Jäätyneet lätäköt, huulipunaa kaakelissa

Rentoutumisessa parhaalta tuntuu se, miten ehtii huomata. Vaikka poljen pyörän koululle suunnilleen samassa ajassa kuin aiemminkin, ehdin havaita seikat matkan varrelta, hämmästyä niistä, huomata tunteiden hulmahtavan kehossa. (Ajattelen niiden hulmahtamista pyykin jäljeltä viikattavan lakanan hulmauttelun kautta, tuuli tarttuu lakanaan käsiparien välissä ja lakana kiristyy, räpsyy purjeena, ennen kuin se siististi taitellaan ja pyöritellään kaapin hämärään.)

Eräänä aamuna osa lätäköistä on jäässä. Jää on tasainen, tumma pinta, uurtumaton lasi, sen sisään jäänyt lehti jähmeä kaksiulotteinen säilyke. Kun jää sulaa, lehdestä jää jäljelle limainen lätyskä, jonka aurinko nopeasti haalistaa epämääräiseksi riekaleeksi. Jäätyneissä lätäköissä on jotakin surullista. Samana aamuna metsän suojassa piileksivä lätäkkö kimmeltää kuitenkin vielä sulana. Ja kun pyöräilen loivaan ylämäkeen, ehdin ensimmäistä kertaa luokitella aiemmin vihreät lehtimassaiset puut hevoskastanjoiksi: suuret kultaiset lehtikämmenet kimmeltävät myöhäistetyn aamuauringon vastavalossa. Kun huomaan puiden lajin, koetan tunnustella, miksi ne aiemmin kuvittelin. Mutta en muista kuvitelleeni mitään, olen tässä kohdin vain tuntenut läkähdystä, sillä juuri tällä kohdin on jo kuuma ja hengästys, unen jäljiltä leppoisa hengitys ja verenkiertojärjestelmä eivät ole vielä aivan päivän ponnistusten tasalla, olen vain ajatellut puut, lehdet, polje polje polje, ja hevoskastanjuus on jäänyt huomaamatta.

Samana päivänä, niin luulen, mutta voi se olla jokin toinenkin päivä, päivistä on paha mennä takuuseen, pääsen kotiin jo aikaisin, ja ehdin ihmetellä, miten matalalla lojuu keskipäivän aurinko. Lapset hiekkakentällä pelaavan koulupalloa, heidän varjonsa venyttäytyvät hiekalle pitkinä ja hailakoina. Koetan etsiä muistikuvaa siitä, mitä tuollaiset varjot tarkoittaisivat kesällä, iltaa varmaankin, tai varhaista aamua, niin varhain on harvoin liikkeellä. Kesäisin ei muista tai ei halua miettiä, miten talvisin, hämärän puolella, vaisu kesän iltavalo tuntuu huikaisevan kirkkaalta päivältä, sellaiselta, jona tuntee miltei heräävänsä monen matalapaineisen päivän jälkeen. Kesäisin mieli ei karkaile. Poljen hitaammin lasten kohdalla, kierrän kentän viertä. Kesä on kai nyt viimein lopullisesti ohi, erehtymättömällä tavalla.

Tuon kirkkaan päivän täytyy muuten olla eilinen, eikö eilen valo sukeltanut ensimmäistä kertaa? Vai olisiko se ollut sittenkin toissapäivänä? Toissapäivänä, jolloin en ollut saanut kunnolla unta, koska Fauni oli menossa leikkaukseen eikä näyttänyt jännittävän tai ei ainakaan näyttänyt jännittämistään, ja koska en voinut ottaa jännityksen lievittäjän roolia, aloin itse jännittää sellaisella kierolla tasolla, jossa mielessä ei tunnu hitustakaan levottomuutta, mutta kehoa janottaa jatkuvasti, janottaa ja nälättää ja pissattaa ja nukkuminen käy sen takia mahdottomaksi. Nyt leikkaus on ohitse. Voi taas laskeutua.

Eilen tai keskiviikkona, miten lie, ja onko sillä väliäkään, vuosien kuluttua tämäkin syksy on yksi epämääräinen kausi, josta muistaa tuskin mitään, ellei nyt sitten ehkä jonkin kappaleen myötä, luultavasti ei paljonkaan, kouluasiat turruttavat muuta mahdollista kokemusta, joka tapauksessa, eilen tai keskiviikkona huomaan uimahallin syvässä altaassa jonkun suudelleen yhtä altaan reunuskaakeleista. Pystysuoraan kaakeliin hieman vesirajan yläpuolelle on jäänyt selvä huulipunatahra. Vesijuoksen hetken paikallani tahran luona tarkastellen uteliaana ja epäuskoisena tahran yksityiskohtia. Ei, en usko, että kukaan saisi tehtyä huulten uurteet noin aidosti tahraan muuten kuin muiskauttamalla tahran suulla. Mutta miksi ihmeessä joku on suudellut kaakelia?

Kaupunki ympärillä hyörii ja hyrisee erilaisten riittien kourissa. Myöhään yöllä kadut hiljenevät, muutaman yksinäisen kulkijan heittää kotiin taksi, vieraat ovat lähteneet, aamulla harakka hyppii vastakkaisen talon katonreunaa kirkkaudessa, kaivelee jotakin varmuuslankkujen alta. Musiikin voisi laittaa päälle, jos jaksaisi nousta sängystä ja kävellä kaksi metriä stereoille. Mutta en jaksa, jaksan vain nousta tekemään leivän ja hakemaan puhelimen ja vessaan. Miksi stereoille on pidempi matka? Eikö musiikki muka ole yhtä tärkeä tai tärkeämpikin? Ei, vastaa keho omalla tavallaan, jaksamattomuudella. Ei juuri nyt, ei tässä hetkessä.

Vompsu tekee avoimia työhakemuksia ja koetan olla vaiti silloinkin kun haluaisin sanoa oikeastaan jotakin. Muistan, millaista oli saada gradu valmiiksi. Vaikka tietysti Vompsun tilanne on toisenlainen, hän saattaa ihan oikeasti saada tutkintonsa avulla töitä ja joka tapauksessa opiskelee jo toista tutkintoa, hän tekee asiat järkevästi, ihan eri lailla kuin minä olen tehnyt. (Vaikka olenkin tarvinnut oman tapani, olen siitä varma, olen tarvinnut irrallaan olemisen, ajelehtimisen, epävarmuuden, kutsun niitä vapaudeksi ja käyn melko pian tukkoiseksi ilman niitä.) Tänään on äidin ja isän nelikymmenvuotishääpäivä, äiti on kertonut tehneensä soijasuikale-kantarelli-siitakepataa ja jälkiruoaksi vegaanista tyrnijuustokakkua. Äiti haluaisi oikeastaan syödä ravintolassa, mutta isä valittaa ravintoloissa joka kerta kovaan ääneen, miten kalliiksi ulkona syöminen tulee, eivätkä pöperöt edes olleet niin kummoiset, eivät ne isästä koskaan ole. (Inhoan ruoan sanomista pöperöiksi, se kuulostaa jotenkin loukkaavalta, loukkaannun, huvittavaa kyllä, ruoan puolesta, ruoan, joka on hampaissa tuntuvaa ja kauniin väristä ja aseteltu jännittäviin lämpäreisiin suurille valkoisille lautasille.) Äiti tekee mieluummin ruoan itse, siihen menee paljon aikaa, kuin kuuntelee isän marmatusta koko juhlaillallisen ajan. Joskus minun tekisi mieli huutaa, että teidän olisi pitänyt erota jo aikapäivää sitten, mutta en enää huuda niin. Joskus huusin, ei se mitään auttanut. Kullakin oma käsityksensä velvollisuuksista ja hyvästä elämästä. Usein vanhempien luona kyläillessä tuntuu kuin liikkuisi toisessa universumissa. Happi on niukassa ja varmuuksia joka puolella, ehkä siksi en osaa pitää varmuuksista.

Saamme koulussa anatomian kokeen takaisin, sekin on tapahtunut. Vastaukset ovat muuten oikein, mutta yksi piste jää puuttumaan, koska en ole löytänyt kuvasta kaikkia numeroita, jotka pitää kirjoittaa kuvan viereen numeron osoittaman kohdan suomen- ja latinankielisen nimen kanssa. Olisin kyllä osannut senkin numeron, mutta en jaksa harmistua. Riittää, että tiedän, että osaan. Muistan, kuinka tarkastin vielä kuvan, mutten löytänyt numeroa yhdeksän. Olin sokeutunut sille. Joskus aiemminkin on käynyt niin. Muistan ala-asteen biologian kokeen, jossa oli neljä kysymystä. En nähnyt niistä ensimmäistä lainkaan, näin sen vasta, kun koe palautettiin. Vanhemmat suuttuivat, kun sanoin totuudenmukaisesti, että olen varma, ettei sitä kysymystä ollut paperissa koetilanteessa. (Katso nyt: varmuus omista havainnoista voi herättää aggressioita.) Tämä ajoittainen sokeutuminen ennalta-arvaamattomille seikoille on yksi syy siihen, miksi halusin vielä lääkäriajatuksella leikkiessäni, yläasteella siis, erikoistua patologiksi. Aivokirurgiakin kuulosti houkuttelevalta, mutta entä jos siellä unohtaisi jonkun jutskan tuosta noin vain, ei näkisi jotakin oleellista? Kuolleita potilaita ei ainakaan pystyisi enää tappamaan. Olin helpottunut päästessäni taidelukioon, koska se tarkoitti, ettei minusta tarvitisi tulla vastuullista lääkäriä vaan voisin ryhtyä hulttiomaisesti taiteilijaksi. Taitelijathan eivät ajattele tappavansa vahingossa ketään tai ylipäänsä vahingoittavansa toisia millään tavalla silkkaa hötöpäisyyttään.

Tuntuu kummalliselta, miten monella elämällä on leikkinyt ajatuksen tasolla, heijastellut sitä päiviin ja vuosiin, ja miten sokkona sitä sitten kuitenkin juoksee maailmassa, miten yllättää itsensä valinnoillaan kerta toisensa jälkeen, miten kaikki paljastuu aivan erilaiseksi kuin olisi kuvitellut, miten nopeasti kuvitelmat hukkaa, ellei niitä kirjoita ylös... jos ei kirjoittaisi ylös, muistaisiko noita kummallisia nuljahduksia, muistaisiko, miten väärässä on kerta toisensa jälkeen, miten nolostuttavasti ymmärtää asiat nurinkurin? Äh, en oikeastaan tiedä paljon mistään mitään, mutta ei se tunnu erityisen uhkaavalta, koska en ole ennenkään tiennyt, en edes silloin, kun olen ollut mielestäni kovinkin varma jostakin, enkä oikein usko, että muutkaan sen kummemmin tietäisivät. (Vaikka ulkokäsin se saattaakin näyttää siltä, jos ihminen soveltaa innokkaasti itsepäisyyden metodia. Minusta on tullut sen metodin suhteen viime aikoina vähän laiska ellei lasketa sitä, että ponnistelen edelleen itsepäisesti iloon, tahdon tehdä niin, ja ehkä sitten myös, että aika itsepäisesti pidän kiinni myös avoimuudesta läheissuhteista; ei luotettavuudesta eikä lupauksista, vaan avoimuudesta. En uskalla luvata kellekään oikein mitään paitsi ehkä että lähentyminen ilahduttaa minua ja loitontuminen tekee surulliseksi, kerta toisensa jälkeen, silloinkin kun se kaikkien mielestä on kaikkein parhaaksi.)

Ihanan kirkas päivä tänään, ja huomiseksikin on luvattu kirpeää syyspoutaa. Tunnin päästä pitää alkaa pukeutua päivävaatteisiin ja valmistella lähtöä. Vanhempien luokse on yhdeksän kilometriä mukavia teitä, hyvä lounasta edeltävän päiväkävelyn mitta. Koska Vompsu ei silloin voi tehdä työhakemuksia, ehdimme pitkästä aikaa puhua kunnolla. Jos pitäisin laatuajan käsitteestä (näin ei ole), varmasti kuvaisin juuri kävelemistä laatuajaksi. Mutta miksi omaksua laatuajan käsite, kun voi puhua levollisuudesta, kävelemisestä, havaitsemisesta, maailman yksityiskohtien rikkaudesta, ilossa karehtimisesta niissä?

Varoittamatta

Kehopullon paine laskee äkisti. Olemme kirjoittaneet liitutaululle shokin syitä, oireita ja hoito-ohjeita, ja varoittamatta muistan jotakin, mistä en tiennyt vielä äsken mitään.

