Puoliksi

Vaikein asia rakastumisessa on se, että sen jälkeen kaikki paikat ja seurueet, joissa liikkuu yksin, tuntuvat aavistuksen verran vihamielisiltä. Ehkä ne eivät aidosti ole sitä, mutta se tosiseikka, että se, jota rakastaa, on toisaalla, on jo itsessään niin uhkaava, että niinäkin hetkinä, kun ei ajattele sitä tyytyväisyyttä ja turvallisuutta, jota kokee saadessaan tuijottaa toisen silmiin täysin rentona ja onnellisena, tietää jonkin puuttuvan ja on siitä huolissaan epämääräisellä tavalla. Niinpä iloinen syntymäpäiväseurue tuntuu jotenkin uhkaavalta.

Jotenkin tämä tunne liittyy siihen, että on vain puoliksi läsnä. Muistaa toisenkin tavan olla, paremman tavan, ei halua ymmärtää, että on tässä ja että on yksin. Koska toinen tapa on liian vahvana läsnä. Siinä hengittäminen on helppoa, kyynärtaipeita ei kutita epäspesifisti ja iltaisin uni tulee jo yhdentoista aikaan. Ja saa nuuhkia itselle rakkainta tuoksua koska tahansa, astua askeleen lähemmäs ja uppoutua onnellisuuteen.

Tänään El Vompo tulee pohjoisesta takaisin junalla. Olen romuna jo kahden vuorokauden eron jälkeen. Näemmä koko talven harjoittelu itsenäisestä tavasta olla on kadonnut tuosta noin vain. Se on luontevaakin, sillä ihmistä ei ole tehty asumaan eriössä, kirjoittamaan, istumaan, unelmoimaan jostakin muusta. Kirjassa, jota editoin tällä hetkellä, käydään läpi monenlaisia psykologisia tutkimustuloksia, ja sanoma on selvä: suurin osa ihmisistä kokee löytävänsä elämän tarkoituksen ihmissuhteista tai ihmissuhteissa. (Itse lisäisin kyllä kotiseutusuhteen ja eläinsuhteet - tuntuu kummallisen antroposentriseltä keskittyä pelkkiin ihmisiin! Ainakin minulle myös paikat ja ei-inhimilliset eläinhenkilöt ovat hyvin tärkeitä.) Kuulun selkeästi tuohon suurimpaan osaan. Niin tärkeitä kuin sanojen merkitykset, luonnontieteellinen tapa tarkastella ihmisen käytöstä ja loogiset kuviot ovatkin, ne ovat pelkkää sälää verrattuna siihen, että saa rakastaa ja olla rakastettu.

Valvon Hurinan juhlissa liian pitkään. Aamulla valo on ankara, määräinen. Pitäisi tehdä kustannustoimittamista, kitkeä ja vesijuosta ennen kuin lounastan Lauruskan kanssa. Taidan laiminlyödä kirjalliset työt ja painua pellolle voipilaana. Kunpa osaisin nukkua yksin tai seurassa, jossa toiset valvovat. Mutta ei se onnistu. Tarvitsen äärettömän turvallisen kodin, säännölliset ruoka- ja liikunta-ajat, aikaisin nukkumaan käyvän miehen, vaatekaappiin kaivautuvan kissan ja niin edelleen. Silloin voin olla tyytyväinen.

Se tarkoittaa samaa kuin vähään tyytyväinen. Ehkä en kauheasti halua kunniaa tai huomiota juuri siitä syystä, että tarpeeni tulevat niin voimakkaasti täytetyiksi ihan sillä, että läsnä on joku, joka rakastaa minua siitä huolimatta, miltä näytän ja miten pöljää läppää heitän. Olen laiminlyönyt opintoni surkeasti, en välitä urakehityksestä enkä osaa suhtautua vakavasti mihinkään muuhunkaan kunnialliseen. On äärettömän epäviileää sanoa suoraan, että oikeastaan elämässä ei ole muuta tärkeää kuin saada rakastaa ja olla rakastettu. Mutta yhtäkaikkisesti, olen sitä mieltä.

Siksi oloni on omituinen piknikillä valoisan yötaivaan alla. Minun kaikesta huolimatta jotenkin vaikeaa ymmärtää, miten esimerkiksi mieheen tai naiseen voisi ihastua baarissa (mikä ei tietenkään estä hupsistelua, mutta se on vain seksiä eikä siitä tule pidemmän päälle hyvä mieli, kun hormonit hurahtavat - ehkä miesten on helpompi suhtautua yhdenyön juttuihin, koska niiden hormonitoiminta on paljon yksituumaisempaa). Koska eihän siellä voi tietää esimerkiksi mitään siitä, suhtautuuko toinen terveesti syömiseen, rakastamiseen ja niin edelleen. Rakastaako hän maailmaa, kuluttaako hän aikaansa mieluummin uransa ja ulkonäkönsä pönkittämiseen edustuskelpoiseksi vai pelleileekö lasten kanssa. Hyväksyykö hän sen tosiseikan, että heittäydyn usein klovniksi ja että osaan olla tyytyväinen seurueessa vasta kun kaikki muutkin ovat.

Tänään on ihana päivä, koska Vomp tulee junalla, ja saan taas juosta laituria huimaavan kahden päivän eron jälkeen. Koetan olla ajattelematta muutaman viikon päähän, jolloin hän pakkaa tavaransa ja lähtee Kiinaan kahdeksi kuukaudeksi. Vaikka tietenkin olen huolissani kaiken aikaa. Miten selviän? Ehkä uppoudun taas työhön ja vesijuoksuun ja koetan nähdä vain yhden ihmisen kerrallaan, etten ahdistuisi seurueen vihamielisyyden tunteesta, jonka illusorisuuden tunnistan, mutta jolle en siltikään voi yhtään mitään. En ole samalla tavalla vahva kuin useat ystäväni, jotka näyttävät selviävän elämästä varsin mainiosti ilman rakkautta ja turvallista syliä, johon voi keriytyä maailman tuntuessa liian pelottavalta.

On oikeastaan turhaa pohtia, onko tämä huonompi vaihtoehto kuin se, että osaisin olla itsenäinen ja peloton kutisematta ja saamatta ohimolleni punaista juovaa, joka hämmästytti äitiä koko talven sinkkuaikani ajan. Tietenkin tällaisessa taipumuksessa on inhottavia riskejä. Pitää olla hyvin huolellinen, kehen rakastuu. Sillä irroittautuminen on jokseenkin kamalaa. Alan vasta vähitellen päästä tunteesta, että kävelen Helsingin katuja kuolleena ja koko sieluni tuhonneena. Mutta rakastumisestani huolimatta olen varovainen ja hieman pelokas, ja se on outoa. Ehkä erosta ja kuolemisesta on vielä vain liian vähän aikaa ja kipuilen tuota kokemusta edelleen? Ennen olen heittäytynyt täysin pelkäämättä ja hivenenkään miettimättä tajuttuani, että tässä on ihminen, joka ymmärtää minua ja tapaa, jolla voin kiintyä. Nyt tiedän rakastuneeni sellaiseen ihmiseen, joka ymmärtää sitä vielä paremmin kuin kukaan ennen tätä. Mutta tiedän myös, kuinka ihmiset voivat muuttua vuosien kuluessa. Kymmenen vuotta sitten, kun rakastuin edellisen kerran, en tiennyt siitä vielä mitään. Ajattelin, että kasvamme yhdessä, mutta ei se mennyt niin. Ihmiset eivät kehity aivan niin yksinkertaisesti, ja vaikka kasvoimme Kissan kanssa pahasti yhteen, kasvoimme myös erillemme samaan aikaan. Ihmisille käy niin.

He voivat saada töitä ja valtaa, he voivat saada itseluottamusta, joka äkisti saakin tempoiluni ja ajatukseni näyttämään typerältä nysväämiseltä ja turhalta kipristelyltä. Heitä saattaa alkaa naurattaa se, kuinka kipeästi kaipaan läheisyyttä ja turvallisuutta. Heitä alkaa ärsyttää se, että koetan pitää kiinni joistakin eettisistä ideaaleista ja että liikun niiden suuntaan, en niistä poispäin, kuten useimmat vanhetessaan näyttävät tekevän. Heitä alkaa kuvottaa se, etten halua menestystä, jolla voi tehdä vieraisiin ihmisiin vaikutuksen juhlissa. Heitä raivostuttaa se, että olen tyytyväinen siihen, jos saan elää onnellisesti ja pienesti, hassuille jutuille nauraen ja toisinaan kovasti maailman kauniista ja hyvistä piirteistä liikuttuen. Että suurin kunnianhimoni olisi ostaa palanen maata ja tehdä sinne pienoisarboretum, joka kukkisi tuoksuvia maatiaisia ja ihmeellisiä suuria jalokärhöjä kuin keijukaisten metsä, vähän Tasha Tudorin puutarhan tapaan.

On vaikeaa tulla ymmärretyksi ja ymmärtää. Soul Kitchenissä istuessamme katselen ihmisiä siellä ja trendipyöriä ikkunan takana. Mitä he haluavat elämältään? Kohentaako juuri oikean valmistajan pikeepaita heidän oloaan merkittävästi? Kokevatko he itsensä rumaksi objektiivisin ja kauniiksi subjektiivisin kriteerein kuten minä teen? Ei helvetti, en osaa olla baareissa. Ihmiset hämmentävät liikaa, niitä on aina liikaa yhdessä baarissa, ja jos ne ovat laittautuneita, olen entistäkin enemmän hämilläni. Minusta on mukavaa olla töissä ihmisten kanssa. Silloin he ovat selkeitä, etenkin jos tehdään vapaaehtoistyötä (miellän bloggaamisenkin sellaiseksi - eri tyylien välistä kommunikaatiotahan tässä edistetään). On sitouduttu yhteisiin tavoitteisiin ja niin edelleen. Ja on mukavaa kävellä rannalla ja laittaa ruokaa yhdessä ja kikattaa. Mutta baarissa ihmiset ovat pelottavia, villejä ja jonkin arvaamattoman liikuttamia.

Aiemmin luulin, että olen epäsosiaalinen, koska en viihdy suurissa seurueissa. Vähitellen olen tullut siihen tulokseen, ettei tuolla ole mitään tekemistä sosiaalisuuden tai prososiaalisen käytöksen todennäköisyyden kanssa. On eri tapoja olla sosiaalinen.

Pääsen parhaan makuun tänään kahdesti: ensin Lauruskan luona syödessä, sitten Kerubivompatin saapuessa takaisin. Luottamuksessa liikkuessa vastusta ei ole.

Vesijuoksua ja metafysiikkaa

Koska Vii on leikannut sormeensa, vesihölkkään yksin uimastadionin rataa edestakaisin ennen kaksinkertaista työpäivääni. Minut on hälytetty kirjastoon sijaistamaan, mutta psykologian käsikirjoitustakin on editoitava samalla, ja illalla on vielä Hurinan syntymäpäivähalailut. Koetan pysyä kasassa altistaen itseni veden lempeälle otteelle.

Tuntuu italialaiselta. Muistatko, kuinka Amarcord alkaa. Poppelinlumi lentää. Ne sanovat, että silloin tulee kevät, vai oliko se kesä. En muista. On pitkä aika siitä, kun olen asunut television kanssa. Amarcord on VHS-nauhalla. Mutta sen muistan, että poppelinlumi lentää ja että se merkitsee vuodenajan vaihtumista. Suomalainen melankolia varmasti vaatisi huutamaan syksyn ensimmäistä ennusmerkkiä, mutten aio. Kauhon vettä käsin ja jaloin, ajattelen vatsan pidon ja liikeratojen laajuuden.

