Ajanilmaukset

Osana opehommia teen täydennyskoulutusta osaamisperustaisuudesta vapaassa sivistystyössä. Teemme työtä ryhmissä, ja kaksi ryhmäläistä on luonut kurssikuvauksensa kielten alkeiskursseista. Kun luen kuvauksia, tajuan selvästi ja kirkkaasti, miksi kielten opiskeluni niin usein meinaa kaatua juuri alkeisiin - kurssien sisältö sisältää tervehdyksiä, perheestä puhumista, maiden ja kansallisuuksien nimiä, sään kommentointia ja ajanilmauksia. (Ajatella, on semmoinen sana kuin ajanilmaus. Melkein punakynäilin ensimmäiseen paperiin sen, mutta kun se toistui muillakin kielenopettajilla, totesin, että tämä on vain itselleni täysin uusi ilmaisu ja ilmeisimmin joillekuille ihan luonteva sana.) En mä puhu sillä tavalla ja noista asioista juuri kenenkään kanssa! Kaikki se vuorovaikutus, jota vaikka netissä on vaikka kenen kanssa - en yleensä yhtään tiedä, mistä ne ihmiset ovat, eikä kyllä kiinnostakaan. Mua kiinnostaa jokin kirjavalehtinen kurkkuyrtti ja niin heitäkin, tai tietyn liikemallin heijastuminen alaselän pehmytkudokseen. Kelloa ja ajanilmauksia, kuten eilen tajusin, en osaa äidinkielellänikään. (Sitä paitsi olen sitä mieltä että äidinkieleni ei ole puhuttu kieli vaan kurkottaminen ja vetäytyminen, eleet ja ilmeet; symbolinen kielikin on toki opittu äidiltä mutta sitä ennen on opittu paljon, paljon tärkeämpi kieli. On jotenkin niin ihmiskeskeistä ajatella juuri puhuttua kieltä äidinkielenä: Se, mikä erottaa meidät muista eläimistä, paitsi ettei edes erota. Mutta silleen karvalakkiversiossa erottaa.) (En ajattele autonomista hermostoakaan "luontona" koska se oloutetaan varhaisvaiheessa.)


Kun oikein mietin, käynkö kenenkään kanssa tuommoista kielten oppikirjojen keskusteluita, niin tajuan, että käynpä sittenkin. Nimittäin jos tapaa jonkun jota ei tunne niin hyvin ja johon ei oikein luota ja jonka kanssa ei olla nähty pitkiin aikoihin, silloin tuo vaihde lähtee päälle. Se on vaivaannuksen leimaamaa keskustelua, jonkinlainen harmistunut velvollisuuskeskustelu, jossa joko ei oikeastaan haluaisi keskustella mutta pitää toisen ohitse vain kävelemistä jotenkin liian tylynä ja epävarmana valintana (tutumpien kanssahan on ihan ok vain moikata hyvillä mielin ja jatkaa matkaa), tai sitten ei oikein osaa keskustella sen ihmisen kanssa, vaikka tavallaan haluaisikin, syystä tai toisesta, ehkä koska toinen on jotenkin vähän pelottava. Ei ihme, että kielten oppikirjojen keskusteluista tulee niin puistattava olo, koska kun merkitykset solahtavat kohdalleen, kokee luissaan ja ytimissään vaivaannuksen ja se sitten assosioituu tuohon uuteen kieleen.


Epämukavuus ei toki ole millään tavalla vaarallista, enkä tiedä, ovatko tällaiset tyypillisiä tuntemuksia tuommoisissa keskusteluissa. Mutta se mikä minua miellyttää kirjallisissa ilmaisuissa, kuten vaikka somessa, on juuri se, ettei tuo kuollut, vaivaannuttava struktuuri ole edessä vähän vieraampien kanssa. He voivat kirjoittaa juuri mitä tarpeelliseksi ja kiinnostavaksi kokevat, ja samoin voin tehdä itsekin. Se vaivaantunut fraasien töpeksintä ainoine oikeine vastauksineen (mitä kuuluu - hyvää; huvittaa edelleen yhden tuttavani närkästys toiseen tuttavaan, joka vastasi täysin luotettavasti "huonoa") ei pääse hämärtämään sitä, että jokaisella on kiinnostavia näkökulmia, ajatuksia, elämäntilanteita.


Introvertin kielikurssilla edettäisiin luultavasti niin, että opeteltaisiin kääntämään jokin itselle tärkeä runo tms. A-saksastakin muistan lähinnä sen runon, jonka läksynä kirjoitin. Ja englantia opin kirjoittamalla runoja ja myöhemmin lukemalla ja keskustelemalla niistä asioista, joista olen kiinnostunut. Harvemmin niistä löytää suomeksi niin paljon informaatiota. Japanissa en ole edistynyt runojen kirjoittamisen tai informaation ahminnan tasolle, koska aakkoset ovat edelleen hakusessa ja olen käynyt epätoivoiseksi niiden oppimisen suhteen; tarjolla on aina kiinnostavampiakin oppisisältöjä kuin "onko tämä häkkyrä ka vai ra" ja kas, aakkosten opettelulle "ei ole aikaa".


