä maaseudulla. Lapsena asia oli ajankohtainen sen vuoksi, että äiti ja isä eivät ottaneet kuuleviin korviinsa argumenttejani siitä, että kirahville tai kamelille olisi ihan hyvä paikka meidän parvekkeellamme. (Tässä sen näkee, mitä eläintarhan "valistus" lapsille tekee - käsittämättömän halun ahtaa eläin itsensä lähelle, johonkin aivan vääränlaiseen soppeen.) Varhaisteininä se oli oleellinen sen vuoksi, että hevoset tarvitsevat paljon tilaa ja hevosiahan piti olla.

Varsinaisessa teini-iässä haave katosi ja olin kädet kyynärpäihin asti ristissä kiitollinen siitä, että olen kaupunkilaispenska. Maalla, eihän siellä ole yhtään mitään. Kuraista peltoa ja tienvierusta, pimeää illan huputtaessa metsät, maalaisia, jotka sanovat "Päivää" vaikkei meitä ole koskaan esitelty. Ei elokuvia, taidemuseoita, homobaareja, rastoja, sporia.

Yliopistoon luisuessani (minähän menin sinne siksi, että äiti käski tehdä minun muutakin kuin maata sohvalla - kunnianhimo on alikehittyneimpiä piirteitäni) ajatus maaseudusta pastoraali-idyllinä alkoi kyteä uudelleen. Ajatukseni täyttivät vuohien kasvot, maa, johon voisi istuttaa marjapihlajoita ja Zilga-viiniköynnöksiä, ruusupapuja ja kissanminttua. Ajattelin maatiaiskanoja ja -lampaita. Sitä, ettei tarvitsisi olla sosiaalinen ihmisten kanssa.

Hankimme Hyötykasviyhdistykseltä Annalasta aarin palstan parin kilsan päästä kotoa. Nyt opettelen tän kasvijutun, ajattelin. Aarissa on paljon työtä, ja vaikka talven kiihkoankin siemenluetteloiden ääressä ja tilailen siemeniä kaikkialta maailmasta, kesällä palstatyö jäsentyy jonkinlaiseksi nöyryysharjoitukseksi. Aurinko paahtaa selkään rintsikanrajat, kun pellolla istuu rintsikoissa ja hameessa ja kitkee tuntikausia. Huulet kuivuvat ja halkeilevat. Kynnet muuttuvat ruskeiksi maasta eivätkä tule vaaleiksi enää liottamallakaan. "Jaksa", komennan itseäni, "suurin osa maapallon väestöstä osaa tämän etkä sinä tahdo jäädä tästä paitsi." Nyhdän pitkää ruohoa ojan toiselta puolelta ämpäriin ja kippaan ruohot taimien juurelle, matojen ruoaksi. Mato kaivaa maahan omia salaojakäytäviään, joihin kasvien juuret mielellään hakeutuvat. Päivässä mato paskantaa oman painonsa verran. Ilmaista lannoitetta. Kaikki ovat tyytyväisiä: mato saa safkat paikalle kannettuina, kasvi lannoitteet ja juuripolut, ja minä satoa, yltäkylläisesti ja turvautumatta eettisesti arveluttavaan broilerinlantaan, jota palstanaapurit nakkelevat riveihinsä.

Ja kuten sanoinkin jo kerran, kaupungilla kävellessä, kesällä, tietää elävänsä toisenlaista elämää kuin ruokansa torilta tai kaupasta ostavat: koko ihoa peittää himmeä, kimmeltävä tomukerros hedelmällisen maan pölyä. Joskus naamassa on myös suoranaisia kuratahroja, kuraisen kädenselän jäljet hiusrajassa, josta on pyyhkäissyt liikaa hikeä pois silmiin valumasta. Hameen takamuksen kohta on ruskeanmusta mullassa istumisesta.

Aarin palstalla puuhailu on muuttanut käsitystäni pastoraali-idyllistä. Työtähän se on, eikä sellaista vapaa-ajan täyttämää lorveksintaa kauniissa hedelmätarhoissa. Okei, eläinten tuottaman työn olen kyllä aina tiennyt, olinhan sentään hevostyttö yli kymmenen vuotta, siinä ehti luoda monet kärryt lantaa. Mutta että kasvitkin, se oli minulle yllätys.

Jotta maalla voisi lorvia, pitäisi olla maaorjia.



Tsehovin kirsikkatarhaa käsittelevä kirjoitukseni käsittelee osittain samoja teemoja, joten jankutus seis. Kyllähän meillä on maaorjia, meillä kaikilla. Noin käytännössä.

