Hupsujen lintujen maassa

Flunssan selättämisessä parasta on se, että pääsee taas ulos. Kävelemme koiran kanssa. Kaikkialla on paitsi vihreää, myös niin suurta muotoa, että se hämmentää. Linnut pomppivat nurmilla ja huutelevat. On mahdollista kerätä ilmaiseksi vihreää muutaman aterian tarpeiksi tuosta noin vain, erityisesti ponnistelematta. Litulaukat ehtivät kasvaa liian mittaviksi, kitkeröityä. Pajut kukkivat, koivut kukkivat.

Uskomatonta, miten pieni, vaatimaton kävelyretki vaikuttaa mielialaan. (Vaikka yskii ja yskii.) Kaikki se valo ja elämä! Ei tarvitse ajatella painavia ajatuksia, kysellä syitä eikä seurauksia. Riittää, että polveilee ja havainnoi, katoaa. Miksi tekstin kanssa itse ei katoa, sanojen kanssa? Johtuuko se siitä, että se on ainakin puoliksi niitä sanoja ja näyttäytyy, vaikka teksti puhuisi jostain muustakin?

Kun itse katoaa, kysymys toivosta raukeaa mielettömänä. Sen takia kaikki tuntuu etenevän.

Yskiminen tuo itsen rajoineen takaisin. Sitten on istuttava hetki puistonpenkillä ja rohistava.

Hupsut linnut pomppivat pomp pomp pomp pää alhaalla vieterijaloin pensaiden alle ja takaisin. Kallistelevat päätä, eivät välitä makuulle käyneestä koirasta. Metsän verkon smaragdit välähtelevät maassa ja puissa. Kengän rasvanahkaan kertyy kellanvihreä siitepölykuorrutus.

Läpielämisestä

Tiiviskurssi, jonka kävin ja joka tosiaan on nyt loppunut jättäen minut hämmentyneeseen hiljaisuuteen, käsitteli erilaisia identiteetti-/ryhmäulottuvuuksia, joiden nojalla ihmisiä jaotellaan meihin ja muihin, sekä miten nuo leimat voivat vääristää pyrkimyksiä taata kaikille yhtäläinen oikeus koulutukseen. Kurssi tuntui raskaalta: oli paljon luettavaa eikä siitä selvinnyt ulkokohtaisella tarkastelukulmalla, jossa olisi pitäytynyt siihen, mikä niille muille olisi parasta ja miten niiden muiden edut turvattaisiin byrokraattisin keinoin. Zeus Leonardo kirjoitti whiteness studiesia rasismintutkimuksen ja -purkamisen ytimeen sysätessään, ettei riitä, että tutkitaan, ovatko alistetut ryhmät todella sellaisia kuin ovat tai miten heitä voitaisiin auttaa, vaan että olennaista on tutkia, miten ennakkoluulo syntyy niissä, jotka sitten käyttävät sitä oman asemansa pönkittämiseen.

Koska se kolahti voimalla, olen viime aikoina lukenut hieman ärsyyntyneemmin ja huolestuneemmin erilaisia merkityskiistoja, kuten vaikkapa kiistaa siitä, oliko loukkaavaa ehdottaa, että myös viimeisillään raskaana olevat naiset saisivat käyttää invapysäköintipaikkaa. Yksi muunnos tästä on myös se, saako asiakasta kutsua potilaaksi terveydenhuollossa ja missä kohtaa menee se raja, ettei kukaan loukkaannu leimasta "potilas". YK:n vammaisuusmääritelmän mukaanhan vammaisuus määrittyy sosiaalisesti, vaikka sen pohjalla onkin fyysinen tai psyykkinen erilaisuus. Tärkeimpänä näen itse määritelmän toteamuksen, että jokainen meistä kokee vammaisuutta, koska jokainen kokee erilaisia rajoituksia terveytensä takia jossain vaiheessa elämää, eli kyse ei ole vähemmistöstatuksesta. Tätä vasten loukkaantumiset näyttävät kummallisilta. Totta kai se raivostuttaa, jos itseä kohdellaan täysin kyvyttömänä mihinkään kun varsin hyvin kykenee moneen asiaan, mutta ei tunnu olevan kyse siitä. Enemmänkin tuntuu siltä, että "terveet" siinä ottavat nokkiinsa siitä, että heidän on luokiteltu "vammaisiksi". Kellekään ei jääne epäselväksi, kumpi luokista on toivottavampi ja kumman jäsenyys uhkaa leimata.

Koetan keksiä vastaesimerkkiä tälle mutten oikein keksi, missä kohdin "vammainen" suuttuisi "terveeksi" luokittelusta laajemmalla, institutionaalisella tasolla ja esittäisi joutuneensa loukkaavan luokituksen kohteeksi. Sitä varmasti käy, että joku menee lääkäriin kovien kipujen kanssa ja saa kuulla, että ei siinä mitään, se on ihan normaalia, töihin vaan. Muistan lukeneeni tästä valitusta useammankin noidannuolen kohdalla. Siinähän suositus on nimenomaan napata kipulääkkeet ja jatkaa elämää, koska vällyihin vajoaminen vain hankaloittaa parantumista. Valitus on kuitenkin kohdistunut pelkoon, ettei itse pärjää ja kestä kivun kanssa, ei siihen, että olisi jotenkin yleismaailmallisemmin loukkaavaa tulla kutsutusi terveeksi. Tietysti se voi loukata, ettei saa myötätuntoa kivulleen ja että siinä helposti jää miettimään, kuvitteleeko lääkäri, että vika onkin korvien välissä. No, kivun suhteen se aina jossain määrin onkin - aivot sijaitsevat korvien välissä ja käsittelevät ja tulkitsevat hermosignaaleja. Lisäksi monet tuki- ja liikuntaelimistön kiputilat korreloivat enemmän psyykkisen hyvinvoinnin kuin tiettyjen elimellisten rakenteiden tilan kanssa. (Tämä voi kyllä palautua kuvantamislaitteistojemme epätarkkuuteenkin sekä kuvantamistulosten vaikeatulkintaisuuteen - eikö olekin aika riemastuttava ajatus, että käyttäytymistieteellinen itsearviointillomake saattaisi välittää informaatiota paremmin kuin tieteellisemmäksi mielletty röntgen tai magneettikuva? Heh.) Se ei tee kivusta tietenkään yhtään epätodellisempaa, osoittaapa vain hyvin, miten köpö jako mieleen ja ruumiiseen on.

