Pääsykokeen jälkeisenä aamuna herääminen osoittautuu monimutkaiseksi. Yleensä särähdän hereille kerralla, täytyn vipinästä ja ryhdyn toimeen. Tänään: avaan silmät, painan ne kiinni, käperryn syvemmälle peittoon, toistan tämän kymmeniä kertoja, syön välillä soijajugurttia kaakaorouhepalasilla ja jatkan epämääräistä torkahtelua. Nytkin kun olen noussut, tuntuu kuin järkeni edelleen makoilisi pahnoilla. Päässä liikkuu pelkkiä haukotuksia.

Keho on pysähtynyt. Se taitaa tuijottaa edelleen maanantaiaamua. En osaa lainkaan arvioida, olisiko parempi ennen iltatöitä vain nukkua vai luutisiko vesijuoksu tarmoa herpaannuksen tilalle.

Yhtenä kappaleena, hieman täristen

Pääsykoe: ihmiset parveilevat aulassa. Miten heitä voikin olla näin paljon. Katselen heitä. Meitä. Kolme tyttöä istuu penkillä. Yhdellä on kalpeiksi meikatut kasvot ja rankasti nypityt kulmakarvat ja samanmuotoinen otsatukka kuin minulla nykyään, sellainen joka äidin mielestä on esittelemättömissä eduskunnassa tai ministeriöissä työskenteleville. Hänen sylissään on nahkainen salkku. Viereisen tytön hiukset ovat likaiset ja vinosti ponnarilla. Kasvot ovat turvonneet, samoin kaula. Rintalihas kiristää, sen näkee metrien päähän. Kohtalotoveri, ajattelen. Kolmannella tytöllä on melkein vihaisen umpimielinen ilme ja luonnontaipuisaa hiusta on tungettu pinneihin. Punaiset kengät. He eivät puhu kellekään eivätkä yritä enää lukea. Eivät he myöskään kuikuile toisia, kuten itse teen aika avoimesti. Penkkityttöjen vasemmalla puolen riekkuu viiden tytön ryhmä. Heillä on kestorusketusta tai aurinkopuuteria, siistit hiukset ja vaatteet ja ymmärrän heidän tavanneen ilmisesti jollain valmennuskurssilla. (Voi luoja, ajattelen, onko tännekin valmennuskursseja. Eihän minulla ole sitten mitään mahdollisuuksia. Ja samantien rähisen itselleni siitä, että pidän parin viikon valmennuskurssia jotenkin tehokkaampana kuin yhdentoista vuoden hitaita, mutta perusteellisia yliopisto-opintojani.) He kikattavat ja tsemppaavat toisiaan. Ei voi olla niin, ettei pääse nyt sisään tämän lukemisen jälkeen, he hehkuttavat.

Äkkiä epävarmuus iskee. Tunnen itseni vanhaksi ja ryvettyneeksi, epäsopivia kyseleväksi ja kertakaikkisen hitaaksi ja murheelliseksi. Havaitsen motivaationi keveyden. Haluaisin sisään mutten ole erityisen nälkäinen tai kilpaileva tai hinkuva. Jos pääsen, olkoon niin. Jos en pääse, olkoon niin. Olen siinä aulassa vain helpottunut siitä, ettei minun enää kertaakaan tarvitse palata artikkeleiden luo. Osa niistä on kyllä hyviä ja olen oppinut paljon. Mutta silti. Liika on liikaa.

Käymme sisään. Saamme ohjeet. Saamme aloittaa. Luen ohjeet muutaman kerran mutta palan niin halusta päästä vastaamaan etten ota kaikkea vastaan. Aloitan monivalintatehtävästä. Suunnilleen puoleen kysymyksistä tiedän helposti ja varmasti vastauksen. Lopuista suunnilleen puolet on edes jotenkin laskelmoitavissa. Ja sitten alkavat ongelmat. On kysymyksiä, joiden neljästä vaihtoehdosta yksikään ei mielestäni lukemani perusteella pidä paikkaansa. Ja on kysymyksiä, joiden vaihtoehdoista kaksi pitää mielestäni ihan yhtä suuressa määrin paikkansa, mutta on valittava vain toinen vaihtoehdoista. Ja sitten on kysymyksiä, joiden käsittelemiä asioita en ole edes huomannut käsitellyn aineistossa, vaikka olen kahlannut sen ajatuksen kanssa läpi kolmesti, piirrellyt mindmappeja ja ties mitä tähtikarttoja. Näiden epäselviksi jäävien monivalintakysymysten kohdalla tunnen itseni loputtoman tyhmäksi. Koetan arvailla vastauksia nojaten kaikkeen muuhun elämän varrella oppimaani. Mutta tiedän arvailevani.

Sitten siirryn esseen pariin. Aineisto on pitkä ja polveileva ja käsittelee uusliberalismia ja koulutuspolitiikkaa. Siitä pitäisi tehdä essee, joka säilyttää kirjoittajan intentioita ja päättelyketjuja ja korostaa olennaisia asioita. Mutta teksti on aika polveileva ja monitahoinen ja ainakin minulle jää epäselväksi, mikä siinä nyt tarkalleen on oleellista. Toki äkkään kirjoittajan vastustavan uusliberalismia ja esittävän, että sen maailmankuvan mukaan toimivan yhteiskunnan jäsenten pahoinvointi osoittaa ihan riittävän vakuuttavasti, ettei uusliberalismi ole mikään järkevä ohjenuora koulutus- tai muuhunkaan politiikkaan. Että tämän me voimme tietää, vaikka valistuksen kriitikot olisivatkin oikeassa siinä, ettei mitään absoluuttista yksimöhkäleistä arvomaailmaa enää voitaisikaan löytää ja vaikka arvot olisivatkin sirpaloituneet eri elämäntyylien mukaisesti. Mieleeni häivähtää se vähä keskustelu, jota olen kuullut humanismista ja antihumanismista mutta karjun sille päänsisäisesti käskyjä häipyä, sillä essee pitäisi tehdä täysin tämän tekstin pohjalta. Mutta mikä on tämä teksti, huomaan miettiväni. Mikä siinä on minun tulkintaani, minun korostustani, sellaista, johon reagoin sillä kiihkeydellä, etten osaa sanoa, onko tärkeän leima minun vai kirjoittajan.

Mindmappailen ja piirtelen nuolia ja sitten alan kirjoittaa. Ja kaiken aikaa pelkään, että olen ymmärtänyt jotain ihan väärin. Tai tulkitsen liian roimalla otteella. (Se on helppoa, ajattelen: jotenkinhan ne monivalintojen kysymykset aiheista, joista minusta aineistossa ei edes puhuttu, on tehty, joku on ne siitä erottanut vaikken minä niitä koskaan onnistunutkaan erottamaan. Ja ties mitä sellaista minä hahmotan tästä tekstistä, jota kokeen tarkastaja ei onnistu siitä lukemaan.) Olen pistävän tietoinen siitä, että kaikkeen ymmärtämiseen liittyy vääjäämättä tulkintaa. Luen tekstin lauseita uudestaan ja uudestaan ja sitten kirjoitan taas konseptipaperiin. Kun olen kääntämässä sivua, tarkistan, pitikö yläreunaan jättää marginaali. Tässä vaiheessa paljastuu, etten ole kiihkoissani onnistunut sisäistämään koko ohjeistusta. Paperiin ei saisi jättää tyhjiä rivejä. Pahus! Olen tietysti jättänyt tyhjät rivit alaotsikoiden molemmin puolin. Alan tiivistää ensimmäistä sivua. Kumitan ja siirtelen tekstiä ylemmäs. Sivu näyttää aika suttuiselta. Kun olen siirtänyt sivun kokonaisuudessaan rivittömäksi, vilkaisen kelloa ja tajuan äkkiä, ettei aikaa ole paljon. Onneksi suttupaperille on jäsennetty aika hyvin rakennetta ja onneksi kirjoitan nopeasti perusmuotoiltua tekstiä. (Olen harjoitellut.)

Äkkiä tajuan, että olisin voinut pyytää lisäkonseptinkin ja laittaa rivivälillisen paperin suttupaperiksi. No, se on jo myöhäistä, mutta tyhmyyden kuuma aalto pyyhkii kokemuksen sileäksi ja joudun hengittelemään hetken ja painamaan pois mielestä koko joukon kielteisiä ja vähätteleviä palautteita aikojen saatosta saadakseni itseni taas toimintakuntoon. Ja sitten kirjoitan, pääsen vauhtiin taas, silloin en pelkää mitään tai ketään. Mikä on ehkä vähän huono asia, koska konseptipaperi uhkaa loppua kesken. (Esseelle on pituusrajoitus, miten raivostuttavaa. Varmasti se kumpuaa käytännön tarpeista, mutta eikö hemmetti vie maailmassa olekin liikaa pituusrajoitteita? Haluaisin loppumattomia kirjoja ja elokuvia. Siksi ehkä rakastan elämää: niin kauan kuin sitä aistii, se ei lopu.) Joudun taas kummaamaan ja uudelleenkirjoittamaan, tiivistämään oikein ahtamalla. (Jos konseptin määrämitta ylittyy, sen ylittävää osuutta ei lasketa mukaan arvosteluun. Ja tämä on johtopäätösosuus!) Saan kuin saankin tekstin sullottua suhteellisen luettavana arkille ja hukkatilaa jää vimeisen pisteen jälkeenkin melkein sentti. Tunnen suurta tyytyväisyyttä lukiessani esseen läpi - ei ole aikaa korjata, pitää vain koettaa iloita näistä lauseista.

Ja sitten äkkiä kaikki on ohi, tartun olkalaukkuun seinän vierellä ja astun aulaan ja kuulen toisiaan kikatellen tsempanneiden tyttöjen purkavan siinä kokemustaan. Monivalinnat ovat olleet tosi helpot ja aineisto oli käsitelty just niinku oli harjoiteltu. Voimakas suru pyyhkäisee ylitseni: Miksei koskaan voi olla niin, että kaikki sujuisi helposti, ongelmitta? Miksi minun pitää joka ikisessä sinänsä nautittavassa tentissä jäädä nautamaisesti märehtimään, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan ja kenen näkökulmasta tämä relevanssi nyt konstruoidaan ja miksi epävarmuuden pitää tuntua niin kovasti, että äkkiä tärisen ja palelee älyttömästi. Hampaat kalkattavat enkä osaa pysäyttää niitä. Ei muita näytä paleltavan. Ehkä kaikki veri on päässäni tai jotain. Työnnän pyörää kohti Hakaniemeä niin väsyneenä, että saan taistella itkua vastaan. Äkkiä syyttävät ilkeät äänet alkavat kalkattaa: luuletko pääseväsi, mikä luulet oikein olevasi, eikö tämä akateeminen juttu tullut jo nähtyä, ei sinusta siihen ole, mieti nyt, olet kolmekymmentäkuusi ja mitä edellinenkään tutkinto on sinulle antanut, et osaa vastata edes monivalintoihin, yliopistossa pitäisi osata käsitellä tietoa formaalisen tason operaatioin, tarvitset liikaa aikaa, sinun olisi pitänyt lukea kymmenen kertaa enemmän, ja niin edelleen ja niin edelleen. Puren hammasta ja tunnen kuumaa häpeää siitä, että olen ylipäänsä kertonut kellekään uskaltavani haaveilla opinnoista ja uskaltavani pyrkiä sisään. Äkkiä olen varma, että kaikki on mennyt mönkään. Muut ovat näyttäneet niin tyyniltä ulos salista seilatessaan. Minusta on tuntunut siltä, että kaikki ihokarvat sojottavat pystyssä ja silmät seisovat päässä ja tyhmät hampaat rytmikalkkaavat omia aikojaan. Tietysti voi olla, että olen näyttänyt ihan tavanomaisessa mielentilassa ulos kävelevältä muista. En ollut siinä tilassa, että voisin arvioida sitä luotettavasti.

Mutta olen nauttinut kirjoittamisesta, oivaltamisesta, niistä olen nauttinut nytkin, kuten aiemmissakin tenteissä. Mikään huolestuttava ei voi eksyttää minua siitä. Pidän siitä kiinni vaikka mieleni toistaa kuvaa, jossa istun ymmärtämättömänä pöydän ääressä ja liikuttelen lasikuulia sormella pohtien, mihin ne kenties liittyvät. Saan olla tällainen, vakuutan itselleni. Saan tuntea näitä tuntoja, saan romahtaa epävarmuuteen ja kauhuun ja häpeään ja hampaatkin saavat kalista. Se ei nollaa iloa, jota tunnen, kun oivallan. Saan hakea sitä iloa. Pääsin sisään tai en, sitä ei voida kieltää. Sen voisin kieltää vain itse, jos uskoisin enemmän noita epäonnistumisen tunteita ja niiden kernasta heijastumista tulevaisuuden kuviin. Onneksi tunnen äänet hyvin ja vaikka kuulenkin ne, en erityisemmin arvosta niiden viestiä.

Ehkä muut ovat taitavampia, ajattelen silti. Kun olin alle kahdenkymmenen ja hain edellistä kertaa yliopistoon, se tuntuikin kyllä helpommalta. Ensinnäkään en erityisesti halunnut päästä sisään vaan koetin lähinnä pitää äidin tyytyväisenä hakemalla. Ja toiseksi silloin vielä uskoin, että selviän vaikka mistä nokkeluudella. Nykyään minusta tuntuu todella kummalliselta, että olen pitänyt itseäni älyllisesti niinkin pystyvänä. En tiennyt silloin oikein mistään mitään. Mutta odotushorisontti siinsi valtavan laajana. Nyt tajuan varmasti realistisemmin, missä kohden rajani kulkevat. Ja haluttomuuteni ylipäänsä painua päätä pahkaa rajoja päin. Että vähempikin saattaa riittää, ei tarvitse aina tarttua hurjimpaan haasteeseen. Ja että tahdon tehdä paljon muutakin, sellaista mikä vaatii aikaa eikä vahvista mitään älyllisiä kykyjä. Ja että sitä, minkä tahtoo kasvavan, olisi ruokittava. Se muu on pois älyllistymisestä. Ei, sillä alueella en pysty pätemään sitten millään meriiteillä.

Ehkä on osa aikuistumista tajuta, ettei lopultakaan tahdo niin kovasti mitään älyllistä täsmällisyyttä tai teorioiden perinjuurin tuntemista, että olisi valmis muovaamaan elämänsä sitä silmälläpitäen. Tajuta, ettei enimmäkseen oikein tiedä edes, mitä tahtoo. Että usein tahtominen jää sille tasolle, että ostaa puoli kiloa kofeiinitonta espressoa hallista, seisoo kukkaro kourassa odottaen sen jauhaantumista mutteripannulle sopivaksi ja sitten kotona keittää kofeiinittomat soijalattet, nostaa chilit ulkoilemaan parvekkeen pöydälle. Että tahtoo että voi tuntea asuvansa kodissa. Jotain niin pientä ja vaatimatonta. Eikä se koti tarkoita tiettyä sisustusta tai mitään semmoista. Ihan vain sitä, että osaa nukkua siellä vaivatta ja että sinne on kiva palata.

Kotona minusta alkaa tuntua siltä, että oikeastaan olisi parasta, että sinne sisään pääsisikin joku muu. Koska alkaa vaikuttaa siltä, etten osaa ehkä kuitenkaan paikoittua tähän yhteiskuntaan, sen arvostuksiin ja työmarkkinoille. En tahdo oppia tervettä oman hännän nostamista, ei, tahdon vain hyväksyä kaiken inhimillisyyteni ja häilyvyyteni, päättämättömyyteni ja eksyneisyyteni, mutta joudun yhä enemmän hämmennyksiin huomatessani, miten moni ei tahdo hyväksyä niitä itsessään. No, se hämmennyskin on tietysti ookoo. Enkä tiedä, onko tämä lopulta vain uusi juopa itsetuhoisuutta, tämä kummallinen tahdottomuus. (Hitostakos sitä voi tietää?) Mutta no, se on nyt jonkun toisen käsissä. Inshallah, ajattelen kierosti, koska enhän minä osaa jumaliinkaan uskoa. Päättäköön joku toinen. Jos saan paikan, käytän sen hyvin tai ainakin yritän kovasti. Ja jos en saa paikkaa, käytän senkin maailman hyvin tai ainakin yritän kovasti.