Ajanilmaukset sekoitan epäilemättä ihan kaikilla kielillä. Pitäisi ensin tuntea ilmiö, jotta sen voi symbolisoida vakaalla tavalla, ja aika - -

Aponeurosis palmaris ja muita neuroottisuuden merkkejä

Vapaapäivän aamuna herään kuuden pintaan. Vatsaan sattuu ja päässä poukkoilee kasa latinankielisiä termejä ja lihasten insertioihin ja origoihin liittyviä kysymyksiä. Kiinnittyikö esimerkiksi m. palmaris longus muuallekin kuin kämmenen kalvojänteeseen, aponeurosis palmaris? Oliko sillä muita funktioita kuin ranteen palmaarifleksio ja kämmenpohjan jännitys?

Kouluun rentoutuminen on katkennut. Olen jysähtänyt päin seinää. Perjantaina anatomian tunnilla (se tarkoittaa eilistä, vaikka siitä on kokemuksellisesti tuhansia vuosia) ilmoitetaan koepäivä, johon pitää opiskella koko yläraajan luut ja lihakset kaikkine kyhmyineen, kiinnityskohtineen, liikesuuntineen, funktioineen. Ei se kuulosta pahalta päivällä, olenhan jo paiskinut töitä niiden kanssa. Olin kyllä ajatellut, että minulla on aikaa syyslomalla ajaa käden anatomia kunnolla sisään, mutta hyväksyn helposti perustelun, että syyslomalla pitää olla jo muita anatomian haasteita. Selvä, ajattelen päivätajunnassani, sitten tähtään yläraajan täyteen kirjalliseen osaamiseen vasta toiseen tutkintotilaisuuteen, joka on sentään vasta tammikuussa. Kunhan nyt tentti menee läpi ja tulee esiluettua nämä. Valveessa tähän päätökseen on helppoa rentoutua.

Mutta annas kun pääsen jalkapallokentälle pitkästä aikaa. (Varpaani on edennyt sen verran vähäsärkyiseen vaiheeseen, että uskallan kokeilla juoksemista ja potkimista.) Eikös vain tieteellinen termistö ala myllätä päässäni, ja huomaan pallon perässä hölköttäessäni aprikoivani, ehdinköhän nyt sitten viikonloppuna lainkaan kerrata kyynärvarren pinnallisia fleksoreita. Enkä haluaisi olla huolissani näistä asioista, en ollenkaan. Tiedän oikein hyvin, ettei siitä ole ainakaan mitään apua, että alan nähdä painajaisia, säpsähtelen monta kertaa yössä hereille, hinkuan stressissäni rasvaista ruokaa ja sitten kärsin vatsanpuruista sitä ahmittuani. Siitäkään ei ole apua, jos ylikompensoin nollasta sataseen -stressivastetta ja tenttijännitystä ja lyön läskiksi, laiminlyön harjoitteet ja karkaan sijaistoimintoihin. (Harvemmin kyllä niin teenkään, ahdistukseni on aikamoista eikä se oikein salli eskapismia.) Tiedän hyvin, että kaksi viikkoa on ihan hyvä aika valmistautua, jos uhraa asialle vaikka tunnin illassa. Ei silloin tarvitsisi heräillä, tuntea paniikkia, kärsiä oksettavasta olosta.

Mutta kuinka kommunikoida tämä keholle?

Sillä enkö tänä yönä heräilekin tuon tuosta ja enkö kuuden aikaan luovuta pelin ja syö muutaman leipäviipaleen ja omalta palstalta korjatun avomaankurkun ja kaiva esiin anatomian muistiinpanot? Kyllä vain. Turhaanhan minä sängyssä makaisin ja ahdistuisin ahdistumistani. Vakuuttuisiko keho kenties, jos se alkaa huomata, että vähän kerrassaan opin jotakin? Voisiko kehoni joskus ryhtyä uskomaan, että selviän tentistä, olen selvinnyt kaikista tenteistä ennenkin? Mistä ihmeestä tulee tällainen stressivaste, joka ei antaisi nukkua lainkaan? (Äidiltä, vastaa tajunnan laitama. Eihän äitikään nuku. En halua kaikkia äidin tulehdussairauksia, en taatusti.) Mitä pelättävää minulla tarkalleen ottaen on? Että unohdan muutaman kiinnityskohdan tai merkkaan ne väärin kaavioihin? Että sekoitan keskenään pari pikkuista lihasta, jotka voisin käytännön työssä helposti tarkistaa manuaalista työhuoneen kirjahyllyssä? Kuulostaapa vaaralliselta. Mutta pilkallisuus ei auta lainkaan. Tällainen tämä keho vain on tässä ja nyt. Tällainen se on ollut niin kauan kuin muistan. Ja jo sitä ennen, mikäli vanhempiini on uskominen. Intensiivisesti suuntautuva. Mikä tarkoittaa hajamielisyyttä toisaalla. Ankaraa priorisointia.

