Kummallinen vapunaatto

Tapaamme aamulla työssäoppimispaikassa, ohjaaja, opettaja ja minä. Opettaja halaa minua heti alkuun ja vielä lopuksikin. Kun ohjaaja on poistunut jo seuraaviin hommiinsa, jäämme opettajan kanssa kahden keskustelemaan tilastani ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Olen edellisenä päivänä tehnyt kirjallisia koulutöitä uskaliaasti satulatuolissa istuen viiden tunnin ajan ja seurauksena on ollut viiltävää kipua risti-suoliluunivelissä ja etenkin häpyliitoksessa. Tuntuu kuin lantioni olisi hajoamassa erillisiin kappaleihin, niiksi erillisiksi kolmeksi luuksi, joista sen rengas muodostuu.

Päivät seuraavat toisiaan nimettöminä. Jos erehdyn uskomaan kivun jyskeen lievittymistä kuiskeeksi merkiksi parantumisprosessista ja uskaltaudun hieman kävelylle tai vaikka vain pesemään tiskit, kipu palaa kirkuen. Lopulta makaan kyljelläni sängyllä ja luen ja olen ehkä vähän pitkästynyt vaivani poeetikattomuuteen. Kipu jurnuttaa, ja koetan pitää mieltäni siinä tilassa, etten ala mieltää kipua kärsimykseksi. Aina silti välillä niin käy, hätä täyttää mielen. Joskus saatan kulkea ikkunan luo ja katsoa ulos, jotta osaisin olla itkemättä. Saattaa tuntua vaikealta hyväksyä toisten sääli ja huoli, tunnen itseni välillä rumaksi lihavaksi toukaksi, joka vain märehtii sängyssä eikä osaa tehdä mitään. Ei se tietenkään pidä paikkaansa, mutta on päiviä, jolloin hiukseni ovat rasvasta liiskassa ja kaikki turpoaa ja sattuu ja niinä hetkinä en ymmärrä, miksi nämä ihmiset pitävät minua täällä sen sijaan että heittäisivät minut kadulle, kuten aina lapsena uhattiin tehdä, jos ei ollut yhteistyökykyinen, mikä aina välillä johtui alaraajojen kivuista, joista sanottiin vain, että ne ovat kasvukipuja ja etteivät ne ole mikään syy kieltäytyä tästä ja tästä toimesta. (Nyt tietenkin tiedetään, että kyseessä olivat todennäköisesti jo silloin kivut vasemman nilkan ja jalkapöydän liikanivelissä, niissä, jotka löytyivät röntgenkuvista oikean jalan jalkapöydän romahdettua, ollessani kolmekymmentä, viisi vuotta sitten. Vasta viisi vuotta sitten minulle selvisi, etten ole vain laiska ja itsepäinen ja hankala ja verukkeita keksivä vaan että kivut jalassa ovat todellisia ja niille on rakenteellinen selkeä syy. Nyt kun minulla on jalkaani tukipohjallinen, kivut ovat sellaisia, että niitä on paljon helpompi sietää ja niiden kanssa on mukavampi elää. Ei jalka kivuton ole vieläkään, mutta entä sitten. On se parempi, ja olen tottunut siihen, ja tiedän, ettei sen kipu ole vain huonouttani tai laiskuuttani. Ja entä sitten, vaikka olisikin? Onko esimerkiksi laiskuus jotenkin moraalisesti paheksuttavaa? Joskus se voi olla viisastakin. Itse asiassa toivoisin, että osaisin olla vähän laiskempi kuin taidan osata...)

Tajuan siinä rupatellessamme, kaksi muuta istuen ja minä seisten, koska istuminen sattuu liikaa, miten hyvä elämä minulla on. Ympärilläni on ihmisiä, jotka suhtautuvat mukavasti, arvostavasti, kuuntelevasti. Minua ei juurikaan enää uhkailla, nimitellä halveksuvasti eikä tuntemuksiani vähätellä tai sanota, etten saisi tuntea niin. Se on aika erilainen kuva aikuisista kuin se, jonka lapsena sain. Työssäoppimisen ohjaaja korostaa, etten ole voinut nykyiselle tilalleni mitään ja että sen vuoksi olisi järjetöntä rankaista siitä työssäoppimisen arvostelussa. Näitä asioita vain sattuu. Olen jotenkin pöyristynyt kaikesta tästä kohtaamastani tervejärkisyydestä, se on niin erilainen asenne kuin mitä olen tottunut odottamaan työelämältä (ja lapsuudenkodissa). Tajuan äkisti, että suhtaudun heikkoina hetkinäni sairastumiseeni samalla neuroottisuudella kuin vanhempanikin: osoituksena jostakin piilevästä moraalisesta heikkoudesta.

Kun jäämme opettajan kanssa kahden, hän sanoo, että häntä on harmittanut viime viikkoina ihan vietävästi, että kaikki tämä tapahtuu juuri minulle, joka olisin kiinnostunut ja jolla olisi voimia ja taitoja vaikka mihin. Olen vähän hämmentynyt analyysistä, koska kiinnostukseni on aika ehdollista ja vahvasti sidoksissa siihen, että koen tekemisen tavat mielekkäiksi, ja toiseksi, eihän minulla ole voimia vaikka mihin. Hämmästyn niin opettajan sanoja, etten osaa vastata sillä lailla kuin toivoisin osaavani ja kaiken järjen mukaan voisin osata, koska olen ajatellut asiaa paljon viime päivinä kivun voimistuessa ja tehdessä toisinaan hetkistä ennen vahvan särkylääkkeen ottamista täysin sietämättömiä. (Liioiteltua tietysti tuo täysin sietämätön, koska olen edelleen tässä, s.o. olen sietänyt ne läpi, en ehkä kunnialla, mutta jotenkuten.) Olen kivun kääntyessä kärsimykseksi, mielen juuttuessa hätään ja kysymyksiin, saanut itseäni rauhallisemmaksi muistuttamalla itseäni siitä, miten kivulla on minun kohdallani mieltä. Luin syksyn alussa ensimmäistä tutkinnonosaa kirjoittaessani erilaisista kärsimyksensiedon tavoista ja minuun teki valtavan vaikutuksen se, miten kivun epäreiluksi kutsumisen ja syyttämisen sijaan kipu voidaan myös toivottaa tervetulleeksi ja hyväksyä silloin kun siihen ei löydy lääkettä. Sen sijaan, että kysyisin, miksi juuri minä, kivun kourissa voi kysyä, miksen juuri minä. Miksi kipu juuri minun kohdallani olisi erityinen vääryys ja karmeus, kun kuitenkin näitä tällaisia tiloja on ollut maailman sivu ja jotenkin ne on siedetty läpi ja niistä on toivuttu ja usein myös opittu jotakin. Välillä niistä ei edes toivuta, ja siksi on hyvä syy olla kiitollinen siitä, että tässä kyseessä on mitä todennäköisemmin jokin tuki- ja liikuntaelimistön kipu, ei minkään korvaamattoman, hoitoa ajatellen jo liiaksi tuhoutuneen elimen heijastuskipu. Niitäkin on, heitäkin on: potilaita, jotka tietävät elävänsä maksimissaan muutaman kuukauden, kipu kaiken aikaa seuranaan. Miksen siis minä ja tämä vaatimaton, kannateltavissa oleva kipu? Mitä ihmeen epäreiluutta siinä olisi?

Olisin voinut vastata opettajalle, että luultavasti minä tulen kaiken tämän kanssa paremmin toimeen kuin moni muu luokaltani. Että minulle tämä on taas yksi tilaisuus porautua ihmisenä elämisen kokemukseen, uusi siivu tuota kirjoa, ja että minun uteliaisuuteni ei ole helpoimmin lannistuvaa sorttia. Että minulle yksittäiset tavoitteet, kuten hierojakoulun loppuun suoritaminen, ovat kuitenkin vain osa tuota laajempaa ihmisenä elämisen tutkimista, siihen perehtymistä. Ja että sikäli kipuilu ja sairastaminen ja oman hädän tunteen tutkiminen ei suinkaan vie minua kauemmas perimmäisestä kokonaistavoitteestani, päinvastoin, tuopahan virkistävän näkökulman koulusuhteeseeni. Ettei minulla ole kiire mihinkään... Mutta enhän minä sitä siinä osannut muotoilla, vaikka olisin voinut periaatteessa osata. Harvoin sitä yltää periaatteellisten mahdollisuuksiensa tasolle, ja sekin on yksi ihmisenä elämisen kokemuksen keskeisiä piirteitä, välillä kirpeän häpeällisenä ja välillä huvittuneen hymähtelevänä toteamuksena, ja välillä tuollaisena yksinkertaisena, ihmeempiä väristyksiä herättämättömänä tyynenä oivalluksena.

