Onnellinen neulatyyny

Koska aiempi akupunktoija lähti lomalle pahoitellen, ettei hänestä ole hoitojakson toteuttajaksi, ja akupunktion myötä pahimmat lihasjännitykset jalassa laukesivat kipuilupäivän jälkeen, varaan ajan toiselle akupunktoijalle, nyt suomalaiselle, koska en jaksa etsiä toista kiinalaista hoitajaa, ja sitä paitsi edellinenkään ei kokeillut eri pulsseja tai osoittanut mitenkään ajattelevansa asioita ei-mekanistisesti, kunhan neuloi säären sivun ja jalkapöydän pinnallista peroneaalista hermoa mukaellen.

Tämä on kolmas akupunktoija, jolla käyn, ja taas kaikki on aivan erilaista. Neuloja tulee valtava määrä, niitä pusketaan vaikka minne, pistäminen ei juuri satu ja minua vannotetaan kertomaan, jos johonkin neulaan jää piston jälkeen kipu. Tuntumaa saa olla, muttei kipua. Kun kerron edellisestä kerrasta, hän sanoo, että kuulostaa siltä, että on käytetty karheapintaisia neuloja ja pistää tuikattu hermoon. Eikä laitettu tähän eikä tähän rauhoitusneuloja ensin, vai? Jaa jaa, vai niin. No, hänellä on toinen ideologia. Mahdollisimman sileät neulat ja kivuton pistäminen ja kokonaisvaltaisesti neuloja. Onko vatsanpuruja? Onko ahdistusta kivun pitkittymisestä? Muita huolia? Olenko enemmän unelias vai virkku? Kaikkea voidaan säätää neuloin, hän lupaa. Ja niitä tosiaan tulee, mutta ei se haittaa. Ranteisiin työnnetyt rauhoitusneulat levittävät vatsan ja rintakehän alustalle leveiksi ja raskaiksi, hengitys ei enää kinnaa. Sanon löysästi au, kun kyyneleenkoettajat nyhäistään paikoilleen. (Ne kohdat kumottavat ja sykkivät edelleen.)

Olen niin löysä rupattelija, että on melkein kuin istuisin hoitopedillä hänen vierellään ja katselisin lattiapatjalla makaavaa löysää lurua, joka sulaa sulamistaan neuloihin. Sisään astuessani olen jännittynyt, nyt se kaikki on hävinnyt jonnekin. Tältäköhän lihasrelaksantin pitäisi tuntua, mietin laiskasti ja aavistuksen verran huvittuneesti (minuunhan se ei juuri vaikuta muuten kuin että hengittäminen tuntuu keveämmältä ja jumittamattomat lihakset alkavat antautua venytykseen jo ehkä kymmenen sekunnin kohdalla normaalin puolen minuutin sijaan, ei se mitään oikeaa jumitusta ota pois). Tältäköhän tuntuu ihmisistä, jotka osaavat ottaa päiväunet? Tuntuu kunnon helteeltä, silloin minustakin tulee sellainen, intressitön ja hädätön, kiivaat tuntemukset jonkin tekemisen impulsaatiosta katoavat. Ihanaa. Neulat eri puolilla kehoa sykkivät rauhoittavaa lämpöään. Vasen nilkka rentoutuu hitaasti, lämpiää.

On vaikeaa päästä patjalta ylös. Ei huimaa tai mitään sellaista, mutta ei vain huvittaisi nousta, haluaisi vain nukahtaa siihen, turvalliseen. On kuin makaisi jonkun tutun vieressä, luultavasti seksin jälkeen, ei kiirettä mihinkään, pohjattoman hyvä olla. Nousen kuitenkin ja hymyilen ja maksan ja sovin seuraavan ajan. Jalka tarvitsee tukea, sen tarvitsee rentoutua enemmän. Ja muutenkin... muukin tarvitsee tukea. Mietin ulos astuessani sitä, että akupunktiota voi ottaa vaikka päivittäinkin. Ajatella. Jos opettelisi pistämään itseensä rentousneulat, voisi ryhtyä toiseksi ihmiseksi. Leijun onnellisena samassa neljäntoista asteen tihkusateessa, jota vihasin palavasti akupunktioon kävellessä. Naurattaa koko juttu.

Sitten iskee omituinen tuntemus: on saatava jälkiuunileipää. Nyt. Kävelen kauppaan kuin transsissa ja ostan leivän ja gazpachoaineksia ja nektariineja ja hymyä vuotaa suupielistä ihan kaikkialle sokerikuorrutteeksi, haluaisin suudella väsyneen näköistä kassaa, kävelen kotiin, syön hyvällä ruokahalulla näykittyäni ruokaa haluttomana päiväkausia, leipä maistuu vain niin taivaalliselta, äkkiä en enää pelkää Faunin paluuta, tunnistan taas itseni ja rakkauteni maailmaan ja ihmisiin ja eläimiin ja tapahtumiin, juon yrttiteetä, kellin lakanoissa, nukahdan päiväuneen, joka on raskasta ja lämmintä ja hellivää. Ja kun herään, hätä on edelleen poissa, turvotus poissa, mutta maltan silti levätä, mitäpä sitä huhkimaan tai rehkimään, kun voi vain olla. On kuin helle olisi tullut kaupunkiin, yksityisesti kyllä, mutta tunnen sen selvästi.

Tietysti tiedän, että joskus tämä hälvenee, ainahan tällainen hälvenee. Mutta ei se häiritse, sekään ajatus, tippaakaan. Ylipäänsä, ajatukset eivät häiritse, ruumiintoiminnot eivät häiritse, pieni närästys leivän jäljiltäkään ei häiritse. Tuntuu ihanalta että tulee ilta ja yö ja saa nukkua lisää. Tapahtumia, sen huomaan, en edelleenkään kaipaa. Mutta tämä tila ei tunnu vankilalta, kuten se tuntui eilen. Ei: lepään.

Lepään ikään kuin ongelmia ei olisi keksittykään. Opiaatteja, sanon itsekseni, kehon omia opiaatteja. Transsimatelen laittamaan hieman lisää yrttiteetä. Aika kyöhnää jäseniini paksuna, leveänä, tankeana, lämpimänä, kitkaa liikettä, nimeän tilan onnellisuudeksi.

Ontuvan katastrofin tunnustuksia

Olen kyllästynyt jalkaan ja sen kipeytymiseen. Hieron sitä, jumppaan sitä, käyn työnnättämässä siihen neuloja  ja sitä lymfahierotaan. Seuraavaksi siitä vuollaan paloja pois ja kymmenen päivän kuluttua toivon saavani pohjallisen, joka korjaa asentovirheen ja jalka voisi edes teoriassa alkaa parantua, mutta se on vain arvaus, ja olen kyllästynyt ja entä jos sekään ei auta, mitä minä sitten teen. Olen kyllästynyt siihen että koko ajan sattuu ja sattuu, olen kyllästynyt siihen, etten jaksa nähdä ihmisiä, koska aina pitäisi liikkua jotenkin jonnekin ja sadan metrin matka on venynyt marathonin kaltaiseksi koetokseksi. Olen kyllästynyt odottamaan ja makaamaan ja jaksamaan. Olen kyllästynyt siihen, ettei minulla ole mitään myönteistä sanottavaa mistään tai kenestäkään. Olen kyllästynyt olemaan järkevä ja haluaisin sahata koko helvetin jalan irti. Nyt.

Olen vihainen siitä, etten pääse jalan takia matkoille mukaan (vaikka itse teenkin tämän ratkaisun: ei se olisi hauskaa, jalka on liian huonona, ja olen niin vihainen siitä, että maailmassa on tilanteita, joissa on yritettävä olla järkevä ja rakentava ja koettaa ajatella tulevaisuutta ja kuntoutumista), että on niin kylmän pilvinen sää ettei edes parvekkeella voi istua kutomassa, että käyttäydyn huonosti. Olen vihainen siitä, miten paljon taloustöitä kertyy. Olen vihainen siitä, etten uskalla ottaa puheeksi asioita, jotka painavat ja etäännyttävät. Olen vihainen itselleni joka ikinen kerta kun sanon ääneen, etten oikein jaksa, että ahdistaa ja että tämä kaikki tuntuu epäreilulta. Olen vihainen siitä, että minun pitää vain maata ja odottaa tai no, voin kyllä ajaa raitiovaunulla vesijuoksemaan, mutten kutsuisi sitä vielä hyväksi elämäksi vaikka sekin tuntuu melkein pelottavalta koska se ei ole kotona, ja on jaksettava kävellä mäki ylös ja alas ja sattuu mutta altaassa ei satu, se on ihmeellistä, ettei satu vaikka liikkuukin, olen vihainen siitä, että haluaisin olla kärsivällinen, koska toisaalta haluaisin heitellä lautaset ja kupit rikki ja kylvää rahat kadulle parvekkeelta mutta piru vie olen kiintynyt lautasiin ja kuppeihin ja rahat ovat aivan finaalissa. Teen niin tai näin, olen vihainen itselleni, kyllästynyt itseeni, vihainen koko maailmalle ja tälle typerälle kesälle. Olen vihainen siitä, etten voi mennä ja kävellä pitkää lenkkiä koiran kanssa, koska se saisi minut kohtuulliseksi ja hyvälle tuulelle. Enkä voi paeta, ketään tai mitään, en voi valita etäisyyden ottamista, koska minut on pakotettu staattiseksi ja toiset ovat ne, jotka kykenevät lähentymään ja loitontumaan. Voin yrittää ajaa heitä kauemmas, mutta siitäkin tulevan vain yhä vihaisemmaksi itselleni.

