Talvipyöräilyä ja väkivaltaa

Kun on vielä pimeää, pyöränlamppu väräjää kokkareisilla puistonkäytävillä ja jalankuviksi kovettuneilla jalkakäytävien jäätiköillä. Poljen, tunnen selän kostuvan repun alta, oranssin fleecehupparin, norjalaisvillapaidan ja urheilukerraston suojassa. Rinnat hypähtävät pyörän loikatessa kiveyksen reunan yli jalkakäytävälle ja alas. Lisää vauhtia, oikeudesta ei voi myöhästyä.

Nastarenkaat pureutuvat muhkuraiseen jäähän, koetan laskeskella päässäni, paljonko kello mahtaa olla. Ehdinkö oikeuteen ajoissa? Puren hammasta ja lisään kierroksia. Sydän tukkii lyönneillään hengitystiet, pakkasilma tuntuu kuumalta, hiki ja viiman silmistä ajamat kyyneleet valuvat poskia pitkin. Kilistän kelloa pyörätiellä hortoileville jalankulkijoille. Kiidän ohi, lujempaa ja lujempaa.

Entä jos kaadun? Muistan ystäväni, pyörälähetin, jonka käsi katkesi varsin rajusti, ja käden sisään ihon läpi menevät ruuvit, jolla luun tuki oli kiinni. Ne sanat, joilla hän kuvasi onnettomuuden. "Äkkiä tajusi, että se kaatuminen olikin erilainen. Takin hiha oli veressä, käsi ei toiminut, ja kun minä ja ohikulkija saimme käärittyä hihaa ylös, näimme, että jonkun luun pää pisti ihon läpi." Lisää vauhtia. Koetan torjua ajatukset onnettomuuksista, sysään baskerin taaemmas silmiltä, kiinnitän silmät lampun kuvajaiseen lumella. Eteenpäin.

Kun kaarran oikeustalon pihaan, olen pelkkää hikeä ja huohotusta, sykettä, jota tarkastaakseen ei tarvitse painaa etu- ja keskisormea kaulavaltimolle. Bong bong, sanoo sydän korvissa, ja tykyttää tuntoaistimuksena nivelissä, huulissa, pohkeissa, sormenpäissä.

Lukitsen pyörän ja kävelen sisään oikeustalon huutavasta turvaportista näyttäen lautamieskorttiani stevareille. Juoksen lautamiesten vessaan, siihen ainokaiseen, ja kiskon yltäni kaikki vaatteet, ja sullon päälle toiset, kuivat.

Juoksen ylös portaita. Selviää, että istunto alkaakin tunnin myöhemmin ensimmäisen jutun peruunnuttua. Maleksin Ruoholahdessa edestakaisin äkeänä autoteiden monikaistaisuudesta ja talojen mataluudesta. Surkeaa, lähiömäistä aluetta, eikä edes kunnon puistoa. Minä pidän enemmän Itä-Pasilastakin. Ilma on selkeä. Ostan Citymarketista paketin pölypusseja luppoajalla.

Oikeudessa on kummallista. Ei vain nyt, vaan aina. Ihmiset kertovat tapahtumista satuillen, luullen ilmeisesti lautakunnan nielevän ihan mitä tahansa. Osa teoista on niin raakoja, että tulee paha olo. Osa syytetyistä ei kadu, vaan ilmoittaa suoralta kädeltä kurittaneensa vaimoaan "kuten tuollaista naista kuuluukin". Tavalla, joka johtaa usein aivoruhjeeseen. Tuollaista naista, millaista naista? Naista, joka on päättänyt ottaa eron miehen kykenemättä tyydyttämään hänen romantiikan nälkäänsä. Syyttääkö naista vai Harlekiineja, miestä vai kulttuurin miesmallia, jonka mukaan lyöminen on vähemmän hävettävä juttu kuin julkisesti itkeminen?

Osa ihmisistä on ajanut ratin, ja ollut ratissa niin kännissä, että on ihme, että he ovat pystyneet ylipäänsä liikkumaan millään tavalla. Jotkut ovat lyöneet tuopilla kaveria naamaan tämän läikytettyä olutta vahingossa ja kieltäydyttyä pyytämästä anteeksi tätä vahinkoa. Ja sitten on niitä, jotka ovat vetäneet jotain kemikaaleja, jotta "eivät muistaisi mitään, koska on helpoin olla, kun ei muista, kuka tai mikä on". Ihmisiä, jotka ovat kusettaneet verottajaa tai Kelaa ja jääneet kiinni ja sanovat, etteivät tajunneet, etteivät saa nostaa työttömyyskorvausta enää työn saatuaan. Lautakunta nostelee kulmakarvojaan yksimielisinä.

Ja sitten on niitä toisia juttuja. Niitä, joissa mielipide hajoaa. Kun kahdeksantoistavuotiaalla pojalla on suhde viisitoistavuotiaan tytön kanssa ja tytön vanhemmat ovat nostaneet asiasta oikeusjutun lapseen sekaantumisesta ja sekä tyttö ja poika näyttävät siltä, että haluavat vajota maan sisään syyttäjän pyytäessä heitä kuvaamaan tytön vanhempien ja koko vieraan lautakunnan kuullen seksielämäänsä. Kun joku on liimannut tarroja sähkökaappeihin tai tehnyt taidokkaan graffitin sillan alle ja joutuu maksamaan aivan sairaat puhdistuskulut ilman, että hänelle on edes tarjottu mahdollisuutta itse pestä teoksensa pois tai pesettää se edullisemman palvelun tarjoavalla pesufirmalla.

Ambivalenssia. Kun tuomittavana on nuori poika, joka ei älyä ottaa päästään lippistä tai pipoa ja vanhat lautamiehet rutisevat, että sehän koetti tahallaan halventaa oikeutta, koska "kyllähän kaikki tietää, ettei lakkia sisällä pidetä". (Tämä on, kiintoisaa kyllä, vanhan kääkän tunnus. Ystäväni, joka tekee kuvismaikan sijaisuuksia, ei ole tehnyt opetettaviin lapsiinsa vanhaa vaikutelmaa. "Ei voi olla totta et sä oot yli kakskyt", yläastelapset olivat valittaneet. "Ai miten niin?" Ja vastaus: "No kun kaikki semmoset vanhat kääkät aina valittaa, että luokassa ei saa pitää lippistä tai pipoa.") Minusta, joka pidän usein sisällä pipoa tai huivia, moinen narina on aivan käsittämätöntä. Halventaa, hohhoijaa. Minua saa ainakin vapaasti halventaa silläviisiin.

Ja toisenlaista ambivalenssia: eräs istunto, jossa tuomittavana on nuori, komea jätkä, aivan ihanin, pitkin, kiharin hiuksin. Poika oli vittuunnuksissaan hakannut pesäpallomailalla paskaksi parit autot kesäaamuna Kalliossa. Miksi-kysymykseen hän vastasi: "No noi autot nyt vituttaa mua." Olin aivan ihastuksesta pehmeänä, joskin tietysti hieman huvittunut, että poika oli riittävän hölmö viemään autovitutuksen käytännön toimiin saakka. Muut lautamiehet olivat aivan järkyttyneitä: "Mitä kellään voisi olla autoja vastaan?" Selitin heille kepeästi, mitä voisi olla. (Saastuttavat hiilidioksidipäästöineen, tappavat liikenteessä pyöräilijät ja jalankulkijat, laiskistuttavat ihmiset edistäen elintasosairauksien asemaa yhteiskunnassa, muuttavat kaupungin äänimaiseman inhottavan taustameluiseksi... tietysti on vähän höpöä attribuoida autoille se, mikä oikeastaan pitäisi attribuoida niiden käyttäjiin. Mutta yhtä kaikki, auto on voimakkaan negatiivinen symboli ja kieltämättä minäkin välillä hurjimmissa fantasioissani pistän autoa paskaksi oikein urakalla.) He tuijottivat järkyttyneinä. "Vaikka ei se tietenkään mitenkään puolusta tuollaista tekoa", lisään. Ei sanottavaa vaikutusta. He pitävät minua jo aivan tärähtäneenä. "Ja semmoinen tukkakin, ettei tiennyt, onko tyttö vai poika. Kyllä on maailma omituiseksi mennyt." Kerroin heille myös sen, että minusta poika oli huikaisevan kaunis. He eivät ymmärtäneet. Tietäähän tuon. Yli viisikymppiset harvoin arvostavat joidenkin miesten enkelimäistä, hauraanhentoa, kiharaista kauneutta. Heistä miehen pitää olla paksuniskainen pihvinpurija.