Muistikupla alkaa silmäkulmasta. Silmäkulma on pisamainen, iho on aivan valkoinen, hikikarpalot ovat kihonneet kulmakarvojen yläpuolelle pisararivinä, samanlaisina kuin vesileiman lootuksen heteet niissä papereissa, joita isä kerran ostaa minulle koko laatikollisen. Etteivät piirustuslehtiöt alinomaa loppuisi kesken. Sitten muistan äänen, koskoo koskoo koskoo, valo putoaa virkatun verhon takaa huoneeseen kauan sitten, päästän isoäidin käden, joka kuopii ilmaa täristen, yhtä kalpeana ja hikisenä.

Näissä kohdin - jostakin tiedän, muistan, että näin on käynyt ennenkin - en koskaan osaa vastata mitä nyt -kysymykseen, johon osaan muuten luetella sujuvan litanian naapurin Hessusta, isoisän humalatilasta, ambulanssista, nitroista käsilaukussa ja niin edelleen. Ettei ole syytä huoleen. Että isoäiti ei pelkää kuolemista, että häntä pelottaa vain kipu, ja että kipu ei ulotu minuun saakka, että minä voin juosta sen ulkopuolella, se ei yllä, voin juosta käsilaukulle, penkoa sitä, käsisaippua vielä pakkauksessaan, nuhjuuntuneita paperinenäliinoja, nahkainen osuuspankin kukkaro, seesamhunajapatukoita sokin varalta, passi, valo lattialla, valovalo käsilaukulla, käsillä, lapsenkäsillä, jotka roplaavat laukun sisällystä, penkovat nitroja. Pillerirasia. Pillerirasian taustaväri on turkoosi. Turkoosilla kukoistavat vanhat ruusut, sellaiset, jotka kasvavat kunnon pensaina, eivät ryhmissä, sellaiset, jotka nuokkuvat ja tuoksuvat ja mädäntyvät sateisina kesinä.

Se on totta, kipu ei ulotu minuun. Tuon pillerirasian, avaan, ojennan pillerin. Isoäiti makaa valkoisena ja hengittää sahaavasti, valittaa vaimeasti. En koskaan saa selville, pitääkö patjan vieressä istua risti-istunnassa vai polvien päällä. Järjestän itseni siihen mitenkuten, asiantuntemattomasti, leikin päässäni reipas lapsi -leikkiä, siitä tulee totta. Katselen isoäidin kasvoja ja silitän tämän kättä. Pahin on ohi. Koskoo vielä pitkään, mutta kouristava naamio kasvoilta liudentuu vähitellen, siitä tulee tunnistettavammin isoäiti, vaikkei hän jaksakaan suuttua aivan heti entiseen malliin. En kysy, kuoleeko isoäiti. Istun ja katselen verhoja ja taulua, johon on ommeltu Tuhkimo ja kyyhkysiä.

Kesällä on kukkien nimiä, unikko pioni. Perunakin kukkii. Mietin, kiipeänkö yläkertaan betonisia portaita, joissa ei ole suojakaidetta. En halua, koska isoisä haisee. Hän laulaa ja haisee ja on epäluotettava, tulistuu äkisti. Joskus hän oksentaa tai ulostaa housuunsa kuin pikkuvauvat. En halua mennä mihinkään, en edes naapuriin, joten vakuuttelen itselleni, että kaikki on hyvin. Tilanne hallinnassa, odotellaan hetki. Isoäidin pitää vain huilata. Ja pillerit. Ei saa mekastaa eikä tehdä mitään omin päin. Siinä vieressä vaan, mutta missä asennossa, miksi kukaan ei ole puhunut mitään, missä asennossa pitää odottaa?

Se kaikki rävähtää tietoisuuteen yhtenä klönttinä, varoittamatta muistan jotakin, mitä en tiennyt muistavani. Itkettää, ei se oikein sovi luokkahuoneessa. Puren alahuulen sisäpintaa ja tajuan pelänneeni siinä tilanteessa. Silloin minulla ei ollut sille tunteelle nimeä. Pelko. On olosuhteita, joissa ei ole varaa pelätä, jolloin vastuu lyhöttää itsen päällä, liian suuren ihmisen takki, liian painava ja väärä vuodenaika ja kaikki. Ja ainoa, mitä voi miettiä, on että jos toinen kuolee tähän ja nyt, odotetusti ja toivotusti, pelkäämättä, sillä lailla siitä puhutaan, että jos hän tähän nyt kuolee, onko sopivampaa olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Kuuluuko kättä silittää loppuun saakka? Pitäisikö hikeä kuivata? Entä sitten jos hengittäminen lakkaa? Pitää juosta naapuriin, mutta entä jos kipu silloin yltääkin, tai kärsimys, tai hätä, tai huoli, ja sätkii itse kovakuoriaisena lattialla, jalat kieltäytyvät toimimasta, huutaa vain koskoo koskoo ja rusketus jää verettömän ihon pinnalle kellanvihreänä kalvona eikä ole ketään, joka avaisi käsilaukun, ei ole edes käsilaukkua, ei pillerirasiaa, isoäidin pillereitä ei saa pistää suuhun, ei ikinä. Ja mitä naapurissa tapahtùu? Miten asia pitää ilmaista? Riittääkö jos ei pysty puhumaan tai vain huutaa suoraa huutoa?

Ensimmäinen kohta sokkipotilaan hoidossa on pysy rauhallisena, jututa potilasta.

En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, miten pelottavia joidenkin tilanteiden on täytynyt olla. Olen kätkenyt pelkoa isoissa kimpaleissa. Ehkä se on samanlaista kuin alaselän vasemman puolen kireys - ei se tunnu miltään, ei ennen kuin venyttää ja kipu tekee hengittämisestä vaikeaa. Ja silloin on vain pidettävä tehtävästä kiinni, hengitettävä, ponnistettava jotakin suuntaa kohden, sillä lailla pysyy asennossa, kunnes lihas äkisti päästää krampista irti ja suostuu venymään, kun sidekudos saa taas pituutta ja sitten vaivihkaisesti antaa sekin periksi, kun äkisti lihakseen ja sidekudokseen tulvii lämpöä ja hätä katoaa ja kun nousee ylös, tuntuu siltä, että on halvaantumassa, mutta hivuttautuu kuitenkin normaalimpaan asentoon ja tajuaa, miten jumissa on ollut ja miten vapaata liikkuminen on taas hetken. Kun muistan tuollaisen kohdan, itkettää, mutta suuntaan päättäväisesti silmäni liitutaululle, ne kostuvat vähän, mutta luultavasti sen verran hillitysti, ettei kukaan huomaa, ja sitten näen käteni kirjoittavan punaiselle paperille sokkiasioita tutulla käsialalla. Koetta varten. Tai mistä sitä ikinä tietää.

Kun tunti loppuu, menen vessaan ja itken ihan hetken. En oikein tiedä, miksi. Ehkä siksi, etten tiedä vieläkään, kuuluisiko siinä patjan vieressä olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Tai koska siitä on niin kauan ja en sittenkään ollut unohtanut. Tai jotain. On kai sen tavallaan täytynyt olla jollakin lailla raskasta, että itselle läheisin sukulainen, läheisin ihminen, tekee kuolemaa kaiken aikaa ja se pitää vain hyväksyä. Muistan purnanneeni, että isoäidin pitää elää kauemmin kuin mummun, ja tuohon purnaukseen kimpoutuneen vihaisen puuskahduksen, ettei eläminen ole mikään velvollisuus tai suoritus. Muistan äkkiä senkin, miten vihainen olin isoäidille siitä, että hän pirulainen teki kuolemaa. Olin vihainen myös itselleni, koska en voinut tilanteelle mitään. Ja äidille, isälle, isoisälle, mummullekin siitä, että hän sai olla terve, kun isoäiti oli koko ajan vierähtämässä nurjalle puolelle. Mutta onko sekään syy itkeä nyt? Ei, ei minulla ole oikeastaan hyvää hypoteesia tuosta itkemisestä. Tiedän vain sen, että täällä koulussa kaikki tämä puhe sydänsairauksista ja diabeteksesta ja kivusta ja kärsimyksestä ja sepsiksestä ja siitä, miten ohuen rihman varassa kaikki riippuu, jotenkin aktivoi tuota muistikerrostumaa ja kuoleskelemista, vaarojen havaitsemista sielläkin, missä olisin ennen vain hihitellyt huvittuneena. Tai ehkä olen vain uupunut tai jotain. Ehkä tätä kaikkea ei tarvitse osata selittää eikä nimetä, riittää että osaa kotona kömpiä peiton alle nukkumaan hetkeksi, jos olo on liian itkuinen.

Pyytämättä

Kuinkahan rennoksi on mahdollista mennä? Mistä voi tietää, onko niin rento kuin mahdollista?

Putoaminen tai irti päästäminen alkaa kai jo lauantaina. En meinaa töissä pysyä hereillä, mutta attribuoin sen virheellisesti edellisen illan illanistumiseen. Ensiksi rentoutuminen ja irti päästäminen tuntuu tylsistymiseltä. Ei vain jaksa mitään. Eikö kuulostakin pitkästymiseltä, jos on edelliset viikot koettanut hallinnoida valtavaa mielikuvien myllerrystä ja kiihtymystilaa? Kyllä vain. Äkillinen hiljaisuus tuntuu jotenkin - no, kauhistuttavalta, tyhjältä, innottomalta.

Sunnuntaina löysyys vain syvenee. Tuntuu kuin keho luopuisi itsensä lämmittämisen periaatteestakin. Peiton alla viluttaa, vaikka päällä on fleecehuppari. Joogatunnilla jaksan niin huonosti ja kovaäänisesti huohottaen, että opettaja tulee kysymään, onko kaikki okei. On on, vastaan, tuntuu vain aika hurjalta, en oikein jaksa tämän enempää. Joogatunnin jälkeen valve on melkein jotakin muuta. Hyvä jos jaksan silmiä räpäyttää. Se, että ponnistautuu jaloilleen ja raahautuu pesemään hampaat, tuntuu melkein ylivoimaiselta.

Nyt on maanantai, ja huomaan rentouden syventyneen entisestään. Koulu alkaa poikkeuksellisesti vasta iltapäivän puolella, joten herään valonkajastukseen taivaalla, ja vasta puoli yhdeksän aikaan, kun olen aiemmin säpsynyt joka aamu kuuden-seitsemän pintaan hereille täysin virkkuna ja valmiina tarttumaan kouluasioihin. (Ja olen tarttunutkin niihin.) Nyt makaan sängyssä ja vain vaivoin kömmin vaatteisiin, jotta voin kavuta portaita kerrosvälin ylös ja koputtaa Faunin oveen huomenta. Ja aamiaisen syötyäni vetäydyn uudestaan vaateriin. Ja alan vähitellen hahmottaa, ettei tässä nyt ole kyse mistään iltavalvomisista tai viikonlopuista tai muista semmoisista, muistan nimittäin tämän olon, tämä on sellainen olo, joka on, kun rentoutuu olosuhteisiin. Silmäilen päiviä ja viikkoja taaksepäin ja huomaan palautuneeni nyt siitä anatomian kokeesta, joka oli perjantaina ennen syyslomaa. Siis kaksi viikkoa ja kolme päivää sitten. Aika kauan sitten. Ja kuinkahan pitkään stressasin ennen sitä? No, ainakin pari viikkoa...

Kohta varmaan määrätään seuraava anatomian tenttipäivä, ja jännitys alkaa taas kiertyä ja kiristyä. Se tapahtuu vaivihkaa, mutta niin tapahtuu palautuminenkin. Moni luokkatoveri ei tehnyt syyslomalla mitään koulun eteen, itse en pystynyt mitenkään siihen, koska anatomian koe oli juuri ollut eikä rentous tule käskien. Se tulee vähitellen, pyytämättä, porrasmaisina pudotuksina. Usein kun putoaa tensiossa portaan verran alaspäin, kuvittelee, että tämä on nyt sitä, tämmöistä tämä on, tämä rentous. On jotenkin huvittavaa, miten monta kertaa samaan halpaan menee. Vasta nyt kuvittelen tietäväni, mitä rentous on, ja nauran syysloman höyhenenkeveille rentousfiiliksille ja viime viikon hieman raskaammille rentousfiiliksille... kuvittelen, että tämä on rentoutta, tämä. Fantasioin, että ne ihmiset, jotka tarvitsevat kahvia käynnistyäkseen, niin he saattavat sanoa, ikään kuin olisivat moottorisahoja tai autoja, että heistä tuntuu tältä, että tämmöinen on ehkä heidän normaalinsa. (Mutta minä en tietenkään halua tästä yhtään mihinkään.)

