Luonteen heikkouksista

"Etkö pelkää, että kieltäytyessäsi syömästä samaa ruokaa kuin toiset tulet leimatuksi ja urasi tyssää siihen?" kysyy korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa oleva keski-ikäinen mies erään liikevaihdoltaan varsin vakuuttavan yhtiön pikkujouluissa katsellen lautasellani olevia juurespihvejä.

Sävy on isällinen ja aavistuksen verran makeileva. Hänen lautasellaan on tietenkin kinkkua. Hän ei kykene katsomaan silmiin yhtä pitkään kuin minä vaan joutuu laskemaan katseensa. Kun hän uskaltaa vilkaista uudelleen, hymyilen takaisin, mutten hiukkaakaan suopeasti vaan ainoastaan skalpellisti. Pari viinilasillista on tehnyt minusta valmiin vastaamaan hirviömäisyyksiin samalla mitalla. Isken koko vaivalla hankitun kyvyn suhtautua asioihin asioina näytille samalla tavalla kuin lapset iskevät molemmat kädet pianon koskettimille: syntyy hirvittävä riitasointu.

"Siinä tapauksessa niin käyköön."

Se on viimeinen vuosi sen yhtiön hallituksessa. En halua sinne enää seuraavaksi. Tajuan, että minusta ei ole sellaiseen. Muutkin tajuavat sen jo. Kokoukset venyvät mielikuvituksessani harmaiksi, kuraisiksi juniksi. Niiden kankeaminen raiteilta on toivotonta. Saatan korkeintaan muiden huomion hetkeksi herpaantuessa heittää nopean vaikkakin pitkään hiotun argumentin, mutta perusteleminen ei ole talon käytäntö ja siihen reagoidaan haukotellen ja silmiä pyöritellen. Yksi pojista sentään hyväksyy minut. Hänellä on takanaan niin paljon vanhaa rahaa, että hän on ehkä nähnyt tällaistakin käytöstä. Hänen ei tarvitse pelätä eikä nuoleskella saadakseen, mitä elämältään tahtoo. Sitä hän ei sen sijaan tajua, miksi minä en pelkää. Mutta hän näkee, etten pelkää, ja hyväksyy sen lähtökohtana, jota ei voi muuttaa.

Välillemme muotoutuu nopeasti, jo parin kerran jälkeen, salainen liittolaisuus. Sen näkee tavasta, jolla nyökkäämme toisillemme. Hän puoltaa toisinaan yllättäen jotain, mitä sanon. Silloin eräs tytöistä alkaa hipeltää helmiään neuroottisesti eikä ole selvästikään uskoa korviaan. Ehdotus tukahdutetaan joka tapauksessa enemmistöpäätöksellä. Joskus hänkin ehdottaa jotakin. Kerran ehdotuksessa on itua, ja innostun kehittelemään sitä ääneen eteenpäin. Meidät vaiennetaan nopeasti. Yleisesti ottaen, ehdotuksia toivotaan esitettävän, mutta niistä ei käytännössä pidetä.

Emme puhu toisillemme pikkujouluissa. Miksi puhuisimme. Ei meillä ole toisillemme mitään sanottavaa. Jossain mielessä olemme samassa junassa, mutta eri syistä. Hakeeko hän ehkä kokemusta jotain perheyhtiötä varten? Sen verran hän saa sanottua, että journalismi kiinnostaa häntä. Nyökkään. Hän on lukenut kaksi novelliani, muttei sano lainkaan, mitä piti niistä. Nyökkään taas. Sanon: "Niin no, ne nyt ovat sellaisia hahmotelmia." Helvettiäkö minä siellä teen? Siinä vaiheessa tiedän jo, etten mitään. Siellä ei hahmotella mitään.

Luulen etukäteen, että tytöistä tulee liittolaisiani, mutta niin ei käy. Muilla tytöillä on kaulassa helmet ja korvissa sievät napit. Taitaa olla kautta, jolloin en enää tunge hakaneulaa korvalehteni läpi, kautta jolloin en käytä mitään koruja. Laitan vain mustaa eyelineria liikaa. Muiden tyttöjen hiukset on leikattu, raidoitettu ja aseteltu tuuheasti jonkin aineen avulla ja ihon väri on meikkivoiteesta tasainen paitsi poskipunaviirujen kohdalla. Minun hiukseni roikkuvat ja menevät välillä ruokalautasellekin. Olen syönyt huulipunani aikapäivää sitten. Muilla tytöillä on sievät vaatteet ja kultaiset kellot, ja suunnitelmia naimisiinmenosta, urasta ja ties mistä. "Mutta mitä sinä teet valmistuttuasi?" he kysyvät kuullessaan, mitä opiskelen. Kohautan hartioitani ja sanon, ettei sen ole niin väliä. Nyt opiskelen.