On vielä vaikeaa tajuta, että voi vaikkapa levätä tai lukea romaania, paistattaa päivää tai kitkeä tai vesijuosta, eikä kaikkiin rakoihin tarvitse änkeä asiatekstejä, joista yrittää etukäteen arvailla, mitä kaikkea niistä voisi keksiä kysyä.

Kiertotietä

Aamulla luontevin pyöräreitti töihin on suljettu. Järjestysmies kertoo, että saisin ajaa suljetun alueen halki, jos pyöräni ei olisi vaihteellinen. Mikä peruste se on, kysyn. Tällaiset määräykset heille on annettu. Kävelijät ja vaihteettomat pyörät saa päästää. Suljettu alue vaikuttaa tyhjältä.

Olen ajanut koristeomenapuun ohi, se on näyttänyt yllättäen miehiseltä. Kehoni tuijottaa maanantaiaamua. Se harhautuu katsomaan myös sitä, moniko on jättänyt internet-hakemuksen koulutukseen, johon kernaasti menisin. Meitä on yli kahdeksansataa. Kasvu viimevuodesta on merkittävä. En jaksa järkyttyä. Herään aikaisin siihen, että on nälkä, mutta ruoka ei kuitenkaan maistu eikä ainakaan sula vatsassa. Maanantai, hikoilee keho.

Viimeinen kirjastolauantai venyttäytyy. Teen flyereita ja potilaskortin. Tulostan niitä. Tulostan myös toukokuun kirjanpidon tositteet. On mietittävä uudelleen. Artikkelit lymyävät laukussa, johon on applikoitu kukkivia vuoria ja sieniä. Silmäilen niitä väsyneesti silloin kun silmäilen niitä. Monena päivänä en jaksa. Koetan kuunnella sitäkin.

Aiemmin saatoin uskoa onnellisuuden kiinnittyvän johonkin muuhun kuin tarkkuuteen anturoinnissa. Saatoin yhdistää sen olosuhteisiin, käyttää konditionaalia. En enää usko onnellisuuden talutushihnaan. En sitten minkään näköiseen. En osaa sanoa, en tänään, uskonko koko onnellisuuteenkaan. Mutta tiettyinä hetkinä olen läsnä niin vahvasti, että säpsähdän. Se ei aina jäsenny hyväksi, mutta kenties se silti voisi olla ajateltavissa onnellisuudeksi.

En osaa arvata, mitä tapahtuu. Ei se mitään. En osaa arvata sitäkään, mitä tahdon, tahtoisin, vuoden kuluttua. Tai talvella. Se tekee tavoitteiden asettamisesta hankalaa. Tavoitteet leijuvat ja vaikuttavat vierailta.

Kun lähden viimeisestä lauantaista, saattaa reitti olla edelleen punakeltaisten muovisuikaleiden sulkema. On kierrettävä esimerkiksi rantaa pitkin. En arvosta merinäkymää. Siinä tuulee.

Tuntuu kummalliselta kuunnella, lukea muiden tavoitteita. Ne tuntuvat kaukaisilta. Kaukaisilta kuin kukkivat puut ja portaat alas puistoon, narsissien valkeat torvet. Joinain öinä ne ovat kaikki siinä, kosketusetäisyydellä. Ja tuuli heittää turkoosin silkkihuivin vaahteraan lumen murtaman orapihlaja-aidan luo. Kun nyin huivia, se halkeaa kahtia.

Tiettyinä aamuina harkitsen, myisinkö loputkin korut. Näihin hiuksiin ei sovi mikään koru. Mutta hiukset kasvavat, muistutan itseäni. Ei pidä hätiköidä. Ehkä tulee toisenkinlaisia päiviä. Niitä, joina tahto, tuo diktaattori, kirjailee taivaalle kaunokirjaimin jotain järisyttävää. Sellaista, mikä saa pyykinpesun tuntumaan ei niin tärkeältä.

Monimerkityksisyydestä

Vietän aikaa yhteisössä, jossa eroan toisista ulkoisin tuntomerkein. No, tietysti en missään ole identtinen muiden kanssa, mutta tarkoitan nyt sellaista eroamista, joka on kiinni omista tekemisistä ja tekemättä jättämisistä. Toiset meikkaavat, laittavat hiuksiaan, revityttävät karvansa ja heillä on sellaiset tekokynnet, jotka minusta näyttävät poikkeuksetta paitsi epäkäteviltä, myös visuaalisesti aivan karmeilta. Muuten yhteisö ihmisineen on mukava, reilu ja salliva. Tai siis, on se tässäkin reilu ja salliva: suoraa painostusta laittautumiseen ei ole ja monesti on todettu ääneen, että vaikka jokainen on omalla ulkoasullaan tietysti bisneksen paras käyntikortti, niin tietysti sellainen kannattaa olla vain siinä määrin kuin löytyy fiiliksiä siihen. Silti on vaikeaa olla erottamatta jatkuvasti, miten voimakas esteettinen erimielisyys näyttäytyy ilmiasujemme välillä. Toisilla on fiiliksiä käyntikorttina toimimiseen. Minä menen tukkoon, koska en osaa fiilistyä.

Olen monesti kirjoittanut vaikeuksistani mieltää itseäni naiselliseksi. Tai edes mukiinmenevän näköiseksi naisena. (Olen ihan mukiinmenevän näköinen ihmisenä ja etenkin eläimenä, mutta naisena... luoja paratkoon.) Sikäli tuntuukin huvittavalta, että nyt sitten taas näyn hakeutuneen yhteisöön, jossa tämä kysymys korostuu ja ajoittain hyppii silmille ja hermostuttaa. Arjessa se kaikki vielä sujuu: en pidä mitenkään mielekkäänä laittautua päivittäin. Jos joku toinen niin tekee, se on okei eikä ihmeemmin möykytytä. Mutta juhlat. Voi, juhlat. Juhlat joissa oikeasti pitäisi edustaa ja hehkua. PITÄISI: inhoan tuota sanaa. Ei, ei se tuohon kuulu. Mutta kummallinen ryhmäpaine rakentuu kun toiset vertailevat pitkin viikkoa uusia tukkia, kynsiä ja ripsiään. Sama paine, jota äiti rakensi systemaattisesti ennen juhlia. Joka noudatti tiettyä rituaalia: kampaajalla käyminen, uuden mekon hankkiminen, mustelmien välttäminen, iloisena pysyminen, ujouden heittäminen romukoppaan.

Koetan tunnustella tuota painetta perinpohjin. Koettelen mielessäni erilaisia skenaarioita: koettaa laittautua, viitata kintaalla ulkoisella asullaan ja niin edelleen. Koetan jopa, osaisinko meikata tai laittaa hiukset, mutta peilistä tuijottaa takaisin niin epätoivoisen ja pahoinvoivan näköinen suttura, että pesen naaman saman tien.

Jos olisikin yksi suhtautuminen laittautumiseen, olisi ehkä helpompaa. Mutta tämäkin asia pysyttäytyy monimerkityksisenä. On päiviä ja kausia, jolloin tuntuu hauskalta vetää silmäviivat tai tällätä huulipunaa. Enimmäkseen noina kausina ei tunnu ulkoista painetta mihinkään tällaiseen toimintaan. Tai silmäviivat on vedettävä, jotta uskaltaudun johonkin tilanteeseen. Niinkin päin joskus käy. Ja sitten on päiviä ja kausia, jolloin kasvot näyttävät yksinkertaisesti halvoilta heti jos niille tekee mitään muuta kuin pesee ja rasvaa. Saatan tuntea pettäneeni itseni, jos laitan silkkaa epävarmuuttani huulikiiltoa. Jotenkin koko asia on äärettömän virittynyt, merkityksiltään vaihteleva ja milloin mihinkin sojottava. Joskus kaikki tuntuu leikiltä, lalallallala, joskus saattaa vuoroin maalata suun ja pestä pois, maalata ja pestä pois, ja tuntea itsensä pähkähulluksi ja hajoavaksi, koska ei sellaisilla asioilla ole lopulta merkitystä, mutta tuntuu, ettei mitenkään mikään onnistu, joten kai niillä sitten on kuitenkin painoarvoa.

Katsellessani tekokynsien fantasiakavalkadia minun on erikseen muistutettava itseäni, että hei höppänä, eivät kaikki suhtaudu tähän niin latautuneesti. Huomaan siskon heittelehtivän samassa limbossa kuin itsekin. Äiti ei heittelehdi: hän muurautuu meikkivoiteen ja kampausnesteen taakse, kestopigmentoitien ja mikroneulausten tulosten taakse ja vihaa antaumuksella läskejä ja ryppyjä. Minulle tulee siitä jotenkin surullinen olo. Loputtoman surullinen olo. Haluaisin välillä parkua, että miksi me ihmiset emme voi riittää sellaisenaan. Miksi meidän pitäisi - taas tuo sana - olla sievempiä? (Ja pätevämpiä ja pitkämielisempiä ja suvereenimpia... aargh!)

Hetkittäin koen leijuvani jonnekin muualle, jonnekin turvaan toiseen maailmaan. Katselen sieltä kaukaa tuota vellovaa massaa naisia, jotka osaavat olla ahdistumatta, ehkä, tai jotka välillä ahdistuvat ja välillä leikkivät, mutta osaavat kuitenkin ahdistua ainakin niin vähän etteivät saa samanlaista voimakasta kuvotusta, joka pakottaa pesemään kasvoilta värin pois, siellä seassa pyörin itsekin, olen leikannut hiukset lyhyiksi fiskarseilla ja ihon näpyt ja epätasainen väri erottuvat selvästi ja ymmärrän äidin epätoivon, mutta en jaksa enää koettaa elää pitäisiä. En ole enää äidin käyntikortti. Ei minusta oikein ole kauneudenhoitoalan käyntikortiksi. Ylipäänsä, en ole käyntikortti. Eivätkä nämä muutkaan ole. Luultavasti heidän jotkin merkitysrakenteensa vain ovat helpommin käyntikorttiuden kanssa linjautuvia.

Joillekin se saattaa olla itsenäistymisen osoitus. Joidenkin meikkaamista on paheksuttu tai väheksytty tai sen tyyliä arvosteltu ja siitä on tullut itsensä asettamisen, rajojen asettamisen väline. Ja jotkut kykenevät kokemaan itsensä kauniiksi. (Sitä on vaikeaa kuvitella, millaista se saattaisi olla muuten kuin kauniin-eläimyyden mielessä ja se taas tarkoittaa ainakin minulla enemmän toimivuutta, voimakkuutta, innon ja epätoivon kuohahtelua, ei mitään mitä voisi lisätä ihon pintaan tai hiuksiin tai poistaa niistä erilaisin käsittelyin.)

Huomaan jäsentäväni itse laittautumista, omaa laittautumistani siis, valeminän termein. Olisi kauhean helppoa ja houkuttelevaa piilottaa koko naiseusasiaan liittyvä kauhu - enimmäkseen en näet muista, että olen nainen ("et sinä mikään tyttö ole vaan hevosenpuolikas", totesi äiti joskus pettyneenä ryvettyäni kaikki vaatteet päällä kuralätäkössä ala-asteikäisenä; fantasialeikit tapasivat tempaista mukaansa ja siinä unohtui, miten tarkkaan hyvää-tyttöyttäni vahdittiin, "miksette te voi leikkiä niin kuin muut tytöt, leikkiä kotia ja barbeilla, miksi pitää aina olla tämmöinen helvetin sotku") - ja omaksua jäykkä suhtautuminen asiaan: päättää vain, että joko laittautuu aina tai ei ikinä. Mutta mitä hyötyä siitä olisi, paitsi se, ettei joutuisi miettimään käytännössä, laittautuuko nyt vai ei ja tunteeko sitten petkuttavansa itseään vai ei? Ja: eikö ole hyödyllisempää pohtia näitä asioita, tunnustella niitä? Koen jotenkin hyödyllisemmäksi käyttää tätä möykkyä työkaluna. Laittautumiseen liittyy aina onttoa pettymystä, mutta se tuntuu jonkun muun pettymykseltä, lopulta. Miksi tunnen tuon pettymyksen silloin, kun toimin toivotulla tavalla, toisin sanoen yritän pyristellä johonkin, jonka koen vieraaksi ja hivenen vihamieliseksi? Eikö minun silloin kaiken järjen mukaan kuuluisi tuntea itseni hyväksi tytöksi? Vai onko tuo ontto suruhämmennyspettymys jotain, joka ei kuulukaan tilanteeseen, jotain jota en ole ikinä pystynyt ignoroimaan riittävästi sosiaalistuakseni täysmittaiseksi naiseksi? (Sellaiseksi joka mieltää olevansa nainen.)

Ja mitä sekin on, että kaikki laittautuminen ei ole hyvää, että jossain kohdin kulkee näkymätön - minulle näkymätön - raja? Muistan erään keskustelun tanssikoulun pukuhuoneessa. Paikalla olematonta tyttöä haukuttiin lutkamaiseksi, koska hänellä oli semmoiset vaatteet ja semmoiset hiukset. Itse en ollut koskaan hahmottanut hänen edustavan mitenkään eri tyyliä kuin näiden muiden, jotka nyt nimittelivät häntä. Oliko ärsytyksen syy oikeasti laittautumisessa vai jossain muussa? Koetin kuunnella oikein tarkasti, mutta en saanut asiasta selkoa. (En osallistunut keskusteluun, en osallistu sellaisiin keskusteluihin. En osaa sanoa mitään tuommoisissa tilanteissa, enkä muutenkaan tilanteissa, joissa säännöllisesti laittautuvat naiset arvioivat toisten naisten ulkonäköä ja laittautumista. Minun on vaikeaa paheksua vaikkapa Tuksua, koska en erota, missä menee tuo näkymätön raja. Jyskähdän vaan samaan surullisuuteen ja osaamattomuuteen.)

Muistan kun lukiossa äidinkielenopettaja kehotti osallistumaan jonkin naistenlehden kirjoituskilpailuun, jossa aiheena oli tyyliin naiseuden riemu. Kirjoitin vakavan esseen, jossa ilmoitin, etten muistanut pyytäneeni sukupuolittua millään tavalla. Ja että voisin harkita sukupuolenvaihdosleikkausta jos keksisin jonkin hyvän päämääräsukupuolen, mutta kun ei sellaista taida olla; en halua olla mies enkä taatusti koe itseäni mieheksikään. (Naiseuden riemuni ei innostanut arvosteluraatia, ymmärrettävistä syistä.) Ylipäänsä tilanteissa, joissa sukupuoliroolit korostuvat voimakkaasti, haluaisin lähinnä juosta karkuun tai lakata olemasta, pim! (Käytännön seksissä ei onneksi tarvitse korostaa sukupuolirooleja juuri kuinkaan. Ei se onneksi minua ahdista samalla tavalla kuin paine käyttäytyä tietyllä tavalla, koska tähän ja tähän ryhmään kuuluvan nyt oletetaan muokkaavan itseään tietyn verran osoittaakseen kuuluvansa joukkoon.)

No jopa nyt eksyin kauas. Koetin kirjoittaa meikkaamisen ja laittautumisen monimerkityksisyydestä. Siihen on syynsä. Olen eilen ja tänään hengitellyt vähän pinnallisemmin aina kun en ole muistuttanut itseäni asiasta. Tänään illalla on juhlatilaisuus, jossa pitäisi edustaa. Kaksi ja puoli tuntia siihen, nyt. Onneksi on tonglen! Möykyt tuntuvat heti paljon pienemmiltä, kun projisoi ne laajemmin maailmaan: niin, on muitakin jotka kokevat paineita eri asioiden suhteen tehdessään ja eläessään eri tavalla kuin muut ympärillä ja osittain paineet ovat varmasti vain omaa hurinaa, kuten tässä, omaa henkilöhistoriaa ja perhehistoriaa, ja ne tilanteet menevät ohi, niistä selviää hengissä, ei tarvitse edes kiskaista kunnon känniä unohtaakseen, että ei tiedä, miten ovesta selvitään ulos juhlimaan, voi vain hengittää ja katsella, mihin tilanne kehittyy ja on tämä työkalu, se helpottaa.

