Toisen kerroksen kuulumisia

Kissa nostelee laukusta pöydälle tietenkin shampanjaa. Ja portviiniä. Saan Divine Comedyn levyn - etukäteissyntymäpäivälahjaksi. Ruokaa ei tällä kertaa tule, paitsi kaksi gourmetkaupasta ostettua vuohenjuustoa. Kameran jättimäinen muistikortti on täynnä Lontoon ja Walesin kuvia. Katselen ja kuuntelen mietteliäänä.

On omituista olla tilanteessa, joka on ensinnäkin toistunut useita kertoja - Kissa palaa työmatkalta ja purkaa laukkuaan - ja toisaalta, joka on uudenlainen - entinen mieheni Kissa palaa työmatkalta ja purkaa laukkuaan - ja kolmanneksi, joka on uniikki eikä ikinä toistu - on pyhän Lucian päivä vuonna 2005, Kissa puhuu sujuvasti veloenischia ja esittelee shampanjavalintojaan, ja tajuan olevani läsnä näytelmässä, joka on improvisaatiota alusta loppuun, flow, ajattelen, flow. Hymyile, heiluttele jalkoja, virnistä ja käyttäydy kuin normaali Homo sapiens tässä tilanteessa. Älä jää palpomaan ajatusta, että tilanne on uusi ja toistumaton.

Tietenkin nuo määreet sopivat useimpiin muihinkin tilanteisiin. Harvapa asia on täysin uusi. Ja uutuudetkin tulkitaan vanhasta kootulla nippelitiedolla, kokeillaan jotain lainattua käytösmallia. Mutta kokemusmaailmaan selvästi uutuuksina emergoituvat uutuudet huomataan. Ne ovat outoja, niille ei ole kieltä. On ihmisiä, jotka halveksivat elämysten metsästämistä. Minä en. Pidän haasteista, jos ne ovat kielellistämishaasteita. Elämys on jotakin, joka jäsennettynä muuttaa koko aiemman käsitekentän. Puhumattakaan siitä, mikä sitä seuraa.

Kuten se, että tajuan The Metamorphosis of Flowers -valokuvakirjan meditatiivisuuden. Että sen muuttumisen ihmeen, ajallisuuden aukikiertymisen ja pullistumisen voi esittää kuvissakin, jos kuvat ovat sarjana. (Vanha kuvataidelukiolainen minussa kiskoo pannumyssyn tiukemmin silmille: olisi ehkä pitänyt oppia pitämään sarjakuvista hieman kolmattakymmenettäensimmäistä ikävuottaan aiemmin. Mutta vasta viime jouluna sain Linnut ja meret. Sitä ennen pidin vain siitä sarjakuvasta, jossa Mymmeli ostaa mekon. Ja Mymmelinkin suhteen olen traumaattinen. Olen ajatellut, että olen mymmeleinen oikeastaan kaikissa olennaisissa suhteissa. Mutta Mymmeliä kuvataan Södikan sivuilla attribuutilla "kaunis" enkä osaa identifioitua mihinkään kauniiseen - sen verran kosmetologin tytär olen. Yliopistossakin estetiikka olisi kiinnostanut eniten pääaineena, mutta kuulosti aivan liian kamalalta opiskella, mitä kauneus on, kun itse on kuitenkin tällainen tyyppi, joka ole niin erityisen näköinen. Ei, tämä ei ole ironiaa. Olen nuorempana lähemmäs antanut avokämmentä niille, jotka ovat uskaltautuneet rienaamaan sanomalla minua kauniiksi. Lopulta kuitenkin suitsin itseni ja sain tehtyä gradun estetiikan filosofiasta, koska minusta kysymys kauneuden kokemisesta on kuitenkin paitsi elämisen, myös filosofian keskipiste. Ha! Mistäpä ei ihminen selviytyisi.)

Tänään on tarmokas päivä, vaikka Kissan saapuminen keskellä yötä ja tukeva lounas kello kolmen aikaan yöllä tuntuukin niskanikamien jäykkyytenä. Kello kaksi on tapaaminen, jossa otan vastaan ensimmäistä kertaa elämässäni freelancetöitä kustannustoimittajan hommissa. Ja rouva Jemory siunaa minut. Illalla menen pilatestunnille, jossa arvatenkin tehdään karmea kolmiovenytys. Mutta selviän! Vaikka taas hämmästeltäisiin julkisesti, miten en sen pidemmälle veny. Tarmokasta. Ei huonompi ennuste, laisinkaan.

Tuntuu omituiselta istua ja kirjoittaa huoneessa, jossa on suuri ikkuna. Toisessa kerroksessa, alhaalla kuratiellä autoja. Ikkunan edessä kukkii valkoinen Phalaenopsis. Sekään ei voi olla minun. Siinä on valtavat nuput, kaksi kukkavanaa. Kaksi avointa kukkaa. Olen ärtynyt, koska en edelleenkään saa kameraa käyttööni. Kenties ostan itselleni kameran joululahjaksi nyt, kun en näy saavan joululahjoja juurikaan muuten. Sellaisen tietysti, mihin ei oikeastaan olisi varaa. Jos luksus ei pelastakaan maailmaa, minut se saattaa pelastaa. Mitä muutakaan kallista minulla olisi? No, sokeroidut inkiväärit eivät ole erityisen edullisia, eivätkä hyvät suklaat ja teet. Eläköön. Varallisuus herkuissa, shampanjassa ja kamerassa. Se kuulostaa mukavalta, kevyesti kannettavalta.

Unohtamatta sitä, mikä ei ole minun, vaan joka oikeastaan omistaa koko sen, mitä kutsun maailmaksi mutta jota minun tarkasti ottaen pitäisi kutsua maailmaviipaleekseni tai kokemuksekseni maailmasta: kehoni, sen oppimat reaktiot ja assosiaatiot, sen jaksaminen huonosti nukutun yön jälkeen, sen sitkeä ja lupiakyselemätön pulssi. Se liukuu valveeseen ja uniin, kehrää ajatuksia ja muistaa, että napit on pitänyt vaihtaa jo monta päivää punaiseen takkiin. Nyt se laskostuu uneen vielä hetkeksi ennen kuin sen on mentävä, teippaa yön ja aamun riekaleista itselleen kupoliteltan, heittelehtii peitossa ja vastaa herätyskellon ääneen juosten olohuoneeseen.

Tänään lähden takaisin Tähtitorninmäelle. Valon päivänä. Sytytän siniset valot sänkyni ympärille, kuuntelen saamani levyn, nukun paremmin. Valoa, vaan ei elämää. Ei eläimiä, jotka kietoutuvat kyljille, ei vaivihkaisia katseita ovilta ja karkuun laukkaamista, ei puskemista, suukottelua ja sylittämistä. Valoa, valoa. Sinistä, kylmää pientä valoa, ja kirja, jota en malttaisi olla lukematta yhdellä haukkauksella niin etten lopulta tajuaisi muuta kuin ahnehtimiseni voiman. Ahnehtia nyt graafisia merkkejä, jotka katoavat, kun valo sammuu! Harmittaa, kun adventtisunnuntait kuluvat niin hölmöissä merkeissä, krapuloiden ja siivoten. ENSI sunnuntaina aion ottaa vahingon korkojen kanssa takaisin. Onhan silloin sentään syntymäpäiväni.