Viime viikon loppupäivinä tuntui välillä aivan kauhealta enkä oikein tiennyt, mistä oli tarkalleen kyse. Huomasin vain itkuisuuden ja ajatuskuviot, joita oli vaikeaa pysäyttää, ja koetin jättää ne omaan arvoonsa. Ehkä se oli viimeinen paakku rentoutumisen tiellä? Sitä on vaikeaa arvioida. Vai onko kyse siitä, että jännityksestä on vaikeaa päästää irti, että sen luiskahtaminen ulos kehosta tuntuu jotenkin väärältä sillä hetkellä, että ajatus, ettei juuri nyt mitenkään jaksaisi, tuntuu jotenkin sopimattomalta ja siitä menee aivan solmuun? Nyt se on ohi, solmu auki, vaikkei mitään ole ratkaistu sen kummemmin kuin ennenkään.

Rakastan tätä tilaa. Painavia raajoja, sitä että herää rauhallisena ikään kuin maailman kanssa ei olisi rutosti sovittamattomia velkoja. Äkkiä edellisen viikon jyskyttävät ajatukset tuntuvat yhtä hönteiltä kuin millaisiksi ne silloin tiesi. Tämä tila tulee pyytämättä enkä tee mitään ryhdistäytyäkseni siitä. Makaan sängyllä kyljelläni, toinen käsi selän takana sojottaen, toinen rintalastalla nyrkissä, patja nousee edessäni kuin maininki, kannattelee, aamupäivää kuluu, en jaksa liikahtaa. Olisi rokoteresepti haettavana, kissanvessanpuruasiaa eläinkaupasta, tiskit, tekemistähän aina löytyisi. Makaan ja hengitän. On pyöräiltävä kouluun ja hierottava niskahartiaseutua ja se videoidaan, vaikeaa uskoa, että nyt jaksaisi panostaa täsmälliseen rytmiin tai ryhtiin, mutta kieltämättä laiskuudesta voi versoa jonkinlainen liikkeiden eleganssi, kun turha yrittäminen tipahtaa pois. Illalla on vielä yin-jooga, sitä ennen on jaksettava pyöräillä takaisin. Onneksi voi taluttaa ylämäet.

En osaa sanoa, rakastanko tätä tilaa jotenkin enemmän kuin muita moodeja. Enpä kai. Pidän siitäkin, että herään aamuisin pontevana ja odotuksia täynnä. Enkä pidä mitään moodeista kai sen todellisempana kuin muitakaan, sen enempää "itsenäni". En koeta säädellä itseäni kemiallisesti kohti pirteyttä ja jaksavuutta, kuten monet tekevät. Saatan kokea hetkellistä huolta tai kauhua siitä, miten en osaa laskeutua rentouteen, mutta harvemmin siitä, etten jaksa innostua asioista juuri jollakin hetkellä. Tässä rennossa moodissa tuntuu siltä, että olisi siunaus jättäytyä kaikesta sivuun, jäädä työttömäksi ja vain maata sängyssä. Toisaalta tiedän, että jos makaan sängyssä pari viikkoa, keksin jotakin, joka sähköistää minut. Pisin sängyssämakaamisaikani oli neljä vuotta sitten. Silloin makasin oikeastaan koko joulukuun. Olin juuri eronnut enkä oikein hahmottanut, kuka ja missä olin, mutta olin myös täysin rento ja hyvin surullinen ja täynnä armoa kaikkia kohtaan. Sitten äkkiä syöksähdin takaisin ihmisten maailmaan täynnä tarmoa, kriittisenä ja leikinnälkäisenä.

Elämän impulsaatio tai rytmillisyys ei tunnu hermostuttavalta, ei ollenkaan. Se tekee kaikesta kiinnostavaa. Sekin on jotenkin kutkuttavaa, miten vähän tuohon rytmiin pystyy vaikuttamaan. Vaikka kuinka käy rentoutustunneilla, korkeakierroksisessa tilassa rentoutumisesta ja irti päästämisestä tulee suunta, tavoite, proggis - jotakin tuommoista tarmokasta ja päättäväistä. Ja kuitenkin rentoutumisessa on kyse jostakin aivan muusta. Ja sen tietää, silloinkin, mutta siihen ei vain pääse. On vaikeaa päättää luovuttaa. Luovuttamisessa ja luopumisessa tuntuu olevan kyse jostakin aivan muusta kuin päättämisestä.

Pyytämättä keho jännittyy ja rentoutuu, velloo kohti ihmisiä ja heistä kauemmas, se on enemmän säätila kuin talo, eikä auta kuin sonnustautua asianmukaisiin varusteisiin, jotta tuntuisi siedettävältä ja iloiselta elää ja asua sitä päivästä toiseen.

Kissamummon aamupäivä

Lähden syömättä aamiaista. Olen herännyt jo paljon aiemmin kuin puhelin alkaa hälytellä, mutta maannut sängyssä ja koettanut vakuuttaa itseni siitä, että etenen kyllä ja elämä etenee kyllä, vaikken tiedä oikein, minne päin ja millä tavalla vahingoittavasti tai tukevasti, vaikken tunnu enää tunnistavan niin helposti, mitä tehdä, miltä sulkea silmät ja mihin keskittyä. (Paitsi tietysti anatomiaan ja liikeketjuihin, selvähän se. Tämän lukuvuoden teema.) Koetan vakuuttua siitä, ettei minun tarvitse tehdä kertaratkaisuja, minun ei tarvitse olla selkeä eikä suuntautunut, voin edetä hengitys kerrallaan. Ja että toisillakin on velvollisuuksia, kuten velvollisuus kertoa, jos jokin tuntuu liian vaikealta, jos he eivät enää tahdo sietää johonkin yksityiskohtaan liittyvää ahdistustaan. Hetkittäin tahtoisin vetäytyä erakkouteen, tämä on niitä aamuja, olen illan ihmiskontakteista raskas ja pääsurinainen, niin hauskaa kuin ihmisiä olikin illalla nähdä ja niin hyvin kuin kestinkin äkisti liian suuressa seurueessa iskevän rajattoman yksinäisyyden, että olen tässä täysin yksin ja että kukaan muu ei lopulta voi tehdä ratkaisujani puolestani, että en oikeastaan tiedä lainkaan, mitä toiset ajattelevat, ja mitä edes tarkoittaa se, että heille kuuluu hyvää tai huonoa tai no jaata. On aamu, joten olen vakuuttunut siitä, että saan olla tällainen, yksinäinen ja hieman surumielinen ja kaikkea muuta kuin tilanteissa lepäävä. Olen noussut seisomaan ja kiskonut kaapista jotkut vaatteet, nimenomaan tällä teemalla, jotakin alastomuuden suojaksi töihin, tilaan, jossa puhaltaa ilmastointi.

Koska takkini on lämmin, olen tunkenut villapaidan reppuun. Töissä on oltava villapaita tai hartiat alkavat jumittaa, hermosärky tyksyttää ja koetan käpertyä ja kipu pahenee. Ei auta kuin hyväksyä tämä; olen koettanut vastustaa tätä heikkoutta monta vuotta, mutta siitä ei pääse mihinkään, että olen vedolle herkkä. Jotkut vain ovat. Isänikin on, hänellä on kotona aina pipo päässä ettei päätä särje. Parempi villapaita ja pipo kuin pään ja hartioiden särky. En mieluiten olisi vetoherkkä, olisin sellainen kuin useimmat luokkatoverini, heille riittää t-paita siinä missä itse tarvitsen villapaidan, eivätkä he edes huomaa sitä vetoa, joka jumpskauttaa oikean hartiani kiinni korvaan. Siinä on jotakin herooista. Olisi kätevää olla sillä lailla vahva ja keholtaan vaivaton. (Tietysti olisi kätevää olla myös sosiaalisempi ja kudostyypiltään notkeampi ja luonteeltaan pelottomampi ja ja ja ja.) Toisaalta pitäisi kai olla kiitollinen siitä, että omat lihakseni eivät liiemmin kipeydy liikunnasta, moni muu voihkii maitohapoilla pitkään ja minusta semmoinen kuulostaa vain kummalliselta. Kehot ovat kimurantteja: se mikä pätee yhteen, onkin toisen kohdalla nonsensea.

Kävelen töihin, siihen menee puolisen tuntia, paita matkaa repun suojissa. Työnnän magneettilätkän lukijan eteen, oven lukko naksahtaa, pujahdan kirjaston hämärään. Avaan repun vetoketjun ja kiskaisen villapaidan päälle. Hämmästelen hetken kirjaston kummaa hajua... aivan kuin kissankusen haju, jotenkin terävä ja suolainen ja epämiellyttävä. Sitten alan rullata kaulusta eestaas käsissäni ja tuoda siitä yhä uuden kohdan nenäni luo. Kyllä vain. Kuivunutta kissankusta kauluksen niskapuolella.

Istun hetken taintuneena ja pohdin, jäykistyäkö kivuliaaksi ilmastoinnin vedossa vai haistako kissankuselta koko päivä. Päädyn lopulta jälkimmäiseen. (Siihen menee aikaa, koska olen nukkunut liian vähän. Tai ei, ei se siitä riipu: olen mennyt liian myöhään nukkumaan, vastustanut ensimmäistä unihyökyä, sen ohittamisesta seuraa tällainen olo.) Töiden ja niiden ohella suoritettavien koulutöiden lomassa rakentelen vaivihkaa päässä myös seuraavanlaista muistilistaa:

- ei enää vaatteita suursiivouksessa kaapin hyllylle tarkastamatta, onko niihin kustu
- lisää hellyyttä kolliparalle, joka on ihan sekaisin syksyn työteliäisyydestä
- lattian peseminen
- jonkinlainen kori hattuhyllylle, ettei kusisia huiveja tarvitse yrittää turhaan pestä

Voih, päivä etenee kovin hitaasti. Illalla on ystävän syntymäpäivät, mutta jotenkin en nyt osaa kuvitella itseäni juhlatamineisiin tai -fiiliksiin. Kissankusi haisee tönäkästi ympärilläni ja haluaisin lähinnä ryömiä jonnekin nukkumaan. Kerälle, kehrääjien luokse. Olen äkisti niin väsynyt, etten meinaa saada kokonaisia lauseita lainkaan aikaiseksi.

Asettuminen, toinen osa

Siihen, mihin menee ensimmäisellä kerralla viikkoja, kuluu toisella kerralla vain päiviä. Tai tunteja. En enää muista tarkasti, koska en ole ehtinyt kirjoittamaan.

Meidän on pitänyt pitää liikuntapäiväkirjaa, ja se jotenkin saa minut suhtautumaan liikuntaan vakavammin. Olen esimerkiksi käynyt viikolla jo kahdesti kuntosalilla tekemässä niitä voimaharjoitusliikkeitä, jotka suoristavat ja vahvistavat yläselkää. Kaikkien istumatyöläisten liikkeitä... sitten kun alan tehdä työtä, määrään näitä todennäköisesti useimmille asiakkailleni. Siksi on hyvä, että koetan myös itse kokeilla niitä, että tiedän, mihin olen toisia lähettämässä. Olen myös saanut selville, että alaselän kalvo on liian sitkas kaikista venyttelytunneista huolimatta. Lannerankani ei vain käänny sähisevän kissan kaarelle, koska alaselän kalvo pitää vastaan. Illalla makaan selälläni puolisen tuntia rullattu tyyny takapuolen alla, jotta painovoima venyttäisi kalvoa puolestani. En huomaa asennon muuttuneen, mutta tunnen kyllä veren kiertävän alueella tykyttäen. Olisi löydettävä tehokas venytys, joka ei silti saisi kalvoa tulehtumaan, kuten on käynyt monesti sitä kiusatessani. (Kun kalvo suuttuu, oikeastaan ihan kaikki tuntuu viiltona alaselässä, suoliluun harjanteiden ja kylkiluiden välillä koko leveydeltä.) Olen aiemmin ajatellut, että alaselästäni puuttuu voimaa, mutta kyse onkin venyvyydestä. Muulimainen olo, miten en tuota nyt äkännyt.

