Purkautumista ja parsintaa

Sitä haluaisi uskoa kaikesta huolimatta varmasti joihin asioihin elämästään. Kriiseiksi kai kutsutaan kohtia, jossa käy selväksi, että ei, vaikka kuinka uskoisi ja sinnittelisi, maailma ei silti toimi siten. On pienempiä ja suurempia kriisejä. Pienempiä luonnehtii vain tietty rätisevä levottomuus kehossa. Nälkä ja uni eivät katoa niistä, vaikka oloa ja tekemisiä hiertääkin kauhistunut epäusko. Pienemmistä kriiseistä ei seuraa tuntemusta, että omat teot ja halut olisivat vahvasti omia, keskenään kommunikoimattomia alueitaan. Suuremmissa sen sijaan korostuu osan tietoisuutta hämmennys siitä, mitä tapahtuu ja mitä se joutuu tarkkailemaan.

Ajattelen tätä tapahtumista jonkinlaisena mielen purkautumisena. Metaforana ei nyt toimi tulivuorenpurkaus vaan arkinen kauhtuminen ja puhki kuluminen tietystä kohtaa. Tuota tilaa - tätä tilaa - luonnehtii ainakin minulla voimakas päättäväisyys, melkein uhma, vaatimus kiskaista suuret linjat kohdalleen heti, intuitiolla, sen kummemmin pohtimatta ja valmistelematta, koska kauhu ja hätä ovat paisuneet mittoihin, joissa niille on tehtävä jotain. Nyt. (Yllätyksekseni tämä kuulostaa sittenkin enemmän tulivuorelta kuin kauhtumiselta.) Ja sitten - jokin osa itsestä tuntuu jäävän hädän ulkopuolelle ja tarkkailevan, mitä tapahtuu. Se pysyy valppaana mutta ei riittävän valppaana puuttuakseen asioiden kulkuun systemaattisesti. Se ehkä estää älyttömimmät ja vahingollisimmat tempaukset (näitä tilanteita on tullut parin viime vuorokauden sisään sellainen määrä, ettei ihme jos tuo harkitseva osa alkaa kärsiä marssiväsymyksestä) mutta aivan kaikkeen se ei tunnu kykenevän puuttumaan. Se osaa kyllä sanoa, että hei, hidastas vähän tahtia, flippaat kohta reunan yli, tuo et ole enää sinä. Mutta ei se pysty sen enempää tekemään, sillä toisen osan hätä on niin valtava, että hidastamisvaatimus tuntuu täydelliseltä tilanteen väärintulkinnalta, puhumattakaan esitetystä itsekuvasta.

Ja mitä tulee niihin kohtiin, joita luonnehtii enemmän hurmio ja epärealistinen toiveikkuus siitä, miten hyväksi kaikki muuttuu, pim, kunhan vain ratkaisut tehdään perusteellisesti, siinä kohdin toinen osa ei etenkään osaa jarrutella vaan menee innolla mukaan toiveille perustuviin sepitteisiin ja nyökyttelee päätään säyseästi.

Olen heikoilla, koska olen yksin, menossa on paranemisprosessi johon kuuluu lähes essentialistisella varmuudella etenemistä ja takapakkeja, ja pyrin tekemään isoja ratkaisuja. Tai siis, näyttäisin tekevän niitä aina kun jarruttaminen epäonnistuu. (Pois minusta kertaratkaisuihin pyrkiminen. Sanoudun irti tuosta kalkkunasta ihan niin kuin sekin minusta.) Tähän tilaan tyypillisesti koen muut ihmiset enimmäkseen vaativina ja pelottavina. On muutama, jotka eivät kosahda siihen luokkaan, mutta muiden kanssa pienikin intressiristiriita alkaa helposti vaikuttaa koko ihmissuhteen uhalta. Intressiristiriita voi olla luokkaa "heistä olisi mukavampaa, että asiat sujuisivat toisin kuin ne voivat sujua johtuen siitä, mihin pisteeseen asiat ovat kehittyneet". Koska olen nyt taipuvainen tekemään suuria linjauksia silmänräpäyksessä (ja kehnoin perustein), en haluaisi tavata ihmisiä. Pelkään heidän soittavan tai muuta. Ja sitten kuitenkin on niin, että kun puhelin soi ja vastaan, tai vaikka keskustelen tekstinä, jokin rauhoittuu ja muuttuu helläksi ja suojelevaksi. Taju toisten hauraudesta korostuu. Ja ystävällisyydestä. Miksi kummassa se puoli ei voi korostua muuten kriisin aikana? Miksi tuo usko toisiin luottamiseen on romahtanut juuri silloin kun sen soisi olevan vankimmillaan?

Sitten sitä tursuu itkua vesijuoksualtaassa ja suihkussa, kotiin kävellessä ja kotonakin vähän väliä.

Pienikin jomotus jalassa tuntuu tuomiopäivän pasuunojen kirkaisuilta, vaikka tiedän aivan hyvin, ettei mikään rasitukseen liittyvä pehmytkudosvamma parane kerralla ja ikuisiksi ajoiksi. Se vaivaa jonkin aikaa laantuakseen sitten. En vain haluaisi hyväksyä sitä. Haluaisin olla kivuton ja huoleton, vain suunnitella elämää ja antaa mennä, kokeilla erilaisia asioita pelkäämättä, että jalka menee alta mikä hetki hyvänsä. Olen kyllästynyt tähän pelkoon, raivostunut sille niin, etten jaksaisi sitä enää hetkeäkään. Koetan ajatella vasemmasta jalkaterästä ystävälliseen sävyyn. Se on hurjan vaikeaa. Haluaisin vain kiljua sille suoraa huutoa, puhua sille järkeä, mutta se on vain jalkaterä. Se on aivan yhtä väsynyt kuin harkintakykyni tällä hetkellä. Ei, vaan väsyneempi. Sehän tässä ensiksi hajosi, ja pää seuraavaksi perässä. Hetkittäin vain istun tuolilla tai makaan sängyllä ja itken raivosta sen takia, että pitää olla tuollainen jalka.

Asiaa ei helpota se, että huomauttelen itselleni sarkastiseen sävyyn siitä, miten tyyni olin aluksi jalan kanssa. Niin, no ehkä senkin takia ajattelen mielen purkautumista. Se purkautuu vähitellen. Tarvitsenko tosiaan tuota sarkasmia? No en taatusti. Miksi ihmeessä en voi suhtautua ystävällisesti omaan hätääni? Auttaako sarkasmi muka ikinä, jos on palasina?

Koska stressipiikki on sitä tasoa, että syömisestä on tullut mahdotonta, aloitan nestepaaston. Tuleepahan ainakin juotua säännöllisin väliajoin. Ei pakottaminen tässä auta. Nälkä palaa, kun keho on hurinansa hurissut.   Ainakin olen jo pystynyt vähän kommunikoimaan tästä vaikeudesta livenäkin. Mutta heittelehdin toivoon ja sieltä pois. Enkä toivo järkeviä asioita. (Paitsi ettei jalkaan enää ikinä sattuisi, mutta haluaisin sen tapahtuvan maagisesti, ei rauhassa ottaen, tämä on nimittäin kiireellistä, maailma, etkö ymmärrä.)

Tuntuu kummalliselta tarkkailla itseään tällaisessa tilassa. Tämä on muistaakseni kolmas kerta, kun olen aivan näin rajalla. (Aikuisena; minusta näyttää lapsia katsellessa usein siltä, että heille tämäntyyppinen tila on paljon useammin peruskauraa. En silti halua sanoa tilaa lapselliseksi - sekin on sarkastista ja ilkeää eikä yhtään auta ihmistä, joka on siinä tilassa, ei lasta eikä aikuista. Minuun on käytetty tuota argumenttia sekä lapsena että aikuisena, eikä se ainakaan minua auta, lisääpä vain kauhuun ja raivoon vielä häpeän kerroksen, joka tekee solmun avaamisesta entistä haastavampaa.) Jos jatkaisin samaan malliin pidempiä aikoja, saisin aivan kepeästi jonkin vähemmän mairittelevan diagnoosin. (Onko mairittelevia diagnooseja?) Mutta kyllä tämä tästä. On tästä aina ennenkin ryömitty kuiville. Joskus vain tietty moodi näyttää äityvän niin intensiiviseksi, että koko maailma on täynnä kauhua ja uhmaa, ja sille raivoaa mielipuolisesti. (Luojan kiitos sentään raivoni kohdistuu maailmaan, asioiden tilaan ja kulkuun, eikä ihmisiin.) (Kah, en näy laskevan itseäni ihmiseksi. Koska mitäpä sitä vihaisi niin kuin itseään silloin kun tajuaa, että holtti on täysin mennyttä hetkeksi ja pää pulputtaa kummallisia ajatuksia. Vihaisi, koska on niin helposti häpäistävissä tuossa kohdassa ja pelkää toisten suhtautuvan sillä tavalla.)

En ole enää niin huolissani kuin sunnuntaina. Silloin mietin tosissani, soitanko jonnekin päivystykseen. En sitten soittanut. Soitin äidille ja hän oli niin iloinen jalan edistysaskelista, että pahimman olon kärki taittui.  

Miksi kirjoitan tällaisesta aiheesta? (Minulla olisi ollut hauskempikin, nimittäin kukkakimppujen sukukohtaiset mieltymykset, ehkä muistan vielä palata siihen. On sukuja, joissa on okei antaa gerberoita. Tai ruusuja. Tai hautajaisliljoja. Onkohan sukuja, joissa on okei antaa mitä vaan kukkia? Aika kummallista oikeastaan, että jotkut kimput tahdotaan mieltää loukkaavina. Eiköhän tehokkaampiakin loukkaamisen tapoja löytyisi. Ja miksi pitää heti ensiksi ajatella, että toiset haluaisivat loukata?) Kirjoitan siitä yksinkertaisesti siitä syystä, että paitsi tilanne on ollut tällainen muutaman päivän ajan, huomaan haluavani myös piilottaa sen pontevasti. Samalla kun olen sitä mieltä, ettei tässä ole mitään hävettävää. Yleisellä tasolla - itse vain haluaisi olla sijoittumatta tuon yleisen tason sisään. Tällainen olo voi tulla välillä. On ikävää, että sellainen tulee, mutta ei se ole mitään, mitä tarvitsisi hävetä tai, hyvänen aika, katua. Huomaan häpeäväni oloa etenkin lähimpien suhteen vaikka tiedän, että he ymmärtävät, että joskus paha olo meinaa vallata koko maailman. Heidän oudot reaktionsa vain ovat toisenlaisia. Ehkä hekin huomaavat häpeävänsä joitain niistä vaikka se on aivan turhaa - ja samalla hyvin inhimillistä. Tietysti ymmärrän sen, että jos tekee tyhmyyksiä sekopäisenä, sitä voi myöhemmin katua (ja sitä voi katua itse asiassa jo tekemistä edeltävänä hetkenä, sanoisin - mutta se ei pysäytä, jos haluaa nimenomaan rankaista itseään, osoittaa itselleen oman typeryytensä; tämän takia juuri on tärkeää yrittää suhtautua itseensä myötätuntoisesti: se pysäyttää alkuunsa tämän reaktion, jossa paha olo vuotaa itsen vahingoittamiseen ja sitä kautta itsen ulkopuolellekin satuttavana, käytösmallilta katoaa sen myötä voima). On varsin helppoa tuntea syyllistyneensä kohtuuttomuuksiin sanoissa ja ajatuksissa silloin tällöin ja helppoa toivoa, että seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa keksisi rakentavamman tavan reagoida. Mutta häpeä -

Mietin juuri äsken vessassa käydessäni, miten häpeää, silloin kun siihen törmää itsessään, on vaikeaa riisua aseista muuten kuin keskustelemalla sen kanssa asiallisesti ja ystävällisesti. Jos häpeää itseään suhteessa johonkuhun, ei kai ole muuta keinoa kuin käsitellä asiaa. Se tuntuu vaikealta ja itkettävältä. Olen ollut läsnä monissa tilanteissa, joissa on paljastunut, että joku on hävennyt itsessään vuosikausia jotain piirrettä, ja että tuo häpeä on sitten möykynnyt suhdetta oman mielensä mukaan. Harvemmin sitten kuitenkaan on kyse mistään sellaisesta, jota kukaan muu pitäisi mitenkään olennaisena ystävyyden kannalta. Mutta eiköhän vain kaikilla ole omat möykkynsä. Minun möykyistäni yksi on tuo pirun jalkaterä. Toinen on eroahdistus. Kolmas, pelko ulkopuoliseksi jäämisestä. Tässä, päivänä muutamana, ne ovat kehränneet yhteistuumin ympärilleen melkoisen vyyhdin pahaa oloa, kauhua, raivoa ja niiden loppusilaukseksi häpeää. Koska eihän näin saisi tuntea. Se voidaan leimata itsekkääksi, lapselliseksi, epätasapainoiseksi ja niin edelleen. No, tältä nyt kuitenkin tuntuu.

