Epiteetti, jota minuun on alettu viime aikoina liittää, on rohkea. Se tuntuu kummalliselta, vaikka olen halunnutkin joskus jotakin sellaista. Siitä on kauan, halusin sellaista ehkä yläasteella tai jotain. Enkä nyt tietenkään puhu sellaisesta rohkeudesta, mistä puhutaan silloin kun sanotaan jonkun esiintyvän rohkeasti tai pukeutuvan rohkeasti. Sellaisessa olen huono, vaikken enää pelkääkään kirjoittaa esimerkiksi, että minulla on toisinaan kuukautiset. (Oletan, että valistunut lukija arvaisi sen muutenkin, ja siksi sen sanominen ei voi olla niin pöyristyttävää, vaikka sattuisinkin yksilöimään ajankohdankin.)
En ole keksinut rohkeuteen kuin yhden tien. Se kuuluu: Unohda itsesi.
Se tarkoittaa: Kun keskustellaan, esitä hypoteesi mutta älä takerru siihen. Entä sitten, vaikka kaikki muut osoittautuisivat oppineemmiksi ja viisaammiksi. Ei se minua huononna. Päinvastoin, saatan oppia jotakin. Näkökannat tulevat julki, asiat keskustelevat. Jokin kanta voittaa, ei joku ihmisistä, koska kaikki ihmiset voittavat.
Toki tämä on ideaalitilanne, mutta voidaanko ideaalia kohti pyrkiä, jos kukaan ei toimi siten kuin ideaalitilanteen vallitessa?
Se tarkoittaa: Kun käytökseni (mielipiteet ovat käytöksen osa) tulkitaan ongelmaksi tai ongelmien kerjäämiseksi, kannattaa olla valmis selittämään, miksi toimin kuten toimin. Selitys tosin toisinaan vain lisää ongelmia. Monen maailmantuntu on yllättävän halukeskeinen. Minullakin on haluja ja mielitekoja yllin kyllin, mutta tyypillisesti ne eivät ole niitä, joita joudun selittämään. Enemmän ongelmia tuottaa eläminen ikään kuin ideaalin voisi valita. Siinä on jotakin, joka raivostuttaa osaa ihmisistä. Yritystä elää ideaalia en koe haluna.
Joidenkin mielestä ideaalin mukaista elämää ei voi elää. Minusta voi. Siksi olen heistä haihattelija. Ei siinä mitään. Tituleeraan itseäni mieluusti tyhjäntoimittajaksi ja taivaanrannanmaalariksi, koska tiedän osaavani kirjoittaa ja piirtää riittävän hyvin kirjoittaakseni ja toimittaakseni kattavan jutun tyhjyydestä ja piirtääkseni horisontin koukeroisine puineen. (Tyhjäntoimittaminen se vasta vaikeaa onkin. Kaikki dekoratiivinen aines on karsittava pois.)
Se tarkoittaa: On oltava välinpitämätön. Tämä on paradoksaalista, koska toisaalta ideaali, jota koetan elää, on nimenomaan välinpitämättömyyden karkoittamista kevein ja vaivattomin ottein. Tarkennan: on oltava välinpitämätön toisten paheksuntaa kohtaan silloin kun se näyttää kumpuavan pelosta. Pelkoon tepsii parhaiten sen ignorointi. Se on ainut keino hävittää pelko toisesta, ja kenties itsestäänkin. Olla rauhallinen ja luonteva.
("Ole luonteva" on elämänohjeista vaikein ja huvittavin.)
Se tarkoittaa: Kun puhutaan merkityksestä, elämän tarkoituksesta ja sen sellaisesta, on ajateltava muuta kuin itsensä toteuttamista. On tajuttava, että kaikki itsen toteuttamiseksi kutsuttava on joka tapauksessa seurauksiltaan maailman toteuttamista, ja että on parempi ajatella maailman toteuttamista joka tapauksessa saman tien. Harvemmin itsen ja maailman tarpeet ovat jyrkässä ristiriidassa. Ja silloinkin kun ovat, on syytä miettiä, kummat muuttuvat helpommin. Joissain kohdin vastaan "muun maailman ainakin relevantein osin", joissain kohdin "minun".
En pidä itseäni erityisen rohkeana ajatuksissa enkä teoissa ja olen usein aika hämmentynyt. Lisäksi, koska en feikkaa sosiaalisissa tilanteissa kuten minun odotetaan feikkaavan, hämmennykseni näkyy päällepäin selvästi. Mutta myös ilo näkyy. Kuvissa, joita lapsuudestani on jäljellä, erottuu jo kaksi perusilmettä: tuskainen huoli ja hämmennys, toisaalta täysin rajoitta tulviva ilo ja ilkikurisuus. Rauhalliselta ja luontevalta en oikeastaan taida näyttääkään, jos aikaa jää ajatteluun. Aikuisiällä on kolmaskin ilme, tarkkaavainen, asioiden viemä. Eräs ystävistäni sanoo, että kun kuuntelen, hypnotisoin puhujan katseeni tunkeilevaisuudella, että pupillini ovat kaksi mustaa kalloporaa jotka painuvat sana sanalta syvemmälle nautinnollisesti rouskuen. En tiedä, onko tuollaisen sanominen kohteliaisuutta vai tahdittomuutta. Ehkä se on totuus ja ansaitsee tulla kuulluksi sellaisenaan, ilman kehun tai loukkauksen aspektia. Kadotan ajan kuunnellen ja katsellen.
