Aluevaltauksia unikaupungissa

Näen unta jostain aivan uudesta: prostituoidulla käymisestä. Mutta kuten arvata saattaa, ei se ole seksiuni. Se on uni jostain aivan muusta. 

Unessa olen kauhuissani siitä, mihin olen päätynyt. Istun jonkinlaisessa odotustilassa unikaupungissa, jaloissani on laukku, jossa pommi tikittää. Muidenkin odottajien jaloissa on laukkuja ja päätellen siitä, miten usein ulkona räjähtelee, on varsin perusteltua uskoa heidänkin kuljettavan pommeja. Kukaan ei halua katsoa toisiaan silmiin ja hymyillä, hieman kuten lääkärin vastaanottohuoneessa. Tänne ei ole tultu sosialisoimaan. 

Polkkatukkainen ikäiseni nainen käy ovella huutamassa nimeni, nousen ja otan painavan pommilaukun mukaan. Kurkkua kuristaa. Miksi olen täällä? Miksi olen halunnut tänne? Voiko vielä perääntyä? Mutta nousen kiltisti sen sijaan että koettaisin olla kuin tuo ei nimeni olisikaan. 

Oven takana avautuu suuri teollisuushalli. Tehtaat ovat taas lopettaneet, tajuan, monet tehtaat. Teininä heittelimme talvella koiralle palloa tyhjillään seisovassa Merikaapelihallissa, vaikka sitä onkin vaikeaa uskoa vuosia myöhemmin, kun tilassa kilistetään pikkujouluviinejä. Tämä on niitä halleja: tyhjä, hylätty, liian suuri puite. Hallissa seisoo väljin välimatkoin pieniä ihmisryhmiä. Niiden paikkeilla on pyörillä siirreltäviä sairaalasänkyjä. Nainen vie minut yhden sängyn luokse ja varmistaa tilaukseni. Maksan etukäteen käteisellä. Kiitän jumalia likinäköisyydestäni: en näe kunnolla, mitä sängyissä tapahtuu. Haluan katsoa poispäin. 

Odota, sanoo nainen. Se tulee kohta. 

Näin on. Sieltä tulee jonkinlainen suittu nuori mies, sutkin oloinen kaveri, täynnä itseään. Hän viittilöi ja kehottaa jättämään laukun ja asettumaan sängylle. Mutta puristan laukkua ja istun sängylle riisumatta edes talvitakkiani. Mies pitää sitä jonkinlaisena leikkiinkutsuna ja yrittää koskettaa, edes olkavarteen. Älä, sanon. Hän näyttää hämmentyneeltä mutta tarttuu sitten sängynpäätyyn ja alkaa pyörittää sänkyä vinhasti ja nauraen. Huudan kauhusta ja tarraan sängyn laitaan kiinni, puristan pommilaukkua vartalollani sänkyä vasten, ettei se lentäisi vauhdissa otteestani ja räjähtäisi. Olisi sääli, jos kaikki täällä kuolisivat ansaitsemattaan. Kuten aina pyöritettäessä, alkaa oksettaa. Lopeta, huudan. Mies nauraa ja ymmärtää lakata vasta kun yrjöän lounaani ylös. Siinä vaiheessa hän näyttää olevan pahoillaan ja mutisee jotain, ettei nyt oikein ymmärrä. Nainen viittilöi hänet luokseen ja he katoavat naisen sadeviitan sisään. Istun sängyn laidalla maailma edelleen pyörien ja oksennustani tuijottaen. Alahuulessa riippuu vielä pisara. Sadeviitta kohoilee ja ymmärrän, että siellä tehdään valmisteluita. 

Mies palaa sadeviitan alta alasti ja kysyy, haluanko koskettaa häntä. Pelkään loukkaavani mutta vastaan silti totuudenmukaisen ein. No mitä sinä sitten täältä oikein haluat, hän kysyy epävarmana. Kohautan harteitani. Mitä haluat täältä, mitä haluat tehdä aikuisena, kysymyksiä piisaa, eikä yhteenkään ole patenttivastauksia. Ainakin tilanne on jo parempi kuin ennen, koska oksennettavaa ei enää ole enkä voi oikein paetakaan paikalta: tämä hoidetaan nyt pois alta. 

No, tule nyt edes tanssimaan. Alastoman miehen kanssa? Olkoon niin. Jätän pommilaukun naiselle, ensimmäinen kerta unikaupungissa, kun jätän sen kellekään, ja astun tanssimaan. Mies yrittää viedä ja haluaa välttämättä sijoittaa sadeviitan alta tuliaisena tuodun erektionsa vaatetettuun haaroväliini, jalkojen väliin. Se vaikeuttaa sulavasti tanssimista, tuntuu kuin olisi vaippa. Vaikka mies ponnistelee viedäkseen, on aika helppoa harata vastaan. No, eikö tämä ole aika mukavaa, hän kysyy. Maksavana asiakkaana ajattelen, ettei tuohon tarvinne vastata. Katselen olkapään yli ja tajuan, että eivät muut täällä kyllä tanssi. Sutenöörinainen istuu pommilaukku sylissään sängyllä kyllästyneen näköisenä. Vetäydyn taaksepäin sen verran että näen ihmisorjani kasvot. Hän hymyilee paitsi silmillään. Miten on, eiköhän siirrytä sängylle, hän ehdottaa. Vastaan ystävällisesti ein ja kerron, että kaupungin sukupuolitautiluvut näyttävät pahalta, ja että hänellä on varmasti ihan kaikki mahdollinen, enkä ole itse sairastumisesta kiinnostunut. Tällä ei ole mitään tekemistä sinun tai minun kanssa, tämä nyt vaan on tilanne. Miehen ilme nyrjähtää mutta sitten hän vain mutisee, että ehkä se on ihan viisasta, joo. Jatkamme tanssimista hiljaa, se käy helpommaksi ja sulavammaksi nyt kun mies ei ole kiihottunut. Tai ei kai hän ole koskaan ollutkaan, kunhan vain ulkoiset merkit siitä, sadeviitan alta peräisin. Miksi ne semmoista juonivat? Katselen kasvoja mietteliäänä. Mitä sinä haluat, hän kysyy. Haluan tietää, miksi olet täällä, oletko onnellinen, voitko hyvin, sanon. Se pitää paikkansa, tietysti. Mitenkään kiintymättä voi olla kiinnostunut siitä, miksi toinen on jossain ja voiko hän hyvin.