No, eksyinpä harhateille! Tämä ei nimittäin ollut läpielämisen kannalta hankalimpia kysymyksiä, vaikka ilahduinkin ableismiin tutustumisesta ja mietin omia kupruiluitani terveyden kanssa hieman uudesta näkökulmasta. Sen sijaan se, mitä luin suomalaisilla yläasteilla tehdyistä kouluetnografioista (Souto 2011 ja Kurki 2008) suomalaisen valtaväestön maahanmuuttajiin kohdistuvista ennakkoluuloista ja odotuksista, pongautti sisältäni esiin sellaisen määrän asioita, että väliin tuntui, että hukun siihen kaikkeen. En halua kirjoittaa sen olleen tunteita tai emotionaalisesti raskasta. Se on jotenkin hyvin ulkokohtainen, sievistelevä tapa puhua läpielämisestä. Kliininen tapa, voisi sanoa. Miten terapeutti katsoo asiakasta. Miten hän käsitteellistää asiakkaan tilan. Mutta kun työstän itsekseni itseni kanssa, minun ei tarvitse välittää niin paljon siitä, kuinka kohteliaalta tai leimaavalta kuulostan. Tuo kuvaus kuulostaa vain aivan liian siistiltä.

Mihin sitten olin hukkua? Uniin, ainakin. Valveen ja unen sekoittumiseen, liukumiseen toistensa lomitse. (Se voi kyllä liittyä siihenkin, että luin ja kirjoitin sairaana, koska en ollut laskenut mitään sairastumisvaroja aikatauluihini ja sairastuttuani en suostunut siihen, että olisin vain tehnyt huonompaa jälkeä, sikäli kun nyt sairaana pystyy tekemään hyvää jälkeä. Välillä tuntui omituiselta istua satulatuolilla ja kirjoittaa, kun huimasi niin, että pelkäsin voivani kaatua mihin suuntaan hyvänsä.) Muistoihin. Ei semmoisiin muistoihin, joissa muistettaisiin tunteet - joskus epäilen sitäkin, koemmeko niinkään tunteita kuin tunnelmia - vaan ilmapiiri, hyvin konkreettisia haju-, tunto-, näkö- ja kuulokuvia, äkillinen tietyn teeman läsnäolo ajatuksissa, tietoisuus, miten tietyt asiat tehtiin, missä järjestyksessä tietyt asiat tapahtuivat, kauan sitten kuolleiden ihmisten äkillinen läsnäolo omassa kokemuksessa ikään kuin he eivät olisi koskaan poistunutkaan siitä. (Ehkä he eivät ole. Ehkä he ovat vain seisoskelleet sivummalla ja odottaneet.)

Toivon, että tämän voisi selittää jotenkin vähemmän sekopäiseltä kuulostavalla tavalla, mutta tämä taitaa olla parasta, mihin riitän tätänykyä: Olin kurssin alkaessa ehtinyt ajatella sitä, miten haluton olen ollut noihin identiteettiluokkiin solahtamiseen. Olin monesti ennenkin sosiaalisiin luokituksiin törmätessäni naureskellut sitä, että kas, minulla on sen verran iso ego, että se tarvitsee laajemman asumuksen. Edes ihmiskunta ei sille riitä, ehei, se haluaa mukaan vähintään eläinkunnan ja ehkä koko elollisuuden voidakseen ajatella ymmärtävänsä itseään edes mitenkuten. Ja sitten unet ja konkreettiset muistot alkoivat vyöryä ja jouduin korjaamaan aiempaa ajatusta: ei, ehkä kyse ei olekaan mistään tiedostetusta, ei vapaudenkaipuusta eikä erityisestä hankitusta taidosta tapella stereotypioita vastaan, ehkä tämä on aivan tavanomainen kyky vastarintaan, ja se, miksi se vastarinta aktivoituu, ei ehkä liity mitenkään niihin syihin, joita olen selityksissäni ladellut - ehkä siinä on sittenkin kyse jostain esitajuisesta tunnistamisesta, etteivät muistiin talletettu aines (käsitteellistetty ja käsitteellistämätön) ja esitetty kategorisointi kohtaa, vastaa toisiaan. Voin leikkiä luokituksilla ja tiedän tulevani luokitelluksi tietyllä tapaa joka tapauksessa, mutta minun on vaikeaa muodostaa itselleni mitään vaateita siksi, että "kuulun näihin" ja saatan olla hyvinkin ponteva sen suhteen, etten vastaa toisten kuuluvuusperustaisiin pyyntöihin enkä vaatimuksiin. Aloin miettiä, johtuuko se tuosta valtavasta massasta muistiaineistoa, joka näkyy kantautuvan mukanani, minne sitten menenkin.

Kouluetnografioissa käsiteltiin sellaisia termejä kuin maahanmuuttaja ja pakolainen. Tuli esiin, etteivät näin kutsutut pitäneet siitä. Mutta eivät he mieltäneet itseään myöskään suomalaisiksi vaan identifioituivat eniten vanhempiensa lähtömaahan ja -kultuuriin. (Monet olivat syntyneet suomessa ja Suomen kansalaisia - maahanmuuttajaksi kutsutaan koulutuskontekstissa lasta/nuorta, jonka vanhemmat ovat kotoisin toisaalta.) Molemmat tutkijat osoittivat selkeästi, miten huolimatta "käyttäytykää mahdollisimman suomalaisittain" -vaatimuksista vierasperäiset nuoret pistettiin yhä uudestaan vieraan paikalle - ja että itse asiassa vaade suomalaisittain käyttäytymisestä oli yksi tapa osoittaa, että toinen on tosiaan täällä vieras ja hänen olisi seurattava tarkemmin, miten aiemmin tänne tulleet isännät ovat päättäneet täällä käyttäydyttävän. Toinen tutkijoista kertoi hämmentyneensä huomatessaan, etteivät haastatellut nuoret myöskään halunneet tulla suomalaisiksi. (Asiakirjoissa se on tietysti asetettu tavoitteeksi, että heistä tulee juuri Suomen yhteiskunnan jäseniä ja että he kotoutuvat tänne.)

Nauroin ääneen tässä vaiheessa. Haluta tulla suomalaiseksi? Jos suomalaisuus näyttäytyy sellaisena, mihin ei voi kuitenkaan päästä, koska on väärän värinen tai verenperintönsä takia todistetusti omituinen ja haiseva tai puhuu hassusti suomea? Haluta tulla sellaiseksi, joka ei vaivaudu puhumaan itselle tai puhuu ainakin alentuvaan sävyyn tai holhoten? Tai eksotisoiden? Tai joka ystävällisyydestään huolimatta ei onnistu näkemään, millainen etninen hierarkia täällä vallitsee hiljaisessa yhteisymmärryksessä? (Jopa vierasperäiset nuoret osasivat käyttää paikallista etnistä hierarkiaa: no okei, olen omituinen, koska tulen X maasta, mutta ainakaan en tule Y maasta enkä puhu niille, koska ne on Y-tyyppejä! Tuo viittaamani Jaakkolan tutkimuksesta löytyvä etninen hierarkia tuskin ällistyttää ketään suomalaista. Tarvitsee vain kuunnella, millaisia rodullistavia/etnistäviä haukkumasanoja käytetään ja millä tiheydellä ja millaisia inhon ja ei-toivottuuden ilmaisuja niihin liittyy.)