Se tekee vähän vihaiseksi. Haluaisin priorisoida tietoisesti, vaikken usko mihinkään tietoiseen ihmiseen tai täysimittaiseen rationaalisuuteen. Kehoni vain ottaa jonkin tavoitteen, nyt, tässä, anatomian tentin, ja asettaa sen kaiken muun edelle. Se ei kysele lukemiani tietoja sosiaalisten suhteiden stressinpurkukyvystä tai unen tärkeydestä. Se jyskyttää tieteellisiä termejä, suuntaa koko elimistön tenttipäivää eli lokakuun yhdeksättä kohti. Lokakuun kahdeksas on toinen tentti, mikrobiologiaa. Ei tunnu kaukaa haetulta arvaukselta, ettei se tentti mene ihan nappiin. Siihen ei vain riitä resursseja. Tenttien jälkeen on syyslomaviikko. Valvetavoite voisi olla, ettei stressin lauettua sairastaisi koko lomaviikkoa. Mutta tietoisuuden rajamailla ja tavoittamattomissa vipattava intentionaalisuus ei piittaa tuosta valvetavoitteesta. Saan keskeytettyä sen hetkeksi meditoimalla ja syvähengittämällä, mutta ei se rauhoitu kuin muutamaksi tunniksi kerrallaan. Viimeistään kun unen rentous valtaa koko olemuksen ja valvetajunta sulkee silmänsä, pirullinen suuntautuneisuus alkaa riehua unissa ja herättää niistä keskelle yötä.

Tuntuu hurjalta, että on tietoisesti ilmoittanut haluavansa kouluun ja suostuvansa sietämään näitä tiloja. Kymmenen kuukautta ei ole pitkä aika, mutta unettomina öinä ja ahdistuksessa mitattuna se voi olla aika tavalla.

Ajattelen tuntemiani ihmisiä ja heidän stressinhallintakeinojaan. Muistan entiseni, joka yksinkertaisesti ei tunnu lainkaan kokevan stressiä. Hän saattoi nukkua kesken hirvittävintä rutistustakin päiväunet jonkun sohvalla. Se on minusta ollut aina hurjan ihailtava piirre, koska en osaa ollenkaan kuvitella, miltä tuntuisi elää sellaista kehoa, joka suhtautuu niin suvereenisti stressiin. Tiedän, etteivät omat keinoni ole mitenkään pahimpia mahdollisia ja että olen kehittynyt huimasti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ja että puutteensa on vain siedettävä. Mutta silti tunnen, miten väpätän jossakin rajoilla ja yöllä näen painajaista johtajaopettajan puhuttelusta, jossa hän sättii esseetäni ja sanoo, että kun minulla nyt olisi ollut tilaisuus näyttää kynteni, niin tämäkö sitten on tulos, ja että häntä harmittaa, millainen ääliö olen, ja unessa itkettää, mutta puren huulten sisäpuolta ja koetan näyttää siltä, ettei minua ollenkaan huolestuta asiaintila.

Mitä ovat nämä pelot? Ne ovat jotakin valtavan syvää ja laajamittaista, jotakin minne en ulotu, vaikka kuinka koetan päästä niistä selville ja penkoa painajaisten tunnelmaa. Eikö auta mitään, että antaa itselleen valveessa luvan epäonnistua ja erehtyä? Eikö sillä ole mitään väliä, että asettaa tavoitteensa tietoisesti sellaisiksi, että ne voi saavuttaa ilman mittavia flippaamisia? Kyllä, olen melko varma, että kyse on peloista. Unien tunnelma on pelokas, suuntautumisen intensiteetin yllä häilyy nimetön, kaikenkattava uhka, joka tuntuu painostavan koko oikeutta elää ja hengittää. Huomaan hengittäväni syvemmin ikään kuin olisin koko ajan valmis juoksemaan kohti tai karkuun, tarttumaan, heittäytymään. (Se ei sovi yhteen sen kanssa, millaiseksi stressihengitystä kuvataan: pinnalliseksi.) Nimetön ahdistus.

En tiedä, onko tällä jotakin tekemistä sen kanssa, miten minua on aivan pienenä kasvatettu. Ettei mitään ole annettu ilman äärirajoille ponnistautumista. Onko tämä sitä ahdistusta, että koko ajan on ryömittävä pidemmälle, kurkotettava tarmokkaammin, totta hemmetissä opin nopeasti pikkulapsena ja myöhemminkin, opin monet asiat ennen kuin olisi tarvinnut, mutta onko tämä sen hinta? En osaa olla ajattelematta tätäkin, äidin kertomusta aktivointiharjoituksista, joita tehtiin kaiken aikaa, koska hän halusi lapsensa kehittyvän nopeammin ja tarmokkaammaksi kuin muut. Että oli ryömittävä, jotta sai lelun. Myöhemmin, että oli perusteltava, miksi jokin harrastus olisi hyödyllinen ja kasvattava, jotta sitä sai alkaa harrastaa. (Hauskuus ei koskaan riittänyt perusteeksi.) Miksi? Koska maailma on armoton ja paha ja on ponnisteltava tosissaan selvitäkseen - äidin maailma on edelleen sellainen. Kukaan ei taatusti tule auttamaan. Oliko koskaan mitään tilaa, jossa olisi saanut vain levätä ja olla? Voisiko sillä olla yhteyttä tähän?