Olen peloissani, koska toiset näkevät jatkuvuutta siinä missä minä näen katkoksen, jota on vaikeaa silloittaa. Pelkään, etten enää pysty palaamaan tästä siihen tilaan, jossa pidän maailmasta ja jos en nyt aina itsestäni, ainakin ystävistä ja jaksan ottaa etäisyyttä omiin pahoihin oloihini. Pelkään puhua läheisille koska joka kerta, kun otan asioita puheeksi, tuntuu kuin etäisyys vain kasvaisi. Tai jos jokin kerta lähentyy, jo muutamissa tunneissa läheisyys katoaa ja etääntymisen aistii selkeämmin ja pelkää kaiken loppuvan johonkin typerään kommenttiin, joka kyllä kertoo selkeästi ajatukset sillä hetkellä mutta joka yhtäkaikkisesti heijastaa vääriä tunteita. Pelkään sitäkin että olen alkanut ajatella tunteiden voivan olla vääriä. Se vain tuntuu siltä! Pelkään että alan vihata itseäni tässä kaikessa niin kovasti, että haluan rankaista itseäni. Tai siis pelkään, että teen sitä vielä enemmän kuin nyt teen. Haluaisin esimerkiksi kirkua mutta en anna siihen itselleni lupaa. Olen peloissani siitä, miten usein minun tekisi mieli huutaa ja miten usein koen, etten jaksa enää sekuntiakaan. Koska tietysti jaksan, ei ole vaihtoehtoa. On vain jaksettava.

Olen surullinen kaikesta yllä mainitusta. Olen surullinen siitä, että tuotan ympärilleni tätä nykyä lähinnä harmia, hämmennystä ja masennusta. Ettei minussa ole juurikaan hellyyttä eikä lempeyttä, kärsivällisyyttä eikä hyväntuulisuutta. Että olen eksynyt maailmaan, jota en tunnista. Että käyttäydyn tavalla, jota en ymmärrä edes marginaalisesti. Että tunnen itseni yksinäiseksi samaan aikaan kun käsken toisia kauemmas enkä kykene vastaanottamaan heidän lähestymisyrityksiään. Olen surullinen siitä, etten uskalla puhua kaikista asioista, ja sitten kun uskaltaudun, olen surullinen siitä, että uskaltauduin, koska  sen jälkeen tunnen itseni entistä paljaammaksi ja turvattomammaksi, vaativammaksi ja hankalammaksi ja koen ylittäneeni jonkin rajan, jota ei ehkä olisi sittenkään kannattanut ylittää, koska toiset eivät tunnu sillä tavalla luotettavilta, koska jos he olisivat luotettavia, he ottaisivat tämän kivun pois tuosta vain, eikö niin, tai ainakin olisivat tässä kaiken aikaa, jotta voisin rauhoittua heidän sylissään? (Siltä se tuntuu, ja tunnen itseni pähkähulluksi tällaisen ajatuksen pälkähtäessä päähäni ja se ei tee kommunikointia helpommaksi  ja haluan työntää toiset kauemmas itsestäni, turvaan.)

En ole räjähdellyt ystäville, mutta ei se paljon auta. En oikein meinaa uskaltaa nähdä heitä, mutta olen kyllä koettanut nyt sopia muutaman näkemisen, ettei homma ihan karkaa käsistä. Fauni on matkalla enkä haluaisi soitella hänelle koska se on riesana olemista, mutta toisaalta haluaisin, koska muuten pelkään, etten osaa sanoa hänelle enää mitään kun hän palaa aikanaan. Enkä voi edes jalan kanssa paeta mihinkään! Raivostuttavaa. En osaa nukkua Vompsun vieressä. Sen täytyy tuntua loukkaavalta, mutta en vain yksinkertaisesti onnistu. Yritän toimia reippaasti, mutta kaikki kaatuu. Kutsun entisen pomoni leffaan jotenkin aika lyhyesti ja melkein pomottavaan sävyyn. Viestiä ei tietenkään ollut tarkoitettu hänelle mutta hänelle se yhtäkaikkisesti meni. Hämmästyn hänen vastatessaan. Historioitsijasohvasurffaajat eivät soita eikä heistä muutenkaan kuulu mitään, joten laitan perään kipakan viestin, että heitä kyllä odotti sänky mutta en ole saanut heidän yhteystietojaan joten en voi soittaa. He vastaavat, että heinäkuussahan he vasta ovat tulossa. Mikä tarkoittaa, että koska olen luvannut heille, ettei asunnossa ole miehiä (jostain syystä he vaativat sitä), minun pitäisi jotenkin pyytää Faunia häipymään niiksi päiviksi. Ääh. No, kai hätätapauksessa voin ostaa hänelle taas lentoliput Berliiniin, jota hän rakastaa. Millä rahoilla? Ehkä pystyn siinä vaiheessa jo hieromaan paremmin ja minulla on varaa? En usko, että Faunista olisi ikävää lähteä takaisin Berliiniin, hän on siitä täysin haltioissaan.

Jos täällä ei olisi kahta kissaa ja koira, varmaan hajoaisin vieläkin pahemmin. Niitä kohtaan sentään onnistun olemaan mukava ja luonteva.

Pitää vain jaksaa odottaa, että jotakin tapahtuu. Viimeksi kun jalkani oli näin pahasti hajalla, toinen jalkaterä, jouduin makaamaan ja miettimään asioita läpeensä enkä voinut pakoilla niitä. Nytkin tuntuu, että tajuan monia asioita, päivitän niitä, etenen uudenlaisiin tuntumiin ja ajatuksiin. Hetkittäin, aamuisin kun jalka ei ole vielä yön jäljiltä särkyisä, saatan edetä rohkeudessa ja havainnoida ja sanallistaa sellaista, mitä en ole aiemmin kohdannut. Mutta kaikista aamuista sukeutuu keskipäivä ja iltapäivä ja lopulta ilta, ja lopulta haluaisin taas huutaa ja heitellä lautasia, mutta mitäpä sekään auttaisi. Ei mitään.

Iltaisin minun on vaikeaa palauttaa mieleen mitään kaunista, ihanaa tai elämästä elämisen arvoisen tekevää. Ehkä tämä tila menee ohi, ehkä ei, mutta alan olla aika väsyksissä, kärsimätön, vihainen, peloissani ja surullinen. Ja tunnistan, äkisti ja pyytämättä, muistikuvista vastaavan moodin sairaalassa viruvista sukulaisista. Heidän vaitonaisen häpeänsä, levottoman tuskaisuutensa, sen miten he eivät jaksaisi kuunnella toisia, eivät haluaisi vieraita mutta valittavat, jos näitä ei ole käynyt. Ja olen hirvittävän pahoillani siitä, miten vähän olen sitä ymmärtänyt nuorempana. Muistan Elnan, jolle ostin kimpun iiriksiä, vaikka kaikki sanoivat, ettei vanhalle kuolevalle naiselle iiriksiä pidä viedä. Sairaalahuoneessa haisi pissa, joka tippui omia aikojaan katetripussiin. Elna ei halunnut katsoa ketään silmiin.

Niin: en tiedä, haluanko minäkään katsoa ketään silmiin, ennen kuin alan tulla varmemmaksi siitä, että jalka on ymmärrettävissä, selitettävissä ja voi parantua. En jaksaisi odottaa sekuntiakaan.

Hermojuurakon kanssa

En tiedä, miksi kipu jalassa välillä pahenee, muttei tuota mitään vaikeuksia havaita näin käyvän. Ehkä olen askeltanut taas ulkona liian uskaliaasti tai jotain. Näissä kohdissa ajattelen kirpeästi fysiatrin sanoja: "Noo ei sen tarvitse aina niin iso asia olla, kyllä jalka voi kipeytyä vaikka ihan siitä että sillä astuu vähän vinoon ja ei se ehkä heti satu mutta siitä tulee pitkä vaiva." Ehkä olen astunut vähän vinoon tai jotain.

Aprikoin pitkään, onko jalka tarpeeksi kipeä asioiden fysiatrilta puhelimitse tarkistamiseen, mutta sitten palautin itseni maan pinnalle: jo se, että mietin, voisinko soittaa, tarkoittanee, että minun on syytä soittaa. Sitähän varten hän sanoi, että soita, jos kipu ei ala kadota. Niin sitten soitan soittoajan vastaanotosta. Fysiatri soittaa takaisin. Hän ei oikein anna puhelimessa suunvuoroa (ja olen huono ottamaan tilaa puhelimessa paitsi jos pitää pelata puhelinmyyntipingistä, sen olen sentään oppinut) mutta pääsemme kuitenkin yksimielisyyteen siitä, ettei tämä ole hyvä asia, että kipu äilehtii ja palaa ja etten pysty pyöräilemään enkä kävelemään kilometriäkään. No, mitä me tälle tekisimme sitten, kysyn. Hän tarjoutuu pistämään kortisonia. Jähmetyn ärtymyksestä: juurihan hän totesi, ettei jalka ole hänen mielestään tulehtunut. Kortisonia pistetään tulehduksiin, niitä sammuttamaan. Ja kun kortisonia pistetään, on tiedettävä, mitä pistää. En ole ollenkaan ilahtunut ajatuksesta, että jo ennestään kulumilla oleva jalka tuikitaan täyteen jänteitä haurastuttavaa ainetta toivoen sen auttavan simsalabim. Jos sitä vaikka osuisi oikeaan paikkaankin. Mutta kipu voi olla heijastekipua muualta, silloin kortisoni ei taatusti auta yhtään mitään. Pitäisi olla jokin teoria kivun syntymekanismista. Ilman sitä en anna pistää.