Aivan yhtä hyvin olisin voinut lyödä tai räjäyttää pommin tai oksentaa kasvoille. Mies perääntyy, nyt selvästi peloissaan. Olen astunut jonkin rajan yli. Sutenööri nousee, tunkee miehen kouraan seteleitä ja sanoo lujasti, että tämä peli loppuu nyt. Saan pommilaukun takaisin ja saatamme miehen rapun ovelle. Kyllä, se on merikaapelihalli yhdeksänkymmentäluvulla, siitä ei ole epäilystäkään. Muualla ei ole sellaisia ovia ja rappukäytävää. 

Mies pukeutuu ennen kuin sukeltaa portaikkoon. Hän haroo geelilimaista tukkaansa ja sanoo jotain sen suuntaista, että toivottavasti minulla nyt kuitenkin oli mukavaa ja ehkä vielä nähdään. Nyökkään ja hymyilemme ensimmäistä kertaa toisillemme kunnolla. Sitten hän alkaa laskeutua. Portaista hän vielä vilkaisee ylöspäin, ja tajuan hänen katsettaan mallintaessani, että tosiaan, hän ei ole nähnyt minua ilman talvitakkianikaan. Hän ei varmaan vaan osaa positioida minua ja siinä olemme saman pulman ääressä. Vilkutan ja hän vilkuttaa takaisin. Rappukäytävä muuttuu pulkkamäeksi, mies viilettää pulkassaan alas alas kohti merta ja sen suuria laivoja, jotka ovat irroittautuneet kaduista kyllästyttyään palvelemaan asujaimina. Ne menevät aina vain poispäin, kuten pulkkakin menee aina vain rinnettä alas alas alas kohti pimeää ja laivaväylien sulia kiiltäviä viilteitä.

Sutenöörinaisella on mukanaan kaakaota termospullossa, hän tarjoaa mukillisen. Katselemme kaakaota ryystäen laivoja ja niiden jättämiin koloihin nousevia uusia rakennuksia, jotka nekin varmasti jokin yö karkaavat teilleen ja merilleen. Sutenööri osoittelee sormella kauas, selittää jostain teollisuussuvusta ja siitä, miten ne olivat halunneet palatsinsa lähelle nimeään kantavan pysäkin. Vaikka maa lumen alla on tietysti aivan myrkkyjä täysi, kymmenien vuosien piittaamattomuuden jälkeen. Nyökyttelen ja tunnen helpotusta siitä, ettei sutenööri vaikuta vihaiselta eikä kyllästyneeltä vaan puhuu kuin ihmiselle ikään. Käynti on hoidettu, ihooni ei ole koskettu, jaksan edelleen kannatella pommilaukkuani, voin siirtyä eteenpäin.uni

Sitten havahdun.  

Kuvia elokuulta, 2024 j.a.a.

 Puoliso osallistuu tapahtumaan tausta-ajatuksella oppia parhailta, miten tietynlainen tapahtuma järjestetään. Vasitenkin kansalaiskeskusteluosuuden järjestelystä hän ajattelee oppivansa paljonkin, kun ei se helppoa ole. Päivän alussa selviää, että kysymyksille on varattu aikaa kolmekymmentä minuuttia ja vahvistettuja kysymyksiä on yhteensä neljäkymmentäyksi. Lisäksi kysymysosion esittelyssä kerrotaan, että tilaisuudessa suositaan vuorovaikutteista toimintatapaa, eli vastauksen saatuaan on suotavaa kysyä samoin tein lisäkysymyksiä aiheesta. Koska vastaajia on puolison kertoman mukaan kolme, ehdotan, että ehkä tapahtumassa aiotaan harjoittaa kielilläpuhumista ja etenkin -kuuntelua, jossa kolme kysymystä ja vastausta esitetään samanaikaisesti, ja aprikoin taustalla olevan sen oppimismallin, jossa pääsäiliöön kaadetaan sisään informaatiota. Kyllähän tavan kansalainen nyt aivan helposti ottaa sisään kolme striimiä yhtäaikaisesti... Puoliso ilmoittaa oppineensa, että kumpi tahansa meistä osaisi järjestää paremman tilaisuuden. Nyökkään hyväksyvästi, vaikka tuollaisen tilaisuuden järjestämisistä haluankin pysytellä hieman loitommalla: en osaa kuvitella, että isoa tilaisuutta toteutettaisiin niin, että yksi ihminen saa päättää, miten kauan osuuksiin jaetaan aikaa, enkä osaa myöskään kuvitella sellaista neuvostoa, joka asiaa pohdittuaan ei vesittäisi hyviä tarkoituksia perinpohjin, koska jokaisen pitää saada pitää palanen kuningasideaansa, olkoonkin että tuntemattomaksi mutiloituna.

Sateen jälkeen ihmistä korkeampi pelto daaliaa, maissia ja ananaskirsikkaa heiluu. Jokin suuri rytisee aluskasvillisuudessa ja puoliso etenee kuulokkeet päässä lasikuistilta portaille vaanimaan, mikä peto siellä ryskää. Se jokin kuopii maata sorkillaan tai käpälillään, sitten röhkii kuuluvasti. Jonkin ajan kuluttua kasvimyrsky tyyntyy hiukan ja pöheiköstä jalkautuu kivipolulle pikku koira turkki aivan likomärkänä ja kuono korvia asti mullassa.

