Itse asiassa 24 vuotta sitten 

Roska silmässä

Steppitunnilta kotii pyöräillessä silmään lentää jotain. Pysähdyn ja hieron tumpulla silmää, mutta sattuu vaan, aivan helvetisti. Silmärassu vuotaa, osa kyynelnesteestä päätyy nenään ja niistän härkätaistelukuvioisen nenäliinan aivan lätimäräksi kotimatkan aikana. Ja roska sen kun hiertää.

Autot potkivat lisää rapaa naamaan; kelit alkavat olla liukkaat, ja ainakin isommille teille ja jyrkkiin mutkiin on käyty viskomassa soraa, joka jauhautuu asfaltin kanssa ja jauhaa asfalttia nopeasti silmäkiven kokoisiksi muruiksi.

Kotona kiskon yläluonta, muljauttelen silmämunaa ja yritän nähdä, mitä silmässä on. Netistäkään ei löydy järkeviä ohjeita.

"Mene lääkäriin", joo-o, tähän aikaan taitaa olla avoinna enää Maria, ja jos sinne menee, saa taatusti istua yön yli kaiken maailman tyyppien kanssa. Kai kivi silmässä voi nukkuakin? Lotraan silmää myös vedellä. Ei tulosta. Sattuu edelleen.

Toisinaan kivi on kadonnut yöllä silmästä salaperäisesti. Nukutun yön jälkeen silmä on punoittanut vain hieman eikä hiertävää tunnetta ole enää pystynyt paikallistamaan. Kenties murut ovat päätyneet jonnekin silmämunan taakse? Onko siellä hermotusta?

Tajuan tietäväni ihmisen fysiologiasta häiritsevän vähän. Kuten myös ihmisen mielestä. Aika kummallista, itse asiassa: elää maailmassa ollen organismi, jonka toiminasta ei ole oikeastaan edes alkeellistakaan käsitystä. Kaikki ne kummat tuntemukset, kun tajuaa, että voi kääntää katsettaan ja päätään, liikuttaa jäseniään ja psyykata itseään jotain hankalaa tehtävää varten: aika ufo olo siitä tulee, kun alkaa miettiä, että voi käyttää itseään.

Ja että kaikkea muutakin voi käyttää vain itseään sen ohella käyttäen.

Haluaisin soittaa jonnekin ja kysyä käyttöohjeita, mutta minne ihmeessä? Jos kymmenen ja puoli vuotta teoreettista filosofiaa, sosiaalipsykologiaa, yleistä kirjallisuustiedettä ja kulttuuriantropologiaa ei anna edes alkeistason vastauksia, pitäisi varmaan soittaa äidille ja nurkua. Taidanpa tarttua tuumasta toimeen. Äiti sanoo: "Et sinä siihen kuole."

Ihan totta. Sehän on vain roska silmässä, turha siitä on eksistentiaaliongelmiin loikata.

öttiäiset 

Sadat kaupungit yhdessä kaupungissa

Herään tänään onnellisena ja täysin levänneenä. Lihakset ovat kepeät ja varmat, ja jo ensimmäisessä huomenen toivotuksessa (tällä kertaa harmaalle kolliherra Lohelle, joka nukkuu kerällä vieressäni) kuuluu äänenkin tasaisuus ja hyväntuulisuus.

Päiviä on niin erilaisia; niitä, jolloin herää toimintasuunnitelma joka solua stressaten, ja näitä, jolloin seikat ovat suuria, mutta eivät hermostuttavia. Kaikkeen on aikaa. Muuta kuin aikaa ei olekaan. "Huomenta Lohi, huomenta Nasu-Posu, huomenta Mobutu, huomenta Kissa." Omituiset aamumantrat. Arttu ja Negaatio eivät tule aamulla tervehtimään, ne ovat itsellisiä kissoja.

Aamupäivän asettelen gradun lauseita uuteen, luettavampaan uskoon. Mikään ei voi tänään hermostuttaa eikä epäilyttää, vituttaa eikä kiusata. Kokkaan ruokaa miehelle ja itselleni, särvimme purjo-perunakeittoa soijarökälein, kuunnellen The Curen koottuja.

