Meemistelyä

Sain haasteen So mote it be -blogista: kiitos! Koska jalkaa särkee ja koetan kestää, on tämä hyvä tapa puolistrukturoida pää pyörimään muunkin kuin kivun ympärille.

 

1. Kauanko olet pitänyt blogia/blogeja?

 Syksyllä tulee kahdeksan vuotta täyteen. Aluksi kirjoitin vähintään kerran päivässä, nykyään harvemmin.

 

2. Onko blogillasi joki tietty teema, johon pyrit kirjoituksesi liittämään?

Aluksi koetin kirjoittaa ekologisesta elämäntavasta ja tarkastella kulutuskulttuuria ja kaupunkilaisarkea ympäristöesteettisesti mutta se vähän levisi käsiin. Tervehdin ilolla tuota leviämistä. Vaikka tykkäänkin suunnitella asioita hyvinkin yksityiskohtaisesti, vielä parempaa on tuntea luissaan ja ytimissään, miten suunnitelmista poikkeaminen alkaa vaikuttaa yhtä paremmalta vaihtoehdolta! Silloin on ilo astua tieltä polulle ja siitä jorpakkoon.

 

3. Mitä mielestäsi on arjen turvallisuus?

Sitä, että saa luvan olla se, mikä on, tuntea, kuten tuntee. (En ajattele silti, että minulla olisi oikeutta käyttäytyä huonosti, vaikka niinkin aina välillä käy.) Tällaista ympäristöä ei ole ollut aina helppoa löytää, etenkään kun en alle kolmikymppisenä osannut ajatella, että semmoista voisi ollakaan. Moni ystävyyssuhde on saanut minut vetäytymään, kun lisää tutustuttaessa toiset ovat alkaneet arvostella, että pitäisikin tuntea toisella tavalla. Haluaisin itse pystyä muistamaan toisten kanssa viestiessäni, miten kurjalta sellainen tuntuu, ja tajuamaan, että en oikeasti tiedä, kuinka vaikeita tietyt asiat toiselle ovat. Turha minun on heille suuna päänä suositella etenemisohjeita, kun en kuitenkaan täsmälleen tiedä, miten he tilanteet kokevat. (Mutta enkös vaan aina välillä löydä itseni tällä lailla säkättämästä.) Itse olen aika ujo ihminen ja suuret joukot ovat minulle kauhistus. Siten käytännön arjen turvallisuus koostuu minulla pitkälti läheisten ihmisten näkemisestä kahden kesken. Siitä voi tehdä uskaliaita retkiä juhliin ja isompiin seurueisiin, mutta peruskaavan on oltava vähän ja tuttuja ihmisiä. Yksi arjen turvallisuuden lähteitäni on myös ei-inhimillinen maailma: eläimet, kasvit, kivet, kalliot. Silloin kun jokin rassaa läheissuhteissa, löydän niistä usein sen hengähdystauon, jonka avulla kykenen palaamaan kiperään tilanteeseen selvittelemään ja sovittelemaan. Jotenkin omia mielipiteitä ja toiveita voi olla vaikeaa kuulla, jos koko ajan on viestittävä niistä samalla. Silloin rannalla istuminen tai metsäilman hengittely auttaa. Tai kitkeminen tai kissan sylissä kehräyttäminen.

 

4. Millainen on suhteesi luontoon?

Taidan olla sen verran spinozalainen, että ajattelen luonnoksi about kaiken. Ainakaan en tee erottelua luonto ja artefaktit, koska en ajattele, että meidän mainostaulumme ja liikenneympyrämme niin eroaisivat kehrääjälinnun pesästä. (Majava se vasta onkin aktiivinen luontosuhteeltaan... ;) ) Niinpä ajattelen suhdetta luontoon suhteena ajatuksiin, kehoon, kipuihin, polkuihin, eliöihin, kallioihin, mikrobiologisiin prosesseihin... enimmäkseen koetan kai vain tarkkailla ja antaa olla. Puuttua mahdollisimman vähän. Missä tietysti epäonnistun surkeasti, koska olen utelias apina. Uteliaisuus on hyvä esimerkki siitä, miten asioilla on sekä myönteinen että kielteinen puoli - tavallaan kiinnostus virittää kunnioitusta ja halua vaalia, toisaalta kyllä usein tarkoittaa, että yhtä kiinnostuksenkohdetta lähestyessään talloo tusinan muita.

 

5. Mitkä ovat erityiset kiinnostuksen kohteesi?

Varmaankin ruoka, läheisyys ja uni sekä liikkumisen ilo ja mielikuvitus. Kokemuksen liikkeen tunnustelu. Perusasiat, siis.

 

6. Onko sinulla joitain tavanomaisesta poikkeavia erikoistaitoja?

Osaan stepata silloin kun molemmat jalkateräni toimivat. Ehkä tämä ei ole taito, mutta sain juuri kuulla myös, että minulla on hyvin voimakas tahto. Se ei nouse esiin kovin usein onneksi. Osaan myös ulkoa muiden mielestä hämmästyttävän määrän laulunsanoja. Ne vain tarttuvat minuun.

 

7. Mitä mielestäsi on hetkessä eläminen?

Avoimuutta tapahtuvalle. Sitä, että on valmis myöntämään erehtyneensä kerta toisensa jälkeen (no okei, pikku viiveellä ehkä) ja muuttamaan rakkaiksi käyneitä periaatteitaan ja ennakkokäsityksiään. Yksi tärkeimmistä hetkessä elämisen avuista on ollut itselleni kahdelle fraasille nauraminen. Toinen on "pitäisi" ja toinen "minusta ei olisi tuohon". Joskus kyllä nauru tulee vasta jälkikäteen, tilanteessa kipuilun jälkeen.

 

8. Viimevuosi oli eurooppalainen vapaaehtoistyön vuosi. Teetkö itse jotain vapaaehtoistyötä tai onko jokin aihe, jonka piirissä haluasit sitä tehdä?

Ajattelen bloggaamista vapaaehtoistyönä. Samalla tavalla ajattelen myös flickraamista sellaisena. Ja jopa facebookia. Ehkä tämä liittyy siihen, etten ole mitenkään suvereeni toisten kanssa kommunikoija: minusta kommunikaatio on ehkä vaikeinta, mitä on. Käy hyvin työstä, siis, etenkin kun samalla koettaa oppia jotakin oleellista! Aiemmin olen tehnyt paljon monenlaisia vapaaehtoishommia ympäristöjärjestö Dodossa, jota olin perustamassakin. Ympäristöjärjestö on kuitenkin melkoinen ekstroverttien temmellyskenttä ja siellä tunsin helposti oloni vähän pelokkaaksi. Huomaan eläväni onnellisemmin nyt kun olen antanut itselleni luvan tehdä vähemmänkin pelottavia asioita antaumuksella. Vapaaehtoistyönä hahmotan myös kaupunkiviljelyn omalla palstalla sekä sen, miten auon päätä nyt yliopiston fuksina - etenkin jälkimmäisen kohdalla ajattelen, että siinä saan harjoittaa kulttuurikritiikkiä ja elävää, aktiivista filosofiaa, johon olen kouluttautunut mutta josta ei sillä lailla ole löytynyt itselleni sopivaa palkkatyötä. Haluaisin jossain vaiheessa mennä WWOOFfaamaan, mutta terveysongelmani ovat pitäneet minut toistaiseksi poissa lammaspaimenen ja oliivinpoimijan hommista. Jos jalkakipuihini löytyy pysyvämpi ratkaisu, se saattaisi olla asia, johon seuraavaksi tartun. WWOOFin hommat tuppaavat olemaan aika fyysisiä...

 

9. Mitä suomalaisuus sinulle merkitsee?

Tähän on huiman vaikeaa vastata. Italiassa huomasin kyllä, etten perusta mistään makeasta erityisemmin... etenkään aamiaisella. Ehkä eniten kieltä ja  hierarkioiden mataluutta. Ei-traditionaalisuutta.

 

10. Mitkä ovat parhaat asiat eri vuodenajoissa?

Minun on vaikeaa keksiä talvesta mitään myönteistä sanottavaa. Paitsi ehkä että koira pitää lumileikeistä. Keväässä ja kesässä rakastan valoa. Olen paatunut valonarkkari. :) Ja kasveja: kasvamisen ja kukoistamisen ja lakastumisen tuoksuja, vihreitä massoja. Syksyssä tuoksut ovat parasta, ja sienet. Syksyllä olo on yleensä myös energisin: kesällä maltan levätä, koska voi levätä ulkosalla. (Sisällä en oikein osaa vain maata. Vähintään pitää bodyscan-meditoida tai venytellä tai nuhjata toisen kyljessä. Mutta ei se tunnu levolta, koska päivä ei paista risukasa pieneen.) Kesässä pidän myös siitä, ettei tarvitse painavia, kutittavia eikä puristavia vaatteita. Jokin pieni mekonretale vaan päälle ja menoksi! Taivas on loppukesästä kaunein, ja värit miellyttävät silloin silmääni eniten. Myös rakastamani ukkosmyrskyt sattuvat usein kesään. Vaikka rakastan valoa, pidän myös loka- ja marraskuusta. Silloin minun on yleensä helppoa keskittyä älyllisiin asioihin. Olen tyypillisimmin elo- ja syyskuissa rakastuva ihminen. Minun on vaikeaa ymmärtää kevätrakastujia. Keväällä värit ovat niin vihlovia, taivas kylmän sininen, lehdet vielä liian pieniä. Nuorempana en kestänyt kevättä lainkaan, hyväksyin sen vasta pitkälti aikuisena. Toisaalta kyllä voikukkapellot ovat ihana näky. Hmm. Kesällä rakastan toria, samoin alkusyksystä. Mutta aika joulukuusta huhtikuun alkuun tuntuu vaikealta. Se on niin tuoksumaton aika. Ja maa on kylmä ja kuolleen oloinen.

 

11. Onko sinulla jokin haave, sellainen, että halusit repäistä ja tehdä jotain itsellesi täysin vierasta?

Minusta olisi jännittävää kokeilla olla oikeasti töissä jossain fyysisessä työpaikassa. Sillä tavalla kokopäiväisesti ja ei-harjoittelijana ja ei-sesonkiapuna. Sellaista en ole vielä kokeillut. Olen kyllä yrittänyt aina välillä päästä tämmöisiin töihin, mutta se tuntuu olevan aika vaikeaa. En tiedä, miten sopeutuisin; riippuu varmasti ihan paikasta. Mutta jos sen ottaisi oppimiskokemuksena, ei kai se voisi kuin hyvää tehdä? Ajattelen kernaasti, että uusi opiskelualani tulee antamaan minulle tähän mennessä elämäni parhaat mahdollisuudet kokeilla tällaistakin elämää.

 

***

Meemiin kuuluisi vielä eteenpäin pistäminen, mutta minusta tuntuu ehkä lopulta kiinnostavimmalta kuitenkin se, mitä ihmisten päihin pälähtää kenenkään kysymättä - joten jatkakaa kirjoittamista, mistä haluatte, ja tulen sitten sitä ihmettelemään.

Konsertti-ilta ja seuraava aamu

Oikeasti olen jo palannut ja makaan sängyssä kissojen ja koirien kanssa ja hieroin tänään kaksi asiakastakin. Mutta en ajatellut kirjoittaa siitä, enkä myöskään siitä, miten kummallista on, että suomalaiset istuvat piknikillä näin koleassa säässä.