Näin koira toimii, kun olen kotosalla. Kun poimin tomaattia korikaupalla eteläseinustalta, se tunkee itsensä altakastelualtaiden ja seinän väliin, pärisee, kuopii, rassaa joka ikisen hajun. Kun etsin kurkkuja niiden tiheiköstä, joka luikertaa maissien juuressa, koira rymistelee jonkin pienemmän eläimen perään häntä innosta täristen ja korvat niin timmissä hörössä, että ne melkein irtoavat sen virnistävästä naamasta.

Kun olen opettamassa, koira menee pitkin seinänvieriä, piipittää ja ulahtelee. Se ropeltaa porttia ja haluaa mennä tutkimaan kadun, josko olisin sinne eksynyt, mutta miehen pukiessa valjaat se jää harottamaan vastaan pihatielle mulkoillen epäilevästi, minne kuolemanleirille tai kömpelöiden kesäheilojen koirapuistoon tuo varaihminen on sitä raijaamassa, eikä suostu sittenkään etenemään askeltakaan. Kun valjaat riisutaan, se palaa ulinavaihteelle. Ruoka lohduttaa sitä vain hetken. Kun kurvaan pyörällä pihatielle, irtoaa portaiden juuresta kyyhöttävä surkea hahmo ja ravaa portille alistuvia eleitä tiukkuen. Sitten hermo pettää ja suusta pääsee parahtava vaikerrus koiran tanssiessa portin luona. Kun saan pyörän talliin, koira pakenee portaille ja koettaa näyttää siltä, ettei sillä ole mitään hätää ikinä ollutkaan ja itse asiassa naapurin taloa on todellakin vahdittava silmä tarkkana, ei tässä nyt ole aikaa joillekin ihmisille. Se ei aio tervehtiä, vaan minun on mentävä sen luo, maaniteltava ja vähän silitettävä. Sitten se huokaisee, häntä kohoaa ja silmiin ilmestyy tuttu tuike.

Koira tietää jo aamusta saakka, minä päivinä aion pyöräillä opettamaan. Niinä päivinä se kunnostautuu vainoharhaisuudessa, lasikuistin alle poteroitumisessa ja reppuni vahtimisessa. Jos on aina samassa paikassa kuin reppu, ihminen ei voi karata huomaamatta! Tänään, kun en ole menossa mihinkään töihin, koiralla on aikaa tönkiä eikä sen tarvitse päivystää menemisiäni niin tarkkaan. Tutkitusti en ole kova karkailemaan ei-opetuspäivinä. Tilaan koiralle eläinten kannabidioliöljyä, josko se auttaisi eroahdistukseen, joka kesän jäljiltä tuntuu aivan yhtä korviinkäyvältä ja joka tuo puolison kotoa tehtävään työhön lisävivahteen, kun tiukoissa neuvotteluissa ja asiantuntijapuheluissa taustalta kuuluu äkillisiä nazgul-ulvaisuja koiran arpoessa, olisiko parempi sittenkin odottaa ulkona, tai sisällä, tai ulkona, tai sisällä. Oveahan ei voi jättää auki, koska kissat, vaikka sää muuten sallisi. Vielä elokuussa on mahdollista odottaa portilla, portailla tai lasikuistin alla aina välillä kirahdellen, mutta talvi tulee tänäkin vuonna, ja sydämeni särkyy aina toisaalle töihin lähtiessä, kun näen, miten pieni ystäväni painuu kyyryyn kauhuissaan.

Kosmoskukka tekee siemeniä ihan valtavasti. Siitä tuskin ikinä enää tarvitsee ostaa siemeniä. Varokaa vaan, ensi keväänä saatan tunkea kosmosten taimia kaikkialle.

Vielä hetken ovat ikkunalaudat tyhjillään kissojen kulkea ja vaania. Siemenissä sisään salamatkustanut vihreä lude kiipeää ikkunalasia ylös ja alas ja punainen tiikeri istahtaa ikkunalaudalla pihan kukkien täplittämää vihreää taustaa vasten milloin sinne, milloin tänne pitääkseen ludetta silmällä. Lopulta se luovuttaa ja käy nukkumaan auringonläikkään, kuten kissat ovat tehneet koko esihistoriansa ajan. Mikä nautinto laskea leuka vinosti tassujen päälle, antaa silmien painua kiinni ja nukkua sitä ainoaa hetkeä, jona hengitys matkaa sisään tai ulos kiireettömänä ja koko horisontin täyttävänä maininkina.

Pitkään odottamisesta

Luin pensaspetuniasta ensimmäistä kertaa yli kaksikymmentä vuotta sitten. Jokin kuvauksessa sykähdytti, luultavasti maininta tuoksun hienostuneisuudesta ja voimasta. Siitä pitäen olen aina maallisena aikana (ja olihan tässä inhottavan pitkä tauko, jonka aikana olin eksyksissä kuin irrallinen hana) ollut hakemassa Petunia axillarista siemenluetteloista. Ja hätkähtänyt anatomian latinan termiä axillaris, koska olen muistanut tämän kasvin. Ja nähnyt siitä untakin - unessa kuljen varjoisassa puutarhassa jonka täyttää ihmeellinen tuoksu ja sodan äänet kuuluvat kauempaa, ja kulman takaa löydän tämän kasvin, ja itken ilosta. Olen unenkin nähnyt useamman kerran ja vaikka se vähän varioi, perustarina on ollut sama kahdenkymmenen vuoden ajan. Nyt kun ystävän poika asuu Yhdysvalloissa ja heillä on lentelyä sinne ja tänne, tuli talvella puheeksi, että he voivat tuoda jotain siemeniä, jos tarvitsen. Mutta vaikka jossain vaiheessa Yhdysvalloissa oli tätä tarjolla, eipä tietysti juuri siihen hätään, tai ainakaan en löytänyt lähdettä. Huokaisin ja ajattelin, että taitaa jäädä haaveeksi edelleen tähän kasviin törmääminen.

