Eläimiä hädässä ja ilossa

Avaan sähköpostilaatikkoni.

Tänään on kaikkea muuta kuin keskinkertaisen tylsyyden päivä.

Ensiksi huomaan WSPA:n kerjuukirjeen ja surautan rahaa Visalla (vähän vaan, köyhä osapäivätyötön) Pakistanin eläimille. Harkitkaa tekin. Kotieläimet kuntoon lääkiten ihmisetkin kohentuvat nopeammin. Itkettää.

Ja sitten, sähköpostia Editasta. Tuntihommaa tekstin editoinnissa! Voitte uskoa, että kiipeilisin jouluköynnöksissä, jos niitä olisi kirjastossa (bloggaan tietysti töistä, onhan lauantai, osa-aikatyöttömän viikon ainut arkipäivä, mutta ei enää ensi viikosta, jei). Sen sijaan hymyilen kuin puuhevonen ja kollega tuntuu kokevan halua potkaista mua. Kun kommentoin jotain hieman negatiivisesti, hän sanoo: "Vain kustannustoimittajat osaavat tuonkin jutun." En osaa muuta kuin turskavirnistää takaisin ja sanoa: "Joo joo joo!"

Tulee asiakas, palauttaa kirjan, pahoittelee myöhäisyyttä. Äkkiä hän huutaa:"Hei, se olet sinä!" Katson tarkemmin, minäkin tunnistan. Emme syöksy halaamaan pöydän yli, mutta suupielet ovat vääntyä sijoiltaan tunnistamishymystä. Vanhoja tuttuja filosofian laitokselta, yliopiston alkuajoilta. Rupattelemme, hän lupaa tulla jokin toinen lauantai uudestaan tervehtimään, nyt on kiire jumppaan. "Ihana kuulla!" huokaamme toistemme kuulumisille.

Joulumieli valtaa minut, ja toivon mukaan myös Pakistanin eläimet. En usko, että visailuni niitä vielä paljon kohentaa, mutta varmasti maailmassa on miljoonia veloenoja, joiden sydän on nauhoittamatta ja putoamaisillaan joka askeleella. Itse asiassa, taidan tänään itkeä silkasta helpotuksesta takahuoneessa juurespihvien ja herneiden ääressä. Ihan vain sitä, etten ole yksi Pakistanin eläimistä.