Surkuhupaisat sivuvaikutukset

Urhea pohjolan lumiaura -taktiikkani tahtoo kääntyä slapstickiksi kuten niin moni muukin asia elämässä. Kas: en ole edelleenkään saanut sitä keskustelua, jota pyysin tarmokkaasti. Sen sijaan keskustelukumppani unohti luvanneensa keskustelun ja kun huomautin siitä, että tänäänhän piti tapahtua tuon keskustelun, niin eikö vain käynytkin niin, että seuraavaksi hän poti asiasta syyllisyyttä. Se työpaineiden pienentämisestä.

Koko tapahtumaketju saa miettimään, miten karmivaa ihmislajin hyvien tarkoitusten rellestäminen maankamaralla oikeastaan onkaan. Tehdään hyvää mutta samalla sivuvaikutukset karkaavat käsistä. Haetaan vaurautta, mukavuutta, tilaisuuksia kehittää osaamistaan ja kokea maailmaa ja siinä sivussa tullaan talloneeksi toisten elollisten oikeuksia. Sen sijaan, että kausaaliketjun biljardipallot osuisivat toisiinsa nätisti klak-klak, kosmiset silmäpaot juoksevat verkkoa pitkin ja laajentuvat. 

Toisaalta: en oikeastaan ylläty, miten slapstickia elämä on. 

Eihän se koskaan suju suunnitellusti. 

Onneksi olen saanut nauraa ja keskustella muuten. 

Tänään tajusin taas jotain uutta: miten vaikeaa on keskustella kolmen ihmisen kesken, jos ne kaksi muuta ovat eleiltään ja keskusteluluontumuksiltaan hyvin erilaiset. En ole ehkä aiemmin tullut ajatelleeksi, että se kameleonttimaisuus, jonka tiedän leimaavan omaa keskusteluun asettumistani ja kahdenkesken-keskustelun suosimistani, voi tuntua näin väsyttävältä. Kun toinen virityttävä on hyvin hidas ja vakava ja täysin avoin ja toinen puolestaan hyvin nopea, leikkisä ja hieman alta lipan (minkä itse tunnistan omalla kohdallani vähän defensiiviseksi vedoksi, mutta ei ole varmaa, että se muilla olisi samalla tavalla suojakuorta), miten ihmeessä sellaisessa keskustelussa etenee kameleontti? Lägäten! Olipa hankalaa kokea, miten koko elekieli vaan kääntyi kääntymistään kääntyillessäni vuoroin yhtä, vuoroin toista keskustelukumppania päin, ja miten kaikki tapahtui viiveellä. Samaan aikaan huvituin tästä lägäämisestä ja ajattelin, että kaikkea sitä pääseekin elämässään kokemaan. Pahinta tai parasta (huvituksen kannalta) taisi olla se, etten voinut mitään sille, että kehoni joka tapauksessa yritti virittyä ja retkeili sitten taajuuksien välillä ihan ulalla heiluen. 

Kunpa maailma olisi niin yksinkertainen, että keholleen voisi vain sanoa tiukasti stop ja se lopettaisi moisen pelleilyn. Toisaalta: voin hyvin nopeasti kuvitella sille hinnan, jota en haluaisi maksaa. Joten ei auta taas kuin hyväksyä. Mielummin tämä kuin kosmisen mittakaavan silmäpaot.

Pohjolan lumiaura

Aivan ensiksi varoitus: tämä teksti ei käsittele millään tavalla Åke Tottia.