Aurinko kimmeltää klooriheijastuksin katsomoon. Täällä on samanlaisia rantapoikia kuin teini-iän Italiassa, eräs kaksiviikkoinen kului räpsien niistä kuvia. Elämä nosti kehoani ensimmäistä kertaa korkkina laineilla, ja suuntasin yhä syvemmälle riemussa. Italiassa vaaleilla hiuksilla ja sinisillä silmillä saattoi kerjätä mitä hyvänsä, vaikkei muuten olisi ollut kovinkaan hehkeä. Esimerkiksi kerran saimme kyydin punaisessa avoautossa, ajoimme pimeiden peltojen halki, se oli Venetoa, se. Ennen Suomessa ei ollut tuonnäköisiä poikia, ounastelen. Tai sitten ne tosiaan olivat rannoilla ja Stadikalla, eivät kirjastoissa. Kun olin viidentoista tai kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviidenkin, en paljon uskaltautunut kauniiden ihmisten paikkoihin. Tiesin olevani ruma ja käyttäydyin sen mukaisesti.

Poppelinlumi, joka putoaa kauniille kehoille - nykyään minusta jokainen keho on kaunis, omanikin - ei tunnu kylmältä. Se sakkautuu litteiksi pumpulimytyiksi pintajännitteelle, kiinnittyy vaaleanpunaiseen bikinintakamukseen ja tukkii suodatinjärjestelmän. Nukkasihtiä puhdistetaan. Ajattelen roomalaisia kylpylöitä ja peseytymistä, tahtoisin laulaa kovaan ääneen mutta ehkä sitten mummona, joo. Jääkarhu, jonka saapumista kylmänä päivänä hämmästelimme Viin kanssa, seisoo altaiden välissä. Tuuli ei tuiverra sen turkkia eikä siihen tartu siemeniä. Se on näet muovinen tai ainakin jollain muulla tavalla artefaktuaalinen olento.

Mietin jääkarhua, jonka turkki ei tuiverru, ja lunta, joka ei jäädä. Mietin uima-altaan hajua, kostean kaakelinsaumauslaastin hajua, tervettä nälkää juoksun jälkeen. Mietin tyttöjä, jotka kikattavat penkillä, ehkä viidentoista. Olenko edistynyt tuosta vaiheesta minnekään? Raajat kauhovat. Entä aristoteeliset asiat, aristoteelinen metafysiikka. Että luonnonolio, eliö, on metafysiikaltaan perustavasti toisenlainen kuin artefakti. Se pätee vain, jos artefakti irroitetaan sen synnyttäneestä luonnonoliosta, vaihtelen shakkipositioita päässäni. Jos se irroitetaan. Voidaanko se? Eikö jo termi artefakti ilmaise, että tämä ominaisuuksien, piirteiden tai tapahtumien paakku, kasauma, äh, mitä sitten tahdotaankin käyttää, on jonkun luonnonolion tuotetta, että sen merkitys on yhteydessä tuon eliön merkitykseen?

Koetan muistaa, mitä kaksi aristoteelista naista, joiden nimet olen unohtanut, Gill ehkä oli toisen sukunimi, kirjoittivat eliön ja artefaktin tavasta olla. Että jos Metafysiikkaa luetaan vain yhden olemassaolemisen tavan kuvauksena, se on sisäisesti ristiriitainen. Mutta että jos huomataan, kuinka Aristoteles käyttää eri kohdissa erilaista olemisen tyyliä, joista toinen on varattu artefakteille, toinen luonnonolioille, ristiriitaa ei ole. Kauh kauh, loiskis läiskis. Etenen. En ole huolissani siitä, että ajattelen tuollaisia. Minun pitäisi varmasti pohtia jotakin käytännöllisempää. Ruokaa, Hurinan lahjaa. Naisten seura tekee minulle hyvää, silloin saatan puhua esimerkiksi pyykeistä ja siivoamisesta ja ehkä välillä elämän tarkoituksestakin. Se on olemassaoloon verrattuna kovin käytännöllinen seikka, se.

Kun olen juossut neljäkymmentä minuuttia, nousen altaasta.

Aamu

Kesäisin linnut syntyvät pelkän sikiökalvon sisässä
räpistäen valoon haavoja, kadut soivat ja tempaavat
aluslakanan ryppyyn, painauman pohjalle hiusneulan

Kesä pusertaa maailmaan aamujen runoilijoita
aamujen filosofeja, aamujen miehiä likaisin kengin
kasvit juovat enemmän kuin kannetaan

Kolmet avaimet pöydällä osoittavat eri suuntiin
rakkaani on herännyt kuudelta toisessa kaupungissa
en ollut varma, nousisiko aurinko

Nousi se eikä metsä laula kaduille
joet eivät virtaa suorina linjoina suunnistajien iloksi
eikä inhimillinen järjestys ole tehty miellyttämään
senkään vertaa

odottaminen hyve, kärsivällisyys hyve,
varovaisuus hyve, kolmet avaimet hyve, aamuinen elämä
valuu laiskasti kohti ilmastoituja eriöitään nostamaan paperia
suuria valkeita perhosia, yössä helposti erottuvia

isoäiti isoäiti miksi sinulla on niin valkoiset siivet

Ystävistä

Oikeudessa istuessani puhelimeeni on tullut viesti Porvariston Helmeltä. Soitan takaisin heti tuuliseen suomalaiskesään vapauduttuani. Päädymme Cafe Esplanaden terassille vakuutettuani, että jaksan syödä sen suuren korvapuustin. (Pöh, jaksan syödä 2 1/3 sellaista, testattu on! Sitäpaitsi tiistaina - eilen - söin 1 1/2 korvapuustia jo aamiaiseksi vaikka olenkin huono syömään aamuisin!) Juttelemme ensin pinnallisuuksia, kuten yhteisen ystävämme Swendolynen pohjattoman hyvästä sydämestä, laulun resonoinnista päässä ja sensellaisia. Mutta sitten pääsemme oleelliseen, johonkin tärkeään.

Porvariston Helmi toteaa, että menestyksekkäissä ihmisissäkin on oltava pehmeyttä, lämpöä, jotta heistä jaksaisi edes hieman kiinnostua. Minä kutsuisin tuota pehmeyttä ehkä säröksi. Herkkyys ja vahvuus on haavoittuvuutta, säpäleisyyttä, tuntemattomaksi taipumista. (Tuntematon on hankala sana. Se voi viitata siihen, ettei tunne, kuten tunteetonkin, tai sitten johonkin, jota ei tunneta. Tässä tarkoitan jälkimmäistä. Minua ei kiinnosta mikään tuntemisen tai tunnepuheen kieltävä.) Hämmästelemme myös ihmisiä, jotka voivat tehdä asioita ikään kuin heillä ei olisi lainkaan kehollisia velvoitteita nukkua, syödä ja rentoutua. Ja kuinka vaikeaa on kommunikoida temperamenttityylistä toiseen, kun kaiken aikaa haluaisi kysyä, voiko elämä oikeasti olla tuollaista, tuntua tuolta.

Käyskentelemme terassilta lähdettyämme kaupungilla useamman tunnin, sinne saakka kunnes Porvariston Helmen vaimo Matisha saapuu paikalle yhtä halaavana ja huolestuneena. Heitä huolestuttaa hääreaktioni. Mutta kuultuaan he rauhoittuvat, vaikka tietenkin reaktio on kovempi kuin aiemmissa häissä, joissa niissäkin oli vaikeaa, vaikka kaikki oli vielä kunnossa. Ei kai se ole ihmeellistä. Olen elänyt elämää, jossa olin varma, että asioiden kuului olla siten, jossa ei ollut suurempia murheita eikä kysymysmerkkejä. Ja olin varma, että niin jatkuu hautaan saakka. Kuinka voisin suhtautua vielä luottavaisesti siihen, että jonkun kanssa kommunikointi tai makaaminen tuntuu oikealta, hyvältä ja kauniilta? Mistä tiedän, kuinka nopeasti heidän arvonsa kovenevat ja he toteavat, etten tiedä, kuinka minun tulisi pelata korttini? Ongelmani taitaa olla, että en koe seisovani pelilaudan toisella puolen muun maailman suhteen.

Jos olen jotain, niin ehkä neulanpäänkokoinen palanen mustaa lakkaa pelilaudalla, täysin irroittamattomissa alustastaan, tiukasti ystävissäni, kulttuurissani ja arvoissani kiinni. On ihmisiä, jotka ovat hevosia. He loikkaavat ja katoavat näköpiiristä, heitä ei enää tunne. Vaikka eräs päivä olinkin varma, että tuo vihreä verka painui mustaa lakkapintaa vasten levollisena. Kun hevonen loikkaa, aurinko putoaa mustalle, lämmittää.

Niin, myönnän, toisen pään sisään ei näe. He ovat oppineet näkemään pääni sisään täällä, eivät juhlissa, jossa pilkotaan vihanneksia ja hämmennetään kattiloita ja vaihdetaan shampanjan siivittämiä mielipiteitä. Mutta onko tämä avoimuuden lisääntymistä vai yksityisen pienentymistä? Minusta tuntuu, että tämä kirjoittaminen ei pienennä yksityistä. Sillä yksityisiä eivät ole asiat, joita en jaa, vaan asiat, joita en voi jakaa. Niihin en pääse käsiksi. Minun tapani olla. Se heijastuu tähän jotenkin, mutta vain puutteellisesti, sillä verbaalinen oleminen on hyvin pieni osa olemista sanaihmisilläkin. Koetan kiskoa sitä olevaksi - vain jaettu on todella olevaa, muutettavaa, yhteyksiä luovaa. Etsin sanoja, nuuskutan. Joskus saan sanallistettua jonkin seikan, joka saa ihmiset, jotka kuvittelen tunteneeni kymmenen vuotta, sanomaan asioita, joita en heistä olisi osannut kuvitella. Tai jotakin, jonka uskoin vain kuvittelevani.

Ihmiset eivät tienneet, että kaikkea tällaista pyörii päässäni. Arvasivatko he jonkin seikan kuitenkin kohdalleen? Ystävät, varmasti. Ystävät ovat aina tienneet, etten osaa olla bileblondi vaan että viihdyn enemmän Vergiliuksen Georgicaa tai Epiktetoksen Ojennusnuoraa silmäillen. Että juhlissa navigoin kirjahyllylle, ojennan raajani ja nappaan teoksen, istahdan lattialle mielenosoitukselliseksi julistukseksi epäterveestä elämästä. Ihmistä ei ole tehty istumaan eikä lukemaan. Pitäisi laulaa tanssia rakastella, juosta mereen ja kimmeltää. Mutta kun on sisätila, ja ulkona syksy tai talvi tai varhaiskevät ja meri kylmä tai jäässä, on parasta istua parketilla ja miettiä, mitenkä tämäkin ihminen on antanut itselleen luvan hankkia Lundian, eivätkö ne koskaan koe itseään lundialaumaksi, joka rouskuttaa kirjojen pellossa. Monet kirjoista ovat lukemattomia, sen huomaa selvästi. Mikä nautinto, istua ja antaa hameen laskostua, nauttia teoksen korkkaamisesta.

Erityisen nautittavaa on korkata teos, jonka arvelee ostetun hyllyyn vain siksi, että se kuuluu olla. Esimerkiksi Spinozan Etiikka. Tai Montaignen Esseet. Lipua hälinästä ja häläpälästä maailmaan, jonka tunnistaa. Ystävien luona niin ei tarvitse tehdä. Ystävien luona on säröjä, joista luikahtaa sisään, tunnistettavaa ihmiskamiinalämpöä. Ei tarvitse seistä kirjahyllyllä epäröiden, kääntää selkäänsä niille, joiden kanssa voi olla vain häviäjä. Kun ei ole nälkää, loikkaamisen nälkää. Kun on vain hämmästynyt nauru jonkun loikatessa, varjon kadotessa.

Mitä vaikeammaksi ponnisteluksi yksityisen avaamisen ymmärtää, sitä suunnattomammalta yksityisen valtameri näyttää. Sitä pienempi on olo sanojen rannalla, sitä selkeämmin tajuaa, kuinka vaikeaa on kaivaa öljyä pelottavien, kylmien ja välinpitämättömien syvyyksien alta. Öljyä, jolla lentäisimme saarelta toiselle joka toinen viikonloppu kansainvälisten perhestandardien mukaisesti silittämään kotimaan lapset uneen toisen maan rasvaamin käsin. Karl Jaspersin metafora valtameren ylle lepattavasta perhosesta kiusaa minua toisinaan. Mutta se on luettu metafora, ja kun ajattelen Jaspersin kirjan kantta, mielleyhtymä katoaa.