Satuin keväällä selaamaan ihan sattumoisin Maatiaisen siemenluetteloa, kaikista mahdollisista siemenmyyjistä: perinnesiemeniä. Ja siellä, yhtäkkiä, pensaspetunia, Petunia axillaris. Kädet täristen kliksuttelin tilauksen menemään ja aamulla en ollut uskoa, ettei se ollut vain unta. Mutta niin siemenpussi tuli, ja huhtikuun alussa kylvin minimaaliset siemenet, joista kasvoi ihan pikkuruisia taimia.

Vähän synkeänä olen seurannut niiden hidasta elontaivalta, kuukausi sitten istutin suunnilleen nuppineulan kokoiset kasvit ulos, mutta sielläpä ne ponkaisivat vauhtiin ja jouduin jo viikon jälkeen siirtämään ne sittenkin isompiin sammioihin. Ja viimeiset pari viikkoa ne ovat pinkoneet hurjaa tahtia. Tänään avautui ensimmäinen valkea kukka. Miten kuvata kahdenkymmenen vuoden odotusta? Lähestyin kukkaa vaanien. Nuuhkaisin. Täysin hajuton. Tämä oli päivällä.

Mutta tiesinhän toki, että pensaspetuniaa pölyttävät yöperhoset, ja että ne tavankin petuniat tuoksuvat - jos tuoksuvat - nimenomaan ilman viilentyessä yöksi. Äsken kävin uudestaan tuoksuttamassa. Tuntui oudolta, upottavalta, koska olen tehnyt tämän niin monesti unessa mutten koskaan valveessa. Tuoksu oli juuri niin uskomaton kuin oli kuvattu. Rikas, täyteläinen, makea, muttei yhtään yli, ei semmoista pahoinvointikatkua kuin vaikkapa liljoissa, kieloissa ja syreenissä saattaa pahimmillaan olla. Hämmästyneenä pysyin kukan luona, haistelin uudestaan. Ja ajattelin, että niin, jos en olisi nähnyt tästä unta ja odottanut sitä kahtakymmentä vuotta, tuoksuisiko tämä yhtä hyvältä? Mistä sen voi tietää?

Mutta kyllä, kyllä tämä on täyttymys. Jokin ympyrä on sulkeutunut. Pitkään olin ihminen joka kaipasi pensaspetunian tuoksuttelua, haaveili siitä. Nyt olen päässyt haistelemaan ja tiedän, että jos vain saan siemenet talteen, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi onnistua, saan nauttia tästä seurasta jatkossakin.

Tuskin ketään yllättää se tieto, että tämä tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä kuin vaikkapa korkeakouluista valmistumiset. Tämä on jotenkin - syvempää, ravistelevampaa, todellisempaa, kouriintuntuvampaa. Miksi? Jaa-a, paha sanoa.

Puutarhablogi tammikuussa

Mikset kirjoita puutarhablogia, kysyi joku taannoin. Tämä taitaa johtua siitä, että puhun nykyään lähinnä kasveista ja puutarhasta, ja jos en niistä niin eläimistä ja säästä. Vastasin kai jotain siihen malliin, että voisi olla kummallista, jos ihmisyyttä pohtiva blogi yhtäkkisesti nyrjähtäisi kasvillisuutta pohtivaksi blogiksi. Mutta ei kai siinä mitään niin ihmeellistä lopulta olisi?

Unenikin askaroivat enimmäkseen kasvien seurassa. Tosin viime yönä unessa kävelin sateessa kaikkien kanssani asuneiden eläinten kanssa, siis kuolleiden, nämä nykyiset eivät olleet mukana joukossa mutta muut olivat. Kaikki mahtuivat ison sateenvarjon alle ja menimme sateenvarjo auki kaupungissa pieneen kivijalkaliikkeeseen, jossa tungeksi koululaisia. Pandemiaa ei unessa ollut. Valikoin suklaalevyjä ja eläimet kyöhnäsivät jaloissa ja sateenvarjosta tippui vettä shakkiruutuiselle lattialle. Lopulta löysin taloussuklaata kaiken muun alta ja koetin maksaa sen kassalle Singaporen metrokortilla. Siitä ei tullut mitään mutta kassa sanoi, että ota levy silti. 

Olen tilannut grelinetten eli kahden käden talikon. On aika käydä maata parantamaan. Siis sitten, kun hanki sulaa. Nythän lunta on tullut vain lisää ja lisää ja kun vein eilen kissanvessan sisältöä kissakompostiin, lumi ulottui pihan takaosassa reippaasti yli polven. Menee oma aikansa että lumi sulaa ja maa lämpiää ja kuivuu niin että pääsee grelinoimaan. Mutta ainakin työkalu on valmiina. 

Istutin lokakuun alussa preparoituja hyasintin sipuleita ruukkuun ja se on saanut viettää aikaa chilien kanssa kattoikkunahuoneessa. (Nyt tosin kattoikkunan päällä on lunta niin paljon että valon hoitaa tehokas kasviledi.) Piipat nousivat viikko sitten ja venyttäytyvät varovasti kohti valoa. Saas nähdä, milloin hyasintti kukkii! Nostan sen lämpimään vasta alkujen venyttyä yli viisisenttisiksi. Jouluhyasintit ovat jo lopettaneet kukintansa ja siirtyneet sitrusten juurelle sitrushuoneeseen. Kesällä ne siirtyvät ulos. 