Ja vielä yksi ambivalenssi: turkisbisneksen vastainen mielenosoitus Marimekolla. Muut ovat ihan kauhuissaan "ekoterrorismista" vaikka se, mitä mielenosoittajat ovat tehneet, on aika pientä. Puhaltaneet pilleihin, kieltäytyneet siirtymästä pois, huutaneet iskulauseita. Terrorismia? Määritelmän mukaan terrorismiin sisältyy (useimmiten henkeä uhkaava) väkivalta tai väkivallalla uhkaaminen. Sitä ei ole esiintynyt. Kun vielä laukaisen ääneen, että minusta tekoa pitäisi arvostella aika armeliaasti, koska se on tehty tavoittelematta itselle hyötyä ja yrittämättä vahingoittaa mitään, edes omaisuutta, minua tuijotetaan pahasti. "Mutta nämä ovat niitä kettutyttöjä." Kerron lautakunnalle olevani itsekin ruokavalioltani vegaani ja vastustavani turkisbisnestä. Se ei vielä tee kestään kettutyttöä. Suurimmalla osasta mielenosoittajia ei ole mitään rekkarimerkintöjä, joten eiköhän kyse ole tavallisista koululaisista, jotka ovat maailmasta huolissaan. Lautakunta ei tiedä, miten päin istua. Ei voi olla totta, sanovat ilmeet ja eleet, yksi niistä on soluttautunut tännekin. Hymyilen ystävällisesti. "Eikö sinun mielestäsi näitä pitäisi tuomita ollenkaan", kysyy tuomari hermostuneena. "Ei, kyllä heidät voidaan tuomita tietysti, kyllähän heidän laiton mielenosoituksensa täyttää julkisrauhan rikkomisen tunnusmerkit. Mutta ei mitään terrorismilisää, se on mun pointsi."

Oikeudessa on aina omituista. Omituisia ovat sekä asiakkaat että samalla puolen pöytää istuvat.



Neljän lautamiesvuoden jälkeen en ole edelleenkään selvillä, miksi ihmeessä omaisuusrikoksesta saa helposti niin paljon enemmän rangaistusta kuin toisen ihmisen pieksämisestä sairaalakuntoon. Maallikkonäkökulmasta se on käsittämätöntä. Omaisuushan on vain omaisuutta. Siitä huolimatta, että olin minäkin shokissa, kun rakas Raleigh-pyöräni varastettiin. Mutta vielä enemmän olin shokissa silloin, kun senhetkinen poikakaveri kävi käsiksi iskien molemmat silmät mustiksi ja tönäisten portaita alas. Silloin olin niin paskana, etten edes tehnyt rikosilmoitusta ja valehtelin läheisille, että hakkaaja oli joku aivan vieras ihminen kadulla. Enkä mennyt lääkäriin, vaikka päähän sattui aivan sairaasti ja näin pari päivää maailman aivan sameana. Tavallaan onni, ettei juttua ikinä kerrottu viranomaisille. Olisin saanut sätkyn tajutessani, että tuollaisesta teosta sakko on helposti vain pari-, kolmekymmentä päiväsakkoa. Senkö arvoinen on fyysisen koskemattomuuden loukkaus?

Ehkä takana on jokin ajatus, että väkivaltaa tapahtuu joka tapauksessa, mietin pyöräni selässä, siistit oikeusvaatteet ja rintsikat taas vessassa pois päältä revittyäni, urheilukerrastoon, farkkuihin ja jumppereihin sonnustauduttuani, kohti kotia sutkuttaessani, auringon ollessa lakipisteessään, lumisten puiden oksien hehkuessa taivaan turkoosia vasten kuin 60-luvun klassisen musiikin äänitysten levynkansissa. Että aina joku kaatuu pyörällä, katkaisee käden, tai liukastuu, murtaa lonkan. Se, onko tekijä ihminen vai kova asfaltti, on epäolennaista. Mutta voihan omaisuuteenkin kajota muu kuin ihminen. Myrsky voi hakata veneen tohjoksi laituria vasten, karhu ryövätä mehiläispesän, puu kaatua auton päälle. Ei, en keksi mitään selitystä sille, että väkivaltaa ei tuomita kulttuurissamme pontevammin.

Koirat hyppivät minua vasten tullessani kotiin. Halaan niitä. Enää ne eivät pelkää, kun nostan äkisti kättä tai jalkaa. Aluksi ne olivat varmoja, että niitä aiotaan potkaista tai lyödä. Millainen ihminen tekee sellaista koiralle? Oletettavasti sellainen, joka lyö myös lasta, naista ja miestä. Lohi on syönyt Phalaenopsiksen nuppuja tiukkuvan kukkavarren poikki. Suru sydämessäni suukotan sitä niskaan. Voi Lohi, sinä harmaa rontti. Miksi sinun aina pitää tuhota kasveja?

Minä en usko rankaisemisiin silloinkaan kun vituttaa aivan sairaasti.

Jakaessamme tuomioita mietin, mitä hyötyä tästäkin on. Estääkö 400 euksun sakko tuota miestä iskemästä seuraavaakin muijaansa turpiin tämän hymyiltyä väärällä tavalla väärälle miehelle, tekeekö muka kaksi kuukautta lisää istumisaikaa tästä käyttäjästä raittiin kunnon kansalaisen? Saako tämä tuomio aikaan muuta kuin sen, että tuomittu alkaa ajatella poliisien ja stevarien olevan entistä vahvemmin ne, joita vastaan me taistellaan? Ja tämä tuomio, tunteeko kaveri nyt oikeuden tapahtuneen, kun hänen tuopilla sohaissut kaverinsa maksaa valtiolle isot sakot? Ainoastaan jotkut rattijuopot näyttävät katuvan. Mutta he katuvat jo ennen tuomion lukemista. He vain nyökkäävät innokkaasti sakkosummalle. Selvä, aneet kehiin ja sielu puhtaaksi.

Mistä tulevat kaikki nämä ihmiset, jotka eivät onnistu pysymään lain löysissä rajoissa?

Päivän kokeminen sekoittuu Hesariin, joka tulee meille uuteenvuoteen saakka Kissan vanhempien karattua jouluksi Vietnamiin, Laosiin ja Kamputseaan.

"Sunnuntain Hesarin juttu siitä ilmastonmuutoksesta arktisilla alueille on huono juttu", nurisee Kissa. "Nyt kaikki kaupunkilaiset ajattelee, että ilmastonmuutos on poromiesten ja eskimoiden ja jääkarhujen ongelma."

Väsyttää. Kello on kaksi, väsyttää älyttömästi. Asiat ovat liian monimutkaisia. Nurkassa pulputtaa vanhassa lasipullossa satsi kotiviiniä. Nick Drake laulaa niin kauniisti, että tahdon olla hetken ajattelematta oikeustaloa, kaikkea siellä näkemääni ja kuulemaani, tunnetta, että mikään ei koskaan muutu, ihmiset eivät kykene muuttumaan.

Nick Drake kuoli otettuaan yliannostuksen masennuslääkettään. Vahingossa, sanoo levynkannen teksti. Tiedä tuota, mitä uskoa. Miksi kukaan, joka on tehnyt niin kaunista musiikkia ja jonka äänikin on niin lempeä ja hyvä, on ollut masentunut? Maailma ei vastaa hämmennykseeni. Blup, sanoo käymispullo korinsa sisällä kerran toisensa jälkeen, Nick Drakea säestäen.

 

Bäks

Paluu arkipäivään juhlinnantäyteisen viikonlopun jälkeen: Salmisaaren oikeustalon ylitehokas ilmastointi kuivattaa ihon ensimmäisen vartin aikana. Olen jälleen ainut 40-luvun jälkeen syntynyt lautamies tuomiokokoonpanossamme. Nukuttaa. Lautamiehen paikalta ei näy edes taivaankaistaletta ikkunan takana.

Kolmikymmenvuotispäivä: traumaattista ja hauskaa. Kissa antoi lahjaksi ison kasan luomuhedelmiä, -halvaa, -pähkinöitä, -mallasvohveleita, sekä Nick Draken kokoelma-CD:n ja Rocky Horror Picture Shown soundtrackin. Ihania levyjä ja ruokaa! Mutta koska PMS on PMS, aamusta iltaseitsemään jouduin keskittymään kaikin tahdonvoimin siihen, etteivät ruoat tule ylös hormonaalisen pahoinvoinnin myötä. Niinpä vanhempien, mummun ja serkun onnittelulähetystö kohtasi vaisun ja kalpean päivänsankarin, joka ei oikein ollut keskustelutuulella ja hymyili vähän väkinäisesti. Ja sitten yhtäkkiä: pahoinvointi häviää, kuukautiset alkavat, hirveä nälkä. Ja bilestysfiilis.