Koska olen myös muualla: konsertissa. En muista, kerroinko siitä, mutta yksi käsittämättömimpiä tempauksia tällä matkalla oli ostaa konserttiliput klassisen musiikin konserttiin. Tai no, ei siinä vielä ole käsittämättömyyttä, mutta että konsertti pidettiin satoja vuosia vanhassa linnassa, että pianistin listalla oli arvostamiani säveltäjiä (Debussysta nyt kaikki kai pitävät, mutta että Grieg ja Ravel... kas kun ei Faure, sitten olisin varmaan itkenyt alusta loppuun saakka, eli ehkä hyvä ettei ollut), ja että päädyimme varaamaan majapaikat 1200-luvun palatsista, koska linnan bed and breakfast nyt sattui olemaan lähellä ja kohtuuhintainen. (Ei pidemmän päälle, mutta yhdeksi yöksi menettelevä... emme nimittäin halunneet rymytä tuntia pimeissä pusikoissa konsertin jälkeen parinkymmenen euron takia.) Jotenkin kokonaispaketista tuli sellainen, että minun oli vaikeaa istuttaa itseni siihen etukäteen. Eihän tuollaista tapahdu kuin saduissa!

Mutta siinä me nyt yhtäkaikkisesti olemme, avaamassa ravintolan ovea ja astumassa sisään, tilaamassa ja mainitsemassa konsertista, jonka takia saamme alennuksen. Ruoka on valtavan hyvää, tilaamme myös jälkiruokaa, todellisuudentajuun on vaikeaa päästä käsiksi. Linnan porteilla odottaa muitakin. Sisäpihalla kasvillisuus piirtyy valoääriviivoin. Fauni panee merkille miehen, jonka täytyy hänestä olla pianisti: liian haahu taiteelliseksi johtajaksi, mutta painelee sisään henkilökunnan tyyliin. Hän on oikeassa. Luovutan printin sähköpostista, saamme kaksi lippua. Paikat toiselta riviltä. Huone on korkeakattoinen, aika pieni ja intiimi. Kiiltävä flyygeli täyttää sen etuosan. Tuolien jalat on suljettu jalkapuiden sisään niin ettei niitä pysty liikuttelemaan.

Pianisti pyyhältää sisään, ei vilkaisekaan yleisöön kumartaessaan, istuu flyygelin ääreen, haroo hiusretalettaan pois kaljulta valppumasta, asettaa sormet koskettimille. Hän kurtistaa kulmiaan, sulkee silmänsä ja heijaa hivenen eestaas. Sitten hän hengittelee syvään. Juuri kun alan uskoa, että rutiini vie vielä pitkään, sormet napauttavat koskettimista ensimmäiset soinnut.

Jos siihen saakka kaikkea järjestelyä onkin rasittanut tietty epätodellisuuden tuntu, nyt sellaista ei voi enää havaita. Musiikki sitoo huoneen eletyksi ja konkreettiseksi. Edessä istuvan miehen hiukset tunkeutuvat ihon pienenpienistä rei'istä lyhyinä ja sojottavina. Liivin olkapäällä lepää leivänmuru. Levottoman oloinen silmänsä kajalilla rumiksi suhrannut nainen taittelee hermostuneen oloisena silmälaseja pitkillä sormillaan. Pianistin sormet eivät vaikuta hermostuneilta. Ne kajauttavat flyygelistä ääniä. Seuraan levottomana, miten pitkään mies painaa kaikupedaalia. Ja miten hyvin hän pysyy tahdissa ja onnistuu tekemään Griegistä omansa, oman tulkintansa, jotakin mikä on samalla tietty sävellys ja sitten toisaalta jotain hänestä itsestään kertovaa.

Kuuntelen musiikkia ja tarkkailen pianistin sormiergonomiaa. Se on loistava, vaikka hänen olkanivelensä asennosta olisi huomautettavaa. Näen hänen välillä kohentavan lapatukeaan, rutiininomaisesti. Tiedän melko varmasti, mistä kohdin hänen selästään löytyisi kipeitä kohtia ja millä harjoituksilla lapatuki saataisiin kannattelemaan paremmin, pysyvämmin. Välillä pianisti pipertää samalla tavalla kuin saatan itse tehdä asiakkaan selän kanssa: käpertyy kohdan yläpuolelle, kallistaa päätään, tuijottaa koskettimia ikään kuin ne voisivat vastata hänen kysymyksiinsä, auttaa häntä. Pianistin alahuuli roikkuu, hän kurtistaa ja kohottaa kulmiaan korostetun voimakkaasti, liikkuu musiikkia eikä mitään muuta. Kappaleiden väliset tauot tuntuvat kauhistuttavan häntä. Niiden aikoina hän pitelee kiinni kravatistaan, kumartaa varpaisiinsa tuijottaen ja kiitoravaa tuolien välistä käytävää pois näkyvistä palatakseen pian nuottilehtien kanssa. Se on hyvin sympaattista.

Kun säveltäjä vaihtuu, hän vain murahtaa sen ääneen, istuutuu ja elehtii taas vain flyygelilleen.

Ei yllätä, että hän on valinnut romantikkoja esitettäväkseen. Kun kuuntelen musiikkia, jossa hän liikkuu, minun on täysin mahdotonta kuunnella häntä soittamassa Bachia tai Mozartia. Tai Händeliä, huh. Voin kuvitella hänen selvittävän niitä lävitse, mutten soittavan niitä, elävän niissä. Ehkä olen väärässä, mutta minusta kuulostaa siltä, että Griegkin on hänelle hieman liian pedanttia kamaa. Hän kiirehtii paikka paikoin ja venyttää taukoja toisaalla, haluaa ryöpyttää voimakkaammin ja iskevämmin.

Musiikki on kummallinen medium. Se kiinteyttää huoneen, tuo näkyväksi jotain mikä ihmisestä jäisi huomaamatta jos hänet tapaisi kahvilassa tai kadulla. Ja muutakin: romantiikan ajan musiikki on ensimmäinen koskaan saamani vihje siitä, että on olemassa ainakin joitakin toisia olentoja, sattumoisin ihmisiä, jotka kokevat jotain samantyyppistä kuin itse koen silloin kun olen niin kuohuksissa, etten osaa päättää, miten edetä, tai haluanko lainkaan edetä, ja yksittäiset hetket piirtyvät niin kauniina ja kauhistuttavina eteeni, että unohdan täysin tiedon siitä, millaiset asiat tapaavat parantaa elämänhallintaani ja millaiset eivät. On muitakin, todistetusti, jotka kokevat syvän kauhun ja surun yhdistyneenä kirkkaaseen lohdullisuuteen, jopa leikittelevään iloon, jotka tietävät niiden kietoutuvan yhteen tavalla, jossa ääripäät voimistuvat sen sijaan että niistä tulisi tasaista maksapasteijaa. On muitakin, joiden sisällä se ei pysy piilossa.

Sillä eihän se ole pysynyt piilossa. On tämä musiikki, tässä ja nyt. Se, kun ensimmäisen kerran poimin vihjeen talteen, tapahtui toki kauan sitten. Mutta sen hetken ja oivalluksen tuntu on palannut, läsnä, elettävissä uudelleen. Niin, tältä voi tuntua. Niin, muistakin voi tuntua tältä. Niin, se ei ole mitään, mikä pitäisi sulloa piiloon. Sen voi sulloa piiloon, tottahan toki. Sen voi sulloa piiloon itseltäänkin.

Mutta olen valppaana musiikissa, en sullomassa mitään mihinkään. Ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät kohtaa klassista musiikkia lapsuudessaan. Kuinkahan pitkälle on mahdollista kulkea törmäämättä klassiseen musiikkiin? Eikä ehkä törmääminenkään riitä - kuinkahan pitkälle on mahdollista elää sillä tavalla ettei tule kuulleeksi koskaan sellaista klassista kappaletta, joka avaisi itselle oman kokemuksen monisyisyyttä ja moniäänisyyttä? Vai onko kokemus sellaista ennen musiikkia? Ehkä musiikki tekeekin siitä sellaisen? Tietynlainen musiikki?

Koko konsertin minua kalvaa kummallinen olo siitä, että jokin soittotyylissä on chopinmäistä. Että oikeastaan kappaleet ovat Chopin-Griegiä, Chopin-Ravelia ja Chopin-Debussya. (Ravelin kohdalla se tulee selkeimmin ilmi, Debussyn kohdalla vähiten selkeästi.)

En siten ylläty, kun encoreksi tulee Chopiniä. Niin: en osaa musiikinteorian termejä ja olen surkea tunnistamaan kappaleita nimeltä. Mutta jotakin on sentään tarttunut. Kuulen, että Chopinin kohdalla pianistin temperamentti toimisi parhaiten. Hän näyttää itse olevan samaa mieltä, koska valitsee Chopinin kappaleen lisäherkuksemme. Tuo kappale soikin sitten erinomaisesti ja vaivatta ja täysin sivuvivahteitta. Tai ehkä en vain osaa havaita niitä. Mutta se kuulostaa chopinmäiseltä Chopiniltä. Enkä nyt koeta kirjoittaa, että edelliset kappaleet olisi soitettu huonosti, ei sinne päinkään. Ne vain edistivät encorea.

Sitten konsertti on äkisti ohi, pianisti on pyyhältänyt yöhön kravatistaan littein sormin kiinni pitäen. Musiikki on riistetty. Kävelemme linnan alueelta ulos, kaupungin kumajavat kirkonkellot pysyttelevät vaiti, jasmiinien, angervojen, sitrusten ja jasmikkeiden kukintojen tuoksut eivät tunnu päivänpainostavina vaan tuskin erottuvat, suurella tuomiokirkon aukiolla istuu suljettujen kahviloiden pöydissä ihmisiä, joille tuodaan enoteekista lasillisia. Menemme enoteekin terassille, konsertti on tyhjentänyt minusta liikkeen ja äänet. Kaksi punkkulasia maksaa yhteensä kuusi euroa. Saamme valtavat kupilliset suolaisia nakerreltavia palanpainikkeeksi.

Matka on loppumassa.

Olen ajopuunväsynyt, meren kulmattomaksi hioman keramiikansirun väsynyt, merkityksettömän maininginhuokauksen väsynyt. Mieli ei takerru sanoihin.

Palatsissa on vaikeaa nukkua, koska musiikki on tönäissyt sanattomia ajatuksia liikeelle. Niille on löydettävä sanat. Nyt mieli takertuu, raastaa, ja rauhoittuu vasta kun on saanut aikaan merkitysten alustavan punoksen.

Nukahdan vain hieman ennen kuin sunnuntaiaamun kirkonkellot alkavat useista kirkoista raiata kello seitsemän kumajavaa riemuaan. Nauramme kelloille, tuhatkaksisataaluvun pyöreälle pikku ikkunaiselle, joka voi olla ampuma-aukkokin alun perin, tykki alkaa yskiä laukauksiaan, pum, lasit helisevät, pum, torvisoittokunta kaupunkiaukiolla törähtää vauhtiin ja hönkyy menemään marsseja ja wienervalsseja. Nauramme ja olemme niin hereillä, että seuraavana yönä, kun Napoli on suistunut jalkallohuumaan, ei autontorvilta ole lainkaan vaikeaa nukahtaa.

Voi, kunpa osaisin olla niin väsynyt nytkin. Kello kirii yli puolenyön, jalan olisi saatava palautua unessa, huomenna on työpäivä. 