Olen pessyt hiukset ja vesijuossut, koska liikunta lievittää ahdistusta. Ja olen lähtenyt eilen bileistä kotiin yksin, ennen muita, kävellyt elämää kuhisevan kesäiltaisen Kallion läpi kotiin, kuunnellut lintuja ja askelrytmiä ja ollut vaan ja hengittänyt vaan ja antanut pohjattoman surun ja hentoisen kaipuun huuhtoa ylitseni. Sallinut hetken tympeän vihaisuuden kierähtää anteeksiantoon ja suhteuttamiseen. Monessa muussa mielessä minulla on ollut hyvä koti ja kasvuympäristö, mutta tässä kohdin, tässä nimenomaisessa pisteessä, paineet ovat olleet liikaa eikä minua ole osattu rakastaa tämmöisenä rapamönkiäisenä kuin olen. Ja syykin on selkeä: eivät vanhempani osaa itseäänkään rakastaa tässä, heilläkin on tällä kohden suuri kireä möykky, pelkoa kelpaamattomuudesta, se heijastuu lapsiin, vaikka vanhemmat eivät varmasti haluaisikaan siirtää ikinä itsevihaa ja pelkojaan lapsiinsa. Niin moni muu elää samat ahdistukset läpi tai samantapaiset. Ja ahdistuu monista muista asioista, semmoisista, joista en osaa kuinkaan kuvitellakaan ahdistusta.

Niin, menen juhliin pestyissä itse fiskarssaksituissa hiuksissa, teepaidassa ja farkuissa ja punaisissa vegaanikengissä, koruttomana. En ole vielä päättänyt, vedänkö silmäviivat, värittömän huulirasvan kyllä laitan. Katsotaan nyt. En halua runnoa päätöstä. En halua runnoa mitään. Haluan kuunnella, kuulla pienetkin nyanssit. Huomaan huolehtivani toisista yhteisössä, katselevani heidän esteettisiä lisäkkeitään mietteliäänä ja pohtivani, miten he ne kokevat. Tuntuuko heistä joskus vaikealta ja väärältä? Tuntevatko he tyytymättömyyttä kasvoihinsa ja vartaloihinsa? Missä tilanteissa niin tapahtuu? Miten he siihen tuntuun vastaavat? Toivon, etteivät he kokisi arki- ja kenties myös juhlameikittömyyttäni uhkaavana. Tai huoltani ja uteliaisuuttani häiritsevänä.

Minä tulen vaan niin toisenlaisista ympyröistä. Sellaisista, joissa juhliinkaan ei vain mennä niin laittautuneena kuin he menevät töihin. Ei niin, ettei niin saisi laittautua, varmasti saa ja varmasti sitä yritettäisiin ymmärtää. Mutta niin ei vaan tapahdu. Sen minäkin huomaan, vaikka en oikein tiedä, miksi näin on.

Olisi kätevää olla näkymätön tulkitsija, pelkkä puhe puhuvan pään ja kupruavan kehon sijaan. Joskus keho vaan kuplii niin näyttävästi, että tulkintakyky, toimintakyvystä nyt puhumattakaan, uhkaa mennä tukkoon. Eikä se välttämättä näy päälle, ellei istu alas ja kirjoita. Kirjoita sitä kaikkea, ettei sitä tarvitsisi heijastaa tulkintoihin toisista. Ei ainakaan niin suurissa määrin. On kirjoitettava, että on tämä surullisuus, joka puristaa kurkkua ja hätä ja ne ovat jostain toisesta tilanteesta, maailmasta kauan sitten, ja ne saavat kaikua, kerran toisensa jälkeen. On kirjoitettava, jotta pystyy kantamaan itsensä, uskaltaa astua sisään ja ehkä onnistuu hymyilemään muutenkin kuin surumielisesti.

Yhteiskunnallisia päänvaivoja

Jatkan pääsykoepäiväkirjailua, varoitus. (Vaikka tietysti melkein aina eksynkin aiheesta.)

Eilen sain yksityispostia ystävältä, joka oli lukenut edellisen merkinnän ja ihmetteli, miten oikein ymmärrän heteronormatiivisuuden. Hänen kritiikistään tajusin, etten sitä tosiaan ymmärräkään. Tai siis: että sitä on oikeasti mahdollista (haluta) määritellä ja vieläpä tarmokkaasti. En vain ole missään nähnyt aiemmin niin selkeää määritelmää ja siksi koko heteronormatiivisuuspuhe jäsentyi itselleni sekavana, metodologisesti vastenmielisenä hutunkeittona, jossa emansipatorinen intressi jyrää kaiken muun. Vastenmielisyys heteronormatiivisuuspuheen epämääräisyyttä kohtaan oli niin suurta, että koko termi vaikutti kirotulta, vaikka itsessään kaikki syrjinnän ilmiöt tietysti nostavatkin niskakarvani pystyyn ja vaikka pidän tärkeänä, että oppimisympäristöt koetettaisiin tehdä mahdollisimman vähän ahdistaviksi: moniarvoisemmiksi, sallivammiksi, enemmän oppijoiden itsensä tarpeista lähteviksi. Nyt kun minulla on mainio heteronormatiivisuuden luonnehdinta, ymmärrän ehkä enemmän siitä, mitä puhutaan, kun törmään tuohon termiin jossain artikkelissa tai lehtijutussa.

Eipä sinänsä mitään uutta tässä... kommunikaatio on hirvittävän vaikeaa, etenkin kun koetetaan kommunikoida jotain monimutkaista ideaa tai ilmiön mallinnustapaa.

Nyt olen lukenut Hannu Simolan artikkelia, jossa pohditaan suomalaisen kasvatustieteen mahdollisuutta yhteiskuntakritiikkiin ja -analyysiin. Ahdistukseni elää ja voi hyvin, kun materiaali on taas näin yhteiskunnallista. Sillä on ihan selvää, että vaikka kuinka vängyrrän, en oikein osaa tarkastella asioita yhteiskunnallisella tasolla, yhteiskunnallisina riskeinä ja mahdollisuuksina, instituutioiden valtasuhteina ja sen semmoisina. Sille on varmaan syynsäkin, kun en ole opiskellut yhtään mitään, josta voisi saada eväitä tuollaiseen tarkasteluun. Jotenkin en vain onnistu kokemaan valtadiskursseja kiinnostaviksi tai kovinkaan tärkeiksi. Jännä juttu, koska niin moni tuttavani on varsin kiinnostunut juuri tästä tasosta. Minulle se on vähän kuin koettaisi nähdä näkymättömän. Samanlainen fiilis kuin optikolla. Sumua, sumua, sumua. Sojottaako sumu jonnekin? Jaa-a, paha sanoa.

Järkytyn taas lukiessani artikkelia. Tavallaan olen tiennyt noista asioista, sekä kilpailukapitalismin että valtiovallan oppimisyhteiskuntaideologian heijastamista vaatimuksista ja paineista koulutusta kohtaan. Eihän niiltä voi täysin välttyä yliopistolla luuhatessa. Osallistuin opiskeluaikana jopa sellaisen mielenosoituksen koollekutsumiseen ja järjestämiseen, jossa vastustettiin opintoaikojen rajausta. (Minusta opintoajan rajaus ei sovi kovinkaan hyvin yhteen oppimisyhteiskunnan ideologian kanssa. Oppiminen on ainakin omassa tapauksessani varsin hidasta tapahtumista, vieläpä aika riippumatta siitä, kuinka paljon tunteja päivässä uhraan ponnisteluun. Ehkä olen keskittymisongelmainen tai jotain, mutta ainakin minulla on selkeästi tietty aika/määrä päivässä, jonka pystyn omaksumaan uutta virkeänä ja kiinnostuneena, ja vain silloin uuden asian pystyy liittämään aiemmin opittuun, kenties kritisoimaan sekä uutta että vanhaa niiden ristikkäisvalotuksessa, ja vain tällä tavalla opiskeltu tuntuu jäävän mieleen.) Mutta en tietysti osannut nähdä siinä sitä samaa montaa muuta raivostuttavaa taloudellisten "realiteettien" painetta, yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä he vastustivat ensisijaisesti valtarakennetta - sitä että kilpailutalous määrää sivistysyliopistonkin tavoitteista, ehkä? - siinä missä minä taisin vastustaa eniten niitä yksilöllisiä tragedioita, joita tuollaisista rajauksista voi seurata. Eiväthän ihmiset ole koneita. Meillä on aika erilaisia valmiuksia oppia.

Tuntuu vähän valjulta, siis, kun haluaa opiskelemaan ainetta, jota on ajatellut oppimistilanteita ja oppimista, oppimismotivaatiota ja koettuja oppimisympäristöjä kartoittavaksi, ja yhdessä pääsykoetekstissäkin heti alkaa sama ahdistava yhteiskunnallinen painotus: Olisi tiedostettava talouden vaikutus. Historian vaikutus. Tuntuu, ettei siihen nyt ainakaan voi olla mitään annettavaa. Ei kertakaikkisen mitään. Mutta toisaalta: oppimaanhan sinne mennään. Ehkä joskus näkymättömästä vielä tulee näkyvää?

Se toisaalta vähän liudentaa ahdistusta, että yhdessä kirjoituksen taulukossa on eritelty kasvatustieteen yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyviä asetelmia. Ortodoxiaksi kutusutaan puheavaruutta hallitsevan totuuden (auts!) tukemista, ja se keskittyy tuottamaan tutkimusnäyttöä markkinakurin, managerivallan (auts!) ja erinomaisuuden eetoksen puolesta tilaustutkimuksin ja kannattaa työmarkkinoiden vaatimaa koulutusta. Heterodoxiaksi puolestaan nimetään puheavaruutta vallitsevan totuuden kyseenalaistamista, jossa tutkimusnäyttö suuntautuu markkinakuria, managerivaltaa ja erinomaisuuden eetosta vastaan ja tutkimus ja koulutus luontuvat soveltaviksi, ajantasaisiksi ja kriittisiksi. Kun tarkastelen näitä, hahmotan, että tuskin osaisin kumpaakaan tai ainakaan asetelmana nämä eivät kovin kiintoisalta näytä. Sen sijaan se, mitä alalta toivotaan, on doxan ja puheavaruuden välisen rajan siirtoyritykset. En osaa kuvitella kyllä semmoistakaan, että saavuttaisin "tutkimusnäyttöä joka ylittää orto- ja heterodoxian totuudet" tai että onnistuisin tuottamaan mitään "historia- ja yhteiskuntatietoista, analyyttistä ja synteettistä perustutkimusta". Mutta ehkä voisin luoda muutaman uuden kysymyksenasettelun. Vahingossa. Silkkaa lammasmaisuuttani ja typeryyttäni.

Yksi niistä hupaisista asioista, jotka olen oppinut opiskellessani tähän asti, on äänekkään typeryyden kannatettavuus. Tarkoitan tätä: Kun ei tajua, on kauhean helppoa pitää turpansa kiinni, koska tietää, että kaikki, mitä voisi sanoa, on uncool ja osoittaa hirvittävän selvästi, miten pihalla sitä on. (Ja ainakin se, mitä peruskoulu onnistui minulle opettamaan, on, ettei niin saisi käydä!) Mutta sillä tavalla ei opi mitään, valitettavasti. Ei ainakaan juuri siinä tilanteessa. Sen sijaan jos kyselee tyhmiä ja ajattelee ääneen tyhmiä, ei ehkä saa glooriaa eikä sädekehää eikä hiljaisen mutta fiksun mainetta, mutta toisaalta, päivänvaloon putkahtelee mitä kiintoisimpia oppimisen lähtökohtia. Joskus väärinkäsitykset paljastuvat aika hedelmällisiksikin. Niistä saa käteviä muistisääntöjä. Usein niistä oivaltaa jonkin paljon laajemman kuvion kuin mihin alkuperäinen oppimisen tai tutkimisen ponnistelu tähtäsi. Tai no, ei laajemman, mutta eri kuvion.

Niin kuin nyt esimerkiksi se, etten oikein ymmärrä enkä koe yhteiskunnallisia valtarakenteita, en ainakaan tietoisesti. Ehkä koen ne hämärinä oireina, kuka tietää, mutta en tiedä kokevani niitä, en osaa osoittaa niitä kokemuksestani. Ja uskon, etten suinkaan ole ainoa, jonka kohdalla tämä pitää paikkansa. Tiedän varmasti, etten ole ainoa, joka ei osaa (nyt) virittyä kiinnostumaan niistä. (No, olen esimerkiksi huomattavasti kiinnostuneempi niistä kuin yksikään nykyinen työkaverini tai kukaan lapsuudenperheestäni.) Mitä sellainen tarkoittaa esimerkiksi poliittisesti? Miten se selittää vaikkapa äänestystuloksia? Tai näkemyseroja politiikan suhteen? (Etäisesti kiinnostavaa.) Tulisiko ihmisille antaa koulutuksessaan valmiudet hahmottaa tällaisia seikkoja? Miten heidät motivoitaisiin sellaiseen? (Heh, koetan miettiä, miten motivoisin itseni tällaiseen...)

Toisten äänekäs typeryys se vasta kiinnostavaa onkin. Heidän näkökulmansa ovat niin tuoreita! Kunpa tätä lajia saisi kokea enemmän.

Simola esittää, että kasvatustieteen ydin muodostuisi ihmis- ja yhteiskuntatieteen, didaktiikan ja koulupedagogiikan (joka määritellään taas kerran tavalla, josta en saa kiinni päätä, en häntää; ärsyttävää, kun tietää, että olisi hyvä ymmärtää pääsykoeartikkeleista muutakin kuin rautalankateesi; meinaa lopahtaa opiskelumotivaatio kun ajattelee, ettei kuitenkaan pääse sisään, kun ei ymmärrä hölön pölöä - mutta olkoot, olen ennenkin kokenut itseni jatkuvasti tyhmäksi ja vieläpä motivoitumattomalla tavalla sellaiseksi, ja sen kaiken kuittaavat sitten ne voimakkaat kuohahtavat innostukset, kun jokin ajattelu alkaa aueta ja paljastaa salojaan ja maailman näkee ihan eri tavalla) unionista. Ja että tuon unionin olemassaolo edellyttää yhteiskuntatieteellisesti orientoitunutta tutkimusta kasvatuksesta ja koulutuksesta. Mitä Suomessa ei juurikaan hänen mukaansa ole, ei ainakaan riittävästi.

Mikä ei yllätä.

Tarvittaisiin jokin helppo yhteiskunnallisen näkökulman johdantokurssi. Jokin sellainen, josta voisi saada kiinni, mikä tässä voisi olla kiinnostavaa. Tai siis: minä tarvitsisin. No, nähtäväksi jää, pääsenkö yhteiskunnallisuuskylpyyn samalla tavalla kuin pääsin hierojakoulussa hoivakylpyyn.

Voi kyllä olla, että siihen yhteiskunnallisuuskylpyyn motivoitumisen eteen joutuu tekemään suunnattomasti töitä. Onneksi luvassa on yliopistoliikunta, mitä vetävin ulkoinen palkinto niitä näkökulmanvaihdoksia odotellessa. Keveä huokaus. Hetkittäin mietin, olisiko minusta pysähtymään ja toteamaan, että nämä opinnot saavat nyt luvan riittää. (Moni osaa tehdä niin.) Mutta kun ei näillä vielä onnistu elättämään itseään. Ei ainakaan onnellisena. Liekö sitä sitten onnellinen opiskellessakaan? Ainakin se virittää horisonttia hieman eteenpäin ja se on omiaan lisäämään toiveikkuutta. Muuten on niin vaikeaa hahmottaa, että mikään koskaan muuttuisi, ja sellainen horisontti on valtavan käyttökelpoinen niinä hetkinä, kun tuntuu, ettei enää jaksaisi ja kaikki kaatuu päälle.

Kas, koettaa vielä se päivä, kun havaitsen valtarakenteen. Ehkä.

Ei-etuliite ja koulukirjojen henkilöhahmot

Pääsykoepänttäys jatkuu uuden hierontapaikan neuvottelujen lomassa.

Tänään luen kaksi artikkelia, joista toinen saa silmät lähinnä pullistumaan päästä, koska on vaikeaa saada kiinni yhtään mistään, mitä siinä koetetaan sanoa. (Koettamiseksi se vähän jää ja minua huvittaa se, että vaikka olen päässyt lähilukemisella, visualisoimisella ja eläytymisellä haistille vaikka Leibnizin ja Plotinoksenkin visioista, tämä pääsykoeartikkeli sen kuin sulkee ovensa - se ei kommunikoi.) Tutkija mainitsee, että hänen oli aluksi vähän hankalaa hahmottaa tutkimaansa rakennetta, mutta tekstin perusteella on vaikeaa päästä perille siitä, hahmottiko hän sen lopultakaan. Toinen taas on selkeä ja ymmärrettävä, mutta syvätasolla monia kysymyksiä herättävä.