En tiennyt, että Matisha oli aiemmin naimisissa. Se saa minut miettimään asioita nopeasti ja haudanvakavasti. Vastauksilla ei ole kiire, sillä kiire on huolellisuuden vihollinen. Matisha toteaa myös, ettei ole ihme, että rakkaus teemana askarruttaa minua tällä hetkellä tai tänä ajanjaksona. Ehkä niin onkin. Olen edelleen vihainen ystävälleni, joka esitti, etten saisi kirjoittaa rakkaudesta, kun en ymmärrä sitä tarpeeksi. Sillä mitä minä ymmärrän sitten? Olemassaoloa? Tietoa? Omeletteja? Huvipuistoja?

Vihasta en ainakaan kovin paljon tiedä, enkä oikeastaan enää pelostakaan. Ravistelen sitä sitkeästi muru murulta.

Eräs lause kiusaa minua. Ehkä se ei ole edes lause, vaan tunnealkio, metafora. Se liittyy rakkauteen, kuinkas muutenkaan. Tutkiskellessani sitä kotiin ajaessani päätän aloittaa sillä tarinan, jota seuraan kuin koira hajujälkeä tai tieteen edistys oikeita leikkausalueita. Päätän eksyä, kaarrella ja tuhoutua kielessä hiukan. Vakuuttelen itselleni, että kyse on pelkästä leikistä. Totisuus on kiellettyä. On oltava rento, tarkkailtava veden vajumista hiekanjyvien väleistä, oksan kosketuskärkien aloittamia valumaviivoja.

Olen niin rento, että lähden polkemaan väärin Kaisaniemen puistossa. Lähden polkemaan kohti entistä kotiani ajatuksissani. Havahdun vasta pitkällä ja otan suunnan uudelleen, nyt pääskynpesääni. On hetkiä, jolloin kehoni toimii kuin automaatti. Noina hetkinä elän edellistä elämääni, jossa asioilla oli selkeä, määräinen luonne ja nimi. Olen edelleen ilmassa, mutta alan vähitellen uskoa, etten tipahda pohjalle. Lennän pyörälläni, en ajattele edes polkevani, olen vain ohimenevästi ylpeä vahvoista reisistäni, ja selkäni joustosta mukulakivillä.

Korvakorut kilisevät katukiveyksen tahtiin, kun hidastan vauhtia oikealta tulevalle kireäleukaisille pikeepaitainsinöörille ja kiihdytän ohitse kahdella keskikaljamäyräkoiralla kuntoilevan entisen rantapoikarentun. Tajuan olevani kiitollinen epämääräiselle taholle, sekä kovin onnekas, kun elämäni on täynnä ihmisiä, jotka eivät ole tuollaisia. Ihmisiä, joilla on hauskaa sivistyneellä ja rennolla tavalla. Ihmisiä, jotka tahtovat tietää, mitä toisten ihmisten päiden sisässä liikkuu. (Olen edelleen surullinen siitä, ettei Kissa enää tahtonut tietää, mitä pääni sisässä liikkuu.) Ihmisiä, joille on arvoitus, miten järjestää elämänsä ja asiansa, rakkautensa ja heikkoutensa.

Paitsi hetkittäin. Hetkittäin he unohtavat elävänsä arvoitusta. Minäkin toivoisin voivani unohtaa, mutta vain hetkeksi. Nyt novokaiinihana on käännetty tiukoille perjantai-iltaan saakka. On omituista elää jonkun kanssa kymmenen päivää ja olla sitten kaksi päivää yksin, heilutella ajatuksiaan kuin merirokko sifonkiraajaansa, saalistaa raplinkien putoamista viisikymmenluvun seiniltä.

Kuvittelen, että minulla on aikaa. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Ilta tulee samalla tavalla. Eikä aikaa voi muokata, vaikka välillä kolmiminuuttinen kestääkin sata vuotta ja välillä kymmenen päivää kuluu tuskin sisäänhengityksen aikana. Kuuntelen taas kerran Bachin messua, yksin tuntuu sopivalta antaa sen soida ja ilahtua sitten vaiheesta, jossa tuolinjalat ja yskähdys merkitsevät, että siinä on tallentunut kokonainen, jälkikäteen leikkelemätön tilanne.

Kokonainen ajatus, alusta loppuun, täsmentymättömänä ja hiomattomana.

"Tuntuu teennäiseltä", sanon Cafe Esplanaden pöydässä. "Kovin teennäiseltä sanoa, että pitää ystävistään. Koska heissä on paljon piirteitä, joista ei alkuunkaan pidä. Mutta ne antaa anteeksi, koska heitä rakastaa." Olen ajatuksesta kiitollinen kahdelle ihmiselle, Viille ja äidilleni. "Minä rakastan sinua, mutten käytöstapojasi", sanoo äiti niin usein, että huomaan ajattelevani niin vaikka kenen seurassa. Olevani kovin altis ojentamaan käteni, koskettamaan kyynärvartta, hymyilemään ja halaamaan. Ja veitsi, joka leikkautuu toisen sormeen, leikkautuu miltei omaani, sävähdän sitä pahemmin kuin jälkeä omassa kädessäni.

Tiedät tunteen: Oma rupi on helppo raapaista irti ja tuijottaa vaanien kudosnesteen herumisen nautintoa. Tuntea kirpaisu, siristää silmiä. Mutta kun toinen työntää kynttään pitkin sääriluun kulmaa kohti rupea, meinaa ojentaa käden ja sanoa älä. Ja kun leikkaa veitsellä käteensä syvän haavan, tarkastelee sitä kiinnostuneena, viileästi. Vieras tapa olla, vieras eliölaji, jonka voi murskata korolla tuntematta mitään. Ei hätää, olkaamme objektiivisia. Mutta kun haava on toisen kädessä, kyyneleet heruvat silmiin. Se ei ole samastumista, se on paniikkia.

Älä katoa, se sanoo. Ystävä, älä katoa, tai minulla ei ole ketään, josta huolestua. Sinun maailmasi ei ole sen todellisempi tai epätodellisempi kuin minunkaan, ja ilman sitä seisoisin turhaan rannalla ja tarkkailisin hiekan elämää, koettaisin käännellä pulloista postia ja epäröisin nimetä linnut varjojensa mukaan. Tai jos katoatkin, katoa junalla ja määrättynä päivänä. Se on ruven repäisemistä hitaasti ja nautinnollisesti.

Pesulla

Saunassa on niin rauhallisen seesteistä jopa HurHurin kanssa, että jälkeenpäin karjun varoittamatta kirosanoja. Tasapainon pitää näet vallita. Jos pukuhuoneessa on kaurismäkeläinen tunnelma ja avaimen lenksun sisään mahtuisi kolme nilkkaani, ei ole ihme, että jälkeenpäin kuvittelen olevani kymmenkätinen intialainen jumalatar, joka hoitaa samalla suklaasoijakiisselin keittelyt ja miehen viihdyttämisen. Kiisseli tietysti paakkuuntuu ja huudan perkele ja mies ulos keittiöstä.

Joka tapauksessa kadun välittömästi karjuttuani ja totean, että tapauksessani ei saunominen näy puhdistavan sielua. Kenties suuhuni pitäisi laittaa saippuaa, hoitoainetta ja jätä suuhun -voidetta. Mutta suu saa vain suklaakiisseliä. Jaa-a, vaikka kuinka haaveilen leppoisasta elämästä kahvilanpitäjänä - saisi syödä korvapuusteja ja litkiä soijalattea aivan loputtomiin - tuppaan unohtamaan, että osaan olla hankalakin, jos minua häiritään kesken hommien. Ei ole lainkaan vaikeaa kuvitella, että jokin matalapaineinen päivä tai kenties korkeapaineinen krapulapäiväkin heittäisin asiakkaat pihalle haukkujen kera. Ehkä eräässä entisessä työpaikassani oltiin oikeassa: ei riittävää asiakaspalveluasennetta.

Mainostan täten minäkin maksutta, että Arlan saunassa sentään on toisin. (Ilmaisia keksejä! Läs-lehtiä!) Olen jopa luvannut tiedustella isoisältäni metristä halkoa tai kaasua nielevän kertalämmitteisen kiukaan latomisen perusteita. Epäilen kyllä, etten saa ukista mitään analyyttista irti, joten kai minun on raahattava vanhus tänne Kallioon ja luovutettava sarjakuvahahmon alter egon pyöritykseen, mikäli mitään järkevää aiotaan saada irti.

Mistä muuten johtuu, että hienoja aloituslauseita kuulee tuon tuosta, mutta lopettaminen on niin vaikeaa?

Kesästä

Jostain syystä kirkonkellot moikuvat joka aamu. Ne kuulee selvästi, sillä yksi lasikuistini ikkunoista on pysyvästi avattu kesäsäälle. Sinä aamuna, kun sade raapii ikkunalasiin syksykynsin, Kerubivompatti kysyy, pitäisikö ikkuna sulkea. Mitä turhaan. Alla on vain sanakirja.

Päivät ovat kaloja, huomaamattoman liukkaita lahnasalakoita, solahtavat otteesta. On aina parempaa tekemistä. Puistossa voi istua täyden työpäivän, kuunnella krokettimailan klakkia palloon, kävellä verkkaisesti olkihattu päässä, kitkeä ja nauraa hernerivin ylitse hassuja juttuja, lounastaa isoäidin ompeleman tilkkupeitteen päällä lehmusten varjossa. Kahdeksankymmentäsenttiselle laverille mahtuu paitsi kaksi aikuista, myös yksi koira ja yksi kissa. Loppuyöstä kissa kaivautuu housuhyllylle.

Kissa tietää, mitä ei saisi tehdä. Ei saisi kakkia suihkun lattialle eikä oven eteen. Ei saisi pissata avoimiin laukkuihin. Ei saisi mönkiä vaatteiden sekaan niitä karvastamaan. Häissä vaatteissa on harmaakarvainen ketto.

Hääihmiset tanssivat onnellisina, mekin tanssimme parit valssit. Puheiden ajaksi tarvitsisin korvatulpat, koska en osaa olla syyllistämättä itseäni niistä. Mietin, että varmasti noiden kokema on jotakin todellista, eivät kai ne kehtaisi valehdella julkisesti noin monelle korvaparille. Mutta miksi en itse osaa sillä tavalla olla varma? Kun entiseni sanoo puheessaan, että miettii yleensä häissä, onko niissä mitään järkeä - mutta että näissä häissä on, tietysti - jään pohtimaan, kumpi meistä pilasi toisen. Ja koska entiseni on kaikin tavoin kunnon ihminen, päättelen kyseen olevan minusta. Karkaan häistä kesäyökävelylle, en pysty palaamaan.

Kun yritän kääntyä takaisin talolle, alkaa kuristaa, nilkat tärisevät. On pakko kävellä kotiin, laittaa vain seuralaiselle pahoitteleva tekstiviesti. Tulen itkien Viin ikkunalle, kolkuttelen, saan valerianateetä, menen kotiin ja käperryn sänkyyn peläten, että kaikki loppuu tähän. Mutta päivät eivät lopu.

Pitäisi muistaa, etteivät päivät lopu niin helposti. Taivas on taas kirkas, pilvet ohutta puuvillaa. Koira juoksee Fleminginkatua ylös luoksemme. Koiran kanssa on hyvä olla, Kerubivompatin kanssa on hyvä olla, Lohen kanssa on hyvä olla. On hyvä olla, kun ei tarvitse kuunnella huolestuttavia puheita ja miettiä, onko vika korvissa vai niiden välissä. Voi kävellä kaksia pitkospuita silittämään lampaita ja hämmästellä tuomenkehrääjäkoin toukkakeinuja, napata ystävättärestä kuvan ja luvata, ettei se tule nettiin. Sopia, että mennään saunaan, jota huoltaa sarjakuvahenkilön alter ego.

