Harppaus

Kasvillisuus harppaa. Miksi se tuntuu tapahtuvan aina juuri silloin, kun poistuu kaupungista muutamaksi päiväksi. Kun kävin viimeksi palstalla, herneillä ja pavuilla oli mittaa kymmenisen senttiä. Nyt niiden pituus on viisitoistakertaistunut ja biomassa ainakin viisikymmenkertaistunut.

Muistan saman ilmiön tapahtuneen aiemminkin palstan kanssa. Kevätkesällä kaikki kasvaa liioitellun hitaasti. Pientä mutta sitkeää, ajattelen. Eikä rikkakasveja sillä lailla ole, ei kunnolla. Niitä joutuu nyppimään. (Eivätkä ne nypi niin paljon, että motivaatiota pinsettitouhuiluun syntyisi.) Tuleeko satoa lainkaan, huomaa miettivänsä. Entä jos jokin vuosi olenkin riippuvainen tästä tässä, näistä taidoista muokata maata, kylvää, kitkeä, tukea kasvua erilaisin toimenpitein? Tai, laupias taivas, älköön niin käykö, jos joku muukin on.

(Aivan kuin sellaisessa tilanteessa turvautuisin viljelyyn. Eiköhän kesä menisi keräilyn merkeissä. Keräiltävästä ei tarvitsisi varmaankaan edes taistella samalla tavalla kuin viljellystä.)

No, jossain vaiheessa muutos kuitenkin tapahtuu. Hyppy. Muutama hellepäivä ja kosteus ratkaisevassa kohdin kasvua. Kaikki rehahtaa. Epäiltäväksi ei jää sato vaan kyky säilöä se talteen. Ja samalla voi maahan työntää lisää siemeniä, lyhyen päivän kasveja. (Mihin ne tungetaan syksymmällä?)

Myös parveke harppaa palstan tahtiin. Erimuotoisia raskaita vihreitä chilejä, punastuvia tomaatteja. Yrtit ja köynnöstävät kukat rehottavat.

Äkisti käsi näyttää pieneltä poimiessaan köynnöksestä kellastuneen lehden. Kuka onkaan kenen huomassa? Muistuttaako tämä jollain tavalla oppimista?

Simultaanitulkki-turistioppaana

Kotimatkalla pienessä sateessa keltaisen dinosaurusvarjon alla (miksi lasten varjot tehdään pieniksi /aikuisten varjot tylsän värisiksi) tulen yhytetyksi simultaanitulkki-turistioppaan rooliin. Joukko venäläisiä nuoria naisia pysäyttää minut.
- Anteeksi, puhutko englantia?
- Kyllä.
- Tunnetko Helsinkiä?
- Tunnen.
- Voitko kertoa missä on paratiisi.
- Anteeksi?
- PA-RA-TII-SI.
- Paratiisi?
- Niin. Paratiisi.
- Hmm. En ole koskaan kuullut. Mitä siellä on? Onko se museo vai kauppa?

Tässä vaiheessa toistaiseksi puhunut nainen kääntyy ystävänsä puoleen ja selviää kommunikaation erikoispiirre: englannin puhuja ei näytä ymmärtävän kovin hyvin, mitä sanon, ja toinen nainen taas suostuu puhumaan vain venäjää, mutta elehtii sillä tavalla, että oletan hänen selittävän toiselle kysymystäni.

- Ei ole museo, nainen vastaa neuvottelun jälkeen.
- Kauppa?

Lisää neuvottelua.

- Mitä kauppa tarkoittaa?
- Sieltä voi ostaa tavaroita.
- Se on kauppa.
- Selvä. Mitä te haluatte ostaa?

Neuvottelua.

- Haluamme Lidlin.
- Lidlin?
- Kyllä, L - I - D - L
- Valitettavasti tässä ei ole Lidliä lähellä mutta tuossa talossa (viittaan Ympyrätaloon) myydään kyllä ruokaa.

Neuvottelua.

- Ei, emme halua ruokaa.
- Ahaa. No mitä haluatte?
- Paratiisiin.
- Mitä sieltä haluatte?

Neuvottelua.

- Haluamme nuppineuloja, vernissaa ja piiskoja.
- Anteeksi, en tainnut kuulla...
- NUPPINEULOJA. VERNISSAA. PIISKOJA.