Keskeisenä käsitteenä artikkelissa on ei-heteronormatiivisuus. Se saa jo alkuunsa vähän säikyksi, koska usein termiä heteronormatiivinen käytetään melko aggressiivisesti. Termi tuntuu läpipolitisoituneelta. Ja se on vähän hullunkurista, koska vaikka en itse täytä mitenkään heteroseksuaalisuuden kriteereitä, en jotenkin onnistu hahmottamaan sitäkään, miten ne normit liittyisivät juuri heteroseksuaalisuuteen. Eihän koulumateriaalissa oikeastaan seksuaalisuudesta puhuta juurikaan, ei kierrellen eikä ainakaan suoraan. Sinänsä monet artikkelin havainnoista ovat tutun kuuloisia ja osa jopa valaisevia - tajuan äkisti, miksi juuri käsityöt ja liikunta esimerkiksi saivat minut vastentahtoiseksi ja kananlihalle, vaikka pidän ja pidin jo lapsenakin käsillä tekemisestä ja liikkumisesta. Opetussuunnitelma kun oli tietyllä tavalla sukupuolitettu ja oletti kiinnostuksenkohteita, joihin ei pystynyt osallistumaan. Mutta en vain jotenkin itse onnistu mieltämään, miten tuo sukupuolitus liittyisi nimenomaan heteroseksuaalisuuteen. Ehkä se johtuu siitä, että olen omissa heterosuhteissani saanut olla vapaammin poikatyttö kuin suhteessa naisiin (romanttisissa suhteissa)?

Lehtonen käyttää hassusti käsitteitä heteroseksuaalisuus ja ei-heteroseksuaalisuus. Hän kirjoittaa, etteivät ne ole identiteettikategoroita vaan laatua kuvaavia käsitteitä, jotka voivat esiintyä päällekäin eivätkä muodosta dikotomiaa: ihminen voi olla molempia, toista tai ei kumpaakaan. Jännittävä tapa käyttää käsitettä ei-jokin. Perinteisempi tapa kai lienisi ajatella, että ei-heteroseksuaalinen tarkoittaa juuri sitä, ettei niin nimetty ole ainakaan heteroseksuaalinen. (Tai laajemmin, että ei-x tarkoittaa juuri sitä, ettei niin nimetty ole ainakaan x.) Juontaakohan tällainen tapa käyttää ei-etuliitettä kenties mannermaisesta filosofiasta? Ehkä joku lukija osaa valistaa tämän suhteen? Ymmärrän kyllä, mitä sillä ajetaan takaa, ettei seksuaalisuutta kuvaavia käsitteitä tahdota määritellä toisiaan poissulkeviksi, ja minustakin se on hyvä ajatus. Mutta jotenkin sitä jää miettimään, ovatko nämä nyt sitten parhaat mahdolliset vaihtoehdot noita suuntauksia kuvaaviksi luokitteluiksi, nämä x ja ei-x.

Tuntuu hupsulta, että lukee jostain aika tutusta asiasta kertovaa artikkelia, mutta silti päätyy rähisemään itsekseen monissa kohdin. Minulle esimerkiksi ei-heteronormatiivisen femiinisyyden malleja on ollut tarjolla vaikka millä mitalla. Ainakin itseäni ovat kiehtoneet aina perheenäiti/seurusteleva nätti nainen/miestennielijä -linjan naiskuvia enemmän vaikkapa ne naiset, jotka ovat polttaneet piippua, maalanneet kasvoihinsa viikset, tulleet ja menneet itä- ja länsituulen määrääminen, asuneet maalla ilman miestä valtavaa eläinlaumaa kaitsien ja niin edelleen. Louska, joka seisoo helmat vedessä ja kalastelee. Jostain näihin kaikkiin tutustui. Varmaankin lukemalla. Koulukirjoissa ei tietysti tämmöiseen niin paljon törmännyt, mutta muutenkin yläasteen ja lukion koulukirjoissa (ala-asteella seksuaalisuutta ja aikuisuutta johonkin itseenkin heijastuvana ei vielä ollut minulle olemassa, joillekin toisille varmasti oli, käyttäytymistä näin jälkikäteen muistellen ja tulkiten, mutta en osaa kuvitella, millaista sellainen olisi siinä iässä, kun se oli itselleni täysin musta aukko) harvinaisen tylsiä tyyppejä. Vaikka jotkut kielen oppimiseen suunnatut materiaalit: en kokenut ongelmaksi sitä, että niissä tyttö seurusteli pojan kanssa (vaikka itse tapailinkin tyttöä salaa enkä osannut kovin vakuuttavasti ihastua poikiin kuten olisi kai pitänyt tai ainakin muut ihastuivat - kerran kyllä ihastuin ja se olikin melkoinen surkuhupaisa farssi kama sutra -lainauskirjeilyineen, eikä varmasti minkään heteronormatiivisen ideaalikäsikirjoituksen mukainen, vaikka kohde sattuikin olemaan poikapuolinen), vaan pikemminkin sen, että ne tyypit olivat niin latteita ja ennalta-arvattavia ja jotenkin aikuisten keksimän kuuloisia loputtomassa tylsyydessään. (Kuka oikeasti nureksii jotain matikannumeron seiskaa tai mikä puheenaihe se nyt, mitä kukin on kesälomallaan tehnyt mökillä? Eivät ne dokanneet tai vetäneet irtariövereitä. Yhden yön suhteista puhumattakaan! Tai mistään muustakaan seksuaalisesta. Jotenkin kuvatuista seurustelusuhteistakin sai sen kuvan, että ne pitävät toisiaan kädestä bussissa ja siinä se kiimainen kliimaksi sitten jo olikin. Ja ainakaan ne eivät halunneet kuolla.) (Hyvinpä se sopi siihen maailmaan, jossa ystävä pakotettiin seksiin kaksitoistavuotiaana pyöräkellarissa tai toinen kaveri viilteli käsivarsiaan kroonisesti ja jätti koulun kesken. Ja kaikki pelkäsivät aktiivisesti kilahtavansa ja joutuvansa suljetulle osastolle. Jonkinmoista vakkautta kai minussakin oli, kun tämmöisiä kansia löysin...)

Sekin tuntuu oudolta ajatukselta, että koulussa odotus olisi, että kaikki muut ainakin ovat heteroseksuaalisia. Ehkä tästä on annettava kunnia ala-asteen opettajalle, joka homoksi nimittelyn jälkeen pisti meidät kuuntelemaan, mitä se homous oikein tarkoittaa ja miten homoseksuaalit harjoittavat seksiä. Siinä taisivat kuumottaa pahimpien nimittelijöidenkin korvat. Opettaja myös sanoi, että tässäkin luokassa on varmasti ainakin muutama homoseksuaali mutta ettei sitä päältäpäin voi arvata ja ettei se ole mikään haukkumisen aihe. Minusta koko juttu kuulosti ällöttävältä, koska kaikki seksuaalisuus kuulosti siinä iässä ällöttävältä. Mutta homoseksuaalisuus kuulosti sentään hivenen vähemmän ällöttävältä, koska se tuntui noudattavan paremmin luonnollisia ryhmiintymisiä - siinä iässähän (ja vielä paljon myöhemminkin, joillain ihmisillä läpi elämänkin) pojat leikkivät lähinnä poikien ja tytöt tyttöjen kanssa. Ainakin minulle jäikin tavaksi kuvitella, että sympaattiset tyypit, joita en tuntenut (ja joihin en kuvitellutkaan voivani tutustua), olivat luultavasti homoseksuaaleja. (Enemmistö heistä on paljastunut vähintään myös toisesta sukupuolesta kiinnostuneeksi.)

Artikkelissa kirjoitetaan, etteivät nuoret miellä homo-, hetero- tai edes bi-kategorioita kovin hyvin elämäänsä kuvaaviksi. Se on helppo uskoa. Tuskin kovin moni aikuinenkaan näistä kovin tukevaa jalansijaa identiteetilleen löytää. Se sen sijaan ihmetyttää, että tutkija kirjoittaa tämän koko seksuaalisuuksien moneuden peilauspintoina ja siteeraamiskohteina toimivan heteronormatiivisen ajattelumallin mukaisen heteromaskuliinisuuden ja -feminiinisyyden. Luulen aina peilanneeni enemmän johonkin muuhun. Tuo on ollut vaan sitä täysin kiinnostamatonta kamaa. Sitä, mistä on melko varma, ettei siitä tarvitse koko elinaikanaan ihmeemmin välittää. Ilmeisesti se on onnistunut ahdistamaan monia muita.

Oikeastaan taisin ymmärtää normipaineen olemassaolon kunnolla vasta kun aloin opiskella yliopistossa sosiaalipsykologiaa. Se on kumma ja jännä juttu. Sekin, että keksin haluta alkaa opiskella sitä. Varmasti se johtui eniten siitä, että silloinen avokki esitti, etten ymmärrä ryhmäprosesseista mitään ja että tulkintani muiden ihmisten motivaatioista olivat täysin ulkoavaruudesta kotoisin. (Ei; ne olivat kotoisin sisäavaruudesta.) Sisuunnuin ja menin sosiaalipsykologian kursseille ja aivan toisenlainen maailma aukeni. Kyllä: on mahdollista opiskella asioita niin, että ensin tutustuu niihin teoriassa ja sitten kokeilee niitä käytännössä. Sovittelen nykyään ylleni välillä normipainettakin, koska aina välistä ajattelen, että se voisi olla ihan käytännöllinen elämässä pärjäämisen väline. Sovittelussa tuppaa kuitenkin olemaan leikin makua (mitä ne, joiden kanssa näistä projekteista puhun, eivät aina tule ymmärtäneeksi) ja semmoista hypoteettista etäisyyttä, että harvoin oikeasti tunnen paineita nahoissani. Enemmän se on semmoista "jaa, olisikohan hyväksi, jos osaisi kokea tämmöistä, saisin varmaan sitten nähdä maailmasta ihan toisenlaisia puolia".

Oikeastaan olen tainnut ahdistua vakavimmin normeista silloin kun menin naimisiin ja tajusin äkisti, että tuo toinen ehkä odottaa jotenkin, että reagoisin lasten hankkimisen normipaineeseen normaalisti... on ikävää tuottaa pettymystä ihmiselle, joka on luottanut itseen ja itsen muuttumiseen. Ja joka on niin lähellä.

Ehkä heteronormatiivisuus on minulle vaikeaa tajuta, koska ylipäänsä normatiivisuus saattaa jäädä itseltäni huomaamatta. En ehkä sillä tavalla osaa olettaa, että minun kuuluisi toimia täsmälleen kuin noiden muidenkin tässä tilanteessa. En ajattele, että minulla olisi oikeus toimia törkeästi tai loukkaavasti tai mitään semmoista, mutta kun analysoi tilanteet sen suhteen, satuttaako itse toisia toimimalla näin-ja-näin, ja tulee siihen tulokseen, että eipä sitä taida satuttaa, niin on jotenkin vaikeaa ajatella, miksi kukaan ajattelisi, että minun pitäisi toimia juuri noin kuin muidenkin, ja vain siksi, että he ovat päätyneet semmoiseen ratkaisuun.

Jännittävää lukea näitä sukupuoliaiheisia artikkeleita. Se on vähän kuin juttelisi ufojen kielellä. Tavallaan monet ilmiöt tunnistaa. Tunnistaa ulkopuolisuuden tematiikkaa ja erilaisia strategioita, muistaa nähneensä niitä käytännössäkin. Mutta ei tunnista sitä perimmäistä, identifikaatiota johonkin sukupuoleen, minuuden peilaamista ensisijaisesti sellaista kiinteää kuvaa vasten. Mutta minulle matematiikka olikin helppoa ja kielet vaikeita. Innostuin vivuista ja scifistä ja Henry Millerin riehakkuudesta. Sylvia Plathin itsetuhoisuus The Bell Jarissa oli mielestäni normaalia ja kaikki muu epänormaalia kuvausta nuoren naisen maailmasta. Enkä ajatellut kasvavani aikuiseksi, sukupuolettuvani.

En kai ajattele vieläkään tekeväni niin. Aikuisnormatiivisuus. Onneksi sitä käsitettä ei ole vielä keksitty. Unohda, että kirjoitin sen tähän. Tämä on enemmän naurua kuin puhetta. Ymmärtämätöntä, hämmästynyttä naurua.

Eteneminen

Pääsykoepäiväkirja jatkuu. Nyt luen artikkelia, jossa puhutaan työhyvinvoinnin kehittämisestä, sen interventioissa tapahtuvasta muutoksesta ja siitä, kuinka sitä ymmärrettäessä kannattaisi keskittyä vaikutusten arvioinnin sijaan seuraamusten tutkimiseen. Koska jos tuijotetaan vaikuttavuustutkimuksen tapaan vain ennalta-asetettuja tavoitteita ja pitäydytään siinä, tuottiko interventio niiden todentumista, missataan muutoksista suurin osa. On helppoa yhtyä kirjoittajien ajatukseen siitä, ettei muutos etene niin lineaarisesti kuin joskus tavataan ajatella. Ei: muutos vaihtaa suuntaansa, tarkentuu koskemaan vain osaa alasta, jonne sen ajateltiin suuntautuvan tai sitten se kimpoaa täysin ulos kontekstistaan ja leviää. Kirjoittajat puhuvat metsäpalomaisesta leviämisestä. Ei tarvitse kuin katsoa taaksepäin sitä, mitä tapahtui sen jälkeen kun itse kävin työkkärin kustantamalla ammatinvalintapsykologilla työttömäksi filosofian maisteriksi valmistuttuani - on helppoa olla samaa mieltä. Metsäpalo! Puolen vuoden sisään olin eronnut melkein kymmenen vuotta kestäneestä suhteesta, esimerkiksi.

Jos oman elämänkaaren muutoksia tarkastelee enemmän vaikuttavuus- kuin seuraamustutkimuksen otteella, päätyy aika helposti jonkinasteiseen fatalismiin ja kyynisyyteen. Ehkä. (Voi olla, että se on enemmän temperamenttikysymyskin, suhteessa frustraationopeuteen.) No, ainakin sillä tavalla tarkasteltuna elämä saattaa näyttää helpommin siltä, kuin mikään sen kohentamispyrkimys ei oikein tuottaisi hedelmää. Tarkoitan tätä: jos hakeutuu vaikka opiskelemaan tavoitteenaan sijoittua tuohon tiiviiseen ammattiyhteisöön, luoda itselleen kunnon professionaalisen identiteetin ja juonikäsikirjoittaa tuon tulevan itsensä aika kapeasti (koska ei oikeastaan tiedä vielä mitään siitä mitä on ammatillisuus - hei, tässäkin voi kehittyä...) niin ei kai pyrkimyksissä voi kuin epäonnistua (tulla joksikin muuksi, siis) tai sitten muuttua fakki-idiootiksi, mikä on toisenlainen tragedia. (Jostain syystä huomaan monen tekevän kuvitelmissaan itsestään litteitä henkilöhahmoja; se hämmästyttää, koska jos saisin valita, olisin ehdottomasti syvä, arvoituksellinen henkilöhahmo omassa juonessani. Mutta en minäkään nuorempana semmoista kai tietoisesti osannut haluta.) Jos siis pitää kiinni siitä, että asioista, ponnistuksista ja interventioista on seurattava juuri sitä, mitä varten niihin ryhdyttiin (ikään kuin tämä voitaisiin täsmällisesti määrittää, ikään kuin minuudet olisivat niin läpinäkyviä, tai organisaatiot) niin tuloksena näyttää olevan latteaa tragediaa, seurasi noista toimista joko "onnistuminen" tai "epäonnistuminen". Lattea tragedia vain paikantuu eri kohtaan. "Epäonnistuessa" se paikantuu omaan närästykseen siitä, ettei onnistunut siinä, mihin pyrki. "Onnistuessa" se paikantuu laajempaan katsantokantaan: no, olisihan elämässä muutakin vissiin ollut, jos olisi ollut sille aikaa ja jaksua ja avoimuutta. (Jotkut tavoittavat jälkimmäisen tragedian esimerkiksi siinä vaiheessa, kun ovat vanhoja ja huomaavat, etteivät tulleet viettäneeksi aikaa lastensa kanssa uran takia. Siinä vaiheessa kasvua on tietysti jo tapahtunut, koska tragedia on huomattavissa.)