Tuntuu kuin leijuisin kilometrien päässä muista, vaikka oikeasti sijaitsen vain keltaisen talon kuudennessa kerroksessa ja katselen, miten äkisti sumusta puolipaisteiseksi muuttuneen vapunaaton mustat hahmot kiipeävät rinnettä ylös ja alas, muurahaishahmot. Huomenna olisi ehkä säätä mennä puistoon piknikkaamaan, mutta en tiedä, uskallanko. Toistaiseksi lantioni on rankaissut ylenpalttisesti kaikkia yrityksiä aktiivisuuteen enkä haluaisi tilaan, jossa tuijotan viipyileviä kellonnumeroita ja odotan, että saisin ottaa seuraavan kipulääkkeen, josko vaikka se tuntuisi tehoavan paremmin. Luen Munoz Molinan Sefaradia, ja välillä havahdun pohtimaan, miten kirja sopii toipilasaikaan. Kaikki ne ihmiset, jotka odottavat hakemista, koputusta ovelta, mustaa autoa, leirejä, kuolemaa. Tapahtumia, jotka nyrjäyttävät arjen sijoiltaan. Toisaalta, sopiihan se, vaikkei se mikään erityinen piristyskirja olekaan. Tällaisessa tilassa, jossa vessassakäyminen ja viereiseen kortteliin käveleminen tuntuu puukoniskulta alavatsaan, on silmää absurdille, tuntemattomalle, nyrjäyttävälle. Hei, ei minun elämäni pitänyt olla tämmöistä! Miten niin pitänyt? Luuletko sinä, että tässä on jotakin pitämisiä?

Ymmärrän enemmän kivusta nyt, suhtautumisesta kipuun, suhtautumisesta kuolemaan, se on sanottava. Ymmärrän paremmin isoäitiäni joka ikinen kerta kun olen käynyt tilassa, jossa saa tehdä töitä, ettei urahtaisi jaloilleen ponnistaessaan. Tai istuutuessaan. Jotta ymmärtää, pitää ilmeisesti kokea tällaista itsekin. Kyllä minä luulen, että tässä on semmoista pitämistä, vastaan itselleni alkuperäisestä kysymyksestä sivuun ajautuen. Ja koska en näytä voivan valita vapaasti, osuuko tuo ymmärryksen mahdollisuuden arpa kohdalleni, voin sentään valita lunastaa voiton sellaisen saatuani, tutkia kipua ja hätää ja mahdollisuutta hyödyttää sen myötä saavutettua tietoa yleiseksi hyväksi. Miten, en osaa vielä sanoa.

Tai sitten unohdan. Se on todennäköisempää. Tilanne normalisoituu, palaan elämään, jossa vappuun kuuluu pyöräretki ja simaa ja omin jaloin kauppaan käveleminen. Piknikviltti, kesän odotus. (Jotenkin tämä tila vie pohjan odottamiselta: elämä käy niin vieraaksi, etten osaa odottaa yhtikäs mitään. Osaan pelätä ja toivoa, mutten tarkalleen ottaen odottaa.) Terve unohdus! Joka lakaistaan vain hetkeksi sivuun, kun käy jonkun läheisen luona ja huomaa hänen olonsa vaikeaksi tai katselee lehtikuvaa ihmisistä, jotka kulkevat pölyistä katua romahtaneiden talojen välistä jalka huonosti käärityssä siteessä, veri siteen läpi tihkuen, varmasti ilman tetanusrokotettakin, tai kun lukee, miten tehoeläinkasvattamoissa eläimet stressiään purevat toisiltaan korvan- ja hännännipukoita pois ja miettii, millaista olisi elää koko elämänsä niin. Sitä ei voi ajatella kaiken aikaa, silloin pimahtaisi. Mutta siltä ei voi myöskään sulkea täysin silmiään. Jokainen kai käsittelee näitä asioita niiden voimavarojen puitteissa, jotka hänelle sillä hetkellä on, ja torjuu loput esitietoisen päätöksen nojalla jonnekin tarkkaavaisuutensa ulottumattomiin. Jostain olen oppinut uskomaan, että nämä voimavarat eivät ole mitään stabiilia tai synnynnäistä vaan että oma kestokyky kasvaa ja kehittyy, kun näitä asioita ei kiellä eikä välttele. Oma kipu ja läheisen kärsimys ovat niitä kohtia, jossa tahtomattaan tulee altistetuksi hetkeksi hieman suuremmalle kuormalle tätä lajia kuin ajattelisi pystyvänsä sietämään. Ja niin sietokyky kasvaa hitaasti. Hitaasti, kipuillen, mutta milloinka oppiminen ja kasvaminen menisikään soljuen?

Vompsu käy tervehtimässä minua ennen lähtöään juhlimaan. Hän tarkistaa vielä, että onhan ookoo, että hän menee ja rilluuttaa. On, on, vakuutan. Ei se, että yhdellä on kurjaa, tarkoita, että kaikilla pitäisi olla kurjaa. Sitä paitsi jos hän haluaa mennä ja nitistää sen halun itsessään, hänen käyttäytymisensä saa marttyyrimaisen silauksen, jolle olen allerginen. Se tietäisi murhaavaa torailua, ja sitä en tahdo. Mene, mene, hoputan. Kohta ne jo tangoavat siellä! Puhumme lyhyesti siitäkin, miten paljon suhteemme on muuttunut. Miten ennen olisi ollut vaikeaa irtautua, miten paljon paremmin hahmotamme nyt erillisyytemme, itsenäisyytemme. Miten paljon helpommaksi se tekeekään asiat! Vompsun mentyä mietin, otanko itse marttyyrin roolin, kun jään kotiin kipuineni. Mutta en usko, että siitä on kyse. En vain kestä kipua ja ihmisiä yhtä aikaa, haluan olla täällä. Eikä yksinolo ole sillä lailla myrkkyä minulle kuin monille on, vaikka tuntuukin hassulta, kun muut hehkuttavat vappua ja juhlimista ja ulkoilmakauden avautumista ja pyöräretkien kilometrilukuja ja sen sellaista, ja itse kyttää kelloa, että haa, neljä, saan ottaa kipulääkkeen, sitten on taas hetken helpompaa.

Kummallinen elämä, niin laaja kirjo, kummallinen vappuaatto. Olisi kivaa saada simaa, mutta en pääse kauppaan ja näytän unohtavan pyytää sen tuomisen, eikä kaupan sima tietysti maistukaan oikealta simalta, eikä minulla ole ollut voimia tehdä omaa simaa, ehkä teen sitä myöhemmin kesällä, enkä tiedä, uskaltaisinko juodakaan simaa, koska tuo vahvempi kipulääkkeeni ei sovi yhteen alkoholin kanssa ja ilman sitä asiat menevät taatusti päin prinkkalaa. Luen erään ystävän kirjoituksen, jossa hän kertoo edellisestä keväästään, kun kaikki muuttui suhruiseksi ja sumuiseksi eikä hän tiennyt, saako ikinä näköään takaisin. Nyt hän on käynyt kuvaamassa sinivuokkoja metsän valonläikissä. Tuota eroa ei oikein pysty kuvittelemaan, ei pysty saamaan kiinni, miltä tuntuisi mahdollisuus menettää näkönsä.

En tiedä, mistä tämä rauhallisuus tulee, siitäkö, että saan halata opettajan kanssa, kahteen kertaan vielä. Koko vuosi olisi ollut tietysti paljon helpompi, jos niin olisi voinut tehdä heti alussakin. Minun on niin hemmetin vaikeaa hahmottaa, että ihmiset voivat hyväksyä minut ja outouteni, jopa onnistua pitämään minusta. Käyn helposti säikyksi eläinparaksi, ellei minulle osoiteta selkeästi ja konkreettisesti, että saan tuntea niin kuin tunnen, oppia niin kuin opin, unohtaa ja hössöttää niin kuin unohdan ja hössötän. Kun saan siitä varmuuden jonkun kanssa, kumma epävarma surumielisyys katoaa ja huomaan pystyväni kommunikoimaan aika rauhallisesti ja ajatuksella. Erityisen vaikeaa minun on uskoa nyt, sairaana, että minut voitaisiin hyväksyä tuosta noin vain.

Vai tuleeko tämä siitä, että varaan nyt ajan magneettikuviin, joka otetaan viikon päästä? Se tarkoittaa, että yhdeksäs toukokuuta iltapäivällä istun erikoislääkärin vastaanotolla ja keskustelemme siitä, mitä kuvissa näkyy. Kuvia pitää ottaa kaksi, ja niiden ja lääkärin hinta on kelakorvausten jälkeenkin yhdeksänsadan euron luokkaa. Se on iso summa, mutta jotenkinhan parantumisprosessin on päästävä etenemään, eikä pelkkä lepuuttaminen selvästi näy yksinään auttavan. Kuvien myötä tiedetään ainakin, mitä varoa, miten kuntoutus voidaan rakentaa ja niin edelleen.

Vai onko kyse ehkä siitä, että nyt on vappu, työssäoppimisjakso on päättynyt ja ensi viikolla saan mennä kouluun, opettaja lupaa, että minulle etsitään jokin mukava asento, vaikka makuullaan, jotta pääsen osallistumaan opetukseen. (Katso nyt, miten tahto venkslaa: on ollut päiviä, jolloin olen kiroillut koulupäähänpistoani ja raahautunut kuuntelemaan opetusta puolikorvaisena, ja nyt, kun en pysty istumaan, vaikka ajaisin ambulanssilla kouluun, ettei minun tarvitse vain maata sängyssä viikko toisensa jälkeen yrittämässä suhtautua uteliaasti kipuun lantiossani; koulu tuntuu vaihtelulta, levolta kaikesta tästä lojumisesta omissa liemissäni.) Pelkään, että minua alkaa itkettää koulussa, kun ihmiset ovat ystävällisiä, mutta entäs sitten. Saanhan minä itkeä.

