Sekopäisyyden väliotsikointia

On ihmisiä, jotka asiatekstiä kirjoittaessaan luovat ensin tekstille rakenteen väliotsikoin ja sitten jäsentävät sinne alle kokonaisuuksia ja viittaavat muulle kintaalla. (Olen nähnyt monen prosessikirjoittavan ja siten olen nähnyt näitä kauniin arkkitehtonisia aloitelmia.) Ja sitten on ihmisiä, joiden on ensin tehtävä kaikenkattava tekstikaaos ja hämmenneltävä sitä x aika, jotta he alkavat hahmottaa, millaiset väliotsikot voisivat olla hyväksi juuri tälle materiaalille. Ensimmäisen tyyppiset, arvelen, rajaavat ehkä jo etukäteen mielessään, mikä voi olla relevanttia ja mikä ei sitä missään nimessä voi olla. Ehkä he tuottavat tekstiä hitaasti ja harkiten ja vasta kun kaikki on jo jäsentynyt mielessä? Lienevätkö he niitä, jotka hahmottavat ensin periaatteet ja siten täyttävät ne detaljein? (Voi olla, että piirrän karikatyyria ymmärtämättömästi - taatusti! Kuvaanhan ulkoakäsin jotakin, jota en itse ymmärrä.) Jälkimmäisen tyyppiset - joihin itse kuulun - taas haluavat pitää mielensä avoimena viime hetkeen saakka ja kyseenalaistaa omia relevanssioletuksiaan, mikä tuntuu voivan tapahtua vain tekstiä ja detaljeja auki kehien. (Ja sitä tekstiähän syntyy - tarvitsee vain läntätä pylly penkkiin, niin voi, sitä syntyy!) Selkeä teksti ei seuraa selkeästä mielestä (koska selkeä mieli ei synny ajatellen, ei ainakaan tässä päässä) vaan mieli selkeytyy kaaostekstiä vähän kerrassaan järjestellessä, muunnellessa, lisäillessä ja poistaessa. Vain tekstin pyörittämisen kautta alkaa hahmottua, mitkä detaljeista muodostuvat paradigmaattisiksi esimerkeiksi ja alkavat edustaa paljon laajempaa ilmiöiden kenttää.

Seuraa hihityspuuskia, kun jälkimmäisen tyyppistä kirjoittajaa auttaa ja ohjeistaa ensimmäisen tyyppinen kirjoittaja... miten niin väliotsikoida? Eikö ensin pitäisi tietää, mistä puhuu?

Olen kokeillut tuota ensimmäistä tapaa, mutta huomannut sen johtavan siihen, että kiinnostukseni ongelmiin lopahtaa ja alan pitää niitä liian varhain ratkaistuina. Takerrun ensimmäisiin hypoteeseihini ja vartioin niitä mustasukkaisesti, tylsistyn etenemisen kaavamaisuuteen enkä opi juuri mitään. Ja se ei ole se, miten haluan elää. Se on se tapa, jonka opin koulussa ja josta poisopettelin yliopistossa, siirrettyäni kirjoittamisen lineaarisesta käsin tai koneella kirjoittamisesta tietokoneella kirjoittamiseen, jossa voi siirrellä palasia loputtomiin.

Kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa selkeä viestinnällinen rakenne edellä jo ensiluonnoksensa. Enkä ymmärrä yhtään, miten he sellaiseen pystyvät. Itselläni ei ensiluonnosta kirjoittaessani ole vielä hajuakaan siitä, mitä sanottavaa mulla voisi olla tai mikä voisi olla asiassa mielestäni keskeistä. Loogisesti etenevä, luettava rakenne (ja sanomisen tyyli erilaisine jollekulle puhumisen rekistereineen) on tekstissäni yleensä se, mikä syntyy viimeiseksi. Ehkä se kertoo lähinnä siitä, miten hitaasti ja vaivalloisesti käsitän asioita. Olkoon niin. Nautin siitä silti. Ja joskus mietin, juuri siksikö pitkitän sitä vaihetta, kun merkitykset vipisevät ja kaikki on vielä auki.

Asiakaspalvelija, joka sekä palvelee että ei palvele asiakastaan

Eilen kävin keskustelun, josta tuli surullinen olo. Vastasin puhelimeen ja äänestä päätellen nuori asiakas kyseli, onko meillä missään 24/7 lukusalia. Hänen on pakko päästä lääkikseen, joten pitää lukea kaikki yötkin. Kuulemma tavalliset aukioloajat eivät mitenkään riitä vaan jokikinen aamuyön tuntikin tarvitaan. Pahoittelin, ettei semmoista ole, koska niin kai asiakaspalvelussa kuuluu tehdä. Oikeasti olisin halunnut sanoa, että ensinnäkin, mikä ihmeen pakko, sun ei ole pakko päästä yhtään mihinkään, elämä jatkuu, vaikkeivät haaveet toteutuisikaan, ja toiseksi, oletko tullut ajatelleeksi, miten harvoin ne haaveet toteutuessaan ovat yhtään semmoisia, miksi ne kuvitteli, ja kolmanneksi, että kyllä minä ainakin haluaisin käydä semmoisilla lääkäreillä, jotka ymmärtävät levon merkityksen ihmisen toimintakyvyn kannalta - mitä se tämmöinen on, että muka voi ylittää lajityypilliset fyysiset rajat jollain hemmetin tahdonvoimalla. Ja sitten vielä neljänneksi: toki oppimisponnistuksissa voi koettaa korvata laatua (toimivat strategiat siis, taitojen opetteleminen ja sinnikäs harjoittaminen) määrällä (x tuntia vuorokaudessa pänttäämistä), mutta tuskin se on kauhean kestävä tie (etenkään jos pääsee sisään yliopistoon ja edessä on tuon strategian toistoa vuosikaudet), koska se keho ja se lepo. Ja unen merkitys pitkäkestoiseen muistiin painumiselle. Ja haluaako oikeasti valita semmoisen elämän, jossa on jatkuvaa pakkoa ja paniikkia ja puskemista, kun voi valita toisinkin.

Mutta tietenkään sellaista ei sanota asiakaspalvelussa. Se voisi tapahtua jossain ihan toisessa ympäristössä. Eikä kenenkään perfektionismia voi kyseenalaistaa sillä viisiin puhelimessa. Mutta kyllä siitä surulliseksi tulee. Niin että vaikka pintatasolla pahoittelinkin, ettei meillä ole sitä 24/7 lukusalia, sisimmässäni olin helpottunut sellaisen tilan puuttumisesta ja koin palvelevani häntä hyvin juuri siksi, ettei meillä ole sellaista tässä kirjastossa.

Jälkikäteen tuumin, että siinä oli peruskoulu ja lukio epäonnistunut tärkeimmissä tehtävissään: oppimisen opettamisessa - mikä on pitkälti myös epävarmuuden ja epäonnistumisten sietämisen opettamista. Teki mieli siteerata Feldenkraisia: että tehokkuus on sitä, että tietty suorite tehdään mahdollisimman vähän puskien, pakottaen ja ponnistaen - että se tehdään väkivallan sijaan taidolla: vapautuneesti, ilolla, elegantisti. Että kun on taito, ei tarvita ihmeemmin tahdonvoimaa.

Mutta menin vain hyllyttämään kirjoja.

Väärä kirjailija, lisää oivalluksia

Lainasin kirjastosta Carold Shieldsiä, kun luulin lainanneeni Joyce Carol Oatesia. Melkein saman kuuloiset, you see. No, eikös tästäkin löytynyt oivalluksia. Shields kuvaa samantyyppisen suhtautumisen sairastamiseen, jonka lapsuudenkotoa opin. Vaan on siitä edetty kauas. Tänäänkin olen lähinnä löllöttänyt, jotta olen saanut flunssan supistettua pieneen kutinaan keuhkoputkissa. (Keskiviikkona lennän Sisiliaan, luvassa mm. joogaretriitti, joten sitä ennen kutkan olisi paras kadota täysin.) Enkä ole tuntenut yhtään syyllisyyttä. Olen vain palannut laiskasti ajatukseen, että niin - jos affektien säätelyn keskeinen menetelmä on paeta läheissuhteita työhön ja rakentaa ne läheissuhteetkin painaen menemään tuulessa ja tuiskussa kymmenen kilometriä illassa muiden kävelijöiden hitaudelle muristen, ei ole ihme, jos lihakset alkavat muistuttaa teräsvaijereita ja jos itsen tai perheenjäsenen sairastuminen tuntuu uhkalta.

Edellisen sukupolven asema ja asenneilmasto on ollut vain niin erilainen, että hämmästyttää. Ei heillä ole ollut tilaisuutta tähän kaikkeen pysähtymiseen ja rentoutumiseen. Sen ymmärtää taas paremmin, kun lukee syntymänsä aikaan kirjoitettua kirjaa. Se on totaalisesti toinen maailma, jossa fiktiivinen liberaali yliopistohenkilökin puhuu susipareista, fyysisyydestä keskustelemisen ällöttävyydestä ja kerskakulutuksen ihanuudesta vs. kierrätyksen oksettavuudesta. Käyttää termiä "naismainen" halutessaan alentaa, ei ylistää, mieshenkilöä. Joskus mietin, miten eksyksissä vanhempani ovat koettaessaan ymmärtää niitä asioita, joita itse pidän arvossa, ja päinvastoin, vaikka toki vanhempien valinnat pitkään näyttäytyivätkin jonkinlaisena itsestäänselvänä polkuna, asioiden luonnollisena tolana, ja omat vanhempani ovat monessa suhteessa lopulta aika helposti ymmärrettäviä, onhan meillä paljon yhteisiäkin juttuja, kuten vaikka päihteettömyys ja tarve oleskella täysin hiljaisissa huoneissa. (Enkä ole ainut tuttavapiirissäni, joka miettii, kuinka vaikeaa on tajuta toisen sukupolven valintoja.)