Päädyimme lopulta syömään New Bamboo Centeriin, vaikka Kissa olisi halunnut viedä minut johonkin hienompaan paikkaan. Mutta minä nyrpistin nokkaa ruokalistalle toisensa jälkeen ja ilmoitin lopulta, että haluan hyvää ruokaa, en pönötystä. Minkäs teet, totesi Kissakin. "Jos olet ihan varma, että haluat sinne, sitten mennään sinne." Valinta oli onnistunut: ihanaa malesialaista tulista tofu-kasviscurrya. Parasta, mitä Helsingissä saa ulkona syödessä. Tietenkään NBC:ssä ei saa mitään alkoholia, mutta entäs sitten? Ja muut syöjät vähän vähemmän pukeutuneita, mutta entäs sitten? Ja tunnelma juhlavan sijasta aasialaisen kiireinen, kuin nopeutetussa filmissä. Pikkuoravien synttäriateria.

Bilestyksestä ei sitten tullutkaan mitään, koska muistimme äkkiä, että koirat jäivät kotiin ilman Nasun haukkupantaa eli oli ihan selvä, että ne konsertoivat siellä riemukasta vuoron perään haukahdus -sinfoniaa. Naapurisovun säilyttääksemme pyöräilimme siis kotiin jouluvalaistun keskustan kautta. Suloista! Nukahdin videolta katsottuun blacksploitationiin, ahmittuani valtavan korvapuustin ja puoli pussia sipsejä. Ahmiminen on kivaa. Eli tipaton 30-päivähän siitä lopulta tuli...

Eilen sen sijaan ei oltu tipattomia, koska oli Dodon pikkujoulut, jonne tuli vähemmän ihmisiä kuin odotimme. Pitihän jonkun kaikki glögi juoda! Mutta kotimatka räntäsohjossa, humalassa, uuden pyörän selässä oli kyllä aika, hmm, painajaismainen ja raskas. Pyörä vain luisui eestaas, käsijarrun ja renkaan väliin kertyi lumipaakkujarru, laskuhumala hengästytti ja läpätytti sydänrassua. Laskuhumalassahan ei saisi urheilla. (Ei kai se ole nousuhumalassakaan kovin fiksua. Olen monet kerran reväyttänyt takareiteni tehtyäni liian hurjia hyppyjä ja potkuja tanssilattialla. Kuten kai kaikilla steppaajilla, minullakin on pysyvä cancan-fiksaatio. Ja mitä lyhyempi hame päällä nakkaa nilkan korvan vierestä kohti kattoa, sen kivampi. Etenkin nousuhumalassa.)

Tänään on ihanaa: steppitunnilla teemme aika mustaa, paikoin synkopoivaa steppiä jazzahtavien joululaulujen tahtiin. Tulee ihan hassu olo, semmoinen hyppivä, melkein tiputanssimainen.

Mutta ennen kaikkea: Ihanaa ehtiä takaisin koneen ääreen. Kun ei kirjoita, ei ajattelekaan. Tai ainakin, ajattelee tasottomammin.

Rappio kuuluu joka lauseessa.

Muistilappu

Millaista on olla alle 30? Muistanko enää viikon kuluttua, kuukauden kuluttua, kymmenen vuoden kuluttua?

Tämä on muistilappu: Herää aamulla silloin kun herätyttää, ruopii kissanvessat puhtaaksi samalla kun harjaa hampaitaan. Hurjan hygieenistä! Suukottelee koiria ja Kissaa, kiskoo vaatteet päälle, kengät jalkaan ja kävelee ihanassa tihkusateessa vartista tuntiin, riippuen siitä kuinka nälkä on. Syö aamiaiseksi omenamehussa liotettuja kauranleseitä tai maustamatonta soijajugurttia banaaninpaloin ja pellavarouhein. Juo teetä, kähveltää ehkä pari suklaapalaakin. Bloggaa sen hetken, kun kissan pitää piirtää käsin kaavio.

Lukee arvosteltavaa kirjaa tehden vihkoon merkintöjä. Kirjan loputtua lukee vielä merkinnät läpi useaan kertaan. Toteaa kellon olevan niin paljon, että koirat on ruokittava. Kirjoittaa käsin lopullisen arvostelun, koska Kissa tekee läppärillä töitä. Suunnittelee kirjoittavansa sen koneelle illalla. Vie koirat ulos runsaalle kävelylle. Laittaa ruokaa, syö sitä Kissan kanssa kuunnellen Kissan työongelmia. Esittää asiantuntemattomia huomioita tutkimusalueesta, joka ei kuulu omaan pätevyysalueeseen. Kieltää Kissaa ostamasta synttärilahjoja.

Vie astiat tiskikoneeseen, harjaa kissat kumisualla ja pehmeällä harjalla lauleskellen eX-Girlin tahtiin. Kuuntelee Kissan nurinaa siitä, että eX-Girl ei ole tarpeeksi ylevää teoreettisten pohdintojen taustaksi. Tarjoutuu vaihtamaan musiikkia, muttei tee sitä kuitenkaan.



Soittelee lankapuhelimesta toisten kännyköihin. Lähtee kaupunkiin, siivoamaan Dodon toimistoa. Nostelee pahvilaatikoita kaappien päälle, hinkkaa WC-pönttöä, lavuaaria, kaakeleita, keittiönkaapiston ovia, lattiaan liiskautuneita purukumeja, kasvattaa roskakasaa ulko-oven vieressä. Vie roskat sisäpihalle tihkusade paidan kastaen ja jäätäen, miettien orvokkeja Pablo Nerudan Kysymysten kirjassa; arvioi, kuinka moni ymmärtää välittömästi, miksi orvokit yhdistyvät kyyneliin ja suruun. Hinkkaa lisää pintoja, imuroi imurilla, jonka putkesta puuttuu osa, selkä kyttyrällään. Myöntää, että käy, että kolmikymmenvuotispäivänä viedään kierrätyskeskukseen kasa lautaa, kirjahyllyn hyllylevyjä ja lasiovia. Ei se ole erityinen päivä ihmiselle, jolle kello ja kalenteri ovat enimmäkseen yhdentekeviä ja sitä paitsi hukassa.

Kävelee takaisin kotia kohti kaupan kautta, huhuilee hyvästejä ja sunnuntaita siivoojatoverille, velloo edelleen moraalisessa ongelmassa, kuinka arvostella kirja, josta ei pidä, lytätenkö vai ironisesti, kun ei keksi siitä mitään positiivista sanottavaa. Häpeää jo etukäteen sitä, että paljastaa julkisesti, ettei pidä kirjasta. Se on vain ymmärryksen puutetta, paneutumisen puutetta, ymmärtämättömyyttä juonikeskeistä maailmankuvaa kohtaan.

Pohtii niin kovasti, että kävelee päin liikennemerkkiä. Päästä kuuluu kumea gonggg. Vai merkistä? Vilkaisee yllättyneesti, mistä merkistä on kyse, mutta merkki on huputettu mustalla jätesäkillä, ilmeisesti katutyön takia. Hymyilee merkille kiitollisena siitä, että on palautettu keskelle virkistävää, ylellisesti kasvoille pirskoavaa joulukuuntihkusadetta. Tuntee, kuinka maailma on täynnä suloisia ääniä ja kauniita sanoja, ihmisiä suurien lasi-ikkunoiden takana. Vilkuttaa ikkunan läpi toimittajatutulle, kiirehtii kohti kotia.

Vie koirat kävelylle läpi pimeän kuusikon. Nauttii siitä, ettei havujen tuoksua peitä vielä lumen neutraali ulon haju. Soittaa vanhemmille ja siskolle täynnä lämmintä hyvää tuulta. Huomaa nauravansa puhelimessa aivan kuin joku toinen ihminen. Huomaa tunnistavansa nimeltä paikat, jonne sisko on vielä menossa illan kuluessa. Kuuntelee CD:ltä Fauren Nocturneja. Harjaa hampaat, suukottaa harmaata kollia kasvoille, katselee ikkunasta, kuinka katukuilun yllä vaijereissa killuvat natriumlamput heijaavat tuulessa.