Yritän jaksaa ymmärtää, että fysiatri haluaa vain auttaa ja että hän koettaa keksiä jotain kipuuni, mutta sattumanvarainen hevoskuurimallinen lääkintä ei ole minun juttuni. Jotain muuta vaihtoehtoa, kysyn. No, manipulaatio voisi auttaa. Kysyn suosituksia hyvästä terapeutista. Heille pääsee kuulemma vain hänen lähetteellään, sitten pitäisi tulla vastaanotolle. Ei niille pääse ilman lähetettä. Ei vai, ajattelen. Ja varmasti pääsee. En varmasti rupea maksamaan yli satasta siitä hyvästä, että saan lähetteen ja siinä kaikki. Etenkin kun pidän ihan mahdollisena, ettei jalka parannu siitä syystä, ettei ole yhtään jalkinetta, joka tukisi sitä. Vanha pohjalliseni kipeyttää sen kaikista tehokkaimmin, ja minulle tehdään paraikaa uusia pohjallisia. Ehkä jalka onkin pohjimmiltaan ärtynyt vanhasta pohjallisesta, se kipu siinä kohden alkoi nimittäin silloin kuin sain ne pohjalliset. Aluksi särkien, mutta se meni uuteen asentoon totuttautumisen piikkiin. Sitten särky laantui ja on palannut satunnaisina vihlaisuina takaisin vain silloin tällöin, suuren kuormituksen yhteydessä, tänne saakka, jolloin särky on jatkuvaa. Miten jalat paranisivat ilman sellaista pohjallista, joka antaa niille mahdollisuuden parantua, olla kramppaamatta ja turpoilematta? Huomaan puhelimessa vetäytyväni vähän taaksepäin: minusta tuntuu, että puhun sellaisen ihmisen kanssa, joka ei nyt tiedä, mistä on kyse, mutta koettaa siitä huolimatta keksiä keinoja kivun taltuttamiseen. No, sellainen olen tietysti itsekin, mutta sillä erotuksella, etten koeta rahastaa teorioillani ja keksinnöilläni. Entä muuta, mitä voisin tehdä? Noo, sanoo fysiatri, sitten on tietysti semmoinenkin kuin lymfaterapia.

Selvä, sanon. Aloitan sitten sillä. Minun äitini kun on lymfaterapeutti. Mitä? kysyy fysiatri. Äiti lymfaterapeutti? Kyllä vain, vastaan. Aloitan siis siitä. Kiitoksia. Aloita äidistä, hän vastaa edelleen pasmat sekaisin. Jos äiti ei auta, sitten vastaanotolle. Selvä, sanon. Kiitoksia ja näkemiin.

Jälkeenpäin mietin, miksi ihmeessä tässä on taas yksi lääkäri, joka ei voi sanoa ääneen, ettei hän tiedä, mistä on kyse. Ei se niin kauhealta tuntuisi. Kyllähän minä sen muutenkin kuulen. Ehkä hän ajattelee, että toiveikkuuteni katoaisi tai jotain. Ehkä olisi pitänyt aloittaa puhelu sanoen, että toiveikkuuttani ei kannata koettaa suojella, koska se on varsin resistenttiä tietämättömyydelle tilanteesta, sillä se nyt sattuu olemaan se seikka, johon olen harjaantunut ensimmäisessä tutkinnossani. En minä halvaannu siitä, etten tiedä, mitä tapahtuu. Ehei. Sen kun mukellan eteenpäin kysymysten kanssa.

Koska koko vasempaan jalkaterään lyö sähköiskua aina kun hieron m. extensor digitorum longusta, ja muutenkin peroneushermon hermottamat lihakset vetävät kramppiin, päätän aktivoitua potilaana ja ottaa ohjat omiin käsiin. Olen lukenut äskettäin lyhyen artikkelin siitä, miten akupunktio näytti saavan eräässä tutkimuksessa paikallisen lihasatrofian pysähtymään ja lihaksen vastaamaan paremmin hermoimpulsseihin; vasen peroneus longus on yksi ilkeistä kohdistani, kuiva, lähes jänteeksi kurpahtanut kivulias pikku käppänä, jota kiusaan jumpaten ja hieroen. Ehkä se painaa peroneushermoa? Päätän kokeilla akupunktiota. Olen käynyt siinä kerran ennenkin, mutta haluan nyt ehkä toiselle terapeutille, mieluiten jollekulle, joka on opiskellut sen teoriaa omalla äidinkielellään. Googlailen ja lopulta löydän hyvän kuuloisen pistäjän.


Se onkin melkoinen kokemus. Koska koipi on sen verran ärtynyt, että kesätuulikin tuntuu puukottamiselta, se ei lainkaan ilahdu siitä, että pinnallisen peroneushermon reitti tähditetään pitkin, taipuisin teräsneuloin. Huudan täysiä ennen kuin edes tajuan huutavani, kyynelet turskuvat silmistä. Akupunktoija koettaa lohduttaa, että sen pitääkin tuntua. Tiedän, nauran paperien takaa. (Hän on pudottanut naamalleni paperia todettuaan kyynelten valuvan korvakäytäviin.) Akupunktoija ei voi tajuta, miksei selkääni ole kuvattu, jos jalkaterässä ei näy magneettikuvassa mitään. Voihan liikehermotuksen häiriö ja sen myötä tullut virheaskellus, turvotus ja kipu olla peräisin paljon ylempääkin kuin nilkasta tai jalkaterästä. Sepä se, vastaan. Niin minäkin sitä ajattelen. Saan hoitoa myös alaselkään. Se ei satu, ei silloin vielä. 


Illalla sitten käynnistyy jokin omalaatuinen prosessi. Akupunktio kyllä selkeästi aktivoi hermoston jollakin tavalla, ja koetan säilyttää kiinnostuksen tuohon aktivaatioon, vaikka oikeastaan kai olen jokseenkin lannistunut siinä hetkessä. Nimittäin jokainen kohta, joka on ollut jollakin tavalla pidempiaikaisesti rikki, ja tässä iässähän niitä alkaa olla rutosti, aktivoituu vaatimaan huomiota. Äkkiä minulla ei olekaan viides MTP-nivel kipeänä ja vaikeaa kävellä sen takia, vaan sen lisäksi koko vasemman jalan ulkosyrjä hehkuu kuumuutta, ristiluu palaa, sen viereen iskiashermon tulehduttaneessa hieronnassa syntynyt kestomustelma tuntuu reiältä suoraan helvettiin, kyynärvarret ja sormien nivelet särkevät, hartiat särkevät, takaraivoa vihloo, vanne kiristää päätä, murtunut lonkka huutaa omia aikojaan ja rasitusvammailleet oikea jalkaterä ja molemmat polvetkin yhtyvät kekkereihin. Janottaa ja kuvottaa samanaikaisesti. Ja palelee, palelee niin ettei siinä ole mitään järkeä. Se muistaa kaiken, kuiskin itselleni maatessani jalat seinälle nostettuna. Se muistaa ihan kaiken eikä ole antanut mitään anteeksi.


Fauni pakkaa matkalaukkua, Vompsu painaa suurta häränpäätään hartiaani ja koetan muodostaa kivuilta kokonaiskuvaa. 

Itken vasta myöhemmin, paljon myöhemmin. Tässä vaiheessa ajattelen nimittäin vielä: no, se on nyt tällainen tämän illan ajan. Kyllä se tästä. Ainahan se kipu hellittää, ennemmin tai myöhemmin.

Aamulla herään siihen, että oksettaa edelleen, janottaa edelleen. Suurin osa haamukivuista, tai mitä ne nyt sitten ovatkaan, on kadonnut. On enää kipu jalkaterässä, tiheämpänä ja kiinteämpänä kuin ennen, sekä kipu alaselässä, tuikkiva, uusi tuttavuus. Se menee ohi, totta kai tiedän sen, mutta entä sitten? Se tapahtuu tässä ja nyt, sitä on siedettävä. Fauni käy suihkussa, jännittää iloisesti matkaansa. Toivoisin osaavani jännittää iloisesti hänen kanssaan, mutta kierrän kivun häkkiä levottomana. Kun pitäisi hyvästellä, en osaa kuin sukeltaa piiloon käppyrään peiton alle, koska en haluaisi aiheuttaa huolta itkuisuudellani. Olen luvannut suhtautua ilolla hänen matkansa, ja niin toki suhtaudunkin, mutta olen vain täynnä kipua ja pelkoa enkä osaa piilottaa niitä. Sentään siitä osaan olla tyytyväinen, että tajusin kieltäytyä matkalle lähtemisestä itse. Eipähän tarvitse taas peruuttaa matkaa.

