Sanojen lohtu ja ymmärtämättömyys

Viikon imeytyvät jonnekin sekä ennen matkaa että sen jälkeen. Matkalla hetken on aikaa vain olla, kävellä, kipu katoaa, liu'utan sormea kaakelin pintaa pitkin, hämmästelen maan punaista sävyä, rautaoksidiako, tuntuu ettei ole mitään muotoa tälle kaikelle, kävelemiselle ja ihmettelemiselle. Mutta nyt olen taas määrätyssä, määritellyssä, säännellyssä.

Harmaa näyttää lopettaneen näkemisen. Se on kävellyt ovenkarmeja päin ja pudonnut kaapin päältä kömpelönä massana. Se vetäytyy unille, kehrää silitykselle, mutta ei, se ei vaikuta näkevän. Onko kysessä jokin ohimenevä vai pysyvä asiantila? Jos alkuviikosta se jatkaa samaa menoa, menemme eläinlääkäriin. Kärsivän se ei näytä, mutta haluan tietää, mistä on kyse. Kohoneesta silmäpaineesta, ehkä?  Ja jos se kärsii, lopetan kärsimyksen. (Niin sen ajattelen, se on enemmän kärsimyksen kuin sen kantajan lopettamista. On tiloja, joissa kärsimys nielee muun; eutanasia on vastaus niihin tiloihin.)

Haluaisin imaista harmaasta kaikki kivut ja kysymykset. Voin vain silittää sitä ja muistaa ne kerrat, kun olen itse ollut tuskainen ja harmaa on istunut siinä tai maannut rintakehän päällä hetken ja jatkanut sitten elämäänsä ja se on helpottanut, vaikkei silläkään ole kykyä ottaa pois sitä, mikä sattuu.

Paluu kylmempään ilmanalaan manasi esiin flunssan. Kaikki on vähän kivuliasta ja tahmeaa, paitsi asiakastyö. Mutta ei voi vain tehdä asiakastyötä. Sanatkin kyllä lohduttavat. Luen tanssintutkimusta, koska teemme laadullisen tutkimuksen kurssin harjoitustyön tanssista. Ja luen onnellisuudesta, koska se liittyy tutkimuksen työkysymyksiin. Jokin kummallinen nautinto kaikessa tuossa, sanojen pohtimisessa ja jäsentämisessä, referoimisessa ja hitaasti niihin vastaamisessa.

Mutta sitten teen myös haastattelun, haastattelen tanssivaa ystävää. Ystävä kuvaa kokemustaan ja havahdun siihgn, miten hän käyttää termejä seksuaalinen ja seksuaalisuus jonakin pyhälle vastakkaisena tai pyhään mahtumattomana. Ja hämmästyn, koska tajuan äkisti, miten itse käytän noita termejä toisella tavalla, minulle ne juuri liityvät pyhään, siihen kohdentumattomaan rakkauden impulsaatioon, joka paiskaa yli omien rajojen, ulos maailmaan, kontaktiin toisten kanssa. Ja että se, mitä hän kutsuu seksuaaliseksi, on jotain muuta. (Tuskin kuulisin sitä ellen istuisi puolta tuntia hiljaa kuuntelemassa.) Jotain minkä ehkä sanallistaisin, vuorokauden harkinnan ja tekstien järjestelemisen jälkeen, eroottiseksi tai flirtiksi. (Joita en osaa pyhittää, ne ovat liian tietoisia ollakseen pyhiä.)

Ystävän kuunteleminen, haastatteleminen ja litterointi jotenkin konkretisoi kivenkovaksi sen, minkä toki muistan abstraktimmassa muodossa helposti; että usein kun joku sanoo tai kirjoittaa jotain hyvin kummallisen kuuloista, voidaan löytää eroja tavassa määritellä tai mieltää käsitteet. (Eihän niitä yleensä määritellä muulloin kuin silloin kun näitä erimielisyyksiä aletaan perata.) Kuinka usein sitä lopulta tuleekaan edenneeksi väärän yhteisymmärryksen oletuksen siivin? Varmasti enimmäkseen.

Niin, ja sekin on avaavaa, että lukee onnellisuuskritiikkiä ja tajuaa äkkiä, kouriintuntuvasti, että itse asiassa tämä onnellisuus, mitä vastaan kirjoittaja (tässä Sara Ahmed) argumentoi, on jotain sellaista, jota en ole edes ymmärtänyt missään vaiheessa edes mahdolliseksi onnellisuuden lähteeksi tai määritelmäksi. Tai ehkä olen ajatellut, että jollekin muulle semmoinen kai voi olla mahdollista mutta että sekin kanta vaikuttaa jotenkin saavuttamattomalta ja lähestulkoon järjenvastaiselta. (Ja että jos sellaista kannattaa, ei ehkä oikein ole vaivautunut ajattelemaan koko asiaa.)

Asioita ei helpota se, että haravoin kokoon molemmista blogeista tanssia koskevat kirjoitukseni ja koetan tuijottaa niiden lävitse siihen, miten minä tanssin käsitän. Ja tajuan katselevani jotain, mikä on lakannut kauan sitten olemasta mitään yksinkertaista. Mutta ehkä pääsen siihen yksinkertaisuuteen, sitten, ajattelen, kun käyn tämän kaiken lävitse. Ehkä jonakin päivänä en kysy asioita enää vaan vain tanssin.

Minun on vaikeaa kuvitella sitä päivää!

Yhteiskunnallisia päänvaivoja

Jatkan pääsykoepäiväkirjailua, varoitus. (Vaikka tietysti melkein aina eksynkin aiheesta.)

Eilen sain yksityispostia ystävältä, joka oli lukenut edellisen merkinnän ja ihmetteli, miten oikein ymmärrän heteronormatiivisuuden. Hänen kritiikistään tajusin, etten sitä tosiaan ymmärräkään. Tai siis: että sitä on oikeasti mahdollista (haluta) määritellä ja vieläpä tarmokkaasti. En vain ole missään nähnyt aiemmin niin selkeää määritelmää ja siksi koko heteronormatiivisuuspuhe jäsentyi itselleni sekavana, metodologisesti vastenmielisenä hutunkeittona, jossa emansipatorinen intressi jyrää kaiken muun. Vastenmielisyys heteronormatiivisuuspuheen epämääräisyyttä kohtaan oli niin suurta, että koko termi vaikutti kirotulta, vaikka itsessään kaikki syrjinnän ilmiöt tietysti nostavatkin niskakarvani pystyyn ja vaikka pidän tärkeänä, että oppimisympäristöt koetettaisiin tehdä mahdollisimman vähän ahdistaviksi: moniarvoisemmiksi, sallivammiksi, enemmän oppijoiden itsensä tarpeista lähteviksi. Nyt kun minulla on mainio heteronormatiivisuuden luonnehdinta, ymmärrän ehkä enemmän siitä, mitä puhutaan, kun törmään tuohon termiin jossain artikkelissa tai lehtijutussa.