Ja voin itse edes koettaa suhtautua ystävällisesti siihen, että tältä tuntuu välillä. Harvoin, onneksi; tuntuu aika haastavalta suhtautua tähän ystävällisesti, mutta silti. En ole tainnut suhtautua näin lempeästi tällaisiin tuntemuksiin aiempina kertoina. Siunattu Pema Chödrön. Ilman hänen selkeyttään ja asiaan keskittymistään tuskin olisin nyt näin tolkullisessa tilassa, että pystyn kirjoittamaan asiasta.

Olisin varmasti kirjoittanut niistä kukkakimpuista ja jättänyt ison palan asiasta kampaamatta läpi. Ja sitten olisin myöhemmin ollut oudolla tavalla epämääräisen nyreä niitä ihmisiä kohtaan, joiden edessä häpeäisin edelleen. En enää halua sellaista käyvän. Ne ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä, juuri he, ovat niin arvokkaita, että on aika pieni asia puhua vaikeitakin asioita auki heille, näyttää heille koko kauhea spagettioksennusvyyhti ja siten sitoa ystävyyttä entistä vahvemmaksi, suojaavammaksi. (Ainakin minusta tulee paljon hellempi ja kiltimpi, kun tajuan konkreettisesti toisen haavoittuvuuksia.) Olisi monin verroin kamalampaa menettää heidät. (Tämä ei tietenkään päde kaikkiin ihmisiin - joidenkin ihmisten kohdalla häpeä saattaa tuntua kipeämmältä kuin tarve säilyttää heidän kanssaan saavutettu läheisyys. Kirjoitan nyt niistä ihmisistä, joiden kanssa on solminut vahvoja suhteita. Ja uskon, että on muitakin syitä menettää läheisyyttä kuin häpeä. Voi, monia muita.)

Enkä nyt koeta sanoa, että tämä on ainoa oikea tapa suhtautua häpeään tai möykkyihin. Jostain syystä se vain tuntuu omalla kohdallani toimivan paremmin kuin vaikenemisen tapa. Sekä silloin kun itse sanon jotain pelottavaa ja hävettävää että silloin kun joku toinen sanoo sellaista. (Joskus voi olla vaikeaa huomata kirjoitetusta tekstistä, että ollaan sellaisessa kohdassa. Livenä sen sijaan siinä kohdin olisi vaikeaa erehtyä.)

Raivo tilannetta kohtaan muuttuu, kun kääntyy ajattelemaan sitä, miten asiasta voi puhua tärkeidensä kanssa. Se vaihtuu kiitollisuuteen ja rakkauteen, itkuiseen hellyyteen, ja tilanteesta nousee voimakkaasti esiin, vihlovana ja kauhistuttavana, pelko ja sen myötä yltyvä tuska heidän menettämisestään, ja samalla se, miten arvokkaita, korvaamattomia he ovat. Eikä siinä kohdin enää ole kysymystä siitä, mitä he oikein minusta ajattelevat jos ja kun ja vaikka. Siinä on yksinkertaisesti jotain sellaista, joka ei kai kuvasta mitään muuta kuin sitä, mitä aiemmin suihkussa tivasin - luottamusta. Että vaikka he voisivat vahingoittaa tuossa tilanteessa kovin helposti, eivät he niin tee.

Voi olla, ettei minusta missään vaiheessa tule kovin luottavaista koko ihmiskunnan suhteen, mutta sekin on jo jotakin, että nykyään uskallan entistä enemmän käsitellä tällaisia asioita läheisissä suhteissa. (Varmaan taas joku lohkaisee, että joo ja netissä. Miksipä ei? Nettikirjoitteluakin on helppo leimata. Itse aion edelleen suhtautua siihen uteliaan ystävällisesti, myös silloin kun se tapahtuu omasta toimestani.)

Alan hitaasti parsia päätäni kokoon. Ja kinttua. Vaikeaa sanoa, kumman suhteen olen kärsimättömämpi.

Junantuomina

Etenen de Bottonia hitaasti. Eihän tässä ole kiirettä. Yöjuna Udupista Kochin Ernakulamiin lähtee aikataulun mukaan klo 23.08, mutta totuus on jotakin aamukolmen ja -neljän välillä. Eikä juna kiri loppumatkalla myöhästymistään kiinni; meidän piti olla Ernakulamissa klo 10, mutta nyt kello on 13.43 eikä kaupungista ole vielä tietoakaan. Ruoka ja juoma loppuivat kesken, mutta onneksi suuren rautatieristeysaseman luona mealwallahit ja juicewallahit tulivat ja pelastivat meidät kokoonkuihtumiselta. On aikaa lukea de Bottonia. Ei kiirettä, ei mihinkään. Ei minulla eikä näemmä junallakaan.

De Botton siteeraa Ruskinia, ja äkkiä löydän sanallistettuna sen, mitä olen koettanut hakea kauan sitten hämmentyessäni Karrin ajatuksesta, että Veloena olisi "kirjallisesti kunnianhimoinen" projekti, ja pyristellessäni ymmärtämään, mikä siinä häiritsi ja aiheutti tunteen, että sanallistuksessa on jotakin pielessä. Lopulta pusersin kauan sitten ulos ajatuksen, että kenties Veloena on moraalisesti kunnianhimoinen, mutta sekään ei oikein ole tyydyttänyt minua. Mutta nyt tosiaan Ruskin-lainaus kiteyttää oivallisesti sen, mitä hain vuosikausia sitten:

I believe that the sight is a more important thing than the drawing; and I would rather teach drawing that my pupils may learn to love nature, than teach the looking at nature that they may learn to draw.

Ei kai tämä ole muuta kuin kokemisen, tulkinnan ja ymmärtämisen harjoittelua.

Ja toinen ihana Ruskin-sitaatti, joka liittyy paikallisten express-junien vauhtiin:

No changing of place at a hundred miles an hour will make us one whit stronger, happier, or wiser. There was alwyas more in the world than men could see, walked they ever so slowly; they will see it no better for going fast. The really precious things are thought and sight, not pace. It does a bullet no good to go fast; and a man, if he be truly a man, no harm to go slow; for his glory is not at all in going, but in being.

Sen ainoan kerran, kun olen joutunut matkalla muistamaan blogin olemassaolon (muuten kuin kirjoittaen sitä - en silloin oikeastaan muistakaan sen olemassaoloa, kunhan kirjoitan), minua piinattiin kysymyksellä, mikä on blogin teema tai johtoajatus. En ole erityisen halukas määrittelemään sellaista. Pidän vain siitä, miten kirjoittaminen (ja piirtäminen, ja maalaaminen, ja valokuvaaminen) saa minut tietoisemmaksi siitä, miten valikoiva tietoisuus on, miten salamyhkäisiä ja oudosti eteneviä sen prosessit. Kirjoittaminen saa myös aika tavalla tietoisemmaksi siitä, miten eri tavoin tilanteet muuttuvat.

Juna etenee hitaasti. Nyt muut ovat lähteneet ja taidamme olla kaksin ilmastoidussa makuuvaunussa. Kenties lähestymme jo Ernakulamia, koska oikealla puolen on vilkkaasti liikennöity moottoritie. Poissa on vanha pariskunta, jonka keskustelusta saattoi päätellä aika paljon kieltä ymmärtämättä. Aamulla nainen soitti ensi töikseen tyttärelleen. Koska kännykkä oli säädetty toistamaan äänet kovalla, saattoi tyttären leipiintymisen kuulla yläpetille saakka. Tällaisissa tarkkailun vaivihkaisissa hetkissä alkaa hahmottaa konkreettisesti, miten monet vihjeet kommunikaatiossa ovat tosiaan sanojen ulkopuolella.

Seurasin myös, miten nainen tilasi mealwallahilta masala dosan ja söi sitä pienestä foliorasiasta. Kohtasin oman kummallisuuden tuntemukseni seuratessani, miten siistit, kultivoidut ja kulta-timanttisormuksin koristellut sormet kaapivat lättyä täytteineen suupaloiksi ja viskasivat ne suuhun. Täsmälleen samalla sormien asennolla, jota kerjäläiset täällä käyttävät osoittaakseen meille kielettömille tarvitsevansa almujamme ruoan ostamiseen. Kulttuurissa, josta tulemme, kastikkeisen lälliruoan sormin syöminen liittyy joko kerjäläisiin tai sitten ehkä jonkinlaiseen eksotistiseen provokaatioon. Tässä ei selvästi ole kummastakaan kyse. Myöhemmin, kun selviää, ettei juna millään ehdi Ernakulamiin ennen lounasnälkää (aamiaisananas on teurastettu ja syöty ajat sitten ja pullovesi loppu), ostan mealwallahilta kaksi kasvisbiryania ja huomaan naisen tarkkailevan meitä syödessämme niitä pikkulusikoin. (En matkusta minnekään pidemmälle ilman terävää mutta tylppäpäistä veistä, lusikkaa ja muovimukia. Niiden avulla saa uskomattoman kätevästi tehtyä raaka-aineista salaatin, hedelmäsalaatin, voileivän tai mitä nyt sattuukaan hinkuamaan ja mitä ei ole tarjolla valmiina.) Olen lukenut siitä, miten länsimaisia tapaamattomat intialaiset usein ihmettelevät, onko länsimaisten sormissa jokin tauti, kun heidän pitää syödä aterimin. Nainen ei vaikuta siltä, ettei hänellä olisi tietoa tällaisesta lännen kummallisuudesta - mistä sekin muuten välittyy? - mutta kenties hän samalla tavalla kuin minäkin toisinpäin tarkkailee uteliaana ja kiinnostuneena vieraan syömistavan selkeää "luonnollisuutta" harjoittajalleen, sitä miten jossain toisaalla kielletty tai ainakin kummeksuttu tapa on toisaalla normi.

(Usein syönkin sormin, mutta kun junan vessasta on vesi loppu, lusikka tuntuu käsidesistä huolimatta jotenkin kumman lohduttavalta vaihtoehdolta.)

Kas, nyt olemme viimein perillä. On viikattava kone ja mentävä!

Myöhemmin, aamulla Fort Kochissa, edellinen päivä tuntuu kumman sumuiselta. Se johtuu varmaankin siitä, että yöjunamme tosiaan tuli ja saapui myöhässä. Junan piti saapua iltayhdeltätoista, mutta vielä kolmenkin aikaan yöllä palloilimme asemalla tuiki tietämättöminä siitä, oliko juna lainkaan tulossa vai ei. Paikallisia ei tuntunut mitenkään hämmästyttävän se, ettei asemalla edes kuulutettu junan liikkeistä. He vain laskostuivat penkeille muhkuraisiksi kasoiksi tai tomuttivat hieman odotushuoneen lattiaa kaulahuivin kulmalla ja kävivät sitten maahan pitkäkseen. Koetimme sinnitellä ensin ulkona. Seuraamme liittyi vanha mies, joka puri beteliä ja tupakkaa jatkuvalla syötöllä ja haisi tukevasti vanhalta viinalta. Mies ylisti meille Intian teknologista osaamista. Häntä oli hyvin vaikeaa ymmärtää, koska enimmän aikaa hänellä oli suussa paania. Kävimme useita kertoja sananvaihdon, jossa mies sääli meitä, jotka emme ymmärrä englantia ja kehotti opiskelemaan sitä, ja jossa vastasimme, että kyllä englanti menee, mutta että intialainen aksentti tuottaa hurjia vaikeuksia, mistä mies loukkaantui ja julisti intialaisenglannin kieliopillisesti täysin korrektiksi (mikä ei pidä paikkaansa näkemiemme näytteiden perusteella) ja lausuntatavaltaan verrattomasti kauniimmaksi kuin brittien tai amerikkalaisten määkimisen, jossa vokaaleilla on aivan liikaa painoa. (Jos jollekulle inkkuenglanti on vierasta, kuvattakoon lyhyesti: yksöiskonsonantit kahdentuvat ja vokaalit lyhentyvät ja nielaistaan kuulumattomiin. Kaksoiskonsonanteista toinen häipyy usein kuulumattomiin. Esimerkiksi junassa myytävä fried omelette aiheutti kymmenen minuutin tulkintahurinan, ennen kuin kurkistin sängynreunan yli wallahin ohi laukatessa, mitä ne hänen kauppaamansa red (ta)bletit oikein olivat...) Oli hieman huvittavaa tajuta, ettei mies tosiaan ollut mitenkään selvillä siitä, että omaa puhetta hidastamalla kommunikaatio saattaisi sujua paremmin. Lopulta umpikujaan tyssäävien keskustelujen jälkeen mies kietaisi lannevaatteensa roiskeläppäminihameeksi ja jolkotti tiehensä. Jatkoimme junan odottamista. Jäädytti. Siirryimme haisevaan odotushuoneeseen, joka oli oikeastaan vessan eteinen.

