Unijuoksua

Kuinka erilaista on juosta yksin. Kaksin laulaa, leikkii, pelleilee, tuskin huomaa juoksevansa. Yksin keskittyy lihaksiin, nikamiin, jänteisiin ja niveliin, hengitykseen ja liikeratojen laajuuteen. Juoksen silmät kiinni, tajuan juoksevani kuin unessa, ilma muuttuu minut läpäistessään, vesi lakoaa raajojeni tieltä, torsoni on piilotettu lastenkoon uimapukuun. En törmää mihinkään, ja kun juoksu alkaa puolen tunnin intervallien ja käsillä pilatoimisen jälkeen rullata, vieriä veden sisässä, uppoan transsionneen osaten kulmat avaamatta silmiäni.

Hengitän syvään, mutta kevyesti. Vesi keinuttaa, sulkee. Se ottaa syliinsä, tuudittaa, rauhoittaa, silittää, hyväilee. Se käy kärsivällisesti läpi koko ihon hiusrajasta alaspäin. Se ei ylly kutittamaan eikä raapimaan, ei tee ruhjeita eikä palovammoja eikä palella. Se on peitto, joka mukautuu liikkeisiini ja aaltoilee mukanani, peitto joka ei hiosta eikä väisty jalkojen radoilta, täydellinen peitto, täydellinen syli. Äidin vatsanpeite, jolla kiskaista ensimmäinen sisäänhengitys.

Juoksen unessa, sadussa.

Unohdan ihmiset, jotka väittävät, ettei elämä voi olla satua. Olen lukenut aamulla Bettelheimia, joten olen tavanomaista sadumpi. Olen myös puhunut metaforista ystävän kanssa. "Sinä olet äksy vanhapiika, joka teeskentelee prinsessaa", hän tulkitsee. "Ei, vaan päinvastoin", sanon. "Eivätkö ne sitä paitsi ole sama rooli? Kuuntele nyt: Olen aivan varma, että patjani alla on herne! Ei, itse asiassa koko saaperkutin matressi on täytetty pelkin hernein! Rakas, etkö hakisi minulle uuden! Tällä en saa mitenkään unta!" Ystävä huokaisee. "Kuule, et sä ole prinsessatyyppiä. Sä puhut eläinten kanssa."

Tahdon metsään ilman nimiä ollakseni kuulematta moisia loukkauksia.

Allas on tätänykyä metsä ilman nimiä. Juoksen silmät kiinni, liikkeestä raukeana ja tasapainoisena, ajattelematta, liikkuen, saalistava merirokko, liikkumaton liikkuja, joka hulmuttaa harsoaan näennäisen kuolleesta kuorestaan. Kuorestaan, tornistaan. Kukaan muu ei vaivaudu vahtimaan minua, minun on muurattava tornini itse kivi kiveltä. Huomattava epäanalyyttisyys ja kärsimättömyys, kuolainten kovettamat suupielet ja taipumus oikoa ilman ohjausta. Äkkijarrutukset, epäluuloisuus. Jokainen piirre on yksi kivi. Lopulta istun niin korkealla, että miltei huimaa. Nostan palmikon varoen ikkunasta sisään ja kietoudun siihen. Yöt ovat kylmiä talvisin. Eikä minulla ole edes hernein täytettyä patjaa. Televisio olisi, mutta en työnnä pistoketta seinään.

Mitähän olisi? Illuusioita. Välillä illuusiot kurotaan hakaneuloin, välillä hiusklipsein. Välillä ne pudotetaan harteilta ja palellaan. Välillä illuusiot muovaillaan sanoista. Illuminata. Välillä valosta. Valo piirtää esiin, ääriviivoittaa. Illuusioin voi valehdella itselleenkin, että liha voi olla muuta kuin lihaa, eläin muuta kuin eläintä, nimetty muutakin kuin enne.

Olen korkealla. Näen kauas. Huoneeni on täynnä hyväilevää vettä. Peittoni on sähkörausku, patjaa ei ole, kuten sanoin. Vedessä herneet paisuisivat ja mädäntyisivät enkä tahdo nukkua tunkiolla. Vesi kannattaa. Patjaa ei tarvita. Patjaa, jolle lamota samalla tavalla kuin Lathyrus sativus var. azureus lamoaa pillisipulien varsille. Sinisistä sinisin, tuoksuton ja kärhetön rentovartinen, ohimenevä ja huomaamaton, kesän hiljaisin päivä, kenenkään kerkeämättä edes kuvata tuota lumoa. (Lumoaminen ja lamoaminen ovat lähekkäin, samoin lamoaminen ja lahoaminen. L. sativus, yhden kesän sekoittumat, unisulaumat.)

Olen juossut yli tunnin, kun alan lähestyä pistettä, jossa täytyy lopettaa, etten kokonaan katoaisi. Nousen altaasta hitaasti, venytellen ja viroten. Tassuttelen turkkilaiseen saunaan, istun kaakeleilla ja katson lasitiilten läpi hahmoja toiselta puolelta. Joku miehistä koettaa hinkata käsivarrellaan sumua lasitiilistä. Ääliö, ajattelen lempeästi, eikö se tajua, että tälläkin puolella on sakea usva. Lopulta mies luovuttaa ja käy ulos tummana siluettina. Oven kolaus kuuluu lämmön läpi. Loukkaantukoon. Lämpö ympäröi vanhat ja minut vedensuloisena, en lakkaa keinumasta istuinluilta ristiluulle ja takaisin, rintalasta sulaa, ja lähden kuumasta pois vasta, kun en meinaa pysyä hereillä. On vielä paljon, tänään.

Suru on kadonnut, voisin kuunnella vielä kerran "Red Telephonen". Mutta on jo mentävä.