(Jaaha, mietin itsekseni, totisesti en halua tietää, mitä varten te niitä tahdotte.)

- Tuolla on tori ja sen laidalla tavaratalo, Sokos.

(Ei sieltä kyllä vernissaa taida saada eikä piiskoja, mutta tuskin niitä Lidlistäkään saa, ajattelen. Tässä on jokin hankala absurdi kierre nyt.)

- Ei Sokos. Se ei ole hyvä.

Naiset polottavat keskenään venäjäksi viittilöiden kiihtynein elkein. Tätä tohinaa seuratessani huomaan yhden heistä pitelevän käsissään webbikännykkää, jossa on esillä kartta.

- Hei kuulkaa, tiedättekö sen Paratiisin osoitteen?
- Anteeksi, en ymmärrä.
- Onko teillä jokin osoite, jota etsitte?
- Mikä?
- OSOITE.

Neuvottelua.

- Ei, me emme tahdo ostaa osoitetta. Tahdomme nuppineuloja, vernissaa ja piiskoja.
- Valitettavasti en osaa auttaa teitä.
- Kiitos.

Kaupunki

Miten voikaan olla näin selkeitä ja suuria taloja, kerralla rakennettuja. Niidenkin kellareissa saattaa kyllä tuoksahtaa. Mutta periaatteessa niistä ei voida repiä vain osaa. Ja jokaisessa asuu monia perheitä, monia ihmiskohtaloita ja ihmistavoitteita. (Kohtaloiden purkaminen voimaannuttaa.) Niin monia ihmisiä kestopäällystetyillä teillä.

Sisällä katto on valkea, ei laudoitettu. Pidän siitä ja seinistä mökin seiniä enemmän. Voi nukkua parvekkeenovi auki eikä hyttysiä silti tule. Se tarkoittaa ettei iholle tarvitse sivellä kemikaaleja. Kissat tulevat ja juttelevat. Chilit ovat punertuneet ja paisuneet. Niitä riittää. Ensimmäiset tomaatitkin parvekkeella alkavat punertua. Yrttejä on. Mausteita on. Teflonkattila on.

Eteisen pakastearkun päällä odottaa kirje yliopistolta. Syksyllä aloitan taas opiskelut. Mitä siitäkin tulee, kysyn itseltäni. Huokaan. (Niin, ja tänään, juuri äsken, allekirjoitin elämäni ensimmäisen toistaiseksi voimassaolevan työsopimuksen neljästätoista tunnista kuukaudessa lukukausien aikoina. Palkkakin nousi kolme senttiä tunnilta.) Kai siitä jotain tulee.

Ainakin siitä päätellen, että herään entistäkin aiemmin ja haluan nopeasti hoitaa pois alta kaikki minua häirinneet viime tinkaan jääneet asiat. Kirjanpidon. Kirjeet. Yliopiston ylioppilaskunnan jäsenmaksun maksamisen. (Haluan ilmoittautua pian.) Tiedän, etten saa lomauduttua tai nukuttua tämänkään vertaa niin kauan kuin jotain roikkuu. Säpsähtelen yhä aiemmin ja aiemmin hereille. Edistän kaikissa mielissä.

Tuntuu kummalliselta ja tervetulleelta huomata kehon terästäytyvän, jotenkin kokoontuvan uusien haasteiden edessä. Äkkiä on uudet opinnot, ehkä näyttömestarikoulutuskin, kohta taas lukukausien aikainen työ, saamani iso kustannustoimituskeikka, kaikki tulee yhdessä rytäkässä ja pyyhkäisee pois aiemman uneliaisuuden, jonka tuudittamana nukuin joinakin aamuina jopa yhdeksään ja laahustin päivien läpi haahuillen puistojen laitamia ja hymyillen puolittaisesti ja miettien epämääräisesti mitä sitten tapahtuu jos kaikki jatkuukin samalla tolalla. Melkein kuin olisi jollain tavalla sairas.

Sekin tuntuu hauskalta, että kaupungissa on käsikirjoitus, jota voi vilkuilla. En ottanut sitä mukaan mökille, koska arvelin, että sitten vetäydyn kuitenkin tekemään sitä pois alta. (Minulla on töiden kanssa yleensä kova palo tehdä pois alta.) Ja ettei se olisi kohteliasta toisia kohtaan, jotka eivät ehkä ajattele lomaa tilaisuutena tehdä työt pois alta ennen varsinaisen työrutistuksen alkamista.