Onko kyse siitä, että on vappu, eikä tarvitse enää arvuutella, olenko menemiskunnossa vai en? On jotenkin helpottavaa, että nyt tiedän, millainen olo minulla on vappuna.

Kuten sanottua, kuudennesta kerroksesta on kilometrejä maanpintaan, kaduille, jossa vappuihmiset kulkevat touhukkaina. Katselen hetken ikkunasta ja sitten palaan vuoteeseen takaisin lukemaan kirjaa.

Metallia ja aurinkoa

Kipulääke, jota syön ja jota määrätään vastaavassa annoksessa myös nivel- ja selkärankareumaan, aiheuttaa kiinnostavan ilmiön: kaikki maistuu rekkitangolta. Tai metallilta, mutta minulle metallinmaku tuo mieleen erityisesti sen, miltä kädet haisivat ala-asteen telinevoimistelutunnin jälkeen. Erityisen vaikeaa on veden juominen pelkiltään, koska silloin metallinmakuun ei sekoitu mitään etovaa mielikuvaa pehmentävää aromia.

Keitän suuria pannullisia rooibosta ja juon sitä jäähdytettynä.

Makuvääristymä kiinnostaa minua. Johtuuko se siitä, että hermostoa on peukaloitu ja jostain syystä makuhermot antavat palautetta tästä peukaloinnista metallinmakuna? Vai siitä, että lääke puskee läpi sylkeen samalla tavalla kuin alkoholi puskee läpi ihohuokosista yhdenkin viinilasillisen jälkeen? Teen empiirisen kokeen: siirrän sylkeäni toisen ihmisen suuhun ja kysyn, maistuuko sylki metalliselta, rekkitangolta. Ei se kuulemma maistu. Olen tyytyväinen, sillä mieluummin vain maistan kaiken rekkitankomaustettuna kuin haisen rekkitangolta metrien päähän.

Rekkitanko ei tunnu ollenkaan huonommalta jutulta, koska kipu osoittaa laantumisen merkkejä. Vaikka istuminen ja jalat koukussa selin makaaminen ovat edelleen jomottava mahdottomuus, pystyn muuten makoilemaan, kävelemään pikku matkoja ja jopa kyykistymään ja ponnistamaan seisaalle kivuitta. Eilen illalla en myöskään suistunut epätoivoon, koska karmea iltajomotus jäi tulematta.

Luen uudestaan kudoksen parantumisprosessista ja sitä tukevasta harjoittelusta:

Tulehdusvaihe kestää ensimmäiset 1-5 vuorokautta trauman syntymisestä. ... Arpeutumisvaihe kestää noin kahteenkymmeneen vuorokauteen asti loukkaantumisesta. Tällöin vaurioalue rakennetaan uudelleen kestämään tulevaa kuormitusta. Arven muodostumisvaiheeseen kuuluu vaurion vahvistaminen ja rikkoutuneiden solujen päällystäminen kolmen yhtäaikaisen prosessin muodossa, jotka ovat: epitelisaatio eli nesteen poistuminen vamma-alueelta, kuroutuminen arven muodostuessa sekä sidekudoksen muodostuminen vamma-alueelle. Sidekudoksen määrä ei ratkaise arven lujuutta, vaan säikeiden väliset "hitsaukset". Siksi kevyt venyttäminen ja dynaaminen pumppaava liikuttaminen ovat kuntouttavassa harjoittelussa avainasemassa. Tällöin arven muodostus tapahtuu lihassäikeiden suuntaisesti ja lihaksen kimmoisuus ja venyvyys säilyvät parhaiten. Arvella on kutistumistaipumus noin puoleen vuoteen saakka vammautumisesta, joten kuntouttavaa harjoittelua on perusteltua jatkaa ainakin tämän verran. ... Arvenmuodostusvaiheessa liikelaajuutta voidaan kasvattaa kontrolloidusti ja varovaisesti. Varsinainen kuntoutus käynnistyy vasta arvenmuokkausvaiheessa ... jolloin kipua saa tuntua liikkeen ääriasennossa tai lihaksen sen hetkisessä maksimisupistuksessa, mutta se ei saa jäädä päälle. Kuntoutettava kudos ei saa tuntua harjoittelun jälkeen (n. 2 h) kipeämmältä kuin ennen harjoittelua eivätkä seuraava yö ja aamu saa olla aikaisempaa pahempia. Jos kipu jää päälle, herättää yöllä tai vamma-alue on aamulla kipeämpi kuin edellisenä aamuna, on harjoittelu ollut liian rajua. Liian tehokas harjoittelu voi aiheuttaa arven repeämistä uudelleen, josta seuraa tulehdus ja jomottava kipu. Kivun ilmestyessä harjoittelu rauhoitetaan pariksi päiväksi ja vamma-aluetta hoidetaan kuten tulehdusvaiheessa. Tämän jälkeen harjoittelua jatketaan kipua aiheuttanutta tasoa alempaa ja harjoittelua tehostetaan hiljalleen kipua kuunnellen.
(Lähde; on muuten erinomainen opus, suosittelen lainaamaan kirjastosta ja lukaisemaan läpi, jos koskaan onnistuu jumiuttamaan lihaksensa treenillä tai ihan muuten vain jos on kiinnostunut uusimmasta tiedosta siitä, miten tuommoinen ihan normaalitason kuntoilu rasittaa ja kehittää lihaksia ja miten on mahdollista välttää pahimmat vammautumisriskit.)

Niin, kai tässä nyt sitten ollaan tulehdus- ja arvenmuodostusvaiheen rajamailla. Minkä tulehduksen, minkä arven? Jaa-a, paha sanoa.

Mutta eilen oli monin tavoin mukava päivä. Makasin vanhempien terassilla patjalla ja kohdistin huomioni vielä vähän talvenpöppöröiseen kimalaiseen, joka ei jaksanut oikein lentää vaan möyri ruohikkoa pitkin krookuksenkukasta toiseen. Krookuksen siitepöly värjäsi kimalaisen kirkkaanoranssiksi. Lopulta kimalainen oli tarpeeksi voimaantunut kaikesta nauttimastaan medestä ja pöristeli orapihlaja-aidan yli naapurin scilloja rassaamaan. Kun kimalainen oli mennyt, huomasin taas lehdettömän pensasaidan takana seisovat autot, rivitolkulla henkilöautoja aurinkokylpemässä. Sitten suljin silmät ja hyväntuulisuus palasi.

Äidillä oli pussillinen kaakaorouhetta, voi luoja, miten ihanan makuista se on. Kyllä se pieksää rasvaisen ja makean makuiset suklaat mennen tullen! Nyt taidan etenkin kaivata noita rouheita, kun ne eivät maistu metallille kuten kaikki vähänkin miedompi tuppaa maistumaan. Ehkei tässä auta muu kuin vaappua omin jaloin ekokauppaan ostamaan pussi tuota herkkua...

Toiveikkuutta ilmassa, siis! Täytyy ehkä muutenkin lähteä varovaiselle kävelyretkelle, jotta saan kuvan siitä, onko toipuminen edistymässä. Olen edelleen kahden vaiheilla tyyriin magneettikuvan suhteen, mutta ajattelin soittaa asiantuntijalle eli hoitavalle lääkärille ja kysyä hänen mielipidettään siitä, onko sen ottaminen hyödyllistä, kun oireiden taso on nyt tämä ja tämä. Selväähän nimittäin on ainakin se, etten enää tänä keväänä joudu yhtä suurelle hierontakuormalle kuin olen joutunut työssäoppimisessa. Ja etten sellaiselle kuormalle joudu todennäköisesti myöhemminkään, koska en ole missään vaiheessa vakavissani ajatellut hieromista ainoana tulonlähteenä. Sellaiseksi hierominen on ihan liian raskasta ja riskialtista hommaa. En halua kulumia joka ikiseen sormeen, ja tiedän senkin, että jo päivän neljännen asiakkaan kohdalla hierontatyön laatu on heikentynyt armotta. (Ja olen melkoinen laatufriikki.) Puhumattakaan oman vapaa-ajan laadun heikkenemisestä... siitäkin huolehtiminen kuuluu mielestäni ammatilliseen suhtautumistapaan: on pidettävä huolta siitä, että itse pysyy kunnossa ja jaksaa.

Kaikin puolin valoisampi päivä tänään, siis.