Välillä en nuku yötä hyvin, välillä nukun. Tuntuu, että laiminlyön kaikki ihmiset taas keskittyessäni oppimaan uutta ammattia. Ehkä se on väliaikaisena olotilana okei. Ehkä he eivät koskaan odottaneetkaan mitään. Tuntuu että olen hurjan yksin ja kaukana niistä, joita rakastan, mutta kai se on aivan normaalia, ja ehkä tulee vielä toisenkinlainen aika. Ainakin jaksan taas laulaa polkiessani pyörää aamun pimeydessä kohti koulua.

Entäs sitten

Vielä muutama päivä sitten nauraminen on helppoa. Ja hengittäminen. Kun joku kommentoi monikkosuhteista, että ehkä ihmiset mieltävät ne sitoutumiskammon ja kypsymättömättömyyden kautta, mieli muodostaa nopeasti hassuja kuvia: sehän se vasta on taitavaa ja vuorovaikutteista leimata toinen kypsymättömäksi, ja sehän se toki ilmaisee sitoutumiskammoa puhtaimmillaan, että sitoutuukin yhden sijaan useampaan. Sehän on kuin hämähäkkikammoinen, joka yhden sijaan ottaisi useamman karvajalan huusholliinsa. Hihitys on pinnassa.

Eilen oleminen alkaa käydä toisenlaiseksi. Ensin iskee apea välinpitämättömyys, kyvyttömyys selvitä nopeasti liikkeelle. Kummallinen itkuisuus. Se, ettei huomaa tarkasti, miten ihmiset ympärillä ilmehtivät ja elehtivät. Jokin imee voimat tyhjiin. Iltaa kohden tuo jokin tarkentuu, alkaa saada koulumaisia piirteitä. Illallisella ystävän luona koulu on jo kasvanut lonkerohirviökasvaimeksi, joka työntää etäpesäkkeitään kaikkeen tulkintaan. En oikein jaksa nauraa muiden kanssa, en ainakaan kaikelle, mille tiedän nauravani jossakin toisessa tilassa. En oikein saa itseäni siihen huoneeseen, vaikka istunkin siellä.

Jäljellä on kolmekymmentäkaksi viikkoa neljästäkymmenestä.

Kotimatkalla on vaikeaa pitää itkua sisällään, mutta tuntuu kauhean typerältä itkeä, kun tiedän, että toiset ihmiset jaksavat vuosikausia käydä kokopäivätöissä ja että olen itse hakeutunut kouluun, vieläpä maksankin siitä. Mutta kyllä näitä kohtia tulee, näitä joissa tekisi mieli pudota asfaltille sotkuisena kasana ja kieltäytyä enää liikahtamasta senttiäkään kouluun päin. Tietysti kävelen eteenpäin ja kotiin ja jopa saan nukuttuakin hiukan, ja aamulla syön mysliä ja herään ajallani, sentään juon valeriaanateetä siinä missä luokkatoverit arvattavasti kahvia, valeriaanaa, etteivät kädet tärisisi ja etten alkaisi itkeä kesken kaiken, on vähän semmoinen olo. Tietenkään en aio jättää kesken. Ja ehkä jo parin viikon päästä sopeudun taas. Ja mistä tämä kauhu edes tulee? Ei minun ollut ennen syyslomaa niin vaikeaa mennä kouluun. Se meni ikään kuin omalla painollaan, kuin unena siitä, ettei muunlaista elämää voisi olla.

Ei auta kuin käännellä ahdistusta uteliaasti näpeissään, sietää sitä ja toivoa, että muutkin, ne jotka sen huomaavat, jaksavat sietää sen. Ajatella koulua harjoitteena.

Häät syksyn pimentymisen aikaan

En onnistu näkemään lepattavaa institutionalisoitua onnea, se on liian ohutta tuntosarvilleni. Liekö aina ollutkin, luulen niin, omissa häissäni joku oli näkevinään sen, mutta luulin, että he näkivät omiaan. Häissä tuntuu kaikista tilanteista eniten siltä, että aivoistani puuttuu jokin palikka, jokin perusohjelma, jonka toiset oivaltavat tuosta noin vain.

Avioliitolla ja rakkaudella ei vain ole minusta paljonkaan tekemistä keskenään.

"Miksi te täällä salin puolella, kun tuolla tapahtuu?" Olen syönyt kulhosta salaa kaksi karkkia, josta toinen ei ollutkaan salmiakkikossukarkki. Pahus. En halua kuulla vihkikaavaa, jo kaukaa näen kummitädin vähän kyynelehtivän. Olen toisen uskonnon juhlissa, vaikka täällä kaikki toimitetaankin maallisesti, maallinenkin uskomusinstituutio on jotakin, mitä en onnistu sisäistämään. Mutta seinät ovat viehättävät, seinät ja katot, niissä on jugendtapettia kupruisen pinkopahvin päällä, pinkopahvi hirsien päällä, kun liu'uttaa sormea tapetin pintaa, voi tuntea hirsien raot, liittymäkohdat, katossa keskiympyrää saksii pyrstöllään yksi pääskynen. Se ei tee kesää. Se vain lentää, liekö lentänyt siinä tuon pyöreät sata vuotta, mummu on kohta sen ikäinen, mummun sydän on alkanut lyödä niin heikosti, että häntä on viety sairaalaan, sydämessä ei ole mitään vikaa, se vain lyö, no, heikolla paineella, ei jaksaisi.

Istumme pöydässä, johon on istutettu naimisissa olevat jollakin tavalla sukulaiset, jotka ovat alle keski-iän. Toiset naiset esittelevät omia sormuksiaan. Kysytään, ja vastaan, etten osaisi kuvitella käyttäväni sormusta, mutta ettei miehenikään toki. Heilutan selittäessäni käsiä ilmassa ja näen äkkiä, että kynsissäni oleva musta lakka on jotenkin erityylistä kuin muiden kynsilakka. Eikä koruja, ei yhtään korua, ei paitsi korvarenkaat, ja hiukset nutturalla, sellaisella, jota voisi kuvitella Sapfon käyttäneen, pidän sentyylisistä hiuksista, amforanaishiuksista. Koetan hillitä pakokauhun. Se muuntuu, valikoituu. Huomaan puhuvani ruumiiden keittämisestä ja siitä, miten yhteiskunta aivopesee moneen järjestelyyn, homoseksuaalinen parisuhde on sentään jo rekisteröitävissä, mutta monikkosuhde ei. "No semmoista jos haluaa pitäisi varmaan muuttaa mormonialueelle", lohkaisee viereinen mies. Huokaisen syvään. "No ei se niin epätavallista ole täälläkään", sanon sitten rauhallisesti. Sehän on sitä paitsi ihan totta. (Ei siinä minulle ole mitään epätavallista.) Mies säpsähtää. "No joo ehkä ei mutta eihän mikään ole niin yksinkertaista kuin kuvittelisi." Nyökkään ja lisään: "Niin kuin instituutioissa halutaan kuvitella."

Olen kirjoittanut hääparin korttiin "Älä sormuksesta tule ylpeäksi", se on Sapfoa, ja sitten toivotuksen vapaudesta ja epävarmuuden ilolla sietämisestä ja päättäväisyydestä. Pöydässä puhuvat rivarin ostamisesta ja asuntovelasta, työelämän huonontumisesta olemme kaikki sentään samaa mieltä, pohdimme myös yhteisymmärryksessä asiakaspalvelua ja kohtaamista, vähitellen pöydästä tulee turvataskumainen, vaikka pelkäänkin, koskahan sen pelkääminen lakkaa, että jossakin vaiheessa kummallisuuteeni kyllästytään. Mutta ei olla enää peruskoulussa. Jossain vaiheessa huomaan kertovani siitäkin, miten merkittävä tekijä meidän avioitumispäätöksessämme oli ASP-säännöstö. Jolla ei nyt oikeastaan ole paljonkaan merkitystä, koska emme haluakaan taloon maalle. Mutta on naimisissa olosta hyötyäkin, huomaan korostavani sukulaistytölle, jota tullaan kurmottamaan siitä, milloin hän menee naimisiin poikaystävänsä kanssa: "Naimisiin menemisessä parasta on se, että sitten kukaan ei enää spekuloi tuolla!" Toden totta, jo sen vuoksi on hyvä olla naimisissa. Kukaan ei tule vihjailemaan. Olen kokenut sen aina hyvin painostavana ja kiusallisena toisten ihmisten asioihin sotkeutumisena.

Hämmentävintä koko jutussa tuntuu olevan se, että nyt kun olemme naimisissa, kukaan ei kysy, miten meillä menee ja mitä aiomme vastaisuudessa. (Ehkä se on hyväkin, sillä punkku on tehnyt minusta astetta suorapuheisemman.) Hääparille pidetyissä puheissa korostetaan ratkaisun lopullisuutta, vaikka erotilastot varmasti ovat puhujienkin tiedossa. Jokin häissä ja hautajaisissa raastaa pahasti minua, tämä sensuuri ehkä, on asioita, joista on sopimatonta mainita, vaikka ne ovatkin yleisessä tietoudessa ja kuinka moni tässäkin huoneessa eronnut, useastikin.

Onneksi Vompsu on ihan yhtä oddball, hänestä on seuraa. Hän kauhistelee sitä, kuinka paljon ruumiita on katettu ruokapöytään. (Hassua, häntä kauhistuttavat niin paljon konkreettisemmat asiat, minua kauhistuttaa häiden ympärille kehrätty ideologinen pöhinä.) Kukaan muu ei ole pyytänyt kasvisruokaa, mikä tuntuu hämmentävältä, kun seurue on kuitenkin aika suuri ja nuoria ihmisiäkin on paljon.

Kummitäti tulee selittämään, miten kovasti hän ihailee elämäni hurjia, valtavia ratkaisuja. En oikein ymmärrä, mistä hän puhuu, mutta hän vain jankkaa (punkku, punkku!), että kun minä vain teen rohkeita vetoja tuosta noin vain. (Tietääkseni täti ei lue blogia, mutta hitostako minä siitäkään tiedän mitään.) En ymmärrä edelleenkään, joten yritän onkia esiin lisää esimerkkejä sanomalla, että koen itse ratkaisuni luonteviksi, että en erityisesti yritä tunkea itseäni mihinkään muottiin vaan tarkkailen epävarmuuttani ja levottomuuttani sinne saakka että huomaan tahtovani jotakin, ja jos tuo tahtominen tuntuu käsitettävältä, seuraan sitä ja toimin tahtoni mukaisesti mutta en oikein ymmärrä, mikä siinä olisi niin rohkeaa tai valtavaa. Sitten katselen tätiä kysyvästi, ja hän alkaa kertoa omista eläkesuunnitelmistaan. Tai siitä, miten vaikeaa on kuvitella jäävänsä eläkkeelle. Hän on ajatellut alkaa opiskella uudelleen. Että se on meidän suvun naisten geeneissä, että me emme osaa nukkua emmekä vain olla.

Ei se kyllä pidä paikkaansa, ei täysin, elin pitkään miehen kanssa, jonka viereen osasin nukahtaa moitteettomasti. Jälkeenpäin kuulin sukulaisten puhuneen huolestuneena siitä, miten päälleni oli laskettu noiksi vuosiksi vaimennuspedaali. Tunnistan vaimennuksen mutten tiedä, oliko se hyväksi vai pahaksi, eivät kai asiat ole niin yksioikoisia. Kärsimyskirjassakin kirjoitetaan siitä, miten syyltään tuntematon, krooninen kipu on harvinaisuus niissä maissa, joissa kuolema, vammautuminen ja kärsimys ovat arjessa lähempänä kuin meillä. Että me olemme menettäneet jonkin olennaisen sietokyvyn samalla kun elämämme on muuttunut inhimillisemmäksi, ja olisiko mahdollista löytää jokin keskitie, parantaa elämää mutta pystyä myös hyväksymään sen hallitsemattomuus, kivulloisuus ja häivähtävyys. Ilahdun lukiessani kysymyksen, se on niin lähellä teemoja, joita olen koettanut miettiä, tuntuu hyvältä tietää, että muut pohtivat samoja kysymyksiä.

Yhdessä puheessa viitataan isoäitiin. Häneltä oli kysytty, mitä hän haluaisi joululahjaksi, ja hän oli vastannut, että toivoo kysyjän laittavan iloa purkkiin ja ravistelevan purkkia päivittäin.

