Taikinaa

Olen valittanut yksinäisyyttäni liikaa. Ystävät ovat alkaneet lohduttaa, mutta he elävät jossain tuntemattomassa maailmassa, jossa on okei sitä ja tätä ja tuota.

"Voi, menee vain vähän aikaa, ja sinulla on mies", valistaa ystävä. "Sinussa on niin paljon iloa!"

Ja surua, iloa ja surua. En ole maaninen enkä depressiivinen enkä tasainen. En ole pelkkiä sanoja. En ole kiirettä. En halua tunkea itseäni laatikoihin, joita näytetään sahattavan kahtia. Niissä on jalat pidettävä vatsaan painettuina, hymyiltävä ja kipristettävä varpaat, jottei saha rouhaisisi niitä.

En usko pariutuvani enää kovin helposti. On niin monia asioita, joita pidän miltei välttämättöminä. Miehen (tai naisen) pitää kävellä rennosti yhtä kovaa kuin minun, osata nauraa asioille, osata heittäytyä, olla moraalinen. Kaikissa miehissä on jokin puute. Suurin osa ei pyöräile talvella, ei jaksa ymmärtää onomatopoiesista, moni syö lihaa. "Ei sellainen voi olla oleellista", sanoo ystävä järkyttyneen kuuloisena. Mutta se on. Jos pidän jotakuta moraalisesti keskenkasvuisena, kuinka hullaantuisin myös psyykkisesti? (Keho on eri asia. Sen mielipiteet ovat vankkoja mutta suoraan sanottuina sellaisia, että epäilen sen arvioiden relevanssia muusta kuin jälkeläisten näkökulmasta. Enkä ole erityisemmin ajatellut lisääntyä. Olisin huonoin äiti.)

Kun tutustuin Kissaan, kaikkein eniten kolahti se, että kerrankin oli mies, joka pystyi kävelemään vierelläni läähättämättä ja juoksuaskelia ottamatta, rennosti ja rullaten. Ikään kuin olisin normaali kävelijä enkä liukuisi väentungoksen ohi ja läpi rauhallisena mutta komeettamaista tahtia. Ja osasi olla hiljaa kanssani, liukui hiljaa kanssani kaupungin halki ja aurinko nousi ollessamme sillalla. Kissat liukuvat sillä tavalla, hiljaisina ja vaivatta.

Ahdistun ihmisistä, joiden on koko ajan puhuttava - etenkin jos he eivät puhu nonsensea. Ahdistun, koska puhe on ahdistuksen merkki, ja en osaa aidata toisen ahdistusta tämän tontille vaan annan sen luikerrella eleisiini. Kun pitää jostakusta, on parasta osata olla hiljaa seurassa, kävellä vain, hymyillä välillä. Sisällä, keittää teetä ja istua keittiössä, puoliksi pöydälle lysähtäneenä, kädet posken alla, sanoa vain "hmm, hmm" ja "onpa jo hämärä" ja "tahtoisin Tunisiaan, ehkä vielä joskus". Molemmat lojuvat pöydällä, rintalasta pöydänreunalla, ynähtelevät. Sellaisia ihmisiä tapaa harvoin. Olen tuntenut elämässäni yhteensä viisi sellaista ihmistä, ja neljä heistä on naisia ja yksi ei halua määrittää sukupuoltaan lainkaan.

Myyntipuheet ovat vain pahasta. Ei tässä mitään myymässä olla eikä vuokraamassa eikä ostamassa. Ollaan olemassa joku jossakin joskus jonkun kanssa. Läsnä. Sitä ei tarvitse alleviivata puhumalla menneisyydestä eikä tulevaisuudesta.

"Olet liian ankara", sanoo ystävä. "Mitä minustakin oikein ajattelet?"

Vilkaisen häntä nopeasti. En ole ajatellut pariutua kanssasi, darling, häivähtää. "Olet korvaamaton, ihana", sanon. Ja tahditon, ajattelen, mutta tahditon olen minäkin. Kunnes musiikki alkaa, ulkopuolinen rytmi, jota vastaan -

Istun töissä. Haukottelen. Jännitän, missä asussa kukakin tulee illan naamiaisiini. Kissa kysyy erikseen, saako tulla, onko hyvä, että tulee. Minulla on vaikeuksia olla itkemättä hänen läsnäollessaan, koska ikävöin kaikkea sitä, mitä me-pronomiini ilmaisisi kaksikkomuodossaan, jos suomessakin olisi joidenkin alkuperäiskansojen kielten tapaan erikseen kaksikko ja suurempaan ryhmään viittaava monikko. Olen järkyttynyt kysymyksestä. Minulle tärkein ihminen epäilee, josko ei olekaan tervetullut. Ehdottomasti, tule, sanon. Rakkaus on piparkakkutaikinalevy - kun tähti on leikattu siitä muotilla irti, suurin osa taikinaa on edelleen jäljellä pöydän pinnalla. Riekaleisena, mutta ei se mihinkään taikinasta ole muuttunut. Se ei ole muovailuvahaa eikä jätettä, vaan sitä samaa substanssia. Viides ulottuvuus, yhdessä ajatusleikissä. (Miten oikean käden käsineen saa käännettyä vasemman päälle? aikaulottuvuudessa. Miten menneen saa käännettyä toisenlaiseksi? rakkausulottuvuudessa. - Tätä leikkiä leikittiin kauan sitten, sen kuulee. Jotkut kutsuvat rakkautta toisin nimin: usko, toivo, mielikuvitus, leikki, Jumala.)

Onneksi Kissa tulee juhliini. Kuka muuten osaa olla tarpeeksi hiljaa läsnä, jos alan hermostua tai väsyä ja käyn siksi kierroksilla? Ei, illalla ei voi olla vaikeaa. Naamiaisissa on joku toinen, joku jolla on tällaiset vaatteet ja tällaiset hiukset ja tällainen hymy. Maneeri käden huiskauttamisesta. Olen naamiaisihminen. Nyt ne ovat, tänä iltana. Kaikkialla tähtiä. Aion huiskautella kättä jännetupen tulehduksiin saakka.

Pitää vielä ostaa inkivääriolutta sammiollinen, ja limettimehua. Vessapaperia, groteskiin luiskahtaakseni, vessapaperin loppuminen kesken juhlien on katastrofi. Istun töissä, haukottelen. Neljä ja puoli tuntia, sitten satulaan, polkua, roudaamista, salaatin repimistä ja kurkkujen leikontaa. Olen laiska, en ole kokannut itse muuta kuin paistettuja tofuja ja couscousia. Ei se ole vakavaa. Kukaan ei odota minulta mitään tässä tilassa. Se on raivostuttavaa.

En vain jaksa. Sekin on raivostuttavaa. Ajatukset pyörivät päässä pieniä ratojaan. Lopetan niiden tarkkailun ja haen lisää teetä.