Mitä tehdä romanttisissa paikoissa öisin

Myöhään viimeisenä iltana livahdan ulos. Kiipeän portaita koettaen pitää painoa mahdollisimman keveänä vasemman päkiän ja varpaiden suhteen. Kuljen portaita alas, ylös, käännyn Delikatessenin kulmasta, panen merkille kissat tummilla kujilla ja modernien veistosten terasseilla. Kiipeän kohti valtatien haaraa. 

Terassilla istuu rikkaita amerikkalaisia. Tai mistä minä heidän varallisuudestaan tiedän, mutta he vaikuttavat sellaisilta, vaatteista ja kampauksista ja puheista päätellen. Terassilla: kynttilät, pöydät ulkona, Tyrrhenianmeri huokaa alapuolella, ranta erottuu tuolien suorakulmioista, jotka taittavat hajavaloa takaisin. Terassi-ihmiset pitävät toisiaan kädestä. Se on helppo havaita kynttilöiden vuoksi. 

Kuulen, kuinka he ovat onnellisia tapahtuvasta. Tunnen sen onnen, mutta se ei ole asiani tässä eikä nyt. Tarkastelen pimeää kadun jyrkänteestä erottavan kaiteen luona. Erottuuko sieltä jotain harovaa? Jossain tässä niiden pitäisi olla, niiden minun asioideni. Kyllä, tuossa on jotain. Jään ikään kuin ihailemaan maisemaa ja ottamaan muutamia kuvia. Onhan tämä ihmeellinen paikka, sellainen johon voi palata kerta toisensa jälkeen tuntematta minkään kyllästyttävän pätkääkään.

Jossain vaiheessa kyykistyn ja työnnän käteni pimeään. Nyt olen näkymätön, koska päätän niin. Käteni tapaa piikit ja sileät seinämät. Tunnustelen varovasti, etsin eloisan oloisen kasvukohdan, sijoitan toisen käden sormet varovasti niveltymän toiselle, toisen käden sormet toiselle puolen. On valittava otekohta piikeittä. Sitten alan vääntää kasvia kierteelle. 

Lopulta pala napsahtaa irti. Tuskin ääntäkään kuuluu. Tungen kaktuksen palasen taskuun. Se pistelee taskun ohuen puuvillavuorin läpi. Amerikkalaiset jatkavat onnensa kertaamista. Kuljen heidän ohitseen suorana ja hymyillen. 

Kyllä minäkin rakastan, kaipaan ja pakahdun, selvähän se. Ja sellaisessa tilassa olen niin heikko, että saatan särkeä sydämeni silloinkin kun en osaa enkä halua loukkaantua. Ja saatan silti olla onnellinen. Niin, niin. Kuljen heidän ohitseen, livahdan takaisin alakaupungin pimeille kujille, luovin porras portaalta kohti kirkkoa ja merta ja meren keinuttamia veneitä pala kaktusta taskussa. 

Nyt en jää kaipaamaan, en harmittelemaan. Kirkon luona silitän kissaa ja istahdan varoen sen viereen. Se kipuaa syliin kehräämään ja haluaisi nukahtaa siihen. Voisinko kantaa kissan sisään nukkumaan amorinkuvin koristeltuun antiikkivuoteeseen? Fauni ilahtuisi siitä kovasti. Ei, sitä kissa ei hyväksy. Se painelee tiehensä häntä pörhöllä ja unohtaa äskeisen hetken, rauhan sylissä.

Kiipeän portaita taloon, jossa olen asunut viikon ja jossa olen kai ollut eniten eksyksissä ja onnettomin, hetkittäin, vuosikausiin. Jalkaan ei juuri nyt satu. On vain yö ja valppaus. Ja kaktus: tunnen tyytyväisyyttä siitä, että hain sen pistokkaan. Avaan oven päiväkirjalukon, hiivin yläkertaan. Tunnen itseni riittävän vahvaksi heittäytymään hymyn syliin nyt kun olen hakenut palan kaktusta.

Elämän kyytiläisenä

Matka: matka pään ulkopuolella tai pään sisässä. Koskaan ei tiedä, mitä on tapahtumassa. Jalka vuoroin kantaa ja vuoroin pettää. Lauantaiaamuna Roomassa se on niin kipeä, etten pysty laskemaan päkiää maahan. Istun yksin kadunkulmassa kaivonkannella ja itken tavarat isona kasana vieressäni. Vompsu vielä siivoaa ja pakkaa toisaalla, minun on ollut lähdettävä ulos, koska en olisi oikeastaan saanut olla siellä asunnossa yötä. Niinpä istun kadulla ja itken jalka laukun päälle nostettuna. Kaksi afrikkalaisperäistä miestä tulee huolestuneena selvittämään, onko minulla jokin hätä. Ei ei, odotan vain ystävää, kiitos kysymästä. Oletko varma? Olen. Vaikka tietysti kysyn itseltäni, mikä järki tässä kaikessa on, lähteä jalalla matkaan, ja jalka heti hajalla lennon jälkeen.

Puolisen tuntia myöhemmin istumme Tiburtinan asemalla. Koska jalalla ei voi kävellä ja juna etelään lähtee sieltä, odotamme siinä ne kolme tuntia, jotka vielä on junan lähtöön. Asemarakennus on aivan uusi ja näyttää ulkoapäin jättimäiseltä Oulunkylän K-raudalta. Sisältä se paljastuu ylevämmäksi mutta armottoman keskeneräiseksi. Liiketilat ovat vielä tyhjiä lasikoppeja eikä odotusauloja ole rakennettu. Onneksi ulkopihalla on sentään kuusi penkkiä. Vompsu kantaa molempien laukkuja ja sitten lysähdän helpottuneena penkille. Kysyn jatkuvasti itseltäni: mitä helvettiä minä täällä teen? Miksi elämä kulkee näin? Onko tällä jokin tarkoitus? Edetäänkö tästä kivusta jonnekin? Viereisellä penkillä istuu nainen ja mies, spurguja. He näyttävät kuusikymppisiltä, mutta ulkona asujista on vaikea esittää hyviä arvioita. Mies oksentaa roskasäkkiin halpaa valkoviiniä uskomattoman runsaasti ja hortoilee tiehensä. Noin puolen tunnin kuluttua siitä nainen alkaa tonkia samasta roskasäkistä ruokaa ja löytää puolikkaan paninin. Hän syö sitä oksennuskastikkeesta välittämättä. Sitten hän käy nukkumaan penkille. Jonkin hetken kuluttua haju ja tippuva ääni paljastaa hänen pissaneen housuihinsa unissaan. Joku noutaa vartijat. He alkavat kovistella naista. Ei saa maata, pitää istua, sen minäkin ymmärrän kielimuurin takaa. Nainen vaikertaa kyljellään. Lopulta vartijat saavat houkuteltua naisen istumaan tarjoamalla tälle spaddun. Toinen spurgu vähän kauempaa tulee kaivamaan roskasäkkiä, johon on oksennettu. Hänkin löytää sieltä evästä. Nainen hörppää lisää viinitönikästä, joka on piilotettu muovipussiin.

Juna jyskyttää kovaa tahtia halki maaseudun vehreän. Itkettää ja pelottaa, koska Fauni on ollut niin harvasanainen ja aprikoin, onko hän kyllästynyt tai suivaantunut jollakin tavalla siihen, miten vaikeaa minulla on ollut ja että jalka on edelleen kipeä. On vaikeaa tulkita viestejä, jotka välitetään vain puhelimessa puhuen tai teksteinä. Suurin osa informaatiosta leikkautuu pois ja silloin kun on hätä ja kipu, ei kaipaisi tiraustakaan lisää ambivalenssia. Napolin asemalla kadotamme koko muun matkaseurueen eikä Fauni ja hänen kanssaan viikon matkalla minua sijaistanut ystävätär ole asemalla, kuten he olivat luvanneet. Onnun Vompsun perässä Circumvesuvianan asemalle hämmentyneenä. Vähitellen puhelimitse löydämme toisemme, paitsi Faunin seurueineen. Muut samalla junalla tulleet löytävät Circumvesuvianan asemalle, juna on jäänyt välistä, porukka asemalla lisääntyy. Kun juna viimein tulee paikalle, se ajaa ohitsemme pitkälle, kauemmas. Väkijoukko alkaa rynniä. On vain ontuen pysyttävä heidän tahdissaan. Saan tungettua itseni muiden kanssa yhdestä ovesta sisään. Istumapaikoista ei puhettakaan, ja vain yksi tukijalka. Istun Ilveksen matkalaukun päällä.

Pompeijin kohdalla tilaa on sen verran, että rynnin jalasta huolimatta nopeasti valtaamaan vapautuvan istumapaikan vaunusta. Jalka jyskyttää. Puhelimitse tulee tietoa Faunista ja tämän seurueesta. Siellä on jokin kriisi meneillään eikä ehkä ystävä haluakaan tulla huvilaan kanssamme. Ja joka tapauksessa he ainakin saapuvat paljon myöhemmin. Tai Fauni saapuu. Tai jotain. Olen odottanut ystäväni näkemistä paljon ja olemme puhuneet siitä, miten kivaa on nähdä nyt, joten en enää yhtään ymmärrä, mitä on tapahtumassa. Koska viestit tulevat välitteisesti, haluan itsekin puhua puhelimessa. Kun soitan Faunille, kuulen ystävän itkevän taustalla huutaen, ja kauhistun: Mitä ihmettä siellä tapahtuu? Miksi Fauni ei voi sanoa, mikä kriisi siellä on meneillään? Miksi ystävä ei tiedä, tuleeko asumaan kanssamme vai ei? Hänellä on jokin kauhea hätä meneillään, kuulen sen. En voi tehdä mitään, en tiedä mistä on kyse. Tuijotan katkonaisen puhelun jälkeen ulos ikkunasta kaunista maisemaa surullisena ja kauhuissani. En ole edelleenkään pystynyt syömään.

Siinä vaiheessa tapahtuu jotain, jokin liikahtaa, syntyy päätös. Maailmassa on aivan liikaa hätää ja epäselviä asioita. Minun on syötävä. En kestä tätä kaikkea syömättä. Vitut minä siitä, että ruoka kuvottaa ja että tuska ja elämänhaluttomuus on vallata minut täysin. En aio antaa niille periksi, en taatusti. Katselen samaa maisemaa kuin hetki aiemmin. Nyt näen sen tarkemmin. Nimeän kasveja junan vilistäessä eteenpäin.

Sorrentossa syön tomaatinviipaleet capresesta ja maistan vähän puhvelinmozzarellaakin.

Tunnistan taas äiti Amban itsessäni, kerään kauppakassiin asioita marketissa, nauran muiden kanssa bussia odottaessa ja nousen bussiin, joka kiertää vuoristoteitä ja kiitää syvyyksien yllä viritetyllä Amalfin rannikkotiellä. Muut vitsailevat hermostuneesti siitä, mitä tapahtuu, jos kuski saa sydänkohtauksen. Nyt en enää jaksa pelätä mitään. Se on kulunut loppuun taas kerran. Pelkääminen palaa, tiedän sen, aina se palaa, mutta nyt se taatusti on hetken poissa. En osaa välittää, vaikka bussi suistuisi rotkoon tai mitä vaan kamalaa. Jalka tuntuu vähän paremmalta kun olen syönyt vähän ja saan istua. Ehkä matkassa on sittenkin tolkkua.