Kun juna tuli, se tuntui jo aivan epätodelliselta. Kello oli jotakin kolmen ja neljän välillä. Emme tietenkään olleet nukkuneet päiväunia, jotta sitten junassa saisimme unta. Mutta koska olimme yliväsyneet, unesta tuli, mitä tuli. Etenkin kun viiden ja kuuden välissä kanssamatkustajat, jotka olivat matkanneet paljon pidempään ja varmaankin käyneet tylsistyneinä nukkumaan jo alkuillasta, alkoivat mekastaa. Radiot napsautettiin päälle eikä niiden kakofonia tuntunut haittaavan ketään. Chai- ja coffeewallahit juoksivat käytävää eestaas messuten chachachachaaaaaaiiiii ja coficoficoficofiiii-iiii. Sitten puoli seitsemän aikaan tulivat masaladosamiehet. Suklaamiehet. Halvamiehet. (Alla-alla-alla-allavvvaaaa! samanlaisilla ällillä kuin tukevasti suomenruotsalaiset käyttävät suomea puhuessaan; ei sitä niin huomaa kuin silloin kun he puhuvat tai etenkin laulavat suomea) Yläsängystä ei nähnyt asemien nimiä, joten junan sijainti kartalle jäi sinne saakka, että olimme jo tunteja myöhässä ja nälkäisiä ja janoisia (ja siinä vaiheessa tietysti aamiais- ja juomawallahit olivat kadonneet tyystin) ja aloimme potea pientä kaiherrusta siitä, missä oikein olimmekaan. Tuijotimme ikkunasta pikku asemien nimiä ja syötimme niitä Faunin puhelimen offline-karttatoimintoon. (Online ei onnistunut.) Viimein jokin asema tärppäsi pitkän eioon jälkeen. Puhelin sijoitti aseman kuutisensataa kilometriä etelään siitä, missä olimme. Päättelimme oikein, ettei se voinut pitää paikkaansa. Seuraavan puolen tunnin aikana onnistuimme paikantamaan itsemme todenmukaisemmin ja tajusimme matkan jatkuvan vielä tuntikausia siitä huolimatta, että kaikki ruoka ja juoma oli loppu. Saimme hysteerisiä kohtauksia asemien nimistä: Persahanurista Palliputtamiin!

Ei siis ihmekään, että päivä meni vähän sumussa. Ajoimme lautalla Fort Kochiin ja hämmästyimme sitä, että kerrankin väitteet paikan rauhallisuudesta tosiaan pitivät paikkansa. Tämä on vähän kuin Suomenlinna. Kaupungistuneempi, kyllä, mutta ei juuri liikennettä, vanhoja taloja, upeita jättiläispuita, joiden oksistoissa kasvaa roikkuvia saniaisia ja liaaneja, vuohia lehmien sijaan, haisevia kanaaleja. Törmäilimme ympäriinsä auringonlaskun aikaan ja jälkeen ja onnistuin väsymyshumalassa ostamaan rumpuja tekevältä mieheltä mangopuisen tablarummun, kahdet painon mukaan myydyt reilun kaupan hopeakorvakorut ja reilun kaupan kukkaron. Totesimme ruoan maksavan ravintolassa kymmenkertaisesti sen, mitä Udupissa. Turisteja näkyy enemmän kuin vielä missään Intiassa. Ja samalla tavalla kuin Goalla heistä suurin osa ei näy huomaavan tai mitenkään välittävän sitä, miten paikalliset suhtautuvat naisten paljaisiin solisluihin tai vieläkin avoimempaan kaula-aukkoon tai muotoihin stretch-paidan alla. Siinäkin kulttuurien kohtaaminen virraa ristiin. Paikalliset naiset tuntuvat säälivän länsisisariaan, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan vaan saavat osakseen mulkoilua ja halveksuntaa ja seksuaalisia eleitä. Ja me länkkärit taas mietimme helposti, miten nämä naiset voivat sallia tällaista alistamista, tällaisia kaiken maailman hupsuja vaatimuksia pukeutumisen suhteen, kun miehet kuitenkin painavat ympäriinsä roiskeläppäminihameissaan. Säälit eivät oikein kohtaa ja tuntuvat sikäli vähän pöhköltä asenteelta. Itse koen helpommaksi pukeutua peittävästi täällä. Silläkin tavalla saa enemmän huomiota kuin toivoisi. On vaikeaa löytää kivoja kaapuja. Huomaan, että haluaisin kurtieni olevan mukavia ja pukevia, vaikka ne peittävätkin. (Eihän peittävyydessä ole pohjoiselle ihmiselle mitään uutta: kotonakin saa olla varsin peitetty valtaosan vuotta.) Suurin osa myydyistä valmiskurtista on aivan kamalia. En näe edes paikallisten käyttävän niitä. Useimmat näyttävät teetättävän vaatteensa mittojen mukaan, sen verran napakasti kurtat istuvat. Ehkä kun löydän hyvän kangaskaupan, ryhdyn toimiin...

Eilen illalla poikkesimme sivuun siitä alueesta, jota esitellään turistitoimiston kartoissa ja opaskirjoissa. Lähdimme kävelemään pimeään ja tunnelmaltaan kovin erilaiseen kaupunginosaan. Muutama kortteli, ja sähköpylväisiin oli sidottu kymmenittäin kuttuja, päänsä hunnuttaneet naiset kantoivat kaivolta vettä metallisissa ruukuissa, miehet istuskelivat tuoleissa sanomalehtiä löyhytellen. Sievä hunnuton tyttö pyöräili viereemme ja koetti kaupata betel paania. Kun hän pyöräili eteenpäin, pikkupojat kivittivät häntä, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään. Myös minua koetettiin tulla lyömään puisella raipalla. Pikkupoika rynnisti kohti jotain huutaen, raippa koholla ja julmistellen, liekö johtunut siitä, etten ollut huivitettu, mutta kun pysähdyin ja tuijotin poikaa silmiin, hän äkisti jäi kohtaamisen vangiksi, laski raipan ja tuijotti hetken takaisin hämmennys ja säikähdys kasvoilla vaihdellen ennen kuin luikahti tiehensä. Tällä alueella meitä ei tervehditty miesten toimesta ystävällisesti kuten kaikkialla muualla. Täällä tuijotus oli enimmäkseen hiljaista tai ilmeetöntä ja joissain kohdin hivenen vihamielistä. Naiset kyllä tervehtivät tälläkin alueella. Moskeijasta kantautui iltajollotus, pujahdimme vilkkaammin liikennöidylle burkhakauppoja ja miesten kauneussalonkeja mainostavalle kadulle ja olin vähän surullinen siitä, että kohtasimme tämän alueen juuri Kochissa, jota kuitenkin kuvataan rauhanomaisen rinnakkaiselon ja suvaitsevaisuuden tyyssijaksi, kaupungiksi, jossa eri uskonnot ja kansallisuudet ovat satojen vuosien ajan eläneet limittäin sovussa. Suoran aggressiiviset pojat ovat toki keskenkasvuisia, mutta kyllä se kertoo jotakin asenteista, ettei kukaan aikuisista puuttunut heidän toimiinsa heidän kivittäessään paanmyyjätyttöä tai pikkupojan hyökätessä meitä kohti raivoisasti huutaen ja raippa valmiina iskuun.

Nyt, paivemmalla, aluetta ei uskoisi samaksi. Pyorailemme sen halki kitisevilla pyoravanhuksilla ja juutumme liikenneruuhkaan hetkeksi.

Iloinen ja jännittävä käänne

Kun olen jo luopunut ajatusten tasolla mahdollisuudesta päästä paikalliseen hierojakouluun tässä hakusatsissa, sähköpostiini tupsahtaakin kirje, vastaus tivaamiini valintaperusteisiin. Kirjeessä paitsi selitetään valintaperusteet, mainitaan myös, että hakemukseni oli tullut heille perille vasta kun valintaprosessi oli jo suoritettu, vaikka kirjeen päiväyksestä näkeekin, että se on lähetetty aivan hyvissä ajoin. Toisin sanoen minun hakemukseni oli seikkaillut postin matkassa! Eikä tässä kaikki - huomisesta valintakoesessiosta on vapautunut pari peruutuspaikkaa, joten pääsen kuin pääsenkin sittenkin valintakokeeseen! Ei se tietystikään takaa vielä mitään valinnan suhteen, mutta pääsenpä ainakin kertomaan, miksi haluan koulutukseen ja he voivat arvioida soveltuvuuttani vähän paremmin kuin kolmen rivin motivaatiokuvauksen avulla... ;)

En voi kuin ajatella yhtä asiaa - jos en olisi tivannut valintaperusteista ja kritisoinut niinkin suoraan hakumetodia, minua tuskin olisi kutsuttu. Ensimmäiseen tiedusteluunihan vastattiin, että se, ettei kutsukirjettä ole tullut, tarkoittaa, ettei oma hakemus ole riittänyt valintakoetta ajatellen. Jos en olisi kirjoittanut postista ja sen jakeluhäiriöistä (ja tuntenut itseäni sen takia vähän vainoharhaiseksikin tai ainakin sellaiseksi johon tuo ominaisuus on helppo projisoida), olisiko posteja tarkistettu? Ehkä ei! Nyt hakemukseni oli sitten löydetty ja sen sisältö todettu sopivaksi valintakokeen kannalta. Sinnikkyys siis tosiaan kannattaa!

Olen hyvilläni, kun sinnikkyyteni palkitaan näin. Se tuntuu arvokkaalta opetukselta: vastoinkäymisissä on ihan turhaa lannistua ja alistua, voi myös koettaa oppia niistä, ja ehkä jopa tuo yritys oppia jostakin ja ehkä pieni äkäisyyskin siihen, etteivät asiat suju, voivat saada äkkiä asiat sujumaan. Vaikuttaa myös siltä, että tiedusteluni ovat olleet sopivassa suhteessa jämäköitä ja ystävällisiä, koska tulee tulosta ja silti vastauskin on ystävällinen. Selvästi tiedustelujani on pidetty ihan oikeutettuina ja järkevinä. Ja niin toki olisin itsekin tehnyt, jos tiedustelija olisi ollut kuka tahansa muu... itsensä suhteen on vain niin vaikeaa vakuuttua siitä, että on oikeus ajaa omia asioitaan ja pitää kiinni oikeuksistaan. Olen hyvilläni siitä, että tätä oikeutta on nyt vahvistettu myönteisesti.

Kauhean hauskaa ja jännittävää! Ja koe on tosiaan jo huomenna aamulla. Tämä tarkoittaa, että tänään on heilutettava hihoja keskiviikon esitelmän suhteen vähän lujempaa tahtia kuin olin kuvitellut. Ja ehkä laadittava esitelmärunkoa junassa toiseen kaupunkiin... toisaalta luulen kyllä, että tämä iloinen käänne siivittää ponnistuksiani sellaisella tarmolla, jota ei voi korvata millään puurtamisella ja lievällä taustahuolestuksella.

Kuinka jännittävää, nyt olisi vain pystyttävä ensi yönä nukkumaankin...

Kehollinen reaktio

Olen tässä naureskellut pari päivää iloisesti ja oivalluksesta hykerrellen Hanna Svennevigin tokaisulle, että kenties voimakkaasti kehollisesti reagoiville ihmisille on luontevaa lähteä purkamaan hankalia olojaan nimenomaan kehollisten keinojen ja terapioiden kautta. Se on kuin minusta kirjoitettu! Minähän jotenkin haksahdin koko kehomieliajatteluun sitä kautta, että menin feldenkrais-tunnille ja kohtasin siellä ensimmäistä kertaa ääneenlausuttuina nuo armolliset sanat, että voi vain panna merkille yrittämättä korjata. Että on vain ja antaa asian olla ja panee merkille ja on siitä tyytyväinen.

Se oli kuin maailma olisi äkisti avautunut. Että niinkin voisi ajatella.

Myöhemmin olen tietysti löytänyt monia ajatuksia, jotka kaikuvat noiden sanojen kanssa. Esimerkiksi psykoterapian perusvire sopii hyvin yhteen merkille panemisen ja siitä tyytyväisyyden kanssa, samoin tietoisen läsnäolon periaate.

Mutta on kauhean luontevaa, että löysin tuon ajatuksen ensimmäisen kerran nimenomaan kehonhallinnan tunnilla. Koska on aivan selvää, että minua auttaa paljon enemmän kehollinen harjoittelu kuin ajatusten pyörittäminen, ympäristönvaihdos paremmin kuin ajatusten muokkaaminen, ja niin edelleen. Ajatukset ovat niin jääräpäisiä että niitä on vaikeaa kyseenalaistaa suoraan. Ja vaikka järjellä sitoutuisikin siihen, että joo, tämä kyseenalaistus on aiheellinen ja että varmasti se on järkevämpi suhtautuminen kuin tämä vanha ajatuskuvioni, vanha ajatuskuvio tuntuu oikealta. Se on välittömäksi tai automaattiseksi käynyt reaktio, luontumus. Ja jos sitä koettaa muuttaa tuosta noin vain, nythetinytheti, ei se ihan niin onnistu. Siksi on hyvä ensin tosiaan vain panna merkille korjaamatta. Panna merkille ja olla tyytyväinen siitä, että on pannut merkille. Kognitiivisen terapian piirissä tätä asioiden tarkkailemisen merkitystä on tutkittu, ja tiedetään, että tämä pelkkä tarkasteleminen mitään muuttumista yrittämättä on muutoksen tärkeimpiä edellytyksiä.