Tunnustelee arkaa kohtaa otsassaan. Maailma on hyvä. Ei jaksa enää nakuttaa mekaanisesti arvostelua koneelle. Miettii, kuinka oikeassa ovatkaan Divine Comedyn sanat, jotka päättävät "Tonight We Fly" -kappaleen:

And when we die

Oh, will we be

That disappointed

Or sad

If heaven doesn’t exist

What will we have missed

This life is the best we’ve ever had

Käy nukkumaan miettimättä, kuinka myöhään miehellä menee tämäniltaisissa pikkujouluissa. Lukee sängyssä vielä hetken T.S. Eliotia ja tuhisee Grishkinille, josta sanotaan And even Abstract Entities / circumambulate her charm. Päättää, ettei enää koskaan murehdi grishkinmäisyyden puutetta.

Miettii, miksi ihmiset tekevät syntymäpäivistä niin suuren numeron. Tärkeämpiä ovat päivät, jolloin kaikki on niin liikkumatonta ja hillittyä, että ehtii huomata, kuinka jokin ajatus aukeaa julkean hitaasti ja ainutkertaisesti. Kuin Ipomoea alban nuppu, kuin Mirabilis jalapan nuppu, kuin Brugmansia suaveolensin nuppu. Päivät, jolloin ajatuksen sijasta aukeaa nuppu. Ajattelee nuppua kameliassa. Valkeaa, pullistuvaa nuppua.

Nuppua ja ajatusta, jotka aukeavat kuin kissan silmä sen kehrätessä ja lypsäessä kynsillään vatsanpeitettä, vain hetkeksi, häivähtääkseen tuikitietoista kellanvihreää katsetta, painuakseen taas kiinni tassujen nytkähdellessä nautinnosta.

Surkeutta, aamua, suggerointia

Näen koko yön painajaisia säpsähdellen hereille tuon tuostakin. Välillä minua ripustetaan lihakoukkuun teurastamossa, välillä seison Yliopiston päärakennuksen auditorion kateederilla pilkallisten, lyhytsanaisten miesfilosofien kuulusteltavana aiheesta "Miksi sinulla on tunteita", välillä harhailen taas kerran pitkää käytävää nimettömin ovin, paniikissa siitä, ettei yhdessäkään ovessa lue sukunimeäni. (Viimeinen uni on autobiografinen klasari. Karkasin 3-vuotiaana Kreikassa matkanjärjestäjän lapsiparkista hotelliin, koska muut lapset olivat mielestäni tylsiä, ja harhailin hotellin käytäviä useita tunteja, ennen kuin minut löydettiin; tässä vaiheessa vanhemmat olivat tietysti jo sitä mieltä, että minut on ryöstetty ja lapsiparkin työntekijä oli täydessä paniikissa. Kun minut viimein löydettiin, olin kirkunut raivosta soikeana, että missään ovessa ei lue meidän nimeä. Osasin tunnistaa oman sukunimeni hahmon jo tuolloin, vaikken varsinaisesti osannutkaan lukea kirjain kirjaimelta. Kreikkalaisen hotellin nimetönovinen käytävä vierailee unissani vähintään viikottain.)

Ei siis ihme, että koirien aamulenkityksen ja aamiaisen jälkeen purskahdan itkuun. Selkeää PMS:ää, rationalisoiden. Mutta tuntemusten tasolla: kurjaa. PMS:ksi tunnistaminen ei poista herkkyyttä purskahtaa itkuun tai toisaalta, hysteeriseen kikatukseen. Eikä nälkää. Nyt itken vain hiljaa, aivan sekaisin.

Kissa on huolissaan, ja sopertelen jotain sekalaista argumenttien ilkeydestä ja ihmisten yleisestä negatiivisuudesta, kun argumentointi liikkuu pelkästään kirjoitetulla tasolla, ja ad hominem -argumenteista, joiden tarkoituksena on saada vastapuoli vain sulkemaan suunsa.

"Olenko minä nyt käyttänyt sinua vastaan ad hominemia?" kysyy Kissa.

Minulla on ihana mies. Sellainen, joka suukottelee ja halaa, kun parun sitä, miten kurjaa on yrittää rakentaa kestäviä, yhteisiä näkemyksiä ihmisten kanssa, jotka eivät osaa edes hävetä adhominemismiaan. Kissa ei sorru adhominemismiin juuri koskaan. Tai ainakin riittävän harvoin, jotta kykenisin ajattelemaan sen hänen tyyppivirheekseen. Siinä on ehkä tärkein syy, miksi jumaloin häntä niin kovasti.

Itsekin riistäydyn välillä verbaaliaggressioon. Se on hirveää. Itse asiassa, tahtoisin pyyhkiä täältä Veloenastakin kaikki ikävät kommentit ja etenkin argumentit kokonaan pois. Mitä ja kenen asiaa ne voivat ajaa? Tyypillisesti negatiivinen argumentti vain suututtaa lukijan/kuulijan eikä taivuta ketään minnekään päin. Jätän kuitenkin argumentit paikalleen muistutukseksi siitä, millaiseksi väkivaltaiseksi hirviöksi olen tullut toisinaan tilanteen karatessa rationaalisen harkinnan ulkopuoliseen hybris-leijunnan piiriin.

(Jos virheet pyyhitään pois, huonomuistinen ei voi oppia niistä mitään.)

Mietin muutaman kymmentä minuuttia jopa, lakkaanko täysin kaiken nettikeskustelun ja siirryn Veloenassakin parin rivin mitäänsanomattomiin toteamuksiin maisemista, joita olen kulloinkin katsellut turistin tapaan, tai ironisiin sanaleikkeihin. Mutta minun ideani oli alun perin intiimi sanojen tila, ei näyteikkuna. Pahus. Näyttää siltä, etten osaa nettikeskustella stressaantumatta siitä kohtuuttomasti, itkemättä kommentteja jälkeenpäin. Myös muiden, mutta etenkin omiani.

Olisi ihanaa, jos voisi olla aina rauhallinen ja tyyni ja empaattinen. Pyrkiä oikeasti, vakavasti ja ilman ironiaa, ymmärtämään toisten elämää, toisten tapaa kokea asiat eri tavalla, sujahtamaan heidän katsantokantaansa, katsomaan omaa kiukkuaan ja toivottomuuttaan, heidän kiukkuaan ja toivottumuuttaan, ja sitten sitä kaikkea, joka on toiselle hyvää & kaunista, toiselle pahaa & rumaa: tarroja sähkökaapeissa, tuulivoimaloita, minkkiturkkeja, meetwurstivoileipiä, My Little Ponyja, Lars von Trierin Idiootteja, satelliitteja, uusia omakotitaloja Nurmijärvellä.

Joskus sellainen miltei onnistuu. Joku kertoo kokemuksestaan, kuvaa sitä niin eloisasti ja herkästi, että tempautuu mukaan, ja menee sen toisen nahkoihin tarinan ajaksi, ja kun tarina loppuu, ei enää tiedä tosissaan, kuka tai mikä on. Tajuaa äkkiä, kuinka Viikin pelloista voi pitää, tai sellaisesta leikistä, jossa mies lyö naista sängyssä. Tuntee, kuinka maailma on vieras, kolhiva, täynnä erilaisia esineitä ja näkökulmia niihin. Tuntee, kuinka maailma muuttuu, muljahtaa uudelle paikalle.

Useammin kuitenkin kaikki menee pieleen. Oivaltamisen illuusion sijasta saakin kokea, kuinka erilaiset näkökulmat asettuvat vastakkain ja irvistävät rumasti toisilleen. Tästä syystä en erityisemmin pidä sanoista enkä ideologioista. En ainakaan silloin, kun ne on irroitettu siitä, että välillä saa halata tai edes vastavuoroisesti hymyillä ja oikeasti makustella toisen läheisyyttä. Erilaiset todellisuudet, joissa elämme (ja jotka kaikki ovat yhtä todellisia, myös ne itseään fiktiivisiksi kutsuvat) vaativat totutteluaikaa. Ilman hymyjä ja sipaisuja tuo aika on liian stressaavaa. Argumentaatiolla ja retoriikalla on hirvittävä, murskaava ja tuomitseva voima. Sitä on helppo käyttää näennäisen viattomasti.

Joskus mietin, miksi me kirjoitamme, siksikö että ymmärtäisimme paremmin toisiamme vai siksi, että toisten antama vastustus antaisi selkeämmän taustan sille, joka muuten jää näkymättömäksi - itselle, sille, mitä on olla juuri tämä minä, näine mielipiteineen ja preferensseineen. Vai ihan jostain muusta syystä? Muistaaksemme myöhemmin? (Tämä kai on päiväkirjailun alkuperäinen idea, laittaa paperin lahjomattomaan muistiin, miten asioita käsitteli, kun oli 12, tai 20, tai 25.)