Hieman myöhemmin seuraamme keski-ikäistä naista mutkittelevia kujia taloomme kauppakasseja ja rinkkoja raahaten. Oven takaa paljastuu tuhatkuusisataaluvun talo korkeine holvikattoineen, värikkäine laattalattioineen. Tilaa on vaikka millä mitalla ja kaikki huonekalut valtavan hienoja ja antiikkisia. Voi apua, sanoo yksi matkaseurueesta, maltetaanko me ikinä lähteä edes kaupungille tästä talosta. Pällistelemme suu auki seuraavan viikon asumusta, nostamme skumppamaljat, pohdimme Faunin ja ystävän kohtaloa ja ovatko he lainkaan tulossa, koska kohta on yö, kuuntelemme merta terassilta. Saan vaihdettua toiset kengät ja pystyn taas seisomaan jalalla. Tulee tekstiviesti, joka selittää kriisin syyn, se on varmasti hankala tilanne, mutta he ovat kuitenkin tulossa, kaikki järjestyy sittenkin. Ystävä on kauhuissaan taloon ja seurueeseen liittymättömistä asioista, ja nekin alkavat vähitellen selvitä. Kaikki huokaisevat talossa helpotuksesta ja alamme valmistaa ateriaa myöhemmin saapuvien tulohetkeksi.

Sitten kaikki ovat äkisti koossa ja istumme terassilla. Meri laulaa alapuolella, jyrkkiin rinteisiin tarrautuneet talot tuikkivat valoa mustassa lämpimässä yössä, ruokakulhot kiertävät pöytää ja lopulta kaikki käyvät nukkumaan.

Aamulla menemme rannalle tarkoituksenamme uida, vaikka on kuinka pilvistä ja holotna. Kun olemme hetken loikoneet siinä, aurinko raivaa pilviin tien ja tarvitsemmekin aurinkolaseja ja -rasvaa. Tyrrhenianmeri nielee sisäänsä kuumottavat vartalot, rannalle noustessa kuivuu hetkessä. Elämä tuntuu valheellisen helpolta. On vaikeaa hahmottaa edellistä päivää. Vompsu löytää merestä meduusan ja kuvaa sitä vedenalaiskameralla. Meduusa polttaa häntä käteen ja kamera lakkaa toimimasta. Kun tarkastelemme sitä huolella, huomaamme akun kaikesta huolimatta saaneen vettä. Vedenkesto kolmeen metriin saakka ei nyt sitten toiminutkaan. Mystisesti myös toinen kamera lakkaa toimimasta, vaikkei käy vettä lähelläkään. Nyt koko kahdeksan hengen seurueella on enää yksi kamera.

Iltapäivällä muut lähtevät vaeltamaan vuorille tai kaupunkiin. Jäämme Faunin kanssa lojumaan sisään lounaanjälkeistä. Vielä yksi itkuisuuden maininki, nyt silkasta helpotuksesta, kun kaikki tuntuu sittenkin järjestyvän ja onnistuvan. (Himoitsemiani vaelluksia lukuun ottamatta: haluan pysyä kivuttomana loman loppuun saakka ja se tarkoittaa rauhassa ottamista. Ei auta kuin tulla tänne toiste uudestaan. Tai siis, kolmannen kerran. Ei kuulosta erityisen epämiellyttävältä sekään. Miksi matkustaa muualle, kun on Positano?) Sitten lähdemme kävelylle. Jaksan kuin jaksankin kivuta yläkaupunkiin. Mikä sen kaiken merkitys nyt sitten on? Ei kai mikään. Mutta jaksan kuitenkin eikä jalkaan satu. Tarvitaanko mitään sen kummempaa? Muut tekevät omiaan: kaksi seurueen jäsentä kihlautuu ja juo sen kunniaksi skumppaa rannalla, neljä vuorille lähtenyttä hukkaavat toisensa ja saapuvat takaisin meren tasolle tipoitellen. Vaeltamisen tapoja on niin erilaisia: toiset reippailevat reitin läpi, toiset haluavat tutustua koiranpentuihin, lintuihin ja kasveihin.

Tilaamme päivällistä varten auton hakemaan meidät vuorilla sijaitsevaan ravintolaan, jonne aikanaan tarvoimme jalan Vompsun kanssa. (Ja etenkin tarvoimme sieltä alas pimeitä polkuja kännissä kuin käet. Siinäpä vasta reissu. Hyvä kun emme pudonneet rotkoihin.) Syödessä tunnelma on iloinen mutta jo aika väsynyt. Koska meidät on luvattu kuljettaa myös kotiin, mutta ravintola ollaan sulkemassa, siirrymme tienposkeen vartomaan samaa pakettiautoa, joka meidät toikin. Katselemme alla kimmeltävää kaupunkia ja hekottelemme viinipäissämme. Ajankuluksemme otamme myös kuvia: niin, poseerataan siinä kaiteen luona, kaupunki ja meri taustan pimeästä tuikkien. Vompsu laittaa ainoan toimivan kameran ajastukselle ja asettelee sen varoen tienlaitaan. Sitten hän tulee mukaan rivistöön. Kamera vilkuttaa valojaan: valmistautukaa räpsäisyyn! Tietä ylös piirtää kaksi valokeilaa ja kuin niiden vetämä pakettiauto, meitä hakemaan tuleva auto. Ei, auto tulee kuvaan eteen, on ensimmäinen, kiukustunut ajatus. Ei  nyt, jarruta, senkin typerys. Tai ehkä kamera ehtii sittenkin. Hymyillään kameralle, vilkuillaan autoa, sen kaiken täytyy tapahtua nopeasti, mutta se tuntuu hitaalta.

Auto lähestyy, kameran valosignaali tihentuu, salamavalo leimahtaa ja sitten auto kurvaakin tielle jäämisen sijaan parkkiin ravintolan pihaan. Kuuluu rusentumisen ääni, kun sen suuri rengan pyörii vääjäämättä kameran päältä. Kamera ei edes sinkoa mihinkään: siitä tulee metallisilppu. Nousemme autoon hiljaisina.

Tunnelma muuttuu niin nopeasti, että päivät tuntuvat vuosikymmenien pituisilta. Suunnitelmat käpristyvät puolitiehen, seuraavaa hetkeä ei osaa kuvitella.

Sitä kai ihmiset usein toivovatkin, että loma vain kestäisi ja kestäisi. Mutta he toivovat sitä toisella tavalla: jonakin arvattavampana.

Tänään on mentävä ostamaan uusi kamera.

Lähdössä

Pesukone laulaa yksitoikkoisesti, piispanhattuchiliin on pesitytynyt vihannespunkkeja, laukku lepää lattialla melkein pakattuna, vasemman käden sormet kramppaavat. Venytellessä huomaan sormien ojentuvan melkein suoraksi kättä jännittämättä. Olen toivonut niin tapahtuvan monesti, kun kämmenet ovat jääneet kupittamaan ja sormet kaareutumaan niiden jatkona. Mutta nyt kun niin tapahtuu, huomaan toivoneeni vääriä asioita. Sormien nivelet ovat yliliikkuvat, lihasvoima ei suojaa niitä nyt. Viimeinen sormen nivel taittuu väärinpäin, kun käytän tietokonetta, ellen pidä varaani. Vai onko kyse vain siitä, että yli sormenpään reunojen kasvaneet kynnet eivät salli koneen käyttämistä sormet oikeissa asennoissa? Leikkaan kynnet, joita olen lomasäästellyt, sormia on helpompi hallita tynkäkynsin.

Kissanhoitaja käy. Saisinko vielä yhdet sandaalit ahdettua laukkuun? Nyt jalat tuntuvat näissä aika rauhallisilta, ehkä sittenkin niiden kanssa voisi liikkua.

Epätodellinen.olo.

Kissat eivät välitä sanoa näkemiin, nukkuvat vain kerillään. Lentoyhtiöltä tulee tekstiviesti, jossa pyydetään vahvistamaan paikka viestillä. Neljätoista minuuttia, sitten alaovelle. 

Matkakengät jalassa

Koska jalka on lientynyt esimerkillisellä vauhdilla, varasin liput Italiaan. Eihän tästä jää kuin vajaa viikko väliin, tästä matkasta. Lähden ylihuomenna.

Kirjoitan vakuutusyhtiölle kirjeeseen, etten voinut tietää perjantaina, kuten ei lääkärikään, että viikon ajan astumattomaksi äitynyt jalka kohentuisi näin kiitettävästi ja nopeasti. Voihan toki olla, etten saa sieltä nyt mitään korvauksia, vaikka lääkärintodistuksessakin sanotaan, ettei voi matkustaa. Olisi pitänyt siirtää liput, ilmeisimmin, mutta en ole aiemmin ollut vastaavassa tilanteessa eikä jalka silloin kestänyt astumista, joten oletin vaivan jatkuvan pidempään, kuten lääkärikin. Ja rahaahan se vain on, mitä vakuutuksesta voisi saada. Tärkeintä on, että pääsen lähtemään! Näin kirjoitan kirjeeseenkin ja tulen hyvällä tuulelle siitä, että saan kirjoittaa sinne muutakin kuin kuivaa korvaushakemusta, johon olisin listannut lentoliput ja lohduttoman terveydentilan. Hassua, ennen olen matkustanut vaikka missä kunnossa koska en ole tiennyt, että vakuutuksesta voi saada korvauksia, jos joutuu sairastumisen takia peruuttamaan matkan. Ehkä jatkan sillä mallilla jatkossakin... vaikka täytyy kyllä sanoa, että tuo koipi oli aika karmea eikä mahtunut kenkäänkään. Enkä aluksi tiennyt, että Italiassa asuva ystävä oli halukas ostamaan hotellimajoitukseni ja lähtemään Faunin kanssa seikkailemaan ympäri Etelä-Italian chilimaita.

Olen niin täynnä rakkautta ja iloa, että sitä on vaikeaa kuvata. Siinä sen taas näkee: elämä on niin arvaamatonta. Jokin, mikä vaikuttaa riesalta, paljastuukin varsinaiseksi siunaukseksi. Ehkä kaikki läheiset ovat lopen uupuneita mielialavuoristoratoihini, mutta ei se siltä vaikuta. Pikemminkin tuntuu kuin tämä olisi jotenkin lähentänyt. Tai ainakin se on lähentänyt minua heihin, mikä varmaankin heijastuu eteenpäin.

Olen jatkanut itkeskelyä, mutta nyt onnesta, kiitollisuudesta ja liikutuksesta.

Kaiken huippu on, että luin ahdistuneena paljon jaloista ja löysin sitä kautta podiatrin sivuille, jossa hän luetteli, mitkä terveyskengät käyvät ilman erityispohjallisiakin tiettyihin vaivoihin. Rekisteröin välittömästi kengän, joka mainittiin sopivaksi siihen kaikkeen, mitä tuosta jalasta löytyy. Muistin nähneeni niiden olevan nyt alennuksella Hakaniemen torin luona (kävelin eilen ostoksille ja näin silloin kyltin). Niinpä kipitin sinne, sovitin kenkiä jalkaan ja totesin aran jalan rentoutuvan kenkään ihmeen hyvin. Nyt olen ollut kengät jalassa tuntikausia, ja jalka on edelleen hyvä! Ehkä tätä riemua on vaikeaa ymmärtää sellaisen, jolla ei ole jalkateräongelmia. Mutta minun jalkani on hyväksynyt viimeksi kengän tällä tavalla vuonna 2007. Se voi olla kivuton muutaman hetken, mutta alkaa sitten krampata (jos kenkä on liian pehmeä) tai särkeä (jos kenkä on liian kova). Niin että minulla on ollut kohta viisi vuotta vain huonoja ja huonompia kenkiä. Tuntuu ihmeelliseltä, että nyt jalka lepää pedillä sanomatta MITÄÄN.