Vähitellen ilta hämärtyy, sade hakkaa ikkunoita. Länsiväylän autojen valot pyyhkivät ohitse. Nainen kertoo yksivuotishääpäivästään ja minä omastani. En vaihtaisi, tuskin hänkään. Se on onnellinen tila, olla onnellinen siitä, mitä on tapahtunut, olla hinkumatta muuta.

Tajuan äkisti nähneeni vanhempani viimeksi joskus kesäkuussa. Äiti on laihtunut monta kiloa. Hänellä on leopardikuvioiset avokkaat, joita hän kutsuu avoimesti huorien kengiksi. Äiti haluaisi asua jugendkartanossa, mutta asuu rivitalossa. Sopisiko sinne jugendkartanon lamppu? Ei. Entä kattomaalaukset? Odota kesäkuuhun, äiti, ja tulen maalaamaan sinun rivitalonkattoosi pääskysen. Katselen jugendkartanon seiniä, tapetissa on häivähdys Alhambraa, ja tajuan olevani tyytyväinen elämääni, sen kaikkeen epämääräisyyteen ja epätyypillisyyteen ja iloon ja murheisiin. Pidän asunnostamme ja Vompsun ahdistumattomuudesta, mitä tulee omaan mahdottomuuteeni, ja Faunin hassuista huoneista, kissoista ja kissannaamamukistani, runohyllystä ja siitä, ettei ole kiire mihinkään, pidän siitäkin, että olen nyt koulussa sopeutumassa uuteen ympäristöön ja sitten koulun jälkeen kaikki taas muuttuu, kehrään ajatuksissani. Ei se mitään, vaikken vielä hankikaan hierontapöytää ja vaikka kaikki on auki.

Putoan jaloilleni. Pulpahdan pintaan. Tai ehkä se on vain punaviini, että miellän itseni hetkeksi muuksi kuin syrjäytyneeksi. (Enkö muka ole ideologisesti syrjäytynyt, kun ahdistun naimisiin menemisestä ja pidän enemmän hetkellisyydestä ja epävarmuudesta?) Ravistelisin harjaani, ellei se olisi sapfonutturalla. Ihmiset vaeltavat huoneesta toiseen juhlatamineissaan, kulhossa on hello kitty -vaahtokarkkeja ja liköörikarkkeja ja julioita. Sulhanen juo Vompsun konjakin, joka maistuu liian terävältä.

Ajattelen känniblogata, mutta kotona olenkin jo aivan selvin päin. Vompsu makaa sängyssä jonkin aikaa silmänaamio päässä ja potee migreeniaavistuksia kunnes särkylääke alkaa kunnolla vaikuttaa.

On helpottavaa huomata, että nyt kun on hyväksynyt sen, ettei oikein ymmärrä jotakin instituutiota ja siihen liityviä intressejä, tuon instituution ympärille kehkeillyissä juhlissa voi retkeillä jokseenkin järkyttymättä, joskin toki absurdiudessa liikahdellen.

Hengittänyt taas, ajatellut vain ja hengittänyt taas

Lomaviikko kuluu samalla hengästyttävällä tahdilla kuin kouluviikotkin. Ehkä ajalleni on tapahtunut jotakin hormonaalista? Mutta olen toki ehtinyt hengittää taas, ajatella ja hengittää ja kävellä, olen saanut keittää yrttiteetä omassa rytmissäni, käydä vessassa heti kun siltä tuntuu ja harjoittaa etäopiskelua vaikka kyynärnojassa maaten. Kehoni on vastannut tähän armollisuuteen kiitollisena, olen alkanut taas tunnistaa sen yhteyden muiden ihmisten kanssa. En ole liiemmin kirjoittanut Veloenaa, koska olen tehnyt kolmea esseetä ja yhtä ryhmätyötä, ettei niitä sitten tarvitsisi kouluviikkojen iltoina pakertaa vaan ehtisin viettää aikaa myös ystävien kanssa. Yksi esseistä on tutkinnon ensimmäisen osan suoritus, laajempi paketti.

Tuntuu ihmeelliseltä vapaudelta kulkea keskellä päivää ulkona, hengittää aurinkoa ja kuulla hiekan rapisevan kenkien alla, kiireettä taittaa matkaa, eikä olla edes väsynyt mistään. Ajatukset tulevat kutsumatta, kiertelevät kantojen ympärillä, lieventävät pelkoani siitä, että vuoden koulutuksen aikana jotenkin taannun ja menetän kaiken päättelykykyni. (Ehkä olen ollut vain kuormitettu viikkojen ajan, olen saanut riittävästi informaatiota nieleksittäväksi, jotta olisin halunnut tai edes voinut järjestellä sitä, antaa sen kuplia.) Kahviloissa, joihin ehdin istumaan, on erilainen tunnelma jokaisessa, edullista teetä, kädet käpertyvät lämpimän kupin ympärille, kauniit korttelit ulkona. Koulusta on takana jo viidesosa, sitten voin palata itseohjautuvaan elämään.

Vai onko se itseohjautuvaa? Nytkin ajatukset tosiaan tulevat, enkä tiedä, missä määrin ne ovat mitään "itseä". Kuten äkäinen kysymys siitä, mikä juttu se on toitottaa, että yksityisomistus on ainoa mahdollinen järjestely, koska kukaan ei välitä yhteisistä tiloista ja asioista mutta materiaa hoidetaan moitteetta, jos se on omaa. Ei se ainakaan minun elämässäni mene niin, vaan juuri päinvastoin. Yleisissä tiloissa siistin jälkeni, tiskaan, nautin elämästäni osana joukkoa, mutta kotona en pistä rikkaa ristiin ennen kuin kaikki astiat lojuvat likaisina ympäri kämppää ja alkaa ärsyttää liikaa, ettei ole yhtään puhdasta lusikkaa. Tätä painotusta on vaikeaa muuttaa enkä oikeastaan ole siihen lainkaan motivoitunut.

Kehoni ohjaa minua monissa asioissa enemmän kuin mieleni. Mieluusti säilyisin hyvin itsenäisenä ja keveänä rakkaussuhteissani, sillä lailla on helpompi tuntea olevansa kohtuullinen, mutta jostakin tulee valtavia tunnehyökyjä, jotka tuivertavat mielialaa milloin mihinkin suuntaan. Puhun peloista ääneen, kuuntelen toisten pelkoja, välillä he eivät pelkää mitään ja välillä kauheasti ja turhaan. Sitäkin mietin ja pakisen Faunille, että miksi sanotaan, että älä turhaan pelkää, sehän on jotenkin epäloogista, pitäisi ehkä toivottaa, että pelkäähän turhaan, sillä parastahan se on, että pelot osoittautuvat turhiksi kerran toisensa jälkeen, silloin vähitellen pelkoihin alkaa suhtautua kuin surkuhupaisiin sukulaistäteihin, jotka tuovat vuosi toisensa jälkeen tarjolle keksejä, joista kukaan vieras ei selvästikään pidä, kun ne kerran jäävät koskematta tarjoilulautaselle. Tädit päivittelevät kaiken maan ja taivaan väliltä, mutta mitä ihmettä he tarkoittavat sillä, että heistä tuntuu vaikealta puhuu meille nyt kun olemme aikuisia? Nythän he voisivat puhua sensuroimatta! Onko oikeasti joku, josta on helpompaa puhua lasten kanssa? (Olen tavannut yhden lapsen, jonka kanssa osaan puhua. Muista aikuisista hän tuntuu olevan erikoinen, mutta minusta hän on helposti lähestyttävä ja ymmärrettävä.)

Kun Faunin silmien sarveiskalvoja mitataan Lasik-leikkausta varten, istun sairaalan sievässä jugendodotushuoneessa (jos muuten pääsettä käymään Eiran sairaalassa, käykää ihmeessä neljännen kerroksen vessassa, se on kuin ihanan pieni, kuin satujen vessakammari!) ja luen Anneli Vainion kipua käsittelevää opusta Nimeä vailla. Kirjoittajan äänessä kuultaa vankka käytännön kokemus aiheesta, tarpeellinen kriittisyys vallitsevia teorioita kohtaan ja aito kiinnostus yksittäistapausten omituiseen logiikkaan. Lisäksi kirjassa on runsaasti meheviä yksityiskohtia, kuten se, että Tuomas Akvinolaisen ruumis keitettiin hänen kuolemansa jälkeen ja lihat erotettiin luista huolellisesti ja luut jaettiin Tuomaan oppilaille ja kannattajille. Kuulemma tällaisesta tavasta kohdella suurmiesten ruumiita luovuttiin vasta sitten, kun joku kysyi kai välttämättömän kysymyksen, miten tuo ruumis sitten kokoontuu uudelleen tuomiopäivänä, kun luut on hajasijoiteltu pitkin poikin. Harmillinen kysymys. Minusta olisi ainakin mukava kerätä tärkeiden vaikuttajieni selkänikamia. Vaikka tuskin heistä ketään katsottaisiin keittämisen arvoiseksi. Mutta ehkä luvan keittää voisi hankkia itselleenkin? Tarpeeksi suurta kattilaa voisi olla hankalaa löytää, mutta ehkä jonkinlainen rosvopaistijärjestelykin voisi toimia?

Parin viikon päästä pääsen tositoimiin. En tarkoita nyt kenenkään keittämistä tai rosvopaistamista, vaan Faunin taluttamista leikkauksen jälkeen. Nyt hän vielä näkee ihan hyvin ovesta tullessaan, vaikka hänet pitääkin puolipakottaa sonnustautumaan pipoon ja aurinkolaseihin. En pääse siis vielä kuin prudentiaalisen ulkoilupukeutumisen opaskoiraksi, mutta kahden viikon päästä saan koettaa ihan oikeaa sokaistun taluttamista. Olemme puhuneet siitä paljon koulussa, joten suhtaudun hyvin uteliaasti tähän harjoitteeseen. Toisaalta en tiedä, ehkä opaskoira on väärä mielikuva, koska siitä tulee minulle aina mieleen se suloinen nuori opaskoira, joka veti taluttamansa sokean pusikkoon saatuaan vainun jostakin, tai mitäs sitä jostakoimaan, koirat (ja miksei muutkin nisäkkäät) tuntien epäilemättä kiimapissasta.

Tuntuu uskomattomalta, että on jo lokakuun puoliväli! Aivan kuin kesää olisi kuljettu vasta toissapäivänä tai viime viikolla.

Tuntemuksia kehossa

Viimeinen kirjoitus onkin saanut mielenkiintoisia kommentteja, joista yksi sai minut hieman mietteliääksi. Oikeastaan unohdin, mistä olin ajatellut aloittaa, joten aloitan siitä. (Ja minne päädyn, on arvoitus, kuten aina... paitsi silloin kun tosissani tahdon jotakin melko järkevin ponnistuksin saavutettavaa; tosin sekin tuntuu paljastuvan säännönmukaisesti ihan joksikin muuksi olotilaksi kuin olen osannut kuvitella.) Kommentoija esittää kysymyksen:

Kysypä vaikka ihmisiltä, missä kohdissa kehoaan he tuntevat kärsimyksen ja missä ilon? Ilo on useimmille epämääräisempi ilmiö – he eivät osaa sanoa sille paikkaa. Ja niistä, jotka osaavat, vain harva on kokenut kehossaan laajalti iloa, mutta monikin on joskus kokenut kehossaan laajalle levinnyttä kipua tai kärsimystä.

Ja koska täällä on kissojen lisäksi vain minä, taidan kysyä itseltäni.

En osaa sanoa, onko muille ilon paikantaminen hankalampaa, mutta kyllä minussa on välillä sellaista iloa, joka paikantuu selvästi tai jonka ainakin havaitsen tiettyjen maamerkkien perusteella. Kun kävelen iloisena, rintakehäni on avoin, silmät hakeutuvat kuin itsekseen uteliaina detaljeihin, en hengästy, on kuin joku hypittäisi minua kumilangassa. On helppoa porhaltaa vauhdilla kiireettä. On kuin jostakin olisi annettu äkisti lisää aikaa havaita kaikki, sillä ei ole mitään, mikä hidastaisi. Eikä sillä ole minusta paljonkaan tekemistä hilpeyden tai huvittumisen kanssa, ne ovat toinen moodi, joka kyllä auttaa kohti iloa, muttei oikeastaan yllä samaan. Tarkoitan tätä: hilpeänä voi olla lysyssä, mutta iloa ei voi sillä lailla elää kumartuneella rintarangan asennolla (totta kai tämä on suhteutettava itse kunkin normaaliasentoon). Osittain paikannan siis ilon ryhtiin. (Tiettyyn oloon, olen kirjoittanut sen kehollisuudesta joitakin tekstejä: mm. tämän, tämän, tämän, tämän, tämän, tämän... en tietenkään tiedä, ovatko ne muista kehollisia, mutta itse luen ja miellän ne kehon asennon kautta.) Ja uskon, etten ole siinä aivan väärässä. Tarkoitan tätä: koetapa huijata ihmisiä siitä, ettet ole rakastumassa. Se on mahdotonta. Vaikkeivät he arvaisikaan tarkalleen, mitä on tapahtumassa, he huomaavat eron ja usein kysyvät jotakin siihen liittyvää. Rakastumisen ei tarvitse kohdistua ihmiseen. Se voi tulvahtaa aaltona, joka koskettaa kaikkea, mitä havaintokin.