Sen sijaan kyse on metaforasta, jonka annoin eräänä väsyneenä iltana menettelytavalleni. Työpaikassani esiintyy selkeää kuormittuneisuutta kahden seikan takia: ensinnäkin, määrälliset tavoitteet ovat kovat ja johto haluaa esittää ne laadullisina tavoitteina (missä on asiakasnäkökulmasta tietty vissi logiikkansa mutta olisi rehellisempää puhua suoraan siitä, että laatua on vaikeampi mitata), ja toiseksi, iso joukko toimijoista on siellä määräaikaisella sopimuksella, joka loppuu vuoden vaihteessa ja jonka jatkoa useimmat taitavat jännittää aika tavalla. Kumpikaan näistä seikoista ei erityisemmin paina itseäni muuten kuin välitteisesti, reaktiona toisten reaktioihin. Yhtenä iltapäivänä menin esimerkiksi metsään itkemään itsestäni pois sitä jännitystä, jota ympärilläni särisee tuon tuosta työn jatkon teemaan liittyen. Itkin viitisen minuuttia ja sitten hyvä mieli palasi ja tiesin, että jaksan pitää tiimissä parempaa mielialaa yllä jonkin aikaa vaikka muut eivät siinä auttaisikaan hetkeen, omia emootioitaan säädellessään. En välitä johdon tavoitteista vaan toimin oman agendani mukaan - toki meitä säätelevien lakien rajoissa - kuten kai olen tehnyt kaikissa muissakin työtehtävissäni, enkä erityisemmin osaa sanoa, olisinko onnellisempi, jos sopimustani jatkettaisiin vai ei. Jotenkin oletan, ettei tyytyväisyyteni elämään ole lopulta kiinni siitä, missä käyn töissä, kunhan paikka ei ole täysi karmistus. Ja tulen vuosi vuodelta paremmaksi muokkaamaan paikoista enemmän näköisiäni. Tämä on se Pohjolan lumiaura, josta kirjoitan: siitä, miten säätelen kuormitustani ja toisten kuormitusta ympärilläni. Tai ainakin koetan tehdä niin.

Joskus se tuntuu siltä kuin koettaisi pienellä caterpillarauralla siirtää tonneja lunta yhdestä paikasta toiseen. Vähän puskevalta, siis. Kuitenkin huomaan, että pysyn tyytyväisempänä ja toimintakykyisempänä, jos edes yritän moista.

Työpaikassa ja työkulttuurissa itseäni on hämmentänyt ehkä kohtuuttomankin paljon se keskustelukulttuuri, joka vallitsee kahvihuoneessa ja tauoilla. Tarkoitan tätä: puheenaiheet rajautuvat todella tarkasti työarkeen ja sen jatkuvuuteen/työsuhteen päättymiseen ja mitä sitten tehdä sekä ihmissuhde/kuulumiskategoriaan. Tiedän, että useilla meistä on yliopistokoulutus taustalla, mutta se ei juuri kuulu keskustelussa. Tämä on alkanut kuormittaa itseäni ja nyt olen pistänyt aurausvaihteen päälle: teen tilaa sellaisille keskusteluille, joita haluan käydä. Pyydän niitä aktiivisesti. Lähden liikkeelle ihmisestä, jonka arvioin hyväntahtoisimmaksi, ja aion siirtyä siitä ihminen ihmiseltä eteenpäin. Matkalla toivon, etten samalla tule kuormittaneeksi näitä toisia, joilta pyydän säätelyapua akateemisen keskustelun muodossa. Voihan vaikka olla, että näyttäydyn heille pelottavana tai he eivät todellakaan ole koskaan nauttineet asioiden analysoinnista ja ajatusautomaatioiden auki repimisestä. Koetan tehdä selväksi, että kysymykseeni on okei vastata ei, mutta tietysti pysyn hieman levottomana sen suhteen, kuinka keskiössään ihmiset ovat ja kuinka hyvin he ovat tottuneet tuottamaan toisille pettymyksiä.

En tiedä tarkalleen, mikä tässä näkökentän kaventumassa tietyssä joukossa ja paikassa huolestuttaa itseäni niin kovasti. Tiedän voivani itse paremmin, kun minulla on enemmän mahdollisuuksia suunnata keskustelua ja jopa tulla spontaaniksi vedetyksi keskusteluun, jossa käsitellään ihan muuta kuin viime aikoina on junnattu. Pohdin, onko toisilla samoin. Jotenkin se pysähtyneisyys ja jumiutuminen tiettyihin teemoihin on vain niin erilaista kuin ympäristöissä, joissa keskustelu virtaa ja oivalluksia tulee toinen toisensa perään. Ja tässä työssä ja työkulttuurissa niitä oivalluksia todella tarvitaan. Ei omassa tiimissäni - se on huipputiimi, iso dirika tuli taas eilen sanomaan sen meille suoraan - mutta monen muun arjessa ja lähiympyröissä.