En tiedä, vastaako kukaan tuota kuvausta yllä. Toivottavasti ei. Mutta välillä tapaa ihmisiä, jotka tuntuvat jollakin tavalla ja tasolla masentuneen siitä, ettei tietty ponnistelu tuottanutkaan haluttua tulosta. Ja on tiettyjä moodeja, joissa itsekin saatan hetken piehtaroida näissä todisteissa siitä, miten kaikki on turhaa. Ei tarvitse olla yltiöpositiivinen ännälpeistäjä eikä hardcorebuddhalainen todetakseen, että pieni näkökulmanvaihdos antaa näihin tilanteisiin uutta potkua: unohda se, mitä halusit alunperin... sinulla on jotain ihan muuta jo!

On jännittävää lukea, että hankkeita on joka tapauksessa arvioitu tällaisin hassuin kriteerein. Ehkä se johtuu siitä, että hankkeisiin tyypillisesti saadaan ulkopuolista rahoitusta ja oman elämän pikku remontteihin ei. Tai no jaa: kun ajattelen niitä kohtia, joissa olen tuntenut epämääräistä syyllisyyttä ja surkeutta siitä, miten eri tavalla asiat sitten menivätkään, on usein yhtenä osatekijänä luurannut valtiolta saatu tuki esimerkiksi opintotuen muodossa. Olen välillä kokenut sitä hassatun johonkin ihan turhaan. Turhaan: kuten mielenterveys. Kyllä minun kehityshankkeeni ovat tukeneet ainakin mielenterveyttäni. Kai sekin jokin resurssi on, vaikkei sitä ceeveehen präntätäkään. ("Olen harrastanut ja mietiskellyt ja koirakävellyt ja pohtinut, miksi alkaa isona, ja siksi opiskeluihin meni niin kauan. Mutta hei, en enää halua kuolla joka päivä, en edes joka vuosi, ja ajatuskapasiteetistani on paljon isompi osa varattu jollekin muulle kuin optimaalisen diy-eutanasian suunnittelulle!")

Mitenkähän on, saisikohan työelämässä toteutettava interventiohanke rahoitusta helposti, jos jo hakemuksessa mainittaisiin tavoitteiksi muutosten generointi, mutta niin väljästi, että muutoksen suunta ja päämäärä jätettäisiin aika avoimiksi? Vai onko olettamuksena, että ihmiset pitäytyvät aina vallitsevassa järjestelyssä ellei heitä piinaa jokin selkeärajainen muutospaine, joka työntää tai vetää heitä kehittämään?

Tuntuu hurjalta lukea artikkelista terveydenhuollon kehittämishankkeista, jotka on otettu esimerkeiksi siitä, miten muutosten seuraamustutkimusta tehdään käytännössä. Esimerkiksi sairaalaosaston muutostyön hedelmistä kirjoitetaan näin:

Kriisiytyneen osaston tilanne muuttui hankkeen seurauksena joustavammaksi. Potilaiden kuolleisuus laski osastolla ja hoitotulokset alkoivat parantua. (Lähde)

Jestas! Huomaan, miten moni prosessi reifioituu ajattelussa. Esimerkiksi käy sairaalaosasto, jonne vanha sukulainen on joutunut: Sairaalan ajattelee kiinteäksi möykyksi, rakennukseksi, osaston enemmän paikaksi ja hoitajien ja laitteiden kokoelmaksi kuin toimintakentäksi. (Sukulainen on kokenut aivoinfarktin ja onnittelee vanhempiani siitä, miten he löysivät pojalleen vaimoksi oikein todellisen kuninkaallisen miniän. Vanhempani toteavat hämmentyneenä saaneensa heitä aiemmin ylenkatsoneen sukulaisen silmissä ansiottoman arvonnousun Englannin kuningaspariksi.) Sairaalahan on paikka, jossa on asiantuntevia, ammatillisesti toimivia hoitajia. Äkkiä näkymä muuttuu, ja se on melkein yhtä suuri muutos kuin aivoinfarkti: osastolla, johon potilas joutuu, saattaakin käydä ja kuplia. Jos työntekijät riitelevät keskenään tehtävistä, protestoivat, välttelevät ja lintsaavat silkkaa ahdistustaan, hoitotulokset ja jopa kuolleisuus voidaan saada muuttumaan tilastoissa näkyvissä mitoissa istuttamalla osaston henkilökunta muutoslaboratorioihin pohtimaan, mikä mättää ja miten asiat hoituisivat paremmin. Huomaako tuollaisen asian nopeasti? Luultavasti osastolle jouduttuaan huomaa, mutta huomaako vierailija sen?

Sairaalaosaston kehittämishankkeeseen osallistuneet ovat kokeneet muutostyön ahdistavanakin. Ja aika: kehitystyö on käynnistetty esimerkissä vuonna 1998, sitä on tuettu vuosina 1998-1999 ja käytännön parannuksiin on palattu uudelleen 2004. Tilanne on muuttunut toimivaksi vuonna 2005. Tuolla tavalla kirjoitettuna aika näyttää piinaavan pitkältä. Minut ahdisti jo perinpohjin yksi puolivuotinen paikassa, jonka tavoitteet erosivat liikaa omistani ja jossa tajusin, etten pysty täysillä keskittymään työhöni jatkuvasti vaanivan, epämääräisistä käytännöistä johtuvan mielipahan takia. Tunsin työskenteleväni epäeettisesti, koska en saanut ratkaistua ongelmaa heti paikalla. Asiakkaat - kuntoutujat - ansaitsevat kuitenkin hoitajansa täyden huomion ja tarkkaavaisuuden. Sitä on vaikeaa tarjota, jos takaraivossa raksuttaa aikapommi sen suhteen, kauanko tätä meininkiä kestää.

Interventiot työhyvinvoinnin lisäämiseksi tuntuvat hyvin tärkeältä alalta. Useimmat meistä joutuvat kuitenkin käymään töissä vuodesta toiseen ja työpaikan fiilis vuotaa kotiinkin. Vai onko joku niin teflon, ettei sellainen vaikuttaisi? Ei kai? Tuntuu hauskalta ajatella, että ratkaisut voivat silti olla kussakin osakysymyksessä radikaalisti ennakoimattomia.

Sekin tuntuu jotenkin tutulta ajatukselta, että kehitystyön johtaminen käsitetään pitkälti huoltotöiksi: muutoksen hengissä pitämiseksi ja ruokkimiseksi. Huoltotyö ei taida loppua niin kauan kuin muutos tahdotaan pitää lähistöllä. Tuntuu hauskalta ajatella muutosta vähän kuin kissana. Sitä voi kiinnyttää ja laumauttaa, mutta se ei kiinny eikä laumaannu samalla tavalla kuin koirat. Ja joskus muutos voi säikähtää ja kadota ulkosalle, ja silloin sille pitää vain sitkeästi viedä ruokaa lähistölle vaikkei tiedäkään, mikä tai kuka käy ne ruoat syömässä öisin. Ei auta kuin jatkaa toimintaa vaikkei tiedä, onko koko prosessi katkennut. On houkuteltava muutosta esiin niin kauan kuin on toivoa siitä, että piileksii jossain lähistöllä. (Hih, tulee mieleen kissajohtaminen. Kissajohtamisartikkelia katsellessa ainakin yksi seikka pistää miettimään, että olen oikeassa mieltäessäni olevani leimallisesti jotain muuta kuin asiantija - lainaus tuolta sivulta: "Asiantuntijat ovat kiinnostuneet omasta alueestaan sen itsensä takia; ei välttämättä siksi että se tuottaisi hyvää yhteiskunnalle, organisaatiolle tai edes itselle." Minun on aika vaikeaa olla hahmottamatta hyvää yhteiskunnalle vaikka mistä... ja se tuntuu tärkeältä ulottuvuudelta. Kun havaitsin, että minulla on tuollainen taipumus, olin vähän äkäinen ja tunsin itseni lässyksi kukkahattutädiksi, mutta ei sitä käy kieltäminen. Kaikilla ihmisillä ei ole tällaista painotusta, ja olen aiemmin liittynyt seurassa, jossa tuommoinen korostus olisi leimattu ehkä jopa vähän naurettavaksi ja no, jotenkin tarkkanäköisyyttä vähentäväksi. En oikein osaa kunnolla sanallistaa tuota asenneilmastoa. Ja tietysti voi olla, että jäsensin sen aivan pieleen. Sen vaikutelman kuitenkin sain, että osalla esimerkiksi akateemisista tyypeistä on hyvinkin kapea ja teoreettinen tutkimusintressi, ja esimerkiksi tutkimustulosten hyödynnettävyyteen viittaaminen koettiin jotenkin uhkaavaksi tai ainakin irrelevantiksi, jopa silloin kun tämä viittaus ei mitenkään kytkeytynyt mihinkään rahoituskysymyksiin vaan pyrki antamaan myönteistä palautetta ja osoittamaan, että heidän tutkimusalueensa ymmärrettiin tärkeäksi.)

No, nyt olen käsitellyt artikkelista tärkeät kohdat, kai. Hassuja käsitteitä siinä käytetään, kuten polku ja ankkuroiminen. Ne eivät tunnu kovinkaan tarkasti määritellyiltä. Ylipäänsä käsitteiden määritteleminen hutaisten tuntuu hurjalta, kun on tottunut lukemaan tieteellisenä tekstinä lähinnä filosofiaa. Toisaalta tällainen epämääräisyys tekee lukemisesta keveämpää. On vähän kuin lukisi jotain tavallista asiasisältöisempää blogia. Tarkoitan: semmoisia, jotka oikeasti keskittyvät johonkin, koska eivät tahdo tutkia, miten ajattelu suuntautuu, polkuuntuu, katkeilee, uudelleensuuntautuu, ankkuroituu, haparoi, leviää metsäpalon tavoin ja niin edelleen. Kaikumisesta ei puhuttu, ei ollenkaan. Sitä jäin miettimään, miksi.

Ehkä koska puhe oli organisaation tasosta eikä kehosta.

Tänään on suuri kierrätys- ja katutaidetapahtuma. Eikä kirjastotyötä! Haa!

Olla vain

Perjantai-iltana tarjoutuu kaksi vaihtoehtoa: joko pelata pokeria tai olla vain. Jos pelaa, saa olla hyvässä seurassa. Jos on vain, no, sitten saa olla kotona eläinten kanssa. Valitsen jälkimmäisen.

Mitä sitten tarkoittaa "olla vain"?

Nostan toisen tomaatintaimista ulos, koska se nuupottaa ja sen ruukkumultaan näyttää pesiytyneen ripsiäinen poikineen. Laitan värjäyskoneen pyörimään, sävynä flamingo pink. Värjäytymään joutuvat nyt mm. Vompsun housut, kierrätyssäkistä pelastettu entisen vuokraemännän entinen puuvillatakki sekä Vompsun tylsänvärinen kesätakki (joka pinkkinä muuttuu kaikkea muuta kuin tylsäksi miestenpukineeksi). Syön lounasta: pari kazakhstanilaisella hapankaalilla ja tahinalla päällystettyä leipää (hyi minua, teen raskasta työtä ja syön lounaan vasta kello kuuden jälkeen - mutta kun join välipalaksi litran kaupan valmista sikamakeaa soijakaakaota, ei tullut aiemmin nälkä) ja pussin pakasteherneitä mikrotettuna eli lohtuherneitä alla veloenisch, laskeskelen päivän proteiinisaantia ja syön sitten siihen tyytymättömänä vielä eilisen mustikkatofupiiraan jämätkin. (Uskokaa tai älkää, mutta saan mahdutettua paketillisen munia viattoman oloiseen piirakkaan.) (Oho, kuulostipa tuo törkeältä! Yksin kotona jne.) Luen vähän facebookia ja kyllästyn nopeasti. Sovitan UFFilta ostettuja kahden euron farkkuja, joissa on ihanan pinkki satiininen kirjailtu nimilappu takamuksessa. Tyhjennän taas täyttyneen kuukautiskupin ziljoonatta kertaa tänään. (Sanonko sanottavani säästöhuuhteluista vessanpöntöissä? Kyllä. Ne ovat perseestä, koska niillä ei saa millään huuhdottua kaikkea verta pöntöstä. Tänään piti huuhdella NELJÄSTI ennen kuin pönttö ei näyttänyt teurasaltaalta. Meni ikuisuus odotella vesisäiliön täyttymistä kolme kertaa.) (Ehkä verimöllö pitäisi vaan jättää pönttöön rohkaisemaan muitakin ekoelämäntapaan... se ei taida pysyä kauhean ekona kun joutuu huuhtomaan vettä hulluna.) Keittelen yrttiteetä. Unohdan ostaa kaupasta soijamaidon huomisaamun kofeiinittomaan kahviin. (Alkuviikon raivohulluus-itkuisuuden jälkeen olen päättänyt pitäytyä kofeiinittomassa täältä ikuisuuteen.) Katselen tuttujen flickrkuvia. Etsin yhtä koukuttavaa burleskitarta flickrista ja löydänkin juuri sen kuvan, johon olen haksahtanut. Leikin koiran kanssa. Pistän villatakin värjäytymään metsänvihreään semitoneliuokseen isoäidin haudutuslaatikon sisään. Tutkin peilin edessä kiiltopunaa, jonka ostin koska se oli niin kauniin värinen. Totean sen olevan täsmälleen huulten värinen. Ensin masennun, koska miten turha ostos. Ja sitten päätän olla tyytyväinen siitä, että minulla on niin kivan väriset huulet. Nostelen flamingonpinkit pyykkikoneesta narulle. Sävyjä on kaikkea mahdollista ukkosenvioletista possupinkkiin. Ällöraikas punavalkoinen nanson paitakin on muuttunut hauskan näköiseksi punapinkiksi. Pohdin hetken, miksi ällöän kaikkea valko-jotainsekoituksista, ja päädyn siihen, että niiden ällöttävyys palautuu assosiaatioon purjehduskerhoista. En voisi kuulua sellaiseen. Laupias taivas, se on yhtä kaukaista kuin golfkerho tai aerobic. Vaikka luulen, että voisin pitääkin merellä seilaamisesta. Laivat tuoksuvat miltei vuoristoradalta. Huomaan ällöäväni monia asioita: purjehduskerhoja, golfkerhoja (ehkä koska niissä ei arvosteta grungelookia, johon olen tarrautunut siitä lähtien kun siitä alettiin puhua ja kai pukeuduin sillä tavalla jo aiemminkin, sillä ei vain ennen ollut nimeä ja siitä sai toruja lapsena), marimekkoa ja nansoa, varjostavia markiiseja, viisikymmentälukua, messinkihelaisia esineitä, pieniä (myös normaalikokoisia siis, kaikkia ei-jättikokoisia) teekuppeja. Ja rakastavani hassuja asioita: taikasientä lieden puhdistuksessa, itsevärjättyjä kuviovaatteita (sillä tavalla valkoinen saadaan taikaistua pois), ylipäänsä vihreitä vaatteita, kissojen purinaa, koiran tuhahduksia ja huokauksia, sitä miten Pompsu osaa nostaa minua kainaloiden alta niin että fasettinivelet hyppäävät selässä kohdalleen, Faunin hii-ilmettä, PARVEKETTA, chilien taimia, tomaattien taimia, kanariankrassin tainta, rocotochilin sinivuokkomaisia kukkia, sitä miten keksin laittaa pesukoneen jalkojen alle hammaslankatönät kun en löytänyt jakoavainta konetta oikeasti tasatakseni, listaa voisi jatkaa, mutta en jaksa. On niin paljon rakastettavaa! Ja niin vähän epäillyttävää, oikeastaan.

Oleminen vain saa hyväntuuliseksi. Toisaalta olin hyvällä tuulella jo valmiiksi ja mietin siksi pitkään, lähtisinkö sittenkin pelaamaan pokeria. Mutta jotenkin - no, tämä kaikki muu kuulosti vain niin paljon antoisammalta tällä kertaa. Elämä on käynyt niin vauhdikkaaksi, vaihteen vuoksi, että tällainen itsekseen oloilu kotona kuulostaa aidoimmin luksukselta.

Rajalla puuskittaisia mielialoja

Ensin vinkki: jos ette ole vielä koskaan lukeneet Jäänaisen blogia, lukekaa ihmeessä nyt. Hienoa kuvausta ilmiöstä, jonka ainakin itse tunnistin siinä määrin, että niskakarvat nousivat pystyyn ja käsivarret kananlihalle. (No, en kyllä osaa nimetä tuota ilmiötä, muttei onneksi myöskään tarvitse.) Niin käy ainakin minulle silloin kun jokin oikeasti osuu kohdalleen.