Teki hyvää vain olla ja ihmetellä. Jotenkin toisessa ympäristössä, ei-kotona, semmoinen tuntuu luvallisemmalta. Nyt ollaan täällä ja täällä kuuluu viettää päiviä näin, tai siis, ei kuulu tuoda töitä tänne. Joskus kotonakin tekee hyvää vain olla ja ihmetellä. Siitä kuitenkin tulee aika pian ja helposti vankila. Kiinnostukset latistuvat, yleinen vetämättömyys vaivaa.

Niin, miten sillä tavalla voikaan käydä, kun kaupungissa kaikkea tapahtuu koko ajan valtavasti? Ei tarvitse kuin mennä kadulle niin näkee käveleviä pariskuntia ja koiria ja yksittäisiä ihmisiä, voi toivoa tai pelätä törmäävänsä johonkin tuttavaan, kulloisestakin mielialasta riippuen, liikkeiden ikkunoissa on erilailla muotoiltuja lomalla ollaan -lappuja. Täällä ei voi mennä pihalle tekemään teeälbeetä pelkässä pässikuvioisessa yöpaidassa. Eikä voi hankkia aasia.

Onneksi ei tarvitse päättää, missä asuu. Voi antaa sattumien hoitaa sen puolestaan.

On kohtia, joissa näkökulmanvaihdosten joustavuus tuntuu lähes tärkeimmältä mieltämisen piirteeltä. Ja sitten toisinaan maailma tuntuu viuhuvan ympärillä niin hurjaa vauhtia muutoksesta toiseen, että vaihdokset ja joustavuudet pakottuvat. Tai sekin kuulostaa väärältä. Ei se tunnu pakottumiselta. Ne vain tapahtuvat sen kummemmin asiaa miettimättä tai toivomatta.

Kysymykset nousevat aivan itsestään. Onko tosiaan aina niin, että juuri kun tuntuu oikein asettuneelta ja juurtuneelta, tulee puhelu ja näkee toisen muuttuvan siinä, vieressä? Että kuulee hänen äänestään jonkin tuonpuolisen tapahtuneen? (Tarkoitan tuonpuolisella nyt jotain aika tavallista ja maallista ja elämään kuuluvaa, näkökulman tuonpuolista, omien kommentointivalmiuksien tuonpuolista.) Edeltääkö karehtiminen sanattomuutta? Saavatko ne merkityksensä toisistaan? Mistä tulee halu kyetä sanomaan oikeat sanat? Mistä tulee pitäisi ja loukkaamisen pelko? Mistä on opittu halu lempeyteen vai onko se jotain oppimista syvempää?

Vompsu vastailee lyhyesti äänelle puhelimessa. Hänen kasvoilleen on jähmettynyt naamio ja hän käyttää samoja sanoja useasti. Voi ei. Voi ei. Voi ei. Voi ei. Voi ei. En kuule, mitä toiselta puolen sanotaan. Jotain tapahtuu. Livahdan lähemmäksi ja kuulen vain hieman itkuisen äänen sanovan toisella puolen tietämättömyyttä, että täällä eletään vähän niinku loppuelämän viimeistä päivää.

Arvaukseni - jotka tulevat kutsumatta - eivät osu oikeaan. Ei se mitään. Kukaan muukaan ei ole osannut arvata, paitsi ehkä lääkäri, tai sitten hänkin on määrännyt koepalan osana rutiinitoimenpiteiden listaa, osana häiritsevien mahdollisuuksien poissulkemisten sarjaa. Vompsun siskolla on keuhkosyöpä. Ennuste: huono.

Mitä se huono tarkoittaa, kyselemme toisiltamme. Miten semmoista voi sanoa koepalan ja röntgenin jälkeen, ennen yhdenkään hoidon soveltamista? Onko lääkäri sanonut huono vai onko se potilaan tulkinta? Onko puhuttu vaihtoehtojen tilastollisista prosenttiosuuksista ja aikajanoista?