Osallistuin erän työryhmän toimintaan ja tunsin siinä äkisti, millaista arkea moni muu elää samassa työpaikassa. Ei sitä säteilevää, nauravaa, halaavaa ja hampaisiin asti taktisesti aseistettua can do -tiikeriarkea, jota me elämme kamppaillessamme uutukaisen kehitysprojektimme jatkon puolesta ja pelastaessamme asiakkaita kasvottomalta byrokratialta kuin kastematoja sateisen illan asfaltilta, ryhmä kerrallaan ja mieli avoimena, taktiikkaa jatkuvasti tarkentaen, vaan aivan toisenlaista arkea: pelokasta, ankeaa, yksin jätettyä. Kun astui työryhmän keskusteluun, oli kuin olisi improharjoituksissa vaihtanut keskeltä oman tiimin "joo ja" -asennetta äkisti "kyllä mutta" -ryhmään. Hyvä idea mutta. Olisihan se loistavaa mutta. Mutta eihän me oikein voida lähteä siitä että. Voidaanhan me yrittää mutta. Masennuin alle vartissa ja totesin, että paras vain hengitellä ja nostella kulmakarvoja ja kuunnella, millaista työkulttuuria saman talon toisissa eriöissä harjoitetaan. Totesin hyvin nopeasti, että ei kiitos, tässä talossa voin työskennellä tässä omassa tiimissäni, mutta muissa tiimeissä voisi tulla seinä vastaan nopeasti. Ehkä jos minäpystyvyyteni olisi suurempi, ajattelisin voivani muuttaa vanhankin tiimin käytännöt. Mutta suhtaudun epäillen vakiintuneen kulttuurin muuttamisen mahdollisuuteen - niin kovasti kuin sitä koetankin tauoilla tehdä. En jaksaisi sitä koko työaikaa. Enkä jaksaisi sitä ilman tiimini tukea. Jos en heiltä saisi halauksia ja hymyjä, en todellakaan jaksaisi kysyä ihmisiltä, voivatko he keskustella kanssani tästä ja tästä ilmiöstä. Uuden tiimin ja projektin kanssa on vähän eri juttu - kun vakiintuneita käytäntöjä ei ole päässyt syntymään, voi keskittyä tarmokkaasti auraamaan niitä siihen suuntaan, jonka arvelee hyödyttävän kaikkia. Jos siinä tarvitaan muutamaa pelleä, joka lyö yli ja tekee työyhteisössä kenties kummeksuttuja tempauksia, alright, voin aivan hyvin ryhtyä pelleksi, etenkin kun toiset tulevat sitten mukaan ja tiimin käytännöt muovautuvat siten inhimillisemmiksi. Vanhemmassa tiimissä voisi käydä niin, että pelle pieni vain suljettaisiin ulkopuolelle! Ja totta kai vanhat tiimt tai siis niiden jäsenet reagoivat erilaiseen meinkinkiimme - nyt jo kaksi (kyllä mutta -) työryhmäläistä on alkanut luoda yksityistä keskustelukontaktia ryhmän ulkopuolella. Toinen heistä kysyi suoraan, mitä meidän tiimissämme tapahtuu, kun meidän viestimme ovat hyväntuulisen kuuloisia. Ilmeisesti sitä pidetään täällä poikkeustilana. Halusin halata. Ja kaduin sitä, että päästin itseni niin lussahtamaan kokouksessa. Siellähän olisi selvästi tarvittu jämäkkyyttä ja naurua, ei alistumista siihen, että ollaan alistuneita ja peloissaan. Opin niin hitaasti, että välillä raivostun itseeni mutta onneksi annan nanosekunnissa anteeksi. No, tulee vielä tilaisuuksia suoriutua paremmin, olla latuskoitumatta.

