Puutarharyhmissä on taas lehtokotilokauhu valloillaan, ja jaetaan yhden jos toisenkinlaisia vinkkejä siitä, että ja miten voi MITÄÄN kasvattaa, VAIKKA pihassa olisikin kotiloita. Kun on itse kasvatellut asioita vain kotilollisissa paikoissa, kauhu siitä, että syökö ne kaiken ja voiko yhtään mitään kasvattaa, tuntuu jotenkin, no, ehkä vähän hassulta. En osaa edes kuvitella, millaista olisi viljellä jotain kotilottomalla alueella. Kai sielläkin on sitten kuitenkin peltoetania, jotka osaavat olla ihan samalla tavalla nälkäisiä olentoja? (Niitä on musta vielä vaikeampi poistaa syötävästä massasta, kotilot sentään tuntuvat kovina mohkuroina, niin ne huomaa helpommin.) Jotenkin tekisi mieli kirjoittaa, että kuulkaa, kyllä täällä kotiloalueillakin on muutakin kuin paljaaksi kaluttu maa, mutta en taida jaksaa. Kunhan huvitun. Kotilot ovat kuitenkin aika iisejä verrattuna siruetanoihin, ja niidenkin kanssa onnistutaan selvästi elämään monessa paikassa, joskin toki sakset tanassa.
Ja tulee mieleen yksi ammoinen kaveri, joka pitkään himmaili meillä vierailemista, aina tuli jokin yllättävä este. Sitten kun hän viimein tuli oikeasti kylään, sieltähän purkautui esiin tarina, että ei hän ollut nähnyt yhtään narkkareita matkalla. Asuimme silloin Kalliossa, Torkkelinmäellä, ja siellä oli silloin ihan rauhallista, jos ei alkoholia lasketa. (Mutta jopa täällä kylillä näkee välillä jonkun jurrissa, joskin toki tosi tosi harvoin.) Selvisi, että häntä oli pelottanut ihan hurjasti käydä Kalliossa, ja että hän tosiaan oli tsempannut ja jänistänyt vuoroin kuukausikaupalla ennen kuin sai itsensä vakuutettua siitä, että varmasti Kalliossa on kunnon ihmisiäkin, koska asuimmehan mekin siellä emmekä olleet narkkareita. Kerran käytyään hän uskaltautui useamminkin, mutta aina se oli selvästi jotenkin vähän jännittävää.
Omat kauhut taas, niin. Niitä voi tietyllä tapaa pitää vähän huvittavina, mutta sitten toisella tasolla ne kyllä jaksavat jauhaa sitä samaa virttä, ilmeisesti varhaislapsuudesta hautaan saakka. Kuten: Pyörällä voi kaatua, pyörän runko voi hajota alta, joutuu sairaalaan, saattaa purra kielensä poikki. Joka ikinen kerta, kun pyöräilen, pääni tarjoaa nämä visiot. Silti pyöräilen talvisinkin. Jäällä voi liukastua, joutua sairaalaan, purra kielen poikki. (Selvästi tarina kielensä poikki puraisseesta serkusta, joka oli loukkaantunut ihan omaa syytään, mitäs oli juossut, on syöpynyt mieleeni peruskauhuksi. Meni vuosikymmeniä oppia rentouttamaan kieli, jota olin koettanut suojella sitä jännittäen koko valveillaoloajan.) Onneksi sentään jotkin kauhut ovat hellittäneetkin, kuten hukkumiskauhu, joka hellitti kolmikymppisenä riittävällä määrällä vesijuoksualtistusta - vesijuoksuvyö päällä ei pysty hukkumaan, vaikka miten yrittäisi, ja jopa sitkeä pääni ymmärsi sen, ja siitä hukkumattomuusoletus siirtyi ihan itsekseen uimiseen ja jopa sukeltamiseen, joissa kyllä, loogisesti ajatellen, pystyisi hukkumaan, mutta eipä sitä kauhua vaan enää tule, joten eiväthän ne kauhut kovin loogisia ole. Tai ylösalaisinjoutumiskauhu, joka purkautui ilmajoogaliinassa ekakertaa ylösalaisin riippuessa aivan hysteerisenä nauruna ilmoille ja lakkasi olemasta ihan sen yhden kerran myötä piinattuaan sitä ennen koko elämän mittaisesti niin että alkoi pyörryttää kovasti aina kaikissa vähänkin alassuinasennoissa tai -liikkeissä, kuten vaikka kuperkeikassa tai alaspäinkatsovassa koirassa, tai koulun rekkitangolla, jossa vain valahdin veltoksi, päästin irti ja mäsähdin päälleni useamman kerran. Minullehan mikään uhka ei tunnu ikinä tulevan ulkopuolelta, ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin uhka, että turiloin itseni liikkuessani tilassa ja että se on sitten ihan oma vikani, mitäs menin ja liikahtelin sillä viisiin. (Ja joskun mietin, ohjaanko työkseni liikuntaa ihan sen takia, etten voi hitto vie pudottaa luuta, vaan haluan tapella tuota kauhua vastaan, haluan maailman, jossa saan liikkua pelkäämättä repeäväni ja pilkkoutuvani, joutuvani sairaalaan ja hitto vie purevani kieleni poikki.) Kun sitten välillä olen ollut parsittavana sen takia, että olen liikahdellut ja elänyt, hämmästyn kerran toisensa jälkeen sitä, etteivät lääkärit toru minua ja sano, että ihan oma vika. (Vaikka kieltämättä yksi heistä sanoikin, että hänen neljävuotias lapsensa tekee samanlaisia juttuja kuin se, missä källäsin itseni. Ja ajattelin hiljaa itsekseni: niin, en ole saanut olla neljä, joskushan sekin täytyy kokea, vaikka sitten myöhemminkin!)