Tammikuu on pahin kohta vuodessa. Kylmää, lumista, toivotonta. Poskiontelot ovat kiukutelleet kylmyydestä jo ainakin kuukauden mutta huimaus pysyy siedettävässä mittakaavassa limakalvoja supistavan lääkkeen avulla vaikka makuuasennosta ohjattavat asiat vähän yököttävätkin. Antibiootteja ei ole onneksi tarvittu tänä vuonna. Jokainen talvi muistuttaa siitä tosiseikasta, että eugeniikkaihmisten maailmassa en olisi nähnyt edes kouluikää näillä hengitysteillä näillä leveysasteilla. Olen miettinyt näiden tervehenkisten ihmisten puheenpartta elämässäni ihan kylliksi ja kerran toisensa jälkeen se lyö ällikällä: heistä olisi ihan ok, että joku kuolisi limaisten poskionteloidensa vuoksi. Ihan vain sen takia, ettei heillä itsellään ole sellaisia. Vompsun kanssa juttelimme yksi päivä ja tajusimme, että niin, meillä on eri talvinormaali: Vompsun perheessä ei oltu talvien ajan nuhayskäkuumeessa tai vähintään jossain typerässä röhässä, he hiihtivät ja laskettelivat kylmästä innoissaan. Ja minun perheessäni kaikki kaatuivat nätisti heti kylmien alkaessa. Kylmien, ja keskuslämmitysilmojen. Puutalossa ei ole niin paha kuin kerrostalossa, se on selvää. Mutta kyllä kylmät silti koettelevat. 

Onneksi siis kevättä kohti mennään! Tänään on viidentoista päivän ennusteen viimeinen kylmä päivä ja sitten lämpöviiva litistyy nollan tuntumaan. Talvikylvöt voi heittää ulos hangen suojiin, jouluruusut nostaa lasiterassille virkistymään. Sitrushuone on niille turhan kuuma ja ulkoa kannettu lumikin virkistää vain hetkellisesti. 

Olohuoneessa nököttää kasa rasioita, joihin on kylvetty orvokkeja, rohtosuoputkea ja mitähän vielä. Ne istuvat siellä kaksiviikkoista lämpöään ennen kylmäkäsittelyn alkamista. Ja ulkona, hangen alla, on paljon odottavaa: esimerkiksi pionikylvöruukut, jotka ovat saaneet juhannuksesta eteenpäin lämpimän jakson ja odottavat nyt katolta pudonneiden lumien minua korkeamman kinoksen helmoissa kylmän päättymistä. (Lämpimässä siemenkuori murtuu ja pioni tekee juuren, mutta lehdet tarvitsevat kylmän jakson kehittyäkseen.) Ja kaikki sipulikasvit! Istutin niitä taas satapäin pihaan. 

Jossain vaiheessa keväällä saapuu kasa piiskataimia - karhunvatukkaa, talviomenaa, talvipäärynää. Tänä vuonna en tilaa hirveällä höökyllä kärhöjä enkä paljasjuurisia perennoja, koska viime vuonna opin, että jos ne tilaa innoissaan aikaisin, ne saapuvat maaliskuussa, jolloin toki monessa paikassa pääseekin jo istuttamaan, mutta jossa täällä istutukset on tehtävä sisään ja sitten vaivalloisesti ulkoilutettava hauraita, venyneitä taimia kun alkaa tulla riittävän lämmin. Ihme kyllä kaikki selvisivät tästä outoudesta, että niitä ensin kasvatettiin sisällä ruukuissa kasvilamppujen alla kaksi kuukautta ja sitten vasta alettiin ulkoilla ja lopulta muutettiin Suomen kesään. Viime keväänä täällä kukkivat sattuneesta syystä alppikärhöt jo aivan toukokuun alussa! Ne olivat niin isot, että taisin istuttaa ne ensimmäisinä, ovathan ne kylmänsietoisiakin. Mutta yöksi ne oli aina kiedottava harsohuppuun ja aamulla käärittävä huput kokoon. Halloja riitti viime vuonna kesäkuullekin kolmeksitoista yöksi, joten huppuhommaa piisasi. 

Tammikuussa on vielä helppoa vaikuttaa seesteiseltä - siis omassa mittapuussani, mikä on tietysti ainoa järkevä mittapuu vireystilan mittaamiseen. Mutta epäilen, että kevään tullen ja valon voimistaessa kehoa ja mieltä alkaa taas hirveä kouhotus siitä, mikä kaikki olisi hyvä jo panna alulle. Viime vuonna tilasin lopulta 16 kuutiota maata - 8 moreenia ja 8 puhdistamolietteestä kompostoitua multaa. Tänä vuonna voisi selvitä vähemmällä maalla, mutta katemateriaalia taas hankkia enemmän. Koetan nimittäin vähitellen nitistää nurmikon. Jos ensin kattaa ja muokkaa maata, voi myöhemmin istuttaa lisää. Nurmikolla ei tee mitään. Mieluummin jotain mielenkiintoisempaa ja monimuotoisempaa.

Yksinäisyydestä

Katsoimme eilen kauhuelokuvan, jossa päähenkilö ei aluksi halunnut kertoa itselleen tapahtuvista kauheuksista, koska pelkäsi hylätyksi tulemista, tai että toiset eivät ymmärtäisi häntä. Jos oikein tulkitsin, hän jotenkin sekoitti ne toisiinsa. Itselleni on taas jotenkin ilmiselvää, että kyse on eri asioista. Ja se toinen näistä taitaa muodostaa suurimman surun elämässäni. 

Kuinka monta kertaa saakaan kokea, että koettaa ymmärtää, kuunnella, asemoitua toisen asemaan, mutta jotain, jokin ratkaiseva palanen, vain jää puuttumaan. Tavallaan, pintatasolla, voisi sanoa ymmärtävänsä, mutta syvätasolla ei. Ja vastaaavasti, kun koettaa kertoa jotain elämästään jollekulle toiselle, ei ikinä pysty kakaisemaan ulos kaikkea esitietoista, joka kuitenkin vaikuttaa niin dramaattisesti jo ihan siihen, minkä edes voi havaita ja mitä taas ei. 

Itselleni on tyypillistä, että liikkuessani ihmisjoukossa tunnen itseni huikaisevan yksinäiseksi. Toivon kaikille hyvää muta en ymmärrä heitä hippusen vertaa. Perustarpeiden osalta, kyllä, toki, mutta sen ylittävän suhteen en. Kahdessa yliopistotutkinnossani olen yrittänyt saavutta edes jonkinlaista esiymmärrystä Homo sapiensista, mutta päätynyt lähinnä olemaan eri mieltä vallitsevien teorioiden kanssa siitä, tästä ja tuosta. Ja joutunut taas toteamaan, että on tässä jotenkin eri premissit selvästi, ei siitä pääse mihinkään.