Ja - jos nyt tietoisesti annan itselleni luvan asettaa riman matalammalle, suhtautua lunkisti (heh) tenttiin ja oppimiseni hitauteen, kuka antaa luvan tuolle kehon ahdistukselle? Kuka sallii sen hellittävän? Tai mikä? Jokin varhainen, ammoinen maailma, joka on, esikielellinen malli?

Olen puhunut tälle stressille tai pelolle tai ahdistukselle tai automaattisuunnalle kymmeniä tunteja, koettanut tanssin ja juoksemisen ja pilateksen ja vedessä selällään kellumisen kieltä, sylissäpitämisen kieltä, rakastelemisen ja nauramisen kieltä, ontologisten ydinuskomusten sinnikkään kiistämisen kieltä, valeriaanan kieltä, kamomillateen ja kofeiinittoman elämäntavan kieltä, kissojen kanssa nukkumisen kieltä, aikataulujen askartelemisen kieltä, huoahtaen asiantilan hyväksymisen kieltä, toiveikkuuden ja toivottomuuden kieltä (ja epäonnisempina aikoina jopa alkoholin ja sen pihalle oksentamisen ja sillan kaiteella istumisen kieltä, mutta siitä on jo kauan, se on jo joku toinen) mutta se vain puhuu päälle kerran ääneen päästyään. Menee jokin aika, että saan sen pysäytettyä, ja silloinkin tuntuu oikeastaan siltä, etten pysäytä sitä vaan se vain itse päättää väistyä. Se on paljon itsepäisempi kuin eräs päälle puhuva ystävä, jota sentään voi tarttua olkapäistä ja ravistaa lempeästi ja pakottaa katsekontaktiin, jolloin hän muistaa taas, ettei päälle puhuminen ole huomaavaista. (Nykyään jo katsominen riittää.) En ole vielä keksinyt sellaista avainta, jolla tämä ahdistus, tai mikä tämän nimi nyt sitten olisikaan, aukeaisi. Kenties en keksikään. En halua identifioitua siihen, se tuntuu ulkopuoliselta, tunkeilijalta. Joskus aiemmin toki olin yhtä sen kanssa, mutta en enää halua kuolla, ja haluan sen katkeavan.

"Jos et voi voittaa sitä, mikset suostuttelisi sitä liittolaiseksesi?"

Niin, mitkähän ovat realistisia vaihtoehtoja tässä ja nyt?

Kertaan pinnalliset ranteen koukistajat ja sitten kirjoitan tämän tekstin. On minullakin liittolaisia. Unettomuus, nimetön ahdistus, keho joka ei kuuntele mielen tutkimustiedolla holvattuja prinsiippejä, tieteellisiä termejä vuotavat painajaisunet. On ehkä ihmisiä, jotka nauttivat tällaisesta, mutta en kuulu heihin. En edes halua opetella nauttimaan tästä. Ja mietin yhden luokkatoverini toteamusta, ettei hänellä ole lainkaan kunnianhimoa, että hän vain haluaa ammatin, jossa voi elättää itsensä, ja en osaa olla puntaroimatta, että niinköhän tietoinen kunnianhimo on yhtä yleistä kuin tällainen kummallinen automaattisuuntautuminen, kunnianhimo kuulostaa myönteisemmältä, joten toivottavasti se on yleisempää, vaikken siitä mitään oikein ymmärräkään, itsekin olen halunnut aina vain selvitä ja nipin napin riittäisi mainiosti tasoksi, mutta kehoni elää toista elämäntapaa, milloin pääsee vahvoille, se narskuttaa unen hajalle ja suuntaa valvetta armotta.

Jos tässä teenkin jonkin (tietoinen) mieli-keho -jaon, on ihan selvää, ettei minun kehoni tässä jaossa suostu mihinkään passiiviseen rooliin.

En pidä siitä, että tenttijännitys raastaa olemiseni vastapuoliksi, jotka mulkoilevat toisiaan ilkeästi ja tappelevat unen ja valveen resursseista.