Lapsena aikaa oli paljon. Kaikki oli pyhää ja siten äärimmäisen huolestuttavaa. Esineet kutsuivat, torjuivat, rätisivät voimaa, muuttivat kissaksi, television kuvausryhmäksi, lentokoneeksi ja intiaaniksi. Oli oikein ja kohtuullista kirkua. Vieraisilla puutuin toisten perheiden menoon. Vastustin lapsille esitettyjä kotiintuloaikoja, eihän minullakaan niitä ollut. Ihmettelin ääneen ystävälle esitettyä vaadetta syödä lautanen tyhjäksi. Esitin perusteluita ja olin tyrmistynyt perheenpäiden relativismista ja traditionalismista. Se, että näin on meillä aina tehty, on huono peruste. Ei ihme, että olin huolissani ja ahdistunut. Ystäväni olivat vankeina mielettömyyksissä ja kapinointi tuotti vain lisää hankaluuksia.
Olen ajatellut itseni ujona ja hämmentyneenä, vähän samaan tapaan kuin vanhempani ovat ujoja ja vetäytyviä ja harjoittavat joissain elämänvaiheissaan ulkoakäsin epäuskottavia ideologiasotkuja, joissa yhdistetään ennakkoluulotta eroottiset makuuhuonetaulut, bossa nova, jooga, kasvissyönti, enkelien näkeminen ja kokoomuslaisuus. Nykyään ne syövät taas kanaa, ja huomauttelen siitä isälle huonoina päivinä. Kerran isän tyttö, aina isän tyttö. Kunpa joku initioisi minut naiseuteen. Vaikka varmasti on jo liian myöhäistä, olen yksinkertaisesti liian vanha. En osaa alusvaatehysteriaa enkä hajuvesiflaneerausta, en kiliseviä rannerenkaita enkä miesvihaa. Murjotan, kun Harjiksen miestenpuolella keskustellaan ja itse joudun istumaan hiljaa tai saan puhuessani outoja mulkauksia.
Se tarkoittaa: Ei ole aikaa hävetä. Mitäpä sitä maailmaa häpeämään. Joku muu taitaa sitä paitsi tehdä sen puolestani.
"Ihailen rohkeuttasi", sanoo yksi ystävistäni. En ymmärrä, mistä hän puhuu. (Ylipäänsä, ajatus, että joku ihailisi jotain luonteenpiirrettäni, tuntuu käsittämättömältä ja aiheuttaa pieniä identiteettikriisejä. Itselleni olen laiska lurjus, laskelmoimaan kykenemätön hupakko, hieman nyrjähtänyt romantikko, toisinaan raivostuttavan pedantti oppimestari ja useimmiten täysin kyvytön muodostamaan koherenttia maailmankuvaa. Enkä kykene uskomaan luonteeseenkaan, hallelujaa.)
Kun tulen seurueeseen, josta tunnen vain muutaman, jään mieluiten seisaalleni tarkkailemaan. Katselen tarkasti ilmeitä ja eleitä ja mietin, minne uskaltautuisin istumaan. Kuka on riittävän kiltti, kenellä on äidillinen ilme. Seison ja panikoin itsekseni. Jos olisin rohkea, kävelisin pöydän ääreen suurimpien roistojen luokse ja pakottaisin heidät myöntämään, että heidän tavassaan kommunikoida on jotain omituista.
Jos olisin sillä tavalla rohkea, en varmaankaan koskaan ajattelisi koko asiaa, rohkeutta ja sitä kohti pyrkimistä.
Selvähän se, että olen lukenut lapsena liikaa fantasiakirjallisuutta.
すべり台
1 päivä sitten
3 kommenttia:
Minä haluaisin kovasti unohtaa kaikenlaisen häpeämisen ja liiallisen tietoisuuden itsestä, joka vie kyhmyiset kätensä kaulallani ja kuristaa minua sosiaalisissa tilanteissa. Osaisinpa olla rohkea, luonteva ja todella unohtaa itseni.
Tämä kirjoitus kosketti jotakin minussa. Viisaita ja kauniita sanoja.
Tuo "rohkeus" keskustelussa kuulostaa metodiselta alemmuudentunnolta. Hyvät ideat keksitään aina ennenpitkää muuallakin.
Yhtä asiaa en voi tajuta teidän tamperelaisten jutussa. Tuota nimeä, jolla leimaatte ihan kaiken, mitä teette.
Kiitos vaan, Tommi darling, mutta minussa ei oikein ole metodista otetta, eikä oikeastaan alemmuudentuntoakaan. Elän tilanteissa enkä tahdo väittää suorittavani niitä minkään metodisen tuntemuksen nojalla.
Entäs sitten, vaikka hyvät ideat keksitään muuallakin? Ne voidaan keksiä myös tässä ja nyt. Luultavasti ne muualla keksitytkin pitää keksiä myös tässä ja nyt, jotta niihin voisi sitoutua.
Tietysti se, että tässä ja nyt pitää keksiä jotakin, tarkoittaa sitä että aiemmasta ajatuksesta pitää luopua tai ainakin sovittaa se laajempaan viitekehykseen pikkudetaljiksi.
Myös huonot ideat keksitään ennen pitkää muuallakin, olen huomannut.
Ehkäpä teidän koulukuntanne voisi löytää sisarparvia ympäri maailman? Mutta ei tästä blogista, huh.
Lähetä kommentti