Koen siis, että vaikka en ymmärrä enkä tule ymmärretyksi - minkä toivominen saattaa olla epäonnistumisen tunteen kerjäämistä - niin kuitenkin tulen otetuksi mukaan ja otan mukaan hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen asemesta. Siinä mielessä elämäni on kaikkea muuta kuin surullista.  

Yritän aina välillä tolkuta, miksi kuitenkin välillä kirjoitan, vaikka en onnistu uskomaan asioiden välittymiseen. Ehkä se on jäänne ajalta, jolloin vielä toivoin jotenkin akuutimmin kuin nykyään? Tai ehkä se on selviytymiskeino tuon tietoisuuden kanssa? Jo kolmisenkymmnentä vuotta sitten ajattelin virkkaavani tyhjyyden reunaan tyhjyydestä nirkon, ja ajattelin, että siinäpä se elämä sitten onkin, tämmöistä. En kai hahmota sitä nykyäänkään eri tavalla. Mutta uskallan kyllä aivan eri tavalla näyttää kirjoitukseni, jutella vieraille ihmisille ja jopa asettautua tunnetartuttamaan heitä. (Kyllä, siihen uskon. Sitä tapahtuu maailmassani niin paljon että siihen uskomattomuus tuntuisi erikoiselta kannalta.)

Ja, niin hassua kuin se onkin, tässä mielessä ymmärrän heitä, jotka sanovat, että käsitteellinen ajattelu on valaistumisen tiellä. Vähän muunnellusti siis. Valaistumisen sijaan ajattelen käsitteellisen ajattelun tunkevan yhteyden tielle. Mutta ehkä lopulta valaistumisihmiset tavoittelevat jotain samankaltaista, en osaa sanoa. Käsitteellinen erotteluhan se tämäkin on, että puhutaanko valaistumisesta vai yhteydestä.

Kummallisinta on, että yksinäisyys hellittää, kun ihmisten äänetkin lakkaavat kuulumasta. Kun kävelen koiran kanssa komean marraskuisissa väreissä ja tuoksuissa - luumunpunaista, suklaanruskeaa, oljenkeltaista, mudanharmaata, multamaan mustaa, haavanlehtien tummanharmaat kiekot ja hajoamisen makeahko, keveä aromi - en tunne yksinäisyyttä. En ajattele niitä kertoja kun seisoin lapsena nenä ja sormet ikkunassa ja odotin vanhempia kotiin ja oli pimeää ja liukasta ja olin jokseenkin varma heidän kuolemastaan ja kävin mielessäni läpi, minne minut sijoitettaisiin, tietäen, että tuskin niille sukulaisille, joille itse olisin halunnut, enkä sitä, miltä tuntui ystäväni alettua äkisti huutaa ja heitellä meitä muita luokassa saksilla, ja opettajan huutaessa, että suojautukaa pulpettien alle, ja kokemastani syyllisyydestä, kun ystävä ei vastannutkaan siinä tilassaan hymyyni vaan vietiin pois elämästämme hampaat opettajan käsivarteen upotettuna, koskaan palaamatta. (Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, olen paikantanut hänet. Näyttää elävän sosiaalituilla. Luulen näin aikuisuudesta käsin hänen olleen psykoottisessa tilassa, ja tiedostan, miten tyhmää oli/on tuntea syyllisyyttä siitä, ettei osannut auttaa.) Tai miltä tuntui kun oli juuri muuttanut pois vanhempien luota ja pelkäsi mennä pesemään hampaita vessaan, koska näki peilistä oman kuvansa ja näytti juuri siltä, että itsekin hajoaa palasiksi siinä huipentuneessa stressissä, jossa kädet vain tärisivät tärisemistään eikä osannut enää nukkua ja oli piilottanut itseltään kaikki terävät veitset ja sakset ja sitten kun ystävä tuli kylään ja toikin leivän, oli vaikeaa selittää, miksei ollut leipäveistä. (Se oli vinnissä turvassa.) Näistä ajoista on kauan mutta aina välillä ihmisten ilmoilla ne hulmahtavat tajuntaan. Olin noin kolmenkymmenen kun minulle selvisi, ettei kaikkien elämä ehkä ole samanlaista vuoristorataa kuin omani välillä oli. 

Viime aikoina kävellessä olen usein miettinyt, miten kummallinen on kulttuuri: Miten Beethovenin kuuroutumista päiviteltiin, ikään kuin musiikki ei olisi jatkanut soimista hänen päässään, ja miten kauhuissani olin lapsena kuuroutumisen ajatuksesta, koska sitten en voisi kohdata musiikkia, ja miten nyt ajattelen monesti, että kunpa en olisi kuullut kaikkia noita ralleja, jotka hyvin kernaasti raikavat päässäni niin että yksi alkaa kun toinen lopettaa, ja joiden hiljentämiseen on oikeastaan vain kolme keinoa: 1) uni, 2) jonkin muun musiikin soittaminen tai laulaminen niin ettei päänsisäistä musiikkia huomaa siltä meteliltä tai 3) meditaatio, joka tuo hetkeksi, mutta vain hetkeksi, rauhan kaiken maailman luokattomilta ralleilta ja maailmanhistorian hienoimmilta musiikkiteoksilta. Jos saisi valita, musiikki vai ei musiikkia, elämänmittaisesti, valitsisin nyt "ei musiikkia" -vaihtoehdon. (Ajatusleikki, ei toteutettavissa.)

Vaikka epäilemättä sellaisessa tilassa jokin muu rytmikäs vipinä täyttäisi sitten pauhullaan kallon. (En edelleenkään taida osata uskoa valaistumisiin.)