Eipä sinänsä mitään uutta tässä... kommunikaatio on hirvittävän vaikeaa, etenkin kun koetetaan kommunikoida jotain monimutkaista ideaa tai ilmiön mallinnustapaa.

Nyt olen lukenut Hannu Simolan artikkelia, jossa pohditaan suomalaisen kasvatustieteen mahdollisuutta yhteiskuntakritiikkiin ja -analyysiin. Ahdistukseni elää ja voi hyvin, kun materiaali on taas näin yhteiskunnallista. Sillä on ihan selvää, että vaikka kuinka vängyrrän, en oikein osaa tarkastella asioita yhteiskunnallisella tasolla, yhteiskunnallisina riskeinä ja mahdollisuuksina, instituutioiden valtasuhteina ja sen semmoisina. Sille on varmaan syynsäkin, kun en ole opiskellut yhtään mitään, josta voisi saada eväitä tuollaiseen tarkasteluun. Jotenkin en vain onnistu kokemaan valtadiskursseja kiinnostaviksi tai kovinkaan tärkeiksi. Jännä juttu, koska niin moni tuttavani on varsin kiinnostunut juuri tästä tasosta. Minulle se on vähän kuin koettaisi nähdä näkymättömän. Samanlainen fiilis kuin optikolla. Sumua, sumua, sumua. Sojottaako sumu jonnekin? Jaa-a, paha sanoa.

Järkytyn taas lukiessani artikkelia. Tavallaan olen tiennyt noista asioista, sekä kilpailukapitalismin että valtiovallan oppimisyhteiskuntaideologian heijastamista vaatimuksista ja paineista koulutusta kohtaan. Eihän niiltä voi täysin välttyä yliopistolla luuhatessa. Osallistuin opiskeluaikana jopa sellaisen mielenosoituksen koollekutsumiseen ja järjestämiseen, jossa vastustettiin opintoaikojen rajausta. (Minusta opintoajan rajaus ei sovi kovinkaan hyvin yhteen oppimisyhteiskunnan ideologian kanssa. Oppiminen on ainakin omassa tapauksessani varsin hidasta tapahtumista, vieläpä aika riippumatta siitä, kuinka paljon tunteja päivässä uhraan ponnisteluun. Ehkä olen keskittymisongelmainen tai jotain, mutta ainakin minulla on selkeästi tietty aika/määrä päivässä, jonka pystyn omaksumaan uutta virkeänä ja kiinnostuneena, ja vain silloin uuden asian pystyy liittämään aiemmin opittuun, kenties kritisoimaan sekä uutta että vanhaa niiden ristikkäisvalotuksessa, ja vain tällä tavalla opiskeltu tuntuu jäävän mieleen.) Mutta en tietysti osannut nähdä siinä sitä samaa montaa muuta raivostuttavaa taloudellisten "realiteettien" painetta, yhteiskunnallista ulottuvuutta. Ehkä he vastustivat ensisijaisesti valtarakennetta - sitä että kilpailutalous määrää sivistysyliopistonkin tavoitteista, ehkä? - siinä missä minä taisin vastustaa eniten niitä yksilöllisiä tragedioita, joita tuollaisista rajauksista voi seurata. Eiväthän ihmiset ole koneita. Meillä on aika erilaisia valmiuksia oppia.

Tuntuu vähän valjulta, siis, kun haluaa opiskelemaan ainetta, jota on ajatellut oppimistilanteita ja oppimista, oppimismotivaatiota ja koettuja oppimisympäristöjä kartoittavaksi, ja yhdessä pääsykoetekstissäkin heti alkaa sama ahdistava yhteiskunnallinen painotus: Olisi tiedostettava talouden vaikutus. Historian vaikutus. Tuntuu, ettei siihen nyt ainakaan voi olla mitään annettavaa. Ei kertakaikkisen mitään. Mutta toisaalta: oppimaanhan sinne mennään. Ehkä joskus näkymättömästä vielä tulee näkyvää?

Se toisaalta vähän liudentaa ahdistusta, että yhdessä kirjoituksen taulukossa on eritelty kasvatustieteen yhteiskunnalliseen keskusteluun liittyviä asetelmia. Ortodoxiaksi kutusutaan puheavaruutta hallitsevan totuuden (auts!) tukemista, ja se keskittyy tuottamaan tutkimusnäyttöä markkinakurin, managerivallan (auts!) ja erinomaisuuden eetoksen puolesta tilaustutkimuksin ja kannattaa työmarkkinoiden vaatimaa koulutusta. Heterodoxiaksi puolestaan nimetään puheavaruutta vallitsevan totuuden kyseenalaistamista, jossa tutkimusnäyttö suuntautuu markkinakuria, managerivaltaa ja erinomaisuuden eetosta vastaan ja tutkimus ja koulutus luontuvat soveltaviksi, ajantasaisiksi ja kriittisiksi. Kun tarkastelen näitä, hahmotan, että tuskin osaisin kumpaakaan tai ainakaan asetelmana nämä eivät kovin kiintoisalta näytä. Sen sijaan se, mitä alalta toivotaan, on doxan ja puheavaruuden välisen rajan siirtoyritykset. En osaa kuvitella kyllä semmoistakaan, että saavuttaisin "tutkimusnäyttöä joka ylittää orto- ja heterodoxian totuudet" tai että onnistuisin tuottamaan mitään "historia- ja yhteiskuntatietoista, analyyttistä ja synteettistä perustutkimusta". Mutta ehkä voisin luoda muutaman uuden kysymyksenasettelun. Vahingossa. Silkkaa lammasmaisuuttani ja typeryyttäni.