Kaikki hohtaa ja kylpee valossa. Kesä on sellainen. Hieman liian läpipolttava valokuviin, mutta kaikkiaan kovin onnellinen. Se, mitä siinä tapahtuu, ei ole niin olennaista. Yleensä ei tapahdu mitään. Auringon armo hellii ihoa, ei ole pakko vuorautua säätä vastaan kuin sotaan. Maailma on hetken hyvä ja levollinen. Kaikki näyttää kauniilta, kun aurinko vajuu. Ja aamut, aamut ovat jumalaisia aina.

Päivät karkaavat.

Keveät hyttyset, hiljaiset linnut

Kun ajamme vanhempien luokse yli kävelysillan, kesäteatterin äänet saavat Kerubivompatin voihkimaan omien kokemustensa perään: kunpa tänäkin kesänä, tai joskus. Hymyilen iloisesti, koska ymmärrän teatterihingun paremmin kuin hingun olla eksperttinä kansainvälisissä kokouksissa. Poljemme vimmatusti, pyörät rouhivat hiekkaa, "Multi Bluen" ruiskukkasukuelimet heplottavat liikkeen tuulessa. Sukellettaessa valosta takaisin varjoon, tanssihyönteiset, iskeydyn tanssihyönteisten parveen. Se täyttää suun ja napsahtelee ihoa vasten. Nämäkö ovat niitä, joilla on vain yksi päivä, päivänmittainen ikuisuus hätää hyvästä seurasta ja oikeista sijoittumisesta tanssivaan hahmoon?

Äidin pihassa kukkapenkki viidakoitunut. Varoitukseni siitä, että pienet taimet vielä keräävät voimaa ja venyvät metrisiksi hujoppiruovikoiksi kirkkain kukin, näyttää käyvän toteen. Grönlannista saaduista siemenistä kasvatettu iiris purskauttaa nuppunsa pian auki, palloesikot nostelevat pörheitä päitään, jumaltenkukka viihtyy. Hymyilen portailla vielä kerran älä-huoli-mistään -hymyä Kerubivompatille ja soitan kelloa raparperinippu kainalossa.

Kun pääsemme uudelleen ulos, on kulunut vain kymmenen minuuttia. Vomp vaikuttaa rauhallisemmalta jo, vanhemmat ovat hämillisyydestään huolimatta ystävällisen uteliaita. En ole uskaltanut määritellä seuralaistani sen tarkemmin isälle, mutta näen äidin kyllä selventäneen yksityiskohtia. Keräämme vihtaa metsänreunasta ilman puukkoa, koska on kesäpäivänseisaus ja oikea ilta saunoa. Pysähdy hetkeksi, ja inisevät istuvat polventaukselle, työntävät siihen nautinnollisen neulansa. Joskus on pysähdyttävä hetkeksi, istuttava kivelle kissankellojen väliin.


Eikä yö tule todella. Vaikka palaamme myöhään ja metsä on jo tyhjä, on edelleen valoisa hämy. Tuomet ovat kehrääjäkoin valloittamia kummituspuita, mutta arboretumin syreenit ovat räjähtäviä maanpäällisiä kukkapommeja. Vuoroin tuoksuvat ne, vuoroin lehtikuuset, vuoroin havut. "Vaikkei olla vielä pahemmalla puoliskolla, on täällä jo hiljaista", huudan Kerubivompatille vauhdin ylitse, jatkoksi kertomuksille, kuinka palaan pyörällä kulttuurikeskus Stoasta tanssinäytösten jälkeen ja metsä moikuu lintujen ääntä ja kesä on vasta alkamassa, maailma tyyni ja hyvä, sydän edelleen nyrjähtänyt uskomaan, että näin jatkuu. "Niillä ei ole enää mitään laulettavaa", huutaa Kerubivompatti takaisin.

Musta linnunsiluetti liekkuu vaalean, pilvetyn taivaan halki. Jätämme polkupyörät lintutornin juurelle, nummennäköisen polunpätkän taa. Ylhäällä puskee kaakkoistuuli, lempeän päättäväinen suuri kissaeläin, rahistaa ruovikon luokille ja painaa keveät hyttyset tiehensä. Metsä on autio, samoin ruovikko. Vain mustasta rantalepikosta nousee yksinäisen linnun loruileva tarina. Ehdin arvuutella, onko se yksin vai onko se vain nähnyt tornillisen tanssivia hyönteisiä ja laulaa niille, kuinka maailma on sen, kuinka maailma on sen laulussa. Lämmin tuiverrus painautuu paljaisiin pohkeisiin, silittää epiloimatta jääneet ihokarvat samansuuntaisiksi. Sille ei ole vastakarvaa.

Käytämme sanaa "onnellinen". Antiikissa se varattiin vain kuolleista sanottavaksi, mutta ehkä onnellisuutta saa lainata, vaikkei sitä voisikaan omistaa. Ja olemmehan me kuolleita, tavallaan. Kuolleita lapsina, kuolleita toiveissamme rakastumisesta. Olemme ravistautuneet irti noista kuolemista, tapailemme elämistä uudestaan selkä lankkuja vasten, kokonainen kesätaivas edessä. Makaamme lintutornin ylätasolla katsellen pilvien liikettä ylitse ylitse, ja on vuoden valoisin, lyhyin yö, eivätkä ylätasanteella hyttyset kiusaa, ne on painettu kauemmas, metsään saakka.

On vuoden valoisin yö emmekä törmää kehenkään metsissä emmekä rannoilla.

Seurue

Vieläkö ihmiset suutelevat, kysyy yksi. Hulluko olet, huudamme turkoosin pöydän yli, suuteleminenhan juuri on parasta. Surullisten laulujen päätteeksi taputamme ja pöytäärymistämme maailmaan laulun kirurgin käsistä, Kamerunin helmestä. Musiikki on veitsi, joka viiltää tajunnasta tietynmuotoisia paloja. Tänään palat ovat ellipsejä ja valot värillisiä.

Kädet kurkottelevat sormiruokaa ja laseja. Kippis, kili kili, kilin kellit kesälle, auringolle, Afrikasta palaanneelle laululle. Kippis ajatukselle, että blogin nimi voisi olla minutblogg tai havreklimax. Lettikampaus on siirtänyt ystävän aikakoneella kauas toisaalle, halaamme aikaerojen ylitse varmistuttuamme, että ihminen on sama kuin ennenkin. Ja olemmehan mekin muuttuneet, olleet koko päivän huvipuistossa, lapsia taas, kirkuneet ja läpyttäneet laitteesta toiseen.

Olen editoinut päivällä tekstiä, jossa puhutaan ryhmäänkuulumisen tärkeydestä psyykelle ja siitä, kuinka ryhmäänkuuluvuuden tunne on olennaisimpia onnellisuuden tekijöitä ja ennustaa kuolleisuutta tehokkaammin kuin esimerkiksi tupakointi tai raju liikalihavuus. Vaikka hetkittäin tuntuu, että ryhmäänkuuluminen on kohdallani sellaista väljää, on myös ihania onnellisuuden suvantoja, kuten illan seurue.

Sillä eikö ryhmäänkuulumista ole sekin, että voi sanoa jollekulle, ettei tunne itseään erityisen sosiaaliseksi ja ryhmiinkuuluvaksi?

Kirkkaista aamuista ja öistä

Entäpä se kerta, jolloin luennoitsija aloittaa kysyen, onko niin, että ihminen liikkuu ajassa eteenpäin, että nyt liikkuu minuun sidottuna, ja että aika ympärillä on hiljaa, airot vain ääntelevät veden pintaa ja hankainta, vai että onko niin, että aika virtaa, että uusi nyt melkein tempaa puron pohjalla seisojan kumoon, ja että auringon heijastukset säärien ja pakaroiden iholla vaihtuvat kiusoittelevan nopeasti ja että nyt vaihtuu, ettei siihen saata tutustua. Muistanko tuon kerran huonosti vai hyvin? Tapahtuuko se nyt vai onko se kadonnutta aikaa?

Aamu on sees, huvipuistopäivän aamu. Kerubivompatti nukkuu sängyssä tutulla tavallaan, kielletyssä kylkiasennossa, jossa hänen olkapäänsä on alttiina menemään sijoiltaan. Unessa hän kääntyy tuohon asentoon uudestaan ja uudestaan. Pääskyset tanssivat syreeniaikaa. Näkevätkö miehet unia pullantuoksusta? Entä tuoksupelargoneista, nyt kun Vomp on kerran kysynyt, mikä tuo ihana tuoksu on, kun olen avannut toisen pienistä sivuikkunoista lasikuistiasunnossani, jottei lämpötila sisällä lähenisi jatkuvasti neljääkymmentä? Onko Vompin mieleen piirtynyt loppuiäksi kehomuisto katujen äänien yhä villimmästä virtauksesta sisään, Rober's Lemon Rose -pelargonin tuoksusta, päärynänvihreälle jakkaralle kipuavista paljaista jalkateristä, kuumuudesta joka kierittää vieraista helmiä?

Suuri harmaa kolli on palannut hoidosta. Se makaa lattialla suurena pehmytkarvaisena mantereena, levittää kehräävää rauhallisuutta ja tunkee itsepäisesti itsensä housuhyllylle nukkumaan. Kun herään, se kuulee hengitykseni muuttuvan ja valuu kirjastosta olohuoneen läpi makuuhuoneeseen laulaen aamua. Se tietää, kuinka uneliaita miehet ovat ja kuinka hereillä minä. On yhteisten hellyyksien aika, pehmeä selkä nousee maasta piirtäen silityksen kaarta ilmaan.

Eräässä Klaipedassa otetussa kuvassa on pääskynen. Se istuu katulampun taivutetulla varrella rauhallisesti, vain sivulleen vilkuillen. Katu allani kohisee, se tuo mieleen ajan virran luennolla. Tänä kesäkuuna kitken ystävien kanssa. Tuntuu hauskalta istua kävelyvaossa, maamaininkien aallonpohjassa, antaa käsien nyppiä rikkaruohon kerrallaan, nähdä omat ja toisen kädet samaa penkkiä nyhtämässä, nauraa penkin yli. En uskonut keväällä, että näin voisi olla. Että joku sanoisi, ettei pistä kitkemistä pahakseen. Tänään menemme huvipuistoon ja olemme siellä koko aukioloajan, kiepumme ja sukellamme vuoristoradan lopuksi vesiaiheeseen. Mukaan on tulossa ihmisiä, jotka tunnen, sekä ihmisiä, joita en vielä tunne. Ystäviä kaikki tyynni, vakuutan itselleni.

Aamu on kirkas suvanto, vaan niin on yökin. Lasikuistilla nukutaan valoisasti, ilman verhoja ja kaihtimia. Yhteisestä kymmenestä päivästä on tullut yhteiset kaksikymmentäkaksi päivää. Se on paljon. Olen iloinen kuin sudenkorennot Klaipedasta ostetuissa alushousuissani. Sudenkorento on turkoosi, paljettikiiltoinen ja ommeltu ristiselän päälle. Pöhkö Vomp etsii sitä palstalla, ja joudun selittämään, että kitkiessä pidetään arkialushousut jalassa. Nyt Vomp kääntyy selälleen. Lohi makaa pöydällä koneen vieressä, sen silmät eivät tahdo pysyä auki. Kadulla ajaa ohitse ambulanssi.

Pääskyset ovat vetäytyneet näkyvistä. Kun eilen kuljemme lauttarantaa kohti vesijuoksuvyöt sullottuna takaisin kangaskassiin, pohkeet yhä meren kylmistä nuolaisuista tietoisina, puhumme vuoristoradastakin. Kuinka pitää olla lämmin päivä. Että pitää olla kuumaa. Että vesiaiheeseen syöksyminen on virkistävää. Kuinka Vomp rakastuu aina Laura-nimisiin naisiin. Kysyn uteliaasti, käyköhän niin nyt myös, kun hän tapaa toiselta mantereelta palanneen ystävän. Myöhemmin illalla pöytä on siirretty keskilattialle, jotta Karri ja Vii mahtuvat paremmin kanssamme syömään omaa raparperikiisseliä ja marokkolaista appelsiinisalaattia alakerran kaupan reilun kaupan appelsiineista.