Luen pääsykoekirjallisuutta istuen aurinkoparvekkeella. Turkoosi itse nikkaroitu pöytä, pinkit taittotuolit Ikeasta. (Tämän maailman tyrmistyttävyys: Sievimmät löytämäni terassituolit ovat hyvät istua, kokoontaitettavat, halvimmat löytämäni. Uusina, Ikeasta, jonne menin ostamaan ripustustankoa keittiön seinälle - ei niitä myydä Hakaniemen Etolassa eikä huutonetistäkään löytynyt, joten oli pakko ikeoida. En ymmärrä, miten rumista suurista muovikohleroista pyydetään käytettyinäkin enemmän. Miten kierrätyskeskuksen tuolitkin ovat kalliimpia. Ja niin edelleen.) Rahahuolet varjostavat lukemista muutamankin puhelun myötä. Huominen asiakas peruuttaa hieronnan. Jotenkin olisi keksittävä taikaista rahat kesän liikuntakorttiin. No, luotolla mennään. Vähän pelottaa, milloin taloutemme oikein tasapainottuu matkojen jäljiltä. En ole tottunut tällaiseen. Mutta keväällä on menojen paakku, siemiä, multaa, taimia, kasvatusharsoja, uimastadionkortti, nyt vielä muuttokin siinä rassaamassa meininkiä. Sitten uusi paakku tulee syksyllä, kun pitää maksaa liikuntaharrastukset. Tai katsotaan nyt. Jos vaikka pääsisi yliopistolle... yliopistoliikuntaan...

Luen siis pääsykokeisiin, nyt artikkelia, jossa tutkitaan kulttuurienvälistä tilaa. Eufemiaa lukeneena höristelen ja luimistelen kulttuurin käsitteelle ja koetan suhtautua siihen samalla suurpiirteisyydellä kuin artikkelin kuvaaman kulttuurilaboratorion osallistujatkin, jotka eivät nähneet tarpeelliseksi jumittua keskustelemaan siitä, mikä se kulttuuri nyt oikein onkaan. (He identifioivat sen enimmäkseen kansallisuusvaltioiden jäsenyyksien kautta, kasvamismaan mukaan. Uh. Olen joskus kai kirjoittanutkin siitä, miten suomalaisuus on itselläni minua luonnehtivissa määreissä aika alhaalla, reippaasti vaikkapa nisäkkyyden ja eurooppalaisuuden jälkeen.)

No, jos kansallisuuskulttuurit nyt kuitenkin otetaan annettuina (mikä tuottaa silminnähtäviä vaikeuksia) niin sitten voidaan tutkia, minkälainen tila näiden kulttuurien kohtaamispisteisiin ja hankauskohtiin syntyy. Kun luen artikkelia, luon jo pian itselleni strategian tarkastella ilmiötä jonkin paljon tutumman ja helpommin käsitteellistettävän tapahtumien luokan kautta: tarkastella sitä, mitä ylipäänsä näkemyksiltään hyvinkin erilaiset ihmiset kokevat huomatessaan, ettei heidän välilleen voida muodostaa sellaista klassisen ihanteen mukaista keskustelua, jossa kannata lähestyisivät toisiaan ja lopulta heijastaisivat harmoniassa jo valmiina annettua maailmaa. (Ihan totta, minusta tämä on tutumpaa ja yksinkertaisempaa...) Tähän törmään välillä, ehkä useinkin. Keksin joitain syitä: 1) maailma ei ole valmis eikä vain yhdellä tavalla käsitettävä, 2) molemminpuolinen haluttomuus omaksua tietynlaista kantaa maailmaan vaikka havaitsisikin sillä operoimisen mahdolliseksi (usein haluttomuus liittyy ainakin minulla siihen, että yrittäessäni kuvitella, miten sovittautuisin maailmaan tuon kannan kautta, törmään siihen kivenkovaan varmuuteen, että ei, semmoisessa maailmassa en suostu elämään, ettei tämä näkemys voi tuottaa ainakaan minun temperamentti- ja ajattelutyyleilläni mitään hedelmällistä, vaikka jollakin muulla se voisikin toimia hienosti; tähän vetoaminen saa toisinaan keskustelukumppanin kiristelemään hampaitaan, etenkin jos hän käsittää maailman yksiäänisemmäksi ja vain yhdellä tavalla oikein hahmotettavaksi). Oli minulla kai kolmaskin syy, mutta unohdin jo sen. Olkoon, koska tämä on harhajuonne ja minun piti oppimispäiväkirjailla. Tätä menoa en koskaan pääse sisään yliopistoliikuntaan! Byhyy!

Minusta tuntuu että joskus repivimmät kulttuurierot eivät suinkaan sijaitse eri kansallisvaltiojäsenyyksien rajamailla vaan niissä kohdin, kun tarkastellaan, miten ihmiset toimivat, mitä on hyvä elämä ja niin edelleen. Ja kun molemmat puhuvat samaa kieltä "ja tulevat samasta kulttuuriperinteestä" eli kumpikaan ei voi tyynnytellä itseään sillä, että tuo toinen nyt ehkä ymmärtää nämä käsitteet jotenkin hyvin eksoottisesti ja toisin. (Toki ymmärtääkin, senhän hankaus paljastaa, mutta jotakin kauhistuttavaa siinä kyllä on, että joskus tuntuu kuin kaikki kohtaamiset olisivat täysin mahdottomia niin kauan kuin puhutaan eikä kosketeta.)

No, mutta asiaan. Kulttuurienvälistä tilaa on luonnehdittu artikkelissa jännitteiseksi, dynaamiseksi rajatilaksi eikä möykkymäisen kiinteäksi erottavaksi kuiluksi. Siteeraan:

Kulttuurienvälisyyden ja kulttuurienvälisen tilan ajatukseen liittyy rajojen ylittäminen ja rajavyöhykkeellä oleminen. Ollaan ikään kuin harmaalla vyöhykkeellä tai "ei kenenkään maalla", mikä voi olla uhkaavaa. Eri maiden välisiä rajavyöhykkeitä vartioidaan yleensä tarkasti, ja jos eksyt sinne, joudut yleensä kiinni. Näin myös rajavyöhykkeellä olo voi olla vaarallista. Toisaalta taas rajat ja rajavyöhyke vidaan nähdä kehittävinä paikkoina ja ponnahduslautoina uuden oppimiselle ja muutokselle ... [Kulttuurienvälisillä] Tiloilla on siten kaksoisluonne: mahdollisuus ja uhkaavuus. Kulttuurienvälinen tila on kuin jännitteinen energiakenttä, jonka voima kumpuaa ihmisten ja kulttuurien välisestä liikkeestä ja erilaisuudesta. Voima voi kuitenkin purkautua eri suuntiin. Suunta määräytyy sen mukaan, kuka tai ketkä voimaa käyttävät, miten ja mihin kohteeseen se suunnataan ja millaisia sääntöjä, välineitä ja työn- ja vallanjakoa tilassa käytetään.

Melkoista, eikö vaan? Siinä on taas jännitemetafora. Jotkut ovat kuparia, toiset puuta ja jotkut kumia. Toisia suojaa Faradayn häkki...

Uhkan ja mahdollisuuden tunnistaminen keskusteluissa, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen ajautuvan kummalliseen hiljaisuuteen tai avoimeen ristiriitaan, tuntuu tärkeältä. Uhka on näistä helpompi tunnistaa; sen tuntee selvästi omassa kehossa. Se kuuluu sisäisenä epävarmuuspuheena (toivoisin osaavani enemmän jämäkkyyttä vaikka Rajankävijän tapaan, että osaisin sanoa pontevammin heti - tämä siis suoraan Rajankävijän viitatusta päreestä lainattuna: "Haluan korostaa oikeutta kommentoida toisen ihmisen mielipiteitä, rakentaa keskustelua ja vasta kriittisen tarkastelun jälkeen sanoa mitä ajatuksia toisen mielipide minussa herättää. Asioita on mahdollista arvioida ja asettaa järjestykseen niiden hyödyllisyyden, rakentavuuden ja ihmisyyden kunnioittamisen kannalta.") ja vatvomisena sen suhteen, mitä tarkoittaa oikeastaan se, että on erilaisia kantoja tähän asiaan ja miksi kuvittelen, että omat kriteeristöni asettaa kannat paremmuusjärjestykseen olisi jotenkin, hmm, valistunut tai oivaltava. Uhka tuntuu myös kuristuksena kaulalla, vaikeutena hengittää, ehkä kohonneena pulssinakin. Pelkoina: pelkona, että on käsittänyt kaiken vain totaalisen väärin, ettei oikeastaan saisi ajatella kuten ajattelee vaikkei oikein löydä polkua toisenkaanlaiseen tapaan, ei ainakaan siihen, jota vastaan oma kanta kontrastoituu näkyväksi, säikähdyksenä siitä että on yhtään mitään mieltä, koska onhan se ihan selvää, ettei tämä kuulu omaan asiantuntemuksen alaan. (Ja kun tarkemmin ajattelen, huomaan ettei ole mitään asiantuntemuksen alaa, ei minulle. Paitsi se, miltä minusta tuntuu TÄSSÄ ja NYT. Muistotkin, pirut, ovat epäluotettavia!) Mahdollisuus on vaikeampi havaita.

Oikeastaan nykyään olen taipuvainen ajattelemaan, että koko keskusteleminen ja opiskeleminen on ainakin minulle juuri sitä, että hitaasti totuttelee selviytymään ristiriitatilanteissa, fokusoimaan niiden mahdollisuuspuoleen uhkapuolen sijaan. (Jostain syystä en etenkään vieraiden ihmisten tekstien kanssa sillä lailla koe uhkia, kun taas tuntemieni ihmisten kanssa saatan olla hyvinkin hädissäni.) Koska, sen olen vähitellen saanut selville, aika harva haluaa lopulta toisen kokevan uhkaa keskusteluissa. (Jotkut keinot tosin, kuten ironia, saavat minut hämilleni ja varuilleen: minusta kaikki keskustelu on muutenkin uhkaavaa ja erittäin vaikeaa, joten en kaipaisi siihen yhtään lisää monitulkintaisuutta ja epävarmuutta siitä, mitä toinen oikeastaan koettaa sanoa.) Olisi kyllä ihanaa oppia keskustelemaan kunnollisemmin ja vähemmän myrsky päässä. Hmm. No, asia kerrallaan...

Se, että korostetaan rajatilan kaksoisluonnetta, auttaa ehkä paremmin kestämään sitä koettua uhkaa.

(Oikeastaan nyt tulen ajatelleeksi, että kuulostaapa tuo dramaattiselta, tuo yllä kirjoitettu. Aika harvoinhan tuollaista keskusteluissa kokee, vaikka usein törmätään erilaisiin näkemyksiin ja asenteisiin. Mutta on aiheita, joissa tuollainen sisäinen myrsky ja uhka uusiutuu kerta toisensa jälkeen. Kuinka ärsyttävää. Eli: kuinka kiinnostavaa. Ovatkohan jäljillä ne, jotka esittävät, että silloin on törmätty minuuden ytimessä jyllääviin ontologisiin ydinuskomuksiin siitä, mitä on ja miten jäsentyy ihmisyys, elämä, yhteisöllisyys? Huomaan ainakin sen, että minulle on hyvin tärkeää saada säilyttää luottamukseni toisiin. Väärinkäytösten epäileminen heti ensimmäiseksi ja sinänsä hyviltä kuulostavien ehdotusten torppaaminen vedoten siihen, että tuollaisia käytäntöjä kuitenkin väärinkäytettäisiin, synnyttävät minussa synkeää ukkospilveä ja salamointia siitä, että onko nyt tosiaan niin, ettei virheistä ole opittu ja että ihmisten pahuus on niin kaikkivoipaa, ettei voida luoda tarkkailumetodeja, joilla sitä voitaisiin säädellä. Että onko se omanvoitontavoittelu aina kekseliäämpää kuin porsaanreikiä tilkitsevä yhteishyvän tavoittelu... mihin tämä yhteiskunta oikein menee, jos kehenkään ei voi luottaa... eikö silloin pitäisi saman tien kieltää ajoneuvot, työttömyyskorvaukset, kaikki tuet ja linnoittautua asuntoihin ja kauppojen oville lapioin ja haarukoin ja niittipyssyin vyötettynä... ei, en ymmärrä enkä ainakaan suostu hyväksymään ajatusta, että ihmiset vain taistelevat toisiaan vastaan ja koettavat ajaa oman intressiryhmänsä etua. Hitto! Ja aina pitää näköjään itkeskellä, kun törmää ihmisiin, jotka ensimmäiseksi epäilevät, että hyväksikäyttöhän tästä ja tästä ja tästä seuraisi. Huooh!)

Artikkelissa kerrotaan, kuinka Kris Gutierrezin tutkimusryhmä on esittänyt, ettei oppimistilanteissa ilmenevästä erilaisuudesta kannattaisi hankkiutua eroon vaan ristiriitaisia tilanteita olisi kestettävä ja käytettävä kehityksen ja oppimisen käynnistäjinä. Tämä tuntuu loistoajatukselta (ja tuo mieleen jotkin kognitiivisen käyttäytymisterapian ratkaisut): pelottava asia muutetaan työkaluksi johonkin uuteen, kestävämpään, toimivampaan. (Pidätän silti itselläni oikeuden itkeä ja parkua pari tuntia silloin kun törmään pahaan ristiriitaan. Teen sen useimmiten yksin, mutta kuormittaahan se parisuhdetta, kun menen jostain teoreettisesta ristiriidasta niin pois tolaltani oikein ymmärtämättä edes, miksi.) Olen yrittänyt itsekin jäsentää vaikeat hankauskohdat oppimistilanteiksi (epäonnistumistilanteiden sijaan), ja se on auttanut jonkin verran ja vähentänyt itsetuhoisuutta näissä kohdin. Ja koetan potkia itseäni muistamaan, että hei hassu tyttö, oppimista on vielä jäljellä, ja että on hyvä, että hahmotan sen itsekin (eivätkä vain muut ympärilläni minun porskuttaessani itsetyytyväisyyden mudassa, huh, sellainen se vasta karmeaa olisikin) jotta voin työstää aiheita. Ettei ole niin vaarallista, vaikka uhkan tuntee kehossaan ja vaikka joskus menee aivan raiteiltaan sen suhteen, että tuntuu kuin monien kärsimyksillä tässä maailmassa ei olisi mitään merkitystä ja vain sen takia, että on niin monia, joiden mielestä tuntoisen olennon yksityinen kokemus ei voi olla poliittisesti merkittävintä. (MIKÄ sitten on, kysyisin. Eikö politiikan tarkoituksena ollut hyvän elämän mahdollistaminen? Missä se hyvä elämä tapahtuu ellei kokemuksessa? Ehkä olen ymmärtänyt jotain ihan persiilleen taas.)

Kehitys ja oppiminen: mitä oppimista ja kehitystä noista tilanteista sitten käynnistyy? Joskus tuntuu, että koen niin paljon konkreettisemmin ja ruumiillistuneemmin ääneen lausutut ajatukset, että itse vääntelehdin niissä kehityksen synnytystuskissa sitten seuraavat pari viikkoa ja että toinen on tuskin huomannut mitään rajoja käydyn. Tai että oma oppimiseni ja kehitykseni suuntautuu säännönmukaisesti sille ainoalle alueelle, jonka koen edes jossain määrin asiantuntijuusalueekseni: hahmotan seurauksena paremmin omaa kokemustani noissa tilanteissa, kehityn itseni nopeammin rauhoittamisessa ja mahdollisuushorisontin sinnikkäässä esillä riiputtamisessa silloinkin kun uhkan tuntu dominoi keskustelua (mikä tarkoittaa, että saatan vastata keskustelualoitteeseen vaikka tiedän jo ennalta, että seinäänhän tässä pian iskeydytään - kas, kun uskon, että jonkin kerran jälkeen rysähdän sen seinän läpi). Koska yleensä niissä tilanteissa on törmätty johonkin, jota en noin vain halua muuttaa. Vaikka jokin luottamus ihmisiin ylipäänsä; se on ainakin minulle vaivalla hankittu kanta, jonka koen epäluottamusta hyödyllisemmäksi ja toimivammaksi. En halua mennä takaisin epäluottamukseen niissä kohdin, joissa olen oppinut luottamaan toisiin. Joskus tietysti syntyy uusia ajatuksia, kuten että jos joitain poliittisia muutoksia vastustetaan vedoten väärinkäytöksiin, fine, varmasti niitä voisikin tosiaan tapahtua, ja siksi pitäisi väärinkäytökset tehdä hyvin vaikeiksi ja tietyt taloudelliset mekanismit voisivat olla ihan tehokkaita hillitsemään niitä. (Väärinkäytös olisi mahdollinen, mutta tulisi rutkasti kalliimmaksi ja rasittavammaksi kuin suunnitelman mukaan toimiminen; laiskuus, pihiys ja mukavuudenhalu houkuttaisi silloin toimimaan oikein - ja ihmisiin ja näiden motiiveihin kyynisesti suhtautuvakin voisi pitää mekanismia turvallisena.) Mutta enimmäkseen tuntuu, että muutosta ja luovia ratkaisuja saa turhaan odottaa.