Vaan on se jännittävää, että aikuisena on saanut opetella ihan vain olemisen. Ilman jooga-asanoita, hyödyllistä tai sivistävää lukemista, viinilasia tai jotain muuta tekosyytä olla touhuamatta. Ihan vain olemisen, kiskottelun peiton alla. Että se voi olla työn ja oppimisen vastapainona sitä kaikkein tärkeintä ja terveellisintä ja hyväätekevintä, samoin kuin niistä hankalista kehoista ja tunteista puhuminen sen sijaan että ne vain koettaisi vaieta kadoksiin. Tosin en kyllä osaa kuvitella, miten selviäisin ilman pitkiä kävelyitäkään. Onneksi on koira, jota eivät sään pikku oikut haittaa ja joka säteilee murinan sijaan tai ainakin sen lisäksi iloa joka ikisellä lenkillä. Ja itse en osaa murista kävelyillä kellekään, en ainakaan vauhdin tai sen puutteen takia. Oli mahtavaa päästä monen flunssapäivän jälkeen ensimmäiselle varovaiselle pidemmälle kävelylle. Aurinko! Puut! Kimmeltävä meri! Vain vähän sattuva hengitys! Naurava koira!

Helpotus

Mikään ei lohduta niin kuin se, että saa keskustella asiat selviksi.

Mutta eikö olekin kummallista, miten hyviä erokeskustelut ovat monesti verrattuna niihin keskusteluihin, joita käydään, jotta ero voitaisiin välttää? Tuntuu jotenkin nurinkuriselta, miten jälleen kerran vasta eron jälkeisissä keskusteluissa palautuu se rehellinen, suora ja välitön yhteys, joka on suhteessa kadonnut ajat päivät sitten. Että on helppoa sanoa ääneen, mikä hävettää ja pelottaa. Ja mitä uskaltautuu toivomaan. Muistan äkisti, miksi olen vuosikaudet jankannut keskusteluissa eron olevan suosikkivaiheeni suhteissa. Tässä oppii. Ei tarvitse enää ponnistaa mihinkään. Asiat vain soljuvat.

Toki kaikki tuntuu edelleen niin raa'alta ja pelottavalta - se, että toinen ei ensin näytä surulliselta ja se, miten surulliselta hän sitten äkkiä näyttää. Pelko vain vaihtaa jalkaa: milloin on huolissaan itsestä, milloin toisesta. (Meistä ei tarvitse enää olla huolissaan, koska mitään meitä ei ole.) Ja miten onnistuu ravintolassa keskustelemaan kuin normaali ystävä ja sitten varoittamatta kauhu heittää kaiken kierteelle - miksi teeskentelen, että tämä on helppoa ja keveää, kun ei tämä siltä tunnu. Ja silti on selkeää, että jotain myönteistä tapahtuu, koska pystymme keskustelemaan asioista.

Äkkiä se syli, jonka menettämistä murehdin, onkin taas tässä sellaisena kuin siihen tutustuin, lämpimänä ja konstailemattomana. Halatessa tietää kohtaavansa jotakin epäröimätöntä. Ja vaikkei voi halata niin usein kuin ennen ja ehkä, todennäköisesti, jossain vaiheessa tämä oikeus vain otetaan pois - silti, ehkä laatu on tässäkin tärkeämpi kuin määrä.

Uimastadionin turkoositerapiasta palatessani istun raitiovaunupysäkillä hiukset märkinä ja hymyilen silkasta helpotuksesta. Kaunis päivä, syksyn tuoksua, puista lehtiä raastava tuuli. Jokin päivä matkustan Pantelleriaan. Sen nimen arvellaan olevan väännös arabiankielisestä nimestä Tuulen tytär. Tarina tulivuoren lämmittämästä saunasta kallioluolassa on liian kiehtova, jotta voisin jättää menemättä. Mutta ei vielä. On vain aikaa. On helppoa laskeutua tuuleen, myrskyyn, merivirtoihin, kylmänä neulana pistävään aurinkoon. On taas helppoa ymmärtää kulkevansa yksin, kevein kantamuksin. Ilman suuntaa, toki, taas.

Ikään kuin se suunta olisi ennenkään taannut mitään.

Eroajatuksia

Kaksi viikkoa sitten katkaisin kuusi vuotta jatkuneen suhteen. Tai en tiedä, oikeastaan. Oikeastaan tuntuu kuin toinen olisi katkaissut sen jo vuosia sitten jollain toisella tasolla. Mutta nyt olen vienyt avaimen takaisin. Ei ole syliä, johon voisi juosta turvaan maailmaa. Hymy, joka ennen liikutti niin, etten tiennyt, miten olla, liikuttaa edelleen, mutta eri tavalla - en osaa hallita tuskaa, tuskin edes kantaa sitä.

Haen ystäviltä apua, kuten tällaisissa tilanteissa tavataan tehdä. Heidän kanssaan osaan jopa hihittää. Ja onnistun nukahtamaan rauhassa heitä tavattuani (tosin herätäkseni myöhemmin painajaisiin). Heidän kanssaan kaikki se, mitä olen hävennyt viimeiset vuodet ja pelännyt, jotenkin pienentyy, arkistuu. Onnistun heidän kanssaan ajattelemaan, ettei ole häpeällistä rakastaa jotakuta, joka ei tunnu vastaavan takaisin samalla sitoutuneisuudella, avoimuudella ja haavoittuvuudella. Ettei ole aggressiivinen ele vetäytyä turvaan kokoamaan itseään siinä vaiheessa, kun alkaa pelätä ihmisten näkemistä, mitä kuuluu -kysymyksiä, on vaikeaa iloita toisten onnesta ja olla tyytyväinen oman elämän pienistä yksityiskohdista ja iloista.

Tuntuu musertavalta, että osana lohdutuspuhetta saan kuulla toisen ihmisen kokemuksen, että hänen maailmassaan häntä halutaan ja häntä pidetään erityisenä monien ihmisten taholta. Häntä ihmetyttää, etten saa sitä kokemusta suhteissani. (Ei se täysin pidä paikkaansa - on sellaisiakin kokemuksia ollut, pitkänkin aikaa. Sitten vain tapahtuu jotain, jonka haluaisin ymmärtää paremmin.) Se, että joku kokee jotenkin pysyvämmin noin, tuntuu hurjalta. Miksen ole lähtenyt jo kauan sitten suhteesta, jossa on näytetty aivan selvästi, että jos joskus olinkin hetken erityinen, siitä on aika kauan jo? Miksi olen halunnut painaa itseäni alas suhteessa pysymällä? Siksikö, että se diskurssi, että on jonkinlainen hankala, epäsopiva tyyppi, joka haluttiin mutta joka ei osaa olla ja tuntea oikein, on niin tuttu lapsuudesta? Vai siksi, että tiedän koko elämäni ajalta vain neljä miestä, jotka ovat olleet minuun ihastuneita tai seksuaalisesti virittyneitä ilman että olemme maanneet? Miten sellaisen elämän pohjalta kehitetään uskomus, että toiset ihmiset hahmottaisivat minut jotenkin romanttisessa mielessä erityiseksi ja haluttavaksi? Ymmärrän kyllä, että jos olisi sellainen kokemus, olisi helpompi pitää rajoistaan nopeammin ja tarkemmin huolta, koska saatu kohtelu olisi niin räikeässä ristiriidassa tuon minua kohdellaan näin -kuvan kanssa. Ja uskon, että minulla on sellaisen kokemuksen siemen olemassa - ilman sitä en olisi osannut lähteä ollenkaan. Tosin se siemen tuntuu olevan pitkälti omaa aikaansaannostani, koska pitkien suhteiden romahtaessa on vaikeaa enää rekonstruoida sitä erityisyyttä - se säilötään jollain tavalla surutyössä, mutta säilyke on eri asia kuin tuores. Pidän itsestäni monin tavoin, pidän hyvinvointiani tärkeänä ja tiedän, että suhteeni itseeni on tärkein ihmissuhde tässä maailmassa. Samalla olen tuskallisen tietoinen siitä, miten itseidentiteetin rakentumisessa vaikuttaa toisilta saatu palaute. Tiedän, miten olen kukoistanut ympäristöissä, joissa minuun on suhtauduttu luottaen ja toiveikkaasti. Ja mitä tapahtuu, jos suhtautumista leimaa valtaosin emotionaalinen torjunta. Miten nopeasti se alkaa syödä niitä voimavaroja, jotka olen kasannut parempina aikoina säilykelaareihin.

Mikä saa miettimään romanttisia suhteita ylipäänsä, ja sitä, miten oudosti elän siinä sfäärissä verrattuna moneen muuhun, jonka tunnen ja joiden kanssa olen asiasta keskustellut. Tulen hyvin harvoin ajatelleeksi toisten ihmisten haluamisia enkä ole muuten kuin todella huonoissa kantimissa ollut kiinnostunut niistä. Itse asiassa olen hyvin vähän kiinnostunut edes omistakaan ohimenevistä haluamisistani, paitsi silloin kun kaikki hajoaa (kuten nyt). Olen lähes koko elämäni elänyt emotionaalisesti johonkuhun sitoutuneena, ja ehkä sen vuoksi viestinyt toisaalle kehollani ja eleilläni jotain sanomaa, joka on toiminut kuin suojamuuri. Olen myös ollut tuosta muurista jotenkin helpottunut. Nyt tajuan äkisti, miten se ehkä on estänyt sellaisen "olen viehättävä nainen" -kokemuksen syntymistä. Olen attribuoinut suhteessa saamani lämmön ehkä aika paljon siihen, miten paljon olen itse suuntautunut toiseen. Olen ajatellut, että lämpö pitää ansaita, sen eteen on tehtävä jatkuvaa työtä. Ehkä se onkin haitallinen ajatus? En tiedä, ja sekin tuntuu musertavalta.

Ehkä miltei kaikki vain tuntuu nyt musertavalta. Paitsi ne hetket täydellisen suruun putoamisen jälkeen, kun äkisti jokin pieni yksityiskohta ilahduttaa. Varpusten hyppelehtiminen, auringonnousun valo vastapäisen talon seinällä. Tosin moni niistäkin kohdista herättää jotain hankalaa, kuten vaikkapa pienet linnut. Niistä tulee mieleen eksä. Saan tosissani tehdä töitä vakuuttuakseni, että ne ovat ihan vain varpusia, nämä. Yhtäkaikkisesti liikutun niistä niin kovasti, että itkettää. Liikutun siitä, ettei meidän välillämme ole mitään erityisten hankavaa ja kivuliasta, varpusten ja minun. Ne hyppivät, seuraan sitä, ne eivät sanottavammin häiriinny läsnäolostani. Ne ovat ihania, ja saan ajatella niin ilman että se hävettää.