Vompsu kokee yksinäisyyden eri tavalla. Ihan niin kuin liikkumisen, musiikin ja niin edelleen. Koska keskustelemme paljon, tiedän ulkokohtaisesti, miten hän asiat hahmottaa, ja päinvastoin. (Todennäköisesti ymmärrämme väärin yhtä sun toista. Esimerkiksi pari päivää sitten Vompsu sanoi, etten muka pitäisi esiintymisestä. Nauroin itseni tärviölle. Kyllähän minä siitä pidän, useimmissa tilanteissa en vain koe estradin varastamista kovinkaan kohteliaaksi, mutta kun sellaista tarvitaan, totta hemmetissä arvostan tilaisuutta ja nautin siitä.) Vompsu kokee yksinäisyyttä nyt kun ei voi tavata ihmisiä niin paljon ja sillä lailla kuin haluaisi. Koronaahan ei ole otettu vakavasti ja se vaivaa häntä yhtä paljon kuin minuakin. Joskin epäilemättä taas kerran eri tavalla ja eri syistä. 

Huomaan käyväni yksinäisemmäksi kun kirjoitan. Ehkä se johtuu siitä, etten oikein ymmärrä itseänikään. Tunnen tietyllä tavalla, on kaikenlaisia oloja, mutta enhän minä niitä mitenkään vedenpitävästi osaa selittää.  Osaan toki nykyään elää niiden kanssa, mutta välillä tulee semmoinen olo, että tuntee olonsa yksinäiseksi itsensäkin seuraassa, koska on kuitenkin jollain tapaa arvaamaton ja käsittämätön. Jostain syystä se olo iskee helpoimmin, kun kirjoittaa. Siksi koen itseni onnekkaaksi, kun saan ainakin nyt jonkin aikaa elättää itseni toimilla, joihin ei juuri sisälly kirjoittamista. 

Menopaussia odottaessa

Lokakuu on menopaussitietoisuuskuukausi. Aika moni on kirjoittanut somessa tilanteestaan ja hyvä niin, ei näistä kukaan paljon kirjoittanut vielä 10 vuotta sitten ja en olisi ikinä ilman niitä kirjoituksia tullut ajatelleeksi että tuotakin voisi olla hyvä vähän seurata. Vaikka tietysti sitten sitä rupeaakin miettimään, että hetkinen, täytän ensi vuonna 50, eikö minulla pitäisi olla jo joitain pre-oireita ainakin. Ja että voiko ne oireet huomata, jos ne tulevat vähän kerrassaan. Ei minulle ole tullut vielä edes ikänäköä ja hämäränäköni, haistini ja kuuloni ovat paljon terävämmät kuin kumppanillani, joka sentään on vuosikymmenen nuorempi. Looginen päättelyni pelaa entiseen malliin - ei kiitettävästi vaan siedettävästi, aivan kuten ennenkin - ja säätelen emootioitani taitavammin kuin nuorempana enkä koe enää niin paljon niin haastavia tunnemyrskyjä kuin aikoina, jolloin mulla ei ollut tietoa siitä, mitä se hyvin säädeltyys edes voisi tarkoittaa, edes teoriassa. Nukun paremmin kuin vielä viisi, kymmenen, viisitoista tai kaksikymmentä, saati sitten kolmekymmentä vuotta sitten. Lihassärkyjä on paljon vähemmän kuin nuorempana, nivelkivuista nyt puhumattakaan. Ja palelen edelleen. Tunneillani ikäiseni naiset usein kysyvät, miten minulla voi olla kaksi villapaitaa päällekkäin, ja kauluri ja pipo, kun heillä pukkaa hikeä urheilutrikoissa koska "tämä ikä". No tuota, minua palelee tässä iässä. Siksi. Minua on palellut siitä saakka kun kuukautiseni alkoivat. Sitä ennen en palellut. (Ennen kuin kukaan mainitsee ferritiinistä, kerron, että hyvät ovat sen arvot.)

Ehkä vaan tulen taas jäljessä. Kuukautisetkin alkoivat niin paljon myöhemmin kuin kavereilla mutta kyllä ne sieltä omalla ajallaan sitten tulivat. Toisin kuin kuukautisia, tätä menopaussia odotan. Aloin palella kun hormonitoimintani alkoi, ja äidiltä olen kuullut, että menopaussissa hormonaalinen paleleminen loppui. Kuulostaa kyllä aivan mahtavalta jutulta! Jospa vaikka lakkaan kaihoamasta tropiikkiin ja opin pitämään talvesta? Jospa vaikka voisin käyttää avokaulaista paitaa myös ei-helteellä loputtomien armeijan villakaulurien sijaan?

Meitä on niin moneksi. Joillekin hormonitoiminnan hiipuminen näyttäytyy kurjuutena, mutta kaltaisilleni jotka eivät oikeastaan koskaan olisi halunneet mitään hedelmällisyysikäisiä ollakaan (kamalinta, mitä tiedän, on rakastuminen: siinä muuttuu fasaaniksi), luvassa on jokin myyttinen, odotettu kotiinpaluu. Ikään kuin voisi palata. Vaan jossain mielessä uskon voitavan. Jo nyt huomaan, miten en ole kiinnostunut näkemään ihmisiä. Viehättäviä miehiä tai naisia en ole nähnyt vuosiin ja se on hyvä koska maailmassa on paljon seksuaalisuutta kiinnostavampia asioita. Tämän etäisyydenoton parveilutilanteista arvelen johtuvan hormonitoiminnan edes pienestä hiipumisesta. Ei tarvitse enää tähystellä ja arvioida potentiaalisia uusia kumppaneita. (Kirjoitan nyt esitajuisesta tähystelemisestä, en mistään tiedostetusta partioinnista.) Olen siis palannut tässä mielessä samaksi ihmiseksi kuin lapsena, introvertimmaksi. Samalla olen lähentynyt takaisin kohti lapsuudenperhettäni, josta etenin kauemmaksi aiemmin, liekö hormonien johdattamana. Maailma veti, nyt sen veto on lakannut. Helpottavaa!