Laidasta laitaan

Ensin tekee mieli sanoa, että ei näin voi käydä, ettei tämä ole totta, ja niin edelleen. Etteivät nämä seikat millään sovi yhteen päivään, kahteen päivään, viikkoon. On se iloinen tyttö, joka näkee ystävän uimahallissa ja jonka kipu on kadonnut, on posliinihyasinttien sitkeä maasta punkeaminen ja uudet vaelluskengät kesän matkaa varten, on sanat mutta nyt se painajainen on ohi jo, vähän tietysti vielä on arka, mutta selvästi menossa ohi, ja sitten on sateinen iltapäivä, jolloin olen taittanut juuri matkapöydän kokoon, ruuvannut sen kiinni ja sujauttanut hopeanharmaaseen laukkuun, olen sullonut loput kiireessä syömättä jääneet eväät kassiini, venytellyt kellarihuoneessa, jotten jämähtäisi matkalla kotiin, iloinnut siitä, että fysiatrin sanoin minussa ei ole mitään rikki, ja sitten keskellä ylikulkusiltaa, siinä kohti kaupunkia ja pois kaupungista omakotilähiöihin viuhtovien autojen yläpuolella, on äkkiä kipu, enkä uskalla hengittää enkä oikein astua askeltakaan, vaan tartun kaiteesta ja tuijotan autoja ja taivasta ja asfalttia ja sataa ja villakangastakki kastuu ja tuoksuu ja kaikkialla haisevat autot ja katupöly ja ruuhka. Ja sitten vedän henkeä ja jatkan kävelemistä bussipysäkille, koska jotenkinhan minun on päästävä pois ylikulkusillalta, ja äkisti kipu häviää, ja koetan epäuskoisena kävellä varovasti, ettei se iskisi takaisin. Mutta se palaa lyhyellä matkalla vielä kerran, on kuin joku tunkisi veitsen häpyluun läpi. Toisella kertaa en edes pysähdy, en halua uskoa kipua todeksi. Ajattelen kai, että jos en pysähdy, se lakkaa olemasta todellinen. Koetan kieltää sen.

Miten kipu kielletään? Ei, omaa kipua ei voi kieltää. Se nirskahtaa joka kerta bussin lähtiessä liikkeelle ja pysähtyessä. Koetan sitkeästi kieltää kivun, menen vielä kirppikselle. Polvistun katsomaan yksiä lautasia, mutta en pääsekään ylös, vaan kaadun kyljelle, koska vihlaisu on niin kova. Koetan toista kautta ylös, nyt selviän jaloilleni ilman vihlaisua. Kävelen varovasti kotiin. Yöstä ei tule mitään. Soitan sairaalapäivystykseenkin, mutta he sanovat, etteivät voisi siellä tehdä muuta kuin antaa vahvempaa kipulääkettä, eli jos voisin soittaa aamulla minua hoitaneelle fysiatrille, saan sieltä paremmin apua. Jossain vaiheessa nukahdan tunniksi silkkaa uupuneisuutta, nukahdan kivun päälle, se jatkuu heräämisen halki, ravistaa hereille.

Aamulla sataa räntää. Soitan fysiatrille, hän ei usko, kun valitan kipua häpyliitoksessa. Se ei ole voinut tulla mobilisoinnista, hän toistaa, mobilisointihan paransi tilaani, muistanko. Eikö muka parantuminen ole lähtenyt käyntiin, enkö muka ole käynyt töissä. Ei se kuulosta vakavalta, hän sanoo puhelimessa, ei se voi olla mitään vakavaa. Ota burana ja mene töihin vaan. Ei tämä ole mikään pieni kipu, sanon. Lääkäri vain toistaa, ettei kipu voi olla kova ja että ehkä alue on vain vähän ärtynyt mutta että burana auttaa. Se on niin kuuntelematonta, etten osaa sanoa enää mitään, kiitän vain ja suljen puhelimen. Hän haluaa kuulla kipuni ihan yhtä vähän kuin minäkään sen haluan kuulla ensimmäisen vihlaisun tullessa. Ja hänellä ei ole suoraa pääsyä tähän vihlontaan, joten hänen kieltämisensä voi jatkua vaikka kuinka kauan vaikka minun ei.

Varaan ajan toiselle yksityislääkärille, koska olen jo syönyt vahvan särkylääkkeen enkä silti pysty olemaan itkemättä kivusta. Toinen lääkäri on pirteä nainen. Hän tutkii minua kulmat kurtussa, kuuntelee, suuttuu kuullessaan aiemman fysiatrin reaktiosta. Hän myös on sitä mieltä, että fysiatrin diagnoosi on täyttä paskaa. Miksi sitten mobilisointi auttoi aluksi, kysyn varovasti. Hän ei kiinnostu kysymyksestä. Lepoa sinä tarvitset, hän sanoo. Ei mitään mobilisointeja, ne ovat roskaa. Nyt ollaan 2010-luvulla. Lääkäri kiskaisee silmät kieroon ja pullistaa posket, se on jollakin tavalla riemastuttavan toverillista. Ja jos häneltä kysyttäisiin, niin juuri mobilisointi on alkuperäinen ärsytys, joka johti häpyliitoskipuun. Koulussa rasitusvammojen suhteen ihmelääkkeeksi kehuttua Arcoxiaa, toista vahvaa kipulääkettä, kas tässä. Ehdoton lepo, ei todellakaan työtä. Ensin revitään nivelsiteet ja sitten pistetään heti sen jälkeen töihin, lääkäri puhisee itsekseen, ja toistaa sitten minulle, että kipua vasten ei koskaan saa tehdä mitään ennen kuin tiedetään varmasti, mistä kipu johtuu.

Jos kipu ei mene ohi alkuviikosta, menen magneettikuvaan. Mene magneettikuvaan joka tapauksessa, kun kerran lähetteen sait, sanoo työssäoppimisen ohjaaja. Kyllä sinä haluat tietää kaikki rasitukset tuolla alueella, jotta osaat varoa niitä työssä myöhemmin. Magneettikuva maksaa paljon eikä minulla ole tietenkään sen kummempia vakuutuksia. Mutta tietysti jos kipu ei ala laantua, on vain pakko mennä. Ja tietysti tulee vielä kalliimmaksi, jos jotakin on pielessä eikä siitä tiedetä eikä sitä siksi osata varoa. Puhumattakaan siitä, miten vaikeaa on sovittaa yhteen aurinkoinen kävelykeli, posliinihyasinttien tuoksua nuuhkimaan polvistuminen ja halvaannuttavan voimakas häpyliitoskipu.

Joskus olen ajatellut, että mielessä ovat läsnä tilat laidasta laitaan niinä hetkinä, kun tuntee samanaikaisesti iloa, riemua, rakkautta ja äkillistä surua. Olen ollut väärässä. Paletista puuttuu noissa tilanteissa epätoivo. Vaikka haurauden ja ohikiitävyyden hahmottaa abstraktisti, se on jotakin kovin erilaista kuin tämä. Että kumartuu posliinihyasinttien puoleen ja tuntee veden puristuvan maasta ja imeytyvän farkunpolviin ja nauttii tuoksusta ja pelkää vihlaisua eikä ole päästä koivilleen.

Kovin ovat kapeat laidat niinä viikkoina, kun suurin murhe on oma taipumus kälättää liikaa innostuksissaan. Tällä viikolla on tapahtunut niin paljon. Ja viime viikolla. Olen matkustanut junalla, kipeisiin lihaksiini on työnnetty pitkä neula ja sörkitty sitä eestaas ja polttava kipu on valunut jalkaani alas. Olen istunut ystävättären luona aamiaisella ja pyöräillyt sieltä iloisena kotiin ja ihmetellyt, miten äkisti elämän suunta kiepsahtaa kivun ja sen helpottumisen myötä. Ja olen seissyt ylikulkusillalla ja pitänyt kaiteesta kiinni ja melkein pökertynyt pelossani kiskaista ilmaa sisään, ja nauranut mustasti lääkärin ohjeistaessa, että pitää välttää niitä asentoja ja liikeitä, joissa kipu vihloo pahimmin, koska miten niitä vältetään silloin kun sattuu kaiken aikaa. Kun kaikki menee hyvin, en ehdi kirjoittaa, koska opinnäytetyö on pitänyt saada valmiiksi ja työtä on paljon. Ja kun kaikki menee huonosti, en oikein jaksa kirjoittaa.

Paitsi nyt.

Muut ovat kaikki juhlimassa, on lauantai-ilta, kevät. Eilisissä juhlissa joku oli kysynyt, mitä minulle on oikein tapahtunut, ja kun Vompsu oli kertonut, joku oli irvaillut, että mitäs hierontaa oikein olen saanut, jos häpyliitokseni on repeillyt. En tiedä, kuinka kauan menee, ennen kuin minun tekee mieli palata ihmisten ilmoille. Tiedän kyllä, etteivät tuollaiset heitot ole ilkeitä, ymmärtämättömiä vain. Eivätkä ne tunnu sillä lailla pahoilta matkan päästä, toisen kertomina, mutta luulen, että jos olisin itse tilanteessa kipujeni kanssa, en ehkä jaksaisi ottaa huumorilla. Parempi siis pysyä poissa jaloista, kun toisilla on riehakas kevättunnelma.

Makaan sängyllä ja katselen taivasta ja pilviä ja phalaenopsista, joka välillä saa laskevan auringon kajon. En tiedä, mitä tapahtuu. En tiedä, miksi kivut ovat näin valtavia. En tiedä, saanko tehtyä koulun loppuun. En tiedä, pääsenkö matkalle. Ei, en oikeastaan tiedä paljon mitään. Nyt vain muistan sen konreettisemmin kuin toisina päivinä. Jotkut pilvet näyttävät Japanilta ja toiset Kreikalta. Pilvien kartastossa Japani ja Kreikka voivat vaivatta sijaita vierekkäin.