On niin paljon kysymyksiä, joihin haluaisin vastauksen. Miksi niin moni kertoo rakkaudestaan ja kiitollisuudestaan vasta sitten kun suhde puretaan? Miksi voin pahoin suhteessa, jossa en saa isompaa myönteistä palautetta kuin jälkikäteen? Onko omassa tavassani kommunikoida jotain sellaista, joka tekee myönteisen palautteen antamisesta vaikeaa? Vai onko kyse siitä, että tunnen jotenkin vetoa ihmisiin, jotka pihtaavat sellaista palautetta? Tai olenko itse vain niin kulmikas, että kommunikoivammat ihmiset väistävät minut kilometrien päästä? (Nuorempana taatusti olikin näin, mutta viimeiset kymmenen vuotta olen ainakin yrittänyt kovasti pehmentyä pehmentymistäni.) Niin, ja miksi tuntuu jo etukäteen niin pahalta, että todennäköisesti jo pian eksä löytää uuden ja sitoutuu tähän, kun samalla tiedän, että siinä vaiheessa on yleensä helpompi päästää enemmän irti? Miksi suhteen rakoillessa ja erotessa toisen tekemiset ja tekemättä jättämiset saavat niin suhteettoman painon? Miksi ne samat asiat, joihin tietää yleensä, turvallisemmassa tilanteessa, suhtautuvansa ihan tyynesti ja huumorilla, äkisti kiskaisevat kehon täyteen hälytystilaan? (No joo, tiedän siitä mekanismista yhtä sun toista, ja tämä miksi on enemmän parahdus kuin kysymys, tai ehkä kysymys siitä, miksi yleinen kuvio pätee kohdallani, vaikken haluaisi - mikä sekin lienee aika yleistä, ettei haluaisi sen pätevän.) Miten voi olla kahtena peräkkäisenä sekuntina vuoroin sitä mieltä, että on tehnyt oikean ratkaisun, joka kunnioittaa omia tunteita ja niiden toipumisen mahdollisuutta, ja sitten sitä mieltä, että ei, tämä on kamalinta, mitä olen voinut tehdä, että olen murskannut kaiken, tulevaisuuteni, rakkauteni, ja sitten vielä toisen ihmisen läheissuhdeminäpystyvyyden, ja nyt kyllä tulen saamaan tästä niin pahasti turpiin, etten ehkä pysty enää nousemaan vaikka kuinka haluaisinkin? Mihin siinä hädässä häviää se totuus, etten tue toista millään tavalla hänen kanssaan onnettomana takkuillessani? Ja se, miten tyytyväiseltä hän nyt näyttää kaiken loputtua? Miksi tuntuu vaikealta iloita siitä? Siksikö, että osa minusta uskoo eron olevan kauhea erehdys ja osa ei? Ja että se osa, joka ei haluaisi päästää irti, kauhistuu siitä, miten toiselle kaikki käy niin paljon keveämmin? Miten siinä kohdin ollaan kokematta itseä typeräksi? Miksi täytyy muistuttaa itseään kerta toisensa jälkeen, että vapaa mailma, sallittua rakastaa ketä tahansa, vaikka ei saisi vastakaikuakaan, ja sitä ei tarvitse hävetä? Ja mihin katosi kiitollisuus siitä, että tämä ihminen osoitti, että pystyn kuitenkin vielä rakastumaan ja sitoutumaan syvästi, mitä epäilin kymmenen vuotta sitten rankasti? Miksi tuntui niin pahalta sanoa monta vuotta, että rakastaa toista, kun toinen ei enää osannut vastata siihen mitään? Miksi, eihän se minun vastuualuettani ole? Olisiko ollut parempi, etten olisi sanonut sitä ääneen? Olisiko ollut parempi, että olisin vetäytynyt itse aiemmin, luopunut toivosta aiemmin? Onko sillä edes väliä, kun kaikki kuitenkin meni, miten meni?

Minun vastuualuettani on tarkastella, miltä tuntuu, kestänkö, viihdynkö, onko tämä rakentavaa vai hajottavaa, epämukavuutta vai kudosvauriokipua. Ei ole mitään yleispätevää mittapuuta, standardeja. On vain yritys ja erehdys. Asiaa ei helpota se, etten ole edellisestäkään erosta aivan varma, edelleenkään. Se meni toki, kuten meni. Sen olen hyväksynyt. Mutta en ole lainkaan varma, että se olisi sujunut kovinkaan hyvin, lopulta. Ja pelkään tehneeni taas kauhean erehdyksen, jotakin, mitä on mahdotonta korjata. Olisin ollut edellisessä suhteessani valmis yrittämään uudestaan useamman kuukauden asiaa pyöriteltyäni ja itseäni koottuani. Siinä vaiheessa se eksä oli tietysti jo sitoutunut kuukausien ajan uuteen ihmiseen, ei vain ollut tullut kertoneeksi sitä, ehkä haluten suojella järkytykseltä tai jotakin. Siitä jäi jokin aukko, jokin omituinen nimeämätön tuska, siitä tajusta, että on valmis kokoamaan itsensä vaikka irtojäsenistä ja vielä kerran yrittämään, vaikka toisia ei kiinnosta enää, ettei ole sellainen ihminen, joka katsottaisiin sen arvoiseksi. Ehkä jokin varmuus siitä, että erot ovat peruuttamattomia. Niitä eivät toiset anna anteeksi. Ei saisi tulla niin paha olo eikä siitä saisi toipua. Ei saisi ottaa taukoa, ei ainakaan siitä avoimesti puhuen. (Ilmeisesti jonkinlainen arjessa ankeilu on sallitumpaa monen mielestä. Mutta en kestä sitä.) Ei saisi haluta vielä katsoa, olisiko tässä jotakin kaunista ja hyvää, jos prosessin kuluessa olisikin opittu jotain uutta. En ymmärrä. Mistä voin tietää, mitä ajattelen vaikkapa parin kuukauden päästä? Miksi toiset tulevat niin nopasti tulokseen, että tuntuipa paskalta tuo prosessi, mutta hyvä kun se saatiin ajettua läpi, koska nyt voin sitten edetä eteenpäin elämässäni? Miksi epäilen, että se "eteneminen" tarkoittaa herkästi vain samojen asioiden toistamista jonkun toisen ihmisen kanssa? Miksi ajattelen, että monikin suhde voisi toimia paremmin tietyn aikaa erossa olon jälkeen? Tai siis, tiedän kyllä, miksi ajattelen näin - se hämmästyttää, miksi niin moni ero jää lopulliseksi. Korjataanko niissä mielialaa liian pian? Onko se haluttomuutta pysytellä tuskassa, tutustua siihen kunnolla? Vai halua johonkin, joka ei sisällä tuskaa? (On vaikeaa kuvitella sellaista tilannetta.) Jotenkin ajattelen, että kun on suhde, jonka kipukohdat on jo kartoitettu hyvin, sellaisessa on lopulta kuitenkin turvallisempaa liikkua kuin täysin uudessa suhteessa, jossa menee aikansa ennen kuin karikot paljastuvat.

Luulen kyllä oppineeni kaikesta aiemmasta edes jotakin, vaikka tilanne on toki täysin uusi ja täysin erilainen kuin aiemmissa eroissani. Haluaisin ainakin keskustella kaiken selväksi, kuulla toisen tarinan tapahtumista, hyväksyä tarinoiden yhteismitattomuuden, Toivoisin, että meistä voisi tulla joskus ystäviä. Joskus, sitten kun on tarvottu tämän loputtoman surun suon yli. En osaa sanoa, miten voisinkaan osata, toivoisinko meidän vielä joskus palaavan yhteen. Sen tiedän, että yhteys tähän ihmiseen on erityislaatuinen toimiessaan. Mutta että siinä on ollut niin suuria vaikeuksia viime vuodet, etten enää jaksanut, että kadotin siinä ponnisteluun lähes kaiken itsestäni. En ole jaksanut kirjoittaa, tavata ystäviä, mitään. Olen vain sinnitellyt päivästä toiseen. Koettanut hymyillä ihmisille, jotka näyttävät murtuneilta joukkoliikennevälineissä.

Tuntuu pahalta, että joskus oli ihminen, jonka halaukseen saattoi turvautua, ja sitten äkkiä on sanottava sille ihmiselle, ettei enää pysty tai kestä, että muuttuu siinä suhteessa liian surulliseksi ja toivottomaksi. Että jonkin on muuttuttava, ja koska keskusteluista huolimatta mikään hänen tekemisissään ei muutu, suhteen määritys ja välisemme etäisyys olkoon sitten se, joka muuttuu. Ja sitten ei ole enää turvallista syliä. Se on vaikein ja kamalin päätös, jonka voi tehdä. Lähteä sen luota, jota rakastaa, koska kaikki sitä seuraava suru, tuska ja yksinäisyyskin on vähemmän vahingoittavaa sekä itselle että toiselle. Ehkä. Mahdollisesti. Työhypoteesina, mutta se ei ole kuin työhypoteesi, eikä ole mitään sen suurempaa varmuutta.

Kivun tunnustaminen

Voimakas kipu jossain syvällä kehon sisällä on kummallinen tapahtuma. Äkisti saattaa pelätä jopa hengittää, koska ei tiedä, mikä tarkalleen saa kivun hyökymään. Lääkäriaikaan aikaa kolme tuntia. Ei auta kuin hengittää sisään tietoisuutta, että muillakin on vastaavaa, ja ulos ajatusta, että nämä aallot rauhoittuisivat hiukan. Kun kohdistaa ajatuksensa toisten kipuihin ja tuskaan, on helpompaa lakata pelkäämästä, mikä itsen sisällä raivoaa. Sekin auttaa, jos kivulleen saa nimen. Ja tietää, mikä sitä laukaisee.

Koetan hahmottaa kivun alkamista. Luulen, että se on ollut tässä jo päiviä. Aluksi kutsuin sitä väsymykseksi, sitten epämukavuudeksi ja lihaskrampiksi. Eilen oli pakko myöntää itselle, että kipua tämä on, kun ei oikein pystynyt kävelemään tuntemukselta. Nyt en enää pysty teeskentelemään muidenkaan suhteen.