On vaikeaa olla ajattelematta, että se kaikki kauneus ja hiljaisuus täällä ei olisi jotenkin kummalla, maagisella tavalla ennakoinut tätä uutista. Lopeta, sanon itselleni päänsisäisesti. Lopeta heti. Senkin kahjokaaleppi. Sattuma voittaa intuition. Katso vaikka kivipaperisaksia. (Ja, mieli lisää pilkallisesti, kivipaperisaksikonetta. Sitä on jokseenkin mahdotonta hämätä.) (Mutta onko intuitio kivipaperisaksikone vai onko sattuma kivipaperisaksikone? Ei näissä kysymyksissä ole mitään mieltä. Sanat eivät ulotu. Tai kuten Dewey kirjoittaa, sanojen tehtäväkään ei ole kuvata todellisuutta täsmällisesti.)

Vompsu on jännittynyt. Sen näkee käden asennosta, esimerkiksi. Kun hän alkaa hieroa pakko-oirettaan, otan käsistä kiinni ja pysäytän ne. Tänään ei pestä ihoa olemattomiin. Kädestä kiinni, näin. Yksinkertainen ratkaisu.

Sairaudessa on sekin hankala puoli, että mökillä on juuri maksimimäärä vieraita. Osaa näemme hyvin harvoin. Heitä on odotettu. Ja sitten tämä. On kuin ihmiset häälyisivät kilometrien päässä jotenkin yksityiskohdittomina hahmoina. Tai välissä olisi monikerroksinen leivinpaperivuoraus. Lyijykynällä ehkä juuri ja juuri piirtäisi ääriviivat. Siinä se. Hei te tulitte. Kiva kun tulitte. Elämä on niin lyhyt ja arvaamaton ja jokaisesta hetkestä tuntee kiihkeää kiitollisuutta silloin harvoin kuin muistaa. Tuntuu jotenkin nololta ja asiaankuulumattomalta ilmoittaa tapahtuneesta, eihän se tavallaan vierailuun liity, mutta sillä on omat seurauksensa.

Harhailen automarketin hyllyjen välissä vessapaperipaketti sylissä, itken vaimeasti ja niistän kämmeneen. Vasta jälkikäteen tulee mieleen, että paketin olisi varmaan voinut avatakin, kun sen kerran on ostamassa. Pelkään itkuni loukkaavan Vompsua, joka on liian lukossa itkeäkseen. Olen kuullut puhuttavan sillä tavalla välillä, manattavan ihmisiä, jotka tulevat ja omivat toisten surutilanteet, hyökkäävät hautajaisiin paisutellen oman surunsa määrää, varastavat shown. Mutta en oikein osaa pysäyttääkään itkua, joten vain mainitsen asiasta Vompsulle sanoen, ettei tarkoitukseni ole osoittaa mitään tai ilmaista mitään, se nyt vain on tapa, jolla näytän reagoivan.

Ostamme marketista myös flamingonkukan ruukussa. Ruukkukasvin on tarkoitus symboloida jatkuvuutta. Se on helppokin kukka, sanon Vompsulle marketissa. Se ei helposti kuukahda. Jotenkin tuntuisi aika mustalta huumorilta viedä huonon ennusteen saaneelle ihmiselle vaikkapa gardenia. Gardeniat kuoleskelevat sitkeästi ennen kuin kuolevat, teki niille melkein mitä hyvänsä. Olen ikävän tietoinen siitä, etteivät eleet ylety. Eivät mitkään eleet. Mutta eivät etenkään nämä eleet. Hei, ollaan kaikki samassa veneessä, trallallallallaa, me kuollaan kaikki, joten häntä pystyyn ja merileväuutetta flamingonkukalle. No, mitä vaihtoehtoja silti on? Halata, pitää kiinni kädestä, joka muuten hakeutuu pakkoliikkeen turvaan?

Saunalla, myöhemmin illalla, katselen käsiäni. Suonet pollottavat hyvin näkyvissä kuuman jäljiltä. Kyynärvartta särkee oikeassa yläraajassa. M. pronator teres ilmoittelee edelleen itsestään. Keho näyttää niin kokonaiselta, selvärajaiselta. Liikunnanopettaja, jolla oli syöpä, puhui siitä, miten koko ajan kaikissa meissä kuplahtelee pieniä kasvaimia, jotka immuunipuolustus yleensä nitistää alkuvaiheeseensa. Mikrobiologian opettaja mainitsee samasta näkemyksestä. Onko sekään muuta kuin hypoteesi?