En itse pidä kärsimystä sen helpompana paikantaa. Kivun kyllä paikannan tai pikemminkin, se nostaa vaurioituneen kudoksen paikan esiin säihkyvänä ja erehtymättömänä. (No, toki kipukin heijastuu... ajattelen hermopinnettä ja siitä heijastuvaa kipua, ajattelen aavekipua amputoidussa raajassa.) Mutta kärsimys on ainakin omassa käsitejärjestelmässäni eri asia kuin kipu, siihen liittyy hätä. Jostakin syystä liitän senkin etupäässä rintakehän alueen asentoon. Hätään kuuluu jotenkin elimellisesti vaikeus hengittää, sellainen kiireisyyden tuntu, joka liittyy tukehtumisen tunteeseen. Minulle se on luojan kiitos vieraampi kuin ilo. Tarkoitan tällä, että koen kärsimystä harvemmin kuin iloa. Väitän silti kärsineeni muutaman kerran, en pitkästi, mutta puolihalvaannuttavan pelottavasti kyllä.

Kärsimys on käsitejärjestelmässäni tätänykyä voimakkaampi termi kuin ahdistus tai masennus tai suru tai kipu, ja viittaa tuntuun koetun painavuuden ja ajattelemisen, liikkumisen ja toimimisen vaikeuden mielivaltaisuudesta ja murtamattomuudesta. Kärsimys tuntuu hellittävän aika paljon sillä hetkellä kun huomaa oppineensa jotakin, oivaltaneensa jotakin tuosta koetusta kivusta, ahdistuksesta, masennuksesta tai surusta. (Siksi kirjoittaminen ja kärsiminen sopivat huonosti yhteen, kärsiminen pakenee tutkivaa kirjoittamista.) Kärsimyksen hellittäminen ei tietenkään tarkoita, että sen takana häämöttävä ahdistus tai suru katoaisi, mutta niihin jaksaa kyllä suhtautua uteliaammin kärsimyksen heltiämien myötä. Ja ehkä uteliaisuus ja asian käsitteleminen on välttämätöntä, jotta myös surulliset ja ahdistavat seikat saavat mahdollisuuden jäsentyä, käydä tutuiksi, lakata painamasta oloa samalla tavalla?

Voih, tämä kuulostaa huonolta selitykseltä, mutta jotenkin näin olen sen jäsentänyt. (Huomaan myös, etten ole oikeastaan onnistunut koskaan kirjoittamaan kärsimyksestä mitään täsmällistä. Löydän muutamia alkuja, mutta niissäkin näyn voimaantuneen jo muutamasta alustavasta sanallistuksesta sen verran, että teksti muuttuu selkeästi uteliaammaksi ja hyväntuulisemmaksi ja muistikuvani kirjoittamisestakin viittaa samaan suuntaan: istun koneelle järkyttyneenä ja lähestulkoon säpissä, ja sitten kun pääsen pari riviä eteenpäin, innostun, suutun, käyn uteliaaksi, mykkä kärsiminen kuihtuu mahdottomuuteensa... ja lopulta nousen ehkä vähän tuohtuneena, mutta enimmäkseen toimintakykyisenä ja joskus jopa päättäväisenä.)

Kumpikin, sekä ilo että kärsimys, on etenkin voimakkaassa ja melko puhtaassa muodossaan voimakkaasti kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Molemmat myös tuntuvat hyvin todellisilta, siinä määrin, ettei minusta löydy sitä kohtaa, joka tahtoisi sanoa toista todellisemmaksi toisen kustannuksella. Toki kun iloisena muistelee elämäänsä taaksepäin tai suunnittelee tulevaisuutta tai tarkkailee ympäristöään, havaitsee lähinnä ilon mahdollisuuksia ja avoimia reittejä ja vahvat surut ja kauhistuttavuudetkin näyttäytyvät haasteina, joihin on mahdollista tarttua omalta osaltaan. Sitä juuri tarkoittaa, että ilo on kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Ja samalla tavalla, kun kärsimyksen läpi tarkastelee aistimuksia ja muistikuvia ja koettaa luoda tulevaisuuden suunnitelmia, kaikkialta tuntuu paistavan vastaan toivottomuus, mielivaltaisuus, kärsimyksen monistuminen, ja ilo näyttää jotenkin valheellisesti sulkeneen silmänsä kaikelta tältä. Luultavasti jos olisi elänyt vain toista näistä, ei tunnistaisi toisen näkökulmaa lainkaan. (Mutta onko sellaista aikuista? Ehkä jonkun näkymä on ollut niin hurja, että hän on tahtonut sulkeistaa sen täysin?)

Itse pidän enemmän ilon näkymästä ja etenkin kehollisesta tunnusta. Joskus olen sekoittaa silkan väsymyksen suruun tai ahdistukseen ja onnistun ahdistumaan väsymyksestäni ja saan hetken kamppailla tosissani pyörää ylämäkeen lykätessäni, etten kadottaisi toiveikkuuttani. Siksi pidän järkevänä koettaa elää säännöllistä elämää, pitää kehostani huolta, pitää ikään kuin ilon edellytykset kohdallaan siinä määrin kuin se nyt on mahdollista. Hyvin rajallisesti, siis. Koska pidän enemmän ilon kehollisesta tunnusta, koen järkeväksi ponnistaa kohti iloa. Pidän siitä, etten tunne tukehtuvani. Tukehtumisen tuntu on hyvin todellista ja kehoon paikantuvaa, mutta niin on helposti hengittämisen ja jaksamisen ja maailmassa viihtymisen tuntukin.

Mutta en osaa sanoa, kokeeko kukaan muu näin. Sen toki tiedän, että kun esitin surua, se tunnistettiin, ja etten osaa peitellä myöskään sitä, kun olen iloinen, en edes silloin, kun minua on tiukasti kielletty kertomasta, että minulla on tietty syy olla tiukkuvan iloinen. Ja että tiedän toisista, tutummista, jo usein heidän selkäänsä vilkaisemalla, miten heillä juuri tällä hetkellä sujuu. Ellei heillä sitten ole ryhtiprojektia... elleivät he jatkuvan pedantisti tarkkaile itseään. Se voi kummuta melkein mistä vain, niin kärsimyksen aalloille avautuvasta ilosta kuin kärsimyksen loitolle työntämisestä ja piilottamisesta.

Tällä hetkellä en ymmärrä pedanttiutta lainkaan, mutta ehkä se johtuu vain siitä, etten saa ajatuksistani oikein tolkkua tällä erää. Taidan ottaa päivätorkut. Ajatuksila ei lopulta ole niin väliä. Riittää, että tunnistan, kun olen iloinen, ja voin jakaa sitä vaikkapa taluttamalla ystävän noihin tilanteisiin, joissa olen itse saanut kokea ilon. Tarvitaanko mitään sen monimutkaisempaa?

Viimeinen ehtoollinen

Elokuva ja sitä seuraava keskustelu kahvilassa punaviinilasin ääressä saa pohtimaan, mistä tulee ajatus, että kärsimys on todellisempaa kuin ilo. Miksi jäsentää todellisemmaksi se, että ei kestä jotakin olosuhdetta, että mieluummin vaikka vahingoittaa toista kehoa kuin puree hammasta? Miksi se tuntuu joissakin olosuhteissa, elämäntilanteissa, todellisemmalta kuin lämmön tulvahdus, sylikkäin makaaminen, pimeässä tapaillut sanat, jotka muistuttavat konkreettisuuden asteeltaan kissojen varnimista, emo anna maitoa, paitsi etten ole emosi ja paitsi ettei mitään maitoa tule ja sinä vain nautit, silmät kiinni, kehräät, räväytät silmäsi auki, kenen ja minkä silmät ne sitten tällä kertaa ovatkaan? Mikä siinä on erityisen epätodellista tai vähemmän todellista kuin veren hajussa, kohinana korvissa ja kovassa betonissa jalkapohjia vasten? (Ja mitkä kaikki asiat tai prosessit katsovat toisiaan silmiin silloin kun makaa tuolla lailla jonkun kanssa hämärässä huoneessa ja selviytyminen on jossakin toisaalla, mitä tarkoittaa kohdata toinen toisena minänä, toisena tihentymänä tilassa, toisen perhesysteemin jäsenenä, toisen ylisukupolvisen ketjun rikkonaisena lukkona... mitä näen, onko se vain valaisematon manner, voiko valaisematonta nähdä?) Mitä edes tarkoitaa todellisempi tai todellisin, tai perusmuodossakaan, todellinen?

Elän kummallista aikaa. Muistan häivähdyksiä jostakin edeltävästä, mutta se kaikki loittoaa kovaa tahtia. En muista, millaista oli muistaa joitakin kysymyksiä ja niihin liittyviä etenemisstrategioita. Toisaalta olen oppinut paljon uutta. Tunnistan lihasjännityksiä ja lavan alueen lihaksiston uudella tavalla, esimerkiksi. Ja olen entistä enemmän selvillä siitä, että voin etsiä uusia alueita tai palata vanhoille alueille ja solahtaa niihin sisään loppujen lopuksi aika vähällä vaivalla. (Ei kiinnostava tunnu vaivalloiselta.) Enkä oikeastaan tiedä, minne elämäni on menossa. Vaikka pidän suunnitelmista, en oikeastaan suunnittele mitään kovasti nyt. Kai se kertoo siitäkin, että viihdyn tässä. Mitä se tämä nyt sitten onkaan, se tuntuu todelliselta. Mitä se sitten tarkoittaakaan... taidan kirjoittaa väärillä termeillä itseni tai näiden asioiden kannalta nyt. Aihetta on kierrettävä, kunnes löytää oven ja siitä lukon ja myöhemmin keksii lukon mekanismin.

(Kierränkö sisä- vai ulkopuolella, haluanko sisään vai ulos? Onko sisäpuolta ja ulkopuolta tai mitä ne tarkoittavat? Eikö uloskin jääminen voi olla turvallisuudessa kulkemista, jos sisätila ahdistaa?)

Illalla onnistun astumaan lahjaksi saamani rintamerkin tukevaan nastapiikkiin. Se tunkeutuu koko pituudeltaan, vajaa sentti, päkiäni sisään. Reikä on pieni, sen ympärille muodostuu verenpurkauman tummentumaa. Olen lukenut juuri tenttiin verenmyrkytyksistä ja anaerobisten bakteerien juhlinnasta kudoksissa, joten seuraan reikää tarkasti. Kuroutuuko siitä punainen viiva kohti sydäntä? No, stafylokokit, pääsette matsaamaan immunipuolustuksen kanssa. Ha! Näyttää siltä, että immuunipuolustus voittaa. Aamulla pisto on ummessa ja ympärillä vaisu sinelmä. (Olen toki astunut lukemattomia kertoja nauloihin ja nastoihin, enkä ole aiemmin älynnyt pelätä mitään.)

Loppuilta sujuu viimeisen ehtoollisen merkeissä. Ajattelen liukunutta elämää samalla kun ystävät pyörittävät silmiään ajatukselle, että tuosta noin vain ottaisin ja kuolisin rintaneulaan astumiseen. (Aika tyylikäs syy kyllä! Ja kuten Vompsu huomauttaa, muistokirjoituskin olisi jo valmiina. Mutta jos kuolisin pois, olisiko hän serkkuni häissä - viikko tästä eteenpäin - niin sekaisin, että pitäisi jo kerran väläyttelemänsä puheen, jossa kertoisi vuosi sitten naimisiin menneen syvällä kokemuksen rintaäänellä, että avioliittohan ei siis tarkoita mitään mihinkään tiettyyn perhemalliin sitoutumista... jokin ilkikurisuus minussa haluaisi oikeasti kuulla sen puheen pidettynä.) Vompsu keittää teetä, makaan pää Faunin sylissä ja olen rauhallinen, paitsi että tahdon tavata vielä Hurinan ennen kuin kuolen, ja sitten Hurina tuleekin.