Tässäkin kuussa vuosin taas verta ja tunsin kiitollisuutta siitä, että olen saanut elää elämäni ajassa ja paikassa, jossa on ollut mahdollista kieltäytyä lisääntymisestä. Useimmissa ajoissa ja paikoissa tuollaista valinnan mahdollisuutta ei ole yksinkertaisesti ollut tarjolla. Vaikka olisi kieltäytynytkin avioitumasta ja seksuaalisuuden houkutuksista, raiskauksia on tapahtunut ja yksinäisen naisen on ehkä ollut vaikeaa suojautua, paitsi ihan luostarissa, ja luultavasti sielläkin on tapahtunut yhtä sun toista, koska hierarkiat ja kultit ja biologiset vietit. Vielä isompi luksus: on saanut kieltäytyä ei-toivomastaan lisääntymisestä ilman synteettisiä hormoneja, ja etenkin ilman niitä alkuajan hormonihoitoja, jotka olivat aika rajuja. Muutama itsekseen ulos ryöminut kuparikierukka ulostulosupistuskipuineen ovat aika peanuts "naisen osana" tässä maailmassa. Yhtäkaikkisesti, odotan, että pääsen kokonaan irti syklisestä naishormoniajasta takaisin muodottomaan ajan massaan, jota en milloinkaan lakannut kaipaamasta, en edes kamalimpina fasaaniuden hetkinä.

Olen lukenut Mary Ruefleni ja tiedän, miten typeriltä ja ymmärtämättömiltä nämä ajatukset näyttävät niistä naisista, joista on tullut jo muutakin kuin tyttöjä, naisista, jotka eivät enää vuoda verta kuukausittain. Sellaista on olla ihminen - pohtia typerästi ja ymmärtämättömästi, tajuten jollain tasolla oman kokemuksensa kapeus ja ohuus, suorastaan naurettavuus. Onneksi aika keriytyy siihen suuntaan, että myöhemmin ymmärtää paremmin. Ja voi katsoa lempeästi nuorempaa itseään ja pudistaa päätään ja sanoa tuolle itselleen, että voi tyttörukka, tyttörukka, niin ristiriitainen ja eksyksissä, niin sokea, pöhkö ja harhainen. Ja tajuta, että samalla on vain saavuttanut uudenlaisen naurettavuuden ja eksyksissä olon asteen. 

Aamuisin tiedän, kuka ja missä olen

Tajusin eilen aamulla, että siitä on kuukausia, kun heräsin tietämättä kuka, missä ja miten olen, kenen kanssa asun, mitä teen työkseni ja niin edelleen. 

Lähes koko aikuisikäni olen elänyt siinä maailmassa, joka liikkuu, vipattaa ja täristää niin nopeasti ja armotta, tauotta, että aamuisin herätessä menee useampi hetki ennen kuin onnistuu muistamaan tai päättelemään ympäristön vihjeistä, millä vuosikymmenellä on, kenen kanssa jakaa arkensa jne. Lapsena tiesin, kuka ja missä olen, mutta puberteetin ottaessa ylivallan kadotin tuon juurtuneisuuden. Pääsin siihen takaisin muutamaksi vuodeksi millenniumin jälkeen, mutta sitten asiat alkoivat taas siirtyillä, aloin kiinnostua lukoistani ja peloistani ja niitä kohti meneminen sekoitti pakan taas täysin, ilmeisesti aina tänne saakka. 

Jossain vaiheessa lakkasin odottamasta että koskaan enää tulisi vaihetta, jossa tunnistan elämäni samoin tein herätessäni. Ehkä - ehkä joskus viitisentoista vuotta sitten kadotin viimeisenkin toivon siitä, että voisin ihan oikeasti tietää, kuka ja missä olen. Se on kuitenkin niin harvinainen kokemus ollut tässä voimakasvirikkeisessä ja alituiseen muuttuvassa elämässä, jossa en ole osannut pysyä oikeasti ajan tasalla myös alitajuisesti, ei vain täysin hereillä ja vihjeistä päätellen.

Tuntuu kyllä hyvältä tämä, ettei aamu ala sillä, että koettaa ymmärtää, kenen kanssa elää ja miksi, mitä oikein tekikään työkseen, millaiseen sosiaaliseen kaapun tänään pukeutuikaan. Että voi vain herätä ja ajatella päärynäpuita ja sisiliskoja, kiviä ja sammalia, matalapaineen tuntua nivelissä, että tajuaa vaistomaisesti, että olemme 2020-luvulla ja olen kohta viidenkymmenen. 

Outoa, kun katsoo elämäänsä taaksepäin ja näkee siellä selkeän lapsuuden, joka haihtuu vipinään joskus 80-90 -lukujen taitteessa, sitten taas muutaman selkeän vuoden millenniumin jälkeen, ja sitten pari kuukautta vanhan selkeän jakson. 

Toki muistan tuon vipinänkin, särinän, kuumeisen elämän. Ja siis, selvyyden vuoksi, kyse ei ole mistään lääkityksistä tai ulkoisista kemikaaleista - luultavasti reagoin selkeydellä ihan vain siihen, miten rauhallinen ja vähäihmiskontaktinen ympäristöni on näissä kohdin ollut, ja särinällä ja itseni kadottamisella siihen, mitä useimmat muut taitavat pitää hyvänä elämänä - runsaita kontakteja ja kohtaamisia, paljon uusia virikkeitä, jatkuvia muutosten ryöppyjä.

Pidän kovasti tästä, että tiedän, missä herään, kenen kanssa herään ja mitä teen työkseni, missä asun, minkäväriset seinät makuusopessani on, mistä kulmasta valo hiipii sisään. 

En tiedä, onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia. Olen koko elämäni liikkunut Homo sapiensien seurassa mutta en tiedä heistä - meistä - perusasioitakaan.