Olen monesti miettinyt sanojani ja kehoani tilaan asetellessani, miten erilaista kaikki töissä olisi, jos pelkäisin jatkon puolesta. Tiedän olevani etuoikeutettu sen suhteen etten pelkää. Toisaalta minun on vaikeaa ymmärtää, miksi muut pelkäävät - etenkään ne, jotka tuntevat jo nyt jäävänsä yksin, puurtavansa mahdottoman työtaakan kanssa. Eivätkö he näe vaihtoehtoja ympärillään? Tuntuu jotenkin kauhealta, että mielen kohdistaminen todella avaa aivan uudenlaisia maailmoja ja vapauksia; kun en ole pelännyt ikinä jatkoa - putoamista, epäonnistumista - sillä intensiteetillä kuin vasta viime vuodet olen ymmärtänyt monen ympärilläni pelkäävän, olen tarttunut vaihtoehtoihin, kokeillut, leikkinyt itselleni useita ammatteja ja taitoja. Jos olisin pelännyt ja takertunut ja pysytellyt jossain, missä en viihdy, minulla ei olisi nyt niin paljon valinnanvaraa ja varmuutta siitä, että asiat hoituvat aina jollain tavalla ja pystyn pysymään nahoissani monissa erilaisissa olosuhteissa hankituin taidoin. Varmuutta siitä, että jos jokin on mielestäni liikaa, sitä ei todellakaan tarvitse tehdä. (Olen kuitenkin aika kohtuullinen tässä "tämä on liikaa" -parahtelussani.) Varmuutta siitä, että haluan ottaa tilan ja käytännön ja muokata niitä sillä tavalla, että viihdyn.

Monesti mietin kahvihuoneessa ihmisiä katsellessani myös sitä, mikä on todellinen tekemämme työ. Tämä virasto on osa byrokratiaa, jonka soisin tulevan puretuksi ja järjestetyksi aivan toisella tavalla (kuten aika moni muukin). Toivoisin, että viestintäosastomme kuulostaisi paljon tietoisemmalta valtasuhteesta, joka vallitsee virkamiehistön ja muiden kansalaisten välillä. Tavallaan teen aivan turhaa työtä. Ja sitten toisaalta, tavallaan olen vielä jyskyttävän koneiston kohdassa, jossa voin koettaa hätkäyttää ihmisiä hereille siihen, että heillä on oikeuksia, että he voivat pitää omaa puoltaan, että mekin yleensä haluamme pitää heidän puoltaan jos he vain suostuvat ottamaan meidät neuvottelukumppaneikseen. Ja voin koettaa luoda tänne työpaikan sisään muuta kuin pelkoa ja ahdistusta, koska sehän siirtyy eteenpäin jokaiseen asiakaskontaktiin aivan varmasti. Meidän eleemme ja puhetyylimme ilmentävät joka tapauksessa niin valtavasti asioita, joista emme ole tietoisia. (Varmasti luen tätä itse kymmenen vuoden kuluttua kauhuissani siitä, miten sokea olin monille omille tämän ajan teemoilleni.) (Mutta on elettävä eteenpäin, kuten Kierkegaard kirjoittaa.) Entä jos lähtökohtana puheelle ei olekaan pelko vaan lämpö, uskallus, puskeminen? Miten se muuttaa asiakaskontaktia? Miten asiakkaat reagoisivat, jos he tietäisivät, miten heidän epäonnistumistensa ääressä parahdetaan ja miten täällä tuuletetaan, kun jonkun asiat alkavat sujua? Työtahti ei anna mahdollisuutta tämän kanssakulkemisen perinpohjaiseen näyttämiseen, mutta sitä tapahtuu kaiken aikaa.

Jos muuta ei olekaan tapahtunut, niin ainakin se, että saan käydä muutaman hyvän keskustelun enkä enää pelkää itse tullessani tänne myöhemmin asioimaan kansalaisena. Ehkä vain koen sen suurempana. Mutta toisaalta pidän hyvänä sitä levottomuutta, jota tiimimme iloisuus tuntuu herättävän. Tyytymättömyys on aktivoiva emootio. Toivon sen aktivoivan tämän työkulttuurin hedelmälliseen suuntaan puskemista. Jos voisin antaa väsyneille kasvoille ja yläselille lahjapaketeissa iloa, toiveikkuutta, huumoria, välitetyksi tulemista ja niin edelleen, totta hemmetissä tekisin niin. Mutta en osaa. En osaa kuin virittää keskustelun ja hymyn kerrallaan, pyytää mukaan, osoittaa pitäväni ihmisistä ja arvostavani heidän kanssaan keskustelemistaan. Ja luottaa siihen, että se riittää.

Lopulta kaikessa muutostyössä joutuu kai aloittamaan itsestään, auraamaan itseään uuteen riittämisen asanaan. 

Katoavat päivät

Tänään on taas näitä päiviä, joina hahmottaa itsensä siksi tyytyväiseksi torakaksi, joka ydinräjähdyksen jälkeen saapastelee ympäriinsä edes tarvitsematta muistella Marcus Aureliusta ja sen ajatuksia. Joka on vain, no, aika itseriittoinen ja huvittunut kaikista pikku hikoista ympärillään.