Niin, kädet. Ja reidet ja sääret ja jalkaterät. Torso. Suuri tuntematon. Ilta-aurinko kultaa kaiken. Sunkissed, sanovat englantia äidinkielenään puhuvat. Eikö semmoinen mehukin joskus ollut? Iho näyttää rajalta. Eihän se sellaista muodosta. Ajattelen kipulääkettä sisältävää laastaria. Ehkäisylaastaria. Ajattelen kenttiä objektien kokoelmien sijaan. Ajattelen keskiaikaista linnoitusta, jonka porteilla seisoo vieras armeija. Sisällä kuumeinen hyörinä. Joku tervan keittäjistä heiluttaa lyhtyä sakaroiden lomasta yöllä sellaiseen suuntaan, ettei sitä huomata muualta sisältä. Ja sakarat linnanharjalla, ylipäänsä: kaikkien romanttisten prinsessatarinoiden linnojen sakarat, joita ilman linna ei näyttäisi aidolta. Kuinka romanttinen funktio niille on suotukaan. Syö tulematta syödyksi.

Illalla puhe on runouslehden numerosta, jota on ylistetty. Huomaan, etten osaa innostua. Kielen tavoitteiden, motivaation ja tyylin analysointi, kommunikaatiosta puhuminen, kokemuksen sanallistaminen, kaikki ne tuntuvat jotenkin vähän, no, eivät nyt merkityksettömiltä, mutta jotenkin oljenkorsimaisilta. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat motivoitua sellaiseen. Ajattelen muutamaa tuntemaani kirjoittajaa, esimerkiksi. He osaavat soittaa pianoakin ja heidän kirjoitustaan luonnehtii samantapainen täsmällisyys. Tuntuu kummalliselta, että siihen halutaan heijastaa tavoitteita, toiveita, selitysmalleja. Puhua tyylin rajoista. Ikään kuin olisi mahdollista sanoa, miten joku toinen tietyn tyylin kokee. Ajattelen vanhempiani, joiden mielestä Seurassa ja Avussa on näppärästi kirjoitettuja lehtijuttuja. Minusta tuntuu äkisti, että kaikelle tälle on tilaa. Jokaiselle kirjoitukselle. Ajattelen lämpimästi runoja, joita ukki rustasi viime vuosinaan ja joita en kestänyt ääneen luettuina. No, en kestä kyllä mitään runoja ääneen luettuina, sen puoleen. Siksi en liity ystävien runoiltaseurueisiin. Mutta jaksan lukea kirjoituksen. Kirjoittaa.

Tällä kaikella ei taida olla mitään merkitystä. Tai tavoitetta. Silti näin tapahtuu. Jotain tulee jostain ja menee jonnekin, häilyy jossain mielen ja materian välillä, kolahtamatta oikein mihinkään perinteiseen luokitukseen. (Paitsi päiväkirjailuun, joka tuntuu yhtä romanttiselta kuin linnojen sakarat.) Maah maah maah.

Vaikka luulisi, että muistutus katoavaisuudesta herkistäisi esteettiselle tunnulle, havahduttaisi tähän hetkeen ja kiitollisuuteen siitä, niin paskat tässä niin käy. Herään siihen, miten koirat karjuvat toveri Timolle ja miten vatsaan sattuu grilliruoan jäljiltä ja päätän että sai olla viimeinen yritys myötäillä ihmisten grilliruokamaniaa kun en kerran edes tykkää itse niiden ruokien maustakaan ja aina tulee maha kipeäksi, ja koska kello on jo puoli seitsemän aamulla, on mahdotonta nukahtaa uudestaan ja samalla väsyttää ja päätä särkee. Tehkööt muut vain grillijuttujaan, minä taidan syödä kukuttia ja pastaa. Tai salaattia ja keittoa.

Vompsun jalka nykii unessa peiton alla. Varpaat kipristyvät ja ojentuvat. Hän ei ole vielä särähtänyt tänne. Koiratkin kerivät ja kuorsaavat.

Seis, haluaisin sanoa kokemukselle, mutta ei minulla ole siihen mitään keinoa. Koetan siis tyynnyttää oloa kohti hymyilemistä ja sietämistä. Siihen taidetaan tarvita tänä aamuna TLB:n ykkössarjan lisäksi vähintään scream, jossa huudan, minkä kurkusta irti saan, samalla kun venytän kaikkea kohti maailmaa, poispäin jostain jonka miellän keskukseksi. Tai ei kai minulla semmoista miellettä ole, se on pelkkää lainaa. Jos moottorilla kalaan lähteneet naapurit säikähtävät, syyttäkööt itseään.