Itkuisuus helpottaa Faunin kadottua, koska sitten on edessä enää selviytymistaistelua, ja se on praktista eikä siinä ole tilaa tunteilulle tai itsensä heikoksi ja osaamattomaksi kokemiselle. Selviytymistaistelu koostuu pienistä murusista, ja haluan pitää muruset mahdollisimman pieninä. 1) Sveitsiläinen vieras, joka haluaisi nähdä kaupunkia kanssani - päätän kommunikoida suoraan, että jalkani on niin helvetti tällä hetkellä, että jos hän haluaa nähdä kaupunkia ja minut, nähköön kaupungin itsekseen ja tulkoon sitten erikseen parvekkeelle juomaan smoothieta ja höpöttämään, jos haluaa minut nähdä, vaikken ymmärrä herra paratkoon, miksi, emmehän me edes tunne, mutta toisaalta, totta kai tapaan ihmisen, joka haluaa tavata jostain syystä minut, enhän voi tietää hänen intuitioitaan, 2) Supertiski - siirryn tiskaamaan sitä heti Faunin lähdettyä jalan karjunnasta huolimatta, koska tiski hermostuttaa enemmän tiskaamattomana kuin tiskattuna ja joskus se kuitenkin on selvitettävä, miksei siis heti, ja sitä paitsi satulatuolilla voi tiskata istuen, mikä ei ole yhtä paha kuin seisten, vaikkei tietenkään yhtä hyvä kuin jalka tuen päällä koholla maaten; en voi maata koko kesää niin.  Sitä paitsi eivätkö naiset ole kautta aikojen kipeillä jaloillaan hoitaneet kotitöitä ja silti eläneet pidempään? Tiskaaminen tuntuu mukavalta vaihtelulta jos ei kipuja lasketa. Toisaalta kivut tuntuvat maatessakin, joten on vaikeaa sanoa, onko siitä mitään haittaa. 3) Improharkat illalla - katson illalla, miltä jalasta tuntuu, ja jos edes viitteellisesti tältä, en vain yksinkertaisesti mene, vaikka se kuuloistaisi kuinka hauskalta jalkaa lukuunottamatta. Nyt on kuunneltava jalkaa. 4) Kissanvessa, parvekkeen kastelu ja imurointi - pyydän Vompsua auttamaan illalla näistä niissä, joita en ole pannut peloissani toimeen sitä ennen. Paljon mahdollista, että teen lopulta kaiken, koska niiden tekemättömyys ahdistaa pahemmin kuin jalan kipu. Kyllähän minä pystyn astumaan jalalle. Se vain ärtyy siitä sen verran napakasti, että tuntuisi hyvältä antaa jalan levätä. 5) Koiran ulkoiluttaminen. Vompsu auttakoon tässäkin. Sen jälkeen kun Vompsu huomenna menee oman juhannuksensa viettoon toisaalle, koiran kanssa on selvittävä itse. Jos jalka on liian paha, alan soitella tutuille. Jos jalka on kestettävissä, onnun korttelin ympäri ja koetan leikittää koiraa sisällä vastaavasti enemmän. 6) Teksasilaiset vieraat sunnuntaina. Siihen mennessä on siivottava. Ison osan siivouksesta voi tehdä satulatuolilla istuen. Jos siivoaa pala palalta, se ei varmasti ole niin rasittavaa. Siivousta voi ajatella myös jumppana tai osana sitä. On vaihdettava lakanat sunnuntaina, sitä se tarkoittaa. Sunnuntaihin on monta päivää. Silloin jalka voi olla jo vaikka kuinka hyvä, jos akupunktio alkaa auttaa. (Toistaiseksi siihen on vaikeaa ottaa kantaa, olen lukenut sellaisiakin todistuksia, jossa hermokipu pahenee parin ensimmäisen kerran jälkeen ja alkaa sitten vasta vähetä.) 7) On varattava seuraava aika akupunktioon. 8) On luettava vielä lisää peroneushermon toiminnasta ja pinnetiloista ja pidemmän päälle tähdättävä siihen, että keksii keinon tehdä palstatyötä niin ettei se rasitu (kyykistyminen painaa ja venyttää sitä). 9) On kestettävä vielä kaksi viikkoa ennen kuin saa nykyiseen jalan tilaan sopivat pohjalliset, joiden pitäisi siirtää painoa pois niiltä päkiän osilta, joihin painon ei kuuluisi keskittyä kävellessä ja seistessä mutta joihin se yhtäkaikkisesti koivessani keskittyy, kuten sekä jalkaterapeutti totesi että kovettumat jalkapohjassa ilmaisivat jo toteamusta ennen. Sitten on kestettävä ainakin pari viikkoa jalan kipuilua uuteen pohjalliseen totuteltaessa.

No nyt sveitsiläinen soittikin - stop siis tehtävälistalle. Hän tuleekin myös yöksi tänne mutta tulee nyt aamulla ensin tuomaan kamansa, joten ilmeisesti imuroin ja pesen vessan seuraavaksi. Pala palalta.

Anteeksi, hermojuurakko. En oikein osaa elää kanssasi.

Tasojen hierarkeologiaa

Erästä keskustelua seuratessani (keskustelun aiheella älköön nyt olko väliä, tämä on vain tapa aloittaa ja sen voisi ehkä leikata pois, jos harrastaisin itsesensuuria, mutta älköön sitä nytkään harjoitettako, joten antaa mennä vaan) tulen mietteliääksi ja alan pohtia, miten keskeistä omalle ymmärrykselleni siitä mitä oikeastaan tahdon on halun eri tasojen erottaminen ja keskinäinen suhteuttaminen. Vaikken usko mihinkään perimmäiseen tai syvään minään tilanteiden ja kasvojen takana - eikö ole hurmaavaa, että suomessakin kasvot tosiaan ovat aina monikossa, ja yksi vastikään lukemani kirja tiesi kertoa, että myös hepreassa on näin; miten eri tavalla voivatkaan aitouden tai kasvojen säilyttämisen assosioida yksikkökasvoiset kansat - huomaan kyllä haluavani pitää tiukan hierarkian eri haluamisen tasojen välillä. On se, mitä haluan ristiriitaisesti erilaisissa tilanteissa, mielialoissa ja moodeissa, ja sitten se, mitä haluan haluta melko päättäväisesti ja yhdenmukaisesti.

En tiedä, onko tällä mitään yhteyttä vaikkapa sosiaalipsykologian luokitteluun arvoista, asenteista ja toiminnasta ja niiden keskinäisistä ristivedoista. Ehkä niinkin voisi ajatella, mutta en nyt ainakaan vielä kykene kytkemään hataraa ajatustani tähän.

Keskustelun seuraaminen (ja samanaikaisesti erään toisen keskustelun käyminen) nosti esiin sen, miten keskeiseksi itse ymmärrän omien välittömien halujen tarkkailemisen ja niiden muovaamisen johonkin suuntaan. En nyt tarkoita, että haluaisin kieltää sen, mitä tunnen ja haluan (vaikka tietysti joskus hetkittäin haluan tehdä näinkin - mutta en halua haluta sitä; tästä tulee monimutkaista!) - ehei, voin aivan mainiosti sallia itselleni aivan pähkähullujen asioiden haluamisen ja tuntemisen ja fiilistelemisen, jopa niistä puhumisen. Tuon tuosta ilmoitan esimerkiksi haluavani karitsojen vetämien munankuorivaunujen tulevan ja kuljettavan minut jonnekin lepäämään. Eihän siinä mitään järkeä ole mutta yhtäkaikkisesti haluan noiden lapsuuden ajan kiiltokuvasta tuttujen munankuorivaunujen tulevan, kömpiä sinne kuoreen lemmikkien keskelle ja vain nukkua ja keinahdella kevätniityillä läpi huolien ja tuskan. Asian hullunkurisuutta ei lainkaan paranna se, että karitsapoloilla ei kiiltokuvassa ole minkäänlaisia valjaita. Ehei, munankuorivaunut seuraavat niitä maagisesti tai sitten karitsojen turpien ympäri kietaistut vaaleansiniset luokille roikkuvat silkkinauhat on tärkätty voimakkaasti ja ne ovatkin voimansiirron väline. Melkoista supertärkkiä. Ja vahva kaula karitsoilla.

Ei minulla ole minkäänlaisia intohimoja karitsojen vetämistä vaunuista puhumisen lopettamiseen tai jatkamiseen. Tarkkailen vain itseäni ja näin näyttää käyvän. Vähän samalla tavalla haluan suhtautua tilanteissa välittömästi esiin pulpahteleviin tunteisiin ja haluihin. (Vaikken tietysti enää tekoihin, jotka voisivat tölviä toisia ihmisiä liian selvästi. Toisaalta toisia ihmisiä tulee tölvineeksi joka tapauksessa joten siksi tuo "liian selvästi". Liian selvällä tarkoitan nyt semmoista, mitä on helppoa ennakoida.) (Ja taas mainittava: asioita ei helpota se, että eri ihmisillä on varsin erilaiset intuitiot sen suhteen, mitä tarkalleen on ennakoitavissa. Tämän opin toisesta kuuntelemastani keskustelusta. Tai no, kai sen jollakin tavalla tiesinkin, mutta se kirkastui taas hetkeksi. Kirjataan muistiin, ennen kuin katoaa jälleen jonnekin sameiden mielikuvien myllerrykseen.) Joskus onnistun hyvin näin tunteisiin ja haluihin suhtautumisessa ja joskus en.

Sen suhteen, mitä haluan haluta, olen sen sijaan melkoinen tiukkapipo. Vaikka annan itselleni anteeksi kerkeästi esimerkiksi sen, että on hetkiä, joina haluaisin ripustautua johonkuhun ja uskoa uskomistani, että tuo toinen ottaa minusta pahan olon pois ja ratkaisee kätevästi ongelmat puolestani silkalla läsnäolollaan (ja vaikka joinakin hetkinä jopa yritän ripustautua käytännössä ja tursun itkua, jos en onnistu; tätä on vaikeampaa sietää kuin paljastumatta ripustautumisen hetkittäistä haluamista, koska tämä on yksien kasvojen menettämistä avaintodistajan läsnäollessa ja saan totisesti olla kiitollinen etteivät ne ole ainoat kasvoni koska muutenhan en voisi sen jälkeen enää ilmeillä millään, mutta yhtäkaikkisesti: kyllä, onnistun senkin antamaan itselleni anteeksi ja jopa häpeämättömästi, erityisemmin katumatta aiheuttamaani levottomuutta enempää kuin päivän tai niillä main, ja olen tästä vielä tyytyväinen, koska mikään ei ole niin rasittavaa kuin häpeäminen, joka tuo jo ennalta vaikeisiin möykkyihin yhden märehtimiskerroksen lisää eikä se nopeuta siedettävämpään suuntaan luovimista vaan hidastaa) niin piru vie, en halua haluta ripustautua kehenkään enkä halua uskoa semmoisia, että joku toinen muka voisi selvittää mielteideni takut. Haluan haluta vapautta ja tasavertaisuutta ja kohtaamista ja väkivallattomuutta ja lempeyttä, sallivuutta ja naurua ja rakkautta, avoimuutta ja muutosta. Ja usein haluankin näitä käytännössä. Mutta en aina enkä kaikissa tilanteissa.

Toisessa keskusteluista tuli esiin vastustaminen. "Vastustan käytäntöä/ideologiaa x." En ole varma, liittyykö tämä tasohierarkiaan millään tavalla. (Oikeastaan mitä väliä varmuudella edes on? Kauhistuttavia nämä automaattifraasit.) Mutta ajallisesti ja temaattisesti se tietysti liittyy, koska tulin ajatelleeksi tasoja ja vastustamista samassa rytäkässä. Kokeillaan. Tai siirrytään toisaalle. (Hyvänen aika, elän passiivissa.)