Ei kovin sympaattista mutta sellaistakin eläminen välillä on. Kaikkihan me taidamme olla hulluja omilla tavoillamme ja tämä saattaa olla oma tapani: hihitellä absurdille.

Näyttää siltä, että vuodenvaihteen tienovilla marssin virkanaisistosta takaisin prekariaattiin. Eikä minulla ole tässä asiassa oikeastaan preferenssiä. Olen onnellinen tässä ja onnellinen siellä. Olen kokoaikatyössä tajunnut, että taidan olla onnellinen ja tyytyväinen tyyliin missä vaan, missä ihmiset eivät ole turhan kiinnostuneita omasta vakavastiotettavuudestaan ja saavutuksistaan. Siinä mielessä moni paikka on ollut tuhoisa mutta vielä useampi oiva alusta kukoistaa, nauraa ja solmia yllättäviä tuttavuuksia. Löydän oivallisia hullujenhuoneita itseni säilytykseen vähän joka puolelta. Tosin tykkään enemmän hullujenhuoneista, joissa ei  tarvitse osata myydä itseäni tai siis, työtäni identiteettityöllä. (Tämä tässä on sitä ja tätä ja tuota ja perehtynyt näihin ja näihin laalaalaa.)

Kaikkialla voi hengittää. Eikä missään ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisi. Esimerkiksi nyt en jaksa yhtään nähdä ketään töiden ulkopuolelta. Se olisi traagista, jos kokoaikatyötä jatkaisi vuosikaudet. Mutta viiden kuukauden erakoituminen ei kuulosta kovin julmalta etenkin kun työtiimi pitää päätäni kasassa silkalla hulvattomuudellaan. (Että rakastan tuota tiimiä. Etenkin kun tietää, etteivät nämä jutut koskaan kauan kestä... että paras nauttia täysin rinnoin niin kauan kuin saadaan nauraa yhdessä.)  Toisaaalta siellä toisaalla pitää sitten taas olla se perehtynyt ja oivaltava ja myyntikiimainen olento, sporttinen ja liki erehtymätön, ikään kuin sellainen voisi olla.

Olen solminut uudenlaisia tuttavuuksia ja seurannut uteliaasti kahvihuonekeskustelun kutyymiä. Siinä sivussa lienen tehnyt joka ikisen etikettivirheen, joka on mahdollista tehdä (paitsi alasti töihin tulemista). Mutta tämä on tuonut paitsi kummastelevia katseita, myös yllättäviä liittolaisia. Kaikkialta löytyy ihmisiä, joita ei pelota, vaikka joku nauraisi kovaan ääneen tai käskisi työkaverin nukkumaan pää sylissään kahvikupin ryystön sijaan, jos kerran tauolla väsyttää. Mutta tutustumistanssi on outoa ja ihmset puhuvat vieraista asioista. Olen löytänyt yhden kontaktin, joka osaa keskustella kanssani asioista, joita pidän kiinnostavampina kuin kuulumisia tai juoruja tai työn jatkon pohdintoja. Ehkä olen ollut huono etsijä. Tässäkin keskustelussa tein lopulta itse aloitteen kohti järkevää puhetapaa. Kyseinen mies kyseli syömisistäni päivä toisensa perään intensiivisesti ja ajattelin hänen olevan ruoasta todella kiinnostunut ennen kuin työtoverini väänsi minulle rautalangasta, että miesparka ehkä on kiinnostunut jostain ihan muusta kuin ruoasta ja haluaa keskustella kanssani, muttei oikein tiedä, mistä aloittaisi, joten hän valitsee aiheeksi sen, mitä kohtaamisen hetkinä näkee - tässä tapauksessa ruoan lautasellani. Käännettyäni keskustelun tarmokkaasti pois ruoasta se muuttuikin kiinnostavaksi. Hämmennyksen aiheeksi vain jää, miksi ihmeessä kukaan koettaa aloittaa keskustelun puhumalla ruoasta ruoan perään, kun kerran kiinnostavaa sanottavaa riittää. En osaa itse kuvitella takertuvani vain yhteen aiheeseen kenenkään kanssa. Olen siihen ehkä vähän liian utelias. Toisaalta, jos haluan kauhean paljon puhua jonkun kanssa, ja toinen hämmentäisi minua liikaa, en sitten ehkä sanoisi vain yhtään mitään! (Jotenkin on kyllä vaikeaa kuvitella, että sellaista enää tapahtuisi, sen mittakaavan hämmennystä. Vaikka jotkut ihmiset saavat hiljaisemmiksi ja toiset riehakkaammaksi, en muista kenenkään mykistäneen itseäni pitkiin aikoihin. Mikä tarkoittaa, etten oikeastaan tiedä höläsen pöläystä siitä, miten toimin tätänykyä; eihän minulle ole tapahtunut pitkiin aikoihin mitään romanttisuuksia. Ajatella, viime kerrasta on kuitenkin jo yli kahdeksan vuotta!)