Orkidea hehkuu illan valossa. Epäilemättä kohta rusokirsikatkin kukkivat. En pysty istumaan, makaamaan jalat koukussa enkä kyykistymään. Oikeastaan vessanpöntöllekin istuminen tuottaa tuskaa, mutta se on vain pakko hoitaa jotenkin. Kävelyllä näen mustarastasnaaraan ja räkättirastaan, ne pompahtelevat kimmoisasti nurmella. Huvipuiston laitteet vatkaavat kiljuvaa lihaa. Pysähdyn monta kertaa venyttämään selkää, joka kramppaa kai silkasta kivusta.

Toivoisin päivien nyt kiitävän, mutta eiväthän ne kiidä kuin jälkikäteen.

Kipupuhetta

En ole oikein jaksanut kirjoittaa. Kaikki ei ole sujunut hyvin. Tai mikä on hyvin, en koe olevani ollenkaan varma siitä, mitä hyvin tarkoittaa. En laajemmin. Mutta kipu on palannut, sitä on vaikeaa mieltää hyväksi, vaikka hahmotan siihen liittyvää oppimista. Opin ottamaan kivulle tilaa, opin odottamaan, muistan äkisti aiempia kipuja, jotka nekin tuntuivat ikuisuuteen saakka venyviltä, samat hätäiset ajatukset viidentoista, kahdenkymmenen, kahdenkymmenenviiden, kolmenkymmenen ikäisenä. Kävelenkö enää ikinä normaalisti? Ja aina olen kävellyt, aiemminkin. Jossakin vaiheessa turvotus on laskenyt. Ilo on palannut.

Odotan. Sairaslomaa kirjoitetaan lisää viikko kerrallaan. Välillä koetan töitä kahden päivän ajan, heti pääsiäisen jälkeen, mutta kivut provosoituvat ja palaan lepoon. Huomenna menen tapaamaan erikoislääkäriä, joka asuu toisella paikkakunnalla. Häntä on suositeltu, hän ymmärtää lantion alueen kivuista enemmän kuin erikoislääkärit tässä lähellä. (Äitiä kiukuttaa se, etten käy samalla erikoislääkärillä kuin hän, hänellä on nyt jalka murtunut ja hän on käynyt tuossa kilometrin päässä ja nuori mies on ollut niin reipas ja mukava lääkäri. Sanon puhelimessa vaisusti, että mutta kun tämä lääkäri jolle menen nimenomaan kannattaa omaehtoista kuntouttavaa otetta ja on erikoistunut juuri tämänlaisiin kipuihin kuin minulla on.) Matkustan junalla. En oikein pysty istumaan, ehkä sitten seison junan eteisessä puoli tuntia koettaen jakaa painoa tasaisesti kipeille risti-suoliluunivelille.

Äidin jalka murtuu Kanarian saarilla, he ovat siellä isän kanssa kahden. Hotelli on vuorilla, koska siellä on hyviä kävelyreittejä. Koska hotelli on vuorilla, pyörätuolin kanssa ei pääse juuri mihinkään. Isä alkaa läähättää raskaasti heti koettaessaan työntää äitiä mäkisessä maastossa. Äiti pitää huolen, ettei isä ole kuuloetäisyydellä sanoessaan pelänneensä, että isä saa taas sydänkohtauksen. Äiti istuu uima-altaalla villatakissa ja jalka kipsissä ja häntä itkettää. Kun hän kompuroi aamulla vessaan sauvoilla, hänestä tuntuu, ettei hän enää jaksa ikinä nousta vessanpytyltä ylös. Entäs siellä, äiti kysyy. No, mitäs tässä, sanon. Vuoristorataa.

En jaksa kirjoittaa, koska tiedän, miten pitkästyttävää on kuunnella lueteltuja oireita, jos ne toistuvat päivästä toiseen. Ja miten julmalta tuntuu pitkästyä toisen tragediaa kuunnellessa. Ja että yhtäkaikkisesti niin tapahtuu jossakin vaiheessa oireiden sahatessa eestaas ja tilanteen pitkittyessä. Miten väsyttävää on, kun jonkun kuulumiset niveltyvät, luutuvat ja kramppaavat. Ei ideoita, ei matkoja, ei ihmissuhteita, vain keho, joka imee kaiken huomion itseensä. Olen itsekin kyllästynyt siihen, miten kipu vuoroin hellittää, vuoroin kiertyy kääminä suoliluun harjanteiden alle lantion takapuolella. Koetan kävellä kevätpäivissä. Jaksan hyvin vartin, sattuu vain hivenen, sitten äkkiä kipu jyrskäyttää lantion takapuolelta sisään ja melkein lopettaa hengittämisen ja katselen ylämäkeen ja mietin, että voi luoja, miten ihmeessä pääsen kotiin saakka takaisin.

Pahinta on se, ettei tarkalleen tiedä, mistä on kyse. On monia tiloja, jotka tuottavat hyvin samankaltaisen oireiston. Harjoite, joka auttaa toiseen tilaan, saattaa pahentaa toista. Ehkä olen osallistunut nykyisiin kipuihini venyttelemällä pakaralihaksia. Haluan tietää, mikä on sallittua ja mikä ei. Keho itse on hyvin selkeä vain muutaman seikan suhteen: istumista se ei siedä, eikä jalat koukussa makaamista, eikä kumartumista eteenpäin. Jos yritän jotakin näistä, pakaralihakset alkavat krampata eivätkä meinaa lopettaa, ei ennen kuin koetan DonTignyn si-nivelten itsemobilisointia ja itsetraktiota. Mutta jostakin tulee kipua viiveellä, eikä siihen tunnu auttavan mikään. Ehkä nivelessä on tulehdus. Koetan malttaa mieleni. Lääkäriaika on jo huomenna.

Löydän itsestäni ikäviä, naurettavia puolia. Tai ehkä ne ovat inhimillisiä, ja niistä pitäisi olla kiitollinen siinä missä kaikesta muustakin. Esimerkiksi huomaan tulevani epätoivoiseksi, kun kipu vain jatkuu. Huomaan miettiväni synkeästi, että näinköhän voin ikinä tehdä hierojantyötä, josta pidän enemmän kuin aiemmin kokeilemistani töistä. Tai että on ihan naurettavaa, että kouluttaudun noin fyysiseen, seisaaltaan tehtävään ammattiin, kun kuitenkin alaraajat ovat selvästi heikoin kohtani kaikkine kummallisine repeämineen, liikanivelineen ja tulehduksineen vuosien saatossa. (Mutta kuvittelin, että ne olisivat jo ohitse.) Ja sitten löydän itsestäni senkin ärsyttävän piirteen, että panikoin sen takia, että ehkä en nyt sitten pysty käymään koulua loppuun aikataulussa. Teen opinnäytetyötä ja mietin, tarvitsenko sitä yhtään mihinkään. On nimittäin selvää, että jos koulu vaatii minua tekemään myöhemmin työssäoppimisjakson uudestaan, koska olen ollut niin pitkään sairaslomalla sen aikana, en kyllä aio lähteä siihen leikkiin ollenkaan. Koulutukseni on kuitenkin näyttötutkintoon valmistava koulutus. Jos työssäoppimisjaksoa ei hyväksytä sellaisena kuin terveyteni nyt antaa sille myöten, aion käydä suorittamassa yhden jäljelläolevan näytön erikseen. Kyllä minä nimittäin töissä ehdin käydä myöhemminkin, eikä työssäoppiminen lopu koulun loppuun. Trimmaan opinnäytettä ja ajattelen, että voi luoja, tässä minä nyt sitten teen esitelmää, josta en tiedä, pystynkö ikinä pitämään sitä. Onko sen niin väliä. On sillä sen kannalta, että en voi oikein istua. Istun satulatuolissa hetken mutta aika pian on noustava. Koetan tehdä hommia makuulla, siinä kipeytyy hartiarengas ja niska. Hankalaa.

Mutta en voi tietää, miten käy, joten teen joka tapauksessa opinnäytetyötä ohjeistuksen mukaan. Kai sitä voisi kutsua toiveikkuuden säilyttämiseksi. Ainakin jossain ulkokohtaisessa mielessä.

Koska toivoni heiluu, kiinnitän katseeni tuon tuosta kesäkuun alkuun. Silloin matkustamme kolmistaan Kreikkaan. Tarkoituksena on vaellella saarilla. Nyt on vaikeaa kuvitella mitään vaeltamista. Mutta hätätapauksessa voin lekotella rannalla ja imeksiä passionmargaritoja, ajattelen uhmakkaasti. Sellaista lomaa en ole vielä ikinä osannutkaan pitää. Joskus olen kuvitellut, että tänään on lepopäivä, jolloin makaamme rannalla, mutta Vompsukin on oppinut sen, että ennen lepäämistä saatan, kuinka ollakaan, haluta vuorille aamukävelylle, joka sitten jotenkin venyy iltaviiteen saakka, eikä mukana tietenkään ole eväitä eikä rahaa ulkona syömiseen. "Lepopäivä rannalla on pahinta, mitä voi sanoa... silloin tietää, että on edessä valtava päivämarssi ilman syömistä ja kannattaa tankata iso aamupala", selvittää Vompsu käsitteitä Faunille. Kahden kesken Vompsu sanoo, ettei hän kyllä jouda makaamaan rannalla, joten sikäli on hyvä, että Fauni on mukana. Fauni osaa lötkötellä paremmin. Vaikka en kyllä usko, että kukaan nyt saarilla vapaaehtoisesti olisi paikoillaan, jos vain jalat kantavat. En osaa kuvitella rannalla makoilua muuten kuin lähes halvaantuneena. Ajattelen itsekseni, että eiköhän Faunikin lähde kävelylle, ja hyvä niin. Kiusaannuttavammalta tuntuisi, jos tuntisi itsensä riippakiveksi, jota pitää paapoa ja jonka kanssa ei voi oikein tehdä mitään. Se ajatus tulee nopeammin kuin hahmotan sen tulemista, se vain on.