Olen tuskin koskaan halunnut itse tulla suomalaiseksi, mutta kukaan ei ole älynnyt siihen liittyvän mitään huolestuttavaa, koska omasta taustastani vain neljännes on pakolaisperäistä, ja sekin suomenkielistä pakolaisuutta (tosin alueelta, joka ei tarkalleen ottaen ole koskaan kuulunut samaan hallintopiiriin Suomen kanssa vaan on niputettu enemmän Baltian kanssa yhteen). Siten menen nätisti suomalaisesta, nimikin on kotoperäinen enkä näytä joukosta erottuvalta. Mutta ei,  ei se ole mikään itsestäänselvyys, että täällä asuvat kotoperäisiltä vaikuttavat tai jopa kotoperäiset kersat haluaisivat mennä suomalaisesta. Meille se ei vain ole mikään iso juttu, koska kukaan ei keksi ruveta epäilemään mitään: saamme sen luokituksen automaattisesti. (Sitä juuri tarkoittaa etuoikeus;: ei tarvitse haluta, ei tarvitse ottaa kantaa, ei tarvitse huolehtia tai pohtia koko asiaa.)

Rasismintutkimus kehysti etnisen identiteetin aika pitkälti vastareaktiona kohdattuun rasismiin: jos suomalaisuus ei houkutellut, se johtui varmasti tästä kohtelusta. Nuorten omat huomautukset oman etnisen identiteetin tärkeydestä ja heidän ylpeästi ja haukkumisesta huolimatta kantamansa etnisyyden symbolit (tietty tapa tervehtiä, tietynlaiset vaatteet, puhuminen äidinkielellä milloin mahdollista) tulivat tarkastelluksi ehkä turhan paljon tästä näkökulmasta. Tietysti rakennettaessa tutkimusta on tärkeää ryhmitellä havainnot tietyn viitekehyksen mukaan, mutten voinut täysin nielaista tämän kaiken siinä mitassa reaktiivisena näyttämistä. Pohdin itsekseni, että ainakin itsessäni on tiettyä ylpeyttä niistä asioista, joiden vuoksi en istu muottiin, ja niiden esiin tuominen käyttäytymisen tasolla saattaa tuntua hyvinkin tärkeältä. Toki ulkomailla eläminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, mistä on kotoisin ja miten asiat siellä mielletään. (Tai jopa kouluun meneminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, miten asiat on kodissa järjestetty. Esimerkiksi se, että koulussa syötiin lihaa, oli minulle suuri järkytys. Että piti syödä nopeasti, ettei ruoasta nautiskeltu vaan ihanteena oli hotkia kuin koira, mutta ehdottomasti haarukalla ja veitsellä, koska pelkällä haarukalla syöminen oli jostain syystä luokiteltu sivistymättömäksi.) Tietoisuus on kuitenkin vielä vähän eri tason asia kuin se, että haluaa ilmaista kuuluvuuttaan johonkin tai kotoisuuttaan jossakin - jopa sillä uhalla, että siitä tulee sanomista. On kohtia, joissa eron tuntee hyvinkin vihlovana, mutta teeskentelee uskottavasti, ettei tunne mitään sellaista. Ja on ihmisiä, jotka valitsevat tämän strategian useimmissa tilanteissa. (Minua kiinnostaa, miksi toinen haluaa ilmaista erilaisuuttaan ja toinen piilottaa sen.) Jos sanomista on tullut vuosien varrella aika tavalla, on jossain vaiheessa toki aika vaikeaa sanoa, mikä kaikki on reaktiivista ja provokatiivista ja mikä kaikki ylpeää itsen ja omien luontumusten kantamista. Vuosien varrella itsestä ja omista luontumuksista on kenties muodostunut kuva, jossa yksi aika olennainen seikka on juuri se, ettei halua antaa toisten odotusten lannistaa itsessään niitä asioita, joita haluaa tehdä ja ilmaista.

Pidin kyllä rasismitutkimuksesta muuten kovasti. Minulle siinä suomalaisuuden vastenmielisyydessä ja vierasperäisten syrjinnässä ei ollut kauheasti uutta ellei ehkä lasketa sitä, etteivät tietyt asiat näy paljonkaan muuttuneen vanhempieni kouluajoista. Kuten vaikkapa venäläisiin kohdistuvat epäluulot. Toisaalta siinä oli paljon uutta, kuten argumentteja siitä, miksi maassa maan tavalla saattaa olla huono periaate, olkoonkin, että siihen vedotaan muuallakin. Eihän yleinen idioottimaisuus voi olla mikään peruste sille, ettei itse edes yritä jotain parempaa. Toisten käytäntöjä on paha mennä arvostelemaan, mutta omaa tonttiamme voisimme kyllä myllertää ja huolella.

Totesin livahtaneeni kuin koira veräjästä etnisyyden suhteen. Epäilyksistä vapaana olen saanut mieltää itseni muuten kuin etnisiin luokkiin vedoten. Eläimeksi, helsinkiläiseksi, ihmiseksi, eurooppalaiseksi. Vaikka ehkä se kaikki on vain odottanut tuloaan syrjässä ja nyt vyöryy päälle. Mietin monta kertaa, miksi ihmeessä tartuin koko etnisyyden teemaan. Okei, näin lehtijutun ja provosoiduin. Näen monia muitakin lehtijuttuja enkä provosoidu tarttumaan aiheeseen. Nyt provosoiduin. Miksi? Halusinko muistaa jotakin tiettyä, minkä tajusin jollain tasolla muistavani? Ajattelinko artikkelia lukiessani sitä, miten isoäiti oli halunnut opettajaksi (ja hän olisi epäilemättä ollut hyvä siinä) mutta ei täällä tietenkään kelvannut sellaiseen koulutukseen vaan kouluttautui ompelijaksi, mutta eihän hän täältä töitä saanut, koska oli pakolainen, suomenkielestään huolimatta epäilyttävä ja erilainen, ryssitelty mennen ja tullen? (Oikeastaan vasta viime vuosina olen tajunnut, miten erityinen ihminen isoäidin ainoa kunnon ystävä Kukkosen Eeva on ollut. Hän on ollut siinä yhteisössä ainoa, joka on luonut tasavertaisen ystävyyssuhteen isoäitiin.) Tietysti olen pohtinut näitä asioita joskus ennenkin, mutta keveämmin, miettinyt hiljaa, miltähän se oikein mahtaa tuntua, kun jonkun suku on ollut vuosisadat tietyllä alueella ja niillä on siellä sukutiloja ja kaikkea sellaista. Varmaan se on jotenkin erilaista, mutta en oikein saa kiinni, miten. Isänäidin suku on ollut paikallaan, ja heissä se näkyy jonkinlaisena kärkevänä varmuutena siitä, miten asiat kuuluu tehdä, keiden kanssa sopii liikkua, itsestäänselvyyksien määränä. Heillä on vankkumaton hierarkioiden taju. Heitä on hyvin vaikea ymmärtää. Mutta olen varovainen samastamasta heidän asennettaan paikallaanpysyvyyteen, koska voihan siinä olla paljon muutakin takana.