Koska en ole aiemmin löytänyt mukavia kenkiä, en ole noudattanut jalkafysioterapeutin ohjetta, etten saisi olla paljain jaloin lankaan. Jalat on ollut pakko ottaa pois omista ortooseistani, koska ne ovat niin kovat ja jalat alkavat särkeä niissä. Sitä paitsi ortoosit ovat niin kapeat, että jos ostan kengät, johon varpaat mahtuvat mukavasti, pikkuvarvas putoaa ortoosin ulkopuolelle. Olen tuskaillut ja kestänyt ja koettanut turiloida ja tuunata sandaaleihin kaiken maailman ekstravälipohjia, ja etsiä kenkiä, johon ortoosit istuisivat. Miten ihmeellistä, että jalat tuntuvat nyt lepäävän kengissä. Muistan hämärästi, että joskus kauan sitten oli kenkiä, joista tuli vastaava tuntemus, mutta siitä on niin kauan, että se oli joku toinen ihminen, se.

Odotan valtavasti, että pääsen perille. (Ellei pää nyt putoa. Nyt tietysti en saa vakuutuksesta korvausta, jos putoaa. Mutta rahaahan se taas kerran vain on: haluan sinne ja toiset haluavat minut sinne. En jaksa välittää mistään muusta nyt.) Että pääsen halaamaan ihania matkaseuralaisia, nukkumaan taas johonkuhun kietoutuneena ja nauramaan, varmaan vähän itkemäänkin, ainakin aluksi, voi.

Ihmeellinen, ihmeellinen elämä... Voi pää pieni, kuinka voisitkaan pysyä perässä tässä kaikessa? Pystynköhän perillä rentoutumaan ja syömään? Nukkumaan kokonaisen yön? Ehkä vain nukun, kun olen nyt käynyt niin kierroksilla.

Tahtoisin tanssia villisti, mutta koetan ottaa iisisti. Mutta sydän tanssii, sitä ei pitele nyt mikään. Se on pakahtua onnesta.

Purkautumista ja parsintaa

Sitä haluaisi uskoa kaikesta huolimatta varmasti joihin asioihin elämästään. Kriiseiksi kai kutsutaan kohtia, jossa käy selväksi, että ei, vaikka kuinka uskoisi ja sinnittelisi, maailma ei silti toimi siten. On pienempiä ja suurempia kriisejä. Pienempiä luonnehtii vain tietty rätisevä levottomuus kehossa. Nälkä ja uni eivät katoa niistä, vaikka oloa ja tekemisiä hiertääkin kauhistunut epäusko. Pienemmistä kriiseistä ei seuraa tuntemusta, että omat teot ja halut olisivat vahvasti omia, keskenään kommunikoimattomia alueitaan. Suuremmissa sen sijaan korostuu osan tietoisuutta hämmennys siitä, mitä tapahtuu ja mitä se joutuu tarkkailemaan.

Ajattelen tätä tapahtumista jonkinlaisena mielen purkautumisena. Metaforana ei nyt toimi tulivuorenpurkaus vaan arkinen kauhtuminen ja puhki kuluminen tietystä kohtaa. Tuota tilaa - tätä tilaa - luonnehtii ainakin minulla voimakas päättäväisyys, melkein uhma, vaatimus kiskaista suuret linjat kohdalleen heti, intuitiolla, sen kummemmin pohtimatta ja valmistelematta, koska kauhu ja hätä ovat paisuneet mittoihin, joissa niille on tehtävä jotain. Nyt. (Yllätyksekseni tämä kuulostaa sittenkin enemmän tulivuorelta kuin kauhtumiselta.) Ja sitten - jokin osa itsestä tuntuu jäävän hädän ulkopuolelle ja tarkkailevan, mitä tapahtuu. Se pysyy valppaana mutta ei riittävän valppaana puuttuakseen asioiden kulkuun systemaattisesti. Se ehkä estää älyttömimmät ja vahingollisimmat tempaukset (näitä tilanteita on tullut parin viime vuorokauden sisään sellainen määrä, ettei ihme jos tuo harkitseva osa alkaa kärsiä marssiväsymyksestä) mutta aivan kaikkeen se ei tunnu kykenevän puuttumaan. Se osaa kyllä sanoa, että hei, hidastas vähän tahtia, flippaat kohta reunan yli, tuo et ole enää sinä. Mutta ei se pysty sen enempää tekemään, sillä toisen osan hätä on niin valtava, että hidastamisvaatimus tuntuu täydelliseltä tilanteen väärintulkinnalta, puhumattakaan esitetystä itsekuvasta.

Ja mitä tulee niihin kohtiin, joita luonnehtii enemmän hurmio ja epärealistinen toiveikkuus siitä, miten hyväksi kaikki muuttuu, pim, kunhan vain ratkaisut tehdään perusteellisesti, siinä kohdin toinen osa ei etenkään osaa jarrutella vaan menee innolla mukaan toiveille perustuviin sepitteisiin ja nyökyttelee päätään säyseästi.

Olen heikoilla, koska olen yksin, menossa on paranemisprosessi johon kuuluu lähes essentialistisella varmuudella etenemistä ja takapakkeja, ja pyrin tekemään isoja ratkaisuja. Tai siis, näyttäisin tekevän niitä aina kun jarruttaminen epäonnistuu. (Pois minusta kertaratkaisuihin pyrkiminen. Sanoudun irti tuosta kalkkunasta ihan niin kuin sekin minusta.) Tähän tilaan tyypillisesti koen muut ihmiset enimmäkseen vaativina ja pelottavina. On muutama, jotka eivät kosahda siihen luokkaan, mutta muiden kanssa pienikin intressiristiriita alkaa helposti vaikuttaa koko ihmissuhteen uhalta. Intressiristiriita voi olla luokkaa "heistä olisi mukavampaa, että asiat sujuisivat toisin kuin ne voivat sujua johtuen siitä, mihin pisteeseen asiat ovat kehittyneet". Koska olen nyt taipuvainen tekemään suuria linjauksia silmänräpäyksessä (ja kehnoin perustein), en haluaisi tavata ihmisiä. Pelkään heidän soittavan tai muuta. Ja sitten kuitenkin on niin, että kun puhelin soi ja vastaan, tai vaikka keskustelen tekstinä, jokin rauhoittuu ja muuttuu helläksi ja suojelevaksi. Taju toisten hauraudesta korostuu. Ja ystävällisyydestä. Miksi kummassa se puoli ei voi korostua muuten kriisin aikana? Miksi tuo usko toisiin luottamiseen on romahtanut juuri silloin kun sen soisi olevan vankimmillaan?

Sitten sitä tursuu itkua vesijuoksualtaassa ja suihkussa, kotiin kävellessä ja kotonakin vähän väliä.

Pienikin jomotus jalassa tuntuu tuomiopäivän pasuunojen kirkaisuilta, vaikka tiedän aivan hyvin, ettei mikään rasitukseen liittyvä pehmytkudosvamma parane kerralla ja ikuisiksi ajoiksi. Se vaivaa jonkin aikaa laantuakseen sitten. En vain haluaisi hyväksyä sitä. Haluaisin olla kivuton ja huoleton, vain suunnitella elämää ja antaa mennä, kokeilla erilaisia asioita pelkäämättä, että jalka menee alta mikä hetki hyvänsä. Olen kyllästynyt tähän pelkoon, raivostunut sille niin, etten jaksaisi sitä enää hetkeäkään. Koetan ajatella vasemmasta jalkaterästä ystävälliseen sävyyn. Se on hurjan vaikeaa. Haluaisin vain kiljua sille suoraa huutoa, puhua sille järkeä, mutta se on vain jalkaterä. Se on aivan yhtä väsynyt kuin harkintakykyni tällä hetkellä. Ei, vaan väsyneempi. Sehän tässä ensiksi hajosi, ja pää seuraavaksi perässä. Hetkittäin vain istun tuolilla tai makaan sängyllä ja itken raivosta sen takia, että pitää olla tuollainen jalka.

Asiaa ei helpota se, että huomauttelen itselleni sarkastiseen sävyyn siitä, miten tyyni olin aluksi jalan kanssa. Niin, no ehkä senkin takia ajattelen mielen purkautumista. Se purkautuu vähitellen. Tarvitsenko tosiaan tuota sarkasmia? No en taatusti. Miksi ihmeessä en voi suhtautua ystävällisesti omaan hätääni? Auttaako sarkasmi muka ikinä, jos on palasina?

Koska stressipiikki on sitä tasoa, että syömisestä on tullut mahdotonta, aloitan nestepaaston. Tuleepahan ainakin juotua säännöllisin väliajoin. Ei pakottaminen tässä auta. Nälkä palaa, kun keho on hurinansa hurissut.   Ainakin olen jo pystynyt vähän kommunikoimaan tästä vaikeudesta livenäkin. Mutta heittelehdin toivoon ja sieltä pois. Enkä toivo järkeviä asioita. (Paitsi ettei jalkaan enää ikinä sattuisi, mutta haluaisin sen tapahtuvan maagisesti, ei rauhassa ottaen, tämä on nimittäin kiireellistä, maailma, etkö ymmärrä.)

Tuntuu kummalliselta tarkkailla itseään tällaisessa tilassa. Tämä on muistaakseni kolmas kerta, kun olen aivan näin rajalla. (Aikuisena; minusta näyttää lapsia katsellessa usein siltä, että heille tämäntyyppinen tila on paljon useammin peruskauraa. En silti halua sanoa tilaa lapselliseksi - sekin on sarkastista ja ilkeää eikä yhtään auta ihmistä, joka on siinä tilassa, ei lasta eikä aikuista. Minuun on käytetty tuota argumenttia sekä lapsena että aikuisena, eikä se ainakaan minua auta, lisääpä vain kauhuun ja raivoon vielä häpeän kerroksen, joka tekee solmun avaamisesta entistä haastavampaa.) Jos jatkaisin samaan malliin pidempiä aikoja, saisin aivan kepeästi jonkin vähemmän mairittelevan diagnoosin. (Onko mairittelevia diagnooseja?) Mutta kyllä tämä tästä. On tästä aina ennenkin ryömitty kuiville. Joskus vain tietty moodi näyttää äityvän niin intensiiviseksi, että koko maailma on täynnä kauhua ja uhmaa, ja sille raivoaa mielipuolisesti. (Luojan kiitos sentään raivoni kohdistuu maailmaan, asioiden tilaan ja kulkuun, eikä ihmisiin.) (Kah, en näy laskevan itseäni ihmiseksi. Koska mitäpä sitä vihaisi niin kuin itseään silloin kun tajuaa, että holtti on täysin mennyttä hetkeksi ja pää pulputtaa kummallisia ajatuksia. Vihaisi, koska on niin helposti häpäistävissä tuossa kohdassa ja pelkää toisten suhtautuvan sillä tavalla.)