Tytöistä tämä on selvästi pahempi asia kuin pojista, joiden mielestä olen vain vähän outo vaikka sentään minihameessa. Poikia huvittaa - joskaan en tarkalleen ymmärrä miksi - se seikka, että pukeudun halvasti ja suttuisesti vaikka toisaalta liikun sulavammin ja tarkemmin kuin toiset ja osaan ottaa tilani keskustelussa, joskus jopa miehenröyhkeästi. Tyttöjä taitaa huolestuttaa, että pilaan heidänkin maineensa. Ikään kuin heidän lokaamisensa minua jaksaisi kiinnostaa, kun en omasta maineestanikaan juuri piittaa. Näen, miten asiat hahmottuvat, mutta minulle ne ovat yhdentekeviä. En tunne yhteenkuuluvaisuutta mutten pidä tyttöjä kilpailijoinakaan - me yksinkertaisesti painimme täysin eri sarjassa. He haluavat jotain aivan muuta, ja vaikka he seisovatkin rintamana kaiken sen edessä, mitä mieluiten edistäisin, ei tämä ole koko maailma. Vuosi vain, hiljennettyjä ehdotuksia.

Sinä vuonna tajuan, että luonteessani on vakava heikkous. En osaa enkä halua nuoleskella. En osaa myöskään arvostaa ihmisiä, jotka alentuvat sellaiseen asiaa kummemmin miettimättä. Huomaan toisilta puuttuvan pyhyyden kokemuksen ja järkytyn siitä liikaa. Heitä eivät asiat kosketa. Riisto ja loukkaukset eivät ulotu heihin saakka. He ovat kiinnostuneet julkisivuista ja siitä, että vaikuttavat miellyttäviltä. En tiedä, mihin nuo ihmiset ovat nykyään päätyneet. Toivon, etteivät asemiin, joissa päätetään mistään tärkeästä. En tahtoisi ajatella, että näissä asemissa olisi ihmisiä, joita kiinnostaa se, ettei paidassa ole nyppyjä tai että vaikuttaa siltä, että innostuu kuollakseen jokaisesta pomon ideasta.

Sellaista saattaisi olla hyödyllistä osata näytellä.

Toisaalta luulen, että jos sellaista osaisi näytellä, muuttuisi aika pian roolinsa mukaiseksi. Se ongelma väliaikaisilla projekteilla tapaa olla: Näyttele ihastunutta hetki, ja johan olet kiipelissä. Tai jyrise hetki asiantuntijan rintaäänellä, ja kun joku korjaa hypoteesin, olet tyrmistynyt auktoriteettisi kyseenalaistamisesta. Näyttele, että sinulle on tärkeintä, että olet mukana myötäkarvaan ja äkkiä huomaat, ettet tule enää toimeen ilman noita hyväksyviä katseita, nyökkäyksiä ja ennen kaikkea jaettua paheksuntaa noita toisia kohtaan. Et tule toimeen ilman sitä tunnetta, että voit katsoa sisäänastujaa kylmästi ja olla nyökkäämättä hänelle takaisin.

Se on pirullinen peli. Olen ollut paarialuokkaa niin monta vuotta elämästäni, että tunnistan yli-ihmisten eleet vaikka unissani. Ja siinä on syy siihen, miksi en pelkää: en halua olla yksi noista yli-ihmisistä, jotka halveksivat alemmiksi kuvittelemiaan. Sillä kuvitelmaahan se on. En suostu alistumaan, häpeämään ja matelemaan, mutten myöskään polkemaan ketään. Nyökkään kaikille, ja jokainen takaisin nyökkäävä solmii kanssani sopimuksen. Ei se tarkoita, että sitten ollaan parhaita kavereita, mutta jos tulee todellisia ongelmia, olen valmis loikkaamaan koska tahansa ikkunasta pihalle ja nelistämään paikalle.

Niin että kun tuijotan typerän kysymyksen esittänyttä miestä niin kiinteästi, että hänen on lopulta laskettava ja nostettava katseensa saadakseen vastauksen kysymykseensä, en halua alistaa häntä, ainoastaan palauttaa hänet sille tasolle, jolle hän kuuluu - samalle, jolla itsekin olen.

Mutta jokin menee pieleen.

Vastaus, jonka annan, hermostuttaa miestä. Vai onko se tuijotus? Vai ehkä se, että en kuulu joukkoon sillä tavalla kuin yksi viidestä adjektiivista ei kuulu joukkoon verbaalista älykkyyttä testaavissa lomakkeissa, edessä takana sivulla alla sisällä? Vai onko se eyeliner, joka on valunut ryppyyn silmän alla tehden katseesta vanhan naisen tuijotuksen, jolle on turhaa valehdella? (Tästä on vuosia - sinä vuonna minulta kysyttiin vielä papereita kaikkiin ravintoloihin.)