Oikeastaan sekin on hieman hassua, miten voimakkaasti miellän itseni helsinkiläiseksi, aloin miettiä kurssin kuluessa. Helsinkiläisyyttäkin on niin monenlaista! Ja joka tapauksessa olen ensimmäisen polven helsinkiläinen. Syntynyt täällä, vanhemmat muualta. Täällä on ystäväpiiri, mutta sen koossa pitämisessä pitää olla itse aktiivinen. Ei ole mitään sellaista suurempaa yhteisöä, johon kuuluisi itsestäänselvästi. (Vanhempani eivät näe ketään vapaa-ajallaan paitsi joskus harvoin sukulaisia, mutta viime aikoina on käynyt selväksi, että isän puolet sukulaiset ovat monesti kokoontuneet heitä kutsumatta, mikä hämmentää heitä, koska heidän sukulaisuuskäsityksensä ei ole antanut heidän olettaa niin käyvän. Minun on helppoa arvailla selityksiä tälle - luokka ja koulutustaso, esimerkiksi, niiden mukanaan tuomat erot tavassa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sekin, ettei ole mökkiä, jonne voisi kutsua vastavuoroisesti kylään. Tämän kuvion tajuttuani olen tietysti yrittänyt käydä entistä enemmän vanhempien luona.) Ehkä se helsinkiläisyys on kohdallani vain sitä, ettei ole muutakaan. Ei ole mitään mökkiä, sukutilaa tai mummilaa. Ei ole mitään paikkaa, minne mennä tai minne mennessä ihmiset voisivat äkätä, kuka ja kenen sukua olen. (Sain itseni tästä kiinni kirjastossa yhden tytön hakiessa noutokirjaansa - spekuloimasta, onkohan hän tietylle professorille sukua, ja miten se mahdollisesti näkyy. Tulin vähän surulliseksi tajutessani, että suurimman osan kirjannoutajista kohdalla en katso yhtä kiinnostuneesti, mitä aineistoa he ovat varanneet.) Kaikki, mihin voi mennä, on Helsingissä, ja julkista tilaa.

Niin se on taatusti myös useilla niistä vierasperäisistä koululaisista, joita täällä on. Itse hätkähdin hieman heidän määräänsä - 17,5 prosenttia peruskoululaisista.

Sekin on hurjaa, miten arvaamatta tuo etninen identiteetti voi muovautua. Kuka olettaisi, että jos jossakussa on neljännes jotain etnistä identiteettiä, syntyykin edes hatara identifikaatio siihen neljännekseen sen kolmen neljänneksen sijaan? Kai se on pitkälti kiinni siitä, kenen sukulaisen kanssa synkkaa parhaiten tiettyinä vuosina. Kuka jaksaa antaa olla se, joksi itsensä silloin kokee. Antaa kokea asiat niin kuin kokee, ensin, ennen kuin kysyy, voisiko sen kokea toisinkin. (Tai sanoo, että pitäisi kokea jotenkin aivan toisella tavalla, koska maailma arvostaa sitä toisenlaista kokemisen tapaa enemmän.) Isoäidin hautajaisissa oli Inkerinmaan lippu. Juttelin isoäidin veljen kanssa pitkään, ja isoäidin ainoan ystävättären. Kirjoitin hautajaisten pohjalta novellin, mutta siinä en tainnut käsitellä mitenkään etnisyyttä. En ollut vielä lähtenyt etsimään sitä mistään, se oli vain puuttuva pala. Aukko. Aukko se varmasti edelleenkin eniten on. Ei siihen ainakaan suomalaisuus sovi palana. Ei minusta ole vaatimaan ketään käyttäytymään maassa maan tavalla, koska en ole koskaan havainnut täällä olevan sellaisia maan tapoja, joita neuvoteltaisiin ensin yhdessä vetoamatta sellaisiin sanoihin kuin "perinne". Ei siihen oikein inkeriläisyyskään sovi, koska olen tuntenut lähinnä isoäitini ja vaikka ne häneen liittyvät asiat ovatkin painottuneet kokemuksessani painavammin kuin moneen muuhun liittyvät asiat, meidän vuorovaikutuksemme loppui silloin kun hän kuoli. Ehkä, jos etnistä identiteettiäni joskus kysyttäisiin, vastaisin totuudenmukaisesti: sutermullukka. Eivät ne sellaiset kansallisuussanat vain oikein sovi minuun tai minä niihin.

Niin että olin aika hämmentynyt aiheeni kanssa. Miten nyt semmoiseen tartuin? Jouduin sitten lukemaan näitäkin artikkeleita, joissa käsiteltiin etnisen identiteetin kehittymistä ja siihen sitoutumisen tärkeyttä. Miettimään, voiko sitä kompensoida jollakin. (Ei, en ajatellut kirjoittamista, vaan voimakkaampaa kiinnittymistä muihin identiteettiluokituksiin.) Toisaalta kaihosin jotain yhtenäistä, toisaalta tajusin, että se on täysi mielikuvitusprojektio, ja sitten pidin tietysti kovasti antirasismikasvatuksen ajatuksesta, että kaikki voisivat yhdessä tutkia, mitä se suomalaisuus tai jonkinmaalaisuus nyt itse asiassa oikein onkaan. Täällä tietysti suomalaisuus, etupäässä. Ehkä sitäkin voi pitää jollain tavalla kiinnostavana asiana, ettei onnistu pitämään itseään suomalaisena, vaikka on sitä enimmäkseen perimältään.

Ja kaiken aikaa oli läpielettävä niitä muistikuvia ja unia, jotka tulvivat kysymättä. Isoäiti seisoi unen kynnyksellä odottamassa, ojensi pisamaista kättään. Tule. Tuoksui sateelle tai ukkosta edeltävälle, hapankaalille emaliastiassa, nokkosille käännetyn vakan alla. Näin unessa nuoren isoäidin palaamassa kotoa saksalaiseen kartanoon, laittamassa vahingossa sammakon paitansa sisään. Kirkasvetisiä puroja, lehtoja. Kasveja joiden osia voi syödä nälänhädän uhatessa. Älä vunukka lue sitä kirjaa, opetellaan lisää kasveja. Ei sitä koskaan tiedä, milloin sinun pitää lähteä. Unessa minun pitää lähteä, on opeteltava nielemään sahanterää. Unessa kysyvät, olenko kettu vai koira. Ketut aiotaan teurastaa. En tiedä, kumman vastaisin, molemmat ovat totta ja valetta. Tuoksuu sateelta, maa anturoiden alla on täynnä vanhaa tiiltä, se on uponnut polkuun niin että voisi kuvitella lentäneensä pyörremyrskyn kuljettamana toiseen maailmaan, mutta ei, vastausta odotetaan. Herään hikisenä ja kauhusta jäykkänä. Valveessa, esseen ääressä, kuulen äkisti airon loiskahduksen, Kalliossa, kerrostalon viidennessä kerroksessa. Haistan kielosaippuan. Annan sen kaiken tulla, istun hetken hiljaa silmät kiinni ja avaan sitten silmät ja katson uudestaan artikkelia. Aivan niin, tässä kohden. Sommittelen tämän löydöksen tuon viereen. Sillä tavalla käy selväksi, ettei vallitse ihmeempiä yhteisymmärryksiä.