Myöhemmin yöllä siirrämme pöydän takaisin ikkunan luokse, työhuoneeseen. Ikkunanalunen on kasvihuone työhuone, keskilattia olohuone, sängynvieri ja -alus makuuhuone, keittokomeronedus keittiö. Yhdeksänneliöiseen huoneeseeni mahtuu monta tapaa olla. Eräs niistä istuu ja kirjoittaa, eräs makaa nyt vasemmalla kyljellään nyrkin kämmenpuoli otsaa vasten, eräs levittäytyy harmaana ja merenrauhallisena tiikkiviilulle, eräs peittää pian näkyvistä sen kuvan, jonka vien Sitruunakissanminttupojalle sinä päivänä, jonka yö on ensimmäinen valoisista. Kuvassa makaa suuri kissa peltikatolla, mummo pieni huivipää kastelee kannulla sitruunapuuta talon seinustalla, koira räksyttää kuningaskissan kokoa, tähdet kukkivat syyskesän taivasta.

"Minäkin haluan jonkun heilan, joka asuu Torkkelinmäen kupeessa, siellä on niin kaunista", on Kerubivompatin ystävä rutissut kuultuaan, miksi Vomp on hylännyt opiskelijasolunsa ajaksi ennen pitkää matkaansa halki Siperian. On tietenkin totta, etteivät kaikki voi muuttaa tänne. Mutta ei tänne ole vaikeaa tulla yksinkään. Nyt pääskyset ovat jossakin taloni yllä, niitä ei näy taivaskaistaleellani, mutta äänet kiirivät sisään katumelun ylitsekin. Valo mittaa seiniä, piirtää satelliittiantennit poikki ikkunoiden ja koristemaalausten.

Vuodenkierto on vielä paremmalla puoliskollaan, vasta huomenna saa alkaa huolestua öiden hämärtymisestä. En tahdo miettiä loppukesää enkä alkusyksyä enkä seuraavaa talvea. Sillä jos miettii niitä, kadottaa ajan. Sillä eikö aika ole vettä enemmän valoa tai tilanteita, joihin voi kävellä sisään, jotka voi kääntää ja joissa voi tanssia, avoin venevajan lattia? Eikö voi olla niin, että aika ei seiso kuolleena ja kaikkivoipana etenijän ympärillä mutta ettei myöskään se rysky jatkuvasti muuttuen, melkein temmaten? Venevajan lattia jatkuu kaiteelle saakka. Kaiteen takana kiiluu meren utelias silmä. Pumppu soittaa, kävelemme lattian poikki vaatteissamme, kuvittelemme, ettemme voi pudota veteen. Painamme mielestä tiedon siitä, kuinka vuosi kiertyy kiertymistään korkkiin. Ikuisia ruuveja ei ole.

On aika herätä.

Kodista

Sanonta, jonka mukaan koti on siellä, missä sydänkin, taitaa päteä tapauksessani. Kun tulemme takaisin ja satamassa ei näy aluksi ketään tuttua, päämme pyörivät kuin periskoopit. Mutta sitten siirrymme ulos ja näemme tutut hahmot, ensin Karrin autoineen, sitten Kerubivompatin. Samassa Helsinki, jota olen haukkunut Viille laivanikkunan läpi omituisennäköiseksi, loksahtaa paikoilleen. Naamani lakkaa kutisemasta. En tiedä, lakkaako ärsytys sillä hetkellä vai unohdanko sen vain. Mutta saamme halailla satamassa, halailla ja olla hämillisiä.

Helsingissä hämmästyttää pääskysten vähyys. Sillä Rigassa ja Klaipedassa pääskyset kirkuvat keskustankin taivalla alati. Täällä ne tuntuvat valikoivemmilta. Ehkä se johtuu Helsingin äärimmilleen pingotetusta infrasta? Ovatko rännimme ja räystäämme suunnitellut siten, ettei lintuvieraita toivota?

Mutta Uutelan metsä helisee ja helkkyy sentään illansuussa, kun eksymme sinne Kerubivompatin kanssa. Hääkutsussa mainittua tietä ei löydy. Taivallamme golfkentän laitaa ja soittelemme apua, kunnes kohtaamme autollisen eksyneen, jolla on sama määränpää. Autolla mahdollisuudet kartoittuvat nopeammin ja löydämme lopulta häätalon pihalle. Bändi soittaa iskelmiä, Stevie Wonderia ja twistia. Syreenit kukkivat, puuhuvilan seinältä löytyy tutun papin nimi ja puhelinnumero. Tanssiminen venevajassa tuntuu hyvältä, kesä porautuu tajuntaan viimeistään sillä hetkellä, kun tajuan, että tanssin sellaisen kanssa, joka pysyy tahdissa ja osaa viedä. Vaikka tietysti tajuttuani, että fokstrot on oikeastaan 6/8 valssina tanssittava, alan viedä. Tanssiessa mukavinta on kuitenkin liikkua suurissa kaarissa hurjasti kieppuen, eikä kukaan mies ikinä tahdo tanssittaa juuri sillä tavalla, parempi siis ottaa välillä ohjat omiin käsiin.

Hauskinta on silti pogota Ajetaan me tandemilla -biisin tahtiin. Hääparilla on tandempyörä, joten biisi on enemmän kuin sopiva tuohon tilaisuuteen. Unohdan pelätä sitäkin, että pellavainen kietaisuminihameeni valppuaa liian korkealle hyppiessä ja että sudenkorentokuvioiset alushousut saattavat näkyä. Häät, mitä väliä. Tutustumme Eufemian entiseen työkaveriin, joka olettaa minun tunteneen tämän ikuisuuksien ajan jo, eikä tajua sitäkään, että Kerubivompattikin on nähnyt Eufemian vain kerran. Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että maailma on hyvä ja kesä kaunis?

Lähdemme häistä aikaisin, koska haluamme ehtiä viimeiseen metroon. Miina Äkkijyrkän suomenkarja laiduntaa leinikeistä keltaisenaan olevalla niityllä, mutta ihailemaan ei voi pysähtyä, sillä ininälauma on nälkäinen. Tallustamme siten tietä käsi kädessä ja laulamme iloisesti Laulua rakastamisen vaikeudesta. (Ei tässä mitään vaikeaa ole! Vaikeampaa on olla rakastamatta. Kerubivompatin isoveli, jonka tunnen kahdentoista vuoden takaa, on nauranut Vompille viimeistä keskusteluamme vappuna, jolloin olen vielä selittänyt, että koetan totutella sinkkuelämään, mutta että aivan hirvittävän omituistahan se on, sanonut, että joko olen ilmeisesti epäonnistunut totuttelussani tai sitten olen tehnyt nopean päätelmän, ettei tuollainen olotila ole minua varten. Ikään kuin mihinkään tuollaisiin päätelmiin pystyisi. Päättää rakastua tai olla rakastumatta, huh. Ei sellainen taida olla mahdollista, vaikka kovasti tietysti haluaisin, että olisi.) Alkuillan rakonalut päkiöistä ovat kadonneet mystisesti. Kenties huulirasva todellakin on yhtä hyvä kuin Compeedin erinomainen rakkoja estävä jalkaliukaste? Kuuset ovat tummia, ei tuule. On hassua kulkea metsässä, jossa äkisti tunnistaakin kasvit.
Ja sitten tulee aamu. Kallion kirkon kellot kuulostavat arvokkailta ja seesteisiltä, on kirkkaan taivaan päivä. Välillä kirkuvat pääskyset, välillä laulaa jätkäpoikakuoro Flemarilla darralauluja äänissä. Taloni varjo piirtyy vastapäiseen taloon, Kerubivompatti nukkuu yhä.
Kuvia matkalta ja häistä on kolmisensataa. Pyykkipulveri on loppu. Pian täytyy mennä kitkemään pellolle. Ovatkohan Kellomäen satakielet jo hiljenneet? Rakkulat naamassa alkavat vähitellen laskea, vaikken ole ottanutkaan uutta annosta antihistamiinia. Totean helpottuneena, ettei kyseessä ole allerginen reaktio kotiinpalua tai rakkautta kohtaan. Näemmä koti ja rakastaminen tekevät minulle ihan hyvää, vaikken maltakaan nukkua aamua vaan järjestelen asioitani.

Niin kauan kuin sydäntään ei unohda mihinkään, voi hyvin.

Paluu Goforeilta

Internetkahvila on vaihtanut osoitetta, mutta onneksi kanniset junnut tietavat kaiken. Juu, nurkan takana on, vasemmalla. Sinne vaan. Litalla saa kaksi konetta tunniksi. Olemme takaisin Rigassa, viela eilen kavelemme valkoista dyynia pitkin ja vanamometsaa ja loydamme Liettuan suurimman lintuyhdyskunnan kartoitta, aanten perusteella.

Turkoosia taivasta vasten piirtyvat valtavat haikarat ja merimetsot nayttavat esihistoriallisilta lentoliskoilta ja niiden ulosteet ovat valkaisseet kokonaisen laaksollisen metsaa. Emme uskalla poiketa polulta. Loydamme kuolleita poikasia ja valtavia vihreita, rikkonaisia munia, joista linnut ovat murtautuneet maailmaan. Haju on tyrmistyttava. Kuolleiden puiden latvuksissa on suuria pesia, ilkeiden mustien varjot piirtavat tienpintaan huutoja ja ronkkumista. Lintutornin taulussa on myos villisian kuva. Syvemmalta metsasta loydamme siantonkaisuja. Kuuntelemme rapsauksia, Vii puhuu sarvenkuvasta takamuksessa. Korjaan: torahampaan viilto vatsassa. Viimein puiden valista paistaa heleys, valkoinen hienonhieno hiekka ja lapinakyva meri.

Noilla rannoilla eivat viihdy silo- ja sarmaneulat vaan hietakampelat. Juoksemme kampeloita kiinni kahluusyvyydella, luovumme talviturkeista. Viille palaa bikinien muovirenkaan reian muotoinen punainen kolmas nanni. Minulla on punaiset turvonneet pohkeet. Istuminen ja kyykistyminen tekevat kipeaa. Kello seitsemalta toteamme, etta emme ole viela harrastaneet liikuntaa. Olemme kavelleet kahdestatoista saakka. Kun syomme vahan iltapalaa, paatamme lahtea milleka muulle kuin kavelylle.

Mutta yolla en pysty nukkumaan. Tana yona kissat eivat tappele vierasmajan takapihalla, vaan jalat ja kadet kutisevat, kasvojen iho muuttuu panssariksi. Naen yha uudelleen unen, jossa juoksen iloisena jaata pitkin, valkoista. Minulla on paallani punainen talvitakki, kasissa lapaset, joissa on kavyn kuvat. Nauran juostessa, ja kaannyn vilkaisemaan taakseni kuin hippaleikissa. Naen Klaipedan rantaviivan ja tajuan heti, etta en voi juosta jaata, silla Klaipeda on Itameren satamista pohjoisin ikina jaatymaton. Painun kylmaan veteen, heraan tyynya puristaen, kyynelia naamalla. Koetan nukahtaa uudelleen, mutta sama uni herattaa kerta toisensa jalkeen. Lopulta minun on pakko istua sangylla ja kirjoittaa lyijykynalla hotellin paperille ajatukset, jotka piinaavat. Ne liittyvat siihen, onko ihminen yhdeksan vuotta aiemmin sama vai eri kuin nyt. Kaupunki on muuttunut tunnistamattomaksi lukuunottamatta rautatien yli vievaa siltaa ja yhta aukeaa jonka olen muistanut olevan Narvassa. Kun olemme ylittaneet sillan, olen akkia muistanut, milta tuntui menna siita yhdeksan vuotta aiemmin, Kissan kanssa. Millaista oli olla nuori ja valoisa.