Omituinen maailma, omituiset kokemusmaailmat. Rakastan Richard Shustermanin erottelua joltain tuntuva - joltain tuntumisen arvoinen, tässä: kauhistuttavalta tuntuva - kauhun arvoinen. Se on ehkä isoin lahja, jonka filosofian opinnoistani sain. Sen ymmärtäminen, sen sanallistaminen, että monesti jokin aidosti ihan kauhistuttava juttu ei oikeastaan ole moisen reagoinnin arvoinen, faktuaalisesti tarkasteltuna, auttaa yllättävän monesti luovimaan eteenpäin silloin kun jokin mahdollisesti tilanteesta vetäytymään saava emootio, kuten kauhu tai ahdistus, tulee jotenkin automaattivaihteella päälle jossain ympäristössä tai tilanteessa, yhtään piittaamatta siitä, onko valmistautunut, mitkä ovat omat voimavarat ja niin edelleen. Ja toimii se toki toisinkin päin; on tilanteita, joissa on ihan järkevää pysähtyä kysymään, onko jokin rakastettavalta, vaalittavalta ja säilytettävältä tuntuva kaiken sen vaivannäön arvoista. Joskus on, joskus ei. Ylipäänsä, "trust your gut feeling" on ainakin omalla kohdallani pöljimpiä ohjeita ikinä. Harvaa meistä on oloutettu niin ideaalisti ja kehitystraumoitta, että ne gut feelingsit olisivat jotenkin erehtymättömiä muuten kuin sen suhteen, että nyt tuntuu tosiaan tältä. Ja saa tuntua siltä, tietysti: siltä joka tapauksessa tuntuu, ei se lupaa kysy. Mutta se, miten sen emootion antaa ohjata toimintaansa, on ihan toinen juttu.
Ja tulee mieleen yksi ammoinen kaveri, joka pitkään himmaili meillä vierailemista, aina tuli jokin yllättävä este. Sitten kun hän viimein tuli oikeasti kylään, sieltähän purkautui esiin tarina, että ei hän ollut nähnyt yhtään narkkareita matkalla. Asuimme silloin Kalliossa, Torkkelinmäellä, ja siellä oli silloin ihan rauhallista, jos ei alkoholia lasketa. (Mutta jopa täällä kylillä näkee välillä jonkun jurrissa, joskin toki tosi tosi harvoin.) Selvisi, että häntä oli pelottanut ihan hurjasti käydä Kalliossa, ja että hän tosiaan oli tsempannut ja jänistänyt vuoroin kuukausikaupalla ennen kuin sai itsensä vakuutettua siitä, että varmasti Kalliossa on kunnon ihmisiäkin, koska asuimmehan mekin siellä emmekä olleet narkkareita. Kerran käytyään hän uskaltautui useamminkin, mutta aina se oli selvästi jotenkin vähän jännittävää.