Saapa nähdä, mitä matkasta tulee. Sekin riippuu nyt ensisijaisesti lantiostani. Retkeilyä vai könöttämistä. Vuoristonäkymiä vai pilatesta rannalla. (En osaa kuvitella vain makaavani.)

Äidin ja isän matkalla Kanarialla isä peruuttaa kaikki retkiosallistumisensa äidin katkaistua jalkansa. Mene sinä vaan, sanoo äiti, mutta isä on vähintään yhtä itsepäinen ja jää hotelliin äidin kanssa. Äiti on siitä vihainen ja sanoo puhelimessa, ettei kestä itseään, kun saa tämmöistä aikaan. Tunnistan moodin itsestäni, mutta en halua omaksua sitä automaattisesti enkä halua äidinkään omaksuvan sitä noin automaattisesti. Ehkä isä ei halua mennä yksinään, ehdotan. (Vanhempani eivät ole tottuneet matkustamaan yksin.) Tai ehkä isä haluaa olla sinun kanssa enemmän kuin katsella nähtävyyksiä. Äiti kuulostaa kyllästyneeltä eikä pidä siitä, että konfrontoin ja ehdotan toisenlaista tulkintaa kuin isän nyhjääminen. Ehkä isä ei ymmärrä sitä, miten paljon helpompi on olla yksin sairaana, ajattelen. Ehkä hän ajattelee auttavansa...

Isä kuulostaa ilahtuneelta äidin jalan murruttua. Isästä äidille tekee hyvää vähän rauhoittua, pysähtyä ja miettiä elämää.

Huomaan että minussa on sama ilahtuminen nyt kun joudun taas pysähtymään. En pidä kivusta, tietenkään, mutta jokin minussa pitää siitä, että kaikki on taas hyvin epävarmaa ja auki, että on edettävä päivä kerrallaan ja kuulosteltava tuntuja, ettei voi vain ryskyttää eteenpäin puoliautomaattisesti ja melkein läähättäen. Koulu on sujunut niin pusertaen, että sen puristuksen hellittämistä ei voi olla tervehtimättä ilolla. Nyt kun seison sen ulkopuolella, hahmotan selvästi tilan ahtauden. Puistattaa. Toisilla on turvallinen olo, kun heitä puristetaan kaikkialta, toisilla ei. Minä koen puristuksen helpommin inhona ja äkäisyytenä. Pidän enemmän elämän avautumisesta, totaalisesta epävarmuudesta. Siitä on apua tällaisina hetkinä, kun olo on fyysisesti kurja.

Nyt kaikki totisesti on epävarmaa. En tiedä, selviänkö omin jaloin takaisin puolen tunnin kävelyretkeltä. Varmuuden vuoksi seuraan raitiovaunun reittejä ja pidän matkakorttia taskussa. Vompsu miettii, muuttaako kesäksi muualle. Tai syksyksi. Olen luvannut prepata häntä hierojan tutkinnon suorittamisessa. Se on ihan loistavaa. Vompsun ei tarvitse ahtautua kouluun, mutta silti hän voi suorittaa tutkinnon. Ja minä saan samalla kerrata kaiken lukemani ja kuulemani Vompsua prepatessa, mikä on äärimmäisen hyödyllistä. Harjoitushierottavia taatusti riittää. Ehkä minunkin pakarani ja reiteni tässä vielä kuntoutuvat hyvinkin, jos niillä harjoitellaan pari kertaa viikossa. En tiedä, milloin pystyn taas normaaliin elämään. En tiedä edes, mikä näitä helvetillisiä kipuja tuottaa. En tiedä, miten asun parin kuukauden kuluttua. Ja niin edelleen. On pysähdyttävä tähän epävarmuuteen, tunnettava siinä kohiseva muutos. Vielä äsken näytti siltä, että minulla on kesäksi Kreikan jälkeen työpaikka, mutta en enää tiedä, olenko siinä kunnossa, että pystyn ottamaan sen vastaan.

Muutamana päivänä on ollut hyvin keväistä. Rastaat hyppelehtivät, kasvitieteellisessä kukkii talventähti ja virvalilja, unkarilainen sinivuokko lopetti jo. Silmut paisuvat. Lumikinoksista on tullut lutakko, jossa sinisorsapari kylpee. Veden alla ruoho haukkoo henkeään. Löydän kuolleen ja revityn rastaan. Sen luut punaisen lihan lomassa törröttävät ohuina ja voimakkaina. Aurinko on kuivattanut kudoksen pinnan mattapintaiseksi ja kiristäväksi kalvoksi. Ystävän syntymäpäiväjuhlilla oleminen on hankalaa, kun ei pysty istumaan ja asunto on pieni ja ihmisiä paljon. Makaan sängyllä muiden takkien päällä. Jossakin vaiheessa kivut pakottavat kotiin.

En tiedä lainkaan, mitä odottaa. Paitsi seuraavaa aaltoa, joka pyyhkäisee ylitse, työntää irtokiveä ja simpukkaa ropisevat kyntensä ristiluun molemmin puolin, turvottaa ristiluulle lampaanhännän, saa haukkomaan henkeä. Nyt ei ole hätää, on päivä, olen yksin, lääkäri on huomenna jo. Ei ole ketään, jonka huolestunut ilme saisi palan nousemaan kurkkuun. Yksin kipu on helpompi kestää, siihen suhtautuu jotenkin vihaisemmin, koska ei ole muuta mahdollisuutta kuin ponnistaa sitä vasten.

Nainen, jota hieroin koulun klinikalla, oli jo vanha. Hänellä oli täsmälleen samat oireet kuin minulla nyt. Seisoin siinä vieressä, sivelin, jälkeenpäin asetin kylmäpussin ristiluun päälle, näytin opettajalle lanneselkäkalvon paksuuntunut, röpyliäiset ja kipeät osuudet, keskustelimme fascian supistumisesta, ja jokin minussa sen kaiken ammatillisuuteen ponnistamisen takana ajatteli: en ymmärrä tätä, mikä tämä on, miksi juuri tämä nainen, ei hänen ryhdissään ole mitään tätä provosoivaa, mistä tämä tulee, mitä ovat nämä kivut, miksi kudos reagoi näin, millaista olisi elää tämän kaiken kanssa, millaista on jos ei voi istua eikä kumartua eteenpäin, miten elämä sujuu näiden kipujen kanssa, mitä oikein pystyy edes tekemään. Minä olen vähän voimistellut lattialla ja venyttänyt ja taaksetaivutus helpottaa, sanoo nainen. Olen yrittänyt lukea, mutta se on vaikeaa kivun takia. Sitten yritän kunnostaa huonekaluja, mutta siitä ristiselkä aina kipeytyy. Mutta joka päivä on vähän voimisteltava, ei voi vain jäädä makamaan kipuun. Rohkaisen häntä eteenpäin ja nyt koetan rohkaista itseäni, ja joinain päivinä se on helpompaa kuin toisina.

Joinakin päivinä joudun lainaamaan toisilta toiveikkuutta. Niinä päivinä minua itkettää. Ei siksi, että se. mikä tapahtuu, olisi väärin tai kamalaa. Tällaista tapahtuu kaikkialla maailmassa ja jokainen meistä saa kai osuutensa tällaisesta, vaikka kuinka koettaisi pitää itsensä terveenä. Eikä siksi, että kipu olisi sietämätöntä. Enimmäkseen minun ei edes tee mieli huutaa. Pahinta on se, että hetkittäin tuntuu, ettei se, mitä tässä ja nyt tapahtuu, mitenkään enää jaksa kiinnostaa itseä. Että kun huomaa toisten haluavan uskoa vankasti, että tilanne etenee johonkin suuntaan, se törmää itsessä vain tympeään entäs sitten -toteamukseen. Se on jotenkin niin kauhea asenne, ettei sitä osaa olla parkumatta hetken.

Alan taas unohtaa, miltä tuntuu kivuttomuus. Sitäkin huolestuttavampaa on, että unohdan hetkittäin, miltä tuntuu toiveikkuus.

"Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäsi"

Että Feldenkrais kirjoittaa mainiosti. Ei se yllätä. Luen opinnäytetyökirjallisuutta ja välillä olen vähällä loikata lentoon silkasta innostuksesta.

Esimerkiksi tämä, mitä hän kirjoittaa monien uskontojen peruskehotuksesta rakastaa lähimmäistä kuten itseään. Rakastammeko me itseämme nyt niin mainiosti, hän kysyy. Emmekö me muka usein vaadi itseltämme suorituksia hyvin ankarasti, harjoita jäykkää ja ehdotonta kontrollimaniaa? Haluaisimmeko oikeasti suhtautua yhtä kompleksisesti ja neuroottisesti toisiin saadessamme heidän kiinni epäonnistumisesta, ajatteluvirheestä tai päättämättömyydestä? Feldenkrais tekee loistavan tempun - hän kääntää vanhan kehotuksen päälaelleen. Ja kas, se tuntuu heti paljon järkevämmältä.