Yksi niistä hupaisista asioista, jotka olen oppinut opiskellessani tähän asti, on äänekkään typeryyden kannatettavuus. Tarkoitan tätä: Kun ei tajua, on kauhean helppoa pitää turpansa kiinni, koska tietää, että kaikki, mitä voisi sanoa, on uncool ja osoittaa hirvittävän selvästi, miten pihalla sitä on. (Ja ainakin se, mitä peruskoulu onnistui minulle opettamaan, on, ettei niin saisi käydä!) Mutta sillä tavalla ei opi mitään, valitettavasti. Ei ainakaan juuri siinä tilanteessa. Sen sijaan jos kyselee tyhmiä ja ajattelee ääneen tyhmiä, ei ehkä saa glooriaa eikä sädekehää eikä hiljaisen mutta fiksun mainetta, mutta toisaalta, päivänvaloon putkahtelee mitä kiintoisimpia oppimisen lähtökohtia. Joskus väärinkäsitykset paljastuvat aika hedelmällisiksikin. Niistä saa käteviä muistisääntöjä. Usein niistä oivaltaa jonkin paljon laajemman kuvion kuin mihin alkuperäinen oppimisen tai tutkimisen ponnistelu tähtäsi. Tai no, ei laajemman, mutta eri kuvion.

Niin kuin nyt esimerkiksi se, etten oikein ymmärrä enkä koe yhteiskunnallisia valtarakenteita, en ainakaan tietoisesti. Ehkä koen ne hämärinä oireina, kuka tietää, mutta en tiedä kokevani niitä, en osaa osoittaa niitä kokemuksestani. Ja uskon, etten suinkaan ole ainoa, jonka kohdalla tämä pitää paikkansa. Tiedän varmasti, etten ole ainoa, joka ei osaa (nyt) virittyä kiinnostumaan niistä. (No, olen esimerkiksi huomattavasti kiinnostuneempi niistä kuin yksikään nykyinen työkaverini tai kukaan lapsuudenperheestäni.) Mitä sellainen tarkoittaa esimerkiksi poliittisesti? Miten se selittää vaikkapa äänestystuloksia? Tai näkemyseroja politiikan suhteen? (Etäisesti kiinnostavaa.) Tulisiko ihmisille antaa koulutuksessaan valmiudet hahmottaa tällaisia seikkoja? Miten heidät motivoitaisiin sellaiseen? (Heh, koetan miettiä, miten motivoisin itseni tällaiseen...)

Toisten äänekäs typeryys se vasta kiinnostavaa onkin. Heidän näkökulmansa ovat niin tuoreita! Kunpa tätä lajia saisi kokea enemmän.

Simola esittää, että kasvatustieteen ydin muodostuisi ihmis- ja yhteiskuntatieteen, didaktiikan ja koulupedagogiikan (joka määritellään taas kerran tavalla, josta en saa kiinni päätä, en häntää; ärsyttävää, kun tietää, että olisi hyvä ymmärtää pääsykoeartikkeleista muutakin kuin rautalankateesi; meinaa lopahtaa opiskelumotivaatio kun ajattelee, ettei kuitenkaan pääse sisään, kun ei ymmärrä hölön pölöä - mutta olkoot, olen ennenkin kokenut itseni jatkuvasti tyhmäksi ja vieläpä motivoitumattomalla tavalla sellaiseksi, ja sen kaiken kuittaavat sitten ne voimakkaat kuohahtavat innostukset, kun jokin ajattelu alkaa aueta ja paljastaa salojaan ja maailman näkee ihan eri tavalla) unionista. Ja että tuon unionin olemassaolo edellyttää yhteiskuntatieteellisesti orientoitunutta tutkimusta kasvatuksesta ja koulutuksesta. Mitä Suomessa ei juurikaan hänen mukaansa ole, ei ainakaan riittävästi.

Mikä ei yllätä.

Tarvittaisiin jokin helppo yhteiskunnallisen näkökulman johdantokurssi. Jokin sellainen, josta voisi saada kiinni, mikä tässä voisi olla kiinnostavaa. Tai siis: minä tarvitsisin. No, nähtäväksi jää, pääsenkö yhteiskunnallisuuskylpyyn samalla tavalla kuin pääsin hierojakoulussa hoivakylpyyn.

Voi kyllä olla, että siihen yhteiskunnallisuuskylpyyn motivoitumisen eteen joutuu tekemään suunnattomasti töitä. Onneksi luvassa on yliopistoliikunta, mitä vetävin ulkoinen palkinto niitä näkökulmanvaihdoksia odotellessa. Keveä huokaus. Hetkittäin mietin, olisiko minusta pysähtymään ja toteamaan, että nämä opinnot saavat nyt luvan riittää. (Moni osaa tehdä niin.) Mutta kun ei näillä vielä onnistu elättämään itseään. Ei ainakaan onnellisena. Liekö sitä sitten onnellinen opiskellessakaan? Ainakin se virittää horisonttia hieman eteenpäin ja se on omiaan lisäämään toiveikkuutta. Muuten on niin vaikeaa hahmottaa, että mikään koskaan muuttuisi, ja sellainen horisontti on valtavan käyttökelpoinen niinä hetkinä, kun tuntuu, ettei enää jaksaisi ja kaikki kaatuu päälle.

Kas, koettaa vielä se päivä, kun havaitsen valtarakenteen. Ehkä.

Ei-etuliite ja koulukirjojen henkilöhahmot

Pääsykoepänttäys jatkuu uuden hierontapaikan neuvottelujen lomassa.

Tänään luen kaksi artikkelia, joista toinen saa silmät lähinnä pullistumaan päästä, koska on vaikeaa saada kiinni yhtään mistään, mitä siinä koetetaan sanoa. (Koettamiseksi se vähän jää ja minua huvittaa se, että vaikka olen päässyt lähilukemisella, visualisoimisella ja eläytymisellä haistille vaikka Leibnizin ja Plotinoksenkin visioista, tämä pääsykoeartikkeli sen kuin sulkee ovensa - se ei kommunikoi.) Tutkija mainitsee, että hänen oli aluksi vähän hankalaa hahmottaa tutkimaansa rakennetta, mutta tekstin perusteella on vaikeaa päästä perille siitä, hahmottiko hän sen lopultakaan. Toinen taas on selkeä ja ymmärrettävä, mutta syvätasolla monia kysymyksiä herättävä.