Ja sitten tietysti mietin, että ehkä mieleni vain liioittelee, että tulkitsen pienen epämukavuuden kehräämät stressioireet jotenkin paisutellen. Yin-joogassa on ainakin oppinut sen, että sen mieli kyllä osaa! (Se tuntuu typerältä, mutta niin vain käy aina välillä - että pelkää halvaantuvansa tai ajattelee, ettei voi enää kestää tätä asentoa, haluaisi itkeä, huutaa, irvistää, paeta, ja silti kestää hengitellen ja asennosta pois tullessa ihmettelee miten se saattoi tuntua niin vaikealta. Herramunjee, yksi hemmetin asana!) Hurjaa, miten sama sykkeen ja lymfapumpun aistiminen tuntuu myönteiseltä virittymiseltä esiintymisessä tai tentissä, ja kauhealta todisteelta siitä, että jokin on pielessä, kun koettaa rentoutua epämukavaan asanaan tai on tämmöinen outo voimakas kipu.

Tämä kipu on terävä, uusi, uudenlainen, poikkeava. Siksi menen lääkäriin. (On vaikeaa oikeuttaa itselleen lääkäriin meneminen, koska aina voisi lykätä päivän lisää ja koettaa vain hengittää kipua tiehensä. Ja mistä voi tietää, ettei vain paniikissaan kuvittele kipua jotenkin poikkeukselliseksi?) Lääkärissä on helppoa olla joko reipas ja kipuaan vähättelevä tai sitten itkuinen paniikkimytty. On vaikeaa pysyä asiallisena, harkitsevana ja riskeihin ja tuntemuksiin realistisesti suhtautuvana. Etukäteen ei osaa sanoa, itkeekö vai suhtautuuko itseensä ja kipuunsa sarkastisesti. Tai pyytääkö lääkäriltä etukäteen anteeksi, ettei osaa käyttäytyä samalla tavalla kuin käyttäytyisi ilman kipua ja hätää. Ehkä se kaikki on sallittuakin, mutta tuntuu silti jotenkin pöljältä, miksi se on niin monimutkaista. Tuntuu kuin kipu imaisisi voimat olla vain läsnä tilanteessa ja sanoa, miltä tuntuu.

Nylonsukkikset pesuun

Eilen pesukoneeseen asioita tunkiessani hämmästelin nylonsukkahousuja ja ajattelin, että niin joo, miehet käyttävät välillä juhlissa tämmöisiä kidutushärpäkkeitä. Samoin kuin punaisia korkokenkiä. Sitten tajusin, että monessa huushollissa asiat voisivat olla päinvastoin. Ja että olen joskus ammoin itsekin suostunut moisiin releisiin. Kokeillut jopa tekokuituisia pitsisiä alusvaatteita (siitä ei kyllä tullut mitään, ihotuntuma on kuin kylpisi muurahaispesässä). Ja pysähdyin katselemaan hetkeksi uskomusta, että feminiinisyys on ansaittava sievyydellä ja epämukavuuksiin suostumisella, ja muistin uskoneeni siihen samalla kun tappelin sitä vastaan kynsin hampain. Muistin ajatelleeni, että jos en ole hemaiseva tai ainakin edes vähän yritä jotain sinnepäin, en ole enää mitään.

Nyt kun en ole enää mitään, kun olen vähän kerrassaan vieroittanut itseni noista merkeistä, joita aiemmin pidin about hapen kaltaisina välttämättömyydessään, huomaan toisinaan sääliväni kumppaneitani. Voi olla vähän rasittavaa nähdä ihmistä, jonka mielestä saa olla väsynyt, näyttää väsyneeltä, näyttää vanhalta ja roikkuvalta, olla kiinnostumatta niistä asioista jotka eivät vain nappaa. Joka kyllä uskoo pystyvänsä kontolloimaan mutta jolla ei ole siihen pienintäkään halua. On hämmentävää, että toinen heistä kaikesta tästä huolimatta suostuu kulkemaan kanssani käsikkäin julkisella paikalla. Jossain mielessä olen palannut siihen kohtaan, jossa sievyysviritysteni vähäisyydestä pillastunut äiti voivotteli, etten ole mikään ihminen vaan puoliksi hevonen. Se tuntuu hyvältä. Koska totta puhuen kaikkina niinä vuosina, kun jaksoin yrittää laittaa hiuksia, värjätä naamakarvoja ja sovittautua johonkin naisen malliin, tunsin itseni vähän petkuttajaksi ja mietin, rakastaisiko kukaan minua, jos en yrittäisi niin tarmokkaasti. Samalla kun nautin siitä, miten pystyin muuntamaan itseäni. Että minua haluttiin. Että vaikutin ihan normaalilta. Ehkä kauniiltakin. Se ei vaan enää kelpaa. Se tuntuu väärältä, ja ennen kaikkea itseäni kohtaan väärältä. Ja väärältä nuoria tyttöjä kohtaan. Itse olen aina saanut voimaa meikkaamattomista naisista - heissä on ollut hätkähdyttävää rohkeutta. Sellaista, jota en olisi omasta suvustani voinut saada.

Varmasti suurin osa naisista nauttii enemmän noista meikkaus- jne. puuhista. Koskapa he pitäytyvät niissä ja kuvaavat niitä ryhdistäviksi, piristäviksi, rentouttaviksi, elämää helpottaviksi. (Ehkä ero voisi olla siinäkin, etten taida enää ajatella, että minun pitäisi pysyä ryhdissä, pirteydessä tai etenkään helppoudessa?) Onhan iso osa pikkutyttöjäkin hyvin ulkonäkötietoisia. Mutta meille, jotka emme sitä lapsena osanneet olla, siitä voi aikuisena tulla vapaaehtoisesti otettu kuorma, joka tuntuu epämääräisesti valehtelemiselta. Jonka alas laskeminen tuntuu hyvältä, vaikka sitten onkin kohdattava kaikki ne pelot, kelpaako näin, johtuuko jonkin suhteen laimeneminen lähinnä tästä muutoksesta, ja tietysti arkkivihollinen - mitä ihmisetkin oikein ajattelevat. (Ikään kuin ihmisiä niin kiinnostaisi, paitsi ehkä niitä lähimpiä.)

Totisesti, elämä on omituista.

Uteliaisuuden puuttumisesta

Joskus törmään kantoihin, jotka hätkähdyttävät (ja uteloittavat) itseäni. Usein niissä on kyse toisten ihmisten omista poikkeavien käytäntöjen arvostelmista. Se, mikä näissä kannoissa hätkähdyttää, on kenties tiivistettävissä sanoihin uteliaisuuden puute.

Joku on huomattanut (usein aika asiallisen kuuloisesti) jotain kantansa ilmaisijan toiminnasta tai toiminut jotenkin eri lailla kuin kantansa ilmaisija itse toimisi. Kantansa ilmaisija närkästyy: Toinen on erilainen, hyi! Toisesta kellään ei saisi olla hauskaa maailmassa! Kaikkia tyyppejä sitä pitääkin sietää!

Närkästynyt toki saa olla.

(Vaikka onkin aina hauskaa leikitellä omalla loukkantumisella ja hämmennyksellään ja kysyä, häpeänkö nyt jotain niin kipeästi, että haluan piilottaa sen itseltänikin - miksi nimittäin närkästyisin muuten niin polttavasti jonkun toisen tekemisistä, jotka eivät taatusti mitenkään kuulu omaan vastuualueeseeni ja joihin voin usein vaikuttaa aika minimaalisesti (etenkään takanapäin länkyttämällä)? Eräässä kiinnostavassa artikkelissa, jonka vastikään luin, oli tutkittu häpeä-sanan esiintymistä viiden valtakielen kirjalllisuudessa viimeisen kahdensadan vuoden ajalta. Häpeä-sanan käyttö on systemaattisesti vähentynyt ja muiden epämukavuuden ilmausten määrä kasvanut. Emme häpeä, mutta olemme kasvavissa määrin ahdistuneita, stressaantuneita, närkästyneitä jne. - ja näiden tuntojen määrä kasvaa siinä missä häpeän vähenee. Ehkä takana on muutos tuntemisen tavassa, mutta saattaa kyseessä olla muutos puheenparressakin. Liekö häpeä hävettävämpää kuin ennen? Vaikeaa arvioida. Vai ovatko ympäristömme tai kausaaliattribuutiomme todella muuttuneet siinä mittakaavassa, ettemme enää sitoudu sellaisiin ajatuksiin kuin ajatuksiin kyvyistä ja luonteista? Itse ainakin törmään näihin jatkuvasti arkikielessä, vaikken itse kannatakaan niitä juuri minkään selittäjinä. (Ehkäpä siksi huomaankin törmäykseni.) Moni tutkija joka tapauksessa pitää syyn ja jopa tunteen ulkoistamista ikävästi polttelevan häpeän säätelykeinona: ei minua hävettänyt, mutta tilanne oli vaivaannuttava / ei se ollut minun syyni vaan noiden ja voi pojat, että niiden käyttäytyminen vituttaa.)

Mutta tuohon närkästykseen liittyy usein kummallinen piirre. Sitä toista osapuolta ei yhtään koeteta ymmärtää. Ei olla kiinnostuttu, miksi se toimii tai ajattelee eri lailla. Ja miten se tuon erilaista toimintaa ehkä taustoittavan päätelmänsä perustelee.

Sosiaalisessa mediassa tällainen närkästyksen purkaus näyttää joissain kaveripiireissä lisäksi synnyttävän komppausaallon, jossa kukaan konfrontoi tai kysy alkuperäiseltä närkästyjältä, että eikö sua yhtään kiinnosta, miksi se toinen reagoi tai käyttäytyy tuolla tavalla. Että voihan sillä olla joku syy tehdä niin. Ja voisi olla aika kiinnostavaa tietää, mikä se syy on ja miksi se pitää sitä hyvänä syynä tehdä noin.

On tietysti mahdollista, että aika moni tahdonalaisesti sivulliseksi jättäytyvä lukee saman päivityksen kommentteineen samalla hämmennyksellä ja uteliaisuudella, jolla sen itse luen: kas, tämä tyyppi ei halua ymmärtää, miksiköhän, ja nämä toisetkin vain näyttävät haluavan leimata sen vanavedessä, ja miksiköhän niin? Ja sitten seuraa se ikävämpi - omaan vastuualueeseen kuuluva - miksiköhän, josta on myös jaksettava kiinnostua: Niin, miksiköhän en itse nyt ala konfrontoida tätä ja samalla tutkia, onko hypoteesini lainkaan paikkansa pitävä? Olenko vain leimannut nämä ihmiset keskusteluhaluttomiksi tai uteliaisuudenpuutteisiksi? No, en ehkä. Arvelen, että jos argumentoisin oikein taitavasti, he saattaisivat kiinnostuakin keskusteluun ja houkuttua aiheen tonkimiseen. (Tosin minäpystyvyyteni juuri tässä lajissa on horjuvaista sorttia ja ainakaan moinen toiminta ei avita univaikeuksissa tai vähennä jännitystä elämästä.) Mutta näyttää siltä, että avustamattomina heidän uteliaisuutensa ei heidän kohtaamassaan tilanteessa herää, kukaan muu ei vaikuta olevan kiinnostunut heidän uteliaisuuteen avustamiseensa, ja arvelen, ettei aikani riittäisi, jos konfrontoisin tällaisissa tilanteissa aina tyyliin entisiä työkavereita tai ala-asteen luokkatovereita. (Jostain syystä läheiseni harvemmin kirjoittavat tuohon tyyliin, että vittu mikä urpo kun teki x tai sanoi y, vitun ilonpilaaja.)