Saada iloita yhdessä, surra yhdessä, erilaisten ihmisten ja eläinten kanssa, siinä minun toiveeni seuraavalle vuosikymmenelle. Lähes kaikki psykologiset tutkimukset osoittavat, että ihmiset kokevat elämänlaatunsa paranevan vanhetessa. Toistaiseksi se on pitänyt paikkansa. Maltan tuskin, kuten äidillenikin jo hehkutin, odottaa vaihdevuosieni alkamista. "Se on ihanaa", sanovat vaihdevuosiin kerinneet tuttavani. "Äkkiä kaikki suru tiettyinä kierron vaiheina katoaa, ja on taas kuin lapsi, nähden maailman selkeästi. Miesten ja naisten epätoivoisen rimpuilun. Neutrina on niin helppo olla." Ja äiti: "Se on ihan hassua, mutta kun kuukautiset alkoivat ollessani kuudentoista, aloin palella tajuttomasti. Ihan koko ajan ja kaikkialla. Nyt se paleleminen on poissa. Eikä tule virtsatientulehduksia, vaikka joisikin lasin viiniä." Tosin äiti on sitä mieltä, ettei minun pitäisi liikaa kiirehtiä asioissa ja odottaa kieli pitkällä vaihdevuosia. "Ota nyt kaikki irti tuon vaiheen hyvistä puolista."

Sillä tottahan se on: kiusallisen emotionaalis-sentimentaalisen PMS:n jälkeen tulevat kuukautiset. Ja kuulkaas, silloin minua saa solvata vaikka miten, mutta minä vain nauran. Ja mahdollisesti likaan tuolin, sängyn, pyjaman. Onnellinen sottapytty. Onko vaihdevuosien jälkeen enää sellaista tunnetta? Eipä kai, sillä eiköhän kuukautisten "olen voittamaton" -fiilis johdu juuri kontrastoitumisesta PMS-vaiheen itkuiluun. Niin, ja tietysti siihen tunteeseen, että kivistävä turvotus katoaa kehosta, kohtu myllää itseään puhdistaen ja uudistaen, selkänsä ääriä lihakset pinnistellen nuoleva kissa, ja siihen tunteeseen, joka heittää maailman sijoiltaan sillä hetkellä, kun Kissa kävelee huoneeseen. Näe minut, kuiskaa jokainen liikahdus. Tule.

Suggerointi onnistuu: olo ei ole enää itkuinen. Hei, voi olla, että jo huomenna Kissa saa taas naureskella sille, kuinka raahaan häntä makuuhuoneeseen täysin kyvyttömänä neuvottelemaan tarvetyydytysten edes puolella tunnilla lykkäämisestä. Se on kiva olo. Sitä kannattaa odottaa ja vaikka vähän itkeä tihuuttaa. A vot. Lisää aamiaista. Nälkä ei ole kadonnut minnekään. Taidan luksus-porsastella Vivanin vihreätee-luomusuklaalla ja Yogi-teen mustalla luomuchailla, tuoreilla taateleilla, mandariineilla, paahdetuilla cashewpähkinöillä.

Jos en tänään muuhun järkevään pysty, pystyn ainakin syömään ja suggeroimaan. Lovely!

Enää kaksi yötä

Herään siihen, että puhelin soi. Isä. "Mulla on nyt sulle se Ainotar-pyörä, nastarenkain, tilattuna. Voi olla, että tuon sen jo tänään. Meidän aitta on aika täysi." (Viikkiin Lauttasaaresta kesällä muuttaneet vanhempani kutsuvat itsepäisesti rivitalon pikku ulkovarastoaan aitaksi. Kaipa he kokevat siirtyneensä agraarimpaan paikkaan?)

En pysty muuta kuin hihkumaan: "Ihanaa!", yhä uudelleen ja uudelleen.

Olen ylpeä vanhemmistani, jotka ovat ymmärtäneet, että kolmikymmenvuotis- ja joululahjaksi pyydetty pyörä on tärkeä juttu. Saan juuri sen pyörän, jonka haluankin, mustan, seitsenvaihteisen, ostoskorilla ja napadynamolla. Ja nastarenkain. Sillä kelpaa ajaa roksuttaa jäiselläkin kelillä Hakiksen torille, halliin ja Vii Voaniin ostoksille.

"Kiitoskiitoskiitos", puhkun puhelimeen edelleen unenpöppörössä. Isä kuulostaa vähän huvittuneelta, kun kykenen sanomaan vain "ihanaa" ja "kiitos". Mutta totuus on, että olen onnellinen.

Enää kaksi yötä, ja täytän kolmekymmentä.



Olen vanhemmistani ylpeä tavalla, jolla useimmat vanhemmat ovat lapsestaan ylpeitä: "Katsos, tajusit tämän, fiksu tyyppi!" Nyt kun olen kolmekymmentä, se on ehkä hieman vähemmän omituista kuin silloin, kun olin yksitoista ja tajusin, että osaan ratkaista matemaattiset ongelmat vanhempiani helpommin, ja koetin opettaa heillekin, ettei lukuja kannata turhaan säikkyä. Nehän ovat vain abstrakteja symboleita. (Tietenkään en käyttänyt käsitettä "abstrakti symboli"; mistä ihmeestä olisin sen voinut kuulla?)

Vanhempien kasvattaminen on jokaisen lapsen velvollisuus. Kampanjat ja projektit vaihtelevat, ja vanhemmat haraavat usein itsepäisesti vastaan, mutta aina jotain heidänkin takkiinsa tarttuu. Ainakin välillä. Tosin ne taitavat edelleen äänestää kokoomusta vanhasta tottumuksesta, vaikka kuka tahansa äitini mielipiteitä kuunteleva täysjärkinen ihminen osaisi melko lyhyen ajan kuluttua kertoa, ettei äidin arvomaailma nyt ainakaan kovin porvarillinen ole. ("Sinun äitisi on kommunisti", sanoo Kissa, "Jokaiselle tarpeidensa mukaan ja jokainen kykyjensä mukaan. Ehta kommari.") Vanhempani ovat äänestäneet kokoomusta, koska ovat pienyrittäjiä ja uskovat vankasti, että muut puolueet vihaavat yrittäjiä. Nykyään isä on kyllä jo eläkkeellä.

Onnistuneita projekteja: "Älä osta minkkiturkkia, äiti! Me ei enää puhuta sulle, jos sä teet sellaista!" ja "Rastatukka on kaunis!" Minulla oli lukiossa rastat ja proggista alunperin vastustanut äiti oppi pitämään rastoista ja hiustenlaitto-ongelmien äkkinäisestä katoamisesta niin kovasti, että jonkun toisen tytön äidin valitettua äidille dösassa, eikö äitiä huoleta se, että liikun huumejengeissä - ihan rastoista pääteltynä, tämä on 90-luvun alun Lauttasaarta - äiti yltyi kerrankin perustelemaan kunnolla, miksi jokin kampaus on kaunis, "Ja mitä huumeisiin tulee, sanoin sille naiselle, että meidän tytär kyllä tietää että kahvikin on huume eikä siis juo sitä."

En tiedä, ovatko vanhempani minusta yhtä ylpeitä kuin minä heistä. "Ei minua voisi vähempää kiinnostaa se, mitä sinä tutkit siellä yliopistossa", kuittaa isäni. Ja äiti: "Pitäisikö sinun kuitenkin vähän vähentää tuota harrastusten määrää ja keskittyä opiskeluun?" Ja tietysti: "Voi kulta pieni, miksi sinun pitää ajatella noin ikäviä asioita? Miten Kissa jaksaa katsoa, kun sinä mietit vain ilmastonmuutosta ja eläinten kohtelua?"

Vanhemmilleni on käsitettävää vielä se, että minä mietin outoja asioita shoppaamisen sijasta, mutta että Kissakin. He ovat tottuneet omituisuuteeni niin pienestä pitäen, ettei siinä ole enää mitään kummallista, vaikkeivät he oikein ymmärräkään, miksi en toimi tai koe siten kuin he olettaisivat. Mutta että Kissakin on outo. Kummallista. Koettaessaan ymmärtää Kissaa he tekevät minulle hullunkurisia kysymyksiä, kun Kissa ei ole paikalla: Osasiko Kissakin pienenä Nalle Puhin ulkoa? Leikkikö hänkin mieluummin karvaeläimillä kuin toisten lasten kanssa, koska toiset lapset "eivät muistaneet repliikkejään oikein"? Pelotteliko hänkin hiekkalaatikolla pienempiä lapsia siteeraten Tove Janssonin loistavaa "Imurinkita hirmuinen nielaisi muumipeikon sen ja maito, mymmelikin pien sai letkuun mennä samantien"? Oppiko Kissakin lukemaan nelivuotiaana? Suuttuiko hänkin siitä, jos joku muu ei heti tajunnut, että hän kyllä osasi sitoa itse kengännauhansa ja napittaa takkinsa?