Pyöräilen luennolle. Jokin uusi rentous on nyt kyllä saavutettu, ei yhtä uskomaton kuin eilen, mutta parempi kuin normaalitilanteessa. Luentosalissa ihmiset näyttävät kalpean makkaranaamaisilta. Mutta ikkunat, ne ovat kauniit. Luennolla selitetään Jerry Fodorin mielenfilosofiaa, jonka tajuan nyt ensimmäistä kertaa (olen aiempina vuosina viitannut siihen useasti epäillen, olenko ymmärtänyt mitään: en ole.)

Mietin takaisin pyöräillessäni, miten kaupunki, jossa olen, ei ole vain yksi kaupunki, vaan monta. Jokainen tiellä kulkeva liikkuu erilaisessa kaupungissa. (Tämä ajatus ei siis ole fodorlainen...) Hanttiduunissani käräjäoikeuden lautamiehenä pääsen kurkistamaan siihen Helsinkiin, jossa pitää kantaa stilettiä ja jossa suhteet loppuvat siten, että nainen saa turpiin eikä kukaan miehen kavereista muista nähneensä mitään, vaikka ovatkin lähellä olleet. Yhden ystäväni kanssa jutellessa on selvinnyt, että hänelle kaupunki on vain kantakaupunki, muu on lähiöhelvettiä. Sitten on ihmisiä, kuten minä, jotka eivät kauhean mielellään liiku keskustan shoppaushelvetissä vaan kiipeilevät esikaupunkien kallioilla, nuuskivat polut vattupöheikköjen läpi ja kesäisin dippaavat itsensä mereen Suomenlinnassa, Länsi-Mustan luoteiskolkassa, josta aukeaa näkymä Helsingin siluettiin ja jossa Tallinnaan matkaavat kantosiipialukset nostattavat kunnon ylös-alas heijaavat aallot.

Mietin usein, millaista olisi asua kantakaupungissa. Pari vuotta asuinkin, Kalliossa, Flemarin varrella. Huoneessa oli suuri erkkeri-ikkuna, josta näki Tuomiokirkon ja vastapäisen kiinalaisen (nykyään taitaa olla william k, miten tylsää!) punaiset, hehkulampuin reunustetut markiisit. Kalliossa ei kyllä pääse sellaiseen kaupunkikokemukseen kuin Etelä-Helsingissä. Jos siellä kulki kymmenen vuotta sitten minihameessa, biker bootseissa ja valkoisessa tekoturkissa, heti jostain pöllähti pari mouhoa kysymään hintoja. Ehkä nykyään sekin on niin keskiluokkaista aluetta, että moista ei tapahdu. Joskus tuumin, että Etelä-Helsingissä olisi varmaan kehittynyt paljon eksentrisempi clubbailuelämäntyyli outoine pukuineen. Mitä kauemmas, pohjoisemmas keskustasta olen edennyt, sen normaalimmin olen alkanut pukeutua. No, ei sentään tuulipukuun tai muihin ulkoiluvaatteisiin.

Pyöräillessä on mukavaa ajatella erilaisia Helsinkejä. Maisemat vaihtuvat ärsyttäen mielikuvitusta. Täällä on paljon junantuomia, jotka eivät ole koskaan eksyneet Alppipuiston kesäisiin hörhögatheringeihin, tai Hernesaaren sorakukkuloille, Lauttasaaren motarisillan alle jään kantaessa (uskomaton melu), Konalan teollisuusalueelle pimeänä talvi-iltana... Ei ihmekään, että kaupungin kehittäminen ymmärretään niin monella tavalla. Monet näkevät kaiken auton tai bussin ikkunasta. Kodin ikkunasta.

Tunnen itseni vähän onnettomaksi, kun en itse ole koskaan asunut pikkukaupungissa. Minusta se olisi todella jännittävää! Helsinki on pienin kaupunki, jossa olen asunut. (Lisäksi olen asunut vain Lontoossa.) Mutta minkäs teet, minne mennä? Pikkukunnat haluavat lapsia hankkivia, töissä käyviä ihmisiä, siis joitain muita kuin meitä taivaanrannanmaalarifilosofeja, tyhjän(freelance)toimittajia. Toisaalta, luultavasti meno pikkukaupungissa on ihan samanlaista. Enemmistö on niin televisiosarjojen vallassa, ettei muusta juuri puhukaan.