Luin tämän hämmentävän kannanoton, jossa joku ilmoittaa vastustavansa tiettyä käytäntöä tai ideologiaa. Se oli jännittävä ilmaus. Aloin tietysti saman tien miettiä kuumeisesti, voisinko itse sanoa vastustavani jotakin. Tiedän monien joiltain elämäntavoiltaan valtavirtaisempien tuttavien hahmottavan minut jotenkin raivokkaampana ja vastuvampana kuin olen, koska en tee joitain asioita, jotka tuntuvat minusta vastenmielisiltä. Kuten syö toisten tuntoisten eliöiden lihaa. Tai yksityisautoile. Joskus näistä keskusteltaessa huomaa, että toiset kernaasti attribuoivat itselle jonkin varsin tanakan periaatteen tai vakaumuksen, kun paljon oikeammalta tuntuisi sanoa, ainakin tässä vaiheessa elämää, ainakin tänään, ainakin nyt, tässä mielentilassa (poutaa, jalkaa särkee vaimeasti), että jokin kuulostaa ja vaikuttaa epäillyttävältä ja jollain tavalla vastenmieliseltä ja sitten sitä vain haluaa olla osallistumatta siihen käytäntöön. En voi nykyiselläni sanoa erityisemmin vastustavani vaikkapa lihansyöntiä tai yksityisautoilua, olisiko jotain muuta, ydinvoiman suhteen olen aina ollutkin kiikun kaakun, lentelen holtittomasti itsekin, joten olisin aika huono lentomatkailun vastustaja, ehkä kyse on ennemminkin niistä tympääntyneenä poispäin kääntymisestä. Koetan pohtia, vastustanko turkistarhausta. Ehkä varovaisen myöntävästi, mutta sitäkin jotenkin aika ponnetta. On vain vaikeaa ymmärtää, miksi joku tahtoisi tieten tahtoen sotkeutua sellaisiin käytäntöihin. On monia käytäntöjä, sen myönnän, joihin en mieluusti sotkeennu. Mutta vastustaminen kuulostaa jotenkin aktiivisemmalta, sellaiselta mihin on luovuttaa henkistä energiaa.

Kummallisimmalta tuntuu, kun joku ilmoittaa vastustavansa sellaista, minkä ei itse ajattele vahingoittavan mitään tai ketään. Jollain tavalla varmasti häiritsevän ja provosoivan, kun kerran vastustusta syntyy, mutta noin muuten. Yritän kuvitella, miltä tällainen vastustaminen tuntuisi. Ei, kyllä siinä on oltava taustalla jokin ajatus vahingoittamisesta. Eihän siinä ole muuten mitään mieltä.

Mistä soljun seuraavaan mietteeseen. Muistan nuorempana kyllä vastustaneeni asioita. Tai no, en tiedä, kuinka ponteva silloinkaan olin. Mutta joistain asioista oli kyllä paljon varmempi. Olin varma esimerkiksi siitä, että yksinhuoltajuus oli suuri ongelma ja että avioliiton ulkopuolelle syntyneet lapset kärsisivät lopun elämäänsä ei-toivotun leiman kanssa arpomisesta. Nykyään tämä tuntuu hullunkuriselta, vaikka ystäväpiirini eronneet lapset kyllä oireilivatkin vanhempiensa eroa monin tavoin ja tiedän muutaman ihmisen, joille tieto omasta ei-toivottuudesta on ollut raskas tikki. (Mutta onko se lopulta sen raskaampaa kantaa kuin se, että syntyy toivottuna mutta kehittyy sellaiseen suuntaan, jota lähiympäristö ei osaakaan enää hyväksyä hymyssä suin?) Mistä ihmeestä olin nuo käsitykset imaissut? Olin kovin varma niistä joka tapauksessa. Kotoa kai ne imaisin. Lapsuudenkodista irtautuminen on hämmentävän hidas prosessi. Luin Rosa Meriläisen kolumnin joitain päiviä sitten. Siinä oli pysäyttävä jakso:

Eihän enää kovin moni toivottavasti ajattele, että perustaakseen perheen eli lisääntyäkseen olisi ensin mentävä naimisiin, hankittava vakituinen työ ja omistusasunto. Olisi aika kamalaa, jos vain kristityllä keskiluokalla olisi mielestämme lastenteko-oikeus.

Pysäyttävää koko kohdassa oli tietysti se, että juuri noinhan minäkin olen ajatellut ja päälle kolmikymppiseksi (vaikken kyllä ymmärrä, mitä erityisen keskiluokkaista tai kristittyä noissa asioissa on; omassa tuttavapiirissäni työväenluokka on edennyt paljon nopeammin naimisiin, omistusasuntoon ja vakkariduuniin, eikä kai kirkon jäsenilläkään ole mitään ohituskaistaa näissä asioissa). Nykyäänkin minua hämmentää, että ihmiset haluavat hankkia lapsia ilman noita edellytyksiä, koska lapsen hankkiminen kuulostaa niin valtavalta urakalta, vähän niin kuin pyramidin rakentaminen. Naimisiin meno on ehkä noista triviaalein, mutta se on helppoa todeta, kun on itse naimisissa. Se ei tuntunut triviaalilta, kun ei ollut: ajattelin, että naimisiin menevillä ihmisillä oli jokin aivan erityisen vahva ja varma yhteys, jonka nojalla he uskalsivat luvata sitoutumista. Ajattelin olevani vain niin rikkinäinen itse, etten voinut semmoista ymmärtää ja osata. Ehkä joillakuilla onkin sellainen yhteys, vaikken osaa edes kuvitella, miltä se voisi tuntua. (Maailmassa on niin monia asioita, joiden edessä mielikuvitus horjuu ja hapertuu.) Itse tiedän vain, miltä tuntuu tietää, että nyt tuntuu, että haluaisi elää jonkun kanssa yhdessä elämänsä loppuun saakka, mutten ole ikinä kokenut, että voisin mennä takuuseen siitä, kuinka kauan minulla on semmoinen olo. Ja omaan elämääni vedoten voin sanoa sen, että ainakin osa avioliitoista solmitaan sillä tavalla, ettei vihkikaavan sanoista olla panemassa toista eikä itseä tilille ja molemmat tietävät sen, koska aihe on puhuttu puhki ennen kuin on edetty askeltakaan. Se otetaan pelkkänä yhteiskunnallis-institutionaalisena muodollisuutena, ei henkilökohtaisena lupausaktina.

(Elämä saattaisi olla helpompaa jos ei haluaisi henkilökohtaisissa suhteissaan ilmaista asioita täsmällisesti ja valehtelematta.)

Vakituinen työ ja omistusasunto sen sijaan kuulostavat ihan järkeviltä edellytyksiltä lasten hankkimiselle minusta nykyäänkin. Tai siis - ainakin jos on kokenut samanlaista työelämän retaletta kuin olen itse kokenut ja monen kuun kuukausiansiot tahtovat jäädä asumiskulujen jälkeen enemmän miinus- kuin pluspuolelle, eikä koskaan voi tietää, kauanko saa asua tietyssä asunnossa ja löytääkö mistään toista yhtä kivaa ja edullista, tuntuisi hullun hommalta järjestää siihen saumaan vielä vauva, kun meinaa oma pää räjähtää välillä ihan itsekseenkin. Toisaalta en varmasti osaa sanoa tähän mitään järkevää, kun en osaa oikein kuvitella, millaista olisi haluta perustaa perhe.

Hämmästyin vain huomatessani, miten vankat käsitykset minulla on ollut asiasta, joka kiinnostaa minua noinkin vähän. Ei enää joihinkin vuosiin, mutta aiemmin. Voi luoja, että olen ollut tyhmä ja problematisoimaton. Sitä tarkoitan, osapuilleen, kirjoittaessani siitä, miten hämmentävän hidasta lapsuudenkodista lähteminen on.

Lapsuudenkodissani naimisiin pääsemistä pidettiin jonkinlaisena hyvän naiseuden mittatikkuna. Minun suhteeni toivosta luovuttiin varhain ja se ilmaistiin selväsanaisesti. Nielaisin tämän asenteen pureksimatta vaikka eteninkin siitä kauemmas kotoa muutettuani. Kauemmas: maantieteellisessä merkityksessä, sanallistuksen harvemmin kuulemisen merkityksessä. Niinpä olin hieman hämmentynyt siinä vaiheessa kun ilmoitin omaksikin hämmästyksekseni meneväni naimisiin, ja vanhemmat kakoivat eivätkä oikein osanneet onnitella, ja äiti soitteli vielä muutaman kerran seuraavien päivien aikana ja kertoi, ketkä kaikki sukulaiset olivat sanoneet, etten heistä ole naimisiinmenevää tyyppiä. (Ikään kuin naimisiin mentäisiin vain yhdellä tavalla ja vain yhdenlainen nainen olisi kelpoisa: nätti, ulkonäköön satsaava, ei liian suulas, helposti rakastettava, säyseä, lapsiin menevä.) Järkytyksen yli päästyään he toki olivat iloisia, mutta yhtäkaikkisesti olin jo saanut annokseni hämmennystä ensireaktiosta ja sen esiin nostattamista muistoista. Heidän on oikeasti täytynyt olla hädissään kanssani, kun itsepäisesti pidin kiinni omista arvojärjestyksistäni, kieltäydyin pukeutumasta sievästi ja siivoamasta huonettani ja kehtasin vielä todeta naimattomuudella uhkailtaessa todeta, että asiahan on niin, etten minä huoli ketään, jolle en kelpaa tällaisenaan ja että jos sellaista ei löydy niin anti olla koko jutun. Että mitään miehiähän minä en kyllä ryhdy miellyttämään tai siis tekemään asioita vain sen takia.