Ajattelin silloin, etta kuolen ennen kuin olen kolmenkymmenen, mutta kolmeenkymmeneen oli vuosikausia. Nyt kavelemme paarustaen portaat ylos ja huteraa tasoa, kaksi tyttoa lampimine vaatteineen, kesaillassa kukkii mustaselja, koiranruusu, tuoksukoynnoskuusama, syreenit. Vasyttaa. Paatamme suunnata nukkumaan.

Uni ei tule. Tai kun tulee, herattaa.

Aamulla silmieni aluset ovat aivan mustat, iho rakkuloilla. Saikahdan, onko paluu kotiin nain kamalaa. Tavallaan tahtoisin jaada, tavallaan palata. Mita tallainen reagointi oikein on? Ruokakaan ei maistu, laahustan torilla ja hunajakauppaa etsimassa Viin perassa. Eilinen riemunkiljunta rannalla on kadonnut jonnekin mustaan yohon. Haluaisin olla kunnossa ja iloinen palatessa. Bussissa Rigaan kutittaa jo niin, etta en meinaa pystya valttamaan raapimista.

Helpotus tulveksii, kyseessa onkin vain allerginen reaktio. Se ei silti poista sita tosiseikkaa, etta silmani vuotavat. Olen syonyt yhden antihistamiinitabletin, mutta iho kirveltaa, kutisee ja ryppyaa. En edes tieda, mista reaktio on peraisin. Huomenna illalla pitaisi tanssia ystavan haita hehkeana, juosta satamassa Kerubivompattia vastaan, nukkua paivaunet ja hohtaa. Tahtoisin vetaa paahani pussin ja maata pimeassa kolossa, koska silmat valuvat yhtasoittoa, naama on ruvella ja ainut ajatukseni pyorii kirputtamisen ymparilla.

Viela illalla, Goforien vaikutuspiirissa, ihmettelemme yhdessa sita, ettei meilla ole lainkaan turvotusta silmien alla, ei minkaanlaisia vasymyksen merkkeja. Tanaan naytamme kiiltavanaamaisilta, turvonneilta ja kivuliailta ja paarustamme kuin mummot Rigan kaduilta sisaan yomyohaiseen sushipaikkaan Gertrudes ielalla. Sisalla on leopardisohvat, stereoissa soi Elvis, wasabi on tujua. Puhumme suhteista, allergioista. Goforien jalkeen puhumme kuolemasta, joka on aina parempi aihe. Kuolemasta ja rakkaudesta.

Joku epailematta sanoisi, ettei pida puhua siita, mista ei tieda mitaan. Mutta tiedammehan me. Ainakin hetkina, kun akkia tajuaa, etta kaikki on muuttunut, ja etta itse on sama, mutta etta itsessakin ainoa sama on yksi ruosteinen rautatiesilta. Etta on hengissa ja ponnistelee. Ettei saa nukuttua.

Vasymys painaa ja velloo. Bussi Tallinnaan lahtee puoli kolmen korvilla. Viela puolitoista tuntia sinne saakka.

Matkustamisen moodeja

Laivassa on liikaa ilmastointia.Olkapaa miltei lahtee tuulessa irti (anteeksi, aakkoset puuttuvat!) ja Viin punainen huivi ei ole kovin paksu. Tuijotan murheellisena Helsingin rantaviivaa, vaikka toisaalta olen helpottunutkin muutamasta paivasta ajattelemattomuutta. Mutta Kerubivompatin kasvot eivat jata minua rauhaan. Kuukautiseni alkavat kolmatta kertaa kahden viikon sisaan. Toisella puolen laivaa meri nayttaa jaatikolta. Sanon Viille, etta tama voisi olla yhta hyvin jaatikolla telaketjuin monkiva planetaarinen yhteysalus. Totta, Vii myontelee ja ryystaa kahviaan.

Toteamme oksennuspussin olevan sissalta pinnoitettu jollain muovinkaltaisella kalvolla. Hyva silta kannalta, ettei pussin pohja peta tositarpeessa, huono biohajoavuuden kannalta.

Bussissa julistan vessattomuutta kunnes selviaa, etta vessa onkin. Mutta olen sen verraan epailevainen, etten kuitenkaan uskalla juoda paljon. Ostamassamme granaattiomenamehussa on ikavan punajuurimainen sivumaku. Valmistusaineet ovat selvasti ymmarrettavalla viron kielella eika niissa mainita punajuurta. Mutta maku on vielakin vakuuttavampi, allottaa. Yritamme tunnistaa komeat myohaan lehteen puhkeavat puut peltoaukeiden keskella. Vii nukkuu toinen polvi sylissa, jalkapohja penkille nostettuna, kasivarret saaren ympari kiedottuna, otsa polveen nojaten. Ilmeisesti sellainen on mahdollista. Niin ei kuulemma niska nulju. Annan niskani nuljua. Krapuloitsemme samaan tahtiin.

Menemme liikaa taksilla, rahaa kuluu. Tama on tavallaan mukavaa, silla miesten kanssa matkustaessa hotelliin kavellaan rinkkkaa raahaten, vaikka matkaa olisi viisikin kilometria. Me vain viittaamme taksin ja hurautamme lompakkoa keveammaksi. Tavarat purkaneina menemme tietysti sitten jo trammilla. Kymmenen minuutin raitovaunumatka osoittautuu puoleksi tunniksi. Mutta hotellin luona kirkuu valtava paaskyparvi, kulmakaupan porras on purettu ja entinen ovenpaikka laudoitettu umpeen ja parvekkeilla kukkivat pelakuut. Heratamme hilpeytta seisomalla trammipysakilla odottamassa. Taalla kuuluisi odotella istuksien kaupanedustan penkilla ja rynnia pysakille vasta trammin jo liukuessa laiturin luo.

Naiset ovat taalla valtavan korkeilla koroilla. Kuinkahan miehilla on heihin varaa. Elouaikengissa kaveleminen on jotakin, jonka itsekin aika hyvin osaan, mutta takalaiset stilettikorot saavat silti kauhunvareet selkapiihin. Myos hameet ovat todella vesirajaa. Taalla en mitenkaan onnistuisi siina, etta olisin aina seurueen lyhythameisin ja korkeakantaisin halutessani. Tai sitten pitaisi tehda kapeasta kaulaliinasta kietaisuhame. Jotkut elouaikengista ovat kylla todella hienoja, niissa on paljetteja ja perhosia. Kuolaamme Viin kanssa ikkunoiden aaressa ja pohdimme, kuinkahan pitkat lahkeet hienoissa lasten sukkahousuissa saattaisi olla.

Koska harekrishnala on kiinni, syomme sushia. Wasabi tekee aina teraa. Ja toteamme, etta sushi ei turvota ja niin edelleen. Sitten kavelemme Rimiin ja ostamme puolen kilon laatikon valkosipulileipia ja suuren pussillisen sefiireja. Royh. No, eiko krapulassa kuulukin syoda krapularuokaa?

Vasta taalla Rigassa oikeastaan alkaaa tuntua, etta olemme toisaalla. Ihmiset nayttavat kovin erilaisilta. Talot ovat toisenlaisia, maan tuoksu eri. Katselen jo silla silmalla konvehtirasioita tuomisiksi. Huomenna on kaveltava paljon. Olen ostanut jalkaliukastevoidetta, jonka pitaisi ennaltaehkaista rakkoja. Hammentava tuote!

Vahitellen olo alkaa tuntua saalliselta ja matkustaminen kivalta, vaikka olenkin ollut surkeaa seuraa iloiselle Viille, lahettanyt jo heti aamutuimaan surkean tekstiviestin, jossa olen varoittanut surullisuudestani. Jotenkin kahden paivan bilestaminen putkeen, rakastuminen ja ensimmaiset julkiset yhdessa nayttaytymiset Vompin kanssa seka ensimmainen lomamatka ties kuinka moneen vuoteen ovat olleet yhdessa vahasen liikaa pikku paalleni.

Olen loytanyt jo yhden aurinkohatun, jonka tahtoisin ostaa, mutta eparoin viela, silla hattu on aika kallis. Vaikka tietysti, onhan kyse kestokulutushyodykkeesta... ei saisi aina miettia, miettia, miettia. Lomalla pitaisi relata. Plaraan Riga in your pocketia mutten loyda huvipuiston osoitetta.

Hotellissamme ilmastointi on niin kovalla, etta tuntuu aivan uskottavalta, etta paikallaan olemisen sijasta tamakin rakennus oikeasti on matkalla jossain aution tilan halki, avaruudessa, jaaaavikolla tai avomerella. Miksi sanotaan, etta on matkalla, kun istuu hotellin tietokoneluokassa taysin paikallaan?

Toinen jalka laivassa

Jossain vaiheessa iltaa alan pelata itsekseni laiva on lastattu -peliä. Tarvitsisinko sittenkin sitä tai tätä tai tuota. Koetan keskustella, mutta en sitten oikein kuitenkaan osaa enkä jaksa. Näin käy kahtena iltana peräjälkeen. Muistan, että yksi asia, jolla laivaa ei ole lastattu, ovat vanhempani tietoisuus. Olen maininnut heille melko hämärästi olevani menossa jossain vaiheessa, mutten erityisesti, kenen kanssa, minne ja milloin. En viitsi enää soittaa tänä aamuna. On ehkä parempikin, etteivät he tiedä, koska silloin he eivät voi hätäillä. Äiti on aina kovin levoton matkustaessani.

Toisena iltana suru päättää tulla kanssani laivaan. Tahtoisin pitkästä aikaa karata kaduille ja kulkea niitä pitkin yksin. Tapahtuu liian paljon ja liian nopeasti, sitä se kai vain on. Mutta kävelen vain jääkaapin luokse, istahdan alas ja ryhdyn piirtämään. Oikeastaan siitä, mikä voisi tulla piirrokseksi, syntyykin sotku. Onneksi maki seisoo jo oven päällä.

Tahtoisin taas äkisti ja vihlovasti olla joku muu, joka osaa järjestellä elämäänsä. On iltoja, jolloin ponnistelu iloon tuntuu mahdottomalta. On vaikeaa hahmottaa, miksi olen siinä ja miksi tunnen nämä ihmiset. Miksen osaa ilahduttaa, tai jos osaankin, jollain omituisella tavalla. Olen kiitollinen siitä, että toinen jalkani on jo laivassa. Tai sitten mieliala on, mitä on, juuri siksi, että olen lähdössä ja poden hermostusta kaikesta, mikä saattaisi mennä pieleen. Saman varustamon myöhemmät lähdöt tälle päivälle on peruttu teknisten ongelmien vuoksi, mutta meidän lähtömme pitäisi ainakin vielä tämänhetkisten tietojen mukaan olla voimassa.

Onnistun säikäyttämään synkkyydellä seuralaisenikin, joka sanoo surullisuuttani pelottavaksi. Tahtoisin olla sanomatta mitään, pysyä toiveikkaana, reipastua. Mutta masennun vain, koska näytän kuunnelleen koko ikäni vääriä lauluja, pitäneeni vääristä asioista, kasvaneeni jonnekin omaan suuntaani, jota on mahdotonta ymmärtää. Hyvä ystävä kysyy, miten minut uskalletaan päästää ystävätärseurassa Goforeille, en ymmärrä kysymystä. Luimistelen korvia, koetan pakottautua iloon ja epäonnistun. Kotona seuralainen nukahtaa lattialle nostetulle patjalle niin nopeasti, sikeästi ja leveästi, etten mahdu hänen viereensä enää ladattuani kuvia verkkoon. Koetan pusertua viereen, mutten onnistu.

Niinpä sijaan itselleni kovan pedin laverille ja nukun muutaman tunnin viltin päällä ilman patjaa, ohuen tilkkupeiton alla. Jokainen kerta, kun herään luun ja pohjan liian konkreettiseen kosketukseen, koetan kääntyä toiseen asentoon ja ajatella, kuinka olen usemmassakin elämäni vaiheessa ihaillut yksinkertaista, suorastaan ankaraa elämää ja että nyt on tilaisuus harjoittaa sitä. Mutta enimmäkseen taidan olla vain surullinen kysymyksistä, joihin en osaa vastata. Ja olen hämmentynyt, koska viimeisestä lomastani on lähes kymmenen vuotta. Onko lomalla sallittua olla ajattelematta, ettei tiedä, mitä elämällään tekisi? Ja miten sellainen kysymys voidaan sulkeistaa?