En yhtään pidä siitä, että olen huomaavinani uteliaisuuden puutteen esiintyvän useimmiten niillä ihmisillä, joilla ei ole korkeakoulutusta. Se tuntuu elitistiseltä ajatukselta. Mutta toisaalta, näin se näyttää menevän. (Tosin lienee järkevää olettaa, ettei korkeakoulu ole synnyttänyt uteliaisuutta vaan uteliaisuus auttanut kestämään korkeakoulua? Tai ainakin nyt kun olen lukenut joidenkin opiskelijoiden kuvausta korkeakoulupoluistaan, ounastelen sen menevän enemmän näin päin. Toivoisin olevani tässä väärässä ja pelkään, etten ole.) Tai sitten en enää onnistu kuulemaan, että on siellä uteliaisuutta ja halua ymmärtää, mutta se vain jostain syystä ilmaistaan ja siitä keskustellaan tavalla, joka ei edistä vaihtoehtoisten selitysmallien löytymistä.

Tänään luin hämmennyksestä oppimisen edistäjänä ja törmäsin kiinnostavaan väitteeseen: tarvitaan jonkin verran pohjatietoja aiheesta, jotta uteliaisuuden virittävä kognitiivinen dissonanssi olisi mahdollinen. Niinpä: jos aiheesta ei ole mitään tietoa eikä kantaa, mikä hyvänsä väite voidaan hyväksyä semmoisenaan, ei tarvitse kiinnostua eikä uteloitua. (Toisaalta, näytäpä ihminen, jolla ei ole käyttöteoriaa tunteista, motivaatiosta, sosiaalisista pelisäännöistä jne.) Tavallaan näin. Mutta ehkä kyse voisi olla muustakin: vaikka olisi jokin käsitys, sitä ei ehkä myöskään haluta epäillä. Miksi? Koska varmuus tuntuu kivemmalta kuin epävarmuus, koska uteliaisuus on vaivalloista, koska on liian monta kertaa havaittu uteliaisuuden kilpistyvän työhypoteesin sijaan turhautumiseen ja siitä tylsyyteen? Koska epävarmuus ja uteliaisuus mielletään ryhmäkurin rikkomiseksi? (En miellä näin mutta joskus konfrontoidessa huomaa tällaisen ajatuksen nousevan joidenkin mieleen tai jopa kielelle ja siitä puheeseen. Lisäksi minut on lapsena sosiaalistettu tällaiseen ajattelutapaan; itselleni korkeakoulu totisesti mahdollisti uteliaisuuden esiin pulpauttamisen sen sijaan että sitä olisi joutunut edelleen häpeilemään.) En tiedä, tätä aihetta on tutkittu yllättävän vähän tai sitten en ole iskenyt kultasuoneen. (Oletan jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa todennäköisemmin.)

Kai kaikista on tavallaan hauskaa osua oikeaan arvauksessaan. Onhan se hauskaa voittaa lotossakin. Kausaaliattribuutiot vain ovat kovin vaikeita. Sikäli se muistuttaa lottoamista. Joskus käy tuuri. Monesti ei. Todennäköisyys osua selitysarvauksessaan oikeaan tuskin kuitenkaan kasvaa, ellei uteliaisuus viriä ja tilannetta ole oikeasti valmis tutkimaan monilta kanteilta, pompottelemaan vaihtoehtoisia selityksiä ja hyväksymään sekin seikka, että aika harvassa asiassa ensimmäinen arvaus itse asiassa osuu häränsilmään.

Hyvä jos viimeinenkään.

Niin, tuo, minkä julmasti ja kevytkenkäisesti nimeän uteliaisuuden puuttumiseksi, tosiaan hätkähdyttää ja ennen kaikkea uteloittaa itseäni. Mitkähän lienevät villeimmin itsestään ilmoittelevat tarpeet ja toiveet siellä kovalta kuulostavan julkisivun takana? 

Vanhenemisesta ja riittämisestä

Tekemällä jollakin tavalla muuttaa katsantokantaansa. Usein se tuntuu olevan itselleni myös ainoa keino todella muuttaa sitä katsantokantaa. Mikä heijastuu siihen, etten oikein pysty uskomaan, että se, mitä teen, olisi mitään niin pysyvää, että sille voisi rakentaa mitään konsistenttia, tietynlaista itseä. Sitten kun ei usko mihinkään henkiin tai sieluihinkaan, itse jää aika ankkuroitumattomaksi. No, uskon kyllä kehoon ja siihen, että eri kehot reagoivat eri tavoin.

Lupiini kirjoittaa kovin tutun tuntuisesti tekolisäkkeistä. Ripsistä, kynsistä. Lisäisin hiukset ja silikoniset tissit. Ja keinotekoiset vähennykset, rasvaimut. Ja muovaamiset, kuten nenäleikkaukset. Ne kaikki ovat kuuluneet siihen ihmisten piiriin, jossa olen liikkunut, työskennellyt, ollut perhettä, keskustellut. Kuten myös meikkaaminen. Naisilla.

Nyt kun en ole meikannut pitkiin aikoihin (en edes serkun häihin viime kesänä) ja olen lakannut värjäämästä naama- ja pääkarvojakin, huomaan havaintoni muuttuneen. Se on samalla hupaisaa ja traagista. Huomaan katselevani ihmisten kuvia paljon mietteliäämpänä kuin ennen. Miksi tuokin nainen on suhrannut kulmiaan ja silmänympäryksiään? Siinä missä ennen saatoin ajatella jostakusta, että voi hitsit, jos hän vähän yrittäisi, hän voisi näyttää paljon sievemmältä ja virkummalta, huomaan ajattelevani nykyään, että miksihän tämä ihminen koettaa niin kovasti näyttää sievemmältä ja virkummalta (ja näyttää oikeastaan vain omituisen tuhritulta). Ja miksi itse halusin sellaista? Ikään kuin sitä ei erottaisi, mikä on väriä ja mikä silmä.

Kokeilin yhtenä päivänä ripsiväriä mutta kasvoni näyttivät niin räikeiltä, että pesin värin pois. (Meikkivoiteen kanssa olen oireillut aina näin - en kestä ihon tasavärisyyttä, en kykene ihmisten ilmoille tuntiessani valehtelevani niin räikeästi olevani muovia.) Oli vaikeaa ymmärtää, että niin, vielä pari vuotta sitten se olisi ollut normaali, standardi. Ja tällainen vaaleasilmäisyys ja -kulmaisuus, jossa nyt elän, olisi saanut minut tuntemaan itseni satavuotiseksi ja ehkä herättänyt epäilyksiä masennuksesta, toimintakyvyn notkahduksesta, itsekunnioituksen puutteesta tai jostain muusta vakavan kuuloisesta tilasta tai taipumuksesta. Ja kuitenkin, mielialani ei ole silloin oikeastaan eronnut nykyisestä juuri missään olennaisessa suhteessa. En ole oivaltanut mitään suurta. Kunhan jätin meikit pois.

Ja samalla tavalla - jossain vaiheessa jätin muitakin asioita pois tai kiinnityin muihin.

Tuntui pahalta kun opiskeltuani pari vuotta yliopistolla emme enää löytäneet yhteistä säveltä muutaman pitkäaikaisen ystävän kanssa, jotka opiskelivat kovin toisenlaisia aloja. Heitä inhotti jotenkin se, miten kovasti tahdoin käsitteellistää asioita, problematisoida, tonkia. Olin hämmentynyt - olen tehnyt sellaista silloinkin kun olimme vielä ystäviä välittömällä tavalla. Nykyään ajattelen, että kyse oli paljolti kielestä. Aloin puhua sanoilla, joita he eivät ymmärtäneet. En hahmottanut, etteivät he ymmärtäneet, eivätkä he sanallistaneet sitä niin vaan puhuivat kaiken problematisoinnista. Opin. Nykyään koetan olla varovaisempi kielen kanssa.

Olemme ystävystyneet uudestaan toisen heistä kanssa.

Emme ole muuttuneet paljonkaan siitä, mitä olimme lapsina.

Melkoisen ominaisuudettomia. Epäkoherentteja. Muuttuvia. Uteliaita. Kumpikaan meistä ei osaa sieviä kynsiä.

Vanhenemisessa on parasta se, että on elänyt niin monenlaisen vaiheen läpi. Tietää, miltä ne näyttävät sisältäkäsin ja ulkoapäin. Tai ainakin tietää tietyn käytännön kokemuksen kautta jotain näkökulmia siitä, miltä ne voivat näyttää sisältä- ja ulkoakäsin. On kummallista, miten seesteiseksi elämä on käynyt johonkin aiempaan verraten. Tarkoitan: Sitä riittää itselleen. Ainakin itselleen. Ainakin useimmiten, ja silloin kun ei riitä, sillekin voi kohauttaa harteitaan. Ei ole tavoitetta näyttää tietynlaiselta, kuulostaa tietynlaiselta, osua oikeaan. Ei ole tarvetta kokea onnellisuutta hetkestä toiseen, kauhistua kiukkua tai surua, toivottomuutta tai häpeää.

Tuntuu oudolta ajatella, miten on joskus arastellut puhua ääneen puhevian takia. Tai pelännyt uimarantaa, koska vatsa ja käsivarret ovat aina olleet enemmän pehmeän- kuin jäntevänsorttiset. Samastanut oman arvon siihen, mitä ja miten tekee asiat. (Ne ovat vain tekemisiä. Ei niitä pidä väheksyäkään, toki, mutta silti - ne ovat vain tekemisiä ja muuttuvat herkästi.) Ylipäänsä ajatellut, että itsellä on jokin arvo. Tai omalla elämällä. Ja että siitä pitäisi ymmärtää jotain ja sen eteen ponnistella.