(Tietysti vanhemmiten minusta on tullut lussumpi ja nöyrempi ja aina välillä huomaan tärkeiden suhteiden vaikeissa kohdissa ehdottelevani, että minut ehkä kannattaisi siivota ulos kuviosta koska toinen ehkä ansaitsisi jotain parempaa, jotain tasaisempaa ja rakastavampaa ja helpommin rakastettavaa, jotain itsenäisempää ja rakentavampaa ja helpommin lähestyttävää kuin mitä minulla on tarjota. Hupsua: se nöyryys, jota minun haluttiin tuntevan suhteessa vanhempiin, ei toteutunut siinä kontekstissa vaan siirtyi toiseen, jossa siitä ei ilahduta vaan se koetaan ärsyttävänä. Mutta välillä sitä vaan kokee itsensä aika osaamattomaksi ja pelkää pilaavansa toisten elämän tuntemisensa voimakkuudella ja sillä, että haluaa puhua sen kaiken auki, olla piilottamatta hankalia teemoja, ja niitähän riittää. Kyllähän minä pyrin muuttumaan ja tietysti muutun kaiken aikaa mutta joskus se on rasittavan hidasta ja tietoisuuttani raastaa ajatus, että pilaan tämän toisen elämän tällä etanamaisella tahdillani ja pöljillä lähtökohdillani ja kuitenkin haluaisin hänelle kaikkea hyvää, ihanuutta ja vapautta ja lämpöä mutta olen hemmetin kyvytön antamaan sitä tietyissä pisteissä.)

Huomaan ilahtuneena kulkeneeni ympyrän, löytäneeni viimein yhtymäkohdan kahden näennäisen eri suuntaan harottavan teeman välillä: muutos. Haluamisen haluaminen kai voisi liittyä muutoksen suuntaamiseen. Tai sen suunnan tarkkailemiseen. En halua ajatella suuntaamista jonakin sellaisena kuin ratin pyörittäminen tai teen kaataminen kuppiin. Se on paljon vaikeampaa ja epämääräisempää, koska ei ole vielä tietä tai kuppia, jota kohden toiminta suuntautuisi. Ennemminkin: on tarkkailtava ja pantava merkille, ja huomattava, miten eri vaihtoehdot tilanteissa tuntuvat joko ongelmallisilta tai ongelmattomilta haluamisen haluamisen tason suhteen. Haluan haluta vapautta, haluan tässä estää vapautta, ei hyvä, ongelma, epämukava tuntu, kasvojen menettämisen olo, vaikeuksia selittää toiselle, mitä oikeastaan haluan. Haluan haluta kohtuullisuutta, haluan tässä sovitella, se on kohtuullista, hyvä. Mitä teen kun kohtaan ongelman? Puhun siitä, kirjoitan siitä. Sanon toiselle, että kuule, vaikka haluan nämä asiat aasta ööhön, ja vaikka sanon sen ääneen, kun kerran menet kysymään niistä, niin muista, että vieläkin enemmän haluan haluta näin ja näin ja haluan että toimit sen mukaisesti. Se on se, mitä kohti olen menossa, mihin kiinnitän katseen ja minkä sen vuoksi tunnen koko kehossa jo nyt.

Vaikka arkailen sanan "varmuus" kanssa (ja mauton pääni kukkuu ilkikurisesti "varmuusväline"), niin ehkä tuo suunta, tuo määräävämpi taso, lähenee jonkinlaista varmuutta. Tai ainakin käytän sitä ikään kuin olisin varma siitä (mikä ei tietenkään takaa mitään, vrt. aiempi kommenttini aiemmasta varmasta typerehtimisestäni). Käytän sitä jonkinlaisena mittatikkuna. Ei, ei tikkuna. Mittasuuntana. Onko sellaista edes olemassa? Tarkoittaako tuo ilmaus mitään? No mutta, joka tapauksessa, katson, mitä haluan jossain tilanteessa jollakin sanomisella tai teolla edistää, tutkin tuota ohikiitävämpää ja oikullisempaa halua ja katson, sojottaako se samaan suuntaan kuin haluamisen haluamisesta muotoutuva tie. Ja silloin, kun etenen poispäin, olen vielä tarkemman tietoinen siitä, että ei, tämä ei ainakaan ole se suunta, jota haluan haluta.

Ja toisinaan on vaikeaa saada ihmiset vakuuttumaan siitä, että se, minkä sanoo järjissään tai järjiltään olevan näköisenä, hymyillen tai räkää korvistakin itkunsekaisesti valuen, voi olla aivan yhtä järkevää kuin se, että haluaa karitsojen munankuorivaunut hakemaan itsen turvaan nyt. Että tuntuu tältä ja haluan tätä. Mutta että ei. Vaikka haluan sitä, en halua haluta sitä, joten ole kiltti äläkä toimi sen mukaisesti. Sillä jos toimit niin, etenen aivan väärään suuntaan ja saatan eksyä pahan kerran ja, näin meidän kesken, tiedän varsin mainiosti ettei niitä munankuorivaunuja ole muuta kuin kiiltokuvissa joten on ihan turha yrittää viheltää karitsakaksikkoa paikalle pelastamaan pälkähästä. Minne sitä paitsi ohjeistaisin karitsat suuntaamaan, jos ne olisivat yhtä suuntautumattomia ja toimisivat taksiperiaatteella? (Kiiltokuvassa ei lukenut mitään toimintaperiaatteesta ja minua on lapsesta saakka vaivannut, toimiiko karitsavaljakko kuten kirjekyyhkynen vai kuten taksi.) En ainakaan kohti lapsuudenkotia. 


Ei: tarvitsen ihmisiä, jotka uskovat, että voin olla ristiriitainen, haluta ja tuntea ristiriitaisia asioita ja jopa sanoa niitä ääneen ja silti tietää, että jos noudatan halua a halun b sijaan, kiskaisen itseni tiukalle umpisolmulle, josta en omin avoin luikerra tunnistettavaan muotoon. Silti halu a on minussa, tilanteessa, toimissani, jos ei muuna, niin sinä, mitä ei valittu tai paljastettu. (Paitsi että jos se vaivaa minua, se kyllä paljastuu ennemmin tai myöhemmin koska se kärventelee niin kauan että saan puhuttua siitä jollakin tavalla; minun on huomattavan hankalaa vakuuttua yksin siitä, että on okei tuntea jollakin tavalla, jos asia alkaa vaivata. Nykyään en ole kiinnostunut käristymään ja pitkittämään tuskaa, joskus aiemmin olin ja kuvittelin, että asiat simsalabim lakkaavat vaivaamasta ja ratkeavat mutta ei se taida niin mennä. Ainakaan minun kohdallani. Olisi kauhean helppoa lukea vaikka kirja ja vakuuttua mutten osaa vakuuttua niin.)  


Jotkut valitsevat toisen tien: he vaikenevat niistä haluistaan, joiden eivät koe olevan linjassa suurisuuntaisemman tahtomisensa kanssa. Ei siinä mitään väärää ole, en vastusta sitäkään. Mutta joskus heidän kanssaan tuntee itsensä hyvin sekopäiseksi, oppimattomaksi, levottomaksi ja hankalaksi. Eikä ole usein helppoa hahmottaa sitäkään, mitä suuntia he lopulta kuuntelevat tarkimmin. 

Iltapäivä

Aurinko putoaa parvekkeelle. Ultravioletti vioittaa chilien talven aikana sisällä esiin puskeneita ohuita lehtiä. On kesä, se mitä odotetaan talvisin, kuvitellaan pyöräilyä ja kävelyä, naurua ja piknikkejä ja pelleilyä, ukkosmyrskyjä ja lämpöä. Tämä on kesä on alkanut toisella tavalla. Olen mitannut maailmaa kahdella jalalla, joista toinen raksuttaa laskurin tavalla saamaansa rasitusta ja säkenöi jumalien koston tulta. Ei, tuo on sentään liian dramaattista. Mutta joka tapauksessa, toinen jalkaterä muistuttaa pientä, pikkumaista laskuria, joka naksahtaa jokaisella askeleella pahaenteisesti piirun eteenpäin kohti jotakin.

Kohti parantumista, sanon itselleni päivä toisensa jälkeen. Se ottaa aikansa. Viimeksi olin onneton, nyt jo tiedän. Tai miten sen nyt ottaa. Töissä asiakas on lykännyt aikansa alkua puolella tunnilla, joten istun satulatuolilla ja heilutan laskurijalkaa käännellen nilkkaa varovasti. Joka liikkeestä kuuluu iso pamaus. Kävin eilen itse hierojalla, sanon kynsiteknikolle. Hieroja sanoi, että sinullahan on kaksi eriparin jalkaa. No älä, hän sanoo. Et varmaan ollut itse huomannut. En en. Katsotaan nyt, mitä viikonlopusta tulee... tällaista tämä on, viimeksi meni puoli vuotta ennen kuin sen tunnisti jalaksi, sanon. Mutta se puoli onkin pysynyt hyvänä sen jälkeen, mitä nyt varvas murtunut pari kertaa. Eri ihmisillä on eri heikot kohtansa, ajattelen. Isoäidillä ja äidilläkin heikko kohta ovat jalkaterät. Ja ihotulehdukset. Sokeriaineenvaihdunta. Temperamentti. Pää. Sitten lakkaan ajattelemasta heikkoja kohtia, koska en halua ajatella isoäidin kauneusleikkauksia enkä äidin sairaalaan itseään laihduttamista. Me vaan niin haluaisimme, että meitä rakastettaisiin. Turpa kiiinni, pää, sanon päänsisäisesti ja hymyilen kynsiteknikolle ja siirrän puheenaiheen koiriin. Se toimii aina. Yhden kampaajan tukasta on irrotettu lisäkkeet. Nyt hän näyttää vähemmän Barbarellalta.