Sen lisäksi se on myös kauhean kiinnostavaa!

No mutta, nyt eksyin aiheesta. Niin taitaa käydä aina. Parasta olisi lähteä rupattelemaan aiheetta, luulen. Ei tulisi eksymisen tunnetta.

Mutta halusin tallentaa ja oikeastaan haluan edelleen kirjata muistiin sen, miten nyt pari päivää reaktioideni korostunutta kehollisuutta ja työstämistapojeni kehollisuutta ajateltuani sain muistutuksen siitä, miten voimakas kehollinen reaktio voi olla.

Aamu oli jo aika stressaava. Paljastui, että siskon muuttoavuksi meneminen olikin ollut äidin idea ja että sisko oli loukkaantunut siitä, että äiti hössötti asiasta ja oletti, ettei sisko selviäisi muutosta ilman apua. Niinpä mitään muuttoa ei sitten ollutkaan. Sen sijaan juttelin isän kanssa puhelimessa pitkään siitä, ymmärtääkö äiti, miten hänen huolehtimisen tuputtamisensa voivat tuntua tarpeettomilta ja jopa rasittavilta jo aikuisista lapsista, jotka ihan mielellään huolehtivat oman elämänsä sujumisesta. Ja että ymmärtääkö äiti, ettei hänen tarvitse aina meidän sinne mennessä laittaa useamman ruokalajin illallispöytää ja siivota kahta päivää - tämä saa isän hyvin ärtyisäksi, koska isän mielestä on ihan kiva syödä meidän kanssa, mutta hän ei kestä sitä, kun äiti romahtelee "kun vessa on niin epäsiisti enkä osaa edes laittaa mitään ruokaa". Isä myönsi, että äidin kanssa on ajoittain rasittavaa elää, koska äidille ei kelpaa mikään muu kuin täysi perfetto. (Olin onnellinen tästä sanallistuksesta. Se tekee helpommaksi ymmärtää sen, miksi tunsin itseni aina naamiaisasuiseksi lapsena, ja miksi minulla oli aina tunne, etten oikein riitä - koska en riittänytkään. Ei ihme, että ryhdyin isän tytöksi jo heti kättelyssä. Sisko valitsi toisin. Hän jatkaa perfettoperinnettä omalla tavallaan.) Sitten ajoin metrolla itäkeskuksen Prismaan ja ostin luomuvihanneksia ja -hedelmiä repun täyteen sekä kaksi kasvatusharsoa palstalle. Tässä vaiheessa olin vielä oikein hyväntuulinen.

Lähdimme hoitamaan asioita iloisesti ja tyytyväisinä, Vompsulla on vapaapäivä. Jo ensimmäinen asiakaspalvelukontakti kääntyi heti oudoksi: se, että tulemme ostamaan palvelua liikkeestä, lietsoo asiakaspalvelijasta ensin mölähdyksen: "Voi ei!" ja sitten epämääräistä mutinaa. Olin hämmentynyt ja jäin aika sanattomaksi, ja koska hoidimme asiaa, joka oikeasti on pakko hoitaa, jotenkin nielin nämä mölinät ja koetin vain olla tilanteessa ja sietää epämukavaa oloani ja epäselvyyttä siitä, saammeko nyt ostettua palvelumme vai emme. Onneksi Vompsun ahdistus viriää suuremmaksi ja helpommin, joten hän sitten aika pian totesikin: "No jos nyt on sulle huono hetki niin kyllähän tuosta läheltä saa tätä palvelua toisestakin liikkeestä eli voimme ihan hyvin mennä sinne, ei se ole mikään ongelma..." Huokaisin helpotuksesta: mainio avaus, nyt kaikilla oli mahdollisuus vetäytyä tilanteesta kasvot säilyttäen. Mutta ei, asiakaspalvelija sanoi, että ottaa kyllä homman hoitaakseen. Mutta sitten hän murisi kaikesta mahdollisesta asiaan liittyvästä ja tilanteen ahdistavuus ja absurdius piirtyi taas selvänä esiin. "No, nämä pitää sitten hakea tänään pois, soitan kun on valmista, enkä hyväksy mitään selittelyitä!" hän evästi tuikeasti.

Talsimme kohti keskustaa jokseenkin tyrmistyneinä ja puhuimme siitä, miten valtavasti valtaa yhdellä asiakaspalvelijalla oikeasti on. Mieliala oli aivan erilainen kuin mennessämme liikkeeseen hyväntuulisina. Vompsu oli niin ahdistunut, että huomasin, kuinka itse väkisinkin ponnistin kannattelemaan häntä, vakuuttamaan että on ok olla järkyttynyt tuosta kohtelusta ja lohduttamaan, ja sitten erittelemään sitä, kuka nyt heijasti pahan olon ja kehen, ja kääntämään asioita parhain päin ja huumoriksi. Olen siinä joskus aika hyvä jos oletan tällaisen tarpeelliseksi, ja onnistun usein hämäämään itseänikin siinä, että jesh, asia käsitelty, ei tästä tämän enempää, jos joku käyttäytyy hölmösti, ei minun siitä tarvitse ahdistua.

Ei tarvitse, ei, mutta ei se tarkoita, etten ahdistuisi! Nauraminen laukaisee suuren osan ahdistusta, muttei suinkaan pyyhkäise kaikkea pois.

Lohduttauduin sillä, että kohta toinen asia saadaan ainakin hoidettua asianmukaisesti ja siitä jää hyvä mieli. Meidäthän oli puhelimessa nimenomaan ohjastettu tekemään näin. Niinpä kävelimme kauppaan tyytyväisinä ja nostin vempeleen pöydälle ja kerroin, että teknisestä tuesta oli käsketty tuoda se tänne huollettavaksi ja että kaikki muut vaihtoehdot oli käyty läpi jo. Myyjä pyysi sopimuspapereita, mutta eihän niitä ollut käsketty ottaa mukaan, tekninen tuki oli sanonut, että riittää, että vempeleen vie paikan päälle, niin se viedään huoltoon. Tuki oli nähnyt koneelta, että sopimukseeni kuului huolto. Niinpä pahoittelin, että en ollut tajunnut ottaa sopimusta mukaan, kun se kerran selvästi koneeltakin heille näkyy, ja tarjouduin esittämään henkilöpaperini, joiden avulla he voisivat tarkistaa, että minulla on tosiaan oikeus huollattaa tämä laite. Mutta eipä niitä tietoja saatukaan esiin, koska sopimus oli tehty nettikaupassa... Myyjä oli oikein kohtelias ja ystävällinen, mutta silti tästäkin asioiden hoitamisesta jäi pinnalle pettymys, koska olimme turhaan kävelleet pitkän matkan reitittimen kanssa puhelimessa saadun teknisen tuen väärien ohjeiden takia. Oli myös vaikeaa olla tuntematta itseään tyhmäksi tuollaisessa tilanteessa. Mietin kuitenkin vielä kotona, että pitäisikö sopimuspapereita ottaa mukaan, mutta kun puhelinpalvelu oli sanonut, että pelkkä laitteen tuominen riittää, ajattelin iloisesti, että mennään sitten kevein kantamuksin, hyvä näin. Mutta ei se ollutkaan hyvä. Ja koska olen itse ollut asiakaspalvelutöissä, tiesin, että tälle tyypille on hedelmätöntä ruveta tilittämään toisen ihmisen tekemästä virheestä, joten kiitin vain ja läksimme.

No, saan sen asian hoitoon huomenna. Ei siinä mitään. Mutta kaksi peräkkäistä epäonnistunutta asioimista jotenkin saa kauhean epävarmaksi. Tuntuu kurjalta, kun lähtee hoitamaan asioita ja kaikki muuttuu jotenkin oudoksi eikä mikään suju kuten olettaisi. Alice asioiden hoitamisen painajaismaassa.

Sitten tulimme kotiin. Kummallista, miten äkkiä iloinen ja tarmokas keho muuttuu kivuliaaksi ja tuntuu, ettei sormeaankaan jaksaisi liikauttaa. Tein meille ja söimme tempeh-kaaliwokkia, ja tekemiseen tarttumisesta ja hukuttautumisesta tuli parempi olla, kuten aina käy. Sitten Vompsu kävi nukkumaan päiväunia, kun oli niin surkealla päällä. Mietin hetken, tarvitsenko unta, ja ajattelin, etten tarvitse, mutta kävin kuitenkin kompaten siihen viereen makaamaan ja sammuin välittömästi. Kun heräsin tuntia myöhemmin, oli kuin ydinlataus olisi räjähtänyt päässäni. Tällaista pääkipua en ole kokenut aikoihin. Aamulla olin vetreä ja rento, nyt kaikki olkapäiden ja kaulan ja pään alueen lihakset ovat aivan jumissa. Kurja tunne!

Ja odotin pelolla, milloin puhelin soi ja meidän pitää mennä ensimmäisen, äreän palveluntarjoajan luo hakemaan kimpsumme ja kampsumme takaisin. Joka ikinen kehon osa kirkui: En tahdo! Ei enää! (Se on muuten kummallista, koska silloin kun on itse asiakaspalvelijana ja asiakas kiukuttelee, ja sitäkin on nähty monet kerrat, on paljon helpompi kestää pettymys ja suhtautua rauhallisesti siihen, että toinen murisee: itse on asiakaspalvelijan roolin suojassa, ainakin melkein aina. Siitä käsin on helppoa ottaa tilanteeseen etäisyyttä: tässä kiukutellaan järjestelmälle ja sen käytännöille, ei minulle. Minä olen täällä vain vuokrakehona, kulissina, olkoonkin, että parhaassa tapauksessa onnistun kohtaamaan asiakkaat myös henkilökohtaisella tasolla. Mutta kun on itse asiakkaana, on jotenkin aika suojaton toisen kiukulle.) Puoli kahdeksan aikaan Vompsu kyllästyi odottamaan ja pelkäämään ja soitti itse sinne päin ja huomautti, että olemme nyt olleet tässä passissa ja odottaneet ja että milloin oikein meidän pitäisi tulla. No, se siirtyykin toiseen päivään. Ei sitä sitten jaksanut ilmoittaa.

Tietysti ihmisillä on huonoja päiviä, mutta kyllä tuollainen asiakaspalvelu saa miettimään uudemman kerran, mistä seuraavaksi hankkisi vastaavan palvelun. Tuntuu niin hullunkuriselta, että menee jonnekin ja haluaa tukea juuri tuota yritystä ja tulee syyllistetyksi siitä, että käyttää heidän palveluitaan. Miksei mieluummin suoraan sanoa, että nyt on täyttä, nou gou, tulkaa ensi viikolla uudestaan, tai neuvoa kollegalle? Paljon vähemmän sellainen herättäisi (ainakin minun tapauksessani) tällaista tunnetta, että on jotenkin paha ihminen, kun koettaa ostaa tuon paikan palveluksia ja että ehkä on yksinkertaisempaa käyttää sellaisia palveluntarjoajia, josta on ihan vaan mukavaa saada asiakkaita.

Olen nyt venytellyt ja hieronut kipeää aluetta ja alan vähitellen tulla inhimillisempiin tunnelmiin. Jännittävää, miten voimakkaita keholliset reaktiot voivat olla. Ja miten tämäkin selvästi liittyy pettymykseen ja hämmennykseen ja ahdistukseen. Ihottumaa ei sentään ole puhjennut raajoihin, joskus käy niinkin.

On jotenkin järkyttävää mutta hyvin havahduttavaa tajuta, miten pienet asiat saattavat kääntää koko päivän kulun ja tunnelman. Se saa mietteliääksi - onnistuuko sitä itsekin tekemään toisten elämästä helvettiä? Kenties ihan huomaamattaan, silkkaa joskus liikakuormittuneisuuttaan? Onko tärkeämpää asiaa kuin ensimmäiseksi järjestää elämänsä sellaiseksi, että jaksaa olla perusystävällinen? Onko oleellisempaa asiaa kuin rajojen ystävällisesti ja jämäkästi asettaminen siten, ettei tarvitse tuntea tulevansa tallotuksi tai uhrautuvansa, mihin sitten vastaisi nälvien, ärtymyksellä tai raivostumisella?

Uniloma

Sitten tulee uni. Kun rentoudun, se saapuu. Tuntuu, että päivät kauhtuvat entisestään. Myös aurinkoiset päivät käyvät ohuiksi ja tunnottomiksi, koska vaikka herään aamulla ja kävelemme auringossa ja ihailemme seinille viistoutuvaa valoa ja kuurapolarisoituja lehtiä heinikossa, heti auringon laskiessa olen valmis maastoutumaan sänkyyn. Vuorokauden viiden-kuuden tunnin unet ovat venyneet kuuteentoista-kahdeksaantoista tuntiin.

Ja jos valveen läpikuultavuus lasketaan mukaan, on kyseenalaista, olenko hereillä lainkaan. (Miksi on valve muttei herettä?)