On jännittävää seurata ihmisten elämää. Toisten ihmisten elämää. (Oma tuntuu vähän rasittavalta kaikessa toistuvuudessaan, enimmäkseen.) Tarkoitan tällä: On niin monia, joilla merkityskriisit asettuvat lähes yksinomaan parisuhteen kontekstiin. He kokevat niissä nuo repivät kriisit. Se on itselleni aika vierasta. Minun on jotenkin helppoa vähän hihitelläkin näkemyseroille parisuhteessa; olen niihin paljon tottuneempi ja sopeutuneempi kuin näkemyseroihin vaikkapa poliittisessa keskustelussa. Tai akateemisessa keskustelussa. Jostain syystä en koe noita suhteensisäisiä rajankäyntejä niin uhkaavina vaan nimenomaan mahdollisuuksia korostavina. Mutta minulla on koko joukko ystäviä, joiden kohdalla tämä juttu menee ihan toisin päin. Se tuntuu hurjan jännittävältä. En oikein osaa kuvitella sitä elämää paitsi jotenkin etäisesti ja hyvin ideanmakuisesti. Huomaan, miten mielikuvitukseni toimii. Huomaan paikat ja siirtymät kudoksessa, jonka kuuluisi kasvaa yhtenäisesti... huomaan kuvittelevani, yrittäväni sovittautua tarkoituksella tähän toiseen maailmaan. Ja minun on ponnisteltava, jotta huomaisin kuvitelmat omassa elämässäni. (Niitäkin varmasti löytyy sieltäkin, mistä en osaa etsiä.)

Huomaan joitakin kysymyksiä, nyt. Kuten että koenko suhteidensisäiset rajankäynnit turvallisemmiksi ja mahdollisuuksia sisältävämmiksi ja siten hedelmällisemmiksi siksi, että luotan siihen, että uudet toimintakäytännöt ovat myös toisen intresseissä? Että tiedän, että hänkin antaa panoksensa koettuun kitkaan, osallistuu uusien ideoiden muovaamiseen ja kokeilemiseen? Sen sijaan, että keskustelu vain jatkuisi jonkin aikaa ja sitten katkeaisi ja molemmat jäisivät pöllämystyneinä pureksimaan möykkyä tahoillaan. Miettimään, mitähän tästä nyt oikein pitäisi ajatella... miten tätä työstäisi eteenpäin... Siinä jää helposti vähän yksin. Tai jos alkaa kehitellä oikein kunnolla keskustelun aihetta ja luovia kohti uusia näkymiä, välillä käy niinkin, että heittelee jonkin ajan kuluttua, omien ajatusten kiriteltyä päiväkausia asian parissa, sitten niitä ideoita sille toiselle. Ja hän vaikuttaa vähän hämmästyneeltä siitä, että vieläkö sä tätä mietit. (Siitä huomaa, ettei toinen ole samalla tavalla kokenut rajankäynnin uhkia eikä mahdollisuuksia.)

Ja tietysti toisen kysymyksen: Mistä tulee se puristava uhkan tunne? Miksi toiset kokevat sen niin paljon toisia voimakkaammin? (Vaikuttaa siltä ettei se edes ole suhteessa siihen, miten moniäänisesti ajattelee maailman hahmottuvan.) Koetaanko mahdollisuudetkin voimakkaasti vain kun uhka tuntuu edes jotenkin eikä näkemysero tunnu vain "tämmöstä tää nyt vaan on" -tyyliin todettavalta asialta?

Niin. No, nyt lähden vesijuoksemaan. Sitten on vielä yksi hieronta illalla. Tykkään siitä. Ei tarvitse kokea niitä eroja yhtä repivästi. Se on selkeämmin yhteistyötä.

Etenen hitaasti pääsykoeaineiston kanssa, mutta ei kai se mitään. Kasvatustieteen käsitteet tuntuvat vierailta enkä oikein heti saa kiinni kaikkien tehtyjen erottelujen relevanssista. On vain koetettava hitaasti hahmottaa niistä piirtyvää maailmaa. Juttelin yksi päivä yhtä kasvatustieteen osa-aluetta avoimessa tehneen ystävän kanssa ja hän esitti, että kun käsitteisiin pääsee sisään, on aika helppoa kyllä vastata niihin kysymyksiin ja että usein empiirisen tutkimuksen johtopäätöksinä esitetyt teesit ovat tosi ennalta-arvattavia. Hän oli katsellut pääsykokeen viime vuoden kysymyksiä ja sanoi, että tuntui siltä kuin niihin pystyisi vastaamaan artikkeleita lukemattakin. Se kuulosti hurjalta. Toivottavasti muut pyrkijät eivät ole niin suvereeneja. Koska kun itse katselin kysymyksenasetteluita, minusta ne vaikuttivat hyvin niljakkailta ja vaikeastiymmärrettäviltä ja minun oli vaikeaa hahmottaa, mitä tarkalleen noissa vaihtoehdoissa koetettiin sanoa (koska en ymmärtänyt suoraan oikein mitään). Tässä varmaan heijastuu sekin, että ystävä on opiskellut sosiologiaa, minä filosofiaa. Kasvatustieteen käsitteistön tyyppistä veivausta ei juuri teoreettisessa filosofiassa (eikä oikeastaan sosiaalipsykologiassakaan) tapaa, mutta ne muutamat sosiologiset tutkimukset, joita olen pläräillyt, ovat jo paljon lähempänä kasvatustieteen kysymyksenasetteluita.

No, ei kai auta kuin tehdä kuten tänään: piirrellä hassuja mindmappeja ja sanallistaa omia määritelmiään marginaaliin, koettaa tulkita artikkelin diipadaapalta kuulostavat lauseet joksikin, minkä relevanssi olisi selkeämpää. Syttyä, myrskytä. Havaita oppimismahdollisuudet.

ukkosmyrskyn värinen nuppu

Kesällä parveke etenee. Tai siis, onko nyt kesä? Jollain tavalla tuntuu, että on. Valoa riittää. Kohta palsta on kitketty loppuun monivuotisista. Sitten käännämme maan Vompsun kanssa ja istutamme taimia ja alamme kitkeä uutta kierrosta. On aina yhtä ihanaa palata maan ääreen, kyykistyä, ruopsutella ja kuulostella kasvua.

Parveke alkaa rehottaa. Ruusupavut on pakko siirtää rootrainersista ruukkuihin, koska muuten ne syleilevät muut taimet hengiltä. Aji Cristalissa on muutama chilin alku. Rocotochili on tissutellut muiden kasvien kanssa heidän omaa perjantaipulloaan, jaakontaikaa. Eilisen aikana yksi sen pienistä kukkanupuista turposi niin että nyt nupun päästä pilkottaa jo hiven ukkosmyrskyn väriä. Kuinka sopivaa! Haluaisin jo myrskyjä ja niissä heiluvia vaahteranlehtimassoja! Jostain syystä juuri vaahterat jäsentyvät mielessäni oivallisiksi myrskypuiksi.

Kuten tavallista, tähän vuodenaikaan huomiot säpälöityvät kirkkaiksi säleiksi ja tuokioiksi. Varastetun pesukoneen tilalle saadaan ostettua toinen. Sen paneelissa lukee chronovision. Hauska kielikuva! Työpaikan kahvihuoneen pöydälle taas on unohtunut Iltalehti, jossa kirjoitetaan Kike Elomaan salasuhteesta. Epäselväksi jää, missä mielessä suhde on salainen, kun kaikki asianosaiset ovat kerran tilanteesta tienneet ja sen hyväksyneet. Epäilen vähän, että sanavalinta uhkuu moralismia. Siihen on muutenkin tullut törmättyä viime aikoina muutamissa kommenteissa (ei täällä, toisaalla) ihmisillä leikkimisestä ja siitä, sitoudutaanko toiseen. Minusta tuntuu edelleen kummalliselta, että jos kolme ihmistä muuttaa yhteen kahden sijaan, tuollaisia kysymyksiä kysytään niin siekailematta. En muista kenenkään kyselleen niitä sellaisissa tilanteissa, joissa kaksi ihmistä muodostaa avoliiton. Mitä te oikein haette? Oletko oikeasti sitoutunut häneen? Ettei se vaan leikkisi sinulla? Sellaisia kysymyksiä pidettäisiin "normiparisuhteen" kyseenollessa yksinkertaisesti osoituksena kysyjän tahdittomuudesta. (Olen kerran ollut tuolla tavalla tahditon, kun olin ystävästä kauhean huolissani, harkitsin puhumisen tarvetta ahdistuneena ja lopulta päätin kysyä noita järkyttäviä kysymyksiä, sain kunnolla nenilleni ja olin jälkikäteen pahoillani kaikesta. En taida ihan heti toistaa käyttäytymismallia.) Kun kyseessä on jotain muuta - pitäkää kiinni hatuistanne! Yksi ystäväni on tosin kertonut törmäävänsä tuollaisiin epämääräisiin epäilyksiin ja asenteisiin kahden kesken -suhteissaankin, koska molemmat suhteilijat ovat samaa sukupuolta. Tyrmistyttävää tai ei, vaikuttaa siltä, että edelleenkin jotkut ihmiset hyväksyvät oikeaksi rakkaudeksi vain semmoisen, mikä tapahtuu tiukasti kahden ihmisen kesken ja mistä seuraa (mahdollisesti) vauvoja. Muuhan on vain leikkiä eikä kauan kestä. Ja mikä kestää, todistuu ihan itsestään, ikään kuin kesto todistaisi jotakin muuta kuin sen, kuinka kauan jokin olosuhde vallitsi. Kumman ottaisin mieluummin, kolmen viikon euforian vai neljäntoista vuoden piinan? Jaa-a, vaikea valinta...

Minulla on ehkä ollut muutama aivan liian hyvä hyvin lyhyt kohtaaminen. Niihin ei ole sisältynyt välttämättä edes mitään kovin seksuaalista ulkoisin kriteerein. Ja silti sanoisin saaneeni niistä enemmän rakkautta kuin joistain pidemmistä seikkailuista. Tai jopa yhdestä avoliitostani. En ehkä siksi osaa ajatella kestoa minään todisteena. Enkä koeta nyt sanoa, etteikö kestossa olisi hyviä puolia. Totta vie siinä on, jos suhde pysyy toimivana, avoimena ja kuuntelevana. Mutta kesto itsessään ei vielä kerro siitä. Eikä muoto.

Ja joskus huomaan ajattelevani, kuinka paljon helpompaa onkaan rakastaa niitä, joita tapaa hieman harvemmin. Helpompaa: ei niin kuumaa, ei niin pakottavaa, ei niin tukehduttavaa. Silti heitä voi kaivata kovasti ja lämpö tulvahtaa ylitse heti kun sellaisen kaivatun ihmisen kohtaa. Eikä sillä taaskaan tarvitse olla juurikaan tekemistä seksuaalisuuden kanssa. Ylipäänsä minusta seksuaalisuus käsitetään omituisesti, jotenkin hyvin kapeasti tai seksistisesti. Ajattelen rakkautta enemmän kuin kallioihin siirtyneenä auringonlämpönä tai sinä riemuna joka valtaa kun kävelee aamuviileää koiran kanssa ja näkee kevään puskevan läpi jokaisessa oksankärjessä.

Tai sinä lastenhoitajana, joka yhden kerran pisti minut nukkumaan Italiassa, kun olin vielä aivan pieni. Sain iltapusun otsalle ja hän oli täysin siinä eikä ajatellut omiaan. Onhan kaikki hyvin, hyvä, hyvää yötä sitten!

Muuta en tahtoisi pyytääkään. Enkä antaa. Kesti tai oli kestämättä!

Nautin nyt kovasti uudesta kodista. Nyt minulla on taas koti. Siellä asuvat rakkaimmat ja se tuntuu hyvältä ja turvalliselta (ja enimmäkseen hyvin aseksuaaliselta, onhan kevät - yksi ystävä puhui keväästä ja yritti oikotietä sanomalla, että keväisinhän sitä aina ihastuu ja ajautuu pussailemaan vaikka kenen kanssa, mutta olin aivan äimän käkenä ja minun oli todettava, että anteeksi, minulle kevät on sitä aikaa kun ajattelen lähinnä kaikkea vegetatiivista ja ei siinä ihmisille eikä pussailuille riitä aikaa, niiden aika on sitten syyskesällä, tyypillisesti; meillä on eri vuosirytmi). Se tuntuu siltä, ettei kukaan ole lukinnut itseään mihinkään lupauksiin ja että vain etenemme ja katselemme, mitä tapahtuu. En ole ikinä erityisemmin arvostanut suunnitelmallisuutta paitsi palkkatöiden suhteen. Niissä aikatauluni pitävät kutinsa mutta vain projekti kerrallaan. Muu elämän suunnittelu tuntuu jotenkin oudolta ajatukselta.

Käyn taas vanhalla koululla rupattelemassa entisen opettajani kanssa. He haluaisivat työllistää minua vähän lisää, kouluttaa minut oppilaitoksen laskuun näyttömestariksi, joka voi ottaa vastaan näyttötutkinnon osia tutkintolautakunnan osana. Luottamus tuntuu hyvältä ja uskon pitäväni työstä, vaikka hieman karmistuttaakin sanoa että joo, olen kiinnostunut. Toivottavasti oppilaitoksen määrärahat tosiaan riittävät tuohon koulutukseen. Se tapahtuisi syksyllä. Niin pian. Kas, mitähän syksy tuo tullessaan, huomaan ajattelevani siinä huoneessa istuskellessani. Joudun muistuttamaan näemmä jatkuvasti itseäni siitä, ettei elämässäni niin kauheasti asioita muutu, vaikka välillä siltä tuntuukin. Olen esimerkiksi istunut kirjastossa lauantaipäivystäjänä vissiin kymmenen vuotta. Kissatkin ovat asuneet luonani yli kymmenen vuotta. Palstakin on ollut niin kauan. Ja käräjäoikeudessa istuminen. Kaikki muu on tietysti muuttunut tuossa ajassa, mutta entä sitten? Varmasti pystyn sitoutumaan johonkin tutkintolautakunnassa toimimiseen muutamat kerrat vuodessa, sehän on vähän kuin oikeuskeikat tai vaalikeikat. Ei mitään liian kiinteää...

Keskustelin eräs päivä perfektionismista ja siitä parantunut sanoi ikävöivänsä perfektionismia. Että vaikka periaatteessa kaikki sujuu keveämmin toisella tavalla asiat jäsennettäessä, tuntuu jotekin kummalta tietyssä kohden havaita ja muistaa, että aiemmin olisi tässä tehnyt toisella tavalla ja että siitä jäi itselle parempi mieli, siitä tsemppaamisesta, kun nyt tuntuu vain jotenkin epämääräiseltä ja innottomalta. Tunnistan tuosta jotakin. Olen monesti hieromisen jälkeen havahtunut siihen, että olen taas rehkinyt kehoa ja minuutteja säästämättä tässä maassa, jossa kuudenkymmenen minuutin hieronta tarkoittaa monessa paikassa viittäkymmentä minuuttia ja kymmenen minuutin pukeutumista, ja radio tai rentoutuspimpelipom pauhaa taustalla ja hierojan ajatukset askartelevat jossain ihan muualla. On kuin ei mikään aika koskaan riittäisi minulle, kun oikein solahdan tekemiseen. Hyvä, että ajalla on sentään jotkin rajoitteet, asiakkaan maksama tunti tai puolitoista, koska muuten varmaan muokkaisin häntä iltaan saakka eikä hän sitten enää pystyisi kävelemään kotiinsa. Koska siinä tilanteessa ei ole muuta kuin se keho, sen jännitykset ja rauhoittumiset, reagointityyli, keinovalikoima. Ei siihen sisälly sillä tavalla ajatusta siitä, miten ajan saisi kulumaan tai miten säästää itseään jollain tavalla; koetan kyllä ajatella ergonomiaa, pilkauttaa sen mieleen tuon tuosta, selkärangan pituutta ja kaularangan neutraalia asentoa, mutta sen on riitettävä oikeassa hierontatilanteessa. Näiden tilanteiden ulkopuolella tapahtuu varsinainen ergonomiahuoli, oman kunnon kartoittaminen ja kipeytymien ja kiristymien syynääminen, jäsentäminen liiketottumusten kautta ja vaihtoehtoisten liikeratojen miettiminen.