Ihmisten ilmoilla oleskeleminen tuntuu oudolta pitkän freelancer-yksinhaahuilun jäljiltä. Joskus se on vaikeaakin. Kun työkaveri väänsi minulle rautalangasta, että ehkä kukaan ei jaksaisi oikeasti olla niin kiinnostunut syömistäni ruoista, sain ensin kauhean paniikin. Aloin vältellä yleisiä kulkupaikkoja ja piilotella avokonttorissa, laskelmoida ruoka-aikojen suhteen ja sen sellaista. Samaan aikaan tajusin, ettei siinä ole järjen häivää: kyseessä on mukava, kiltti tyyppi enkä oikein osannut hahmottaa, mikä koko jutussa ahdisti niin painavana. Ikään kuin kukaan voisi tehdä minulle mitään keskellä työpaikkaa! Ja silti olo oli hurjan kiusaantunut. Asiaa viikon märehdittyäni päättelin, etten ehkä osaa ajatella itseäni mukavalla tavalla kenenkään kiinnostuksen objektina, ja päätin kääntää asetelman päälaelleen: siirtyä itse lähestyväksi ja keskustelua suuntaavaksi osapuoleksi. Saman tien kun tein näin, ahdistukseni katosi ja ilahduin saadessani uuden ystävän, jonka kanssa hahmottui heti monta kiinnostavan keskustelun alkusilmukkaa.

Joinain päivinä olen ollut melkein murheellinen siitä, miten pian kaikki päivät kiitävät. Jokainen hymy, nyökkäys, halaus, sananvaihto - hahmotan tarkasti niiden ainutkertaisuuden.

Työni on kummallista. Minun ei tarvitse muistaa eikä suunnitella. Avaan kalenterin aamulla ja teen, mitä siellä lukee. Kohtaan ihmisiä, käyn läpi heidän tietojaan, ratkaisen pulmia, koetan ymmärtää tilanteet ja tukea ihmisiä niissä. Kahvihuoneessa näen päivästä toiseen samoja kasvoja, joihin ei liity nimeä. Vähitellen alamme tervehtiä yhä useamman kanssa, liitymme hymyallianssiin. Joinain päivinä olen niin onnellinen, että olen tanssinut autioita käytäviä villasukkasillani aamuisin, kun muut eivät ole vielä tulleet.

Tämä syksy katoaa omalaatuisesti, tajutessani rakastavani valtavaa määrää ihmisiä, jotka joku toinen on valinnut elämääni ja jotka jo pian menetän.

Samalla tunnun kadottaneen kirjoittamisen tarpeen täysin.

Paitsi sen kerran kun menen yksin saunaan kommuunin saunavuorolla ja hätkähdän löydettyäni saunan shampoohyllyltä jonkun sinne jättämän dildon. Siitä tulee jotenkin turvaton olo, mikä on aika kummallista sekin - eihän minun sitä tarvitse koskettaa tai välittää siitä millään tavalla. Haluaisin vääntää saunan oven lukkoon mutten voi tehdä sitä, koska kämppikset tulevat saunaan omaa tahtiaan. Niinpä annan olla ja tutkin tuntemuksiani mutta olen sen verran levoton, että soitan Vompsulle ja sanon ääni täristen, että tule tänne nopeasti, minulla on huono olo koska saunan pesuhuoneessa on jonkun dildo. Koko juttu on omituinen ja huvittava ja unenomainen - siitä tulee hieman tärisevä olo.

Seuraavan kerran saunaan mennessäni olen unohtanut jo koko oudon kohtaamisen.

Päivät katoavat.