Ja sitä lukee toisten sanallistuksia ja ajattelee: Niin, kaunis kuva, mutta ei meistä kukkia ja hunajaa puhkea, vaan selluliittia ja jonninjoutavia työhypoteeseja. Joskus intiimeinä hetkinä toinen saattaa tuoksua uskomattoman makealle, mutta silloinkin saattaa mieleen tulla orkidea, joka saa hyönteiset parittelemaan kanssaan. Silloin voi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi tai huvittua. Nykyään valitsen jälkimmäisen.

Nyt on helppoa tuntea seesteisyyttä, koska on aamu ja on käynyt hyvää sähköpostikeskustelua. Jokin toinen hetki maailma vaikuttaa toisenlaiselta. Mutta nyt, juuri nyt, olen kiitollinen vanhenemisestani ja riittämisestäni. Ne tuntuvat ihmeellisiltä kaiken sen koleerisen kouhotuksen jälkeen.

Sinne saakka että unohdan iloita niistä. 

Heikkous, vahvuus, kehkeytymässä olo ja rakkaus

Viime aikoina olen käynyt lisääntyvässä määrin allergiseksi adjektiiveille vahva ja heikko. Argumentteihin niitä toki sopii soveltaa, mutta aika usein niitä toiseen ihmiseen sovellettaessa vedellään rautalankamallia niin ympäripyöreästi, että itseäni alkaa hengästyttää. Ja ehkä vähän yököttääkin. Tämä on tietysti oma ongelmani. Ehkä muilla ei ole vastaavaa, mutta itselläni totisesti on alkanut olla. Enkä oikeastaan koe tätä minään haasteena, josta haluaisin päästä ohi tai yli. Koetan suhtatua siihen kiinnostuneesti, yhtä kiinnostuneesti kuin näihin määrittelyihin ja leimoihin, jotka koen kevytmielisesti lätkityiksi.

Joku on vahva, koska jaksaa vastoinkäymisiä katkeroitumatta. Tietääkö määrittelijä, kuinka pakonomaista jaksamisen tarve on, tai kuinka paljon ihminen kulissien takana ajattelee kiitollisia vs. purnaavankatkeria ajatuksia? Joku on vahva, koska jakaa parisuhteessa ottaa paskaa niskaan vuodesta toiseen. Mutta entä jos hän onkin vain koukussa suhteeseensa eikä saa koottua voimia ja uskallusta lähtemiseen? Joku on vahva, koska jaksaa aina olla ystävien tukena. Ehkä hänen on helpompaa rakastaa ystäviä kuin itseään ja kaikki, mikä vie huomion pois omasta kivulloisuudesta, on tervetullutta vaihtelua? Joku on vahva, koska uskaltaa näyttää haavoittuvuutensa. Kenties hänellä ei tällä erää ole juuri mitään muuta näytettävää ja jotenkin yhteyksiä tuntuu kuitenkin hyvältä ylläpitää.

Joku on heikko, koska lannistuu muutamasta vastoinkäymisestä. No, katsoja näkee ne muutaman. Ihminen itse voisi tietää useammankin. Ja hän nyt tässä kuitenkin näyttää sen haavoittuvuutensa, mitä toisaalla voidaan ylistää vahvuudeksi. Riippuu taas niin katsojasta, kuka sanoo mitäkin - heikko vai vahva. Joku on heikko, koska ei osaa puolutaa oikeuttaan hyvään elämään ja lähteä suhteesta, jossa häntä kohdellaan kaltoin. Entäpä jos tämä ihminen onkin päättänyt sinnitellä suhteessa ja suuntaa siihen valtavasti tarmoaan? Myös kaltoinkohtelun määritelmät vaihtelevat kovasti. Itse pitäisin kaltoinkohteluna väkivaltaa ja jatkuvaa systemaattista väheksymistä, mutta toisaalta, huomaan kyllä, miten toisinaan - ei, usein - itse kaipaisin enemmän lämpöä, lempeyttä ja aikaa, ja jos tunnen oloni puutteelliseksi ja tajuan, ettei toiselta niitä ehkä liikenisi kellekään missään suhteessa, saatan keikkua siinä rajalla, kohdellaanko minua kaltoin vai ei ja haluanko tämän jatkuvan vai ei. Ei se ole sitä, mitä haluan, muttei tahallista ilkeyttäkään - tarpeet ja toiveet eivät vain kohtaa. Ehkä haluan oppia tulemaan toimeen sen kanssa, ehkä en. Joskus on vaikeaa olla varma. Niin, heikkous. Joku on heikko, kun ei uskalla metsästää unelmiaan silmät kiiluen. Tai sitten hän on selvillä siitä, että pitää enemmän taviselämästä ja omat unelmat ovat ristiriitaisia - voi hahmottaa, miten niiden seurauksissa on liikaa riskitekijöitä, joita ei halua toivottaa tervetulleiksi elämäänsä. Varovaisuuskin on sallittua enkä mielelläni sanallistaisi sitä heikkoudeksi kenessä toisessakaan. Joku on heikko, kun haluaa toisilta apua kriisiensä käsittelyyn ja oksentaa pahanolon yökkösiä. No, hän nyt kuitenkin uskaltaa ja osaa pyytää apua. Eivät kaikki niin tee. Mitä sillä saavutetaan, että tällaista taitoa kutsutaan vahvuudeksi tai heikkoudeksi?

Niin, mitä sillä voi voittaa? Jos kutsuu itseään vahvaksi, kaipa se tuo paremman mielen. Toisaalta puhutaan liian vahvoista ihmisistä, kuten liian vahvoista naisista, jotka lopulta sairastuvat masennukseen. Minun on, se täytyy sanoa, vaikeaa hahmottaa tässä kohdin sitä vahvuutta. Mitä ihmettä sillä tarkoitetaan? Jotain omakuvaa, josta on painettu pois avuntarve, levon tarve, ainainen normeihin sopimattomuuden tuska? Ainainen ylpeys siitä, miten monimutkaisella tavalla on rikki? Ei, mielikuvitukseni tyssähtää.

On yksi tilanne, jossa sovellan itseeni adjektiiveja vahva ja heikko. Tai en oikeastaan itseeni vaan olooni: on olosuhteita, joissa tunnen itseni vahvemmaksi, ja olosuhteita, joissa käyn häälyvämmäksi. Minua ponteennuttavat lämpimät läheissuhteet ja varmuus siitä, että läheisyyteni tekee jonkun toisen elämästä elettävämpää. (Mitenköhän tämä varmuus olisi saavutettavissa? Jaa-a. Etenkin kun ei luota tosissaan siihen, että ihmiset itsekään osaisivat kovin hyvin arvioida näitä seikkoja.) Jossain määrin saan pontta myös laajemman tuttavapiirin ihmisten erilaisuudesta. Se vipisyttää ajatuksia. Ja pitää olla jonkin verran vastusta - ihmisiä, jotka ajattelevat asioista toisin, jotta kykenen hahmottamaan, että ei, itse en ajattele noin, ja tösmistyn yrittämään jäsentää kantaani. (Ilman näitä kokemuksia en jäsennä. Se on nähty.) Häälyvämmäksi itseni saavat se, että tajuan loukkaavani jotenkin läheisiäni mutten ymmärrä tarkalleen, miten. Epäilys siitä, että oikeastaan he olisivat onnellisempia ja vapaampia, jos en olisi heidän lähellään tarpeineni ja toiveineni. Vaikka toki tiedän tarpeeni ja toiveeni varsin vaatimattomiksi, etenkin rakkaussuhteissa. Moni vaatii yhteisen kodin, yhteiset aikataulut, lapset, mitä näitä nyt on. Joskus mietin, loukkaako läheisiäni se, etten vaadi sellaisia. (On niin helppoa leimata, ettei toinen ole tosissaan tai ettei toinen rakasta, jos poiketaan rakkauden rullaporraskaavasta.) Huomaan selkeästi, miten vahvistavat olosuhteet tekevät itsestäni hetkeksi varmemman ja sietävämmän: väkijoukot eivät tunnu niin uhkaavilta, koska mukana on turvaihminen, saan nukahdettua nopeammin musiikin jälkeen, oletan ihmiset hyväntahtoisemmiksi. (Tätä asiaa on tutkittukin ja tässä kyllä oireilen ihmisenemmistön mukaisesti. Mitä läheisempi suhde, sen vähemmän pelottavat ja sen helpommilta tuntuvat monet asiat.)

Tässä on vain se ikävä puoli, että sitten kun vietän sellaista vaihetta kuin nyt - melko erakkomaista ja pelokasta, eikä ole ketään, joka saisi minut tuntemaan oloni turvallisemmaksi - huomaan sen melko terävästi ja saatan ahdistua siitä, ettei minulla ole turvaihmistä. Haluaisin olla oman itseni turvaihminen mutta en selkeästi vielä oikein osaa sellaista. (Ja, todettakoon, eipä näytä osaavan ihmiskunnan enemmistö muutenkaan. Ehkä se on väärä toivomus.)

Usein en itse tiedä tarkalleen, mitä lopulta haluaisin. Että elämä menisi juuri niin kuin tahtoisin vai että pystyisin nykyistäkin paremmin hyväksymään juuri tämän kohdan, jossa olen. Tältä kai tuntuu olla kehkeytymässä. Ja sitten luen taas jonkun linkkaaman jutun, jossa määritellään hyvä ja huono suhde ja olen luiskahtamaisillani syyllisyyteen ja epäuskoon: Voiko olla, että vain petkutan itseäni halutessani hyväksyä? Totta kai voi! Ehkä en vain uskalla tehdä asioita, joita oikeasti haluaisin tehdä? No, olisi kyllä ensin kätevää keksiä, mitä ne ovat. Paitsi ehkä saada enemmän halauksia ja läheisyyttä. Millaista rakkautta oikein haluaisin? Paha sanoa. Mutta haluaisin, etten pelkäisi niin usein, että loukkaan, jos kosketan tai haen yhteyttä. Tai ettei toinen pelkäisi koskettaa minua. Tai kertoa, mitä hänen mielessään liikkuu.

Niin, en halua sanoa, että on vahvuutta tai heikkoutta pyöritellä näitä ajatuksia. Ne tulevat, niitä voi tutkia, niistä voi päästää irti. 