En ole enää niin huolissani kuin sunnuntaina. Silloin mietin tosissani, soitanko jonnekin päivystykseen. En sitten soittanut. Soitin äidille ja hän oli niin iloinen jalan edistysaskelista, että pahimman olon kärki taittui.  

Miksi kirjoitan tällaisesta aiheesta? (Minulla olisi ollut hauskempikin, nimittäin kukkakimppujen sukukohtaiset mieltymykset, ehkä muistan vielä palata siihen. On sukuja, joissa on okei antaa gerberoita. Tai ruusuja. Tai hautajaisliljoja. Onkohan sukuja, joissa on okei antaa mitä vaan kukkia? Aika kummallista oikeastaan, että jotkut kimput tahdotaan mieltää loukkaavina. Eiköhän tehokkaampiakin loukkaamisen tapoja löytyisi. Ja miksi pitää heti ensiksi ajatella, että toiset haluaisivat loukata?) Kirjoitan siitä yksinkertaisesti siitä syystä, että paitsi tilanne on ollut tällainen muutaman päivän ajan, huomaan haluavani myös piilottaa sen pontevasti. Samalla kun olen sitä mieltä, ettei tässä ole mitään hävettävää. Yleisellä tasolla - itse vain haluaisi olla sijoittumatta tuon yleisen tason sisään. Tällainen olo voi tulla välillä. On ikävää, että sellainen tulee, mutta ei se ole mitään, mitä tarvitsisi hävetä tai, hyvänen aika, katua. Huomaan häpeäväni oloa etenkin lähimpien suhteen vaikka tiedän, että he ymmärtävät, että joskus paha olo meinaa vallata koko maailman. Heidän oudot reaktionsa vain ovat toisenlaisia. Ehkä hekin huomaavat häpeävänsä joitain niistä vaikka se on aivan turhaa - ja samalla hyvin inhimillistä. Tietysti ymmärrän sen, että jos tekee tyhmyyksiä sekopäisenä, sitä voi myöhemmin katua (ja sitä voi katua itse asiassa jo tekemistä edeltävänä hetkenä, sanoisin - mutta se ei pysäytä, jos haluaa nimenomaan rankaista itseään, osoittaa itselleen oman typeryytensä; tämän takia juuri on tärkeää yrittää suhtautua itseensä myötätuntoisesti: se pysäyttää alkuunsa tämän reaktion, jossa paha olo vuotaa itsen vahingoittamiseen ja sitä kautta itsen ulkopuolellekin satuttavana, käytösmallilta katoaa sen myötä voima). On varsin helppoa tuntea syyllistyneensä kohtuuttomuuksiin sanoissa ja ajatuksissa silloin tällöin ja helppoa toivoa, että seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa keksisi rakentavamman tavan reagoida. Mutta häpeä -

Mietin juuri äsken vessassa käydessäni, miten häpeää, silloin kun siihen törmää itsessään, on vaikeaa riisua aseista muuten kuin keskustelemalla sen kanssa asiallisesti ja ystävällisesti. Jos häpeää itseään suhteessa johonkuhun, ei kai ole muuta keinoa kuin käsitellä asiaa. Se tuntuu vaikealta ja itkettävältä. Olen ollut läsnä monissa tilanteissa, joissa on paljastunut, että joku on hävennyt itsessään vuosikausia jotain piirrettä, ja että tuo häpeä on sitten möykynnyt suhdetta oman mielensä mukaan. Harvemmin sitten kuitenkaan on kyse mistään sellaisesta, jota kukaan muu pitäisi mitenkään olennaisena ystävyyden kannalta. Mutta eiköhän vain kaikilla ole omat möykkynsä. Minun möykyistäni yksi on tuo pirun jalkaterä. Toinen on eroahdistus. Kolmas, pelko ulkopuoliseksi jäämisestä. Tässä, päivänä muutamana, ne ovat kehränneet yhteistuumin ympärilleen melkoisen vyyhdin pahaa oloa, kauhua, raivoa ja niiden loppusilaukseksi häpeää. Koska eihän näin saisi tuntea. Se voidaan leimata itsekkääksi, lapselliseksi, epätasapainoiseksi ja niin edelleen. No, tältä nyt kuitenkin tuntuu.

Ja voin itse edes koettaa suhtautua ystävällisesti siihen, että tältä tuntuu välillä. Harvoin, onneksi; tuntuu aika haastavalta suhtautua tähän ystävällisesti, mutta silti. En ole tainnut suhtautua näin lempeästi tällaisiin tuntemuksiin aiempina kertoina. Siunattu Pema Chödrön. Ilman hänen selkeyttään ja asiaan keskittymistään tuskin olisin nyt näin tolkullisessa tilassa, että pystyn kirjoittamaan asiasta.

Olisin varmasti kirjoittanut niistä kukkakimpuista ja jättänyt ison palan asiasta kampaamatta läpi. Ja sitten olisin myöhemmin ollut oudolla tavalla epämääräisen nyreä niitä ihmisiä kohtaan, joiden edessä häpeäisin edelleen. En enää halua sellaista käyvän. Ne ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä, juuri he, ovat niin arvokkaita, että on aika pieni asia puhua vaikeitakin asioita auki heille, näyttää heille koko kauhea spagettioksennusvyyhti ja siten sitoa ystävyyttä entistä vahvemmaksi, suojaavammaksi. (Ainakin minusta tulee paljon hellempi ja kiltimpi, kun tajuan konkreettisesti toisen haavoittuvuuksia.) Olisi monin verroin kamalampaa menettää heidät. (Tämä ei tietenkään päde kaikkiin ihmisiin - joidenkin ihmisten kohdalla häpeä saattaa tuntua kipeämmältä kuin tarve säilyttää heidän kanssaan saavutettu läheisyys. Kirjoitan nyt niistä ihmisistä, joiden kanssa on solminut vahvoja suhteita. Ja uskon, että on muitakin syitä menettää läheisyyttä kuin häpeä. Voi, monia muita.)

Enkä nyt koeta sanoa, että tämä on ainoa oikea tapa suhtautua häpeään tai möykkyihin. Jostain syystä se vain tuntuu omalla kohdallani toimivan paremmin kuin vaikenemisen tapa. Sekä silloin kun itse sanon jotain pelottavaa ja hävettävää että silloin kun joku toinen sanoo sellaista. (Joskus voi olla vaikeaa huomata kirjoitetusta tekstistä, että ollaan sellaisessa kohdassa. Livenä sen sijaan siinä kohdin olisi vaikeaa erehtyä.)

Raivo tilannetta kohtaan muuttuu, kun kääntyy ajattelemaan sitä, miten asiasta voi puhua tärkeidensä kanssa. Se vaihtuu kiitollisuuteen ja rakkauteen, itkuiseen hellyyteen, ja tilanteesta nousee voimakkaasti esiin, vihlovana ja kauhistuttavana, pelko ja sen myötä yltyvä tuska heidän menettämisestään, ja samalla se, miten arvokkaita, korvaamattomia he ovat. Eikä siinä kohdin enää ole kysymystä siitä, mitä he oikein minusta ajattelevat jos ja kun ja vaikka. Siinä on yksinkertaisesti jotain sellaista, joka ei kai kuvasta mitään muuta kuin sitä, mitä aiemmin suihkussa tivasin - luottamusta. Että vaikka he voisivat vahingoittaa tuossa tilanteessa kovin helposti, eivät he niin tee.

Voi olla, ettei minusta missään vaiheessa tule kovin luottavaista koko ihmiskunnan suhteen, mutta sekin on jo jotakin, että nykyään uskallan entistä enemmän käsitellä tällaisia asioita läheisissä suhteissa. (Varmaan taas joku lohkaisee, että joo ja netissä. Miksipä ei? Nettikirjoitteluakin on helppo leimata. Itse aion edelleen suhtautua siihen uteliaan ystävällisesti, myös silloin kun se tapahtuu omasta toimestani.)

Alan hitaasti parsia päätäni kokoon. Ja kinttua. Vaikeaa sanoa, kumman suhteen olen kärsimättömämpi.

äiti-ilo

Vuoristoratatuntemuksista pääsee hieman, kun juttelee äitinsä kanssa. Äideillä on käytännölliset näkökannat. Tervehtyminen on hyvä, äiti nauraa puhelimessa. Kun koetan sanoa, että tunnen itseni pähkähulluksi ja olen koko päivän riivannut itseäni kysymyksellä, mitä keho koettaa kertoa, onko esimerkiksi minun väärin haluta matkalle, kun koivet ovat tämmöiset, äiti - joka kysyy mitä keho haluaa kertoa -kysymystä kyllä itseltään pelottavalla tarmolla - vastaa: pyh, sinulla vaan oli kova stressi ja fyysistä kuormitusta ja sitten kun se alkoi laueta, jalka tulehtui. Kuinka monta kertaa hänelle onkaan käynyt niin.

Niin mutta kun se alkoi selvästi parantumisen siitä, että putosin mykkään, turtaan suruun. Välinpitämättömään suruun. (Tänään suru oli taas aivan muuta kuin välinpitämätöntä.) Makasin väsyneenä sängyssä ja olin laimean tyytymätön asiaintilaan, samalla helpottunut ja tympeä. Olo oli kummallinen ja mittasin kuumeenkin pari kertaa, mutta eihän sitä ollut. Se varmaan tuntui parantumisprosessilta, epäilen puhelimessa.

Äiti on vain niin iloinen ja naurava ja helpottunut, että alan vähitellen päästä juoneen itsekin, vaikka olen koko päivän heittelehtinyt sen välillä, että jalka on parantumassa ja en pääse matkalle vaan saan käydä paperisotaa vakuutusyhtiön kanssa ja toisilla on niiden elämän paras matka ja itse kökin laatien jotain helvetin hyvityskirjelmiä. Olen mennyt hurmiosta turmioon tiivistä tahtia (ja turmiosta matka hurmioon on paljon vaivalloisempi, se vaatii aina jonkun kanssa keskustelemista, yksin olen siinä aika avuton selvästi).

Äiti jaksaa jankutta. Se on tärkeintä, että se tervehtyy, ja tottakai sitä saa olla sekopäinen, kun tällaisia tapahtuu. No niin, ajattelen, ehkä vähän liian monta yhteensattumaa ja käännettä. Olen jo ehtinyt ajatella, miten saisin tilanteen loppumaan tai karattua tilanteesta, koska en ole osannut lakata itkemästä järkyttyneenä ja olen kysynyt kysymistäni, johtuuko tämä ehkä joistain ristiriidoista ja miten ne nyt saadaan ikinä selvitettyä, kun olen tyrmistynyt ja käärmeissäni siitä, etten pääse terveenäkään matkalle, jota olen suunnitellut ja halunnut niin kauan. En ole saanut ruokaa alas ja keskittyminen on ollut nollatasolla, mikä ei erityisesti tue ongelmanratkaisua.

Nyt alkaa vähitellen selkeytyä. Kello yli kahdeksan illalla. Ehkä voisin kohta syödä aamiaisen, jos tällä kerralla vaikka pystyisinkin nielaisemaan enkä olisi vain niin sekaisin kaikesta, että on pakko pistää puolitettu greippi roskikseen, kun ruoan suuhun laittaminen etoo niin kovasti.