Keskeisenä käsitteenä artikkelissa on ei-heteronormatiivisuus. Se saa jo alkuunsa vähän säikyksi, koska usein termiä heteronormatiivinen käytetään melko aggressiivisesti. Termi tuntuu läpipolitisoituneelta. Ja se on vähän hullunkurista, koska vaikka en itse täytä mitenkään heteroseksuaalisuuden kriteereitä, en jotenkin onnistu hahmottamaan sitäkään, miten ne normit liittyisivät juuri heteroseksuaalisuuteen. Eihän koulumateriaalissa oikeastaan seksuaalisuudesta puhuta juurikaan, ei kierrellen eikä ainakaan suoraan. Sinänsä monet artikkelin havainnoista ovat tutun kuuloisia ja osa jopa valaisevia - tajuan äkisti, miksi juuri käsityöt ja liikunta esimerkiksi saivat minut vastentahtoiseksi ja kananlihalle, vaikka pidän ja pidin jo lapsenakin käsillä tekemisestä ja liikkumisesta. Opetussuunnitelma kun oli tietyllä tavalla sukupuolitettu ja oletti kiinnostuksenkohteita, joihin ei pystynyt osallistumaan. Mutta en vain jotenkin itse onnistu mieltämään, miten tuo sukupuolitus liittyisi nimenomaan heteroseksuaalisuuteen. Ehkä se johtuu siitä, että olen omissa heterosuhteissani saanut olla vapaammin poikatyttö kuin suhteessa naisiin (romanttisissa suhteissa)?

Lehtonen käyttää hassusti käsitteitä heteroseksuaalisuus ja ei-heteroseksuaalisuus. Hän kirjoittaa, etteivät ne ole identiteettikategoroita vaan laatua kuvaavia käsitteitä, jotka voivat esiintyä päällekäin eivätkä muodosta dikotomiaa: ihminen voi olla molempia, toista tai ei kumpaakaan. Jännittävä tapa käyttää käsitettä ei-jokin. Perinteisempi tapa kai lienisi ajatella, että ei-heteroseksuaalinen tarkoittaa juuri sitä, ettei niin nimetty ole ainakaan heteroseksuaalinen. (Tai laajemmin, että ei-x tarkoittaa juuri sitä, ettei niin nimetty ole ainakaan x.) Juontaakohan tällainen tapa käyttää ei-etuliitettä kenties mannermaisesta filosofiasta? Ehkä joku lukija osaa valistaa tämän suhteen? Ymmärrän kyllä, mitä sillä ajetaan takaa, ettei seksuaalisuutta kuvaavia käsitteitä tahdota määritellä toisiaan poissulkeviksi, ja minustakin se on hyvä ajatus. Mutta jotenkin sitä jää miettimään, ovatko nämä nyt sitten parhaat mahdolliset vaihtoehdot noita suuntauksia kuvaaviksi luokitteluiksi, nämä x ja ei-x.

Tuntuu hupsulta, että lukee jostain aika tutusta asiasta kertovaa artikkelia, mutta silti päätyy rähisemään itsekseen monissa kohdin. Minulle esimerkiksi ei-heteronormatiivisen femiinisyyden malleja on ollut tarjolla vaikka millä mitalla. Ainakin itseäni ovat kiehtoneet aina perheenäiti/seurusteleva nätti nainen/miestennielijä -linjan naiskuvia enemmän vaikkapa ne naiset, jotka ovat polttaneet piippua, maalanneet kasvoihinsa viikset, tulleet ja menneet itä- ja länsituulen määrääminen, asuneet maalla ilman miestä valtavaa eläinlaumaa kaitsien ja niin edelleen. Louska, joka seisoo helmat vedessä ja kalastelee. Jostain näihin kaikkiin tutustui. Varmaankin lukemalla. Koulukirjoissa ei tietysti tämmöiseen niin paljon törmännyt, mutta muutenkin yläasteen ja lukion koulukirjoissa (ala-asteella seksuaalisuutta ja aikuisuutta johonkin itseenkin heijastuvana ei vielä ollut minulle olemassa, joillekin toisille varmasti oli, käyttäytymistä näin jälkikäteen muistellen ja tulkiten, mutta en osaa kuvitella, millaista sellainen olisi siinä iässä, kun se oli itselleni täysin musta aukko) harvinaisen tylsiä tyyppejä. Vaikka jotkut kielen oppimiseen suunnatut materiaalit: en kokenut ongelmaksi sitä, että niissä tyttö seurusteli pojan kanssa (vaikka itse tapailinkin tyttöä salaa enkä osannut kovin vakuuttavasti ihastua poikiin kuten olisi kai pitänyt tai ainakin muut ihastuivat - kerran kyllä ihastuin ja se olikin melkoinen surkuhupaisa farssi kama sutra -lainauskirjeilyineen, eikä varmasti minkään heteronormatiivisen ideaalikäsikirjoituksen mukainen, vaikka kohde sattuikin olemaan poikapuolinen), vaan pikemminkin sen, että ne tyypit olivat niin latteita ja ennalta-arvattavia ja jotenkin aikuisten keksimän kuuloisia loputtomassa tylsyydessään. (Kuka oikeasti nureksii jotain matikannumeron seiskaa tai mikä puheenaihe se nyt, mitä kukin on kesälomallaan tehnyt mökillä? Eivät ne dokanneet tai vetäneet irtariövereitä. Yhden yön suhteista puhumattakaan! Tai mistään muustakaan seksuaalisesta. Jotenkin kuvatuista seurustelusuhteistakin sai sen kuvan, että ne pitävät toisiaan kädestä bussissa ja siinä se kiimainen kliimaksi sitten jo olikin. Ja ainakaan ne eivät halunneet kuolla.) (Hyvinpä se sopi siihen maailmaan, jossa ystävä pakotettiin seksiin kaksitoistavuotiaana pyöräkellarissa tai toinen kaveri viilteli käsivarsiaan kroonisesti ja jätti koulun kesken. Ja kaikki pelkäsivät aktiivisesti kilahtavansa ja joutuvansa suljetulle osastolle. Jonkinmoista vakkautta kai minussakin oli, kun tämmöisiä kansia löysin...)

Sekin tuntuu oudolta ajatukselta, että koulussa odotus olisi, että kaikki muut ainakin ovat heteroseksuaalisia. Ehkä tästä on annettava kunnia ala-asteen opettajalle, joka homoksi nimittelyn jälkeen pisti meidät kuuntelemaan, mitä se homous oikein tarkoittaa ja miten homoseksuaalit harjoittavat seksiä. Siinä taisivat kuumottaa pahimpien nimittelijöidenkin korvat. Opettaja myös sanoi, että tässäkin luokassa on varmasti ainakin muutama homoseksuaali mutta ettei sitä päältäpäin voi arvata ja ettei se ole mikään haukkumisen aihe. Minusta koko juttu kuulosti ällöttävältä, koska kaikki seksuaalisuus kuulosti siinä iässä ällöttävältä. Mutta homoseksuaalisuus kuulosti sentään hivenen vähemmän ällöttävältä, koska se tuntui noudattavan paremmin luonnollisia ryhmiintymisiä - siinä iässähän (ja vielä paljon myöhemminkin, joillain ihmisillä läpi elämänkin) pojat leikkivät lähinnä poikien ja tytöt tyttöjen kanssa. Ainakin minulle jäikin tavaksi kuvitella, että sympaattiset tyypit, joita en tuntenut (ja joihin en kuvitellutkaan voivani tutustua), olivat luultavasti homoseksuaaleja. (Enemmistö heistä on paljastunut vähintään myös toisesta sukupuolesta kiinnostuneeksi.)