Alle viikon tauko ja nämä puut

Ollessani toisaalla joku oli käynyt kuiskuttamassa puille, ettei kukaan muu voisi koristautua niiden puolesta.

Seurasin arvostamaani joogaopettajaa hänen varsinaiseen opetuspaikkaansa. Hänen mainitessaan, ettei hän jaksa suunnitella tuntejaan minkään kuunvaiheiden mukaan, "tiedättehän, kuunvaihe jonka aikana kynnet kasvavat paremmin ja niin edelleen", ymmärsin, miksi hänen tunneillaan en ala kiristellä hampaita. Eläköön selväjärkisyys, epämukavuusalueelle minuuteiksi hengittämään asettuminen ja sen kaiken hyväksyminen.

Silti ärsytti tunnin päättäminen namasteen. Otin sen harjoitteena vastaan: no, tarkkaile nyt, miten ärsyttää. Ärsyttihän se kaiken sen muun jälkeen, mokoma ajatus, että tunnistetaan jumalinen toisessa. Sielu. Ei. Ei ikinä, ei minussa. Olen täysin tämänpuoleinen, hengittävä, sykkivä olento. Elävää tuntoista lihaa. Josta ei ole yksinään juuri paljon mihinkään. Ei edes kirjoittamaan! Taatusti kaikki tarvittava viisaus ei asu tässä kehossa. Eikä tämä keho ole umpio.

Katson sinua tietääkseni, mitä tunnen. Joskus ilmeesi saa purskahtamaan itkuun tuosta noin vain. En tiennyt sitä ennen tilannettani niin lohduttomaksi.

Joskus olen niin väsynyt ihmisten jumaluuksien, sielujen ja mystiikan tarpeeseen, että haluaisin huutaa ääneen. Sitten rauhoitun. Eivät kaikki ole tutustuneet nuorina aikuisina occamin partaveitseen. Enkä minäkään pidä kaikessa yksinkertaista ja pelkistettyä esteettisenä vaikka tietyissä maailmankatsomuksellisissa ratkaisuissa pidänkin. Tai ehkä kyse ei ole estetiikasta vaan halusta vahvaan toimijuuden tuntoon. Jalatmaassuuteen. Se tuntuu nykyään suurinpiirtein arvaamattomammalta kuin new age. Että ottaa kokemuksen kerrallaan, kääntelee niitä, hyväksyy ne tämänpuolisin termein. Tämänpuoleinen on ihmeellistä. Kuten puut.

Puut oivalsivat saman tien ja tekivät sen, minkä parhaiten osaavat. En suutu omasta metaforastani, koska kukaan ei voisi ottaa sitä vakavissaan. Toivottavasti.

Matkalta palattuani editoin kuvat

Huvittaa tämä matkakuvien editoiminen. Tyyppi käy suurkaupungissa ja tykkää sen vilinästä, mutta kuvaa lähestulkoon ainoastaan kissoja, hyönteisiä, kukkia ja kaakeleita. No ok, on muutamasta ränsistyneestä talostakin kuva. Ja tyhjästä kadusta. Ja auringonlaskusta. Ehkä siinä on jotain sellaista, että kuvaaminen vaatii pysähtymistä, ja jos on paljon ihmisiä, ei halua pysähtyä vaan liikkua mahdollisimman nopeasti, solahtaa lomitse ja jäädä huomaamatta. Kai vain hahmotan ihmiset enemmän tuoksuna, liikkeenä ja jonakin väistettävänä kuin visuaalisina kappaleina. Tanssiessaan ihmiset ovat kiinnostavia kuvattaviakin, mutta istuessaan ja kävellessään näemmä eivät. Maisematkin ovat hankalia kuvata kameralla. Niitä on parempi kävellä.

Sanoin useimmat tärkeät asiat (visuaalisia yksityiskohtia lukuunottamatta - ja ne ovat tärkeitä) tuntuvat helpommilta kuvata kuin kameralla. Tai ei helpommilta - mutta olen tyytyväisempi siihen, miltä asiat kuulostavat, sitten kun ensin pähkin ilmaisun kanssa. Joskus mietin, miten ihmiset tuntuvat ahdistuvan muiden kuvista naamastossa. Vaikka ne ovat vain kuvia. (Toisaalta kyllä olen huono ahdistumaan sanoistakin täällä, koska kuten Eco sanoo, sanat ovat ne, millä voi valehdella. Heh, representaatiot.) Itse ahdistun vain niistä kuvista, joissa itse esiinnyn. Joskus koulin itseäni jakamalla niitä, mutta aina siihen liittyy vissi outous - enhän koskaan näe muuten itseäni tärkeissä kokemuksissa, ja muutenkin, kun on kiinnostunut jostain, itsetietoisuus liudentuu muurahaisen pierun kokoiseksi, mikä on eittämättä nautittava tila. En tiedä, kokevatko itsensä enemmän kauniiksi tai älykkääksi kokevat ihmiset jotenkin toisin. Ehkä. Onneksi maailmaan taatusti mahtuu jokainen tapa kokea se. (Osa ihmisistä tuntuu kyllä ahdistuvan siitä, ettei joku toinen onnistu kokemaan itseään kauniiksi tai älykkääksi. Siihen on vaikeaa keksiä mitään muuta sanottavaa kuin että eiköhän niin kokeva ihminen kuitenkin tule toimeen sen näkymänsä kanssa, jos näyttää kuitenkin pysyvän toimintakykyisenä ja hyväksyvän itse kokemuksensa. Useimmat meistä pystyvät siihen varsin mainiosti. Vaikka ei kai mulla mikään velvollisuus ole kertoa tätä kellekään tai huolestua toisten ahdistumisista - ja ehkä he haluavatkin ahdistua? Mistäs minä siitä mitään tiedän. Kaikilla meillä on omituiset särömme ja niistä käsin kai juuri kehitymme.)

Maailmassa riittää liki loputtomasti kiinnostavaa havainnoitavaa. Jopa omia mielenliikkeitään on mukava havainnoida samalla tavalla kuin muurahaispesää tai valon liukumista seinällä. Jonain sellaisena, mitä ei tarvitse kontrolloida. Koska ei ole thoughtcrimea. Tai feelcrimea. Teot ovat eri asia, niitä on mietittävä. Ja keho. Vaikka haluaisin kirjoittaa, ettei ole bodycrimea, jotenkin omasta kehosta ulkoa käsin otettu kuva voi tuntua sellaiselta, koska kehon kuvaamiseen ja kehona kuvassa olemiseen liittyy niin paljon konventioita ja esineellistäviä standardeja. Etenkin jos kuvaa ei ole otettu salaa tai luontevasti esimerkiksi jonkin tilanteen osana vaan on joutunut pysähtymään ja pyytämään toista ottamaan kuvan, kuva ahdistaa. Miksi pyytää sellaista? Kai koska siitä on jonkinlainen sosiaalinen konventio. Ja sitten kun editoi kuvia, näkee selvästi, miten jäykkänä kompuroi jouduttuaan omasta päähänpistostaan kameran takaa sen eteen, pysähdyttyään omaan keholliseen olemassaoloonsa ja havaittavuuteensa - katselee varpaitaan, supistaa raajat kehon kylkiin, lyhentää itseään, työntää hartiat eteen ja ylös, koettaa näyttää mahdollisimman nöyrältä, pieneltä ja huomaamattomalta. Enemmän lyönnin- kuin katseenkestävältä. Ja samalla konventioon kurkottavissa kasvoissa suu hymyilee mutta silmät eivät - silmät tapittavat täynnä kysymystä, pitääkö minun tosiaan näkyä ja näyttäytyä visuaalisena kappaleena, jonka osat ovat suhteutettavissa toisiinsa, ja ilmeessä on ripaus paniikkia siitä, että näinkö sitä toisille on kaiken aikaa näin näkyvä. (Vaikka kuinka tietää, että useimmat ihmiset katsovat korkeintaan vain itseään ja vihaamiaan ihmisiä ilkeästi, mittaillen, mieleen hiipii tässä kohdin epäilys, mistä sitä voi tietää, ovatko he kilttejä vai eivät. Vaikka sitä ajattelee, että ei se heitä kiinnosta, muistaa liian selvästi Suosikin kirjeenvaihtopalstan toistumistaan toistuvan fraasin "läskit ja rillipäät älkööt vaivautuko".)

Minulle on suuri arvoitus, mistä sikiävät ne naiset, jotka nähtävyyksillä väläyttelevät hymyjä ja onnistuvat oikaisemaan itsensä, poseeraamaan jähmettymättä, kulmia kurtistamatta tai maahan tuijottamatta, keho ja raajat pitkinä ja virtaavina. Luoja paratkoon että olen sitäkin yrittänyt. Mutta ei siitä tule mitään. Itsetietoisuus kutistaa kehoni häpeävään asentoon, ja ellei minulle ole jotain erityistä tekemistä kuvanottohetkellä, näytän siltä kuin samaan aikaan haluaisin kadota maan päältä ja yrittää reippaasti pysyä pystyasennossa ja virnistyksessä. (Itse asiassa tanssiessakin käy niin, että jos huomaan, että minua kuvataan, alan tuijottaa varpaitani ikään kuin minun pitäisi katsoen varmistaa, mitä jalat tekevät, kun kerran joku muukin näkee ne ulkoa käsin. Monelle, olen huomannut, käy aivan toisin päin! Samalla tavalla tuntuu kammottavalta joutua opettajan tarkkailtavaksi liikuntatunnilla - senkin, minkä osaa varmasti, sotkee ihan taatusti hänen tuijottaessaan. On vaikeaa kanavoida huomiotaan ponnistamiseen, kun huomio vuotaa siihen, että itseä tarkkaillaan. Päättelen personal trainerien yleisyydestä, että moni taas pystyy ponnistamaan paljon sinnikkäämmin tarkkailtuna. Niin erilaisia me olemme.) Vasta kameran takana tai paikassa ilman kamera-osoittaa-itseen -fokusta voi huokaista ja unohtaa itsensä muuna kuin näkökulmana ja lähestymistapana, tuoksuna, sanoina, tanssina - sellaisena, josta on helpompi olla huolestumatta. Se on se itse, jonka tuntee ja josta jollain tavalla jopa pitää ja joka on hyvä sellaisenaan, jolle ei ole standardia.