No, ihan mukavaa hänet on nähdä, vaikken näy tästä vielä käyvänkään manan maille...

Hiivin alakertaan siellä tuhisevan Vompsun viereen vasta kolmen maissa aamuyöstä, ja tänään on sentään työpäivä. Mutta olen hyvällä tuulella, olenhan elossa.

Automaattivaihteella

Kokeessa käsi kirjoittaa, mutta siitäkään ei oikeastaan vallitse tietoisuutta. Näen toki käteni, mutta se liikkuu ikään kuin jo jossakin toisessa maailmassa. Ja mistä vastaukset tulevat? Unestako? Unessa johtajaopettaja seisoo koulun ovensuussa vastaanottamassa meitä, me tulemme satiinisortseissa, nyrkkeilijän pyyhe kaulassa, hän juoksee kanssamme kohti yläkerran luokkaa (monta kertaa senkin tarkistin?) ja kertoo samalla, että on juuri julkaistu uusia tutkimustuloksia siitä, että nyt tämän ja tämän lihaksen origot ja insertiot ovatkin paljastuneet sijoittuviksi sinne, tänne, tuonne, kaikkialle muualle kuin on haukionkalatettu mieleen tai muistiin tai kehoon tai uneen tai minne nämä asiat nyt menevätkään.

Nyt ne menevät paperille, kirjoittuvat siihen lyijytäytekynällä. o, i, f, suomeksi, latinaksi. Jossain kohden tuntuu samalta kuin uneen mennessä, kun äkisti astuu näkymättömään, vain tuntoaistilliseen kuoppaan samalla kun makaa selkä tiiviisti sängyn pintaa vasten. (Sen nimi on patja, rakkaani, patja... olen tänään hieman tohinassa, tulen juuri tentistä, istun alakerran tietokoneella.) Olen saanut kuulla, että se on tuntoaistimuksellinen puoli siitä, että aivot lähettävät kerralla rentoutumiskäskyn isommalle lihasryhmälle ja lihakset sätkähtävät ennen tension laukeamista lepotasolle. (Sekin on jännitteinen.) Mutta nyt ei tapahdu lihaksen rentoutumista vaan äkillinen muistin tai mieleen palauttamisen kuoppa. (Mistä ne palautetaan mieleen? Työmuistista, joka on tungettu mappiin öö, lihasmuistiin, ehkä silmän liikkeiden osalta, ehkä ossa digitorum manusin hienomotoriikan muistiin kirjoittamisesta?) Jokin ei automaattikirjoitu. En muista nikaman välilevyä latinaksi, koska olen oppinut sen alunperin väärin ryhmätyössä jonkun keksiessä sille pelleilynimen ja muistan vain sen väärän nimen, jonka tiedän vääräksi, siinä tulee pysähdys. Enkä muista paria lihasta suomeksi lainkaan, latinaksi vain. Hyppään näiden kohtien yli ja katselen taas käteni säännöllistä liikehdintää, tanssia kynän ja paperin kanssa.

Käsialani on kokeissa kummallinen, olenko ehkä maininnut siitä ennenkin. Siihen ilmestyy pedanttius, joka siitä arjessa puuttuu. (Että minua harmittaa, ettei koneella kirjoitettaessa käsiala näy. En ymmärrä, miten tämä voisi kuulua intiimiin, kun ei kerran käsialakaan näy. Tekstillä voi valehdella, tekstillä voi valehdella, älä unohda, sillä voi valehdella itselleenkin, käsialan jäädessä johtolangaksi se on hankalampaa. Teeskentelyn ja jäykistelyn erottaa omasta käsialastaan hyvin helposti.) Sanat näyttävät filigraanikoruilta. Niissä on sopivan hienomotorinen klangi käsittelyaluetta ajatellen.

Tarkastan vielä kaiken kirjoittamani, arvaan pari suomenkielistä nimeä ja välilevyn latinankielisen nimen, eräänlaista lottoa, jolla ei ole oikeastaan väliä, koska olen jo varma siitä, että tentti menee läpi. Ei se minua enää huolestuta, enemmän askarruttaa se, mistä ne vastaukset tulevat, muistaminen ja mieleenpalauttaminen, adrenaliini ja automaatio, se miten koko keho katoaa havainnonkentästä ja vain filigraanisanat tanssahtelevat, tulevat todellisiksi siinä katseen alla. Nousen seisomaan, tunnen pulssin korvalehdissä, samanlainen olo on joskus kun keskellä yötä herää siihen, että rakastelee jonkun kanssa eikä muista, miten siihen on päädytty (ja yleensä toinenkaan ei muista, niin on tapahtunut jossakin unen ja valveen rajalla, keholla on omat metkunsa), kuljetan käsissäni papereita, joilla sanat lepäävät, ojennan paperin opettajalle, en jaksa puhua kenenkään kanssa nyt, koska haluan tunnustella sanojen tulemista kuvien kutsumina.

Enkä haluaisi päästää irti, helpottua, koska kurkkuni on ilmoitellut itsestään kivulla ja limalla jo pari päivää, ja olisi niin tyypillistä sairastua heti jännityksen lauetessa.

Väsähdys

Jossain vaiheessa lihakset muuttuvat tylsäksi puuroksi. Ei auta kuin työntää kirja sivuun ja ihmetellä kaaosta huoneessa. Kukaan ei ole siivonnut tai tiskannut tai pyykännyt aikoihin. Kissat loikkivat kurpitsoiden, likaisten farkkumyttyjen, greippipussien ylitse. Puhtaita astioita ei yksinkertaisesti ole.

Ilta etenee. Selässä tuntuu väsymys, lukuväsymys, öisinheräämisväsymys. Väsymys, joka vie unta ja kysyy, mikä se nyt lähtikään samasta kohdasta kuin m. pronator teres, entäpä m. supinator, siinä oli niitä hankalia lähtökohtia kasapäin. Kysymykset vaikenevat pian. Tungen monistenipun takaisin keltaiseen kansioon ja hengittelen alakeuhkoihin.

Väsymys on näyttänyt kynsiään jo infotilaisuudessa, jossa kerrottiin tutkinnon ensimmäisen osan suorittamisesta tarkemmin. Huomaan äkisti istuvani vähän lysyssä ja tuntevani epämääräistä surua. En odotusta, en jännitystä, en pelkoa, en epätoivoa, ei mitään tuollaisia suoritustunteita, ainoastaan vaisua surua, uupumusta. Kotiin pyöräillessä jalat eivät tahdo löytää voimia.

Ehkä tämä on laskeutumista siihen tosiseikkaan, että ensi viikko on etätyöskentelyä. Lauantaina on vielä töitä, mutta sitten voin aikatauluttaa kokonaisen viikon sen mukaan, miten tahdon. Toki on rutkasti tehtävääkin. Kaksi esitelmää, yksi lopputyön alustava runko ja tiedonhaku, tutkintotilaisuuteen toimitettavan esseen työstämistä. Supertiski, superpyykki, suursiivous. Mutta saan tehdä sen kotona oman aikatauluni tahtiin. Eikä minun tarvitse oppia mitään ulkoa.

Kunpa olisi jo sunnuntai. Pian se koittaa. Kunpa vain jaksaisin odottaa. Mutta taidan olla liian väsynyt siihen.

Läski ja liikunnassa huono vai kuis se menikään...

Tänään, päivänä ennen niitä kahta päivää, joiksi on kalenteriin kirjattu tentit, tulee miellyttävä ylläri. Liikuntatunnilla teemme kuntotestin, laskemme painoindeksin ja mittaamme rasvaprosentin. Suhtaudun etukäteen kuntotestiin (muusta ei ole edes varoitettu ennaltakäsin) pienellä kauhulla, koska liikuntanumeroni on ollut koulussa kutosta ja seiskaa ja minulla on vankka käsitys siitä, etten ole erityisen liikunnallinen tai hyväkuntoinen.

Yllättävää kyllä, jalka- ja selkälihasteni kunto on kuitenkin erinomainen, käsilihastenkin kunto on hyvä ja ja vatsalihasten keskinkertainen. (Huooh, vatsalihakset, yök.) Ilahdun jotenkin ihan tajuttomasti. Tunnen pientä ylpeyttä siitä, että olen koululiikunnan lannistavuudesta huolimatta jaksanut pitää kiinni siitä, että minusta on hauskaa tanssia ja juoksennella ja hyppelehtiä ja kävellä ja pyöräillä, hurmaantua kieppumisesta ja vauhdista. Jotenkin olen pysynyt kunnossa, vaikken käy lenkillä enkä salilla vaan harrastan pelkkiä pehmeitä, rauhallisia, kilpailemattomia ja puolimeditatiivisia lajeja ja ymmärrän nekin lähinnä kehollisuuden tutkimisena, en minään "kunnonkohennuksena". (Olen ehkä vähän kokenut sellaisen olevan omien mahdollisuuksieni ulottumattomissa; inhoan jos hikeä menee silmiin, paitsi tietysti tanssiessa, mutta se onkin taiteen tekemistä, heh.)

Toinen seikka, joka saa kolauksen, on se potentiaalinen läskiys, johon neuvolassa ja ala-asteella takerruttiin. Juuri ja juuri normaalipainon rajoissa pysyminen, pieni karkailu lievän ylipainon puolelle ja kehotus syömisen tarkkailemiseen (ja äidille kielto, ettei minulle saa antaa niin paljon ruokaa) on nyt näemmä vaihtunut normaalipainon alarajoilla kiikkumiseksi, vaikka syön kuin hevonen. Paljon. Kuinka kummallista. No, ajattelen tuloksen laskettuani, rasvaprosentti ainakin vetää suupielet alaspäin. Mutta ihme kyllä, se jatkaa samaa kannustavaa linjaa. Kun tartun kahvoihin, arvuuttelen, pysyykö prosentti 25 ja 30 välillä vai kipuaako se yli kolmenkymmenen. (Naisten ihanne on 22.) Mutta mittari näyttää seitsemäätoista ja puolta! Oloni on kertakaikkisen pöllämystynyt. Miesten ihanne on 15, eli minulla on rasvaprosentiltaan melkein miehen ihannevartalo. Laupias taivas. Sitä ei kyllä uskoisi, jos katsoo alleja tai vyötäröä. En yksinkertaisesti ymmärrä, minähän olen kauttaaltani pehmeä ja tärisevä iholtani, olen aina mieltänyt sen merkiksi paljosta rasvasta, mutta ehkä se onkin vain nahkan löysyyttä. (Joka taas kertoo aineenvaihdunnan toimivan hyvin.) Koska rasvaa on mittarin arvion mukaan koko kehossa noin kymmenen ja puoli kiloa, se on varmasti lähes kaikki näkysällä jollakin tavalla (aivot epäsuoremmin) ja helposti paikannettavissa. Ei siis sitä ikävää kudoksiin piiloutuvaa tavaraa, joka on terveydelle paljon haitallisempaa.

Kummallista. Tunnen kotiin sateen läpi pyöräillessäni kummaa helpotusta, koska olen ehkä ihan turhaan miettinyt ohimennen ja häivähtävästi, onko minulla ehkä metabolisen oireyhtymän piirteitä ja ovatko sisäelimeni kenties yltiöpäisen rasvoittuneet epäterveiden elintapojen, stressin ja unettomuuden takia. Ehkä elän sittenkin terveellisesti ja voin vähitellen päästä yli siitä, että olen mieltänyt itseni läskiksi ja liikunnassa huonoksi. Omituista. En oikein ehkä kuitenkaan osaa sijoittua muunlaiseen identiteettiin, vaikka nuo arviot ovatkin ala-asteen ajoilta. Ehkä sen ei ole niin väliäkään, voin jatkaa entiseen malliin, eivät ne asiat ole ihmeemmin ahdistaneet, olen jotenkin sopeutunut niihin ja hyväksynyt ne itseni osiksi. (Ja ne ovat hienosti mahdollistaneet sen, että saan esimerkiksi syödä paljon ja halukkaasti, koska minulla ei ole mitään sellaista vartaloa, jota pitäisi erityisesti vahtia, ettei se paisu.)