Kun pujahdan laiturille, hämähäkin yöllä nypläämä verkko takertuu kasvoihin ja yöpaidan etumukseen. Laiturille kuuluu selvästi naapurien jutustelu kaukaa, kaukaa järveltä. Vene on väritön piste keskellä tyyntä utua, vaarojen edessä. On vaikeaa ajatella, etteivät he säikähtäisi ääniäni pehmentäessäni sidekudoksia tähän päivään.

Hiljaiselämää

Mökillä on hiljaista, kun saavumme. Tikan pehmeä koputus etenee kohti rantaa, toukat eivät raota kaarnan ovea. Järvi peilaa taivasta pelottavan tyynenä. Järviruoko puskee vuoroin kellanvihreitä, vuoroin tummia kaaria levollisesti äilähtelevästä poudasta ja kumpupilvistä. Surina voimistuu mökin nurkalla, mutta se ei kumpua ampiaisten pesästä vaan sadoista kimalaisista, jotka hurmautuvat tuoksuvatukan kukinnasta.

En ole koskaan käynyt täällä näin, ilman Vompsun sukua. Kerran olemme käyneet kolmistaan Vompsun äidin ja Vompsun kanssa, mutta silloinkin puhetta on riittänyt ja radio soinut keittiössä. Nyt on riittävän hiljaista, jotta osaan asettua paikkaan, solahtaa osaksi kesää. Nukahdan ja herään varhain. Ehdin venytellä laiturilla ennen kuin toiset ovat heränneet. Ja ennen kuin vieraat heräävät, olen jo pessyt pyykit. Pyykkääminen on täällä valtavan hauskaa: ensin otetaan edellisillan saunavesien lämminjämiä, sekoitetaan niihin tira mäntysuopaa ja tira astianpesuainetta, rutistellaan kesänväriset vaatteet käsin sankossa laiturilla, alasti tietysti, etteivät puhtaat vaatteet kastu, ja sitten vaatteiden vääntämisen jälkeen ne pulautetaan järveen huuhteluun. Tarvitsee vain istua alasti laiturinreunalla ja vangita hulmuava kankaanretale jalkaterien ja nilkkojen väliin ja ojentaa ja koukistaa polvia.

Vuorikaunokista löytyy kuollut kimalainen. Tien varsi työntää ahomansikkaa. En muista tarkalleen, milloin viimeksi olisin syönyt överit niistä, mutta nyt niin käy.

Ja mukana ovat koirat. Ne juoksevat, touhottavat, ihmettelevät. Joskus ne haukkuvat aaveita. Soutuveneessä kukin niistä käyttäytyy itselleen tyypillisellä tavalla: perunkarvattoman pentu (siskolta lainassa) makaa silmät kiinni ja toivoo olevansa jossain muualla, villakoira asettuu jatkuvasti soutavien käsien ja veneenpuoleisten aironosien tielle eikä näytä yhtään häiriintyvän saamistaan tönäisyistä, saahan se myös huomion ja voi sijoittua kauas pelottavista reunoista, ja vanha viisas rakas Nasu keikkuu etutassut veneen laidalla ja kurkistelee vettä ja lokkeja ja kaikkea niin että melkein keikahtaa laidan ylitse. Niin että jos puhutaan siitä, kumpi voittaisi, karhu vai leijona, lienee oikein vastata, että se on vähintään yhtä paljon persoonallisuus- kuin lajikysymys. Koirat eivät onneksi käsitä olevansa koiria sillä tavalla, että niiden pitäisi noudattaa jotain määrättyä koiramaisuutta tai koiruutta kelvatakseen.

Niin että ei minun tee mieli oikeastaan yhtään mitään muuta kuin toisinaan ruokaa ja sitäkin aika vähän. Toiset juovat aika paljon. Se tuntuu jotenkin hämmentävältä, koska kaikki täällä tuntuu nyt kovin täydelliseltä. Ehkä he eivät hahmota asiaa näin. Tai sitten heidän täydelliseensä kuuluu alkoholi. (Minulle se taitaa olla korostuneesti työkalu. Levottomuuden työkalu.)

