Muusakokelas Kengurupallo

Ihmiset havahtuvat aikuisuuteen erilaisten asioiden kautta. Itse taisin havahtua siinä vaiheessa kun tajusin halunneeni jollain oudolla esitietoisella tasolla olla jonkun taideteoksen innoittajana, muusana. Niin kovasti kuin olin kirjoittanut ainejärjestölehteen ja esseisiin siitä, miten elämää ei voi pysäyttää ja että koko yrityskin on typeryydessään ällistyttävä, niin enkö vaan jossain salaa halunnutkin pysäyttää sen. Olisin halunnut nähdä itseni siinä pysäytyskuvassa. Rakastavassa pysäytyskuvassa. Haluavassa pysäytyskuvassa.

Kaikki alkoi purkautua, kun aloin kirjoittaa jonkin ulkoisenkin tulosvastuullisuuden painamana. Muusakokeluus, jota olin siihen saakka piilotellut itseltäni, tunki näkyviin, enkä oikein pitänyt näkemästäni.

Silti ihmettelin, että miten on mahdollista, ettei kukaan ole rustannut edes huonoa pikku värssyä, vaikka olin niin kovasti ponnistellut.

Vai olinko? Oli pakko tarkastella asiaa kunnolla. Kyllä vain, liehuvat hiukset, mutta kovin ohuet ja ruokkoamattomat ja alituiseen takussa. Oletteko kuulleet muusista, joilla on liki rastoittunut toinen korvantaus? Pitkiä, satumaisia, liehuvia vaatekappaleita, sen pystyin ja olin pystynyt järjestämään. Mutta sitten olin pilannut vaikutelman puhua papattamalla, nauramalla liikaa ja väärille asioille ja ennen kaikkea niistämällä välillä hihaan itkettyäni. Edes traagista muusaa halajavat eivät oletettavasti halua muusaa, joka menneitä muistellessaan vollottaa vuolaasti hiemankin alkoholia saatuaan, puhuu raiskatuksi tulleista läheisistä ja niistää sitten hihaan. Ei siinä paljon auta, vaikka kuinka baletissa sanottiin, että on lyyriset kädet. Niin käsifetisististä ihmistä ei olekaan, että pelkillä lyyrisesti liikehtivillä käsillä, joissa on vielä aika paksut ranteet ja sormet ja lapiomainen kämmen, pötkittäisiin pitkälle.

Ja senkin sain huomata harharetkilläni, että vaikka kuinka pystyin kuvittelemaan, että joku tarpeeksi sekaisin oleva voisi palvoa minneäni, niin hitto vie, en itse jaksanut yhtään sitä tunnetta, että jonkun seurassa kävin kesyksi, vienoksi ja vaitonaiseksi kuin jonkin kuvakudoksen kauhtunut neito, joka silmäilee ujosti maan tomua ristipistosilmin. Niin kovasti kuin osittain halusinkin muusaksi ja niin kovasti kuin rakastankin kasveja ja heidän tapaansa olla ja asuttaa maailmaa, oli aika selvää, että taipumukseni eivät osoittaneet vegetoinnin suuntaan vaan että olin varsin tyypillinen nisäkäs, ja vieläpä tällaisessa kaikkiruokaisessa, petomaisessa ja juonivassa lajissa. Ounastelin kainostelumoodiin osuessani, että näinköhän se onnistuisi kuitenkaan rauhoittamaan minua pidemmän päälle. Arvelin, että jossain vaiheessa purkautuisin joka tapauksessa kuin tulivuori ja siinä vaiheessa en enää vaikuttaisi tarpeeksi säyseältä ja hyväksynnästä elävältä.

Ja koska olin jo alkanut tarkastella asiaa, muusa-asiaa siis, huomasin äkkiä käyväni hyvin äkäiseksi siitä, että minun pitäisi pystyä miellyttämään jotakuta toista siinä mittakaavassa - täyttämään jonkun muun tarpeita, omiani talloen. (Niitäkin kun on.)