Irti päästäminen ja muuta omituista

Kirjoitan ystävälle pitkää kirjettä. Koetan pitää sen lyhyenä, mutta välillä meinaan tempaantua. Jokin minussa kuitenkin pidättelee, koska tiedän, että on parempi puhua sitten pitkään kun hän palaa, istua jossakin puistossa, istua ja puhua ja kuunnella vähintään yhtä paljon, kuulla kuinka sanoo itse asioita, joita ei tiennyt tietävänsä. Kirjoittaessakin se on mahdollista, mutta sitä ei huomaa samalla tavalla. Sen huomaa vasta jälkeenpäin, jos malttaa lukea läpi kokonaisuudessaan sen, mitä kirjoitti. Hämmennys: Onko minulla tämmöisiä ajatuksi? Ihanko todella?'

Ehkä sanan "minulla" voisi poistaa tai ainakin korvata sanoilla "minun ulottuvillani". Eivät ajatukset ole omiani, eivät edes nämä sormet, jotka painelevat näppäinkirjaimia tai kirjainnäppäimiä, miksi toisin on oikein ja toisin muka väärin, kuka ei muka ymmärrä näppäinkirjaimia... mutta ajatukset voivat olla ulottuvillani tai voi olla, etten saa niistä kiinni. Miksi jostakin ajatuksesta ei saa kiinni? Termit voivat olla vieraita tai ne voi käsittää väärin tai sitten on riidanhaluisella tuulella ja saivartelee niiden merkityksen kanssa ja räksyttää päänsisäisesti. (Onneksi sitä enää harvemmin, ajattelen sitä ammattitautina, josta nyt voin kasvaa poispäin.) (Ah, ja sitten alan saivarrella sanasta "minulla", sen omistusoletuksesta... dear, dear.) (Nyt lopetan tästä aiheesta. HETI.)

Koetan pitää kirjeen keveänä, luettavana. Vaikka luettavuus taitaa olla enemmän tilanteen kuin kirjeen ominaisuus, sanojen nälkää.

Takerrun siihen mistä aloitan, vaikka koetan kirjoittaa jostakin muusta, irti päästämisestä. Siitä nimittäin koetan kirjoittaa. Enkä tiedä, onnistunko. (Mutta tiedän, että sinä luet tämän ja ehkä tämä onkin se toinen näkökulma, joka päästää sinut sisäänsä. Mistä sen voi tietää.) Mutta minusta tuntuu, kun olen ajatellut lukemaani päivän tai kaksi ja sulatellut sitä kuten boa jotakin suurta ruhoa, hiljaisena ja tyytyväisenä, auringonläikässä (kyllä vain, myös sateella, sade on minun aurinkoani myös, valokeila, joka tuo ihoni ja kehollisuuteni esiin, tanssittaa), että eikö tässä kaikessa olekin eräs kuvio, suuri ja toistuva ja raivostuttava ja silti kauhean inhimillinen ja ymmärrettävä ja helposti armahdettava, nimittäin takertumisen kuvio, ja että takertuminen on kuitenkin jotakin, jota ei tehdä näpein, ei paitsi silloin kun säikähtää oikeasti jotakin, tämä on mielikuvituksella takertumista, ja että sitä luonnehtii ennen kaikkea yksi pelko.

Mitä enemmän olen puhunut ystävien kanssa aiheesta, sitä selkeämmäksi alkaa käydä, että tämä pelko voisi olla nimeltään "olen vahingoittanut häntä, olen toiminut typerästi, annetaanko minulle enää anteeksi" tai jotakin sinnepäin. Vompsulla pelon nimi on ilman sitalopraamia tai sertraliinia suunnilleen "jälkeeni on jäänyt konkreettinen vana ruumiita, jotka ovat kohdanneet , tuhonsa silkkaa omaa ajattelemattomuuttani ja huolettomuuttani, vastuuttomuuttani" ja omani on ehkä "tuhoan sinut ennemmin tai myöhemmin vaikken tarkoitakaan mitään pahaa, jokin vain menee pieleen, olen ajattelematon ja vähän kömpelö". Se on raivostuttava pelko, koska se hajottaa läsnäoloa tilanteissa. Tarvitaan monta altistusta tietyn ihmisen läsnäololle, hänen jota pelkää vahingoittaneensa, ennen kuin pelko vähitellen löysää puristustaan ja kykenee aistimaan ja päättelemään, että ei, arpi jonka jätin tähän ihmiseen, ei ole kuolettava. Siihen ei ehkä enää tartu aurinko, mutta entäs sitten. Sitä ei huomaa, ellei sitä hakemalla hae.

Kukaan ei ole koskaan särkenyt sydäntäni. Olen tullut surulliseksi, ollut vihainen, tuntenut itseni laiminlyödyksi ja hylätyksi, mutta kukaan ei ole särkenyt sydäntäni. Se on jyskyttänyt sormenpäissä, korvalehdissä, tuntunut riittämättömältä paineessaan joinain huonostinukuttujen öiden aamuina.