Saapuu vieraita, he nukkuvat ja valvovat myöhään. Toisaalta se ei hämmennä koska koiratkaan eivät ymmärrä heräämistä kanssani. En anna näiden kohtien ahdistaa. Mutta jään miettimään, miten toisille syntyy sellainen ajatus, että on itsestäänselvyys herätä eri rytmissä luonnon kanssa, mikäli se sallitaan. Ja jatkuvasti muuntaa tajuisuuttaan, lievästi mutta kuitenkin, jos siihen on mahdollisuus. Se tuntuu niin kummalliselta, koska minusta tuntuu itsestäni taas varsin selkeältä, että selvin päin asiat erottuvat selkeämmin, esteettiset kokemukset ilmestyvät täydempinä ja sisäinen rauha - no, se laskeutuu vain selvinpäin. (Ja tarkoitan nyt myös ei-kahvia ja ei-teetä.) Ja en voi mitään sille, että arvostan tätä rauhallista oloa enemmän. Ja että mikäli se ei tunnu ahdistavalta tai siis jos jokin muu ei ahdista minua, niin mieluiten en ota saunakaljoja tai ruokamaljoja tai muutakaan.

Jotenkin se ei sovi yhteen tämän rauhallisuuden kanssa.

Mistähän moinen kokemus ja näkemys kohoaa? Siitäkö, ettei omalla perheellä ollut mökkiä, jossa olisi opittu tuommoinen mökkikulttuuri? Vai siitä, että molempien isovanhempien miespuolella oli alkoholiongelma, joten heidän mökeillään ei naukkailtu edes saunakaljaa, koska siitähän se putki lähti päälle. (Joitain putkikertoja olen kyllä nähnytkin eivätkä ne toimineet hyvänä mainoksena.) Vai siitä, että omat vanhemmat ovat absolutisteja? Vai siitä, että aina kun oltiin maalla, olin ainoa ikäiseni, toiset olivat vanhempien ikäisiä tai kymmenen vuotta nuorempia, eikä siten syntynyt mitään paheellisia maistelurinkejä, ei, kävelin vain itsekseni ja keräsin kukkia ja palautin mieleen niiden latinankielisiä nimiä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi koska en suostunut äidin kanssa antakaa meidän edes tiskata -leikkiin enkä isän tennisseuraan enkä vanhuksien tanhurinkiin enkä pienten lasten kiljumiseen. Mutta ulkopuolisenakin viihdyin hyvin, etenkin siinä vaiheessa kun oli jo nuorempiakin lapsia, joihin kohdistui vanhempien ihmisten hirviömäinen huomio, jossa huomautellaan näteistä nenistä ja hyvistä naimamahdollisuuksista ulkonäön takia. (No, ainakaan minusta ei tullut sen takia ylpistynyttä; päinvastoin, pyrin verhoutumaan säkkeihin ja tuhkaan ettei minua olisi myyty kauppatavarana naimisiin vastoin omaa tahtoani. Samaa mieltä siis olen siitä, ettei pienille tytöille kannata puhua ripsistä ja nenistä ja hymyistä, syy on vain vähän eri... ei ulkonäkökorostus välttämättä synnytä käsitystä siitä, että siihen pitää korostetusti panostaa; se voi synnyttää myös silmittömän kauhun siitä, ettei ketään kiinnosta kokemus ja sen liike, ainoastaan joku helvetin naimamahdollisuus. Ei ihme, etten luottanut vieraisiin aikuisiin pätkääkään.)

Aamulla on parasta kun muut vielä tahtovat nukkua.

Joskus ohimennen käväisee se ajatus, että pitäisi jaksaa olla seurallisempi, mutta annan sille nopeasti huutia. Pöh. Ei minun tarvitse parantaa naimamahdollisuuksiani tai muuta höttöä. Saan haluta tämän yksityisyyden, tämän hiljaisuuden, nämä omat hetket. Se tuntuu erilaiselta suuntautumiselta, mutta entä sitten. Muistan äkisti tällaisina aamuina, miten paljon tavallaan pidin yksinelämisestä, vaikka toisaalta olinkin pimahtaa siihen. Pidin siitä, miten hiljaa saatoin olla.

Hyvä niin ja hyvä näin. Olen viettänyt niin suuren osan elämääni yksin ja melko yksinäisenäkin, ettei minulla ole kiirettä siihen takaisin. Tulkoon kun on tullakseen. Osaan asettua siihen ehkä jopa luontevammin.