Välillä jonkun Helsinki särähtää pahasti korvaan. Se, jossa lapset viedään kouluun autolla, kun pelätään pedofiilejä, jossa keski-ikäiset eivät itsekään uskalla mennä metrolla kotiin itään, koska asemilla roikkuu nuoria (jotka eivät tietenkään tee mitään uhkaillakseen keski-ikäisiä... joistain nuorten olemassaolo on jo uhka sinänsä, miten surullista). Silloin haluaisi aina hihkaista, että itse asiassa väkivaltarikosten määrä ei ole juurikaan kasvanut täällä. Ja että ne usein tapahtuvat uhrin kotona tai sitten rafloissa...

En koskaan taida jaksa lakata hämmästymästä sitä vastenmielisyyttä, jota ihmiset tuntevat parkkihalleja kohtaan. Ok, onhan ne esteettisesti aivan paskoja paikkoja: pakokaasun ja bensan hajua, kylmä loisteputkivalon hämy, raa'at betoniseinät, kävellessä hissille tai portaisiin pitää väistellä autoja, koska kävelylle ei ole rakennettu mitään kaistoja. Mutta eivät ihmiset tuosta valita, vaan siitä, että heistä tuntuu, että niissä väijyvät narkkarit ja raiskaajat. Luulen, että nuo narkkarit ja raiskaajat ovat kotoisin suoraan televisiosta, sillä miettikää nyt - mitä teeveessä tapahtuu parkkihalleissa: siellä ajetaan takaa, sieltä pelastutaan täpärästi kaasujalka pohjassa... aika harvalla on parkkihalliin liittyviä ikäviä omakohtaisia kokemuksia (jos pelko/epämukavuus suljetaan tarkastelusta pois).

Parkkitiloja rakennetaan yhä lisää Helsinkiin. On kiinnostavaa seurata, onnistutaanko ne sisustamaan viihtyisämmiksi vai kehittävätkö ihmiset niille aistianestesian ja onnistuvat tukahduttamaan pelkonsakin.

Onneksi tämä ei ole oma ongelmani. Pyöräteline on yleensä maan pinnalla, sateen piiskattavana ja auringon kumotettavana. Kuinkahan monen Helsinki on täynnä pelottavia betoniluolia?

Tallinna, 1920-luku 

Hands off

Ote gradusta:



"Hickman on korostanut, nähdäkseni Deweylle uskollisesti, että liika tietoinen yrittäminen saattaa häiritä joidenkin olosuhteiden kehittyvää arvostusta. Yksittäinen esteettinen kokemus kasvaa itsekseen, tarvitsematta erityistä intentiotamme painostaa sitä kasvuun (joskin toki voimme parantaa valmiuksiamme yleisesti esim. lukemalla taiteesta ja luonnonprosesseista, käymällä taidenäyttelyissä ja pitämällä aistikanavat auki metsässä – myös kyky nauttia on keinotekoinen, artefactual: tehty, kehitetty). Hickman viittaa Deweyn ohjeeseen: ”Kun uusi energian keskus on alitajuisesti muhinut valmiiksi ja on purskahtamaisillaan kukkaan, ’Kädet irti!’ on ainut ohje meille; sen täytyy avautua itsekseen.” (Hickman 1990, 68, 77; AE, 72) Hickmanin mukaan Deweyn ohje liittyy yksilötasolla siihen, että jokainen meistä kokee eliönä erillisiä aktiviteetteja, joita alitajuntamme yhdistelee. Alitajuntaa ei voi hoputtaa eikä komennella; pitää vain odottaa kärsivällisesti sen yhdistävän aiemmin erillisiä seikkoja, antaa sen tehdä työnsä. (Hickman 1990, 77)"



Tänään tapahtuu kädet irti -ilmiö. Feldenkrais-tunnin jälkeen pyöräileminen tuntuu aivan erilaiselta kuin koskaan ennen. Pyörä liikkuu ilman tietoista ponnistelua. Elävänraskaat, levolliset jalat pyörivät polkimilla ikään kuin joku muu tekisi kaiken työn. En puske tuulen halki eikä viima iske kehooni, vaan liu'un tuulen kylkeä pitkin sitä tuskin sipaisten. Vastatuulessa on yksi Veloenan mentävä aukko. Pyörä polveilee iloisesti kohti keskustaa minun istuessa hämmentyneenä ja onnellisena satulassa. Vastaantulevat autotkin näyttävät hitaasti liikkuvilta. Levollisuus on vallannut minut tavalla, jonka olen viimeksi kokenut rakastuessani kahdeksan vuotta sitten. (Mead kirjoittaa, että rakastumista emme pysty päättämään - we fall in love.) En yritä pyöräillä, en yritä mitään. Lankean eteenpäin.