Ja ne möykyt, joita minulla on ollut, tai jotka ovat olleet ulottuvillani, hah, tässäpä hyvä itsen piikittelykeino, lempeä ja naurava - niin, ongelmat ulottuvillani - ovat olleet omaa anteeksiantamattomuuttani lähes läpikotaisin. Tietysti sitä on välillä ruokittukin, mutta olen itse päättänyt nielaista vihjaukset ja syytökset ja möykynnyt itselleni, mutta sanonu enimmäkseen ääneen, että minulla on vaikeaa nykyään olla sen ja sen kanssa. Eihän minun nyt tarvitsisi olla huolissani siitä, että ystävä ei vaikka nähdessä hymyile kertaakaan tai vaikuttaa jäykältä ja jotenkin vihaiselta, ei se ole minun asiani, en todennäköisesti saa asiaa muuttumaan miksikään. Se on siinä tilanteessa, niin vain on, voisin silti sanoa, mitä haluan sanoa. Joskus se onnistuukin. (Tänään saan yhden asiakkaan nauramaan hänen syytellessään synkeänä säätä. Menen siihen mukaan ja synkeilen niin antaumuksella, että hän herahtaa nauruun. Ja sitten sanon virnistäen: "Mut puut tykkää!" Ja asiakas nauraa ja kiittää, huiskaisee paperilla. Mikä hänet tarkalleen saa nauramaan, en tiedä. Mutta tulen itsekin hyvin iloiseksi.) Mutta jos toisen vaikeana oleminen tuntuu vaikealta, pian ollaan vaikeuden pyörteessä. Kuka uisi ensiksi rannalle ja ojentaisi naurun nyörin toiselle?

Jotenkin mitä enemmän tätä asiaa pyöritän, minua alkaa pyörryttää. Mihin mieli takertuu? Johonkin kuvitelmaan. (Sen huomaa selkeästi kuvitelmaksi silloin kun havahtuu.) Omaan kuvitelmaan, joka ei siedä päivänvaloa ja jota siksi suojelee tarkasti, piilottaa sen pimeään komeroon ja käy siellä hiplailemassa sitä. Minä olen niin kauhea ihminen, byhyy.

Miten se sopii yhteen sen kanssa, että maailma on tanssi, jossa tuulet kääntyvät ja vuodenajat pyörähtelevät sylipainia ja rusokirsikkapuu niiaa tuulta ja pudottaa sateella terälehdet, ja ihmiset kohtaavat aukioilla ja kaduilla, eleet pulppuavat heistä esiin silloinkin kun sanat pyrkivät kieltämään kaiken? Miten, kysynpä vain! Rusokirsikat eivät odota minulta mitään. Eikä pilvien vana (joka on joskus alhaalla roikkuva tukahduttava peitto). Miksi sitten odotan itseltäni jotakin? Odotanko joltakulta toiseltakin? Ehkä joskus, mutta se on aika haurasta toivomista. Mutta vähemmän, toiset ihmiset, heille on helpompi antaa anteeksi, kun he luettelevat tekemiään karmeuksia, häivähtää hämmästys: mikä tässä nyt niin karmeaa tai vakavaa on? Itsensä kohdalla tekee jonkin kumman poikkeuksen ja tolkuttaa: niinmutku kukaan muu ei voi muuttaa mua, niinmutku jonkun pitää välittää, niinmutku jotakin on tehtävä, en saa satuttaa toisia.

Ja silti satutan toisia, ihan huomaamattakin.

Entä jos en halua satuttaa toisia, mutta jotenkin niin vain käy? Pystynkö päästämään irti surusta ja siitä möykystä, että voi hitto, nyt olen taas kömpelyyttäni jotenkin saanut asiat kaaokseen? En nimittäin usko, että suru ja pelko ovat hyviä opettajia. Eivät ne suuntaa innokkaasti uusiin asioihin. Niiden luota voi paeta, mutta pakeneminen ei ole innokasta. Siitä puuttuu kiinnostus, paneutuminen, se hetki, läsnäolo siinä hetkessä.

Yksi päivä seurasin vesijuoksualtaassa erään miehen edesottamuksia. Hän jutteli kaikille juoksijoille. Jo pitkältä saattoi erottaa, miten moni jäykistyi, lasitti katseensa ja katsoi toisaalle tai virittäytyi vastaamaan tavalla, joka tukkisi toisen suun. Koska eihän se nyt käy, että vesijuostessa jutellaan, ihan tuntematon tyyppi! Aluksi kun en vielä kuullut, mitä mies sanoi, ajattelin hänen ehkä kommentoivan naisten kehoja, sen verran lukossa monen kehonkieli oli. Mutta kun liikuimme hitaasti lähemmäs vastakkaisia kaistoja pitkin, kuulinkin hänen puhuvan säästä! Niinpä kun hän puhui minulle säästä ja säärystimistäni, vastasin ystävällisesti ja helpottuneena. Minusta oli oikeastaan aika mukavaa tulla puhutelluksi sillä lailla. Mutta suurimmasta osasta altaassa olijoita ei selvästi ollut. Ja tulin mietteliääksi, että tajusikohan se mies, miten moni nainen pelkäsi hänen lähestymistään? Mies oli toisen miehen seurassa, ja tälle toiselle puhuessaan hän vaikutti jotenkin soveliaammalta. Kuitenkin kuulin, miten hän puhui ihan samoja asioita tälle toiselle miehelle kuin ohittamilleen naisillekin, niille, jotka jäykistyivät ja olivat hyvin kiusaantuneen näköisiä. Tuo seuramies ei vain reagoinut häneen inhoten, ja siksi silloin hän vaikutti jotenkin - no, vähemmän aggressiiviselta. Se oli jotenkin antoisaa tarkkailua, koska tajusin, miten aggressiiviselta vaikuttaminen riippuu paljon siitä, miten se, jolle puhutaan tai elehditään, suhtautuu saamaansa huomioon. Olisi uteloittavaa tietää myös, ajattelivatko muut juoksijat, ne jotka jotenkin jäykistyivät, että tunsin miehen ennestään tai jotain, koska suhtauduin häneen neutraalin ystävällisesti.