Järvi metelöi kummallisessa rytmissä. Meri ei ääntelisi noin. Mutta samalla tavalla sekin ajaa rantaan muhmua.

Löydän korkean heinän keskeltä siperiankarhunvatukkapensaan, jonka toimme joitain kesiä sitten. Ostin niitä samalla kaksi, toisen palstalle ja toisen tänne. Palstan pensas on valtava rehottaja, joka änkee juuriversoja pitkältä emokasvista. Tämä pensas on kaksi ohutta suikeroa heinän seassa. Suunnittelen heinien ylöskääntämistä ja järvimuhmu-heinäkatteen sommittelua, jotta taimi saisi vahvistua ilman kilpailua.

Tänään tulee lisää vieraita. Se tuntuu hauskalta.

Maanantaina tulee myös tulos siitä, miten kasvatustieteellisen kanssa on käynyt. En osaa ajatella asiaa suuntaan enkä toiseen. Joka tapauksessa olen saanut sen toimituskeikan, jota hainkin. Kai heitä miellytti sitten se, että vakuutin, ettei toivottomia urakoita olekaan. (Se, että ryhtyisin toivottomaksi jonkun firman juhlakirja-historiikin takia, on aika fantastinen skenaario. Ei, ei ja ei kiitos. On niitä parempiakin toivottomuuden aiheita. Kuten vaikka holtiton kulutuskulttuuri.)

Lakaisin saunapolulta enimmät neulaset. Vompsu hämmästyi, miten hyvältä polku nyt tuntuu kulkea. Vaikka hieman häntä ihmetyttää, miten hänen äitinsä suhtautuu moiseen toimeen kun ei täällä kuulemma ole ennen neulasia poisteltu poluilta. Tuleehan niitä lisää, lohdutin.

Nyt lopetan kirjoittamisen (muut nukkuvat) ja menen nautiskelemaan taas yhtä seesteistä, hiljaista aamua. Jokainen aamu tuntuu täydeltä, kimmeltävältä, innostavalta, ihmeelliseltä.

Ei ihmisääntä mistään. Paitsi oma hengitykseni. Mutta annan sen anteeksi saman tien.

Vaahtoa ja mahdollinen nettipimento

Vaahtobileet: en voi kuin suositella! En ole koskaan nähnyt noin vapautuneita, kikattavia ja leikkiviä aikuisia, en ainakaan baarissa. Jotkut kyllä koettavat vältellä kastumista aluksi. He haluavat tukkaan muutaman koristeellisen hattaran, mutta siinäpä se. Mutta ei siitä tule mitään! Itse olin läpimärkä ja silmät saippuassa jo ensimmäisen minuutin aikana ja samalla meiningillä mentiin kolme seuraavaa tuntia: rypemistä, musiikkihytkyntää, renkaiden pyörittelyä ja rantapallojen korkealla kaarella väkijoukkoon poukauttelua. Vaahtoon ei saa ottaa lasejakaan mukaan (no, kuka saippualientä nyt muutenkaan hinkuisi juoda?) joten ihmiset eivät humaltuneet niin pahasti kuin baareissa yleensä.

Lauantaina olisi seuraava tilaisuus. Saapa nähdä, menenkö uudestaan. Pakaralihakseni ovat nimittäin pahan kerran juntturassa edellisestä kerrasta. Kai niillä on jotenkin koettanut vakauttaa pystyasentoa jalkojen lipsuessa kenkien sisällä jossain vaahdon uumenissa? Pitäisi kai vain pitäytyä mummoisemmissa harrastuksissa, mutta... nythän on kesä!

Vaahdossa tanssimisessa on jotain aivan päihdyttävän hienoa. Iho ja vaatteet ovat täysin liukkaat, ja on mahdollista liukua toisia ihmisiä pitkin pystyasennossa ilman kitkaa vaatteet päälläkin.

Oi.

Varsinainen asia: joutunen nettipimentoon. Tämä meidän kotinetti kun on Faunin työsuhdenetti, ja hän on tästä päivästä lähtien irtisanoutunut. Uusi netti on hankittu, mutta se alkaakin vasta viikon päästä. Älköön kukaan siis peljästykö, onko jotain dramaattista tapahtunut. Ehkä on, mutta se ei liene hiljaisuuden syy.