Artikkelissa kirjoitetaan, etteivät nuoret miellä homo-, hetero- tai edes bi-kategorioita kovin hyvin elämäänsä kuvaaviksi. Se on helppo uskoa. Tuskin kovin moni aikuinenkaan näistä kovin tukevaa jalansijaa identiteetilleen löytää. Se sen sijaan ihmetyttää, että tutkija kirjoittaa tämän koko seksuaalisuuksien moneuden peilauspintoina ja siteeraamiskohteina toimivan heteronormatiivisen ajattelumallin mukaisen heteromaskuliinisuuden ja -feminiinisyyden. Luulen aina peilanneeni enemmän johonkin muuhun. Tuo on ollut vaan sitä täysin kiinnostamatonta kamaa. Sitä, mistä on melko varma, ettei siitä tarvitse koko elinaikanaan ihmeemmin välittää. Ilmeisesti se on onnistunut ahdistamaan monia muita.

Oikeastaan taisin ymmärtää normipaineen olemassaolon kunnolla vasta kun aloin opiskella yliopistossa sosiaalipsykologiaa. Se on kumma ja jännä juttu. Sekin, että keksin haluta alkaa opiskella sitä. Varmasti se johtui eniten siitä, että silloinen avokki esitti, etten ymmärrä ryhmäprosesseista mitään ja että tulkintani muiden ihmisten motivaatioista olivat täysin ulkoavaruudesta kotoisin. (Ei; ne olivat kotoisin sisäavaruudesta.) Sisuunnuin ja menin sosiaalipsykologian kursseille ja aivan toisenlainen maailma aukeni. Kyllä: on mahdollista opiskella asioita niin, että ensin tutustuu niihin teoriassa ja sitten kokeilee niitä käytännössä. Sovittelen nykyään ylleni välillä normipainettakin, koska aina välistä ajattelen, että se voisi olla ihan käytännöllinen elämässä pärjäämisen väline. Sovittelussa tuppaa kuitenkin olemaan leikin makua (mitä ne, joiden kanssa näistä projekteista puhun, eivät aina tule ymmärtäneeksi) ja semmoista hypoteettista etäisyyttä, että harvoin oikeasti tunnen paineita nahoissani. Enemmän se on semmoista "jaa, olisikohan hyväksi, jos osaisi kokea tämmöistä, saisin varmaan sitten nähdä maailmasta ihan toisenlaisia puolia".

Oikeastaan olen tainnut ahdistua vakavimmin normeista silloin kun menin naimisiin ja tajusin äkisti, että tuo toinen ehkä odottaa jotenkin, että reagoisin lasten hankkimisen normipaineeseen normaalisti... on ikävää tuottaa pettymystä ihmiselle, joka on luottanut itseen ja itsen muuttumiseen. Ja joka on niin lähellä.

Ehkä heteronormatiivisuus on minulle vaikeaa tajuta, koska ylipäänsä normatiivisuus saattaa jäädä itseltäni huomaamatta. En ehkä sillä tavalla osaa olettaa, että minun kuuluisi toimia täsmälleen kuin noiden muidenkin tässä tilanteessa. En ajattele, että minulla olisi oikeus toimia törkeästi tai loukkaavasti tai mitään semmoista, mutta kun analysoi tilanteet sen suhteen, satuttaako itse toisia toimimalla näin-ja-näin, ja tulee siihen tulokseen, että eipä sitä taida satuttaa, niin on jotenkin vaikeaa ajatella, miksi kukaan ajattelisi, että minun pitäisi toimia juuri noin kuin muidenkin, ja vain siksi, että he ovat päätyneet semmoiseen ratkaisuun.

Jännittävää lukea näitä sukupuoliaiheisia artikkeleita. Se on vähän kuin juttelisi ufojen kielellä. Tavallaan monet ilmiöt tunnistaa. Tunnistaa ulkopuolisuuden tematiikkaa ja erilaisia strategioita, muistaa nähneensä niitä käytännössäkin. Mutta ei tunnista sitä perimmäistä, identifikaatiota johonkin sukupuoleen, minuuden peilaamista ensisijaisesti sellaista kiinteää kuvaa vasten. Mutta minulle matematiikka olikin helppoa ja kielet vaikeita. Innostuin vivuista ja scifistä ja Henry Millerin riehakkuudesta. Sylvia Plathin itsetuhoisuus The Bell Jarissa oli mielestäni normaalia ja kaikki muu epänormaalia kuvausta nuoren naisen maailmasta. Enkä ajatellut kasvavani aikuiseksi, sukupuolettuvani.

En kai ajattele vieläkään tekeväni niin. Aikuisnormatiivisuus. Onneksi sitä käsitettä ei ole vielä keksitty. Unohda, että kirjoitin sen tähän. Tämä on enemmän naurua kuin puhetta. Ymmärtämätöntä, hämmästynyttä naurua.

Ei ole helppoa, ei

Tämä on tavallaan jatkoa eiliseen kirjoitukseen ja häpeän tunnetilan nimeämiseen ja käsittämiseen.

Ja tavallaan ei - levottomuus on hellittänyt.

Eilen selitin aivan innoissani Vompsulle, miten merkittävältä häpeästä lukeminen oli tuntunut. Olen nimittäin jo pitkään hämmästellyt ihmisiä, jotka puheessaan korostavat häpeäntunnetta ja kertovat siitä tyyliin: "Ei huvittanut mennä sinne kun hävetti niin kovasti." Olin jäsentänyt koko asian kutakuinkin niin, että he katsoivat toimineensa joissain yhteyksissä niin tahdittomasti, että heistä tuntui kiusalliselta näyttäytyä niille, joiden mielen he olivat pahoittaneet. Samalla olin ollut vähän huolissani, olenko itse jotenkin harvinaisen kova luu ja patologinen tapaus, kun en häpeä juuri mitään. Mutta se, mitä ajattelin, olikin tietysti syyllisyys - tuon artikkelin terminologian mukaan.