Talvella, kun jalat tuntuivat ihan normaalin ihmisen jaloilta, istuin takahuoneessa ja luin tenttiin tai referoin esseeseen ja koetin olla muistamatta varauskirjan tyhjiä sarakkeita ja yhtäkaikkisesti toisten pyykkejä viikatessani mietin, miten rahat riittävät. Eiväthän en riitä ilman asiakkaita. Ja nyt kun jalka ei kestäisi mitään, varauskirjan sarakkeet täyttyvät. Vaihdan asiakkaiden välillä kenkiä. Se alkaa tuntua yhtä rutiinilta kuin käsien desinfioiminen, lakanoiden kierittäminen rullaksi ja rullan kiinnittäminen nimikoiduilla teipinsuikaleella odottamaan seuraavaa kertaa.

Asiakas rynnii sisään ovesta ja huohottaa: vain kaksi minuuttia myöhässä! Ponkaisen koivilleni ja viittilöin häntä takahuonetta kohti.

Tänäänkin minun piti mennä töihin, mutta makaan kotona jalan kanssa. Ota rennosti, viestittää takaisin ystävä peruuttaessani aikaa. Se on hyvin sanottu. Otan parvekkeelle soijajäätelön loput ja kaadan seuraksi hieman limoncelloa ja luen vielä kerran Gretkowskan Metafyysisen kabareen (miten voisi olla lainaamatta kirjaa, jonka nimessä yhdistyvät metafysiikka ja kabaree?) ja mietin, että jos oikeasti uskoisi sen allegoriaa, olisi pitänyt pysyä neitsyenä, mutta perse, siinäkin olisi pää hajonnut. Eikä ehkä muulla ole niin väliä. Tai siis on, mutta kuitenkin. Onko silläkään väliä, miten pää hajoaa, jos se joka tapauksessa hajoaa? Mutta ei sitä voi etukäteen tietää, hajoaako se vai ei, vastustelen. Ainahan voi toivoa...

Sitten siirryn toiseen opukseen vilkuillen aina välillä ympäristöäni. Suurin osa kasveista on muuttanut parveke-eläjiksi kesän ajaksi. Olen kaupungilla liikkuessani - se tapahtuu nykyään julkisilla, koska jalka ei kestä pyöräilyä eikä kävelyä ja kestää hädintuskin työtkään; milloin kestää, milloin ei, eikä se juuri ennakkovaroittele - vilkuillut uteliaasti toisten parvekkeita ikkunan läpi ja hämmästellyt sitä, miten harva haluaa oman ulokeviidakon. (Joskus toki myös sisennysviidakon tai nauhaviidakon, mutta enimmäkseen parvekkeet on ulokkeistettu.) Ja muistellut junassa Roomasta Fiumicinoon salakuultua keskustelua, kaksikymppisiä tyttöjä, jotka ovat hämmästelleet Italian parvekkeita, kun niille on laitettu kukkia. Heidän kotonaan parvekkeilla säilytetään kaikkea kamaa. He eivät tarkenna, mutta olen nähnyt lasilaitaisista parvekkeista, kuinka niihin voidaan ahtaa mattoja, pyöriä, jätesäkillisiä talvivaatteita, kulutusoksennusta. (Paitsi että onhan kasvienkin ostaminen kulutusvalinta. Sillä on vain toisenlaiset perustelut.)

En ole vielä ollut niin sairas, etten olisi hammasta purren ja kivun päälle pängertäen raahannut multasäkkejä ja tomaatintaimia, taputellut juurakkoja maan suojiin ja kangennut kastelukannulla vettä janoisille juurille, varsille ja lehdille. Nytkin parvekkeella on viidakko. Sekö on tärkeää, kysyn itseltäni välillä kun suljen kirjan hetkeksi. Onnun sisältä hakemaan pari tyynyä, kellahdan parvekkeen lattialle, nostan pohkeet taittotuolin päälle. Se on tärkeää, vastaan itselleni. Se on tärkeää. Jos se tuntuu tärkeältä, eikö sen silloin tiedä olevan tärkeää? Nyt se tuntuu erityisen tärkeältä, kun en ole juuri päässyt metsiin. Jos minulla ei ole parvekeviidakkoa, joutuisin katselemaan kaiket päivät kivikaupungin kuumia seiniä. Ei niissä mitään vikaa tietysti ole ja pidän niistä enemmän kuin vaikkapa lähiön metsästä. Mutta pidän niistä enemmän, kun on myös viidakko.

Olen illalla pakannut laukun, pakannut lääkkeet ja kipugeelit ja sampoopalan, mekkoja ja muuta roinaa. Olen koettanut pysyä tyynenä sen kanssa, että matkustan pyöräilykaupunkiin kykenemättä polkemaan. Aamulla olen herännyt siihen, että polttava hiekkakäärme on kiertynyt kerälle päkiän sisään, se kehrää omia aikojaan, sen sydän sykkii. Olen istunut sängyssä ja itkenyt ja kysynyt, mitä minun pitäisi tehdä, koska koko päivä on kaavailtu jalan päälle, ja illaksi lento, ja sitten neljä päivää kaupunkilomaa. Olen niistänyt liian monta kertaa pyjamapaidan helmaan osaamatta päättää, mitä tehdä. Huumata itsensä kipulääkkeillä ja vain painaa kivun päälle ja sitten ehkä havahtua vieraassa kaupungissa siihen, ettei mistään tule mitään? Vai jäädä ja huomata jalan jo pian arvostavan lepoa ja rauhoittuvan ja sitten miettiä, olisiko sittenkin pitänyt mennä? Käärme päkiän sisällä on kuitenkin sen verran polttavaa sorttia, että lopulta päädyin inhoamaani järkevään ratkaisuun.

Olen kyllästynyt järkevyyteen ja jalan pikkumaiseen kirjanpitoon.

Olen kyllästynyt siihen jo kauan sitten mutten oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida hiekkakäärmeen pyörteilyyn. Käärmeen, päärmeen, pyörteen. Se tuntuu tosiaan hiekalta, joka on kuumunut auringossa ja kiertyy alas näkymättömästä suppilosta. Hiekasta tulee mieleen tiimalasi, aika, aavikot, kamelien varjot ja tuulenpuhaltamat käärmekuviot. Aallot.

Odotan kesää, parvekkeella on kuuma. Sisällä parvekkeenovesta puhaltava ilmavirta tuntuu liian viileältä ja viiltää hermopäätteitä ärsyyntyneessä jalkaterässä. Kylmää vasten tyksyttää kuuma pyörre. Siityäkö takaisin ulos ultraviolettivaurioittamaan ihon elastaanisäikeitä? En oikein tiedä, muista, ymmärrä, mitä ihmisille sanotaan, miten heidän kansaan oletetaan oltavan.

Alan kadottaa toivon. Gretkowska kirjoittaa siitä aika viiltävästi:

Itse asiassa toivokin on hyvä esimerkki siitä, miten erilaisia kreikkalais-roomalainen ja kristillinen maailma olivat. Pandoran lippaasta putkahtaneesta toivosta tuli ihmiskuntaa kiusaava rutto. Kristinuskolle taas, kenties siksi että sillon niin vahva taipumus marttyriuteen, ihmisiä kiusaava toivo on hyve. (Manuela Gretkowska, Metafyysinen kabaree, suom. Tapani Kärkkäinen, s. 31.)

Enpä tiedä. Mutta huomaan, miten vaikeaksi toivon menettäminen tekee kommunikaation silloin jos pitäisi käsitellä muutakin kuin aivan arkisia asioita. Ne käsittelen ja kestän varsin hyvin. (Jos liikkumisasioita ei lasketa.) Mutta kaikki suunnitelmat ja päämäärien asettamiset tuntuvat jotenkin illuusioilta verrattuna parvekkeeseen, huvipuistosta kuuluviin kiljaisuihin, ultraviolettivioituksiin Short Yellow Tabascon lehdissä. Käärmepyörteeseen päkiässä. Hiljaisuuteen, alistumiseen sille, mikä on.

Koetan nimetä tätä kesäksi enkä onnistu. Mutta onnistun sentään nimeämään tämän iltapäiväksi.

Hiljaisuus

On vaikeaa kuvata hiljaisuutta, joka kietoo sisäänsä elämää. (En halua kirjoittaa, määrittää sen kietovan koko elämää, koko elämä on rakennelma, josta en osaa sanoa vielä mitään, odotetaan että kuolen, sittenkään en sano mitään, parempi olla sanomatta tai haluamatta sanoa mitään niin ei tarvitse mainita kuolemista, joka saa jotkut ahdistumaan ja varpailleen, vaikken tarkalleen ymmärrä, miksi: jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtuu ja eikö ole helpottavaa, että on edes jokin varmuus?) Voisin varmasti kirjoittaa kivun väsyttävän tai jalkaa mahdollisimman hyvin lepuuttavien kenkä-pohjallisyhdistelmien metsästyksen vaativan melkein kaiken älyllisen annettavan. Mutta ei tämä tunnu siltä. On vain hiljaisuus, outo levollisuus, helppous luovuttaa. Kipu ja sen kanssa luoviminen saa katselemaan elämää uudella tavalla. Asuntoa. Tavoitteita. Läheisiä.

Olen sosiaalisessa ympäristössä ja kuuntelen, mitä eräästä muutaman kerran tapaamastani ihmisestä puhutaan hänen poissaollessaan. Meidän tapaamisemme oli noita kummallisia hetkiä, jolloin kaikki osui kohdalleen: arka kysymys, avoin vastaus, tila hengitttää ja edetä, ei mitään piilotettua eikä paheksuttua. Sen kohtaamisen jälkeen olen kunnioittanut kovasti tuota toista, hänen rohkeuttaan ja jaksamistaan. Maailmassa ei liene helppoa edetä silloin, jos kokee tietyt asiat, kuten hän kokee. Jotkut luokittavat hänen kokemustapansa sairaudeksi, jotkut häiriöksi, jotkut - nämä jotka puhuvat - virheeksi, joka oikeuttaa sanomaan, että onneksi siitä ihmisestä päästiin. Se saa minut hyvin surulliseksi ja hiljaiseksi. Minussa on jokin omituinen vika, siltä joskus tuntuu, kun en osaa sanoa, että joo, hyvä että päästiin. Minusta kun ei ole vääriä tapoja kokea. On tapoja kokea, jotka saavat läheiset tuntemaan olonsa niin epämukavaksi, että he etääntyvät. Se on heidän oikeutensa, tietenkin. Mutta silti en osaa sanoa, että tapa kokea, tapa tajuta asiat, olisi yksiselitteisen väärä. Se voi olla kanssakäymistä hankaloittava. Se voi olla toisia syyllistävä ja sikäli ehkä vähän lyhytnäköinen. Mutta väärä. Ei, sitä en osaa ajatella. Se, että kokee asioita tietyllä tavalla ja puhuu niistä kokemuksista läheisilleen - ei, en osaa ajatella sitä vahingoittamisen haluna. Silloinkaan kun se satuttaa. Ainakaan en osaa ajatella sitä minään sellaisena, josta sivullisena olisin pätevä lausumaan, että hyvä kun hänestä päästiin.