Omat kauhut taas, niin. Niitä voi tietyllä tapaa pitää vähän huvittavina, mutta sitten toisella tasolla ne kyllä jaksavat jauhaa sitä samaa virttä, ilmeisesti varhaislapsuudesta hautaan saakka. Kuten: Pyörällä voi kaatua, pyörän runko voi hajota alta, joutuu sairaalaan, saattaa purra kielensä poikki. Joka ikinen kerta, kun pyöräilen, pääni tarjoaa nämä visiot. Silti pyöräilen talvisinkin. Jäällä voi liukastua, joutua sairaalaan, purra kielen poikki. (Selvästi tarina kielensä poikki puraisseesta serkusta, joka oli loukkaantunut ihan omaa syytään, mitäs oli juossut, on syöpynyt mieleeni peruskauhuksi. Meni vuosikymmeniä oppia rentouttamaan kieli, jota olin koettanut suojella sitä jännittäen koko valveillaoloajan.) Onneksi sentään jotkin kauhut ovat hellittäneetkin, kuten hukkumiskauhu, joka hellitti kolmikymppisenä riittävällä määrällä vesijuoksualtistusta - vesijuoksuvyö päällä ei pysty hukkumaan, vaikka miten yrittäisi, ja jopa sitkeä pääni ymmärsi sen, ja siitä hukkumattomuusoletus siirtyi ihan itsekseen uimiseen ja jopa sukeltamiseen, joissa kyllä, loogisesti ajatellen, pystyisi hukkumaan, mutta eipä sitä kauhua vaan enää tule, joten eiväthän ne kauhut kovin loogisia ole. Tai ylösalaisinjoutumiskauhu, joka purkautui ilmajoogaliinassa ekakertaa ylösalaisin riippuessa aivan hysteerisenä nauruna ilmoille ja lakkasi olemasta ihan sen yhden kerran myötä piinattuaan sitä ennen koko elämän mittaisesti niin että alkoi pyörryttää kovasti aina kaikissa vähänkin alassuinasennoissa tai -liikkeissä, kuten vaikka kuperkeikassa tai alaspäinkatsovassa koirassa, tai koulun rekkitangolla, jossa vain valahdin veltoksi, päästin irti ja mäsähdin päälleni useamman kerran. Minullehan mikään uhka ei tunnu ikinä tulevan ulkopuolelta, ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin uhka, että turiloin itseni liikkuessani tilassa ja että se on sitten ihan oma vikani, mitäs menin ja liikahtelin sillä viisiin. (Ja joskun mietin, ohjaanko työkseni liikuntaa ihan sen takia, etten voi hitto vie pudottaa luuta, vaan haluan tapella tuota kauhua vastaan, haluan maailman, jossa saan liikkua pelkäämättä repeäväni ja pilkkoutuvani, joutuvani sairaalaan ja hitto vie purevani kieleni poikki.) Kun sitten välillä olen ollut parsittavana sen takia, että olen liikahdellut ja elänyt, hämmästyn kerran toisensa jälkeen sitä, etteivät lääkärit toru minua ja sano, että ihan oma vika. (Vaikka kieltämättä yksi heistä sanoikin, että hänen neljävuotias lapsensa tekee samanlaisia juttuja kuin se, missä källäsin itseni. Ja ajattelin hiljaa itsekseni: niin, en ole saanut olla neljä, joskushan sekin täytyy kokea, vaikka sitten myöhemminkin!)
Omituinen maailma, omituiset kokemusmaailmat. Rakastan Richard Shustermanin erottelua joltain tuntuva - joltain tuntumisen arvoinen, tässä: kauhistuttavalta tuntuva - kauhun arvoinen. Se on ehkä isoin lahja, jonka filosofian opinnoistani sain. Sen ymmärtäminen, sen sanallistaminen, että monesti jokin aidosti ihan kauhistuttava juttu ei oikeastaan ole moisen reagoinnin arvoinen, faktuaalisesti tarkasteltuna, auttaa yllättävän monesti luovimaan eteenpäin silloin kun jokin mahdollisesti tilanteesta vetäytymään saava emootio, kuten kauhu tai ahdistus, tulee jotenkin automaattivaihteella päälle jossain ympäristössä tai tilanteessa, yhtään piittaamatta siitä, onko valmistautunut, mitkä ovat omat voimavarat ja niin edelleen. Ja toimii se toki toisinkin päin; on tilanteita, joissa on ihan järkevää pysähtyä kysymään, onko jokin rakastettavalta, vaalittavalta ja säilytettävältä tuntuva kaiken sen vaivannäön arvoista. Joskus on, joskus ei. Ylipäänsä, "trust your gut feeling" on ainakin omalla kohdallani pöljimpiä ohjeita ikinä. Harvaa meistä on oloutettu niin ideaalisti ja kehitystraumoitta, että ne gut feelingsit olisivat jotenkin erehtymättömiä muuten kuin sen suhteen, että nyt tuntuu tosiaan tältä. Ja saa tuntua siltä, tietysti: siltä joka tapauksessa tuntuu, ei se lupaa kysy. Mutta se, miten sen emootion antaa ohjata toimintaansa, on ihan toinen juttu.
Tekstit