En kyllä tunne paljon syyllisyyttäkään - se tuntuu vähän turhalta, koska mietin tekemisiäni aika huolellisesti ja olen antanut itselleni luvan myös epäonnistua silloin tällöin. Tietysti tuntuu pahalta, kun huomaa, että saa omalla käyttäytymisellään toisen jotenkin käpertymään sisäänpäin ja voiman pahoin, mutta se on tuntemus siinä hetkessä, ehkä sillä viikollakin, ja työstän tarmokkaasti sitä tuntemusta, joka on itsessäkin fyysistä pahoinvointia muistuttavaa, ja jossakin vaiheessa, kun olen keksinyt vaihtoehtoisia ja parempia etenemisen tapoja seuraaviin vastaavanlaisiin tilanteisiin, paha olo hellittää ja katson polttaneeni syyllisyyteni loppuun. Ei se tietenkään tarkoita, että katsoisin toimineeni kiitettävästi, ei. Mutta ehkä tässä on ripaus realismia: on aika vaikeaa toimia aina ja kaikkialla kiitettävästi, ja vaikka se on ihanteena järkevä, itselle kiukutteleminen tuon ihanteen täyttymättömyydestä tuskin edistää seuraavien tapahtumien sujuvammin luontumista. Kun yksi ystävä kirjoitti minulle tehneensä paljon sellaista, mitä ei voi antaa itselleen anteeksi mitenkään, itkin varmaan vartin. Jotenkin se vain tuntui hänelle tai kelle tahansa kohtuuttoman raskaalta taakalta. Osa itkusta oli kiitollisuudensekaista: kiitollisuutta siitä, että olen saanut annettua itselleni anteeksi nekin jutut, joista en voi mitenkään olla ylpeä ja joille on edelleen vaikeaa nauraa, koska niihin liittyy niin paljon väärinkäsityksiä, pahan mielen aiheuttamista ja ajattelemattomuutta.

No mutta, takaisin häpeään. Tuntui jotenkin hauskalta huomata, että onhan minussa sittenkin häpeää! Se vain ilmenee muulla tavalla kuin eristäytymisenä ja vetäytymisenä, se ilmenee hillittömänä ajatusten laukkaamisena ja oman olemassaolon kyseenalaistamisena. Se ei samalla tavalla näy päällepäin kuin vaisuus ja vetäytyminen tai kuin maaninen toiminnassa kouhottaminen. Toisaalta on ehkä harmikin, ettei se näy päällepäin. Piilotettu häpeä ehkä saa toiset kuvittelemaan, että olen äärettömän paljon vahvemmilla psyykkisesti kuin olenkaan. (Vaikka tietysti olen aika taitava kursimaan itseni kokoon muutamassa tunnissa ja viime vuosina olen oppinut jopa suuttumaan ja pitämään rajoistani kiinni, en kaikkialla, mutta aina välillä, ja se on edistystä, se.)

Kun selitin tätä asiaa Vompsulle, hän kysyi hyvän kysymyksen, joka oikeastaan on tämän kirjoituksen innoittaja. Hän nimittäin kysyi, kuinka yleistä on jakaa arkikielessä häpeän ja syyllisyyden tontit sillä lailla kuin artikkelissa tehdään. Pohdimme sitten yhdessä joitakin ilmaisuja, jotka hämärtävät tuota häpeän nimeämistä. Yksi niistä on: "Eikö sinua nyt yhtään hävetä/Kyllä sinun nyt pitäisi hävetä, kun olit noin kärsimätön/tuhma/ajattelematon?" Siinähän koko asia käännetään nurinniskoin, koska häpeä on artikkelissa esitetty primaaritunteena, jonakin sellaisena joka vain iskee. Ei sitä valita. Tuo lause kai olisi sanoitettavissa uudelleen näin, jotta se vastaisi artikkelin näkemystä häpeästä ja syyllisyydestä: "Etkö nyt tunne syyllisyyttä/sinun pitäisi tuntea syyllisyyttä, kun käytät häpeäntunteen liipaisemia käytösmalleja." Ainakin minulle on tunnepuheen sisäänajossa käytetty häpeän yhteydessä tuota eikö sinua yhtään hävetä ja nyt sietäisit hävetä -rakennetta. Koskaan ei ole nimetty häpeäksi sitä kauheaa, painavaa, pelottavaa oloa, että oikeastaan pitäisi olla kuollut, jossain toisaalla, joku aivan toinen. Häpeäksi ei ole nimetty sitäkään, kun on juossut väärän ihmisen luo, tarttunut kädestä ja sitten huomannut, ettei se olekaan oma äiti tai isä, ja on itkenyt ja ollut pois tolaltaan ja tuntenut itsensä totaalisen epäonnistuneeksi. On vain sanottu: "Ei tuollaisesta kannattaisi säikähtää!"

Toinen ilmaisu, joka käsittelee häpeää, on häpäiseminen. Jos en ymmärräkään, miten jokin abstrakti pyhä voitaisiin häpäistä, ymmärrän kyllä, miten joku ihminen häpäistään. Siinä toteutuu artikkelin kuvaus häpeästä primaaritunteena: käyttäydytään sillä lailla, että se, joka häpäistään, joutuu käyttäytymisen seurauksena joko itsen tai toisten taholta torjutuksi lähestymisaikeissaan ja vastavuoroisuustoiveissaan.

Siitä, miten tämä häpäiseminen liittyy kunniakäsitykseen, minulla ei kyllä ole ihmeempiä intuitioita. Ehkä kunnian voisi ajatella asenteena, joka vaatii itselle vastavuoroisuutta sen pelkän toivomisen sijaan? (Toivominen sisältää ymmärryksen siitä, etten voi määrätä toisten ihmisten toimintaa - voin kyllä tuoda ilmi, jos se ei miellytä minua, mutta määrätä en voi. Päätökset ovat toisen ihmisen. Pakottaminen on hyvin vaikeaa ja tuskin tuottaisi kovin pitkäkestoisia tuloksia, todennäköisimmin se vain lietsoisi katkeruutta ja siten ehkä lisäisi tarvetta kostaa niille, jotka kannattavat pakottamista tai ovat olleet myötävaikuttamassa sen lankeamiseen rangaistun kontolle.) Ehkä sen voisi jäsentää näinkin: molemmat myöntävät, että ihmisellä on tietyt rajat ja että niiden tallominen tuottaa pahan olon, mutta kunniassa ajatellaan, että tuosta rajojen ylittämisestä pitää jotenkin rankaista, vähintään pahastumalla, ja toivomisnäkemys taas muistuttaa ennen kaikkea siitä, että kaikkien ihmisten kanssa ei ole pakko olla tekemisissä - jos tämän ihmisen kanssa tilanteet tuntuvat saavan hankalan sävyn eikä setviminenkään auta, on ehkä järkevämpi järjestää ajankäyttönsä siten, ettei turhaan altista itseään tilanteille, joissa omia toiveita ei koskaan tunnuta täyttävän? Hmm, tietysti tätäkin voi joku pitää rangaistuksena, mutta minusta noissa on se ero, että kunniakäsityksessä huomio kiinnittyy enemmän siihen, miten toinen on menneisyydessä toiminut, ja toivomuskäsityksessä siihen, miten tulevaisuudessa voisi hakeutua tilanteisiin, joissa tuo toive saa myös vastakaikua. Vähän epämääräistä, etenkin kun tuo kunnia-asia on vain hatara konstruktio päässäni. Ehkä joku selventää kommenttiboksissa yhden mahdollisen näkemyksen siitä! Tai vaikka montakin. No, kuten kirjoitin, intuitioni tämän asian suhteen eivät ole kovinkaan selkeät, koska kunnian ajatus jotenkin ällistyttää minua.