Kumpikaan ei jaksa tiskata, joten likaisten astioiden vuori kasvaa. Vedenkeittimeenkin on haettava vedet vessan lavuaarista. Huomenna lienee pakko tiskata, sillä puhtaita lusikoita ei taaskaan enää ole. Mutta toistaiseksi en jaksa. On vaikeaa ajatella, että huomenna istahtaisin satulatuolille jotenkin uudistuneen oloisena ja hyväntuulisena. Palautuminen on eittämättä kesken. Tai jos aloitankin varovasti, teen pari tuntia hakemistoa ja kävelen säässä ja sitten käyn taas nukkumaan?

Jos uni edes olisi pehmeää ja ymmärrettävää tai umpihankea, ajattelen. Jos ja jos. Näen unta menneistä tapahtumista ja jo kesken unen tiedän varmasti olleeni tässä ennenkin ja tietäväni, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jostain syystä aivoni valssaavat uudelleen ja uudelleen niitä kertoja, kun riitelimme vanhempien kanssa siellä vielä asuessani ja millainen pettymys taidelukioon menemiseni heille oli ja sitten siitä kun ensimmäinen ja ajallisesti varsin lyhykäiseksi jäänyt poikaystävä hakkasi minut. Repeat, uudelleen ja uudelleen. Näen unta myös siitä, kuinka kirjoitan S:lle postikorttia ja toivon, että hän tällä kertaa vastaisi. Niin hän tekeekin, mutta vain kertoakseen, ettemme voi enää olla ystäviä, että muistutan häntä kaikesta siitä, minkä hän haluaa unohtaa. Hän on leikkauttanut hiuksensakin kampaajalla, ja muistan hänen vastaavan niin jo siinä vaiheessa kun muotoilen sanoja päässäni ja pureksin kynän tulppaa ja siirrän sanat postikortille koettaen pitää tyylin kepeänä mutta intiiminä, samaan aikaan läheisyyttä osoittavana ja mahdollisimman avoimena tulla ja mennä ja olla takertumatta ja pitäen tarkasti silmällä, ettei mikään sanavalinta voi aiheuttaa syyllisyyttä eikä tuskaa. (Haa, sellaiseen kun kykenisi.) Miksi minä tätä korttia kirjoitan, ihmettelen unessa, mutta yhä uudelleen kirjoitan: "Hei ihana S! Siitä on monta ikuisuutta, kun olemme nähneet ja joskus minusta tuntuu tosi kurjalta, kun muistan, miten kivaa meillä oli ennen yhdessä..."

Valveella tai valveenkaltaisessa makaan hämärässä huoneessa aurinkokävelyiden lomassa ja välillä minua itkettää, koska olen niin väsynyt. Tai ehkä minua väsyttää, koska minua itkettää niin kovasti. En osaa sanoa. Kaikki työn alta sivuun lakaistu saa nyt lainehtia ylitseni paksuna ja hyytävänä ja jähmeänä. Mietin, kenet nykyisistä ystävistäni tunnen vielä viiden vuoden kuluttua. Keitä näen useammin kuin kerran puolessa vuodessa, esimerkiksi. Keiden elämästä tiedän muutakin kuin sen minkä voin lukea Facebookista.

Tuntuu, että elämä aaltoilee. Tiettyinä jaksoina saa hurjasti uusia tuttavia, joiden nimiä ei enää oikein tunnista kymmenen vuoden kuluttua. Joku jää mieleen, lämmin häilähdys, seisoimme jonossa ja keskustelimme elämästä jatkuvassa kaipauksessa. Hei, sinusta on tullut jossakin vaiheessa professori, huomaan. Dsiisus. Muutkin ovat selvästi aistineet, että sinussa asiat ovat järjestyksessä ja että hohkaat lämpöä. (Kuinka toivonkaan, että voisin itse olla sellainen, mutta ei minussa ole sellaiseen voimaa kuin hyvin harvoin ja vain oman kriisini hetkillä.)

Suurin osa ihmisistä jää vieraiksi. He ovat loistavia pyrstötähtiä, he rätisevät taivaan halki kirkkaina ja briljeeraten yksityiskohdilla. He tunnistavat asioita, joita ei itse osaa kuvitella tunnistavansa. Ne voisi tunnistaa, jos olisi joku toinen, eli olisi elänyt jonkun toisen elämää. Sellaista, jossa olisi luontevaa asettua asumaan paikkakunnalle tai naapurustoon, joka on hip ja jossa asuu luovaa luokkaa ja jossa ihmiset pitävät jotenkin itsestäänselvyytenä, että apurahoja haetaan, koska yhteiskunta on siinä mielessä vääristynyt, ettei se maksa kansalaispalkkaa. Säikähdin kovasti, kun minulle ehdotettiin itsestäänselvyyden kuuloisesti, että minun pitäisi hakea apurahaa. Ikään kuin voisin jotenkin ansaita sellaisen.

Minua häiritsee se, ettei apurahoja voi hakea ilman todisteita yhteishengen nostattamisesta. Ja silti, esimerkiksi eräs hymyilevä Siwan kanssa on nostattanut toiveikkuuttani paljon enemmän kuin kaikki viimeisen kymmenen vuoden aikana kirjoitetut ja suomennetut kirjat yhteensä tai kaikki näytelmät, jotka olen elämäni aikana nähnyt. Mutta saako hän hymystään apurahan? Eipä tietenkään. Hymyileminenhän ei ole luovaa. Tai miksi apurahoja ei anneta kerjäläisille, jotka istuvat pakkasessa? Tänään se mies, joka yleensä istuu Hakaniemen torin laidassa, istui keskustan Sokoksen seinustalla. Häneen henkilöityy ainakin minun mielen kuvastossani enemmän kuin mihinkään muuhun inhimillistä hätää ja epätasa-arvoa ja tarvetta miettiä, mitä niille voisi itse tehdä. Ei mikään taide ole saanut minua yhtä kuohuksiin. (Miestä voisi tarkastella ympäristötaiteena, ellei se olisi kertakaikkisen karmeaa ja epäinhimillistä.) En voi oikein mitään sille, että minusta on paljon tärkeämpää miettiä, miten kaikille voitaisiin saada lämmin koti ja ruokaa ja turvaa ja mielenterveyspalveluita ja niin edelleen, kuin että tienaanko itse apurahoina tonnin, pari enemmän vuodessa, kun kuitenkin ne työt, joita teen, ovat kaiken lisäksi kivoja, vaikka niistä maksetaankin sen verran kehnosti, että ne asunnot, joiden myyntisummiin saan lainalupauksen, ovat saman hintaisia kuin joidenkin muiden kesämökit. Mutta entä sitten: maailman mittakaavassa asun joka tapauksessa luksuksesti, koska minulla on lämmin vesi kraanan käännön päässä. Hampaani on paikattu, minulla on yliopistotutkinto. Hitto vie, köyhyyskin on täällä vielä kaukana kohtuullisesta elämästä. (Minusta ystävien ja meidän taloutemme tuloero on tavallaan hassu, mutta toisaalta varsin reilu: en haluaisi kuitenkaan olla heidän töissään. He eivät voi lähteä kävelemään auringonpaisteessa keskellä päivää, koska heillä on kellokortit. Ja odotan vähän levottomasti, mitä sitten tapahtuu, kun Vompsu valmistuu ja alkaa tienata. Se turmelee niin monet. Vaikka toki olen luottavainen: en olisi mennyt hänen kanssaan naimisiin, jos uskoisin hänen alkavan haluta enemmän ja enemmän ja alkavan halveksua minua, koska minä en halua.) Minun kohdallani yksi jyrkän oloinen raja menee siinä, etten osaa itse kuvitella hakevani apurahaa. Hyvänen aika, on varmasti ihmisiä, jotka tarvitsevat sitä paljon enemmän. On vaikeaa kuvitella, että saisin nukuttua, jos tekisin jotakin, josta tuntisin näinkin voimakkaasti sen olevan minun kohdallani väärin. (En usko, että moraalin mittapuut ovat samanlaiset kaikille eli jos jostakusta toisesta on ookoo hakea apurahaa, se on minullekin ok hänen kohdallaan. Mutta minun olisi vaikea itse hakea sellaista. Aivan liian suuri osa valveestani menee ajatteluun ja käytännön asioiden hoitamiseen ja tunteideni setvimiseen, jotta sellainen voisi mitenkään olla okei. Sitä paitsi olen varsin hyvä tekemään monenlaisia töitä, mitä pidän positiivisena seikkana. Minusta on mukavaa ajatella, että annan yhteiskunnalle enemmän kuin otan siltä, myös rahan mielessä. Toistaiseksi olen huimasti velkaa jo opintojenikin maksamisesta ja aiemmin tein vapaaehtoistyötä ympäristöjärjestössä ja nykyään koetan jotenkin - huvittavaa kyllä - paikata velkaani esimerkiksi kirjoittamalla blogia. SK:n diili häiritsi tätä ideaa jonkin verran mutta nyt puhallun taas täysin palkein sen voimalla eteenpäin. Toisaalta voi kyllä olla niin, että ajatukseni ovat täysin käyttökelvottomia kellekään muulle... se ei lainkaan hämmästyttäisi minua. Ihmiset ovat NIIN erilaisia!)

Kuulen yhä selvemmin, miten etäännymme joidenkin ystävien kanssa. Siinä on surumielisyyttä, mutta samalla vapauttavuutta. Tosin peiton alla maatessani mietin, onko vapauttavuus itse asiassa turvallisuushakuisuutta, koska on helpompaa hyväksyä luopuminen kuin yrittää ponnistella luopumisen estämiseksi. Mutta samalla tiedän, että minun on vaikeaa ymmärtää joitakin asenteita ja asioita ja että vastaavasti toiset varmasti kokevat minut hankalaksi näissä samoissa kohdissa. Onhan minulla onneksi ainakin muutama sielunsiskokin näissä asioissa, he ovat opiskelleet samaa alaa (filosofiaa) ja ovat nyt luopumassa siitä ja hankkimassa koulutuksen ihmisiä auttamaan ja hoivaamaan, hieman sen suuntaisesti kuin itsekin olen miettinyt jossain vaiheessa tekeväni. Mutta alanvaihdos olisi järkevin tehdä sitten kun näemme, minne asetumme Vompsun kanssa asumaan, ja sitä taas ei voi oikein tietää ennen kuin hän valmistuu yliopistosta ja saa työpaikan. Mutta tosissani luulen, että minun olisi järkevin tehdä alanvaihdos 0ppisopimuskoulutuksen kautta, jos nyt en sitten kiinny kääntämiseen tarpeeksi siihen kiinnittyäkseni (ja minun on vaikeaa kuvitella, että niin voisi käydä; kääntäminen on lawrencen-yksinäistä ja tekee minut nähtävästi entistäkin epäsosiaalisemmaksi). Minun on vaikeaa kuvitella enää meneväni mihinkään kouluun. En ole erityisemmin nauttinut oppilaitosympäristöistä ja sekä fysioterapian että sosiaalityön pääsykokeisiin lukiessani sain lähinnä karmivat vastareaktiot pääsykoekirjojen tekstin yksiäänisyyttä vastaan. Käytännön työt kuitenkin yleensä sallivat oppikirjoja paremmin erilaisia lähestymistapoja. (Pakkohan niiden on, sillä jokainen tekee työtä joka tapauksessa omalla persoonallaan ja omasta arvopohjastaan käsin.)

Valveilla pitäisi pysyä sen verran, että jaksaisi vertailla tilitoimistojen tarjouksia, mutta ei siitä tunnu tulevan oikein mitään. Huomaan, etten osaa ajatella niin vakavasti tätä tilitoimistorumbaa ja yritysrumbaa ja työpestiäni. Olen enemmän suruissani kaikista niistä itselleni tärkeistä ihmisistä, jotka olen menettänyt, sekä siitä äkillisestä oivalluksesta, että ehkä itsekin haluan menettää jotkut ihmiset nyt, tästä tilanteesta, koska heidän seurassaan käyn raskaaksi ja surulliseksi ja tunnen ajatukseni sopimattomiksi. Ja samalla olen vihlovan onnellinen niistä ihmisistä, joita rakastan niin kovasti, etten osaa kuvitella, miten rikkoutuisin heidän menettämisestään. Heitäkin on monta. Heidän kanssaan en vain osaa tuntea heitä enkä itseäni hankalaksi vihattavalla tavalla, en vaikka kuka tekisi mitä hyvänsä.