Ergonomia-ajattelu vuotaa toisiinkin konteksteihin: Palstalla käännän maata eri tavalla kuin ennen. Tungen talikon piikit saveen, astun talikon kannakselle ja hetkuttelen sen ruumiinpainolla alas kuten ennenkin, mutta sitten talikon itseen päin kiskomisen sijaan vaihdankin puolta ja työnnän talikon vartta kauemmas itsestäni. Kas, näin saan jalkojen voimat hyödynnettyä aivan eri tavalla! Ainakin kääntäminen tuntuu tällä tavalla keveämmältä.

Hassua muistaa aika viisi vuotta sitten äkisti. Silloinkin palasin Kallioon ja tunsin siitä onnea. Pian olemme Vompsun kanssa jakaneet ainakin osaa arjesta ja ajatuksista viisi vuotta. Se on valtavan pitkä aika. Ja samalla on kuin sekunti, silmänräpäys, pieni puhuri joka puhaltaa parvekkeelta alas muovisen minikasvihuoneen läpinäkyvän katon.

Niin sen on täytynyt tapahtua. Löydän katon ehjänä nurmikolta, joka vihertyy ja tihentyy päivä päivältä eikä lainkaan enää muistuta kaljuuntuvan vanhuksen kuontaloa. Huomasin sen kadonneen, ja nyt se on tässä. Siitä ei tullutkaan harakan pesäkupua.

Harakka on nähty parvekkeella vain kerran eikä se silloinkaan tutkinut sitä varten köynnöstukeen pingottamaani peilihileistä norsuavaimenperää. Ei: se vain istuskeli. Eivät ne oikeasti ole kaiken aikaa shampanjahumalassa, vaikka Renard niin vihjaakin.

Facebook mediana

Aina välillä törmää tyyppeihin, jotka tympeilevät facebookille. Ymmärrän kyllä etäisesti joitakin huolenaiheista, kuten pelon oman identiteetin tahriintumisesta, mutta en sitä, miten niin usein ihmisiltä jää huomaamatta, että juuri ne kohdat, joissa oma pelko tihentyy, tarjoavat usein hyviä avaimia noiden pelkojen käsittelemiseen, täsmentämiseen, purkamiseen. Enkä nyt tarkoita, ettei minusta saisi pelätä (siihen olisin oikeasti huonoin mahdollinen vaatija - minä pelkään joka kerta portaita alas rampatessanikin, että kaadun ja kallo halkeaa) tai että pitäisi aina ja joka paikassa olla valmis vuoroin murisemaan pelolleen, vuoroin silittämään sitä, kunnes se asettuu järkeviin mittasuhteisiin ja muuttuu pelosta joksikin muuksi, kuten vaikka preferenssiksi toimia tietyllä tavalla, koska jokin seikka on todettu itselle vaikeaksi. (Vaikeudet ja epämukavuudet eivät aina liity pelkoihin. Tai siltä ainakin minusta tuntuu. Voi kyllä olla, että olen huiman väärässä. Mutta ehkä palaan tähän joskus, jos muistan eli jos se osoittautuu tärkeäksi ajatukseksi tässä tai jossain muussa vaiheessa.) Mutta jännittävän usein facebook herättää pelot.

Osa tympeilee facebookille sen takia, että sitä pidetään "pinnallisena", "narsistisena" ja "siellä ei voi käydä kunnon keskustelua". En tiedä, miten he ovat tällaisen kuvan saaneet, mutta se ei oikein vastaa sitä empiriaa, jonka itse kohtaan äfbeessä. Noin kuukausi sitten muistan käydyn keskustelua mm. siitä, miksi Tuksu-julkisuudesta tulee helposti paha ja surullinen olo ja nyt viimeksi eilen sitten siitä, miten muistaminen oikeastaan toimiikaan ja onko niin, että parisuhteen voi jakaa kaksi ihmistä vai onko siinä lopulta kaksi eri suhdetta. Ja että jos ei menneisyydestään onnistu palauttamaan mieleen jotain tapahtumaketjua, onko niin, ettei se siellä toimiva tyyppi minä olekaan, ei ainakaan tietyssä itseidentiteetin mielessä. (En nyt ole siirtämässä legaalista vastuuta minnekään vaan ajattelen enemmän minuutta kokemuksena, itseidentiteettiä, minäkuvaa.) Mistä oli pakko polveilla siihen, että entäs sitten ne tilanteet, joissa esimerkiksi jonkun asian hoksaa ja tajuaa sen hiertäneen ja oireilleen vaikka kehollisella tasolla jo pidemmän aikaa, heijastuneen epämääräisenä ärtymyksenä ja niin edelleen? Onhan se vain myönnettävä, että siinä on ollut kokemus pahasti jakautunut, toisaalta tiedostetun yksi sävel ja toisaalta kehollisen kokemuksen, tunteiden, vireystilan jne. aivan toinen kokemus asiasta. Yksi vaihtoehto olisi tietysti yhtenäistää kokemusta sillä tavalla, että määrittelisi kokemuksen vain tiedostetuksi, mutta tuskin se ratkaisu olisi kovinkaan toimiva sitten, kun koettaisi selittää vaikkapa aistihavaintoa, asioiden nousemista tiedostettuun kokemukseen, esitietoista valikointia siitä, mikä päätyy tietoisuuteen. Niin että ei kai auta kuin hyväksyä, että kokemukseni voi välillä olla kahtalainen. Tai vieläkin useampirantuinen. Ja ettei siinä ole mitään epänormaalia eikä traagista: kiinteä, täysin läpinäkyvä ja synkassa kylkeva minuus on vain aika huonolta vaikuttava metafora. Ja mitä kokemuksen eri rantujen eroihin tulee (tai voisi kai sanoa myös "itsen kokemusten eroihin") niin ehkä sekin on hyvä kun ne edes joskus päivittyvät samaan rytmiin. Tuon päivittymisen tunnistan ainakin itse semmoisesta huvittuneesta ja joskus vähän pöllämystyneestä ahaa-elämyksestä, joka seuraa jälkikäteen kokemusten välistä kuilua ja siitä aiheutuneita venytystuskien oireita.

En minä nyt tietysti tiedä, ehkä jostakusta tuo on pinnallista kelailua, mutta itse olen kokenut monet tämäntyyppisistä ajatuksista ja keskusteluista sytyttävinä. Monesti jokin lyhyt kommentti väärinkäsitettynä avaa hedelmällisen keskustelun mahdollisuuden. Eläköön väärinkäsitykset! Toiset lisäilevät pointseja ja uusia näkökulmia asiaan. Kynnys on matala, mikä mahdollistaa välillä todellisia ristivalotuksia johonkin aiheeseen.

Joskus keskusteluissa avautuu hauskasti jokin vanha myytti, kuten ajatus nerojen ja tavallista älykkäämpien ihmisten tuskasta, kun pohdinta etenee siihen, että eikö ongelmanratkaisumielessä älykkäällä ihmisellä tavallaan kuitenkin pitäisi niin halutessaan olla paremmat edellytykset koetun ongelman täsmälliseen muotoilemiseen ja luovaan ratkaisemiseen. (Ja näkymätön jatkokysymys loistaa ainakin tässä kohdin minulle: Mikä tyrehdyttää siis tuon halun ratkaista ongelma? Usko siihen, ettei siitä mitään tulisi? Vai pelko siirtyä epämukavuusalueelle, jossa minä pitäisikin ratkaisun myötä käsittää ihan uudella tavalla? - Se on raskasta, ei siinä pelossa ole mitään huvittavaa, ja kai me kaikki sen kanssa jollakin tavalla nokittelemme vähän väliä. Vai vastenmielisyys, koska ongelman ratkaisussa turvauduttaisiin ulkoakäsin tarkasteltuna sellaisiin arvoihin, jotka kokee jostain syystä ällöttävinä tai epäsopivina tai vain totaalisen itselle vieraina, ja ei halua missään nimessä näyttää toisten silmissä tällaisia asioita kannattavalta. Heh, minun ei tarvitse kuin ajatella aiempaa haluttomuuttani ratkaista pyöräillessä kastuminen ja vilustuminen... kaikki vain sen takia, että ahdisti niin helvetisti, että joku saattaisi pitää sporttisena, jos käyttääkin villakangastakin sijaan goretexiä! Onneksi minuutta voi väljentää varovaisin siirroin. Jos haluaa. Ehkä osa fb-tympeydestä on haluttomuutta sovittaa itseen niitä määreitä, joita kokee fb:n säteilevän ympärilleen?) Ah, ja onko onnellisempaa, ettei tiedosta ongelmaansa vai että tiedostaa sen muttei oikein osaa tarttua sen askel askeleelta ratkaisemisen puuhaan?

Tietysti facebook mediana tekee muutakin kuin keskusteluttaa sisällään (ja ulkopuolellaan). Se, mistä en pidä, on sen ylivoimainen kätevyys kutsujen järjestelemisessä. Eikö kuulostakin kummalta perusteelta? Mutta niin siinä vaan on monesti päässyt käymään, että ne, jotka eivät ole halunneet tulla facebookiin, unohtuvat kutsulistoilta helposti. Sitten kun heihin törmää jossain, muistaa heti, että hemmetti, haluaisin kyllä pitää yhteyksiä yllä tähänkin tyyppiin. Ja niin helposti se silti unohtuu ennen seuraavaa tilaisuutta kutsua tuota ihmistä syömään, bilestämään, pelaamaan jalkapalloa kaverien kesken. Se jaksaa harmittaa. Pitkään elin itsekin sosiaalisessa paitsiossa, koska minulla ei ollut kännykkää. Kuulosti vähän ankealta saada kuulla monia kertoja, että olisi ollut kiva, jos olisin ollut jossain, mutta he eivät olleet tulleet kutsuneeksi, koska minulle ei voinut lähettää sitä samaa tekstaria kuin muille. Se synnytti ainakin itsessäni vastareaktion ja ajattelin, etten halua muuttua tuollaiseksi kätevyysidiootiksi. Meni vuosikausia ennen kuin suostuin hankkimaan kännykän. No, juuri sellaiseksi kätevyysidiootiksi näyn nyt sitten kuitenkin vaivihkaa ja salakavalasti muuttuneen. Höh. Yritän parantaa tapani, jos muistan.

Oma lukunsa ovat ihmissuhteet, joista osa tuskin olisi syventynyt ilman tuota mediaa (tärkeimpänä ainakin minulla suhde siskoon). Itse en ole erityisemmin huomannut sitä vaikutusta, jota moni valittaa: että olisi vähemmän aikaa nähdä ihmisiä oikeasti tai ettei heihin koe tarvetta ottaa yhteyttä, koska fb:n kautta he joka tapauksessa ovat ystävinä "varmoja" tai "turvattuja". Ennen facebookia minulla ainakin oli aika harva ihminen, joita pidin tuolla lailla niin likeisinä ihmisinä, että uskalsin ottaa heihin yhteyttä. Nyt tuntuu jotenkin paljon selvemmältä, että on iso joukko ihmisiä, joiden kanssa vallitsevat valtapuolin tai täysin myönteiset keskinäiset suhteet ja joita voi siten pyytää jonnekin, minne he ehkä voisivat olla kiinnostuneita tulemaan. Tietysti olen edelleen aika laiska ja haluton kutsumaan ihmisiä; en itse asiassa edes toivo sen muuttuvan mihinkään suuntaan. Arvostan yksinoloa kovasti. Väliin tulee kausia, jolloin toivon näkeväni enemmän ihmisiä, nyt se on helppoa järjestää. Mutta useimmiten olen varsin tyytyväinen siihen ihmisten näkemiseen tasoon, joka vallitsee. (Tähän muuten liittyy aika kiinnostava keskustelutyyli: Kun kaverukset kohtaavat, molemmat pahoittelevat, ettei ole viime aikoina oikein jaksanut nähdä toisia tai järjestää mitään. Huomaan itsekin välillä sanovani jotain tuon suuntaista, en kyllä erityisen pahoittelevaan sävyyn vaan useimmiten kai aika toteavasti. Mistä pahoittelussa on perimmiltään kyse? Tyytymättömyydestä siihen, että työ vie niin pitkälti mehut? Vai epämääräisestä tunteesta, että pitäisi nähdä enemmän ihmisiä? Vai mistä? Ikävä sitä itseä, joka ehtii ja jaksaa ja kikattaa kahvilassa?)

Joskus olen vastannut tympeään lausuntoon puolustaen facebookia lyhyesti, ilmaissut noita samoja asioita kuin äskenkin. Aika usein vastaus on kyllä, mutta -muotoinen. Harvoin muttuudet kuitenkaan täysin onnistuu selittämään minulle, miksi tarkalleen haitat koetaan etuja suuremmiksi. On kuin joitain osia arvotuksista, painotuksista ja merkityksistä olisi piilossa. Tässä, kuten usein muutenkin iskee ikävä vihlaisu siitä, että jotta tuota perustelua voisi ymmärtää edes hivenen paremmin, olisi hyvä tuntea tämä ihminen paremmin, ja kun hänen ilmaisujaan ei voi sen tarkemmin penkoa esimerkiksi facebookista... no, arvoitukseksihan se jää. Ei erityisen ärsyttävää, mutta kylläkin arvoituksellista.

Joskus on joku todennut niinkin, että kovin helposti sinne keveästi syydetty ymmärretään väärin. (Mutta hei, mitä ymmärretään oikein? Mitä edes tarkoittaa oikein ymmärtäminen? Onko tietyn tekstin merkityssisältö oikeasti tekijän päätettävissä? Eikös tämmöisestä ajatuksesta ole luovuttu jo ajat sitten esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa ja arkkitehtuurin tutkimuksessa?) Että se tulkitaan ilkeästi. Ihan ymmärrettävä pelko kyllä, kun ajattelee, miten ihmiset toisinaan puhuvat sellaisista, joita eivät tunne mutta joiden edesottamuksia he pystyvät jonkin median kautta tutkimaan. Totta kai materiaalilla voidaan ruokkia niin kiintymyksen kasvua kuin vihailun ylläpitämistäkin. Jotenkin vain ainakin itse suutahdan tässä kohdin, koska jos alkaa liikaa sensuroida sanomisiaan ja tekemisiään sen takia, ettei tule väärintulkituksi ja ettei noita tulkintoja sitten joskus myöhemmin käytetä omien mahdollisuuksien torpedointiin ja maineen mustaamiseen... aargh! En halua sellaista yhteiskuntaa ja yhteisöä, jossa ei tarvita edes isoaveljeä valvomaan, koska kaikki ovat hiivatti soikoon omia isojaveljiään! Otan myös oikeuden muuttaa mieltäni - mitä tapahtuu aika usein. Jos kannatan jotain ihan pönttöä ideaa, on ihan hyvä, että saan tietää, mitä ongelmia tuohon kantaan liittyy. (Voi olla, etten pysty heti nielaisemaan kaikkea kerralla, mutta ajan kanssa kritiikistä saa vähitellen imeksittyä ydinmehuja ja silloin syttyy motivaatio muuttaa kantaa tuon asian suhteen.) Ei minun tarvitse olla valmis.

Jotenkin koen facebookin antavan hyvät eväät tähän keskeneräisyyteen. Groteskiuteen, mieleenjuolahduksiin, huumoriin. Ja koen sen myönteiseksi piirteeksi. Jännä juttu. Totisesti elämme jännittäviä aikoja muunkin kuin lajikadon, ilmastonmuutoksen, maahanmuuttokeskustelun sekä sukupuolisen ja seksuaalisen tasa-arvon määrittelemisen suhteen.