Tietysti he saattoivat ajatella, että olen yhtä kajahtanut, jotakin sellaista he kai ajattelivat nimittäin, puhua nyt vieraille ihmisille noin, miehen puheessa oli oudon soittorasiamainen sävy, jotenkin hieman hysteerinen, sekö heidät säikäytti? Itse olin kuitenkin hyvin tyytyväinen siitä, että yksinkertaisesti päätin olla huolestumatta ja ajattelin, että voin aivan mainiosti jutustella ystävälliseen sävyyn ja että jos tilanne jotenkin kehittyy uhkaavaksi, reagoin vasta sitten torjuvasti. Useimmat eivät tehneet tällaista päätöstä. Ehkä heidän elämänsä on kiireisempää. Minulla on nyt aikaa ja rauha. Tilanteeni on jokseenkin hyvä. Sen pitäisi säteillä toimintaankin, ja tuossa ainakin niin tapahtuikin.

Kummallisinta miehessä oli se, että hän lähestyi kaikkein kärkkäimmin juuri niitä, jotka torjuivat hänet inhoavimman näköisinä. Silti minusta miehen elekieli ei ollut kiusaajan elekieltä. Ei, hän haki kontaktia. Ja minulle hän ei sanonut enää mitään yhden ystävällisen juttutuokion päätteeksi. Kai hän totesi jo saaneensa kontaktin ja halusi sen kaikkiin. Omituinen tapaus, mutta tavallaan hyvin ymmärrettävä. Minulla on joskus ollut miesten suhteen vähän tuommoinen vinouma. No, enää ei kyllä ole. Nykyään kutsun töykeyttä ja varautuneisuutta ihan töykeydeksi ja varautuneisuudeksi, en arvoituksellisuudeksi tai miksi nyt sitä sitten olisin kutsunutkaan. Siitä on niin kauan etten oikein muista enkä ymmärrä, mikä kotkotus sekin lie ollut.

Hmm, ajauduin tähän jotenkin irti päästämisestä.

Ei aavistustakaan, miten.

No, ainakin osaan päästää irti aiheestani... ;)

Toivon, että tänään saan rapatanssia kunnolla Maailma kylässä -festareilla. Tanssiminen on vain niin ihmeellistä. Se päästää irti kaikesta siitä, mitä on oppinut aikuisesta liikkumistyylistä. Haa, äkkiä kädet heiluvat, jalat rummuttavat, pää kallistelee, torso lieruaa eestaas.

Joskus herkkinä hetkinä minua itkettää se yksi lause, jonka mukaan ainoastaan Merleau-Ponty tanssi kaikista niistä sen ajan ranskalaisista filosofeista... Voiko se olla totta? Tuntuu kauhealta ja synkeältä. Mitkä ovat ne ajatukset, jotka estävät kehoa liikahtelemasta musiikin tahtiin, sulautumasta siihen, tulemasta yhdeksi tilanteen ja koko maailman kanssa? Ovatko ne samoja tai sukua niille, jotka äkkiä räväyttävät kesken ilon ja innostuksen silmien eteen tuomiopäivämäisiä näkyjä, joissa ystävät suuttuvat ja pyörittelevät päätään, jälkeen jää loukkaantuneiden ja kauhistuneiden ihmisten vana ja jossa inhoaa itseään elämänsä loppuun saakka?

Miten turhia ja vahingollisia ajatuksia.

En erotu muille niin, en pistä esiin maisemasta, olen osa ihmismassoja tai puiston kasvillisuutta, melkein kiinnikasvanut siihen. Kuljen puiden lomitse ja alitse ja katselen rastaita ja oravia ja kukkia ja huolestus lakkaa.

On myös ihmisiä, joiden kanssa en tunne huolestusta.

Heidän seuransa tekee hyvää, auttaa päästämään irti. Havahtumaan, ravistamaan tomua turkista. Näitä ihmisiä ei ole paljon, mutta muutamakin saa aikaan paljon.