"Äiti, rauhoitu. Kissa ei ollut leikannut kertaakaan omia varpaankynsiään, kun muutti pois kotoaan. Hänen äitinsä teki sen vielä Kissan ollessa kaksikymmentä", koetan jarrutella. "Mitä se tarkoittaa, päätätkö sinä teillä kaikista asioista?" huolestuu äiti. Kun olin pieni, vanhempani kutsuivat minua Keisarinnaksi, koska suutuin turkasesti aina, kun katsoin jonkun sotkeutuvan omiin asioihini. "Tinäetnääläämitäminäteen!" olin karjunut tarinoiden mukaan kädet nyrkissä, ja juossut välillä vessaan, lyönyt oven lukkoon ja syönyt protestiksi puolet vessapaperirullasta. Tullut ulos naama huulipunalla tuhrittuna, hetkutellut musiikin tahtiin heitellen vaatteita pois päältäni kunnes vanhemmat kiinnittivät taas huomionsa iloisesti strippaavaan kakaraansa ja jatkanut sitten karjumista: "MINÄmääläänitte! Tottele!" (Niinpä aina South Parkia katsoessa tulen miettineeksi, olenko vaikuttanut kovinkin cartmanmaiselta.)

Äiti olettaa jollain tasolla edelleen, että käyttäydyn sillä tavoin, vieraidenkin seurassa. Se on aika omituista. En muista koskaan käyttäytyneeni niin missään sivistyneessä aikuisten seurueessa. Äiti on kuitenkin epäluuloinen aina, kun paljastuu, että joku hänen tuttavistaan on törmännyt minuun, ja "Se teidän tyttärenne on niin ihastuttava, semmoinen sievä ja kohtelias, hymyilevä nuori neiti sievässä baskerissaan." Äiti tarkentaa kertoessaan: "Kysyin heti, että nuorempi tytärkö, mutta ne väittivät kyllä, että se olit sinä. Käyttäydyitkö nyt varmasti hyvin?"

Äidistä ja isästä kansalaisjärjestössä toimiminen on rettelöimistä. Omista fiiliksistään kirjoittaminen on rettelöimistä. Heidät on kasvatettu niin eri tavalla: kuuliaisiksi ja kilteiksi lapsiksi, jotka tietävät, että jos sanoo vastaan, tulee korvatillikka. Siskoni ja minä olemme kauhukakaroita. Sisko kieppuu masennuksen ja hybriksen välimaastossa, mutta koska hänellä ei ole erityisemmin näkemystä mistään asiasta, onnistuu hän aika julmista ihmissuhdekuvioistaan huolimatta vaikuttamaan viileän kohteliaalta. Minä puhun puolivalmiista näkemyksistäni ääneen, koska enhän koskaan kehity, jos en saa niistä palautetta. Minua huvittaa kovasti vanhempieni huoli, etten osaa käyttäytyä. Yleensä ihmiset eivät edes muista minua jälkeenpäin, koska käyttäydyn liioitellun hillitysti ja ystävällisesti (ehkä taustalla on se ajatus, etten halua vaikuttaa Keisarinnalta). Jos minua alkaa suututtaa, piipahdan ulos kävelylle. Kävellessä kaikki selkiytyy. Ihmeelliset fasadit, valon liike päivän edetessä, kantojen alla narskuva hiekoitushiekka.

Vanhempien ja lasten suhde on aikaa ja huomiota imevä pyörre. Äidistä ja isästä ei koskaan todella itsenäisty. Kun lonkkani meni hiusmurtumille pudotessani hevosen selästä kivilouhokseen, huusin äitiä. Painajaisissa huudan edelleen äitiä. En varmaan ikinä lakkaa miettimästä sitä monimutkaista suhdetta, joka isän odotusten ja oman käytökseni välillä on, sitä kuinka yritin monta vuotta olla kuten mies, etten olisi yksi niistä "munivista, meikkaavista ämmistä, jotka ei osaa edes ajaa autoa". Isän alistunutta toteamusta: "Kun sinä synnyit, ajattelin, että hyvä, tyttö tuli. Tytöthän ovat sellaisia siistejä, kilttejä ja ahkeria pikku olentoja." Tauko. "Miksi sinä et halua siivota? Miksi sinun pitää kiukutella?"

Älkää ajatelko, että olen katkera. Ei. Minulla on yksi ainut vanhempi-lapsi -suhde, enkä tiedä muusta muina kuin epämääräisinä, lyhyinä tarinoina. Lapsuuteni on ollut ihanaa: minua ei ole pakotettu mihinkään, olen saanut juosta ulkona vaikka yön yli (nukuimme monta kertaa kesällä kerrostalon pihanurmella lakanoihin kietoutuneena, toivoen, että pihassa runsaasti esiintyvät lepakot erehtyisivät laskeutumaan lakanalle ja näkisimme kerrankin kunnolla, miltä ne näyttävät, muultakin kuin mustilta, läpättäviltä lähitähdiltä), minulta ei ole koskaan kielletty yhtään leikkiä tai televisio-ohjelmaa lapsille sopimattomana, olen saanut tehdä aivan mitä tahdon, joskin olen ollut aika huono oivaltamaan tämän tosiasian (olettaen, että ilahdutan vanhempiani, jos teen heidän odotustensa mukaan). Rakastan isääni ja äitiäni niin paljon, etten tiedä, kuinka osoittaa se. Hymyilen ja halaan, mutta teenhän niin ystävienkin kanssa.

Vanhempi-lapsi -suhde on monimutkainen. Kun isä soittaa ovikelloa, sydämeni ponkaisee paikalleen rintalastan sisään ja heittää ylimääräiset voltit.

"Se on nyt alhaalla. Tule hakemaan", hän huutaa koirien riemun ylitse. Toyotan takatilaan on sullottu musta Helkama Ainotar. Uusi pyöräni! Nitkutamme ja natkutamme pyörää varoen autosta ulos. Nastarenkaat raapivat naarmuja tavaratilan sisäpintaan. "Kyllä se sieltä ulos tulee, kun on sisäänkin mennyt", uhoaa isä. Virnistelemme toisillemme heittäen letkeää läppää ja lopulta saamme pyörän ulos. En voi olla hyppimättä innosta ylös-alas. "Jee, jee, jee, kiitos!" Rutistan isää, joka vaivaantuu ylitsepursuavasta ilosta ja kiitollisuudesta. "Muista kiittää mummua myös. Hänkin antoi tähän rahaa." Tietysti. Minä kiitän vaikka koko maailmaa.

Kunhan saan jostain lainaksi digikameran, lupaan ottaa kuvan uudesta pyörästäni. Se on NIIN hieno!

Satula ja tanko ovat väärillä korkeuksilla ja tanko kiristämättä ja kuusiokulma-avaimemme Dodon toimistolla. Siitä huolimatta ajan pienen lenkin ja hymyilen niin kovasti, että pelkäisin kasvojeni halkeavan keskeltä kahtia, jos nyt ylipäänsä pystyisin pelkäämään mitään, nyt. Maailma on hyvä, ylitsepursuavan suloinen. Siirtolapuutarhan mökit nököttävät siisteissä riveissä, autot ovat raparoiskeissa, koulusta lintsaavat teinit istuvat Leijonajakelun vihreän lehtipöntön katolla ja jauhavat purkkaa. Ainotar rullaa, nastojen rokse on musiikkia. Tanko heiluu sivusuunnassa ja jalat tuskin ulottuvat polkimille, mutta so what.

Enää kaksi yötä, ja olen kolmekymmentä.