Jotenkin tuntuu siltä, että aina kun koettaa miettiä tai kommunikoida jostakin perustuntemuksiin liittyvästä, törmää näihin kirottuihin sanastojen yhteismitattomuuksiin. Tai ehkä se yhteismitattomuus on kaikkialla puheessamme ja teksteissämme, mutta vain näissä kehollisesti ja perinpohjaisesti tunnetuissa seikoissa tuo ero oikein paistaa silmään? Sellaiset lauseet kuin "tietenkään en voi tehdä niin, koska rakastan häntä" tai "sitähän juuri surullisuus on" tai "en voinut mennä kun niin hävetti" jäävät aika usein roikkumaan tyhjän päälle. Sitä jää murustamaan niitä mielessään ja miettimään, että millainen käsitys rakkaudesta tai ystävyydestä tai surusta tai häpeästä toisella on, mitkä kokemukset hän niin nimeää. Usein tajuaa sen, että se, mitä toinen kutsuu tutulla nimellä, on selvästikin eri asia kuin mitä itse kutsuisi tuolla nimellä. Mutta on hyvin vaikeaa arvata, mitä hän täsmälleen tarkoittaa. On ihmisiä, joilta voi kysyä asiasta, jotka eivät loukkaannu. Aika monet hieman loukkaantuvat, tuntevat itsensä uhatuiksi. (Ei se minusta ole kovin vaarallista, mutta kiusallista kyllä, ja jos joku näyttää loukkaantuvan systemaattisesti, saatan käydä aika varovaiseksi ja surulliseksi siitä, että en oikein näytä uskaltautuvan vaatimaan selityksiä ymmärtääkseni, mitä hän noilla puheillaan oikein tarkoittaa. Tulen surulliseksi siitä, ettei ystävyydestämme oikein näytä kehkeytyvän kiinnostavaa. On vaikeaa olla jonkun ystävä, jos ei ymmärrä juurikaan tätä kovasti liikuttavia asioita. Helposti siinä vaiheessa tulee todettua, että on järkevämpää panostaa sellaisiin ystävyyssuhteisiin, joissa voi puhua avoimesti. Ikävä juttu, joskus sitä luovuttaa liian helposti. Mutta toisaalta, joskus menee ihan liian pitkälle siinä toisen miellyttämisen yrityksessään ja varpaillaan hiipimisessä.)

Ääh. Kun ajattelee tällaisia heti herättyään, tulee vähän epätoivoinen olo sen suhteen, voivatko ihmiset nyt juuri mitenkään ymmärtää toisiaan määrittelemättä heti kättelyssä käsitteitä. Tunnen itseni aika maanvaivaksi saadessani kiinni tuon ajatuksen. Mutta tuntuu vain niin pahalta, että monet ihmissuhteet menevät päin seiniä sen vuoksi, etteivät ihmiset tajua, mitä toinen tarkoittaa. Ei se mitään, kai, niin kauan kuin on vain surullinen ja vähän lannistunut siitä, ettei ollenkaan ymmärrä, miksi se ihminen noin tekee ja ajattelee. Mutta jos alkaa suuttua toiselle hänen tavastaan jäsentää asiat (ja käsittää väärin sen, miten hän jäsentää perusterminologian, millainen hänen merkitysten avaruutensa on) ja siksi toteaa, että so long, ei enää olla tekemisissä, onhan se aika surullista!

Ei ole helppoa, ei.

Onneksi on kaunis päivä ja yskiminen aavistuksen verran vaatimattomampaa jo... tästä se lähtee. Voi istua ja lukea estetiikkaa ja siemailla yrttiteetä. Kyllähän tämäkin kysymys laimenee, kun siitä kirjoittaa, ajatukset ovat saaneet haluamaansa hierontaa ja varmasti kehittyvät tästä edelleen.

En silti osaa kuvitella, millaista olisi elää maailmassa ilman tietoisuutta keskenään pahaa aavistamatta (tai pahaa aavistaen) rupattelevien ihmisten sanastojen eroista.

Vaarallinen idea

Niin paljon kuin olenkin kirjoittanut tunteista ja niiden tunnistamisen ja hyväksymisen olennaisuudesta - tai kenties en ole viime aikoina tehnytkään niin, en muista, mutta ainakin olen pohtinut sitä - olen pitänyt samalla aivan ehdottomana säilyttää tarkan erottelun tunteen ja asenteen välillä. Tunnetta en voi estää, mutta asenteen voin. Esimerkiksi jossakin keskustelussa suru voi häivähtää, tai ilo, tai katkeruus. On minun asiani ja etenkin minun tahtoni asia, tartunko tuohon tunteeseen ja pidänkö sitä sellaisenaan riittävänä suuntaamaan toimintaani. Se kertoo jostakin, toki, mutta mitä tuo jokin on? Joskus se kertoo esimerkiksi niistä ydinuskomuksista, jotka tiedän vahingollisiksi ja joita en tahdo tukea itsessäni enkä muissa. (Kuten ettei ärtymykseen kannata kiinnittää huomiota - ikään kuin se sitten suurena möykkynä enää olisi yhtä helppo setviä - tai ettei kehenkään ihmiseen voi luottaa; yleensä näiden sanallistaminen ei käy aivan heti vaan saa kaivella kummallisia reaktioitaan aika kauan ennen kuin kuva tällaisesta karmivuudesta alkaa hitaasti hahmottua ja tarkentua.)