Joka tapauksessa, tunnen itseni vastuulliseksi maaorjuuttamaan itseänikin hiukan. Ei se ole kurjaa, vaikka onkin raskasta fyysisesti, jopa ihmiselle, joka joka tapauksessa liikkuu päivittäin useamman tunnin koirien ja pyörän kanssa ja käy vielä tanssitunneillakin.

Tärkein oivallus palstaan liittyen on kuitenkin se, että kesällä maalla olisi aivan vitusti hommaa, jos toteuttaisi omavaraisuutta ja puutarhataidetta siinä mittakaavassa, jota suuruudenhullut suunnitelmani edellyttävät. Ei siinä ehtisi lööbata ennen talven tuloa lainkaan, hyvä jos nukkuisi kaksi tuntia vuorokaudessa. Ja talvella maalla on yksinomaan kurjaa.

Miksi tämä pastoraalivuodatus? Koska meidät ollaan raahaamassa maalle. Kissan isä hankki muun perheensä tyrmistykseksi vanhan kansakoulun viitisen vuotta sitten ja haluaa olla siellä kaiken vapaa-aikansa. Kansakoulut ovat toki ihan jees, mutta minut tekee yksinkertaisesti hulluksi se, että siellä pidetään radiota koko ajan päällä, aivan sikakovalla, niin että vaikka laittaa makkarin ovenkin kiinni, radio on silti kovemmalla kuin sitä itse pitäisi - Kissan äiti kuulee huonosti, ehkä tämä on siitä kiinni - ja ainoa kanava, jota kuunnellaan, on Radio Suomi. Aargh. Kaiken lisäksi nämä ihmiset ovat tottuneet täysin ignoroimaan radion eli he sulavasti keskustelevat ja ajattelevat tuon huudon ylitse, läpi, kun minä - meillä ei ole huudatettu kotona radiota eikä televisiota, koska vanhempani arvostavat hiljaisuutta; jos jotain on päällä, sitä kuunnellaan aktiivisesti - minä en kykene kuulemaan muuta kuin ne haastatellut kylänmiehet jossain paikallisessa tapahtumassa ja kaikki yritykset osallistua keskusteluun typistyvät siihen, että päässäni sekoittuvat kummallisesti ponnistus ymmärtää, mitä he nyt sanovat Paavo Lipposesta tai demokratian käsitteestä tai valkoselkätikasta samalla kun tosiasiassa aivoni vastaanottavat jatkuvaa jorinaa siitä, kuinka junnuliigan kentän reunalla seisova äiti selittää, että hyvähän tunnelma täällä. Paavo Lipponen kontemploi demokratian käsitettä valkoselkätikkojen junnuliigassa. Armahtakaa!

On ihmisiä, joille sivistys liittyy olennaisesti radion kuunteluun. Minusta on vain kummallista se, etteivät he todella kuuntele sitä. Se on vain päällä ja pajattaa. Olen itse aina kuvitellut, että kuuntelulla ja kuulemisella on tietty ero. Olen koettanut vihjaista ongelmastani keskittyä radion huutaessa, mutta saanut vain kummastelevia katseita. Bon. Tokihan se on heidän koulunsa. Kaksi vuorokautta. Se pitäisi kestää vaikka päällään seisoen.

Lukiessani Orwellin Nineteeneightyfouria ilahdun luonnollisesti Orwellin kuvatessa niitä hemmetin vastaanottimia, jotka kaikkialla pajattavat tietojaan ilman, että niitä voi laittaa pois.

Minun on oikein helppo kuvitella sellainen maailma. Kuvitella, muunnella muistikuviaan. Retusoida, monistaa, muuttaa toisiksi.

Kesällä maalle meno on vielä ihan ok, koska silloin voi olla paljon ulkona. Talvella maalla on ankeampaa. Tie, joka vie koululle, ei ole valaistu eli kun pimeä tulee, se todella tulee. Tietä ei ole myöskään hiekoitettu eikä mitään ulkoilureittejä, polkuja tms, ole. Liikkuminen ulkona rajoittuu siten täysin valoisaan aikaan. Sisällä huutaa radio.