Tulkinta

Kun ystävä täyttää vuosia, saa vakiviran tai lapsia, tuollaisia asioita, joita halutaan juhlia, hänelle on mukavaa laittaa sana tai pari jostakin viisaasta opuksesta. Kun istuu kortin ääressä tai facebookissa, ei usein koe osaavansa sanoa yhtään mitään järkevää. Siksi kai on satuja ja runoja. Paitsi että ne pelastavat mykkyydeltä, ne muistuttavat riemastuttavasti siitä, että jos en ymmärrä ystävää, en ymmärrä tekstiäkään.

Tarkoitan tätä: Muistan, että siinä ja siinä runossahan sanotaan juuri jotain sellaista, mikä voisi havahduttaa tämän ihmisen havaitsemaan jonkin ihailtavan puolensa. Tai kenties olemme vastikään puhuneet jostakin pulmasta, josta tässä runossa sanotaan jotakin myötätuntoista ja levollista. Tässä mieleenpilkahtamisen vaiheessa olen vakuuttunut siitä, että totta kai siinä kohdassa tapahtumat menevät juuri tavalla, jonka muistan.

Mutta kun menen runohyllylleni ja kaivan kirjan esiin (suurin osa saduista on niinikään runohyllyssä) ja lehteilen oikean sivun, huomaan tekstin olevan aivan toisenlainen kuin oletin. Varmuudesta on tullut oletus. Ei auta kuin etsiä jokin toinen tekstinkappale.

Voisin tietysti pahoittaa mieleni muistini huonoudesta, mutta ketä se hyödyttäisi? Saatan harmistua hetkellisesti, jos on kiire ja kengätkin jo jalassa ja huulipunaa ja minuutin päästä pitäisi juosta katua pitkin, mutta kun löydän jonkin siedettävän fraasin, unohdan harmistukseni. Kun sitten juoksen juhliin, minua hykerryttää tulkintani. Sillä olen saanut nähdä "väärän" tekstinkappaleen löytäessäni jotakin sellaista, jota en yleensä ikinä lukiessani ymmärrä omakseni: olen nähnyt, millaisia merkityksiä heijastan itse sanoihin ja tarinoihin.

Ei, en ole viaton lukija. Kirjat, elokuvat ja kaikki, mitä näen, ovat täynnä sitä maailmaa, jota jo elän ja hengitän. Kosketus romaanihenkilön käsivarrella on sinun kätesi tässä kyynärvarteni tuntumassa tai se, kuinka näen oman käteni ojentuvan ja koskettavan käsivarttasi. (En ehkä rohkenisi tehdä niin, jos ehtisin ajatella tarkemmin asiaa. Joskus ajattelu tarkoittaa ikuisuuksiin lykkäämistä ja siksi ajattelemattomuuskin voi toisinaan olla hyve.) Minulla on odotukseni, esikäsitys maailman rakenteesta, tuntuma siitä, millaista on astua huoneeseen, joka on täynnä vieraita ihmisiä. Tiedän, miltä tuntuu istua postin portailla puoli tuntia ja odottaa ja pelätä, ettei toinen tulekaan. Mutta en tiedä, tunnetko sinä juuri samalla tavalla, tai onko tämä romaanihenkilö tarkoitettu ajattelemaan asiasta toisin, vähän samalla lailla kuin äkisti jokin yksityiskohta puheeksi otettaessa outous saattaa lyödä ällikällä - kuten että Barthes kirjoittaa siitä, miten junaan ehtimiseen hätäileminen olisi eläkeläisten toimintaa. Minulla on ollut ehtimishätäilyä ainakin ekaluokkalaisesta lähtien enkä osaa kuvitella, millaiselta tuntuisi halveksia tuota hätää siinä määrin, että tukahduttaisi halunsa hätäillä.

Mistä minä tiedän, miltä tuntuu siitä, joka tekstissä astuu huoneeseen tai katselee ulos ikkunasta? Minä tiedän, ja usein tiedän väärin. Tulkitsen, koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole. Ei tekstin kanssa. (Joskus luen jotakin, mitä en osaa kuvitella ja tulen uteliaaksi ja sitten kokeilen asiaa itse. Se ei koskaan taida tuntua siltä, miltä sen arvaisi tuntuvan, tietäen ylittäneensä mielikuvituksensa rajat.) Ihmiset ovat sen suhteen toisenlaisia, heiltä voi kysyä asiasta.

Eikä siltikään voi olla varma, onko kysynyt tarpeeksi ja ymmärtänyt, vai onko taas käynyt niin, että tulkinta on tuntunut niin varmalta (se onkin ehkä tulkinnan oire, ei ymmärryksen, ymmärrys on ehkä empivämpi ja avoimempi uudelleensuuntautumaan?) että on laiminlyönyt lisäkysymykset ja vain heijastanut toiseen oman käsityksensä maailmasta.

Käsityksen, jota ei pääse kunnolla vilkaisemaan muuten kuin silloin, kun paljastuu, että on tulkinnut ja painanut mieleensä jonkin kohdan väärin.