Sinänsä ei ole väliä, vaikken saakaan nukkua pehmeällä patjalla ja toisen vieressä. En kuitenkaan pysty nukkumaan ikinä ennen matkoja. Nytkin kai tahtoisin olla jo menossa. Laivan liian myöhäinen lähtöaika, vasta aamukymmeneltä, tuntuu typerältä. Laivahan voisi lähteä aivan hyvin jo vaikka kuuden pintaan.

Ehkä lähden pikaiselle aamulenkille vielä ennen lähtöä, koska en kestä istua ja odottaa.

Abstrakteja suureita

Luen sängyssäni tyytyväisellä kerällä Animalian jäsenlehteä. En siksi, että eläinten asiat olisivat kohdallaan - kaukana siitä - vaan siksi, että muistan äkkiä, että uusi mieheni on kuin onkin monella tavalla aivan täydellinen tapaus: kotimaisten kasvattamattomien kalojen kohdalla joustava kasvissyöjä, pyöräilijä ja kiinnostunut ymmärtämään abstrakteimmalla mahdollisella tasolla, kuinka fysikaalinen maailma toimii. Ja hän kutiaa! (Se on todiste sydämen lapsenomaisesta hyvyydestä; tästä olen täysin vakuuttunut. Ihmiset, jotka eivät kutise, eivät myöskään ole niin hauskoja rakastajia, siitä ei pääse mihinkään.) Syytä hymyillä, siis. (Enää viisi ja puoli tuntia junan liukumiseen asemalle.) Olen onnellinen myös siitä, että itse sain vuosikausien venkoilun ja kärvistelyn päätteeksi ryhdyttyä boikotoimaan lihateollisuutta. Sellainen antaa voimaa uskoa siihen, että muutkin voivat tehdä tekoja, jotka näkevät järjellä harkiten tarpeellisiksi mutta jotka tuntuvat jotenkin hankalilta toteuttaa. (Huvittavinta koko jutussa on se, ettei se sitten ollutkaan edes hankalaa, vaikka aluksi pelkäsin, että ei-kasvissyöjäystävät raivostuvat minuun täysin.)

Lehdessä kerrotaan, että Isossa-Britanniassa asuu 3,5 miljoona kasvissyöjää ja 250'000 vegaania. Se on iso luku eläinten kohtaloiden ja ekologisen jalanjäljen kannalta.
Ei tietenkään vielä paljon mitään verrattuna Intian vegetaristeihin, mutta
Iso-Britannia onkin länsimaa, jolla on yhtä lihaisat ruokavalioperinteet kuin meilläkin. Tietysti eläinsuojeluliike ja ympäristönsuojeluliike ovat tavallaan jopa sieltä lähtöisin, ponnahtaneet liikeelle myöhäisviktoriaanisen ajan teollistumisen lieveilmiöiden kauhuista, mutta en voi olla miettimättä, onko kasvissyönnin suosiolla tekemistä myös anglosaksisen moraalifilosofian eetoksen kanssa.

Jospa olenkin ollut väärässä? Kenties englanninkielisen maailman kiintymys oikeuspohjaiseen etiikkaan antaakin parhaan lähtökohdan saada ihmiset ymmärtämään, että jos eläin tuntee kipua, joka muistuttaa kovasti omaamme, ja on ehkä jopa pahempaa - eläin ei voi käyttää mielikuvarentoutusta ja vakuutella, että tämä on ohi pian; eipä silti, suurin osa ihmisistä näyttää olevan tässä niinikään aivan surkeita päätellen täkäläisistä särkylääkkeiden myyntiluvuista - niin että voidaan ajatella, että sillä olisi oikeus mahdollisimman kivuttomaan olemassaoloon, mikäli se nyt on sattunut jo syntymään. (Tässä rajanvedossa on oltava tarkkana. Hedelmöittyminen ei vielä käy rajaksi, koska tahdon pidättää oikeuden naisten abortteihin ja myös eläinnaaraiden abortteihin mikäli poikasille ei voida taata hyvää elämää. No jaa, voiko tuollaista taata? Ehkä ei, mutta joskus voidaan tietää, että riittäviä mahdollisuuksia hyvän elämän kulisseiksi ei juuri ole. Esim. vahingossa hedelmöittynyt maatiaiskissanaaras - kodittomia kissoja on jo valmiiksi niin paljon, että abortti olisi tässä järkevin toimenpide. Ensin koti eläville, sitten vasta lisää kissanpoikasia maailmaan. Myös ihmisten adoptiolait hämmentävät. Ikään kuin maailma ei olisi pullollaan kotia tarvitsevia lapsosia!) Ajatus siitä, että oikeuksiin fokusoiva etiikka olisi helpoiten tajuttavaa, tuntuu minusta jotenkin hämmentävältä.

Toisaalta saattaa olla, että anglosaksisessa kulttuurissa on paljon näkymätöntä hyve-etiikkaa. Sitä ei ole muotoiltu kenties eettisiin teorioihin sisään, mutta on aivan selvää, että esimerkiksi Yhdysvalloissa vallitsee aika paljon meikäläistä pellossa-tyyliä tiukempi moraalinen koodi, jota yhteisö valvoo. Tietenkin tuo koodi takertuu valtaosin vääriin seikkoihin: käytkö kirkossa, annatko rahaa hyväntekeväisyyteen (toisaalta sikäläisessä verojärjestelmässä hyväntekeväisyyteen rahaa antamaton rinnastuisi kai meidän systeemimme pimeähommariin), hymyiletkö vastaantulijoille. Esimerkiksi De Melloa lukiessa tämän ulkokultaisuuden kritiikki tarttuu juuri tällaisten normien täyttämiseen ja muistuttaa, että ne eivät yksin riitä: vielä niiden noudattaminen ei ole hyvettä. Meikäläisessä asenneilmastossa De Mellon toisinaan ilkeätkin ruoskaisut tuntuvat vähän omalaatuisilta, koska jos täällä joku olisi kovin nokka pystyssä ja itsetyytyväinen siitä, että tekee näin, näin ja näin, tulisi turpiin ennen kuin ehtisi sanoa hep. Täällä ihmiset eivät tosiaan osaa olla ylpeitä siitä, että koettavat tehdä kuten ovat oikeaksi ja hyväksi harkinneet. Ehkä pieni ylpeys tai edes tyytyväisyys voisi olla jopa hyväksi. Se antaisi kenties voimaa yrittää enemmän? On jotenkin rasittavaa, kun ihmiset pyytelevät anteeksi sitä, että koettavat elää hyvin. (Teen tätä välillä itsekin. "Eihän se nyt ole vielä mitään" on puheenparsi, jonka soisi tukahtuvan sukupuuttoon.)

Voisiko olla niin, että eri kulttuurien parissa painottuvat eri etiikan painotukset sen mukaan, mitä systeemi kipeästi kaipaa? Tarkoitan: tällaisessa maassa kuin Suomi, jossa ihmisillä on aika selkeät käsitykset oikeuksista ja velvollisuuksista (ne on rakennettu pitkälti automaattisesti sisään sosiaaliturvajärjestelmäämme ja olemme kasvaneet ajattelemaan niitä luontevina tai jopa luonnollisina tapoina järjestää asiamme) mutta aika huono käsitys siitä, että voisi pyrkiä moraaliseen erinomaisuuteen (siinä on jotakin paheellisen ylpeää ja jo lähes ennakolta todettavalla tavalla katajaankapsahtavaa), hyve-etiikka tuntuu tarpeelliselta. Kun taas maissa, joissa hyve- ja velvollisuusetiikkaan nojataan paljolti jo siksi, että perheinstituutio hoitaa paljon sitä, mitä meillä on delegoitu byrokraattiselle koneistolle ja jossa asioiden hoituminen vaatii sen, että ihmiset mieltävät luonnollisiksi velvollisuutensa perhettä kohtaan ja osaavat nauttia siitä, että uhraavat omaa mukavuuttaan läheistensä olon kohentamiseksi, oikeusetiikkaa kenties tarvitaan takaamaan tasapainoa.

En tiedä, tämä on vain heitto. Sen rakenne on analoginen sille ajatukselle, että itse kukin painottaa usein hienoimpina ihmisyyden piirteinä teorioissaan juuri niitä, jotka omassa olemisessa ovat heikoimmilla. Ainakin itse havaitsen toistuvasti tekeväni näin. Arvostan hirvittävän paljon analyyttistä, perusteellista vaihe vaiheelta etenevää erittelykykyä, koska itse rysähdän tilanteisiin pää edellä. Olen aivan lääpälläni, jos joku osoittautuu synkkämielisen hitaaksi asioita harkitessaan, koska itse tapaan ajatella iloisesti, että jaaha, aina ennenkin on selvitty hengissä, lepattelenpa siis eteenpäin pelottomasti ja luottaen hyvään tuuriin. (Tavallaan nuo ihmiset harkitsevat kokonaisen valtiokoneiston raskaudella, ja se tuntuu omituiselta. Minusta suuret päätökset pitäisikin harkita juuri noin. Mutta itse olen yksilötasolla toivoton ja siksi joudun konstruoimaan suojarakenteita kuten säännöstöjä siitä, mitä voi tehdä ja mitä ei. Vaikka tietysti olen tehnyt monta hyvää päätöstä, kuten etten yksityisautoile, syö lihaa jne. mutta ne ovatkin tuollaisia pitkään harkittuja toistaiseksi voimassa -luonteisia kertapäätöksiä.)

On kaunis ilma, ja on ehdittävä vielä vesijuosta ja pakata ennen illan juhlia. Nelikymppisjuhlissa on luvassa myös sauna, ihanaa. Mietin runoa, jonka kirjoittaisin korttiin. Olen itse saanut juhlakalulta aikanaan jokin syntymäpäivä pari sitaattia, jotka muuttivat filosofisen suuntautumiseni suuntaa. Luin ne aamulla krapulassa ja sisuunnuin, että hitto vie, jos nämä asiat ovat tärkeitä muistakin kuin minusta, en aio piitata siitä, vaikka ammattilaispiireissä minuun suhtauduttaisiin sen jälkeen täytenä harrastelijana. Mitä tietysti olenkin. Elän ensisijaisesti, vasta sitten koen, ja vasta sen jälkeen ajattelen. Kuten varmasti jokainen, vaikka jotkut koettavat toisin väittääkin.

En jaksaisi odottaa enää sekuntiakaan laituria pitkin säntäämistä... ja äkisti muistan, kuinka innostun siinä kuukausi sitten, kun Kerubivompatti kysyy, kuinka moni meistäkään tietää, millä periaatteella televisio toimii. "Se on periaatteessa katodisädeputki", sanon. Ja ajattelen, mitä Dewey kirjoittaa luvuista: että ne ovat rankimpia abstraktioita, mitä meillä on.

Miten omituista onkaan katsoa suurta lukua ja tuntea sen kieräyttävän ajatuksia matkaan helppoja, tallottuja polkuja pitkin. Mitä antaisinkaan ajatuksesta, jossa ei olisi hitustakaan tuttuutta. Mutta huomaisinko sitä ilman tuttuuden hitusta? Ehkä antaisin siitä hetkellisen välinpitämättömyyteni ja sokeuteni? Ja toteaisin, äkisti, että kesää on mennyt jo yhdeksän päivää, vihreä syventynyt kypsäksi, enkä ole edelleenkään uinut meressä.