Tänään luin hyvän tekstinkappaleen, jonka tunnistin käsittelevän jotakin, mikä liippaa tätä asiaa. Ei näillä käsitteillä, joita olen käyttänyt, mutta pohjimmiltaan ajattelussa on vastaavuuksia. (Tosin kappaleessa puhutaan rakkaudesta, jota en pidä enää tunteena, vaan asenteena. Mutta minulla on syyni olettaa, että kirjoittajat ajattelevat rakkautta jonakin välittömänä lämmön tunteena tai haluna lähestyä eivätkä sellaisena metakognitiivisesti valvottuna ja harkittuna eleenä, jollaisena itse tahdon rakkautta ajatella; minusta rakkaus sisältää myös olennaisesti tahdon etääntyä toisesta, jos on syytä olettaa, ettei läheisyyttä saada enää niillä eväillä viritettyä tilaan, joka tukisi molempia.) Näin kirjoittavat Anna Kaver ja Åsa Nilsonne kirjassaan Toimiva yhteys. Myötätunto ja hyväksyntä ihmissuhteissa:

Ihmettelet ehkä, pitääkö ihmissuhteiden tosiaan olla niin mutkikkaita. Eikö hyvään yhteiseloon riitä, että ihmiset pitävät toisistaan tai suorastaan rakastavat toisiaan?

Vastauksemme on painokas ei. Niillä keinoin päästään pitkälle, mutta yhteenkuuluvuuden, "yhteiselon", luomiseen eivät rakkaus ja hyvä tahto riitä. Eihän taitoluistelijakaan voi korvata harjoittelua siten, että hän rakastaa vaikeaa piruettia ja haluaa oikein kovasti oppia pyörimään kierros toisensa jälkeen raajansa täydellisesti halliten.

Taitoluistelijan täytyy tietenkin haluta osata tehdä piruetti. Tahto on avaintekijä. Tahtonsa ansiosta taitoluistelija jaksaa epäonnistua harjoituksissa kerta toisensa jälkeen.

Käsitys rakkauden riittävyydestä on mielestämme suorastaan vaarallinen. Miksi? Ensinnäkin siksi, että rakkaus saattaa saada tukahduttavia muotoja. Toiseksi sen vuoksi, että jos katsoo toisesta pitämisen tai toisen rakastamisen automaattisesti johtavan yhteenkuuluvuuteen, joutuu tekemään päätelmän, että vika on tunteissa tai tahdossa, jos on tyytymätön suhteeseen. Silloin ratkaisu voi olla vain se, että yrittää rakastaa enemmän, tahtoa enemmän, tai ehkä että lakkaa rakastamasta ja etsii jonkun toisen, paremman henkilön kiinnostuksensa kohteeksi.

(Lähde, s. 12)

Viisaita sanoja!

Tosin minua huvittaa, miten tässä kirjassa rakkaus on selvästi jotakin muuta kuin myötätunto ja hyväksyntä. (Mutta niinhän se on monille ihmisille, tosiaan. Tästä pitää koettaa muistuttaa itseään.) Se kuvittuu paljon enemmän huolen ja sen ikävien seuralaisten assosiaatioin. (Olen oppinut viime aikoina hahmottamaan, että toisista kannettu huoli on useimmiten melkoista ajan ja ruudin tuhlaamista, mutta siltä huolimatta huomaan edelleen välillä huolestuvani milloin mistäkin, mikä ei ihmisiä itseään hetkauta pätkääkään. Miten turha ja huvittava reaktio, milloin se ei heijasta huolehditun omia ääneenlausumattomia epäilyksiä ja möykkyjä! Tai kiinnosta häntä näkökulman avarruksena - mutta harvemmin kiinnostaa.) Onneksi olen tottunut opintojeni kulussa kysymään itseltäni melko pian jotakin kirjaa lukemaan alettuani: Tarkoittaako tämä sana tässä samaa kuin tuossa tai tuossa tai tuossa kirjassa? (Mutta miksi ihmeessä en muista sitä yhtä helposti kuunnellessani ihmisten puhetta?) Mihin ilmiöihin tämä käsite viittaa tässä tekstissä?

Ei, taatusti se ei riitä, että rakastaa ihmisiä siten kuin sattuu rakastamaan, jollakin kodista opitulla tai suhteista poimitulla kummallisella tavalla. Olen ihan samaa mieltä, että tuollainen idea on hyvin vaarallinen. Ja samalla tunnistan, miten valtavia voimavaroja vaadin ihmisiltä ylipäänsä ajatellessani näin. Että heidän olisi haluttava muuttua. Että heidän olisi haluttava nähdä, milloin he aiheuttavat vahinkoa hyvää tarkoittaessaan ja "oikein toimiessaan". Että heidän olisi haluttava identifioitua enemmän tahtoonsa muuttua kuin tekemiinsä virheisiin, että heidän olisi nähtävä virheet korvaamattomina oppimiskokemuksina ja niin edelleen.

Minun on kuitenkin välillä muistutettava itseänikin siitä, että tahdon tahtoa niin. Ei ankarasti, vaan nauraen: kuinka monesti voikaan unohtaa saman asian ja tehdä pönttöjä erehdyksiä! Takaisin harjoituksiin, mars! Luulen, että jos ottaisin tämän tavoitteeni liian kohtalokkaasti ja vakavasti, olisin pian yksi suuri möykky.

Hassua kyllä, mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin tulen ajatelleeksi Diotiman puhetta Platonin Pidoissa. Jokin siinä vetosi minuun jo kauan sitten, mutta nykyään suhtaudun hieman epäillen siihen, ymmärsinkö siitä silloin oikeastaan mitään oleellista käytännön tasolla. Silti puheen lukemisesta jo kauan sitten on ollut hyötyä - onpahan jokin kirkas kuva, joka käsittämättömyydessäänkin suuntaa olemista ja tahtomista. Etenkin tahtomista. Olemista on hitaampaa suunnata kuin tahtomista. Käytäntö vaatii harjoittelua ja loputtomasti toistoja, ja voi itku, jos onnistuu kehittämään hyvässä uskossa virheellisen tavan, siitääpä vasta onkin hankalaa päästä eroon.

Minusta tuntuu, että olen epäröinyt rakkauden käsitteen kanssa siitä lähtien kun luin Diotiman puheen. Voinko tosiaan sanoa, että rakastan jotakuta? Tuntuu kummalliselta elää maailmassa, jossa suuri osa ihmisistä käyttää tuota käsitettä niin eri lailla.