Mies nielaisee, perääntyy, kyyristää hartioitaan. Olen koettanut sanoa: "Ymmärrä nyt, että jonkun motiivit tulla tänne saattavat olla erilaiset kuin mihin olette tottuneet ja minua sinä et onnistu pelottelemaan koska minulla ei ole mitään hävittävää", mutta hän kuulee viestin jotenkin toisella tavalla, uhkaavana, ikään kuin olisin mies, jonka tarvitsee kalistella hänen kanssaan. Vaikka olen vain todennut, että en ole peloteltavissa ja että äläpä koeta näytellä olevasi jotakin enemmän kuin olet.

Sitten mies pakenee, kehon kieli juoruaa sen liian selvästi, ja jättää minut juurespihveineni seisomaan ja ihmettelemään, mikä kaltaisessani pienessä ja hieman suttuisessa tytössä onkaan niin pelottavaa. Sekö, että vastaan puolileikilliseen uhkaukseen rauhallisesti ja tosissani? Vai että pakotan hänet tasolleni, omien merkitysteni kenttään? Olen ärtynyt saatuani itseni kiinni luonteen heikkoudesta. Enkä vain siitä, josta jo puhuin, vaan toisestakin: halusta jäsentää tapahtumat omien merkitysten mukaisesti. Se on kuuntelemisen heikkoutta. En ole vastannut kysymykseen oikein ja koen siitä intellektuaalista päänsärkyä. Kysyttiin, enkö pelkää. Miksen vastaa vain yksinkertaisesti, että totta kai pelkään, mutta että peloille ei saa antaa valtaa, koska muuten ei voi mennä ulos, voihan jäädä auton alle, muttei myöskään jäädä kotiin, koska suurin osa tapaturmista tapahtuu joka tapauksessa kotona.

Että totta kai pelkään ja että totta kai olen ihminen, että puistatukset piirtävät selkärankaani sormillaan, että en osaa olla ylpeä siitä kun minulle ei nyökätä takaisin, että pelkään joutuvani sanomastani samanlaiseen ravisteluun kuin äiti välillä minut laittaa itkiessään miksi kaikki pitää esittää niin synkästi vaikka maailmassa olisi paljon kaunista joutsenia koiranpentuja balettiesityksiä häävalsseja, että pelkään ihmisten ajattelevan minun olevan ehdoton ja uhmakas, että pelkään pelottavani potentiaalisia nyökkääjiä pois kauan sitten lihaan tallennetuilla teoillani, että pelkään kuollakseni taivaan putoavan niskaani.

Mutta että en osaa välittää pelostani, koska se ei ole välittämisen arvoinen. Että aina löytyy ihmisiä, jotka tulevat kasaan lysähtäneen, selkä seinää vasten käpertyneen kehon luokse, lämmittävät hartioita ja halaavat. Että aina löytyy joku, joka nyökkää takaisin kylmästä harmaasta huoneesta, motiiveja kyselemättä, tunnistaen vain pyrkimyksen ylittää epäolennainen. Että aina joku jaksaa kuunnella niin kauan, että tajuaa ehdottomuuden puutteen, pelkän pyrkimyksen kohti hyvää ja kaunista. Ja nostaa, kohottaa, työntää, tukee.

Miksen minä voi vastata sillä tavalla?

Yksi luonteeni, johon en usko, heikoista puolista on sen suunnaton hitaus. Menee vuosikausia ennen kuin löydän oikeat vastaukset ihmisille. Sellaiset, jotka eivät säikäyttäisi heitä, jotka tekisivät näkymättömästä näkyvän. (Olemattomasta tekevät olevan vain raskaana olevat naiset ja naaraseläimet, mutta näkymättömästä näkyväksi tekemiseen riittää vaatimaton taikuri tai tarinankertoja.) Mutta vanhenen sekunti sekunnilta, vastaus vastaukselta. Ja vaikka silmäni käyvät yhä vanhemman naisen silmiksi, joille on yhä vaikeampaa valehdella asioista, vastaukseni ovat lempeämpiä ja lempeämpiä. Jonakin päivänä saatan tulla tulokseen, että minulla on menetettävääkin.

Sinne on vielä matkaa. En odota sitä päivää. Jos jotakin pelkään, sitä. Mutta kieltäydyn ajattelemasta tuota seikkaa, narraan itseäni kohti sitä päivää. Etukäteen on turhaa pelätä sellaista, mistä ei tiedä vielä mitään. Kuolemaa, sairautta, yksinäisyyttä, vallanhalua.