Deletoin taas yhtä lukuunottamatta matkakuvat itsestäni. Siitä yhdestäkään en pidä, mutta annan sen olla. Ehkä osaan pitää siitä kymmenen vuoden kuluttua. Harmittaa, miten vähän kuvia on ensimmäisen tutkinnon vuosilta, toisista tai itsestä. Aivan kuin elinvuodet 20-30 olisivat silkkaa mielikuvitusta. Silloin ei ollut toimivaa kameraa eikä tätä nykyistä kulttuuria. Ehkä olisin ahdistunut kuvista silloinkin. Todennäköisimmin. Vaikka siinä iässä sitä osuikin edes hieman paremmin siihen standardiin, jonka mukaan naiskehoa useimmiten kuvataan.

Kehon kuuntelemisen palkitsevuus

Toisinaan hätkähdän miettimään, miten ryhdyin taas lähestulkoon erakoksi pitkien sosiaalisten vuosien jälkeen. Näen kyllä ihmisiä lounaalla ja liikkunnan merkeissä, mutta siinäpä se sitten onkin. Kai se on sitä, että lopulta on palkitsevampaa kuunnella kehoaan? Pidän enemmän elämästä, jossa en kutise, kärsi unettomuudesta, ärsyynny pienistä ja niin edelleen. Jossa en kiskaise itseäni niin väsyksiin, että olisin kaiken aikaa kivi kengässä. Olkoonkin, että se tarkoitaa sitä, että toisinaan kuullessani jonkun puhuvan siitä, keitä kaikkia hän on nähnyt ja mitä he ovat tehneet, synnyttää pienen, nipistävän yksinäisyyden ja toiveen, että löytäisin joskus läheisiksi ihmisen tai ihmisiä, jotka haluaisivat nähdä siihen aikaan päivästä ja sellaisissa merkeissä, joista itse pidän. Tarkoittaen: ei iltaisin, ei joukkioissa, ei alkoholiavusteisesti. Ei, elämäni on kaukana optimaalisesta, mutta ei se mitään. Tiedän täydellisyyden mielen heijastukseksi maailmaan, ei joksikin, minkä voisi todella saavuttaa. Kaikkea ei voi saada.

Mutta aika paljon voi saada, kun priorisoi.

Tietysti se tuntuu hieman oudolta, että kun priorisoi siten kuin nyt itse satun priorisoimaan, saa jatkuvasti törmätä tutkimuskirjallisuudessa mainintoihin siitä, miten tätä strategiaa käytetään esimerkkinä siitä, miten lyhyen tähtäimen etu asetetaan pitkän tähtäimen etua tärkeämmäksi ja siten kärsitään oikeastaan enemmän pidemmällä tähtäimellä. Olkoonkin, etten enää usko niitä kirjoja. Pitkään koetin uskoa ja koetin muuttaa itseäni oikein hartiavoimin. Nykyään kysyn: Eikö se, että elää onnellisena ja tyytyväisenä arkea, todellakaan riitä? Pitääkö jokaisen todella olla hillittömän ekstroversion valloissa? Onko nyt varmasti totta, että on huolestuttavaa, jos läheisiä ystäviä onkin vain yksi tai kaksi (ja läheisiä siten, miten joku toinen on heidät keksinyt määritellä)? Eikö riitä, että tuntee olonsa hyväksi ja kokee saavansa tukea, jos sitä kaipaa? Ei kaikissa suhteissa, tietenkään - lopulta jokainen on hyvin yksin valintojensa, perimänsä, identiteettinsä, kuolevaisuutensa jne. kanssa - mutta useimmissa kohdin, sellaisissa, joissa voi kuvitella saavansa apua toisilta?

Olin eilen töissä vaaleissa, tutustuin mukaviin ihmisiin, nautin keskusteluista ja niin edelleen, silmäilin kiinnostuneesti äänestäjiä, heidän asento- ja liiketottumuksiaan, ja sitten illalla olin aivan itkuisen väsynyt kaikesta siitä informaatiosta. Demokratian tukeminen koneiston pienenä osasena tuntui mukavalta mutta oli taas yksinkertaisesti aivan liikaa. Tunsin niin syvää yksinäisyyttä sen kaiken ylimenon osalta, koska kukaan lähipiirissäni ei ymmärrä tätä ylikuormittumista kovin hyvin ilmiönä. Ei sitä, miten helposti ja nopeasti se tapahtuu, ei sitä, miten en pidä sitä erityisen vaarallisena - tiedän palautuvani nopeasti - , ei sitä, miksi aina välillä altistan tietoisesti itseni tällaisille tapahumille muistuttaakseni itseäni siitä, mitä ne teettävät, ei sitä, miten siihen väsymykseen ei liity ihmeemmin kielteisiä tunteita mitään altistavassa tapahtumassa sattunutta kohtaan. Vain liikaa ihmisiä päivän aikana. Siinä kaikki. Ja sitten, yöllä, yksinäisyys, kun haluaisi jonkun halaavan, ja kaikki ovatkin juhlimassa jossain vaalitulosta (jota en itse näe erityisen juhlavana vaikka äänestämäni puolue saikin lisää paikkoja - koska mikä laulaen tulee, se viheltäen menee; se, että universalismi kävisi äkisti suosituimmaksi arvo-orientaatioksi ei jotenkin tunnu uskottavalta). Sekin tuntuu joskus ihmetyttävältä, miten monet läheiset näkevät osakseen yhteiskunnassa sellaisen asiantuntijaroolin, jossa livutaan tapahtumien yläpuolella ja käydään kyllä analysoimassa tapahtunutta jälkikäteen, mutta ei koeta tarpeelliseksi itse olla mukana takaamassa arvokkaaksi koettujen asioiden käytännön toteutumista (kuten itse koin äänestysvirkalilijana toimiessani koettavani tehdä). Illalla olin hämmennyksestä ja väsymyksestä solmu, ja solmuaminen jatkui aamullakin.

Niin vain  käy, kun unirtymiä työnnetään. Pääsimme lähtemään virastotalolta vasta iltayhdentoista aikaan kotiin. Oli vaikeaa nukahtaa. Oli vaikeaa herätä. Itketti itkettämistään. Kun olen tarpeeksi väsynyt, en osaa olla kovin kiltti itseäni kohtaan ja saatan kyseenalaistaa koko olemassaolon oikeuteni. Tänään olin kyllä aika hyvässä iskussa sen suhteen. Mutta annoin ajatusten tulla ja sitten kysyin niiltä: mitähän yhteyttä näillä on huonosti nukuttuun yöhön ja levon tarpeeseen? Tarvitsisinko ehkä lepoa? Niinpä tänään olen vain ulkoiluttanut koiraa, käynyt pilatestunnilla ja nukkunut. Nukkunut väsymykseen väsymistä pois.

Se auttaa. Keho tietää, mitä haluaa. Ja kun se saa sen, ei tunnu vaikealta, että valitsee monissa kohdissa toisin. Tai että kuormittuu välillä itkuiseksi mytyksi. Sitähän se elämä on: vaihtelua. Tuntui hyvältä herätä pitkältä päiväunelta ja todeta lempeyden ja kiltteyden palanneen, tuosta noin vain, ponnistelematta.

Hyvinvoinnin top ten

Hyvinvoinnin itsetarkkailun mittatikkuni top ten -väittämiksi ovat pitkällisessä tarkkailuprosessissa karsiutuneet: Näen aistimellisia ja tunnepitoisia unia, jotka muistan herättyäni. Jaksan suhtautua erilaisiin uskomusjärjestelmiin ja elämäntyyleihin ystävällisen kiinnostuneesti. Itken ja nauran viikottain. Herään hyväntuulisena ennen kelloa. Illalla nukuttaa. On ihmisiä, joita osaan ja saan halata. Minun ei tarvitse saada toisilta vahvistusta ratkaisuilleni vaan kestän erimielisyyden siitä ihmeemmin ahdistumatta. Useimmat loukkaantumiset eivät tarkemmin syynättynä paljastu loukkaantumisen arvoisiksi eivätkä pelot pelkäämisen arvoisiksi. Voin katsella mielenkiinnolla ja myötätuntoisesti, miten tartun ympäristön aloitteisiin sen kummemmin suunnittelematta. Huomioni kohdistuu pääosin muualle kuin siihen, miten hahmotan itseni tai miten joku toinen minut hahmottaa. (Heh, voin kyllä ymmärtää, että tätä lukevalle sitä voi olla vaikeaa hahmottaa - täällä kun lähinä tongin identiteettikytköksisiä asioita. Mutta teen sen tällä tavalla, tiivistetysti. Muualla sitten muuta.)

Itselleni erinomaisen tilan erottaa hyvästä tilasta lähinnä kaksi kohtaa, ne vaikeimmat: unet (ha, unta ei noin vain tietoisesti sumuteta) ja spontaani ympäristön aloitteisiin tarttuminen (joka kyllä aika hyvin tuntuu mittaavan sitä, miten auki olen - jos jotain myllertää pinnan alla ja pakottaa huomion puoleensa, tämä putoaa unien kanssa heti ensiksi pois; ja ihan järkevää, että putoaakin - jos jotain on käsiteltävä, se on käsiteltävä). Tämä kevät on ollut hurja, koska opetusharjoittelun aikana olin niin säpissä verrattuna tähän, mitä koen itsekseni tekstin kanssa jutustellessani. Molemmat tilat virittivät uteliaisuutta ja iloa, mutta vasta nyt unet palasivat ja huomaan suhtautuvani joustavammin käytännön ehdotuksiin. (Sillä on aikalailla tekemistä senkin kanssa, että kalenterissa on merkinnättömiä päiviä.)

Silti pidin myös opetusharjoittelusta ja voisin kuvitella opettavani. Tunnen itseni varsin etuoikeutetuksi, että lopulta pääsin pedagogisiin sisään ja sain vielä niin mukavat harjoittelupaikat. Olen ihmetyksellä katsellut, miten muutama ihminen nurisee naamastossa pedagogisista opinnoista ja pitää niitä täytenä paskana. Enpä tiedä. Olen opiskellut kohta neljännen tutkintoni ja minulle silti siinä tuli paljon uutta ja tarpeellista hihankäänteeseen piilotettavaksi. Ehkä me ihmiset vain poimimme eri asioita, koemme tarvitsevamme eri tavalla uusia näkökulmia?

Olisi mukavaa kuulla, millaisia oman hyvinvoinnin mittatikkuja muilla on.