En tiedä, miksi näen unia menneisyyteni tapahtumista, mutta ehkä se liittyy jotenkin tähän ystävyyksien prosessoimiseen. Tai väsymykseen. Tai muutoksiin. Tai siihen, että minusta on täysin mahdotonta sanoa, mitä työtä tahtoisin tehdä kuuden kuukauden kuluttua. (Ehkä olisi hakeuduttava taas ammatinvalintaneuvojalle?) Mutta tuntuu kummalliselta nukkua niin monia tunteja vuorokaudessa ja huomata valveillakin miettivänsä lähinnä ystävyyttä ja sen vaikeutta ja omaa armottomuuttaan. Ei minun ole mikään pakko pitää kaikista eikä pinnistelemällä yrittää pitää kaikista. Eikä minun ole pakko yrittää tuntua kaikista miellyttävältä, koska en onnistu siinä kuitenkaan ja liika yrittäminen vain tuntuu uuvuttavan minut. Ei minun tarvitse olla mainio eikä briljantti eikä luova eikä kekseliäs eikä edes aina ja kaiken aikaa saatavilla ja ystävällinen ja tunnelman vietävänä. Riittää, että käyttäydyn ystävällisesti ja hoidan työni ja asetan rajani järkevästi. (Ikään kuin se olisi helppoa...) Kuuntelen sitä, miltä minusta tuntuu.

Nyt tuntemus käskee minua nukkumaan, kuten niin usein tämän loman aikana.

Avoimuudesta

Oikeastaan yöllä minua ei valvoita niinkään kauhu tulevan työn arvaamattomuudesta kuin se seikka, että joudun ilmoittamaan kieltäytyväni siitä työstä, josta olemme sopineet alustavasti suullisesti ja jonka aikataulua en ole saanut. Jotenkin ajatus siitä, että vaikeutan minulle keikan ystävällisesti antaneen ihmisen elämää, tuntuu karmealta kantaa. Koetan toisaalta vakuuttaa itselleni, että kun kerran lupailut ovat vain epämääräisiä "kyllä se tulee ja saat sitten sen kun sen aika on", on tavallaan vielä sallittua perääntyä tilanteesta. Mutta en saavuta varmuutta.

Tilannetta ei helpota, että joudun tekemään oharit juuri sille henkilölle, joka on suositellut minua tähän uudentyyppiseen keikkaan. Se tuntuu yksinkertaisesti valtavan epäreilulta. Jossain vaiheessa nukahdan levottomuudesta huolimatta. Valeriaana vaikuttaa sillä lailla - äkisti laskeutuu rauhallinen huppu. En muista nukahtamista enkä rentoutumista, hermostus vain katkeaa ja putoan pimeyteen. En näe unta.

Aamulla totean, että minun on toimittava tässä asiassa täysin avoimin kortein, koska en pidä salailusta enkä jännittelystä (ja tiedän kuvittelevani todennäköisesti muiden reaktiot omiin toimiini paljon tuomitsevammiksi kuin ne itse asiassa ovat; bloggaaminen on auttanut tähän paljonkin, mutta ei kai tuollaisesta luontumuksesta koskaan täydellisesti vapaudu). Kerron mieluummin heti, kuinka asiat ovat ja otan sillä tavalla selvää, miten toinen reagoi toimiini. Kirjoitan sähköpostin minua suositelleelle henkilölle, kiitän häntä suosituksesta ja pahoittelen sitä seikkaa, että se ehkä tarkoittaa toisen keikan onnistuessa sitä, että joudun vetäytymään seuraavasta yhteisestä proggiksestamme, joka vaikuttaa sekin tavattoman kiinnostavalta. Lupaan laittaa lisätietoa heti, kun tiedän itse enemmän.

Ihminen ottaa sen varsin hyvin, mistä lähetän vielä kiitokset perään. Hänen kanssaan on kiva tehdä yhteistyötä, ja haluan hänen tietävän sen. Onhan hänenkin asemansa hyvin paineistettu ja maailma on joskus aika kitsas kehuissaan. Sitä paitsi, sehän on totuus ja varmaan saa hänet iloiseksi. Olo helpottuu tästä pienestä kommunikaatiosta melko tavalla.
'
En onnistu ajattelemaan työpaikkoja ja firmoja sellaisina hirviöinä kuin ne joskus mielellään esitetään. Sen sijaan, että ajattelisin, että minua riistetään ja pidetään epätietoisuudessa joidenkin hahmottomien jättivarjojen taholta, tai siitäkin huolimatta, että toisinaan ajattelen näin, en osaa unohtaa sitä, että ihmiset, joiden kanssa neuvottelen ja sovin projekteista, elävät kuitenkin hekin omaa elämäänsä, josta työ muodostaa aika suuren osan. Jos äkisti vetäydyn jostakin sovitusta, siitä koituu heille henkilökohtaisesti harmia ja lisävaivaa. Ehkä tämä työnantajasympatia seuraa siitä, miten olen nähnyt äidin tuskailevan, kun joku hänen palkollisistaan (hänellä on yksi kerrallaan, mutta vaihdokset näyttävät olevan erittäin tuskallisia ja uhkaavat koko äidin toiminimen pystyssä pysymistä) käyttäytyykin arvaamattomasti. Äkkiä äidin on omien hommiensa hoitamisen lisäksi etsittävä uutta työntekijää, haastateltava heitä ja aloitettava jonkun uuden opettaminen alusta asti. Äidin rasitus ja pelko eivät pysy hänen sisällään vaan vuotavat perhe-elämään. Sunnuntaina äiti lähtee töihin, sillä hänen on otettava sunnuntaiksi töitä, jotta hän voi pitää vapaata haastatteluilleen, ja niin edelleen. Ei sinänsä ihme, että kurkkuani kuristaa tajutessani olevani tuo hankala, arvaamattomasti käyttäytyvä työntekijä. Tosin minuunhan yritys ei sitoudu edes eläkemaksujen vertaa, eli on tilanteessa eroakin. Mutta silti, kun minua kohtaan kerran käyttäydytään avoimesti ja miellyttävästi, tahdon itsekin toimia niin heitä kohtaan.

En pidä myöskään siitä ajatuksesta, että minun pitäisi koettaa esittää jotakin, mitä en ole, tai väittää osaavani jotakin, mitä en osaa. Niinpä olen päättänyt ottaa huomisen neuvottelussa avoimuuden taktiikan niin ikään. Enhän minä siitä hommasta ymmärrä vielä mitään. Toki voin mainita lukeneeni alan palkkataulukot ja kyselleeni ammattiin vihkiytyneeltä ystävältä työn kulusta, ja onhan niistä nyt jokin kuva muodostunut, mutta en tahdo tiimaakaan lisäpainetta siitä, että esittäisin tuntevani jotakin, mitä en tunne tai tietäväni asioita, joista voin vain arvailla. Ja toisaalta, tiedän tarvitsevani tunneperäistä vahvistusta ja rohkaisevuutta nyt enkä ainakaan tahdo yhtään lisää roolipaineita. Kaikkeen tähän on suhtauduttu kustannusmaailmassa ennenkin oikein hyvin ja se tekee minut aika lojaaliksi siihen suuntaan. On varmasti totta, ettei näillä hommilla rikastu, mutta ei se toisaalta ole koskaan kuulunutkaan henkilökohtaisiin tavoitteisiini. Ennemmin kaipaan työympäristöä, jossa minua ei vain käsketä asennoitumaan hyvätyypisti tai voittajasti. Sen, että teen työni hyvin ja kommunikoin ystävällisesti ja rakentavasti, pitää riittää, ja tähän mennessä se onkin riittänyt. (Tämä "pitää riittää" on toki raja, jonka itse asetan ja josta saatan joutua kärsimään. Mutta olen aika vakuuttunut siitäkin, että minun olisi vaikeaa voida hyvin työssä, jos en asettaisi tätä rajaa. Haluan tämän rajan, asetan sen, ja sillä siisti. En usko, että on vain yhdet oikeat kriteerit työpaikan valintaan. Minusta tärkeintä on, että tuntee sopivansa tähän työhön, että osaa nauttia sen tuottamasta vireysasteesta ja sen erityispiirteistä ja että tietää, ettei työtä käytetä omasta mielestä selkeän vahingollisten päämäärien - esimerkiksi minun tapauksessani kulutuskulttuurin lietsomisen tai eläinten kaupallisen hyväksikäytön - edistämiseen. Jollakin toisella voi olla aivan toisenlaiset kriteerit, ja hyvä näin: olisi kurjaa, jos me kaikki koettaisimme tunkea samoihin pesteihin.)

Olen huomannut, että joillakin aloilla avoimuutta hätkähdetään. Ehkä koska se on niissä jotakin uutta? Esimerkiksi myyntityössä avoimuus ei selvästi ollut tervetullutta, ei myöskään naulakkotyttönä työskennellessä. Sen seurauksena nuo työnkuvat karistivat yltään melkoisen osan cooliuttaan minun silmissäni. (Vaikka ehkä se, ettei avoimuutta odoteta, on jostakusta toisesta suoranainen hyve. Tunnen itsekin monia ihmisiä, joiden mielestä avoimuudessa on jotakin hyvin uhkaavaa. Ehkä se ei ole edes tietoinen asenne vaan jostakin, ehkä kotoa tai muiden huonojen kokemusten myötä, opittua säikähtämistä.) Minusta avoimuuden torjunta tuntui noissa töissä kurjalta, koska ilman avoimuutta työ latistuu helposti mekaaniseksi suorittamiseksi ja tuntuu paskaduunilta, vaikka asiakaspalvelutyössä olisi potentiaalia vaikka mihin. Ystävällinen ja läsnäoleva myyjä tai neuvoja on usein pelastanut kokonaisen päiväni, ja mielelläni tekisin (ja kirjastotöissä voin tehdäkin) saman jollekulle toiselle. Se vain käy vaikeaksi, jos on koko ajan sellainen olo, että seisoo tai istuu oikeastaan ihan väärässä paikassa ja että tekee työkavereiden olon vaikeaksi ja vaivautuneeksi erehtymällä toisinaan sanomaan avoimesti jotakin omasta vaikeudestaan suoriutua tietystä tehtävästä tai ymmärtää tuon määräyksen sisäinen logiikka, kun vaihtoehtoinen tapa tuntuisi paljon huomaavaisemmalta laajemmassa katsannossa. Eiväthän asiakkaat kuitenkaan ole vain asiakkaita vaan ihmisiä, samoin henkilöt tiskin toisella puolen.

Ohhoh, harhauduinpa kauas. Näemmä tässä riittää möykkyä vielä pitkiksi ajoiksi. Nyt voin todeta vain yhden seikan: olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, etten joutunut jouluapulaiseksi tänäkin jouluna, sillä en pitänyt kirjakaupan kiireestä enkä persoonattomuudesta. Mieluummin stressaan uudenlaiseen työhön opettelua, mahdollisuutta aikatauluttaa uutta ja vanhaa päällekkäin. Työtilanteeni näytttää selkeytyvän moneksi kuukaudeksi kertaheitolla, mikä on uutta ja tuntuu siksi kai sekin ensisijassa stressaavalta. Tilanne tarkoittanee myös sitä, että minun on nyt virallisesti tosiaan ryhdyttävä yrittäjäksi, koska ammatinharjoittajan tuloni ensi vuonna ylittänevät alvirajan. (Tähän mennessä olen selvinyt oman yrittäjäneläkkeeni maksamisella; se on mahdollista y-tunnuksettomalle freelancerillekin.)

Mietin asiaa paineisesti pihisten parikymmentä minuuttia, totesin, että ennemmin tai myöhemmin minun on ilmeisesti kuitenkin alettava pitää kirjaa itse, kirjoitin ystävälle avunpyynnön, ja kun hän ei vastannut parin tunnin sisään, tutkin nettiä ahdistuksessani ja löysin ilmaista neuvontaa yrittämisen perustamiseen. Toisin sanoen, käy juuri kuten ammatinvalintapsykologi ennusti tiiviin tapailujaksomme päätteeksi: perustan yrityksen ennemmin tai myöhemmin. (Hänen toinen ennusteensa, että teen jotakin työtä, jota ei ole vielä keksittykään, toteutui siinä vaiheessa kun bloggasin maksusta Suomen Kuvalehdelle. Saa nähdä, jääkö se mullistavimmaksi toimekseni.) Varasin yritysneuvojalta henkilökohtaisen ajan kahden viikon päähän. Saa sitten nähdä, mitä se keskustelu poikii. Kuten Hurina joskus minulle totesi naureskellen, kun tilanteisiin menee avoimesti ja unohtamatta kaikkien osapuolten inhimillisyyttä, kommunikaatio saattaa saada yllättäviä muotoja. Hänen elämässään se epäilemättä näkyy vielä raisummin kuin omassani, minä sentään saatan arkuuttani olla aika hiljainen vieraassa seurassa, etenkin jos en ole lääkinnyt itseäni teellä tai kahvilla.

Huh, miten nopeasti asiat etenevät. Silti tunnen oloni jo rennommaksi kuin eilen illalla, koska voin tehdä asioita, jotka minusta tuntuvat hyvin tärkeiltä, kuten kertoa avoimesti, että minusta tuntuu kurjalta tehdä oharit, ja hakea apua vaikealta tuntuviin käytännön järjestelyihin. (En ymmärrä oikein mitään kirjanpidosta, verotuksesta enkä sellaisesta ja kaikki uuden yrittäjän oppaat tuntuvat olettavan, että niiden lukija tietää itsestään, missä järjestyksessä mainitut toimenpiteet pitää tehdä.) Tuntuu helpottavalta saada olla epätäydellinen ja kysellä asioita. Niin monta vuotta kuvittelin, ettei sellainen ole sallittua tai ainakaan suotavaa. Ehkä nykyään kysyn liiankin nopeasti, mutta suhtaudun siihen lempeydellä: tasapainon hakeminen ottaa oman aikansa. Ei auta kuin harjoitella!