Hiljaisuus ilmenee varovaisena vetäytymisenä. Huomaan sellaisen kauden alkaneen, jossa tarvitsen enemmän aikaa vain olemiseen ja lepäämiseen, itseni kuuntelemiseen. Tuntuu oudolta, että hiljaisuus tulee kesällä, mutta on se joskus ennenkin astellut sisään kesän kynnyksellä. Sinä kesänä mietin, mitä teen elämällä. Pyrin yliopistoon mutten jaksanut oikein lukea pääsykoekirjoja, otin mustavalkofilmille kuvia ja vedostin suurille venäläisille valokuvapapereille vanhan ruumishuoneen kellarin pimiössä, pukeuduin valkoisiin miestenpaitoihin, solmioihin ja farkkuihin vaikka olisi ollut kuinka kuuma. Halusin pois.

Nyt en halua pois, mutta huomaan, miten rasittavalta kuulostaa ihmisten näkeminen isoina joukkoina. Voin nähdä ihmisiä kahden kesken, etenkin jos samalla vesijuoksen, mutta juhliminen kuulostaa vain joidenkin toisten asialta. Haluaisin kysyä keholtani, mitä se on nyt keksinyt. Jotain se hautoo. Millaiseksi se aikoo ryhtyä? Mitä sinusta tulee tällä kertaa, ystävä? Ehkä tämä onkin muutoksen tuntu, kulu luissa ja lihaksissa, kalvorakenteiden hiljaista huminaa ja supistelua.

Ja miten hiljaisuus kuulostaa pedaalimaiselta vaikkei ole sellaista, tämä on oikaistava. Eivät tunnut vaimennu, päinvastoin - nyt ne vasta kuulee kunnolla. Joskus kysymykset ja epäilykset tuntuvat vaikeasti elettäviltä ja haluaisin vastauksia. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että kysymysten vastauksiksi sulkeminen sisältää vaaran sokeutua tilanteille. Enkä halua jättää aistimatta epävarmuuksia, onnettomuuksia, tyytymisiä, tyyntymisiä, kohti kurottautumisia. En halua määritellä ja sitten pakottaa havaittua määritelmien mukaisiin askelkuvioihin.

Vesijuoksualtaassa käyn merkityksellisiä keskusteluita ja koska kaikkea taustoittaa hiljaisuus, kuulen ja oivallan tarkemmin. Oivallan esimerkiksi, miten eri tavalla ystävään verrattuna hahmotan ihmissuhteet. (Tai ehkä tämä on vain tapa puhua niistä, ehkä niistä on mahdotonta puhua haluamatta määritellä.) Että välillä saan kiinni itseni samanlaisista ajatuskuvioista, mutta niiden hyväksymisen pointsina on minulla se, etten usko niihin ja että vain totean tulleeni ajatelleeksi niin, epäpätevästi ja ajattelemattomasti, näkemiin, ajatus hyvä, emmeköhän me vielä tapaa, mutta tässä asiassa sinä saat nyt mennä kotiisi. Etten oikein usko, että ihmiset ovat jonkinlaisia pohjimmiltaan. Että he olisivat pelkistettävissä yhteen rooliin ja että riittäisi, että saisin selville, mikä se rooli on, ja sitten voisin päättää, lähestyäkö vai loitotako. Tietysti olen jo kauan ajatellut ihmisiä ennen kaikkea tilanteiden ihmisinä, paljon enemmän kuin ihmisinä tilanteissa, mutta kuulostaa siltä, että tarvitsen tälle uusia sanallistuksia, uusia muotoiluja.

Niin, ja hiljaisuutta.

Italiassa istuin ptikään yksin rannalla muiden vaeltaessa. Luin buddhalaista kirjaa, jonka suljin välillä käsitelläkseni kysymystä, selviänkö psyykkisesti tilanteesta, jossa olen suunnitelmieni ääressä kykenemättä kävelemään niihin sisään, ja kykenemättä teeskentelemään, ettei pettymys vaikuttaisi mielialaani. Aurinko välillä piileksi pilvien takana, välillä hiipi niiden välistä. Aallot jatkoivat ääntään. Rannan pengermät kohosivat suojaavina muureina molemmin puolin, kasvit olivat kiinnittyneet melkein pystysuoraan kallioon hennoin mutta sitkein juurin. Tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin ehkä ikinä ennen. Mutta ei se itkettänyt, ei enää siinä vaiheessa, kun toiset olivat jo menneet. (Yhtä olin pyytänyt jäämään, koska minun oli pelottavan vaikea olla, mutta hän ei halunnut auttaa. Toisia en edes pyytänyt, koska mielestäni minulla ei ollut siihen mitään oikeutta. En halua pyytää asioita, jotka saavat minut ajattelemaan, että itse luultavasti suostuisin pyyntöön mutta sitten marisisin asiasta mielessäni ja ottaisin - kauhistuttavaa kyllä - edes salaisesti pienen marttyyrinroolin.) Oli vain hiljaisuus ja yksinäisyys. Viipyilevä lämpö, meri, meren hiomat kivet ja keramiikanpalaset. Kasvillisuus, pilvet, veden kiertokulku.

Ehkä hiljaisuus on vain jatkoa tuolle rannalle.

Ehkä istun siellä jossain mielessä edelleen, istun ja kuuntelen ja pidän kirjaa sylissä, sormi merkiksi sivujen sisään suljettuna. Nainen rannan toisessa laidassa on riisunut kaikki vaatteet ja litistynyt aurinkopaneeliksi vilttiin, hänen mäyräkoiransa juoksevat aaltoihin ja takaisin. Välillä toinen koirista lähestyy minua, hermostuneet kasvot, uteliaisuuden ja pelon sekainen katse, ulinaa ja karkuun. Ajattelen sitä, minkä olen lukenut jostain kirjasta, jota editoin. Että jos pelkää romahtavansa, voi yhtä hyvin lakata pelkäämästä, koska on jo romahtanut. Ettei kestänyt. Ei se enää siitä muutu. Ja äkisti olen takaisin siellä, mikä kannattelee. Istun kivillä, meren ääressä. Mieli on liian raskas ja hiljainen lukemiseen tai mihinkään pakenemiseen. On vain päivä, ja kivet, meri, istuinluiden alla kiinteä. En putoa, katoa, hajoa. Maa kannattelee, ilma ei lakkaa suomasta keuhkoille pumpattavaa, sydän ei kieltäydy tutummaamasta.

Miten voisin ajatella ihmisissä olevan jotain pohjimmaista, kun solahdan itseni läpi istuinluiden painoksi kivillä, kiven lämmöksi kämmenkuopassa, kirjan paineeksi merkkisormessa, aaltojen ääniksi?

Kun ihmiset kysyvät, millaista lomalla oli, en oikein tiedä, mitä vastata. Millaista? No, rapattuja seiniä. Köynnöskasveja. Muureihin pultattuja ulkolamppuja. Kissa joka istui kukkapenkissä yöllä ryhdikkäänä kehräten itsekseen. Tomaatit ja paprikat oli juuri istutettu suuriin punasavisiin ruukkuihin. Ei sekään varsinainen kesä ollut. Niin, vaeltamaan en päässyt, en tällä kertaa. Ei, minä palasin kotiin. Istuin kivillä ja upposin hiljaisuuteen, jonka keskeyttivät toisten ihmisten ja eläinten äänet, tuulen riepomien puiden äänet, lintujen kirkaisut, meren tasainen pulssi, palava halu kyetä sanomaan jotain kivusta joka melkein salpaa hengityksen.

Ja sen tajuaminen, ettei sille ole sanoja. Ettei melkein millekään, mitä haluaisi sanoa, ole sanoja. Ei sanoja, ei maalattavia kuvia, veistettäviä muotoja, ehkä voisi olla säveliä, mutta en osaa niitä sillä tavalla.

Loppumatka tuntui jollakin tavalla helpottavalta, koska matkalla ei tule ajatelleeksi, että olisi hyvä järjestää tapaamisia ja nähdä ihmisiä. Kotona sellaista tulee ajatelleeksi. Ja törmää hiljaisuuteen. En minä sitä, etten näkisi, jaksaisi ja järjestäisi. Kyllähän minä, hitaasti ja haparoiden, aloitan taas, jos en muuta niin ettei minusta sanottaisi, että hyvä kun siitäkin päästiin. Ehkä ihmiset niin sanoessaan koettavat ilmaista haluavansa tukea hymyjen etsimisessä? Autanhan minä siinäkin, omassa tahdissani. Ei minun ole vaikea nauraa tai itkeä edelleenkään.

Mutta hiljaisuus dominoi, istun rannassa ja käännän sileää kiveä kädessäni. Eikä minulla ole kiire mihinkään. Olen kulkenut pidemmän matkan kuin olisin kukenut, jos jalka olisi kestänyt polkuja vuorten pengermillä, kuin jos olisin kulkenut muiden kanssa, nauranut ja viittilöinyt ja nimennyt kasveja, eläimiä, kyliä, meren eri sävyjä niistä korkeuksista kun se nähdään, ei kuulla.