Esseestä tulee samaan aikaan määrätietoisesti aiheessaan pitäytyvä ja avoimet kysymykset salliva. Osoitan arkailematta, mikä kaikki mättää, mutta myös kysyn kysymistäni asioita. (Rakenne jää löyhemmäksi kuin haluaisin, koska aika loppuu kesken.) Useimpia kysymyksiä en kirjoita esseeseen, koska ne ovat omia kysymyksiäni. Ne eivät liity esseeseen yhtään mitenkään paitsi sitä kautta, että ylipäänsä päätin poimia tämän teeman muiden joukosta. Ja ehkä sitä kautta, etten voi uskoa täysin rasismintutkimuksen enkä etnisen identiteetin tutkimuksen näkökulmaan, vaan haluaisin jotain niiden väliltä, jotain paljon sotkuisempaa ja siksi todenmukaisempaa, ainakin jos aletaan miettiä, mitä tutkimuksen pohjalta olisi järkevää tehdä aivan käytännön tasolla. Kirjoitan tyytymättömyyden auki, mutten perustele sitä tietenkään millään muulla kuin yleisemmästä näkökulmasta esitetyin epäilyin minkään yksittäisen lähestymistavan riittävyydestä näinkin monimutkaisessa asiassa.

Viimeisellä kurssin kokoontumiskerralla olen jo aivan uuvuksissa siitä kaikesta. Unista, airojen äänistä, sateen hajusta. Esitämme toisillemme tekeleemme. Kaikki saavat hyvät aplodit. Koetan päästä tematiikasta irti, mutta se hiipii siihen, miten puhun ystävien kanssa, mitä ja miten kuulen ja näen. Se suuntaa huomiotani, sanoisi Mead. En pidä siitä, että huomitani suunnataan. Se kaikki on vain läpielettävä. Lakkaako se ikinä palaamasta takaisin? Ehkä ei. Tapahtuuko jossain vaiheessa niin, että astun tiettyjen kysymysten ääreen ilman painajaisia? Ehkä, ehkä ei. Ei kai sellaista voi ennustaa. Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin näkemästä näitä unia, niin on ennenkin käynyt. Mitä ne koettavat sanoa? Etten ole yhtä enkä toista? Hyvä niin, mutta ei ole kukaan muukaan, jos tarpeeksi pitkälle tongitaan. Että on väärin, että sellaiset erottelut perustana ihmisiä kohdellaan eri tavoin? Toki. Sitä on vaikeaa osoittaa käytännössä, sitä kohtelua, se näkyy ehkä tilastoissa, ehkä tarkoissa tilanteiden analyyseissa, mutta tuskin on intentiona kellään tolkun ihmisellä. Osa siitä kohtelusta on näkymätöntä sen kohteillekin ja jopa heidän itsensä pönkittämää, kuten vaikkapa mustien brittiopiskelijoiden omaksumissa opiskelustrategioissa, jotka saivat heidän olemaan pyytämättä luennoitsijalta apua, mikä taas johti siihen, etteivät he ratkaisseet vaikeimpia kurssien tuottamia ongelmia ja saivat sen seurauksena huonommat arvosanat. Kukaan heistä ei valittanut syrjinnästä, silti he käyttäytyivät tässä suhteessa aivan eri tavalla kuin valtaväestö. Jotkut tutkijat liittävät tämän aiemmin koulussa opittuihin oppimisstrategioihin ja oikeutettuuden tuntuun. Jos on tullut kohdelluksi tyhmänä, pitää itseään tyhmänä ja epäilee oikeutustaan opiskella, ei ole vaatimassa tukitoimia ensimmäisenä. Miten tällaisiin asioihin voi ylipäänsä puuttua?

Koettamalla antaa toisille tuntua oikeutuksesta? Tukemalla heitä? Jakamalla naamastossa Paolo Coelhon sitaatteja siitä, miten jokainen voi tulla juuri siksi, miksi haluaa. (Joo, osaan kyllä joskus ironiankin, kun tarpeeksi ärsytetään. Anteeksi.) Koettamalla muistaa verrata itselleen antamiaan ohjenuoria niihin, jotka suo niin innolla ja epäröimättä toisille? Koettamalla tutkia, milloin ei toimi aivan tasavertaisesti? Milloin käyttää kyynärpäitään? Milloin ei halua antaa itselleen sitä, minkä soisi kaikille muille, "koska se tuntuu väärältä"? Väärältä, kenen mielestä? Mistä tulee se tunne, että esimerkiksi minun olisi väärin hakea apurahaa, koska pystyn tekemään työtäkin (no, tällä hetkellä pystyn tekemään sitäkin rajoitetusti tuon käden takia), kun suurin osa tuttavapiiriäni ei näe siinä mitään arvelluttavaa, että he hakevat apurahoja? Ovatko ajatukseni tai tekeleeni oikeasti niin paljon huonompia kuin heidän? Ei, sitäkään mieltä en ole. Vai onko apurahasysteemi yleensä järkevä, tarvittaisiinko mieluummin perustulo, jotta jossain vaiheessa omaksuttu oikeutuksen tuntu ei erottelisi jyviä akanoista? (Akanat tässä ihmisinä, joiden on syystä tai toisesta vaikeaa kehittää oikeutuksen tuntua.) Kaikkea tällaista myllää ajatuksissa. On hieman hankalaa, ettei ole mitään terveen järjen mittatikkua, jota vasten ajatukset voisi venyttää. Ei ole ketään puolueetonta. Voisi olla keskustelu, mutta se kuulostaa ainakin vielä hieman pelottavalta, koska tietää aiheesta niin vähän. (Toisaalta epäilen, tokkopa ymmärrän siitä koskaan tarpeeksi tuntiakseni itseni keskusteluun tarpeeksi asiantuntevaksi. Huono juttu; koetan keskustella siitä huolimatta, mutta se tuntuu äärettömän uhkaavalta jopa läheisten kanssa.)