Halu ymmärtää ja olla ymmärrettävä

Hetkeksi kadotan halun ymmärtää ja olla ymmärrettävä tai edes yrittää sitä. Hetken tunnen olevani elossa ja ilman hätää. Ajattelen, että asiat vain tapahtuvat, ettei minun tarvitse mitenkään ymmärtää niitä tai ottaa niihin kantaa tai asennetta. Vain seuraan, miten ne tapahtuvat. Tähän hetkeen tiivistyy iloa niin paljon, etten osaa selittää sitä niille, jotka ovat lähdössä.

Mutta se kestää tietenkin vain hetken. Sitten seuraa epätoivo ja halu ymmärtää, mitä tapahtuu, miksi asiat menevät, kuten menevät. (Asiat ihmisten kanssa menevät lähinnä pieleen. Pieleen mistä? Jostain hämärästä sisäistetystä mallista "miten asioiden pitäisi sujua".) Jankutan itselleni, että hei, äsken oli niin hyvä olo, kun vain maltoit hyväksyä irrallisuuden, turvattomuuden, putoamisen tunteen, tapahtumisen tunteen. Miksi sinä nyt äkisti taas alat vaatia selityksiä? Päästä irti.

Et sinä tule koskaan tajuamaan, miten nämä asiat pitäisi hoitaa. Et sinä eikä kukaan muu.

Näin sanon itselleni, enkä totisesti tiedä, mitä tekisin seuraavaksi. 

Vanhan ajan empiristi

Magneettikuvalla jalasta löytyy melkoinen tulehdus. Se sijoittuu päkiän rasvapatjaan. Ei siten ihme, että jalka käyttäytyy normaalisti rasitustesteissä ja on levossa melko kivuton. Tulehdus karjaisee vain kun sen päältä kävellään. Valitettavasti käveleminen on aika mahdotonta tulehdusta tallomatta. Olen helpotuksesta veltto kuullessani, ettei kyse ole mistään sen vakavammasta. Lääkärin ääneen mainitsema rasitusosteopatia kuulosti aika pahalta. Piru vie, se on vain rasvapatja.

Puhelimessa neuvotellen päädymme lääkärin kanssa siihen, että on järkevintä jäädä kotiin ja jättää tämä matka nyt väliin. En kuitenkaan pystyisi juuri kävelemään, ja kun matka ei sijoitu mihinkään tasamaan rannikkohotelliin, ei siinä siten olisi järjen häivää. Jalka tarvitsee ja haluaa levon kävelystä.

Tuntuu hurjalta, miten voimakasta kipu voi olla kipulääkkeenkin takaa. Syön lääkettä, jota määrätään reumaan ja postoperatiiviseen hoitoon. Siitä huolimatta jalka ilmoittaa selkeästi, että on parasta olla varaamatta sille painoa. Paitsi silloin kun on jumpan jälkeen maannut jalka koholla ja turvotus on kadonnut. Toistaiseksi se vain palaa uudestaan ja uudestaan, turvotus ja kuumotus ja tykytys.

Joskus vielä se lakkaa palaamasta. Ehkä jo pian. Koetan pitää mieltäni pinnalla, mutta se tuntuu aika vaikealta, kun on koko kevään pitänyt mieltään kasassa ajatuksella Italiasta ja sen vuoristopoluista. Huomenna kaikki muut lähtevät, koira lähtee hoitoon jo tänään. Sitten on enää kissat ja kasvit ja minä. Muodottomia päiviä.

Voin tehdä normaalista jumpastani kaikki liikkeet, jotka eivät vaadi vasemman jalkaterän alustalle asettamista. Sitä paitsi monia liikkeitä voi muunnella: sen sijaan, että pistäisin jalat koukkuun jalkaterät lattialle, nostankin nyt sääret jakkaran päälle. Voin vakuuttaa, että ylävatsalihasliikkeet tuntuvat näin aivan yhtä tehokkailta, joskin niiden artikuloinnissa juuri rintarankaan saa olla tarkempana, kun lannerangan lordoosi on asennon vuoksi lievempi. 

On toimittava kuten vanhan ajan empiristi: tehtävä kokeet itsellään. Kuulosteltava, tunnusteltava, ihmeteltävä. Tehtävä hypoteeseja siitä, mikä tukee parantumista ja mikä ei. Syötävä lääkettä, joka aluksi synnytti kokonaisvaltaisen kuvotuksen ja sellaisen värien vilinän mielessä, ettei nukkumisesta tullut mitään. Sitten keho tottui. Nyt sitä enää väsyttää ja se nukkuu päivisinkin.

Vanhan ajan empirismistä muistan erään keskustelun ystävän kanssa vähän aikaa sitten - hän kertoi kemikaalikokeiluistaan. Hän oli saanut haltuunsa ainetta, joka aiheuttaa kuuloharhoja. Minua huvitti koko juttu - miksi ihmeessä joku tahtoisi kuuloharhoja? Saan niitä, jos en ole saanut nukuttua edes välttävästi. En pidä niitä minään vakavana seikkana vaan aika luontevana reaktiona yliväsymystilaan, mutta eivät ne silti minusta mitään tavoiteltavaakaan ole. Keskittyminen ja systemaattisuus esimerkiksi kärsivät niiden kanssa, samoin ihmisten kanssa kommunikointi. Mutta hän halusi kokeilla kuuloharhoja. Nyt ehkä kysyisin, halusiko hän kokea ne vai testata, miten hän suhtautuu niihin tai ehkä pikemminkin tilanteeseen tai maailmaan, jossa on niitä. Luultavasti tässä vallitsee jokin halu, jota en osaa edes kuvitella.

Nykyään tietysti vanhan ajan empirismi on huonossa huudossa. Kokeen tekijä ei oikein saisi sotkeutua asetelmassa mittauksen kohteisiin. Silti monesti huomaa päätyneensä tilanteeseen, jossa mielenrauha tuntuu säilyvän ja jonkinlainen ponteva kiinnostus kasvavan, kunhan ajattelee itseään, kokemuksiaan ja elämäänsä kokeena. Ei ajatuskokeena eikä numeerisesti arvosteltavana kokeena. Kokeena, jossa testataan, jääkö nollahypoteesi voimaan vai voittaako sittenkin suunnattu hypoteesi (joka on usein ihastuttavan perustelematon tai ainakin hatarasti perusteltu).

Koetan suhtautua tilanteeseeni kokeena. Kirjata näkymättömästi ja yläraajoja liikuttamatta ylös, miltä mikin tuntemus ja löydös vaikuttaa. Miten ne heijastuvat eteenpäin mielialaan, haluun nähdä ihmisiä tai saada olla rauhassa, suunnitelmiin, työnhakuun, itsensä osiksi tai kokonaisuudeksi kokemiseen ja niin edelleen. Tällainen pieni harmistuksen aihe on hyvä kohta astua kokeeseen. Tämä on niin etuoikeutettujen problematiikkaa. On ihmisiä, jotka elävät koko elämänsä vastaavien kipujen kanssa. Tai jotka eivät voi edes unelmoida toiseen maahan matkustamisesta. Tai siitä, että saisivat syödä vatsansa täyteen. Tai nauttia jostain päivän hetkestä nukahtamista enemmän. Jotka eivät ole koskaan saaneet pohtia koeasetelmia.

Koska olen, millainen olen, tunnen olevani pahoillani etenkin sen takia, etten voi matkustaa toisten mukana ja auttaa heitä tiedonhaussa. Tähän mennessä olen tehnyt sitä melko paljon koko seurueen puolesta. Nyt kun tiedän, etten liity seurueeseen, ellei sitten ihmeparantumista tapahdu, tai siis, parantumista, oikeassa kohdassa, yllättäen ja lääkärin oletusten vastaisesti, eihän pieleenmennyt ennuste mikään ihme ole, he voivat kokeilla siipiään tiedonhaussa. Itse aion istua parvekkeella, jos sää sallii, ja jumpata lohikäärmematolla, ja kokeilla sitkeästi, milloin jalka sallii uimahallille sauvomisen ja siellä vesijuoksemisen.

Kaikki ovat sitä mieltä, että olen toiminut hurjan järkevästi jäädessäni kotiin. Itse taidan olla ainoa, joka ei päästä päätöstä näin helpolla. Olisiko pitänyt olla sitkeämpi? Kiroilla ja päättää ontua mukaan vaikka kuinka sattuisi? Huomaan äkisti suhtautuvani järkevyyteen ikävystyttävänä piirteenä. Ehkä se on sitä, ettei osa minusta ollenkaan tahtoisi suhtautua järkevästi. Ei: Se olisi mieluummin tyhmänurhoollinen ja huikentelevainen, sisukas pirulainen joka sen kun pitää haaveistaan kiinni ja pakottaa kehonsa sopeutumaan siihen seikkaan. Se toteaisi, että on sitä ennenkin sairastettu ulkomailla ja pakkaisi matkarinkan ja kuskaisi sitä selässä, kyynärsauvat tai ei.

Eikä tämä ole ainoa kohta, jossa kapina järkevyyttä vastaan nousee. Eikö se piru vie nouse aina kun huomaan laskelmoivani, että joo, jos toimisin näin ja näin, saisin varmemmin töitä. Että tätä asiaa arvostetaan ja vaikka se on minusta aika yhdentekevä, voisi olla järkevää panostaa siihen. Enimmäkseen olen ylenkatsonut järkevyyttä suurissa ratkaisuissa; pienissä saatan sen sijaan olla hyvinkin järkevä. Tärkeitä asioita elämässä tuntuisi yksinkertaisesti väärältä alistaa järkevyyden latteuksille. Se olisi aivan liikaa vallan antamista toisille, normaaliuskäsityksille, sellaiselle inhorealismille, joka toteaa maailman jonkinlaiseksi ja kuvittelee, ettei se siitä mihinkään muutu. Olenko muuten ikinä maininnut, että minusta sellainen inhorealismi on jopa jotenkin oudosti omahyväistä - se olettaa niin kovin tulkinneensa asiat oikein.

Vaikka kyllähän minäkin tulkitsen, kaiken aikaa.

No niin, aikaa ajatella. Ei se tarkoita aivan ikiliikkujan käynnistämistä mutta kylläkin melko elämänmittaisesti ehtymätöntä huvituksen aihetta. Vanhempia huolestuttaa, onko minulla täällä tarpeeksi tekemistä. Voi kuule, voisin sanoa. Hyvä vaan jos ei ole mitään pajattavaa televisiota tai radiota. Magneettikuvauksessa luureihin ajettiin radio-ohjelmaa, ja vaikeinta koko toimituksessa oli pysyä paikallaan jotain niin raivostuttavan tyhjänpäiväistä jutustelua kuunnellen - toki omatkin ajatukseni ovat raivostuttavan tyhjänpäiväisiä, mutta ne sentään liikahtelevat kiinnostusteni mukaisesti toisin kuin radion ohjelma. Tarkkailen, miten ajatukset muovautuvat. Viihdyn. Valo putoaa ikkunoista sisäavaruuden hiljaisuuteen, toiset lähtevät huomenna pois kahdeksi ja puoleksi viikoksi, ovat nyt illalla juhlimassa.

Jalka ei sano mitään nyt kun olen nostanut sen seinälle.