On kyllä vähän pelottavaa ajatella, että saatan olla yrittäjä ensi vuoden alussa. Kuten isäni aikoinaan, ja äiti ja sisko nykyisin. Sitten koko lapsuudenperheeni on yrittäjiä. Kodista saamani mallin perusteella minun on vaikeaa ajatella yrittäjyyttä minään hohdokkaana, mutta kas vain, näin maailma heittää.

Selainpeli

Katselen muutaman viikon sivusta, kun Vompsu pelaa läppärillään selainpohjaista peliä. Ajanhukkaa, ajattelen ensin. Mutta sitten seuraa avartuminen (se tuntuu jostakin syystä aina hyvältä: hah, en olekaan niin rajallinen kuin kuvittelin - tiedän myös, miten omatunnontuskitta hylkään pelin, kun se alkaa kyllästyttää minua) ja kysyn, miten voin liittyä peliin. Pian minullakin on antiikin kylä, jossa teen investointeja, rakennan erilaisia rakennuksia ja lopulta perustan uuden kylän.

Pelissä kiukuttaa se, mikä peleissä yleensäkin: vaihtoehdot ovat kovin rajalliset. Tarkoitan: voin rakentaa sotajoukkoja tai kauppapaikan, mutta en oikeastaan voi komentaa kansaani metsästäjä-keräilijöiksi enkä voi valita, että viljan viljelyn sijaan he eläisivätkin esimerkiksi perunalla ja kaalilla. En voi myöskään valita, että he käyttävät kohopenkki- tai katemenetelmää kyntämisen sijaan. Koska peli on selainpohjainen, minua ympäröi lauma vieraita, motiiveiltaan arvaamattomia ihmisiä, kuten "tosielämässäkin". (Mikä se on, älä vain minulta kysy. Kysy joltakulta niistä, jotka sääntöilevät mieluummin.) Pelin logiikka on sisäänrakennettu: teki mitä hyvänsä, sen seurauksena väestö kasvaa ja sitten täytyy hyödyntää uusia resurssikenttiä tai kehittää entisiä.

Sotimasta sentään kieltäydyn. Rakennan vankan puolustusmuurin ja vahvistan rakentamistani taloista kestokäyttöisiä ja katapultteja paremmin kestäviä sekä asetan kylääni ansoja, mutta varsinaiseen tappamiseen en tahdo sekaantua. Rakensin tosin ensin sotilaskasarmin, koska se on edellytys hevosille kylässä, ja halusin hevoset, jotta kauppiaat liikkuisivat entistäkin nopeammin. Mutta kun tyhjä sotilaskasarmi ja talli pommitettiin paskaksi, päätin, että kauppiaat saavat luvan sietää hitaasti paarustamista. Sitä paitsi minua inhotti sotilaskasarmi kylässä ja olin oikeastaan iloinen huomatessani, että se oli pommitettu. Istutin paikalle puun, jonka juurissa on kätkö. Se näyttää paljon paremmalta. Asenne herättää hämmennystä niissä, jotka erehtyvät kommunikoimaan kanssani sanallisesti. He kirjoittavat pulttaamisesta, tappamisesta ja ukkojen tekemisestä. Ajattelen, että kylässäni valta on hieman vanhemmilla naisilla. Heillä on sotimisesta toinen näkemys kuin tappelukukoilla. He saattaisivat istua talojen luona ja kutoa, "pitkäveteisesti", joku sanoisi. (Saattaisiko pitkäveteisyyden hyväksyminen mennä elämän tarkoituksesta tai ainakin elämäntehtävästä?)

Tästä näkökulmasta kylän laajentuminen ja uuden kylän alulle pano tuntuu rauhanomaisen ja kestävyyteen pyrkivän kulttuurin laajentamiselta, ainakin niin kauan kuin ei harhaudu tarkastelemaan pelin karttaa, jota täplittää viikko viikon jälkeen yhä useampia kyliä. "Nämä näyttävät vähän kasvaimilta, etenkin nämä suuremmat kaupungit", totean Vompsulle karttaa katsellessani. Metsä, suot ja vuoret peittyvät paisemaiseen asutukseen. Entä sitten, vaikka kulttuuri suhtautuisikin rauhanomaisesti toisiin, vieraisiin kyliin, jos se katsoo oikeudekseen valloittaa maan, metsät, veden, eläimet ja kutsua niitä resurssikentiksi, jotka oikein huutavat investoimista ja kehittämistä? Mitä kehittämistä se sellainen on, jossa jokin rajattomasti kulkemisen mahdollisuuksia tarjoava tila rajataan katukuiluiksi ja jossa aiemmin äärimmäisen detaljoitu ympäristö litistetään pysty- ja vaakasuoriksi, yksivärisiksi pinnoiksi? (Hyvähän minun on kitistä, kerrostaloasunnossa kävelymatkan päässä keskustasta. Mutta minua rassaa, ettei ikkunasta näy puuta. Ei yhtään puuta.)

Vompsu tuntuu kumman järkyttyneeltä muiden pelaajien sotaisuudesta. Perustamme liittouman, johon tulee kanssamme kaksi kymmenvuotiasta poikaa. He vonkuvat meiltä resursseja ja "ukkoja" eli sotajoukkoja kaiken aikaa. Vastaan siten kuin kylän vanhat, viisaat naiset voisivat vastata: Kutokaa lisää sukkia, joiden varteen voitte tunkea arvoesineet, kun hyökkääjät tulevat. Mitäpä vietävää vanhoilla naisilla voisi olla? Mihin puolustajia tarvitaan, jos sotiminen ei lopulta hyödytä hyökkääjiä juuri kuinkaan ja he palaavat aina kotiin tyhjin käsin? (Sellainen kylä on aivan helppoa rakentaa. Minäkin ensikertalaisena luin vain ohjeet tarkasti ja toimin rauhanomaisen vakaumukseni mukaisesti, jos hevoshinkuerehdystä ei oteta mukaan. Ei yllätä: hevoset ovat olleet aina heikko kohtani, ja olen kaatanut niihin muillakin tasoilla paljon energiaa. On kuvaavaa, että kaikista olioista piirrän parhaiten juuri hevosen. Olen elänyt kissojen, koirien ja ihmisten kanssa, mutta edelleen jalkani ovat unessa kavioidut.)

Jotkut hyökkääjät suuttuvat, kun eivät saa lukuisista yrityksistään huolimatta vietyä mitään tuliaisia kotiin. Sitten he pommittavat mummoja katapultein. Mummojen kauppa särkyy. Vompsu keskustelee yhden pommittajan kanssa ja kysyy, miksi tämä tekee niin. Pommittaja vastaa: "Koska en saa sulta ressuja." (Myönnän auliisti, että resurssien kutsuminen ressuiksi kuulostaa minusta entistäkin halventavammalta - että luonto ei ole vain resursseja vaan tuttavallisesti suoranaisia ressuja.) Vomps vastaa: "No, pahalta se kuitenkin tuntuu." Johon hyökkääjä: "Kaikkia ei voi miellyttää."

Minäkin olen sitä mieltä, ettei kaikki voi miellyttää. Se ei silti poista sitä tosiseikkaa, että mieluiten onnistuisin siinä. Ja että vaikka ajattelenkin tehtävän mahdottomaksi, katson silti velvollisuudekseni olla satuttamatta, mikäli se on jotenkin etukäteen järkeiltävissä. Hieman kyllä selainpelissä mietityttää, satutanko jotakuta, koska pelaan strategiapeliä strategioiden tutkimisen ja itsetutkistelun pelinä sen sijaan, että strategiani olisi pyrkiä voittamaan. Usein peleissä tunnutaan olettavan, että voitto on tärkeintä ja kaikki muu toissijaista. Minusta taas voittaminen tuntuu toissijaiselta ja jopa aika viheliäiseltä, koska voittaminen tuo mukanaan vaatimuksen siitä, että jos hävinneillä on tunnesäätelyn vaikeuksia tilanteessa, heidät pitäisi jotenkin saada kiskaistua hyväntuulisuuteen. Ymmärrän teoriassa, ettei se tarkalleen ottaen kuuu velvollisuuksiini ja on tuossa tilanteessa (jossa on voittanut) usein täysin mahdotonta ja tulkitaan helposti vittuiluksi, mutta siitä huolimatta tunnistan vahvan vedon tuollaiseen taakkaan tarttumiseen.

Ja missään nimessä en pystyisi tuhoamaan jonkun toisen kylää, koska näen sen vaikutukset Vompsussa ja itsessäni: lievän huolestuksen, joka vuotaa pelistä ylitse ja saa miettimään, ovatko ihmiset yleisemminkin pelkkää jännettä ja kyynärpäätä mieltäessään kilpailemisen ja voitontavoittelun jonkun elämänalueen sisäänrakennetuksi logiikaksi. Luulen, että se on aika harvinaista, ainakin kasvokkain toimittaessa. Toisen hätäännykseen on vaikeaa olla reagoimatta, on lähes mahdotonta olla tuntematta itseään hirviömäiseksi, jos hermostuttaa ja säikäyttää toisen, olkoonkin että tietää toimineensa hyvin aikein joskin varomattomasti ja olkoonkin että toinenkin saattaa sen tietää ja jopa lausua. Tosin luulen toisinaan todistaneeni tilannetta, jossa tuntu omasta hirviömäisestä käännetään raivokkaiksi syytöksiksi ja toisen rankaisemiseksi. "Sinä teit minusta hirviön ja siksi sinä ansaitset tämän." Ehkä sitä voisi kutsua näin?

Odotan kiinnostuneena, milloin kyllästyn peliin. Vähitellen olen alkanut hahmottaa, ettei näitä teinejä (ja ties ketä pelissä onkaan) ainakaan saisi kaikkia yhdistettyä valtavaan rauhanliikkeeseen, joka pyyhkäisisi ylitse pelikartan ja mahdostaisi kaikkien voittamisen. (Voittaminen edellyttää joka tapauksessa liittoutumista.) Se olisi hienoa ja epäilemättä säväyttäisi kaikkia osallistujia, mutta en usko hankkeeseen riittävästi keskittyäkseni siihen seuraavaa puolta vuotta. Silti en voi olla herkuttelemalla kuvalla, että kaikki kylät liittyisivät rauhanliittoon ja että kaikki turhat resurssikentät taannutettaisiin luonnontilaan, rakennukset purettaisiin rauhanomaisesti ja väestötaso hitaasti liudentuisi pehmein mokkasiinein kuljeskeleviksi paimeniksi ja keräilijöiksi tai ainakin vaatimattomiksi pientalollisiksi, kun varoja ei tarvittaisi sotateknologiaan.

Luulen, että se on se, mitä teen omille kylilleni sitten kun kyllästyn. Puran rakennukset ja istutan metsän pelloille, maisemoin kaivokset. Mummot kuolevat vanhuuteen. Mutta kätköt jätän. Puut kasvavat niiden päälle, juuret halaavat muinaisaarteita, unohdettua aikaa maailman hälinän jatkuessa ympärillä.

Minusta olisi hauskaa tietää, miten muut kuvittelevat kylänsä ja niiden maailman. Vai ovatko ne pelkkiä vipuvarsia johonkin muuhun? "Siinä käy vielä niin, että kun joku pulttaa sun kylän, sä suutut ja teet armeijan", ennustaa peliin aiemmin hurahtanut ystävä. Mutta jotenkin en jaksa uskoa sellaiseen. Epäilemättä suuttuminen ja kostaminen tuntuisi avartumiselta henkilökohtaisessa mielessä (mietin lukemiani sanoja: viha on hyödyllinen, koska se auttaa pitämään kiinni omista oikeuksista), mutta joskus henkilökohtainen avartuminen näyttää vahingolliselta laajemmassa tarkastelussa. Sillä eikö se juuri olisi konventioon taipumista? Ainakin selainpelissä? Miten rauhanomainen maailma syntyy, jos jokainen tai edes vaikka kymmenys ihmisistä antaa itselleen luvan suuttumiseen ja kostamiseen henkilökohtaisen avartumisen ja oikeutuksen tunnun nimessä? Totta kai vihaisena tuntee itsensä hetken voimakkaaksi, kyllä minä sen tiedän. Mutta entä sitten? Ja totta kai tuo voimakkuus on jotakin "todellista", nieleehän sotateollisuus valtavia resursseja vuosittain. Onko pakko haluta olla voimakas?