Ei auta kuin kestää tätä kaikkea, kunnes se vaimenee, kun parannun hieman. Oletan, että kunhan pääsen taas liikkumaan ja ulkoilemaan, mielialani kohenee huomattavasti eivätkä kysymykset nosta esiin sellaista kasaa kuonaa, kipua ja epäilyksiä. Opettaja kirjoitti oppimispäiväkirjaani, että omakohtaisia kokemuksia näistä asioista voi käyttää hyödykseen - niiden avulla voi haistaa palaneen käryä, koska tietty perusherkistyminen sosiaalisille epäoikeudenmukaisuuksille ja sille, miltä ne saattaisivat näyttää, on olemassa. Ehkä näin. Mutta toisinaan on hetkiä, jolloin toivottaisi mokomalle laahukselle näkemiin ja ajattelisi vain toisten ongelmia toisten ongelmina. Ei omina ongelminaan. Siitäkin huolimatta, että se juuri on se, mitä ei saisi toivoa: irtisanoutumista siitä, mikä on yhteistä ja mikä kernaasti heijastetaan vain alemmin arvostetun ryhmän, tai vielä nurjemmin, siihen ryhmään leimattujen yksilöiden pulmaksi. Muuta mieltäsi, niin maailma muuttuu - ihan totta, mutta joskus kyllä tarvitaan vetoapua toisaalta. Mielen muuttaminen ei käy ihan käden käänteessä ja harvemmin yksin. Jos on rakentanut tuttavapiirinsä siten, että muut sen jäsenet ajattelevat perustavanlaatuisista asioista kovin samalla tavoin, muuttuminen voi olla melkoisen rasittavaa ja vaatia myös ystävien vaihtamista. Ei - minusta ei saa kovin helposti tee se itse -ideologian puolestapuhujaa. Itse olen ollut onnekas, koska suurella osalla tuttavapiiristäni on niin erilaiset intuitiot eri tilanteiden selittämisestä. Jos muutun, tuskin kovin moni haraa vastaan. Ja silti muuttuminen on hidasta ja ontuu.

Avaamalla itseni kaikille muistoille ja unille opin syvemmin ja merkityksellisemmin. Ja hitaammin. Se vie aikansa, tekee joksikin aikaa alakuloiseksi. Kysyn itseltäni, kummasta haluan tehdä gradun - se pitäisi aloittaa syksyllä - , sellaisesta aiheesta, jossa voin briljeerata kivulloisen ulkopuolella ja ärsyyntyä argumenteista puhtaasti niiden rakenteellisen heikkouden vuoksi, vai sellaisesta aiheesta, jonka kanssa läpielän vaiettuja kohtia välillä aika kivuliaastikin mutta koen samalla puuttuvani johonkin, joka voi olla aika oleellista monen ihmisen kokemuksen ja elämänpolun kannalta. Vastaus ei ole mitenkään itsestään selvä. Enkä oikeastaan edes toivo, että olisi. En ehkä tunnistaisi itseäni, jos se olisi. 

Suunnittelematon olento pääsykokeissa

Istun pääsykokeissa tuolilla kahden silmäparin tuijotettavana ja yritän vaikuttaa luontevalta kaikkien niiden kysymysten alla. Sisäänhengityksestäni pääse samanlainen ääni kuin uimapatjojen ja kellukkeiden venttiilistä ilman pusertuessa läpän alta hämärään kumin tai muovin hajuiseen tilaan. Silti olen lihaa, tässä sydän tyksyttää, miltei tunnistamattomana. Uimapatjat eivät kärsi tulehdussairauksista. Olen istunut edelliset neljäkymmentä minuuttia hiljaisessa tilassa ja ahdistunut siitä, miten kova ääni lyijykynästä konseptipaperilla pääsee piirtäessäni miellekarttoja ja kirjoittaessani aikataulua ranskalaisin viivoin. Ehkä se kaikki on vain sitä, miltä tuntuu yliopistolla, kun ei ole mitään vahvaa oikeutuksen tunnetta.

Me puhumme oikeutuksesta, ystävät ja minä. Oikeutamme toisiamme. Vakuutamme, että totta kai tilaisuuksiin kannattaa ja voi tarttua, ne kannattaa napata talteen, ei kellään meillä ole semmoista taustaa, josta käsin voisi oikeastaan jättää tarttumatta. Mutta jo se, että puhumme asiasta niin usein ja toistuvasti, osoittaa, miten vaikeaa meidän on saavuttaa sellainen olo, että olen tässä oikeutetusti, että olen saanut tämän ansaitusti, että saan painaa muita lokaan sillä, että teen näin. (Sillä niinhän aina käy, yksi saa etuoikeuden, kolme muuta nuolee näppejään.) On niin paljon ihmisiä, jotka eivät edes näe sitä koko kysymystä, koko asetelmaa. Kokemukseni mukaan he eivät paljon pohdi, ovatko oikeutettuja. He vain toimivat, mikä on ihailtavaa ja järkevää, mutta osittain myös kauhistuttavaa.

Kun olen tehnyt esseetä kaikkina edeltävinä päivinä, olen lukenut tuosta oikeutuksen tunnusta (sense of entitlement) ja tajunnut, että no, minulla ei ole sitä edes oikein elossa pysymisen suhteen. Näen senkin jonkinlaisena onnekkaana sattumana, onnekkaana kannaltani, epäonnekkaana monen muun kannalta. Ja sitten kun ajattelen järjen kanssa, ystävien kanssa, se ajatellaan ääneen, yhdessä, kun ajattelen, että olen oikeutettu jonkinlaiseen kohteluun tiettyjen instanssien taholta, en osaa asettaa sanoja ja tekoja oikein, ja se on ehkä suhteessa siihen, etten pohjimmiltani osaa uskoa tai ymmärtää, että olisin oikeutettu riistämään keneltäkään toiselta mitään. En itseni takia. Yhteisen hyvän takia vielä, mutta epäilen sitäkin, osaanko tehdä mitään yhteisen hyvän eteen, lopulta. Asiat ovat kovin monimutkaisia.

Joten kun pääsykoeraati kyselee, miten olen keksinyt tulla siihen sellaisella taustalla, huomaan äkisti epäileväni, ettei siinä olekaan mitään järkeä. Ehkä ne ihmiset, jotka ovat kannustaneet minua eteenpäin tässä, ovat käsittäneet asioita omalaatuisin tavoin. Niinhän ihmiset tekevät. Eikä minulla ole sanottavana mitään hienoja urasuunnitelmia, lausun vain ääneen epäilyni siitä, voiko sellaisia edes tehdä, kun ei ainakaan oma elämäni ole antanut erityistä luottamusta siihen, että niitä pystyisi myös toteuttamaan. Kykenen kyllä luonnostelemaan, millaisessa ympäristössä työskentelemisestä saisin nautintoa ja miten pystyisi antamaan toisille eväitä erilaisissa pesteissä. Mutta ei, urasuunnitelmia minulla ei ole. Mutta olen joustava, lisään. Hymyilen, eikä sitä tarvitse pakottaa esiin, ei edes houkutella. Sen voin varmasti luvata.