Ei siten auttanut kuin ryhtyä muusimaan itseään, koska tajusin, että hitto vie, kukaan muu ei kyllä ikinä pysty kyhäämään tästä kaikesta sotkusta mitään inspiraatiota ja että en mitenkään pystyisi pitämään sisälläni sitä kaikkea, joka sai yhden hyvin pidättyvän ihmisen joskus toteamaan, ettei hän pidä tavastani keskustella. (Olin varmaan taas nauranut väärässä kohdassa enkä yhtään tajunnut, että hänellä oli ollut jo pidempään epämukava olo.)

Jos siis nuorena olisikin ulkoisesti edes etäisesti vastannut muusan muottia hupsuine vaatteineni, joissa jäädyin joka talvi, toiminnallisuus oli siihen täysin soveltumatonta. Ja nyt, kun vaihdevuodet lanaavat ylitseni (pitää mennä gynekologille, aiempi hormoniannos ei selvästi riitä alkuunkaan, koska valvon taas ja nyt koen luultavasti myös niitä kuumia aaltoja, ensimmäistä kertaa; aiemmin koin vain jääkausia, mutta ne häätyivät hormonikorvaushoidolla puoleksitoista vuodeksi), saatan toisinaan olla niin väsynyt, keskusteluun ja ajatuksiin tympiintynyt ja rauhaa etsivä, että toiminnallisuuteni puolesta saattaisinkin sopia muusaksi, ellen satu olemaan äkäisellä tuulella, mutta se muu - muusamainen olemus - on puolestaan kadonnut ties minne vuosien varrella. Havaitsin tämän selkeimmin lääkärissä käydessäni. Aiemmin, hedelmällisyysaikana, olisin mieluummin kuollut kuin mennyt lääkäriin lököttävissä verkkareissa. Ja olisin luultavasti joka tapauksessa tuntenut itseni paksuksi ja epämuusamaiseksi ja häiriintynyt siitä, mutta nytpä vain onnuin lääkäriin enkä yhtään miettinyt verkkareita tai sitä, että näytän vuosi vuodelta enemmän peltomyyrältä.

Jos minun pitäisi antaa muusakokeluudelleni jokin arvosana, olisi se ehkä 5/10. Ei ihan hylätty mutta hyvin lähellä sitä. Syy, miksen saa hylsyä, on tämä: onnistuin kuin onnistuinkin kirjoittamaan itseni näkyviin itselleni. Opin rakastamaan tuota hahmoa ja haluamaan sille hyvää. Mutta se on kyllä sanottava, että tämä on melkoinen työsarka, koska itsensä muusiminen on suunnilleen yhtä helppoa kuin ihailla kengurupallon minneä. 

Keskiviikkona katselin opetustilassani (päiväkodin liikuntasali) ihaillen pilatespallojen päälle verkkohäkkiin nostettuja muutamaa lasten kengurupalloa. Ne ovat kuin fyysikon approksimaatiomallinnuksia kaksinisäisistä utareista; pääni ei ole koskaan lakannut ihailemasta kirjan nimeä Oleta pyöreä lehmä. Vaaleanpunaisia, vinyylisiä, pinkeitä, ja kaksi sojottavaa utaretta. Kuinka hauskaa lapsena olikaan pomppia kengurupallolla ympäriinsä. Hetkessäkös siitä kirjoittaisi pienen itsekritiikin saastuttamattoman värssyn!

Oi kengurupallo kimmoisa 

kestät ja joustat vuosia

kenellekään kuulu et

verkkohäkissä asustelet

Älä välitä pilatespalloista

niillä ei saa pomppia

niiden juttu on hallinta

sitä et tahtoisi valita

Tuntosarvetko vai utareet

otsaasi kasvavat ulokkeet?

Anatomias arvoitukseksi jää

silti osaat villiinnyttää

Ja ei, en pomppinut kengurupallolla, vaikka muistinkin pomppimisen kengurupallot nähdessäni, ja mietin, mikä hiivatti siinä on, että aikuiset ovat monesti niin arkoja leikkimään. Kyllä minä sen ymmärrän, ettei kipeällä koivella pompituta, mutta että ajatuksilla, mielikuvilla, sitä on hankalampaa tajuta.