Meillä ei ole koskaan ollut mökkiä. Eikä venettä. Olen siis jotenkin lapsena onnistunut luomaan kuvitelman, että maalle mennään nimenomaan kuuntelemaan hiljaisuutta, meditoimaan halkoja hakaten ja sen sellaista. Isovanhempien mökillä, jossa vierailin joka kesä Varkauden mummolaan komennettuna, näin olikin. Sinne pääsi vain soutaen järven yli, eikä siellä ollut sähköjä eikä mitään patterivehkeitäkään. Oli vain vene, sauna, verkot, katiskat, mökki, halonhakkuuta, tulentekemistä, perunamaan kitkentää, suota, kivikkoa kyineen.

Mutta jokainen muu mökki, jolla olen käynyt, on täyttänyt minut hämmennyksellä. Televisiot, radiot, mikroaaltouunit, jääkaapit. Moottoriveneet. En oikein ymmärrä: jos joku haluaa elää nykyaikaista helppojen mukavuuksien elämää, miksi ensin pakkautua autonkotteroon kimpsuineen ja kampsuineen ja sitten perillä purkaa kaikki, koettaa elää kuten kaupungissakin, pakata jälleen, ajaa takaisin stadiin, purkaa kamat, jotka haisevat ihan möksälle niin että ne on kaikki pakko heti sulloa pesukoneeseen?

Olen luopunut maallemuuttoajatuksista ja hyväksynyt sen, että olen kaupunkilaiskakara. Kaupungissakin voi olla rauhallinen ja meditoida. Ei täälläkään ole pakko puhua koko ajan ja olla sosiaalinen. Itse asiassa, pastoraali-idylli on paljon helpompi saavuttaa kaupungissa. Voi istua helteellä puistonpenkillä lukien kirjaa, koirien lojuessa jaloissa, leyhyttäen kasvoja ohuella vihkolla; rämpiä Keskuspuistossa metsämaastoa, jota kukaan ei yllättäen keksi avohakata, lumikinoksissa; haistella meren hajua pyöräillen Lauttasaaren rannassa, mädäntyvää levää. Istua Annalan palstalla, rintsikoissa ja hameessa, kitkien ja harventaen. Ja illan tullen, käydä suuren tammipöydän ääreen, kotona, siellä, missä mieli lepää, avata pullo hyvää punkkua, ottaa kirja lyriikkahyllystä, miettimättä, onko se täällä vai siellä, koska meille on vain täällä, ei ole muuta kuin tämä koti, tämä kaupunki, lukea runoa ja syödä oman maan snapsiherneitä ja rucolaa, soittaa kaverille, kadota kaupungille katsomaan hyvää leffaa, tai tanssitunnille hankkimaan varpaiden päälle rakot liiallisilla toestandeilla.

Millaiseksi sitä olisi kasvanut jossain toisaalla? Jaa-a, sitäpä ei saa koskaan tietää.

Tuli vielä mieleen...

tsunami iski muihinkin kuin ihmisiin. Täältä voit antaa apusi muillekin eläimille kuin Homo sapiensille!

Ajatella

Päivät ilman tietokoneen läsnäoloa tekevät tavallaan hyvää. Vastauksia kysymyksiin ei voi kaivella esiin netistä, vaan pitää avata karttakirja, teksti-tv, sanomalehti. Runohyllylle menemistä kone ei ole koskaan estänytkään (minulla on kokonainen hyllyllinen lyriikkaa) mutta toki sen poissaolo saa lyriikkahyllyn näyttämään jotenkin suuremmalta ja kaikkitietävämmältä.

Tänä aamuna HP:lta soitetaan. Kone saapuu ysin maissa. Se on pakattu pahvilootaan, jonka päältä käy ilmi, että se on ollut joululomamatkalla Aachenissa. Otamme koneen riemuiten vastaan. Paitsi että touchpad on nyt kunnossa, koneen akku ja BIOS on uusittu. Kissa yrittää selittää minulle, mikä on BIOS, mutta en oikein saa siitä tolkkua, ehkä, koska Kissan omakin käsitys vaikuttaa aika hataralta. Ymmärrän, että se on jokin Windowsin alla oleva alkujärjestys. BIOS kuulostaa elämään viittaavalta. Mutta kenties se on lyhenne jostakin.

Aachenin sedät ja tädit ovat saaneet ihmetellä suomeksi käsinkirjoitettua viankuvausta koneen kanteen teipattuna. Onneksi sana "touchpad" on sama kaikissa kielissä... miten touchpad voikin toimia näin saumattomasti?