Se tietysti pitääkin paikkansa. Se, minkä jätän valintalautakunnalle sanomatta, liittyy juuri siihen. Olen kuullut lääkäriltä joitain viikkoja sitten, etten voi enää harjoittaa hierojan ammattia. Sitä, missä olen tuntenut olevani eniten ja varmimmin hyödyksi. Fysiatri on sanonut paljon muutakin, kuten että koirasta ja viljelypalstasta voisi olla hyvä luopua ja että yli kahden kilometrin kävelemiset eivät ehkä ole enää minun juttuni. Hyvästellessään minut ovella lääkäri hymyli ja sanoi päästävänä minut nyt vapauteen. Kävelin sairaalan ovista ulos turtana ja podin koko kotimatkan halua syöksyä metsään huutamaan täyttä kurkkua. Mutta sitten ajattelin, että joku voisi säikähtää, joten annoin vanteen kiertyä kaulalle ja rintakehälle, kuristaa. Kävelin kapinallisesti koko matkan kotiin, yli kaksi kilometriä, enkä ole tehnyt elettäkään harkitakseni koirasta tai viljelystä luopumista. Olen kai kertonut asiasta nyt melkein kaikille tai kaikille. Siitä tuntuu vaikealta puhua. Itkettää. Se tekee ihmisten näkemisestä hieman pelottavaa, koska kokee olevansa niin hauras ja rikki. Mutta totta kai olen surullinen, sanon itselleni, huokaisen. Moni jää vastaavassa tilantessa sairaslomalle psyykkisistä syistä tai hakee ainakin jonkinlaiset lääkkeet. Minusta saan olla surullinen ja tehoton, joten en pyydä mitään sellaista. Sen kuin jatkan tiiviskurssilla yliopistolla, luen päivittäin artikkeleita vaikka minkälaisesta toiseuttamisesta: luokka-asemista, rasismista, etnisistä ennakkoluuloista, sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen liittyvästä syrjinnästä, uskontoon liittyvistä ennakkoluuloista, erilaisten vähemmistöjen vaikeuksista saada opetusta omalla kielellään, ableismista. Sallin itselleni surullisuuden, itkukohtaukset ja vaisuuden, vetäytymisen seurasta. Se on yksi tapa suhtautua joustavasti. Ja menen pääsykokeeseen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuin mikään ei olisi muuttunut. Vaikka useimmat suunnitelmani ovat vielä hajanaista silppua, tuulentuomaa muovinöyhtää mielen piikkilankarajoilla.

Niin, ne suunnitelmat, valintalautakunta haluaa vielä kaivaa aihetta. Sanon vain, että olen suunnitellut hakevani koulutukseen ja tekeväni siellä kovasti töitä, ja sitten osaan arvioida paremmin, mitä annettavaa minulla voisi olla ja missä paikassa. Yleensä ottaen haastattelu ei tunnu menevän hyvin - mutta se ei tule yllätyksenä, koska olen kuullut niin monelta, että pärstäkerroinkoehan tämä on. Lohduttaudun siinä istuessani myös sillä, että vaikka tietysti koen itseni hyvin osaamattomaksi ja epävarmaksi, he eivät ehkä näe sitä, ja ainakaan he eivät näe sitä, millaisesta kodista tulen ja miten siellä on suhtauduttu tällaisiin tilanteisiin. Siihen nähden suoriudun toki aivan mahtavasti, mutta tiedän, että suuri osa ihmisistä, joiden kanssa kilpailen näistä paikoista, tulee hyvin toisenlaisesta taustasta. Monelle heistä ei ole mikään kysymys, ansaitsisivatko he päästä sisään.

Valintalautakunta haluaa vielä palata taustaani ja miksi se on sellainen kuin on. Heidän on vaikeaa nähdä siinä polkua. Niin, he eivät näe sitä, millaista on elää toinen jalka akateemisessa maailmassa ja toinen jalka siinä maailmassa, jossa satasivuinen kirja, fiktiokin, näyttäytyy rasitteena. He eivät näe, miten hidasta on koota sirpaleita yhteen. Miten pitkälle ulottuvat sen jäljet, että isoäiti on tullut tänne pakolaisena. Eivät kuule painajaisia mustista autoista, jotka tulevat hakemaan, eivät näe miten helvetin läpikäynyt ihminen tarttuu henkisyyteen, rakentaa siitä haarniskan katkeruutta ja epistunteita vastaan. Miten se meemi leviää ashrameissa, facebookissa, ystävien keskusteluissa. Että on vain muutettava itsensä, koska muuta ei voi muuttaa. (Itse taidan ajatella, että on aloitettava itsensä muuttamisesta, saatettava itsensä sellaiseen tilaan, jossa jaksaa taistella muunkin muuttamisen puolesta. Koska maailma on entrooppinen, on muututtava pysyäkseen edes siinä, missä on.)

Tai ehkä he hyvinkin näkevät sen kaiken. Eivätkä tiedä, miten suhtautuisivat. He ovat portinvartijoita, miettivät, kuka voi edustaa professiota ja kuka ei. Kuinka realistisia suunnitelmani ovat. Realistisia suhteessa siihen, miten ammatti ymmärretään nyt, vai realistisia suhteessa siihen, mitä siinä näen kipeästi kaivattavan (ja mistä he voivat olla hyvinkin samaa tai eri mieltä), sen kun tietäisi... Realistisia suhteessa siihen maailmaan, jossa ihmisten oletetaan tiukkuvan itsetuntoa, tapahtui heille mitä hyvänsä? Tunnen itseni yltäpäältä leimoihin tahrituksi, haluaisin tietää, onko muste näkymätöntä vai ei, ja joka tapauksessa yritän hymyillä ikään kuin olisi maailman luonnollisin asia, että istun pääsykokeissa sillä tavalla tuijotettavana. Epäilemättä sellainen tuijotus tuntuu inhottavalta kenestä tahansa. Eri tavoin. En osaa kuvitella, miten ne toiset leimat polttelisivat ihoa.

Teksti, jonka pohjalta teen kuvitteellisen opetussuunnitelman, on hyvin asenteellinen ja porvarillinen. Siinä puhutaan opettajan luonteesta, jota ei voi oppia, oppilaiden liittymisestä koulua arvostavien sukupolvien ketjuun versus koulun sanoman torjumisesta, koulun lyömistä hyvistä ja huonoista stigmoista. Haluaisin kysyä kärjistetysti, miksi siinä oletetaan, että edeltävät sukupolvet olisivat arvostaneet koulua. Mikä juttu se sellainen on? Monen muistot ovat etupäässä kielteisiä. Omat vanhempani kuuluvat siihen luokkaan, joka on saanut koulussa oppia lähinnä, etteivät osaa tai opi tarpeeksi nopeasti ja sulavasti. Heitä pelotti mennä tapaamaan minun opettajiani vanhempainiltaan ja he jaksavat edelleen tehdä numeron siitä, miten ystävällinen ekaluokkani opettaja oli vuonna 1980, vaikka oli sentään opettaja ja he vain tällaisia, no, tavallisia. (Eri ihmisten tavallinen sijaitsee hyvin erilaisissa kohdissa - tämä ei tullut itselleni yllätyksenä, kun luin tutkimusta siitä, miten mahdolliset itset vaikuttavat odotettuun opintomenestykseen ja menestymisen ja hyvän numeron määritelmiin.) Ja entä ne huonot stigmat, onko niillä mitään tekemistä ihmisten oppimisen, innon tai hyväsydämisyyden kanssa. Voisiko niitä jättää lyömättä, onko kaiken oltava jonkun ulkopuolisen arvioimaa, tungetaanko kaikki hamaan iäisyyteen tällaisiin tilanteisiin, jossa useampi vanhempi ihminen tuijottaa ja laskee, olisiko tuosta siihen, tähän, tuohon. Muotoilen asian viittauksella piilo-opetussuunnitelmaan ja siihen, eikö hyvä opettaja pyri purkamaan leimoja, niiden arvattavuutta.