Selainpelin kanssa huomaan entistä selvemmin, kuinka käsitykseni voittamisesta ja häviämisestä ei sitten mitenkään jäsenny dikotomiaksi. Vaikkei voittaisikaan peliä, ei sitä välttämättä silti häviäkään. Häviäminen tuntuu enemmän mielentilalta tai asenteelta kuin joltakin sijoitukselta, jonka muutkin voivat huomata. Tai, jotta tämä ei kuulostaisi niin sekopäiseltä kuin kuvittelen sen voivan kuulostaa toisin ajattelevalle: intersubjektiivinen häviäjyys (ei-voittaminen) ei ole lainkaan niin läpitunkeva ja huolestuttava seikka kuin omakohtaisesti koettu monimutkainen pelko/tuntu, että kaikki on mennyt hukkaan, kaikki tehty on ollut turhaa, ettei koskaan tule onnistumaan ja että kaikki valinnat ovat joka tapauksessa turhia ja vääriä ja ettei itsestä ole mihinkään. Välillä tuossa kuopassa maanneelle (se on karmea kuoppa) ei-voittaminen jossakin pelissä ei tunnu kovinkaan kurjalta jutulta, ei miltään, minkä välttämiseksi kannattaisi ponnistella siinä määrin, että sulkisi mielestään toisten fiilikset.

En oikein saa selville, onko tämä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset vain yritys torjua tuota pahempaa kuoppaa, jonka kuvittelen uhkaavan melko varmasti, jos ensin syrjisi ja kiusaisi muita päästäkseen johonkin tavoitteeseen ja siitä huolimatta epäonnistuisi tuossa tavoitteessaan. (Sehän olisi kurjin mahdollinen vaihtoehto nelikentässä: syrjii & epäonnistuu, syrjii & onnistuu, ei syrji & epäonnistuu, ei syrji & onnistuu.) Ehkä ei ole niin oleellistakaan, mistä haluttomuus sulkeistaa toisten fiilikset syntyy. Ehkä se on vain puolivahingossa syntynyt sitkeä luontumus tai tarkoituksella palkittu ehdollistuma. (Tosin vanhempani ovat monissa kohdin paljon kovempia toisten ihmisten suhteen kuin itse olen - muista eläimistä puhumattakaan - ja joskus saatan seurata heidän toimintaansa aivan hämmentyneenä: miten ihmeessä he voivat tuntea toimivansa tässä oikein. Ja epäilemättä minussa on omat kivirintaiset kohtani, jotka kauhistuttavat heitä vastaavasti ja joille itse pysyn sitkeän sokeana.) Luotan joka tapauksessa siihen, ettei tapani miettiä toisiakin koidu vahingokseni. Jos se alkaa haitata liikaa, sen voi aina ottaa tarkasteltavaksi ja uudelleen harkittavaksi, mutta toisaalta, en usko, että maailmassa toimimiseen on vain yksi mahdollinen strategia. Olen tavannut niin monia tapoja luovia ja selviytyä, että uskon itsekin pystyväni toimimaan kummallisuuksineni.

Toivoisin kyllä olevani vähän inhimillisempi. Jos se nyt on mahdollista. Tarkoitan ehkä jotakin tällaista: helpompi, käytettävämpi. Se olisi huomaavaisuutta, sekin. Toisaalta, en oikeastaan siltikään osaa toivoa muuttuvani sellaiseen suuntaan, ainakaan holtittomasti. Usein helppous tuntuu tuovan mukanaan sellaisia sanontoja kuin "no, peli on vain peliä", enkä tahtoisi alkaa uskoa niin. En ainakaan minä ole niin taitava eristämään elämäni pikku tekijöitä toisistaan. Ne vuotavat toistensa päälle, sekoittuvat. Epäonnistuminen työssä tai opinnoissa vuotaa epävarmuudeksi harrasteiden parissa, hyvin mennyt ystävän näkeminen valaa uskoa siihen, että ratkaisu kiperään lauseeseen löytyy vähän pyörittelemällä, venytteleminen auttaa sietämään pitkäveteisyyttä ja niin edelleen.

Selainpeli nostaa mieleen sanan resurssikenttä ja äkisti muistan lukemani kirjoitukset luontosuhteesta, joka tarkastelee luontoa ennen kaikkea resurssikenttänä. Ei kai kukaan niin koko valvettaan tee, mutta lukemani perusteella kuvittelen, että yhdelläkin osa-alueella (esimerkiksi "sehän on vain mun työtä" -alueella) tällainen asenne voi johtaa katastrofeihin: katso IPCC:n ennusteita, vanhan metsän eliölajien harventumista, kalakantojen romahtamista. Ja koska uskon selainpelin kuuluvan osana siihen todellisuuteen, jota elän, katselen levottomana kahta kyläpaisettani ja mietin, mitä oikeastaan pelaamisellani koetan mallintaa ja selvittää itselleni.

Loman väsyttävyys

Häämatkasta toipuminen alkaa hidastellen. Ei voi vain palata ja asettua. Tai ehkä joku toinen voisi?

Työt alkavat heti, huomaan vaikeuksia keskittyä. Tiimi olettaa, että lomalta palanneena ihminen on virkeimmillään ja palaa halusta tehdä jotakin mielekästä. Tahtoisin ryömiä pöydän alle nukkumaan, koska en ole osannut häämatkailla siten, kuten he olettavat minun itsestäänselvästi osaavan: että olisin vain maannut sulaen auringossa tiriseväksi keltaiseksi kuplapuuroksi ja että olisin nostellut lämpimässä porealtaassa sampanjalaseja tummansamettisen yön melkein himmentäessä kuunköynnösten torvet.

"Millaista oli?" kysytään.

Mietin tarkasti, millaisia yksityiskohtia he haluaisivat ehkä kuulla. Ehkä heitä miellyttäisi kertomus siitä, kuinka mies herättää hämmennystä työntämällä kameran jokaiseen suihkulähteeseen. Kamera on vedenkestävä, mutta sitähän ohikulkijat eivät voi tietää. Seison sivummalla ja katselen heidän ilmeitään. Tai ehkä he haluaisivat kuulla siitä, kuinka eksyimme takaisintullessa lentokentällä jotenkin koneesta kotimaan lähtöselvitykseen, kun kuvittelimme seuraavamme viitoitusta matkalaukkuhihnoille. Tai ei, se on jo täällä. Sitten mieleeni pälkähtää, että ehkä he haluaisivat kuulla siitä, miten aika katosi Real Alcazarin puutarhassa, kun keksin viimein kamerasta kaksoisvalotusmahdollisuuden ja laskin sekuntinosia kulmat kurtussa. (Ja järkeilin oikein, että 1/200 on neljä kertaa 1/800; murtoluvut eivät tunnu hankalilta, kunhan ensin muistaa, että kameran näyttämä lukema 200 tarkoittaa 1/200 sekuntia ja niin edelleen.) Mutta ehkä he eivät valokuvaa?

"Lämmintä ja valoisaa", vastaan. Sitten muistan lisätä, että kävimme ystävän häissä, ja että siellä sotkimme kansallisuuskategorioita perin pohjin. Ensinnäkin hämmensimme ja miltei loukkasimme joitakuita vieraista pidättäytymällä juomasta kuin sienet, vaikka olimmekin suomalaisia. Toiseksi, koska morsian oli venäläinen Uralin seudulta, dj soitti venäläisiä ikihittejä kuten Kalinkaa ja Ochi Chornieta, ja kun venäläiset eivät lähteneet tanssimaan niitä, me sitten Vompsun kanssa vetäisimme venäläiset kansantanssit ja mustalaisromanssit ihan lonkalta ja pahimpien stereotypioidemme mukaisesti. (Tästä meitä kyllä kiiteltiin, huvittavaa kyllä. Minusta me olisimme ansainneet lähinnä korvapuustin kaikella sillä melodramatiikan määrällä.) Kolmanneksi, sen jälkeen kun joku opetti Vompsulle espanjalaisen tavan huutaa eläköön hääparille (johon koko sali vastaa kuorona: VIVA!), hän ällistytti sulhasen isän ystävät huutamalla toivotusta innokkaasti ja pysäyttäen aina koko ruokasalin toiminnan vastahuutoon, ja näiden ystävien todetessa sulhasen isälle, että tämän pojallapa on paljon innokkaita paikallisia ystäviä, isä joutui selvittämään, että huutaja ei kyllä ole espanjasta eikä kai edes puhu muuta espanjaa kuin viva los novios! (Siinä hän toki erehtyi.) Flamencoakin olisimme epäilemättä tanssineet innokkaimmin, jos sitä olisi soitettu.

"No mutta te asuitte sitten jossain luksushotellissa?" kysyy ystävällinen täti. "Ei, mutta me kyllä gänättiin Sheratonissa", vastaan. (Todentotta, otimme Sheratonista mukaan kaksi kahvilautasen reunalle asetettua sokeripussukkaa vain voidaksemme todistaa, että olemme käyneet Sheratonissa. Minusta se tuntuu käsittämättömältä, enkä kuvitellut sellaiseen joutuvani elinpäivinäni.) En kerro mitään siitä, kuinka vesijuoksin tunnollisesti hotellinpihan lämmittämättömässä altaassa ja kuinka näin betoniparvekkeille ilmestyvän uteliaita päitä, jotka pian palasivat takaisin vain todistaakseen, että kyllä, se hullu on altaassa edelleen. Tai siitä, kuinka harhailimme lomakeskuslähiössä uupuneina matkalaukkuja vetäen (ja toisen laukun vetomekanismi sökönä jo) ilman hotellin katuosoitetta, koska ne eivät koskaan vastanneet kyselyymme tarkasta osoitteestaan, ja emmehän me tietenkään tule taksilla vaan paikallisjunalla, eivätkä paikalliset tunnistaneet hotellin nimeä.

Tai siitä, että normaalipäivänä lähdimme liikkeelle viimeistään puoli kymmeneltä ja palasimme takaisin kuuden ja kahdeksan välillä. Ja että vieraassa paikassa väsyy, koska mikään ei ole itsestäänselvyys vaan huomio kiinnittyy tarkasti yksityiskohtiin ja yleisnäkymän outouksiin. Ja että illalla en tahtonut saada unta, koska en nyt vaan saa unta vieraissa paikoissa.

En osaa arvioida, onko loma onnistunut. Mistä sellaisen voi tietää? Ainakin siihen sisältyy paljon muistoja, joskin on selvää, ettei Espanja tunnu minusta kiinnostavalta paikalta siinä missä esimerkiksi Italia tai Kreikka, puhumattakaan nyt jostain kaukomaista. Ehkä se on tyhmää ja pikkumaista, mutta järkytyin matkalla kovasti paikallisten hymyttömyydestä. Eivät suomalaisetkaan aina näytä iloista naamaa, mutta usein sentään vastaavat hymyyn. Häissä ihmiset kyllä hymyilivät, mutta sitä ei voi laskea millään arkikäytökseksi. Näin paikallisten hymyilevän vain tuttavilleen, ja se sai miettimään paljon sitä, miten moniulotteista on arvioida ihmisten käytöksen ystävällisyyttä - ja jotenkin itsestäni tuntuu tärkeimmältä arvioida, miten täysin tuntemattomaan ja ulkopuoliseen ihmiseen suhtaudutaan. (Hänhän se joka tapauksessa on heikoimmillaan ja tuen tarpeessa.) Toisaalta kyllä siellä juttusille ajaudutaan helpommin eli ehkä tuttavuuksia pidempään liikkuessa syntyisikin ja hymyjä irtoaisi sitten? Mutta tuntuu aika raskaalta hymyillä vastakaiutta. (Enkä toisaalta masentunut enkä järkyttynyt niin pahasti, että olisin lakannut hymyilemästä. Ihmiset ovat kuitenkin kovankin ulkokuorensa alla ujoja ja epävarmoja lapsukaisia eikä heitä kai koskaan voi sympata liikaa.)

Ainakin matkasta sikisi paljon ajatuksia, jotka hakevat vielä muotoaan. Unet muuttuivat elävämmiksi, nyt hitaasti sillä kaikella - myös valveella - on aikaa asettua osaksi tätä muuta elämää, suhteutua. Vaatii aikaa yhdistää mielessään vieraisiin ihmisiin, ympäristöön ja eläimiin kohdistuva välinpitämättömyys ja välillä suoranainen ylenkatse Alhambran ja Real Alcazarin loistoon ja kertomuksiin convivenciasta, lähes syyttävän sävyiseen kysymykseen miksi ihmeessä joku tahtoisi syödä jotakin ilman maito- ja lihatuotteita, moottoriteitä reunustavaan betonirumuuteen ja vanhojen kaupunginosien hotelloitumiseen, lämpöön ja valoon, tarkentua tunnistettavaan mutta hankalasti määriteltävään mentaliteetin eroon Sevillan ja Granadan välillä, tai Madridin ja muiden käymiemme kaupunkien välillä (Barcelonassa en ole edelleenkään käynyt enkä usko, että jaksan käydäkään, sille käy mielessäni samoin kuin Prahalle).

Mutta virkistynyt - sitä en ole ainakaan vielä. Ehkä olo tästä asettuessa kohentuu. Näin tapaa käydä matkan jälkeen: On liian täynnä vaikutteita, kuin henkisesti ylensyönyt. On kokenut paljon ja sulattanut aivan liian vähän kokemastaan.

Toivon huomisen työn sujuvan omalla painollaan ja virkeyteni hiljalleen palaavan.