Tunnen itseni seestyneeksi ja vanhaksi jo nyt. Ihanaa, jee, ihanaa, jee. Vaikka koko talven tulisi luntajäätä, pääsen minne hyvänsä pyörällä. Voin solahtaa kohmeisten dösisihmisten sekaan pyöräilystä lämpimänä ja hikevänä, posket punaisena, elämä suonissa jyskyttäen. Olen valmis karkaamaan minkä hyvänsä sirkuksen mukaan, ihanaajee. Litistämään hiukseni bandanan alle, kietomaan villahuivin leuan suojaksi, kiitämään lumimyrskyn halki mustan kiiltäväkylkisen pyöräni selässä. Kauan sitten ratsastin Östersundomissa jäällä täyttä laukkaa, ilman satulaa, hokit pureutuivat jäähän, talvikarvasta pörröinen Knetu piti korvansa söötisti höröllä, selkä pakaroideni alla muljui ja supistui ja venyi ja viima iski kasvoihini, ja oli kaksikymmentä astetta pakkasta, ja nauroin niin, että olin herpaantua ja tipahtaa kovalle pinnalle. Pyöräillessä pääsee toisinaan sille tasolle: pyörä ja oma keho ovat yhtä, kaartuvat kohti maata kurveissa, liikkuvat yhtenä kappaleena ohi staattisten rakenteiden, jakavat maiseman kanssa, mustan asfaltin kanssa ilon, joka syntyy tunteesta, ettei mikään, mikään voi nyt saada minua kiinni. Koettakaa, pettykää. Matka katoaa renkaan alle, vauhti kiskoo eteenpäin, jokainen lihas on liikkeessään ja ponnistuksessaan silti rento. Ei ole mitään erillistä oliota, joka sanoisi: tämä on minua, tämä on muuta. On vain matka, ja vauhti, ja polkimien laulu, kavioiden ja steppikenkien ääni, Vallilan kaupunginmuuri pimeässä, puistossa kasvoihin iskevä lehtevä oksa, eikä yksiäkään nyrpeitä kasvoja, seisovia, jalkaa vaihtavia kehoja, kellonvilkuiluita, sanoja.

Sanat. Menkää toisaalle. Te vain pahoitatte ihmisten mielen.

Esteettisiä analyysejä, 1: tapaus meetwurstivoileipä

Joskus minulta kysytään, miksi olen erikoistunut juuri estetiikan filosofiaan. Mitä annettavaa estetiikalla voi olla yhteiskunnalle? Usein kysyjillä on estetiikasta sellainen kiiltokuvamainen käsitys: esteettistä on kissanpentujen kanssa kisaileva koiranpentu, suukko sateenvarjon alla, Renoirin Baigneuse aux Cheveux Longs, sateen jäljiltä laskevan auringon valossa kimmeltävä männikkö, ja niin edelleen.

Unohdetaan, kuinka estetiikka tutkii kauniin ja hellyyttävän lisäksi paljon muutakin: rumaa, epätyydyttävää, loukkaavaa, kornia, kitschiä, fantastista, nyt muutaman aiheen mainitakseni. Ja ettei kauneuskaan ole aina hellyyttävää sorttia: Jossain mielessä esim. SKM:n kuva verisestä possun päästä on kaunis. Ei yksinään formalistisessa mielessä värien ja muotojen kompositiona, vaan myös ideologisesti. Tällaista tapahtuu. Rehellisyys on mielestäni yksi kiinnostava esteettinen arvo.

Turha lätinä pois. Koska on helpointa näyttää käytännössä, miten esteettinen analyysi voi edetä (tässä tapauksessa pragmatistisessa systeemissä), teen niin. Tämä on toivottavasti viimeinen julkinen esteettinen analyysini toistaiseksi. Koska blogi on muistilappu, jossa työstän aavistuksiani ja fiilareitani sanoiksi, tämä on analyysiksi kovin keskeneräinen raapaisu. (Huh, jos se olisi valmis, mitä ihmettä sitten tekisinkään?)

Esteettiseksi tilanteeksi valitsen meetwurstivoileivän syömisen, jota mm. Naamioiden takana kontemploi taannoin. Meetwurstileivän syöminen on sikälikin hyvä tutkimuskohde, että se oli yksi suurimmista hidasteista kasvissyöjäksi siirtymisessä, jota yritin toistuvasti aina meetwurstileipään langeten useamman vuoden ajan. Meetwursti on itse asiassa ainoa lihatuote, josta olen todella esteettisesti nautiskellut.

Naamioiden takana kirjoittaa: "olen samaa mieltä siitä, että meetvursti on hemmetin hyvää. Sitä syödessään voi melkein kuulla sepelvaltimoidensa nitisevän ja natisevan."

Bon, lähdetään tästä liikkeelle. Väitettä "meetwursti on hemmetin hyvää" tukee osittain trangressiivinen peruste "ihanaa, koska tämä niin epäterveellistä!" Itsensä vaaraan asettaminen on kutkuttava tunne. Etenkin, kun vaara ei ole mikään varmasti ja heti iskevä zapp-korkeajännite. Osa karkinsyönnin viehätyksestä on juuri siinä, että karkki ruokkii hammaspeikkoa.

Minustakin meetwurstin maku on tavallaan taivaallinen. Sikäli kuin jotain siitä vielä muistan. Silti en koe kieltäytyväni mistään kasvissyönnilläni: paitsi että meetwursti maistui hyvältä osittain tottumuksen voimasta - "lapsang souchongin kanssa kuuluu syödä meetwurstileipää" - se alkoi maistua enenevässä määrin myös kuolleelta lihalta.

Miten meetwursti voi maistua samaan aikaan paitsi hyvältä, myös pahalta ja kuolleelta lihalta? Selväpä tuo: minussa taisteli kaksi eri näkökulmaa. Toinen sanoi: "Meetwursti on hyvää ja viis siitä mitä sen syöminen tarkoittaa kausaaliyhteyksissään", toinen: "Tyttö pieni, onko tämä nautinto todella sen arvoinen, että vähintään koirasi älykkyystasolla ollut eläin on joutunut elämään elämänsä olosuhteissa, jotka eivät salli sille sen vaistojen toteuttamista, ja on teurastettu, vaikka tiedetäänkin, että teuraseläimet yrittävät usein paeta haistaessaan kuoleman, ja eivät sikäli näytä haluavan itse kuolla?" (Nämä näkökulmat voivat olla toki myös eri ihmisten päässä; valitsin kuitenkin meetvurstivoileivän syömisen esimerkiksi, koska se on niitä tapauksia, joissa minulla on omakohtainen kokemus kummastakin näkemyksestä JA niiden eksplisiittisestä vuoropuhelusta useiden vuosien ajalta.)

Onko jompikumpi näkökulma "väärä"? Eipä kai. Pragmatistisessa esteettisessä teoriassa ajatellaan, että tulkintojen moneus ei ole ongelma. Välitön esteettinen vaikutelma ei voi olla normatiivisessa mielessä "väärä". Esteettisen objektin muodon ei ajatella olevan objektissa (meetwurstileivät) eikä kokijan mielessä (sekasyöjä, kasvissyöjä), vaan esteettisen objektin ja kokijan välissä; tavassa, jolla kokija järjestää vasteensa objektiin (meetwurstileipä-reseptio). Näin ollen esteettisen objektin muoto, johon pyritään pääsemään käsiksi, hahmottuu esteettisen objektin (meetwurstivoileivät) historiallisena elämänä - meetwurstileivät juhlapöydän osana, arjen osana, päivärytmien jäsentämisen osana, gastronomisessa diskurssissa, eläinsuojeludiskurssissa jne. Meetwurstileipien historiallinen asema tarjoaa jatkuvuuden niihin kohdistuvien esteettisten väitteiden välille. Kyseessä on siten kulttuurinen, funktionaalinen horisontti, jota muuttuu historiallisen ja henkilökohtaisen kontekstin muuttuessa. Meetwurstileipä on siten 1800-luvulla hahmottunut aika erilaisena esteettisenä tapauksena esim. meetwurstin vaikeamman saatavuuden, yleisen mausteiden käytön erojen, meetwurstin sosiaalisen statuksen ja eläinsuojeluliikkeen sen hetkisen hiljaisen kauden seurauksena. Koska meetwurstileipiä tarkastellaan kovin monenlaisesta näkökulmasta, niitä koskevien esteettisten väitteiden moninaisuus ei ole mikään looginen ongelma: erilainen tilanne synnyttää erilaisen kokemuksen.

Koetanko nyt sanoa, että päädyin jättämään meetwurstileivät toisten päivittäin kontemploitaviksi ihan satunnaisesti, ikään kuin juhlistaakseni vain yhtä näkökulmaa toisten yhtä hyvien kustannuksella? En. Se, että hyväksytään näkökulmien moneus, ei vielä tarkoita, että hyväksytään toisistaan eroavien esteettisten väitteiden keskinäinen samanarvoisuus.

Miten sitten esteettisten väitteiden keskinäistä paremmuutta voidaan arvioida? Pragmatistinen estetiikka, sellaisena kuin Dewey sen kirjoittaa teoksessaan Art as Experience, asettaa estetiikan lähtökohdaksi koetut nautinnot. Huomatkaa: kyse on vain lähtökohdasta. Estetiikan tavoitteeksi asetetaan puolestaan "mahdollistaa näistä nautinnoista pitäminen ja niiden tuottaminen tietoisesti ja merkityksellisesti, ei satunnaisesti ja fatalistisesti".