Siinä kesken kaiken tajuan taas kerran, että onhan minulla paikkani tässä kaikessa, ja että jos se ei olekaan se paikka, joka leimataan menestykseksi, se voi olla se paikka, josta mietitään, mitä tarkoittaa suunnitelmien vaatiminen. Josta mietitään, onko siitä mahdollista koettaa kieltäytyä rauhanomaisin keinoin, hiljaisella vastarinnalla.

Katson valintalautakuntaa ja ajattelen, että eipä ole heidän tehtävänsä helppo. Erottaa, leimata, hahmottaa, mitä tarvittaisiin. Miten tulevaisuus rakennettaisiin. Hengitän sisään ja ulos, rauhoitun.

Äkisti havaitsen myötätunnun häilähtävän lävitseni kuumana ja painavana. Täällä me istumme, omituiset vaatetut apinat, sen sijaan että tanssisimme tai kirputtaisimme. Koetamme nähdä toistemme lävitse, ikään kuin kukaan meistä kykenisi sitä kautta näkemään, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mitä sen vuoksi olisi nyt järkevintä tehdä. Ajattelen Szymborskan runoa kahdesta apinasta. Teen töitä, jotta hymyni ei kävisi liian hilpeäksi, kurittomaksi. 

Etääntymisestä

Se tunne, kun toinen liukuu ulottumattomiin hitaasti mutta vääjäämättä. Hänestä kuulee, hänen kanssaan on käyty siellä ja täällä, tehty sitä ja tätä, niin, hän on olemassa jossakin ja elää elämäänsä, tekee suunnitelmia ja sopii tapaamisia, pyörii ehkä tässä hyvinkin lähellä, ja silti on kuin hän olisi latvusten, pilvien ja jopa läpikuultavan ilmakehän takana.

Tulee epätodellinen olo, on sairaana pitkään, ja kun flunssa ei kaiherra hiertymää limakalvoseinämään, itku puristuu kurkkuun sisältäkäsin laajenevana nyrkkinä. Sen sormet työntyvät niskaan, rintakehään, silmien taakse. Makaa sängyssä, aurinko laskeutuu sängylle, linnun varjo viistää sen kaiken halki ikään kuin joku olisi sen suunnitellut, kaunis efekti, todiste siitä, miten hetket ohittuvat.

Koettaa kysyä, puhua, sanoa. Toinen vastaa lyhyesti muttei tee aloitetta itse. Tietää, että on täällä, mutta ei tee mitään. Toinen on itsen ajatuksissa, itse on kadonnut toiselta jonnekin. Lopulta tarpeeksi monen viestin jälkeen vaikenee, ei enää jaksa. On alettava uskoa, että niin, hän ei halua kuulla eikä keskustella. Kevät etenee. Ruoho imeytyy kohti korkeuksia, tulppaanit kairaavat tiensä kuorettuneiden paakkujen läpi, magnolian nuput suurentuvat ja alkavat jopa aueta mutta se kaikki tapahtuu ulkona, eikä ulos ole asiaa, jos on sairaana. Tulee iso päivä, josta toinen tietää, mutta hänestä ei kuulu mitään. Hän ei halua sanoa mitään tai on unohtanut. On vaikeaa arvioida, kumpi tuntuu vaikeammalta ymmärtää tai kestää.

Sitä kävelee mäkeä ylös nieleksien ja koettaen vaikuttaa normaalilta. Sitä istuu pääsykokeessa ja vastausten välillä mielen läpi vilahtaa lokinvarjomainen ajatus, että josko sittenkään on oikeutettua väittää tulevansa toimeen ihmisten kanssa, koska kaikki sattuu niin vietävästi ja saattaa olla kova ikävä. Sitä ottaa pääsykoepaperit, lukee tehtävän läpi, hitaasti koska kaikki flunssassa tapahtuu hitaasti, paitsi lokkien varjot ja kevät jossain sen kaiken surun ulkopuolella.

Yli pääseminen, ystävä puhuu yli pääsemisestä. Kuolemista pääsee yli. Riidoista pääsee yli. Hiljaisuuteen vain vajoaa. Suuntavaisto katoaa, päivät ja viikot muuttuvat piirteettömiksi etäisyyksiksi. Unohtaa miltä toinen näyttää tai kuulostaa, miltä tuntuu puhua hänen kanssaan. Pelkää sitä hetkeä, kun pitää nähdä toinen, kun hän äkisti tulee johonkin tilaan, ehkä varoittamatta etukäteen. Hänestä siinä ei ole mitään erikoista.

Hänestä tässä kaikessa ei ole mitään erikoista.

Siinä hän on tietysti aivan oikeassa. Ei ole mitään erikoista siinä, että ihminen tuntee jääneensä yksin, pettyy, tuntee jonkin lupauksen tullun petetyksi. Sitä on sattunut siinä määrin, että sitä voisi alkaa kutsua perinteeksi. Sen tekee toisille helposti huomaamattaan silloin kun itsellä menee lujaa ja toisilla ei. Elämä tanssii kepeästi, sen mukaan on helppo kapsahtaa, tulla riistetyksi huoneistoista ja puistoista toisiin. Havahtua vasta vuosia myöhemmin kysymään, mihin toiset katosivat.

Ei, ei ole niin, ettei ymmärtäisi, mistä on kyse. Ymmärtää ehkä liiankin hyvin. Ja niine hyvineen makaa sängyssä ja päästää päiviä yhden kerrallaan vajoamaan pohjaan, liettymään.

Ja kauhuaa sitä hetkeä kun on taas jotain sellaista kuin terve, kun olisi osattava sanoa jotakin, mutta kaikki sanat katoavat etäisyyteen, kun kääntyy hiljaa pois ja vetäytyy kauemmas kaikista muista, niistäkin jotka eivät etääntyneet. Kun voi taas kulkea ulkona ja tajuta kaiken menneen ohitse, tuntea nahoissaan eksistenssin ja subsistenssin eron, terveyden ja sairauden eron, itseriittoisuuden ja kaipauksen eron.

Kauhuaa, vaikka tietää kauhuamisen turhaksi, koska eihän mikään muutu. Hiljaisuus laskeutuu edelleen kaikkialle, sen suojissa voi taittaa matkaa väkijoukoissakin huomiota herättämättä. Voi hymyillä mietteliäästi jos joku sanoo itsen näyttävän surulliselta tai väsyneeltä.

Ja sitten miettii, onko itse valinnut tämän, ehkä jollakin tavalla on, tämä muistuttaa niin paljon muita hiljaisuuksia.