Tällä välin, koneen matkatessa Keski-Eurooppaan ja takaisin, on tapahtunut paljon. Eilen oli ensimmäiset vakavissaan-steppitreenit ja uutta vuottakin on ehditty vastaanottaa Chateau Ksara -punkun & itsekasvatetun bush buttercup -talvikurpitsan mustatorvisieni-quinoatäytteellä kera, ja käydä uudenvuodenpäivänä gänäämässä ja saunomassa ystäviemme luona Malmilla. No jaa, ehkä Aachenissa käyminen olisi sittenkin ollut jännempää. Valitettavasti minulla ei ole takuuhuoltoa. Olen kertakaikkisen sika säkissä kuten me muutkin ihmiset.

Oloni on jokseenkin hatara, en muista kunnolla viime päiviä, koska en ole kirjoittanut niitä muistiin minnekään. Kaikki ajatukset, joita olen kovasti veivannut, enimmäkseen graduni ääressä ja sen katalysoimana, ovat kadonneet. Paitsi tietysti varsinaiset gradu-ajatukset, jotka olen kirjannut graduvihkooni numero viisi. Kyllä, minulla on neljä ja puoli käsinkirjoitettua isoa, paksua vihkoa graduaineistoa. Suhtaudun valmistumiseen vakavasti. Pian teen sen. Mutta muut ajatukset, kadonneet.

(Ajatella on hassu verbi. Sen johdos vaikuttaa samalta kuin sanassa päivitellä. Aika, ajatella, päivä, päivitellä. Voisiko joskus onnistua myös ajattamaan?)

Koko-gorillalta tulee uudenvuodentoivotuskortti sähköpostitse. Se on joulunajan korteista paras.

Mitä ihmettä minun pitikään kirjoittaa? Jokin ajatus oli. Kenties se liittyi elokuviin. Elokuva 2046 on lähes täydellinen opas ajatteluun, ajan jäsentämiseen ja muistojen kontrollointiin. Se muistuttaa monin paikoin Marguerite Duras'n India Songia, ja on pohjattoman surullinen. Siinä aikarakenne purkautuu ja sekoittuu tavalla, joka muistuttaa arkitodellisuuden aikakokemusta - ainakin sellaisena kuin se päässäni toteutuu - enemmän kuin yhdenkään juonikeskeisen elokuvan aikakonstruktio. (Tämä liittynee jälleen mitä- ja miten-ihmisten teemaan.) Kuinka sekaisin me kaikki olemmekaan menneestä ja tulevasta. Yksi syy siihen, miksi rakastan eläimiä ja kasveja niin paljon on se, että niillä on tämä sama ongelma. Kasveilla tietysti vähemmässä määrin, mutta silti. Kaikki elävä on kummallisia, itseohjautuvia aika-tila-teoksia, joka omilla toimillaan, kasvullaan ja lakastumisellaan, luo oman aikansa ja tilansa ainutkertaisesti, ainutlaatuisesti.

Mutta en enää muista, mikä ajatus tarkalleen oli.

Uuden vuoden alkaminen tuntuu joka tapauksessa hyvältä, toiveikkaammalta kuin aikoihin. Vaikka saan olla kotona enää huomenna päivän, ja sitten meidät raahataan maalle viettämään Kissan isän 60-v-syntsiä, heidän möksälleen, missä on kyllä ihan mukavaa, koska koirat saavat taas kerrankin juosta sielunsa kyllyydestä lumihangessa, olo on aivan siedettävä. Käyn sähköpostia läpi, teen markkinatutkimustestin netissä, kuuntelen Rachid Tahaa. Luen gradua läpiläpiläpi.

Kolmelta Kissa tulee kotiin syömään töistä, ja teen meille tofua sataykastikkeessa, täysjyväjasmiiniriisin kera. Ei mitään purkkisatayta, tietenkään. Slow food on liian lähellä makuhermojani, jotta voisin luiskahtaa purkkisafkoihin. Talvella kaikki ruokaharrastelu tuntuu vähän luksukselta, joskin tässäkin ruoassa retikat ja valkosipulit ovat itse viljellyt. Kesällä, kun joka päivästä pari tuntia kuluu palstaa kitkiessä, ja kaupungilla kävellessään tajuaa sitten yhtäkkiä ja konkreettisesti olevansa hienoisen pölyn peitossa, toisin kuin vastaantulijat, slow food ei tunnu kyllä tippaakaan juppiluksustelulta.

Nyt: takaisin töihin. Tofu soijakastike-limettimehumarinadiin, gradun viereen sängylle, kynää pureksimaan ja vihreä-valkokirjavaan vihkoon kirjoittamaan.