Hullunkurisissa (onhan se vähän hassua, että elää ala-asteelta periytyvissä, päivittämättömissä käsityksissä omasta kehostaan - eikä vain kehostaan, vaan koko olemuksestaan, oikeastaan) ja hilpeissä tunnelmissa tartun mikrobiologian kirjaan ja alan lukea, jotta osaisin huomenna vastata kysymyksiin eikä ala-asteelta periytyvä käsitys tiedollisten kokonaisuuksien hallinnasta (lihaksia ei lasketa tiedollisiksi kokonaisuuksiksi, ne ovat yhtä mahdottomia kuin Euroopan joet ja kirjasin jo ala-asteella Volgan keskelle Saksanmaata) osoittautuisi yhtä virheelliseksi kuin kehonkuva.

Virma

Aamuyöstä rohtovirmajuuresta keitetyn haudukkeen vaikutus hiipuu ja vaimenee. Herään kuuden pintaan, taivas on vielä voimakkaan sininen ja täysi kuu kelluu korkealla. Tämä kuu ei voisi soutaa venettä veneenmuotoisena, sen kyytiin ei lähtisi kolmio herne nutturanaan, se sama symboli, joka esittää naista joissakin vessanovissa. Kehollani on kiireisiä tarpeita. Sen on saatava tarkistaa, mistä pinnalliset ja syvälliset ranteen ja sormien ojentajat lähtevät ja minne ne kiinnittyvät. Herään täysin virmana ikään kuin mitään unta tai välitilaa ei olisi ollutkaan. Silti olen nukkunut tuntikausia pimennossa ilman unia. Lieneekö pääni koko ajan koettanut järjestellä lihasten juoksusuuntia?

Tavallaan on aika kätevääkin, että silloinkin kun tietoinen mieleni nostaa kädet pystyyn jonkin tehtävän edessä, nurisee ja kiukustuu sen huonosta suunnittelusta, kehoni kyllä virittyy suoriutumaan näistä häiritsevistäkin yksityiskohdista. Sen prioriteeteissa ei ole huoneen siivoaminen tai jokin muu, kuten usealla kurssitoverilla. Ei. Eikä se reagoi väsymyksellä vaan väsymättömyydellä, jollakin kiireellä ja tarpeella ja kärsimättömyydellä, joka vilkkuu punaista valoa ja pitää ambulanssiääntä. Sitä ärsyttää suunnattomasti, kun se ei ole oppinut sitä, mitä olen niin kovasti koettanut lueskella ja ajaa sisään hieman epävarmana kaiken tuon informaation ulkoa oppimisen mielekkyydestä. Keho herää kuuden aikaan oppimaan, sitä hiertää silkka oppimattomuus.

Kun olen katsellut listat läpi taas kerran, taivaan väri on heleämpi ja kuu jo alempana, oikeammalla. Kuivuvat yrttikimput lasin edessä näyttävät mustuudessaan vähemmän syviltä. On aika pukeutua ja syödä aamiainen ja polkea kouluun asfalttista alamäkeä ja ratisevaa hiekkatietä ja ihmetellä kurssitovereita, jotka tarvitsevat kahvia pysyäkseen hereillä ja vastaanottavaisina.

Epätoivon läikähdyksiä

Anatomian tenttiin lukeminen alkaa saada epätoivoisia piirteitä. Olen piirrellyt erilaisia taulukoita ja vedellyt sormilla lihasviivoja käsivarsiini, mutta pahus soikoon, muistanko lihakset? No en! Muistan sentään olkavarren lihasten nimet ainakin latinaksi, suomi vähän ontuu, ja tunnistan ne kuvista ja tunnistan myös kyynärvarren pinnalliset koukistajat aika hyvin ja keski- ja syvätasonkin mitenkuten, mutta kyynärvarren ojentajat eivät yksinkertaisesti tunnu mahtuvan päähäni. Kaikista lihaksista pitäisi vielä osata lähtö- ja kiinnityskohtakin ja sitten niiden funktiot. Osaan ne ehkä yhdestä lihaksesta kaikki, ja sekin vaihtelee vähän päivän ja vireystilan mukaan.

Uskoni siihen, että aivoissani on ylipäänsä mitään kapasiteettia yhtään mihinkään, on jokseenkin nollassa.

Tentistä on sanottu, ettei sitä voisi uusia. Huomaan pohtivani, mitä se tarkoittaa. Mitä tuhlausta, kun pitäisi pohtia, mikä juoksee mistä minne ja tekee mitä. Onneksi tämä ei ole ainoa anatomiasta läpipääsemiseen vaikuttava tentti. Huomaan aprikoivani myös, paljonko muut osaavat ja miten se vaikuttaa tentin arvosteluun. Sekin on niin turhaa, kun oikeasti pitäisi keskittyä vain nimiin ja hopluuttaa niitä ulkoa. En voi vaikuttaa siihen, miten muilla menee, ainoastaan omaan oppimiseeni. (Vaikkei se kyllä siltä tunnu!)

Ja on ilta. Iltaisin kaikki näyttää ja tuntuu kurjalta. Vompsu ja Fauni ovat jossakin muualla, lojun yksin papereineni ja kirjoineni ja tuijotan lihaksia ja tunnen syvää, kolossaalista epätoivoa. On vaikeaa uskoa, että viikon päästä alkaa loma. Tai että joskus tulee joululoma. Tai että joskus voisi oppia nämä tässä.

Joskus ja joskus. En oikeastaan epäile sitä, ettenkö joskus oppisi. Perjantai on vain niin pian eikä lihaksia voi mitenkään järkeillä.

Mieleen palaavat ne muutamat toisetkin hetket, jolloin menetin toiveikkuuteni aika totaalisesti. Joku toinen jaksoi uskoa silloin siihen, että selviän, ja kun hän selitti, miksi ajatteli niin, elelin lainatoivolla sinne saakka että omani koheni taas kantavaksi, kestäväksi. Se on oikeastaan aika kummallinen ilmiö. Että toiveikkuuttakin voi lainata... ja että joskus se on jopa ainoa vaihtoehto. Ponnisteleminen ilman toiveikkuutta on aika vaikeaa.

Luen kaikesta huolimatta kyynärvarren posterioriset pintalihakset, ei se ole niin kovasti ponnistelemista, piirrän taas yhden taulukon, enkä tule hullua hurskaammaksi. Toiveikkuuskin on kadonnut jonnekin.

Kai se on aivan normaalia opiskelijaelämässä. Huomaan törmänneeni taas kerran siihen, miten koulu on suunniteltu enemmän koulua (nyt: tammikuun tutkintotilaisuutta numero kaksi) kuin elämää varten. Ei elämässä ja työssä tarvitse osata asioita ulkoa, ne voi tarkistaa värikkäistä seinätauluista, painavista käsikirjastokirjoista ja joskus myös nopeasti wikipediasta. Kun tarkistuksia on suorittanut joitakin tuhansia kertoja, asian vähitellen oppii tarkistamattakin. On aika vaikeaa motivoitua ulkoa opettelemiseen tiettyyn deadlineen mennessä, kun oppimista voisi tehdä muutenkin, vaikka oppimispäiväkirjan avulla. (No, niin tietysti teen nytkin, tavallaan, mutta tuntuu hullulta pyörittää kahta päällekkäistä systeemiä, joista toisen tarvitsen joka tapauksessa vähintään toiveikkuuteni virittelemiseen tai ainakin teeman esillä pitämiseen.)

Jotakin sentään olen oppinut tenttiin lukiessa. Korjasin wikipediaan erään väärin kirjatun liikesuunnan, jonka äkkäsin välittömästi. Ehkä se säästää jonkun toisen epätoivoisilta väärinymmärryksiltä.

Laiska sunnuntaiaamu

Sataa. Perjantaista on puoli vuotta eivätkä jalat ole enää Vompsun synttärinaamiaisissa tanssimisesta kipeät. Flemarin edessä väreilee hopeinen sirpaloitu vesipatsas, autojen valot maalaavat pitkiä kultaisia kajaleita asfalttiin. Five Corners Quintet jammailee stereoissa, Fauni lukee miniläppäriltään sähköposteja ja uutisotsikoita kylpytakissa. Uuni lämpiää korvapuusteja varten. Anatomian kirjani makaavat lattialla raskaina. Olen piirtänyt lyijykynällä paperiin lihasten juoksusuuntia kyynärvarren etu- ja takapuolen pinta- ja syväkerroksissa.

Enää viikko syysloman alkuun: viikko ja kaksi tenttiä, pieni ja iso, peräkkäisinä päivinä.

Perjantain juhlissa minulta kysytään, kuuluuko elämääni enimmäkseen koulua. Niin kai siihen kuuluu. Ajallisesti. Mutta koulupäivät tuntuvat kuluvan nopeasti, vaivattomammin kuin ennen. Olen saanut koskettaa jokaista ryhmässämme, osoittaa heille hellyyttä hieromalla, se tekee tilaan asettumisen heidän kanssaan helpommaksi. Tiedän myös, miten he koskettavat toisen kehoa. Joidenkin kohdalla se menee eri tavalla kuin kuvittelisi. Ihminen voi näyttää lempeältä ja pehmeältä ja silti olla kovakourainen ja dominoiva, ja sitten toisinpäin - joku aika skarppi ja verbaalisesti aika raisu saattaa koskettaa hyvin pehmeästi ja tunnustelevasti. Ihoni kuuntelee uteliaasti tätä heidän ensimmäistä kieltään, josta kuulen senkin, että se on myös kielistä viimeinen, syvin, että nekin, jotka ovat jonkin aivojen toimintahäiriön seurauksena unohtaneet sanat, vastaavat edelleen kosketukseen. Kosketukseen vastataan senkin jälkeen kun kipuun vastaaminen käy epäselväksi, se on viimeinen tajunnan säie. Se saa minut ajattelemaan, että äiti oli ehkä sittenkin oikeassa, kun silitti koomassa makaavaa isoäitiä sairaalassa tunnista toiseen, lymfasikin tätä varovasti, eihän mitään toipumisen toivoa enää ollut, ja väitti, että tuo minun silloisella mittapuullani täysin toiseen liukunut ihminen vastasi kosketukseen, että ihokudos pehmentyi ja rentoutui. (Olin silloin kahdenkymmenen ja suhtauduin äidin sanomaan kuin visvaiseen sidetaitokseen - luoja, mitä paskaa, isoäiti oli sentään koomassa. Mutta ehkä sittenkin? On hyvä, että ennakko-oletuksiaan voi korjata. Täytyy muistaa kysyä äidiltä lisää tästä, miten hän tunsi ihokudoksen rentoutumisen.)

Ja sitten ovat illat. Anatomian latinan lisäksi iltoihin kuuluu ihmisiä, venyttelyä, istumme Napaketulla ja teemme chili-soijarouhelasagnea, mustalla kissalla on kuunkeltaiset silmät, miehet sovittelevat meillä pyykkitelineen ja pakastimen välisessä ahtaassa tilassa sairaanhoitajamekkoja ja korsetteja, perjantaina miehet ovat pukeutuneet naisiksi ja naiset, no, miehiksi, jotka ovat pukeutuneet naisiksi. Tai miten sen nyt sanoisi. Tanssilattialla ihmiset nuhjaavat kiinni toisissaan arvelluttavissa asuissaan ja huomaan itse tanssivani karkuun laajoin liikkein, en kaipaa tilanteeseeni enää yhtään lisää monimutkaisuutta. Vompsu ei tanssi kanssani kuin hitaita ja silloinkin minun pitää eksplisiittisesti pyytää hänet tanssimaan, hänellä on oma tapansa vastata suhteen kolmioitumiseen, ja luulen, että se tekee hänelle hyvää, joten suhtaudun hänen levottomuuteensa ja torjuvuuteensa päättäväisen myönteisesti (kyllä se päättäväisyyttä vaatii suhtautua myönteisesti siihen, ettei voi enää turvata toiseen samalla tavalla kuin ennen), ja toisaalta, en voi tanssia Faunin kanssa, koska sen näkeminen saisi Vompsun tuntemaan itsensä yksinäiseksi. Joten tanssin ympäriinsä ja katselen toisia ja nautin vapaudestani liikkua laajoin kaarin ja siitä, ettei minussa ole hitustakaan seikkailuhakuisuutta nyt, kehoni on livahtanut takaisin luotettavuuteen ja ennustettavuuteen, se nelistää joukon laidalla, paimentava lassie.

Nyt korvapuustit ovat valmiit, joten lopetan kirjoittamisen ja keskityn viettämään kansallista korvapuustipäivää!