Itse asiassa tämä, mihin törmään, on jotakin, jolla olen jo pitkään suostutellut itseäni suhtautumaan vähemmän kuohahtelevasti omiin kummallisuuksiini. Olen kysynyt: No niin, ystävä hyvä, jos joku hyvä ystäväsi käyttäytyisi tällä lailla, olisitko hänestä yhtä huolissaan? Tuntisitko tarvetta kutsua häntä ääliömäiseksi tai hävetä hänen kontrolloimatonta innostustaan? Tuntuisiko sinusta tosiaan, että hän ei osaa mitään, ei ole koskaan onnistunut missään, että hän ansaitsisi ainoastaan vihaisuutta ja rankaisemista? Tuntuisiko sinusta siltä, että kun kerran muut eivät tuomitse häntä, hänen pitäisi itsensä olla ilkeä orjapiiskuri itseään kohtaan. Ja tietysti parahdan joka kysymykseen säännönmukaisesti, että ei, eihän se nyt tuolla lailla voi mennä, ei sitten mitenkään.

En ole vain koskaan itse keksinyt, että tuon mainioksi osoittautuneen tekniikan voisi sanallistaa näinkin: "Rakasta itseäsi kuin lähimmäistäsi." Kärsivällisesti, sietäen, huvittuen.

Mikä eron synnyttää? Onko se vastuun tunne? Ei, en ole ihan sitä mieltä. Ehkä se on se, ettei toisiin heijasteta pitäisi -toteamuksia. (Olen monesti ennenkin kirjoittanut, etten usko pitämisiin.) Feldenkrais kirjoittaa tästä hyvin:

Sometimes we are unable to enact certain motives because we wat them only too vaguely; we feel the sensation of "ought to want" instead of "want". In such cases, we do not enact anything because "ought to" already contains the element of "I do not want to"; the sensations "ought to" or "ought not to" are inhibitory in character". (Lähde, s. 4)

Muistan lukeneeni vastaavan ajatusketjun ilmaisusta "haluaisin haluta". Silloin en oikein ostanut ketjua, mutta tämän pitämisketjun kyllä ostan. (Mitähän se kertoo haluamisen ja pitämisen ymmärryksestäni? Ehkä tämänkin vielä joskus selviää!)

Feldenkrais kirjoittaa myös kolmen(aargh!)laisesta tekemisestä:

In certain acts, we are aware of something resembling "taking off the brakes"; in others, we have to start our executive machine. In still others, we find ourselves acting before we know what we are doing. In general, it is more or less immaterial how we do things - but to the person who does them it is of the greatest importance. (emt, 7)

Useimmissa toistuvissa tekemisissäni (jos ne kategorisoidaan tyyliin tanssiminen, blogin kirjoittaminen, ystävään yhteyden ottaminen, lopputyön työstäminen) on läsnä kaikkia näitä moodeja. Vuorotellen, päivästä riippuen. Kun luen Feldenkraisin tekstikappaleen, oivallan äkisti jotakin tärkeää: silloin, kun puhun tahtomisesta, puhun tuon ensimmäisen maininnan tekemisestä: jarrupalat pois tieltä, nyt lähtee! Tai Deweyn maininta siitä, että kun jokin on muhinut pinnan alla pitkään ja puskee esiin taiteellisena ilmaisuna tai vastaavana, "kädet irti ja antaa sen tapahtua" on ainoa järkevä neuvo. Kun tahdon jotakin, toiminta on tapahtumaisillaan, mutta erotan sen tahtomisena, koska sitä jarruttaa jokin vastus. Epäilemättä voitaisiin sanoa, että "tahdon" tehdä myös ne asiat, jotka vain tapahtuvat - kuten esimerkiksi tämän lauseen kirjoittaminen, se juoksee niin itsestään tänne näkyviin - mutta en ole ihan varma, onko semmoinen ilmaus järkevä. Tai varmasti on, mutta itse jotenkin olen tottunut kutsumaan tahdoksi (heh, ihan kuin tottumukseni olisivat erityisen järkeviä... hihitystä) sitä painetta, joka edeltää esteiden tieltä raivaamista toiminnan ulos purskauttamiseksi. Jotenkin en miellä ehtiväni tahtoa, jos haluni sulaa heti tyydytyksensä muotoihin...

Tuo koneen käynnistäminen on kaikista hankalin. Siitä harvemmin seuraa muuta kuin lihaskivistyksiä, ellei sitten koneen käynnistämisen moodi vaihdu jo pian tahtomisen ja tapahtumisen moodeihin. Onneksi niin usein tapahtuukin. Ja jos jonkin toiminnon yhteydessä niin ei tapahdu, tuskin tuohon toimintoon palataan kerta toisensa, vuosi toisensa jälkeen. (Minua hämmentävät ihmiset, jotka käyvät viisi tai kymmenenkin vuotta työssä, jossa eivät opi viihtymään. Toki oppimiselle pitää antaa aikansa, mutta olen itse huomannut, että viimeistään puolessa vuodessa alan saada melko hyvää kuvaa siitä, voinko lähentyä näiden ihmisten kanssa, opinko säätelemään temperamenttiani tämän työn puitteissa, saanko unta kierroksiltani ja niin edelleen. Ja jos näyttää siltä, etten viihdy jossakin ja että tulen vain onnettomammaksi ja aloitekyvyttömämmäksi, en jää sinne töihin. Oikeastaan minun ei varmaan pitäisi hämmentyä tästä, koska olen itse harjoittanut samanlaista päättämättömyytä ja itsesuojelun puutteellisuutta ihmissuhteissa. Toivottavasti ymmärrän jo sen riskin ja osaan monitoroida tilannetta tarkemmin. Huh.)

Nyt ehkä jatkan lukemista eteenpäin.

Kävelee, istuu, hengittää

Ihmeellinen pitkäperjantai. Omituista herätä ilman kipua, uskaltautua kävelylle. Välillä vasen pakara ärtyy pikkuriikkisen, muttei kivuksi saakka, osoittaapa vain väsymisen merkkejä. Istun pizzeriassa joutumatta istumaan vinossa. Hengitän syvään. Pääni kääntyy edelleen hämmentävän pitkälle. Ja vaikka selkä tahtoo painua entiseen löpsähdysasentoon, sen suoristaminen on helppoa.

Hetkittäin huomaan jännittäväni pahasti. Pelkään kivun paluuta. Pelkään, että se kaikki alkaa uudestaan. Että joudun taas nielemään punaisen pillerin, koska en kestä ilman sitä. (En ota lääkettä, koska kipu on kadonnut ja olen kuitenkin ahminut lääkettä pari viikkoa säännöllisesti.) Sitten taas unohdan hetkeksi, kävelen melkein kuin siinä ei olisi ongelmia ollutkaan. Tiedän, etten saisi pelätä, koska se vaikuttaa liikkeeseen, pidättelee sitä. Mutta mitä auttaa tietää, ettei saisi pelätä? Visualisoin iloista kevätkävelyä kadulla, mutta jokin minussa värjyy vielä hämärää huonetta eikä osaa tarttua mielikuvaan.

Kun pääsen kotiin, tuntuu kuin olisi kävellyt kolmekymmentä kilometriä. Jalat jyskäävät samaan tapaan, lonkat tuntuvat väsyneiltä, keho voipuu sängylle, laskostuu sinne rennosti. Olen kävellyt ehkä puoli tuntia, maksimissaan.

On aloitettava niin varovaisesti, vaikka ulkona tuoksuu keväältä ja narsissi on sisällä avannut ilakoivat torvensa. (Se näyttää enemmän vaski- kuin puupuhaltimelta.) En vain jaksa kasvitieteelliselle saakka, en tänään. Päivä, pari. Palaako kipu? Jos, niin milloin? Milloin osaan päästää pelosta irti? Kauanko menee, että voimani palaavat?

Tiistaina minulla on kolme asiakasta. Saa nähdä, selviänkö heihin saakka, pystynkö silloin jo toimimaan kuin kuka tahansa, ensin kaksi asiakasta, sitten lounastunnilla kiropraktikko, sitten vielä yksi asiakas.

Kiropraktikolla

Nyt saa riittää, ajattelen aamulla, kun herään nalkuttavaan kipuun ristiluun vasemmalla sivulla. Hermokivun polttava juova on hävinnyt eikä ole vieraillut moneen päivään, mutta jostain syystä lihakset lantiokorin alueella kouristelevat kuin huvikseen - tarkoitan, etten pysty kartoittamaan, että jokin tietty liikerata tai asento ärsyttäisi niitä. Ne vain spasmaavat säännöllisin väliajoin ja tihentävät tahtiaan iltaa kohti.