Mitä tämä tarkoittaa? Deweyn mukaan meidän on paljastettava olosuhteet ja seuraukset, joiden vallitessa pitäminen ("Meetwurstivoileivät ovat hyviä!"), preferointi ("Meetwurstileipä, kiitos, ei sitä oliivifoccacciaa" - tässä preferoidaan lompakolla kahvilassa) ja kiinnostus ("Tekisinkö itselleni meetwurstileivän ja maistelisin tuota aromaattista lihatuotetta?") ilmenevät vastuullisesti ja tietoisella tavalla, ei tietämättömästi ja fatalistisesti.

Mitä sitten on vastuullinen ja tietoinen pitäminen, preferointi ja kiinnostus? Yksi kriteereistä on, että tarkastelemme esteettistä tilannetta kokonaisuutena emmekä etukäteen päätä, mikä on esteettinen objekti tuossa tilanteessa. Palataan siis meetwurstileivän esteettisestä objektivoinnista vielä laajempaan tilanteeseen: meetwurstileivän syömiseen. Dewey väittää, että usein tilannetta eriteltäessä tulos onkin, että esteettisen elämyksen aiheuttikin jokin muu kuin kuvittelimme tai että tilanne ei ollut oikeastaan tuottamansa reaktion arvoinen. Meetwurstileivän syömisen tapauksessa (nämä ovat nyt siis minun kokemusteni aukikirjoittamista; minulla ei *valitettavasti ja onneksi* ole Jumalan näkökulmaa...): Aiheuttiko esteettisen elämyksen juuri se, että leivän päällä on juuri meetwursti, vai oliko pikemminkin kyse siitä, että olin tottunut vetämään pikkusuolaista snäkiä tiettyyn aikaan päivästä, iltapäivällä, lapsang souchongin kera, istumaan ja rauhoittumaan kesken välttämättömän pänttäämisen ja esseiden kirjoituskoneella nakuttamisen? Oliko kyse enemmän tuttuuden viehätyksestä, rituaalista, jolla rakentaa pysyvyys päivien välille? Oliko meetwurstileipä kenties korvattavissa jollain muulla? Ja: Oliko pieni piipahdukseni kotoisen nautinnon piiriin lopultakaan oikein sopusoinnussa sen kanssa, mitä eläimistä ja niiden intresseistä tiedän? Oliko nautintoni meetwurstileivän syömisen yhteydessä niin suuri, että olin valmis vaivaantumaan joka ikinen kerta, kun luin tuotantoeläinten oloista?

En päässyt nykyiseen vastaukseeni, meetwurstin käytännön tason kontemploinnin muille jättämiseen, kovinkaan kaunista tai ylevää tietä.

Itse asiassa, tajusin yksillä kutsuilla, että vihreistä oliiveista tehty, täysin vegaaninen tahna maistuu aivan meetwurstilta leivän päällä. (Sitä en kyllä edelleenkään tajua, miten joidenkin kasvissyöjien mielestä aurinkokuivatut tomaatit leivän päällä muka maistuvat meetwurstilta. Ehkä heidän meetwurstikokemuksensa on jotenkin eri piirteitä - sitkeys? - painottava kuin minun?) Case closed. Minun ei tarvitse enää langeta saakutin meetwurstileipiin. Pystyn elämään kasvissyöjänä ja silti nautiskelemaan tutun suolaisenrasvaisenkirpakasta mausta leivällä. Ja mikä parempaa: ymmärrän, kuinka suhteellisia makunautinnot ovat. Kuinka ruoka-aineen voi korvata toisella kokatessa ja saavuttaa jotain ihan uutta ja jännittävää. Kuinka tärkeää syömisessä on muukin kuin leivänpäällinen: levähdys, kattaus, ikkunasta lankeava valo ja tieto siitä, että kohta kirjoittaminen jatkuu.

On kiinnostavaa, että vasta pystyttyäni jättämään lihan taakseni, onnellisena esteettisen horisonttini yksivakautumisesta edes tässä asiassa - aika monet kokemukseni ovat edelleen hyvin ambivalentteja esteettisesti, edelleen kovan työstön ja arvioinnin alla - vasta sen jälkeen pystyin oikein kunnolla myöntämään, että eihän se nautinto nyt hitto soikoon edes niin mahtava ollut, että sen takia voisi oikeuttaa eläintenpidon sellaisin tavoin kuin meidän tuotantoeläimiämme pidetään.

Valitettavasti luulen, että näin se menee meidän useimpien kohdalla: totutut käytännöt rajoittavat eettisten ja esteettisten normien muuttamista. Jokainenhan tietää, ettei itse ole ilkeä, paha eikä tyhmä. Siksi oma käytäntö tuntuu aina jollain tavalla hyväksyttävältä. Olemme hyvin taitavia sietämään ambivalenssia ja rakentamaan ad hoc -perusteita sille, miksi joku juttu on okei, vaikkemme siitä noin periaatteessa diggailekaan. Tarkoitan: kovin harva hyväksyy hikipajat, mutta toisaalta, kovin usea ostaa aivan maaniseen tahtiin hikipajoissa tuotettuja vaatteita ja pitää niitä kauniina, mageina, hyvin persoonallisuuttaan korostavina jne.

Dewey kirjoittaa, että eritellessämme jotain kokemusta ja huomatessamme, ettei sen tuottanut tilanne joko ole tuottamansa reaktion arvoinen tai että itse asiassa kyse olikin jostain ihan muusta, jota vain tietty tekeminen tai objekti rutiininomaisesti symboloi, maailmamme ei suinkaan ole esteettisesti köyhtynyt. Päinvastoin: tällainen tulos kasvattaa esteettisen kokemuksen yleisiä valmiuksiamme ja nostaa seuraavien suorien vaikutelmiemme tasoa. Ymmärrämme paremmin, ettei kaikki ole sitä, miltä ensisilmäykseltä näyttää. Olemme päässeet yhdestä naiivin fatalistisesta tottumuksesta eroon. Samalla tavoin, kuin aikuistuessa "kaunis" ei tuo tyttövuosien tapaan mieleen enää kiiltokuvia ja kaikkea pastelliväreissä kimmeltävää kitschiä, samalla tavoin voimme oppia näkemään joidenkin nykyisten mieltymystemme ohuuden, pinnallisuuden, haitallisuuden. Esteettisen kehityksen ei tarvitse pysähtyä siihen, että osaa todeta Edward Hopperin tauluilla olevan enemmän esteettistä painoa kuin kiiltokuvilla.

Yksi Deweyn ajatus on, ettei estetiikkaa voi rajoittaa museoon eikä kiiltäväpaperisiin design-julkaisuihin. Yhtä lailla ihmissuhteillamme, ruokatottumuksillamme, liikkumistavallamme, lähiympäristöllämme ja tiedonvälityksellämme on esteettiset standardinsa. Jotkut asiat liikuttavat ja kiehtovat meitä, houkuttavat lähestymään itseään yhä uudelleen. Jotta voisimme puhua itsestämme rationaalisina ja empaattisina toimijoina meidän pitäisi tietää, mikä näissä tilanteissa vaikuttaa, ymmärtää, miten ne suhtautuvat yleisempiin periaatteisiimme ja muuhun maailmaan, toisten kokijoiden intresseihin. Muuten ajelehdimme fatalistisesti töräytellen pitävämme milloin siitä, milloin tästä, useimmiten ymmärtämättä ja kykenemättä perustelemaan, miksi, ja ymmärtämättä täysin, että jotkut mieltymyksemme voivat tarkoittaa välillisesti jonkun toisen kärsimystä. Deweyn ajatus on siis, että estetiikka ulottuu kaikille elämänalueille, liittyy olennaisesti moraaliin ja tietoon, ja on kehitettävissä. Kyky kokea esteettistä nautintoa on suurelta osin tuotettu, opetettu ja opeteltu, keinotekoinen. Vaikka meissä kaikissa lieneekin kaipaus positiivisiin esteettisiin kokemuksiin, nämä kokemukset laukaisevat tilanteet ovat pitkälti kulttuurisesti ehdollistettuja. Siksi esteettiset mieltymykset ovat myös muutettavissa.

Nyt tekin varmaankin toivotte tämän jäävän toistaiseksi viimeiseksi julkiseksi esteettiseksi analyysikseni.