Jalkamau

Erikoislääkärin vastaanotolla on erilaista kuin yleislääkärin vastaanotolla. Hän paitsi koskee jalkaan, myös palpoo ja mobilisoi sitä eri asennoissa, tekee jänteiden rasitustestit (mitä yleislääkäri ei tehnyt - tein ne itselleni lääkärin jälkeen kotona tyrmistyneenä moisesta tutkimattomuudesta; jopa minäkin teen ne, jos asiakkailla on missään diagnosoimattomia kipuja, ne kuuluvat hierojienkin repertuaariin, vaikken tietenkään voi antaa diagnoosia - voin vain sanoa, että käyhän näyttämässä tätä lääkärillekin ja toivoa, että myös tämä sitten tekee ne testit ja huomaa jänteen rasittuneen) ja manipuloi, tunnustelee säärtä ja reittä ja kysyy tarkemmin, missä kipu tuntuu, miten eri asiat vaikuttavat siihen ja kuuntelee vastaukset ja tarkastelee ortoosejani ja kysyy niistä muutamia kysymyksiä. Hän ei kysy kivun voimakkuutta janalla yhdestä kymmeneen. (Minäkin olen alkanut suhtautua siihen epäillen - miten vastaukset olisi nimittäin tulkittava? Onko yhden viitonen sama kuin toisen viitonen? Eikö numero taivu kasvamaan kivun pitkittyessä ja epistunteiden jyllätessä?)

Sitten hän sulkeutuu ja istuu ja kirjoittaa. Istuu välillä mietteissään, katselee kirjoittamaansa, ottaa kynän sormien väliin ja pyörittää sitä ja laskee kynän takaisin pöydän laminaatille. Huokaisee vähän, nostaa sormet näppäimistölle, taukoaa sekunniksi, alkaa taas kirjoittaa. Hän miettii, muotoilee, päättelee. Kysyy, jättää avoimeksi, epäröi sanallistamista. Tunnistan sen katsellen. Teen itse samaa kirjatessani hierottavista tietoja potilasrekisteriin.  Diagnosointi on aika pitkälti poissulkemista. Niin moni osa voi antaa kipua. Jalkaterä ja nilkka ovat täynnä jänteitä, pieniä lihaksia, ligamentteja, hupsuja luita, bursia, nivelkapseleita... hermoja, verisuonia, rasvapatjoja. Katselen lääkärin käyttäytymistä ja mietin, odotetaanko minun ehkä kysyvän tai sanovan jotain. En kuitenkaan sano mitään. Odotan rauhallisena.

Lopulta lääkäri kääntyy puoleeni ja sanoo, ettei suosittele matkustamista, ellei tiettyjä asioita suljeta pois magneettikuvan avulla. Voi olla tulehdus on luussa ja se murtuu pienestäkin lisärasituksesta. Ja että magneettikuvasta on hyötyä senkin suhteen, että jalka on kuitenkin antanut tietyistä kohdista kipua useita vuosia. Sittenpä saadaan selville, mikä siellä voisi kipuilla ja rakentaa kuntoutus sen mukaisesti. Jos hän ei osaa siinä auttaa, joku muu ehkä osaa. Saan kuvat ja lausunnon joka tapauksessa itselleni ja voin mennä niiden kanssa vaikka minne hakemaan apua. "Mutta mä olen lähdössä jo sunnuntaina, jos olen", sanon onnettomana. "Niin?" Muistan viime kerran magneettijonon. "Eikö sinne mene vähän kauemmin jonottaa?" Lääkäri pyöräyttää silmiään. "On keinoja... onko sinulla yksityinen vakuutus?" Pyöritän päätä surullisena. "Ja olet opiskelija? No sitten puhutaan sinut halvimpaan magneettiin sisään tänään tai huomenna." Hän nostaa luurin ja soittaa ja esittelee itsensä pelkällä etunimellä ja täksi päiväksi tai huomiseksi on saatava aika... miten niin ei ole, totta kai kiireaikoja on löydyttävä... ei tässä ole aikaa odotella... niin, tänään tai huomenna... ei, pieni alue, jalkaterä ja nilkka. Tajuan tuijottavani tai oikeastaan kuuntelevani työnsä loistavasti osaavan spesialistin verkostoa. Ilmeisesti hän on yksityisen kuvantamisyrityksen hyvä asiakas, koska aika saadaan lopulta raivattua siinä saman tien huomiseksi. "Kello kuusitoista, hyvä, hän tulee lähetteen kanssa."

"Sinä jäät odottamaan sinne, että he antavat sinulle lausunnon saman tien mukaan, ja ceedeen". No niin, kohta minulla on kaksi hienoa ceedeellistä magneettikuvia kehostani. Tämä kuva maksaa kelakorvausten jälkeen vain 180 euroa, edellinen taisi olla seitsemän tai kahdeksan sataa. (Mutta oli toki kahdesta suuremmasta alueesta.) Viimeksi odotin viikon kuvaan ja kaksi viikkoa lausuntoa. Nyt kaikki käy kahdessa päivässä. "Ja miten sitten toimitaan?" kysyn. "Minä katson kuvat kotona koska työt on jo loppu ja soitan sitten sinulle. Sitten puhelimessa päätetään mitä tehdään matkan kanssa." Nyökkään. "Ja se ei maksa mitään erikseen, se kuuluu tähän käyntiin." Varmuuden vuoksi lääkäri kirjoittaa vielä oman numeronsa lapulle. Nimekseen hän merkitsee vain "fysiatri".

Kaikkein kummallisinta asiassa ei kuitenkaan ole se, miten vauhdikkaasti asiat etenevät tai miten täsmällisesti ja systemaattisesti lääkäri tekee kaikki ne diagnostiset testit, jotka hänen pitääkin tehdä poissulkeakseen mahdollisia diagnooseja, ja vielä muutamia sellaisia, joista en tiedä, mitä niillä tarkalleen koetetaan testata. (Potilaana on paljon hauskempaa, kun on lukenut vähänkin anatomiaa. Voi luetella hiljaa mielessään lihaksia ja kalvoja ja luita ja poissulkea itsekin tiettyjä kysymyksiä. Ja silloin kun tehdään jotain, mitä ei ymmärrä, on jännittävää arvuutella, mitähän hän tuolla hakee.) Tai se, että hän nyt vain päättää ottaa tämän ylitöiksi. Kaikkein kummallisinta on, että palpoituaan jalkaani vatsamakuuasennossa, jalkaa sängynreunan yli roikottaen, hän äkisti kesken palpoinnin riuhtaisee jalkaa voimakkaasti traktioon. Nivelet paukahtavat monessakin kohtaa.

"Nouse", hän komentaa. Nousen varovasti. "Nouse ja kävele." Se on aika raamatullista, ajattelen huvittuneena, mutten uskalla kunnolla viedä painoa vasemmalle jalalle. "Astu sille jalalle", hän sanoo käskevämmin. Vien varovasti painoa päkiälle. Odotan saman polttavan tunteen läikähtämistä, jonka tunsin selvästi kävellessäni tuolilta plintille. Sitä ei tule. "Nouse varpaille." Sitä en ole pystynyt tekemään. "Mutta..." Hän näyttää kyllästyneeltä. "Kokeile. Kokeile, sattuuko." Nousen varpailleni tuosta noin vain. Kipua eikä vastusta ei tunnu. Miksi? Tuijotan häntä pöllämystyneenä ja sanon, ettei satu yhtään. Jalka on edelleen sen verran turvoksissa ettei mahdu kunnolla kenkään, mutta kipu on hävinnyt. Voimakas kipulääke, jota käytetään reumassa ja leikkausten jälkeen, on sammuttanut pahimman tulehduksen, ja aamulla jalka on tuntunut levon jälkeen kivuttomalta, mutta alkanut särkeä heti vessassa käymisen jälkeen. Mutta silti, äkkiä täysi liikkuvuus ja kivuttomuus. "Mitä sä teit?" Lääkäri kohauttaa harteita. "Manipuloin sitä vähän." "Joo huomasin, mutta siis mistä tämä... nyt ei satu ollenkaan. Mistä tämä johtuu?" Lääkäri pyörittelee silmiään. "En minä tiedä... se vaan usein auttaa. Ei se ehkä kestä kauan. Mutta joskus ottaa kivun hetkeksi pois." Tuijotan edelleen. "Niin mutta miten... miten se voi?" Lääkäri sanoo: "Käytä silti sauvoja ja syö lääkettä vaikkei sattuisi. Tulehdus voi olla luussa ja se voi murtua, jos sitä rasitetaan."

Nyökkään ja käyn pöydän ääreen ja katson, miten hän kirjoittaa muistiinpanoja koneelle potilasrekisteriin ja miettii välillä miettimistään.

Saan rekisteritulosteen mukaan pyytämättä. Lisfranc nivelten manipulaation jälkeen kävellessä helpotusta. Kotona googlaan, mikä on lisfranc-nivel. Sellaista en muista anatomiasta. Se onkin oikeastaan enemmän toiminnallinen nivel kuin selkeä anatominen olio-ontologinen yksikkö, jossa kaksi luuta artikuloituisi toisiinsa. Se on myös se kohta, josta oikea jalka kipuili silloin kauan sitten ja josta vasen jalkani raksuu ja poksuu ja välillä kipuilee ja on tehnyt sitä lapsesta lähtien. Jo ekaluokkalaisena tiesin, etten aina pysty nousemaan seisomaan pitkään polvi- tai risti-istunnassa oltuani. (Se oli hankalaa, koska kaikissa ala-asteen juhlissa piti olla lattialla niin. Ei ollut tilaa oikaista koipia. Yritin kerran sanoa, että sattuu olla niin, mutta minut vaiennettiin. Sen jälkeen vain yritin kestää.) Vasenta nilkkaa ja jalkaterää piti ruksuttaa vähän aikaa uuteen asentoon, sitten kipu lakkasi ja jalalle pystyi varaamaan ja kangertamaan itsensä lattiatasolta seisaalle.
Ei minun sinänsä pitäisi olla lainkaan hämmästynyt siitä, että perusteellinen äkillistä fraktiota hyödyntävä manipulointi naksuvasta kohdasta auttaa.

Olen vain oppinut ajattelemaan sitä vahingollisena hierojakoulussa. Kysyin nimittäin asiasta, ja minulle sanottiin, että naksuttelu saattaa joskus liiallisena ärsyttää nivelpintoja niin että ne tulehtuvat. Sen jälkeen olen ollut naksuttelematta, ellei ole ollut ihan pakko. Koska olen tiennyt vasemman jalan niin epästabiiliksi, että ilman tukipohjallista meinaan kaatua kaiken aikaa yhdellä jalalla seisonnassa, olen ajatellut, että jalka on jumpattava vähän liikkumattomammaksi, pinkeämmäksi. Ei niin paljon venytyksiä eikä naksuttelua, enemmän voimaa ja tukevuutta. Se vain on vaikeaa, kun jalan päällä kantaa koko kehon painoa ja jokainen askel venyttää niitä samoja kohtia, joiden haluaisi kiristyvän ja lyhentyvän.

Nyt, iltapäivällä, jalka on taas valtava ja turpea ja kivulias liikuus on palannut päkiään. Ei puhettakaan kivuttomasta kävelemisestä tai varpaille nousemisesta. Ikään kuin sinne olisi työnnetty unessa jotain ylimääräistä. Aluksi se tuntui polttavalta kiveltä, sitten hevoskastanjalta ja nyt ehkä takiaiselta. Paranemaan päin, muttei vielä parantunut.

On odotettava huomisiltaan saakka, jotta voi sanoa, meneekö sunnuntaiaamuna lentokentälle pakaaseineen vai ei. Ja onko luvassa pidempi lepo vai jo nopeasti alkava kuntoutus.