Tunnen itseni äkkiä verrattoman iloiseksi ja tajuan eläväni ihmeellisessä maailmassa. Kaikki rekisteröityy äkkiä niin selkeästi, kirkkaasti ja ainutkertaisesti, jokainen Töölönlahden hopeapaju on erilainen yksilö. Jokainen niistä raapii taivaan selkää eri tavoin. Yksikään huoli eikä abstrakti idea, yksikään mekaaninen tunnistaminen ei häiritse matkaani. Tajuan vasta pyörääni keskustassa lukitessani, että hymyilen kuin mielensä rikkonut kaikille vastaantulijoille.

Tanssitunnin jälkeen takaisin pyöräillessä fiilis ja lihastonus on toisenlainen, mutta yhtä kaikki minua kannattelee uudenlainen varmuus. Tiedän, että on toisenkinlaista pyöräilyä: ei tätä normaalia, jossa pohkeet, reidet, pakarat ja alaselkä jännittyvät ja lihakset muljahtelevat mäkeä ylös ponnistellessa tai vauhti säilyttäessä. Ei tätä, jossa maisema syöksyy vasten niin nopeasti, ettei ehdi huomata uusia tageja sillan alla, Pasilan haljenneita laattoja, kuun yritystä voittaa kaupungin valot.

Tulen kotiin, viemme koirat kävelemään. Olen niin riemuissani, että säkätän miehelle kauheata tahtia. Kuusiaidan siluetti on yhtä tumma kuin ennenkin, olkapäät kivistävät entiseen tapaan. Mutta on muutakin. Muistan, millaista on pyöräillä täysin rentona ja levollisena, langeta maailmaan, maailmassa, tuulta myötäillen. Ja koska se on niin samanlaista kuin rakastuminen ja rakastaminen, yrittämättä äkkiä tapahtuva todellisuuselämys, tunnen niin vahvaa yhteyttä mieheen, että mieleni tekisi heittäytyä itkien hänen jalkoihinsa ja kiittää häntä siitä, että hän on olemassa. Tietenkään en tee mitään muuta kuin hymyile niin, että melkein sattuu. Tapaile tuota rakasta kättä, hyppelehdi ja haaveile yöstä, öistä, kun kuu kulkee lasin takana, ikkunalauden chilien, opuntioiden ja passifloran takana, lehdettömien hevoskastanjojen takana, ja koirat huokailevat ja oikovat unissaan varpaitaan kynnet harottaen.

Tänään rakastan maailmaa niin kovasti, että en tiedä, miten päin istua, kirjoittaa.

Vaikea teema bileillä

Uhh, könyän webiä eestaas lukien mytologiasta ja jumalista. Olisi mukava valita oikeanlainen henkiolentoimago naamiaisiin, mutta naturalistinen panteisti kun olen, kaikki ajatukset jumalista ja muista henkiolennoista... no, sanotaan nyt vaikka, että suhtaudun niihin lievällä kuvotuksella.

Ehkä pukeudun lopulta noidaksi, vaikka se on varmasti aika kulunut ratkaisu ihmiseltä, jolla on vyötärölle ulottuvat, (tällä hetkellä) punertavat hiukset, enimmäkseen mustia vaatteita, ja "noitamainen ruumiinrakenne", ystävääni lainatakseni. Ja joka harrastaa yrttilääketiedettä ja rohdoskasvien viljelyä, kieltäytyy lisääntymästä ja hellii kodittomien kissojen ja koirien armeijaa...

(Tosin itseni mielestä olen liian lihava noidaksi. Itseni mielestä olen liian lihava miksi hyvänsä. Paitsi itsekseni.)

Mitä helvettiä, ei naamiaisiin voi mennä pukeutuen itsekseen. On jatkettava tiedoissa ryömimistä kunnes löytyy jotain sopivaa.