Nyt voin taas keskittyä tuntemuksiini ja parantumiseeni, koska kirjeenvaihto on alkanut imeä. Saan ensin kylmän, empatiattoman ja jotenkin pompöösin viestin, jossa todetaan, että hieronta kyllä laukaisi kivut esiin, mutta että ongelma oli edeltänyt hierontaa. Hämmennyn viestistä niin, että itkeskelen kippurassa ja tunnen itseni täysin kyvyttömäksi käymään keskustelua moisen torjunnan asteen kanssa. Päätän vastata vasta aamulla, onneksi, ja eilen aamulla minua odottaakin toinen viesti, jossa pyydetään anteeksi virhearviota hoidossa ja edellisen viestin sävyä. Käymme päivän mittaan lyhyen ja ystävällisen kirjeenvaihdon ammattietiikasta ja tunteiden merkityksestä hoitotyössä, joten asia on siltä osin kunnossa, ja voin taas koettaa ratkaista kipujen arvoitusta.

Niinpä soitan muutamaan paikkaan, jossa annetaan omt-fysioterapiaa, osteopatiaa ja kiropraktiikkaa. Ainoastaan kiropraktikolta saa saman päivän ajan, ja olen superkyllästynyt siihen, että minulle vain syötetään tulehduskipulääkettä ja käsketään rajoittaa liikkumista, ilman että kukaan on edes kunnolla tutkinut manuaalisesti aluetta, josta iskiaskipu olettavasti heijastui ja jossa nyt ristiluun päällinen ja sivu turpoilee ja kramppaa, varaan ajan sen kummemmin mukisematta, vaikka kiropraktiikka oikeastaan on minusta tuntunut noista epäillyttävimmältä aina. Perustelen kuitenkin itselleni asiaa näin: nyt joku ainakin tutkii kramppaavan alueen kunnolla, ja enhän nyt toki kuvittele, että asia ratkaistuisi muutamalla niksautuksella, mutta ehkä tästä on ensiavuksi. Olen kuitenkin tunnustellut käsin omia suoliluitani ja SI-niveltä ja todennut, että vasen ja oikea puoli eroavat toisistaan aika tavalla asennoltaan. Koulunkin puolesta jo tiedän sen, että usein piriformiksen ärtymisen takaa löytyy SI-nivelen toimintahäiriöitä.

Niinpä matkaan raitiovaunulla ja ajattelen kehittyväni ammatillisesti. Tällainen ekskursio tänään! Jos en saakaan täyttä lastia työssäoppimista, harjoitan sosiaali- ja terveydenhoitoalan ammattien toimintaan tutustumista saikullaoppimisena...

Ensin kuvaan vaivani ja kiropraktikko kirjaa kuvauksen pääkohdat koneelle. Häntä hämmentää se, että käytän anatomiassa latinaa. "Jotenkin tässä on vaikeaa kirjata tätä, kun olen tottunut siihen, että ihmiset vain osoittelevat sormella selkäänsä", hän huoahtaa. "Hyvä on", vastaan, "voin kyllä tehdä niinkin jos se on helpompaa." Päädymme kuitenkin anatomian sanastoon latinaksi, koska niin voin paljon spesifimmin kuvata, mihin kivut paikantuvat.

Kiropraktikko tutkii ryhdin, palpoi ja testaa liikkuvuutta suunnilleen samassa mittakaavassa kuin hierojakin tekee. Silti palpoinnin osuminen ja keskittyminen eri kohtiin kuin esimerkiksi omassa tutkimisessani kertoo siitä, että hän havainnoinee jotakin, mitä en itse vielä osaa hakea. (Mutta haluan kyllä oppia.) Hänellä on briljantti keino saada asentotottumusta paremmin esiin: ryhti katsotaan niin, että ensin ravistellaan koko kehoa silmät kiinni ja sitten mennään siitä mukavaan seisoma-asentoon silmiä kiinni pitäen. Tämän nappaan aivan varmasti omaan käytäntööni. "Seiso luonnollisessa asennossa" on niin tönkkö käsky, että sen tuloksena on mitä kummallisimpia jäkityksiä, joista voi yhdellä silmäyksellä sanoa, että ei tämä ihminen tosiaankaan näin normaalisti seiso. Kiropraktikko on samaa mieltä siitä, että crista iliacat ja SI-nivelet ovat aivan erilaiset vasemmalla ja oikealla puolella. Mutta yllätyksenä tulee se, että se, mikä minusta tuntui vasemmalla kummalta törröttämiseltä, onkin SI-nivelen hyvä asento - vika onkin oikealla puolella, siellä nivel on vääntynyt omituiseen asentoon.

Sitten seuraa varsinainen hoito. Käyn hoitopöydälle, ja minua käännellään. Tarkoituksena on pysyä mahdollisimman rentona. Hengittelen käskystä syvään sisään ja ulos, ja uloshengityksen viiveellä kiropraktikko tekee liikeradan äärirajoilla pienen nykäisevän liikkeen. Liikkeeseen ei liity minkäänlaista kipua, ei edes arkaa takamusparkaani ja kokonaista alaraajaa käsiteltäessä. Sen sijaan selkä paksahtelee kuuluvasti - mutta niin se tekee sitä ihan itse kiertäessäkin tai puolapuista roikkuessa. Selästä löytyy useampia fasettinivelten "lukkoja", eikä ihme, kun olen vain maannut monta päivää ja vielä kipulääkkeissä, eli normaali asentotunto ei ole päässyt narisemaan huonoista asennoista. En ole ihan varma, kuinka paljon uskon lukittumisiin kaiken tähän mennessä lukemani perusteella, mutta toisaalta - ei tämä pahaltakaan tunnu, ja monesti hieronnassakin se yksi naksahdus keskellä rintarankaa tuo äkisti helpotuksen jumiin, ja voi tuntea, kuinka lämpö leviää kudokseen. Naksuttelun jälkeen terapeutti käy vielä läpi jumittavimpien lihasten triggerpisteet. Pakaralihasten triggeri on niin kipeä, että meinaan melkein nousta pöydältä ja kieltää käsittelyn. Mutta puhisen vain ja epäilen ääneen, josko tämä piste nyt lainkaan suostuu hellittämään kuten edelliset pisteet. Ja sitten äkkiä oikein tuntee, kuinka lihas höltiää otteen alla, löpsähtää rennoksi. Voi juma, ajattelen, tämän tahdon totisesti oppia.

Sitten äkisti minun käsketään nousta. Jalat tuntuvat löllöiltä ja vähän vapisevilta, ehkä ihan jännityksen laukeamisesta. Selkä tuntuu pitkältä ja helpolta, pää kääntyy uskomattoman vaivattomasti. "Tuntuuko kipu?" kysyy kiropraktikko. Seison ja koetan erottaa kipua jossakin. Mutta ei, en tunne sitä missään. Enkä oikein pysty uskomaan tuntemukseen, vaan koetan skannata yhä tarkemmin ja tarkemmin lihaksista tulevia viestejä siinä seisoen. Jotenkin vastasyntynyt olo, kaikki on aivan uutta ja kummallista. "Koeta istua, sehän oli äsken tosi vaikeaa", kiropraktikko kehottaa. Kävelen tuolille ja istun. Ei mitään. Huomaan tuijottavani kiropraktikkoa hämmentyneenä, ehkä vähän loukkaantuneenakin melkein. Ei kai kivun nyt tällä lailla pitäisi kadota... ja sitten melkein suutun itselleni. Mikä ihme siinä on, etten osaa uskoa kivun kadonneen? En tarvitse kipua, en halua sitä, olen tullut tänne ja maksan siitä, että se katoaa. Toivon enemmän kuin mitään muuta tässä ja nyt, että se katoaa... ja sitten en meinaa pystyä uskomaan sen kadonneen.

Kiropraktikkoa huvittaa vähän skeptisyyteni, kun sanon, että on niin kummallista, kun en löydä kipua mistään. Hän lohduttaa sanoen, että varmasti se vielä palaa illan mittaan, kun lihakset koettavat kiskoa vanhat jumit voimiinsa. Käsittelyarkuuteen kylmää. Nyökkään vähän poissaolevasti... niin, kylmäpussi, paras kaveri.

Tuntuu jotenkin kiittämättömältä olla niin vilpittömän hämmästynyt siitä, että tällä on vaikutusta, ja vielä näin äkisti ja dramaattisesti. Olo on sellainen, että tahtoisin juosta kotiin. Mutta tyydyn ottamaan raitiovaunun. En halua, että kaikki lukittuu heti takaisin tai ärtyy. Miten helpolta hengittäminen taas tuntuu.

Ostan kodin viereisestä kukkakaupasta kaksi ruukkua nuputtavia narsisseja ja kävelen toisen työharjoittelupaikkaan. Se on ihanalle pomolleni, joka on joutunut hankaluuksiin oireiluni takia siinä missä minäkin. Koetan pitää kaiken aikaa syvät vatsat aktiivisina, että manipuloitu ranka joutuisi mahdollisimman vähälle kuormalle. Kävelen kotiin leipomon kautta, ostan pari ruisleipää ja keitän kofeiinittomat soijalattet. Ehkä tämä tästä.

Tiistaina menen kiropraktikolle uudestaan. Syödessä mietin, että ehkä voin lantioni kanssa nyt kiertää läpi kaikki koulukunnat ja vertailla niitä käytännössä... sitten voin suosittaa kullekin asiakkaalle hänelle sopivinta hoitoa, jos olen sitä mieltä, ettei hieronnasta yksin tai lainkaan ole hyötyä tiettyyn, spesifiin vaivaan. Jännittävää.