Kiipeilytelineitä ja avoimia laukkuja

Joskus pääsee kurkistamaan koteihin, jollaisia ei ole tiennyt olevankaan. Ystävättären vanhempien koti on juuri sellainen. Se vaikuttaa käsite- ja kansantaiteen museon risteytykseltä. Retkeilemme huoneesta toiseen. Tänne tänne, viittoo tyttö, kiipeää kapeat lastentikkaat parvelle. Seuraan. Parven ylälaidassa on seinässä aukko. Ahtautuu sinne. "Sinun pitää tulla perässä", komentaa. Tungen itseni reikään ja näen yllätyksekseni emäntäni puskevan katon läpi. Reikä! Jalat katoavat ylös, valoa tulvahtaa onkaloon. Järjestäydyn pieneen kyykkymyyryyn reiän alle ja sitten ojennan jalat ja nousen yläkertaan teleskooppiperiskoopin tavalla, pää villisti pyörähdellen.

"Tällä saattoi tehdä vaikutuksen lapsivieraisiin", selittää kollega.

Nyökyttelen lapsenuskoisen vakuuttuneena. Varmasti! Miksei aikuisten taloissa voi olla yhtä hauskoja reittejä? Viille sentään pääsee sisään ikkunasta, mutta minun luokseni pitää tulla tylsästi ovesta. Alan heti suunnitella, että jos sisäänkäynti tapahtuisikin ullakon kattoluukun kautta, ja sitten vaijeria alas ja ikkunasta sisään... mutta varmasti joku kutsuisi poliisit. Ei. Peppiys on hoidettava luuttuamalla lattia räteillä luistellen. (Se on muuten uskomattoman hyvä keino, en tiedä, oletteko kokeilleet, mutta minä olen. Astrid Lindgren ansaitsisi kotitalousneuvontapalkinnon.) Ja ehkä, hmm, maalaten makeja seiniin.

Olen kertakaikkisen järkyttynyt makini ja makiongelmieni karattua kahden ystävättären uneen oman yöuneni lisäksi. Minunkin unessani seinämaalaus seikkailee, mutta toisella tavalla.

Unessa istun yksin raitiovaunussa, joka kolisee pimeitä, keskiaikaisia katuja. On sotatila, taivaalla lentokoneet räiskivät toisiaan kipinäsuihkuin, ilmahälytyssireeni huutaa. Olen matkalla jonnekin, jaloissani on suuri raskaskankainen musta laukku täynnä maalituubeja, sotkuisia siveltimiä, räsyjä. Raitovaunu pysäytetään, konekiväärimiehet repivät minut ja laukun ulos ja raahaavat yhteen pimeistä taloista. Miehet puhuvat kieltä, jota en osaa. Pelkään, mitä tapahtuu.

He sytyttävät kynttilöitä ja nostelevat niitä jonkinlaiselle luista tehdylle telineelle. En tahdo ajatella, minkä tai keiden luista on kyse. Sitten he viittovat seinää. En ymmärrä, koetan saada heidät käsittämään kommunikaatiokuilumme ja toivon, että he laskisivat minut kadulle. Mutta oven edessä seisoo kaksi miestä ja tuijottaa tuimasti. Yksi miehistä ottaa pensselin, pursottaa sille mustaa, vetää kalkkimaaliin pari viivaa, ojentaa pensselin, osoittaa seinää.
Tartun pensseliin, käteni tärisee. Mutta harjasten kohdatessa seinän käsi vakautuu. Unessakin tajuan, etten tiedä, mitä miehet haluavat minun maalaavan. Mutta ryhtini oikenee, sillä olen keskellä prosessia, jota ei voi määrätä pakottaen. Kaikkea nuokin luulevat voivansa komentaa tulvahtaa halki unen.

Tilanne on kääntynyt päälaelleen. Katson miehiä, käteni maalaa seinään. Pursotan telineille maalia, otan yhä uusia pensseleitä, puhdistan likaisia sävyjä rätillä, sekoitan kirkkaita ja iloisia värejä. Seinälle alkaa piirtyä valtavia eläimiä, punaisia ja sinisiä, hurjistuneita ja villejä, avoimia suita ja äärimmilleen rävähtäneitä sieraimia, tallovia kavioita ja teräviä sorkkia, otsapuskemaan taipuvia niskoja. Miehet supattelevat jotain, mutta en jaksa enää välittää, maalaan vain. Kynttilät pienenevät, tajuan aikaa kuluneen, päivän pitäisi tulla pian, taistelun äänet ovat lakanneet.

Käännän hetkeksi maalaukselle selkäni, kyyristyn sekoittaakseni taivaalle värin. Kuuluu repeytymisen ääni, laastia sataa, kädelle putoaa laastinpalanen punaisin maalein, piirtää kuin vamman. Ruhot vyöryvät ohitseni, laukkaavat ja ravaavat, eläinten tuoksu puskee kivikellarin hajun läpi, selät ja takamukset peittävät näkyvistä miehet, nousen hämmentyneenä kyykystä unohtaen taivaan värin, ovi ja oviseinä ovat revenneet, näkyy enää pimeyttä. Raitiovaunu vyöryy reiän eteen, pysähtyy, sen täytyy olla viimeinen vuoro, kiirehdin ovelle, se avautuu, astun sisään.

Sydämeni nuljahtelee kauhusta. Kun raitiovaunu nytkähtää liikkeeelle, tajuan unohtaneeni laukkuni. Istun, annan pääni kolista ikkunalasia vasten. On pimeää, taloja ei enää näe. Olen huolissani siitä, että saavun perille ilman laukkuani.

"Tämä seinä", sanoo kollegani yläkerrassa, jonne olemme ryömineet kerrostenvälisen reiän kautta, "on ainut jäljelle jäänyt pala maalauksistamme." Katselen hahmoja. Minulle osoitetaan remontoitua seinää, siinä on ollut lintua väijyvä dinosaurus. Niistä ei ole edes valokuvia.

Kävellessäni kotiin mietin valokuvia ja niiden voimaa asioiden tunnistamisessa. En enää muista, miksi joskus harkitsin valokuvaajan uraa. Eikä siitä ole kuin vuosi, kun viimeksi koskettelin tuota vanhaa haavetta. Oliko se siksi, että se on astetta realistisempi tapa tallentaa tarinoita? En saa ajatuksesta kiinni. Miksi ihmeessä tahtoisin valokuvata, kun voin piirtääkin kaikkein tärkeimmän, ja kirjoittaa? Kissamakin maalaaminen on tehnyt minusta hetkeksi rohkean.

Sillä illalla, kun olen noussut Viin keittiöjakkaralle ja piirtänyt rakkaani maalaamaan mustaan aukkoon (sellaisia kuulemma saa, kun päästää fyysikon vauhtiin) ohuet luonnosteluviivat keltaisella värikynällä, olen heti nähnyt, että olen ollut oikeassa: unessa silmän ja käden vaste on järjestynyt halutunkaltaiseksi ja mustuuteen on piirtynyt närkästynyt makinilme. Ja äkkiä olen tiennyt pitkästä aikaa, että kun asioihin luottaa sokeasti, ne onnistuvat. Nukkuu rauhassa päiväunet, odottaa, vaanii.

Huomenna saan taas juosta laituria pitkin. Olen vielä huono siinä, en tunnista hahmoa luotettavasti. Mutta kenties unen jälkeen onnistun.

Kaupunki on upeimmillaan, syreenien tuoksu sekoittuu omenien ja koristekirsikoiden tuoksuun. Nurmien voikukista osa on keltaisia aurinkoja, osa puhallusjäätelöä, uskaliain koiranputki on jo pitseissään, puna-apila hehkuu aurinkoisella seinustalla, kevätkaihonkukka ja lemmikki muistuttavat taivaasta aidanjuurilla, ei voi olla hieman hyppelehtimättä. Mietin, mitä pakkaisin matkalaukkuuni. Mitä kaikkea viikoksi tarvitsee? Tarvitseeko muuta kuin seitsemät alushousut ja sukat, muutamat rintaliivit, bikinit ja pyyhkeen, deodorantin, villapaidan ja farkkutakin, toppeja ja hameen, housut ja vaihtokengät, aurinkovoidetta, shampoota ja kameran, hammasharjan, ihovoiteen ja aurinkolasit, sateensuojan, kotiavaimen, passin ja pankkiautomaattikortin? Ehkä veitsen ja lusikan?

Hankala naama

Koetan luonnostella kissamakin naamaa. Keho ei ole ongelma, ei ikinä. Kehossa funktiot ovat selkeät: Täytyy olla tuollaiset raajat, jotta voi elää puuelämää, loikata latvuksesta toiseen. Luustolla ja lihaksistolla on taipumus olla ymmärrettävästi järjestynyt. Pitäisi luonnostella lyijykynällä, koska suurin osa makeista näyttää omituisilta enkä voi kummata. Toisaalta kuvataidelukiossa oppi sen, että kumittaminen on kiellettyä. En osaa kummata enää lyijykynänkään kanssa, koska paperin pinta hiertyy siinä rumaksi.

Ei takaisinkelausnappia tässäkään toiminnossa, siten. Onneksi tämä on vain piirtämistä. Turkki näyttää hienolta, kun sitä ei kihnuta kynällä pilalle, piirtää vain harvat pystyviivat ja sitten hentoa silmukkaa päälle. Vaikka viivojen sisään piirtyy valkoista ristelevin harvoin viivoin, vaikutelma on harmaan pörröisenpehmeän alusvillan.

Mutta se naama. Kissamakin naaman läikät on vaikea kaksiuloitteistaa. Sen kuono on pieni ja suippea, kuin savesta nipistetty. Oranssi-iiriksisissä silmissä palaa peloton liekki. Hupaisan oloinen, pönkeä pölyhuiskahäntä on ekstralargemallia ja kiekkuu villisti eläimen loikatessa. Keho nallemaisen turkkipyöreyden alla lienee yhtä lihasvaijeria ja luukoukkua. Huokaisen, aloitan alusta.

Silmien tuijotus, renkaat ympärille - voisiko laihoilla pistävänenäisillä naisilla sanoa olevan kissamakinsilmät pandasilmien sijaan, kun heidän kajalinsa leviävät? - päälaen harmaa kalotti, hupsut korvatupsukat, pieni terävähampainen suu. Kaikki kissamakini näyttävät lievästi vainoharhaisilta.

Tuskailen mielessäni kahden vaihtoehdon välillä: joko menen vesijuoksemaan reippaana tai sitten nukun päiväunet. Taidan kallistua jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle, sillä vatsani on edelleen valtava paakku eilisen seisovan pöydän jäljiltä. Milloinhan ihminen oppisi, että seisovassa pöydässä ei ole pakko syödä niin paljon, että hyvä jos kahvi mahtuu perään? Päiväunet tuskin laskevat turvotusta ja kiihdyttävät ruoansulatusta, mutta nyt en yksinkertaisesti taida jaksaa muuta.

Ilta venyy edessä pitkänä ja tahmeana eikä teen juominenkaan näytä auttavan. Kissamakien ilmeet ovat närkästyneitä omasta tärähtäneisyydestään. Suljen vihkon, painan sormenpäät tykyttäville silmäluomille. Olisi hoidettava satoja asioita ennen lähtöä sunnuntaiaamuna. On nukuttava, valvottava, pestävä pyykkiä, juostava laituria pitkin, halattava, suukoteltava, vietävä suuri kulhollinen tahnaa, tavattava kollegatar, pakattava laukku. Teetettävä muutamat avaimet lisää asuntooni. Pysyttävä terveenä.

Syön lounaaksi toiveikkaasti litran mansikoita kauramaidolla. Jo valmiiksi täysi vatsani tuntuu entistäkin epävakaisemmalta ja oikukkaammalta. On aika vetäytyä päiväunille ja toivoa, että unessa käden ja silmän vasteet järjestyvät paremmin kohdalleen ja kissamakin naama luonnistuu yön tullen, suuren sukupuoliroolikeskustelun ja kolumnilehden toimituskokouksen jälkeen. Olen aivan saletti vain yhdestä asiasta: Minulla ei ole ideoita. Ei tänään. On tapahtumassa liikaa, ja on jo matkakin jännitettävänä.

En ole koskaan ennen matkustanut tällä tavalla, että liput ja hotellihuoneet on varattu etukäteen (paitsi New Yorkiin). Siksi olen levottomampi kuin tavallista. Ja on aikaa siitä, kun olen matkustanut ystävättären kanssa. Viimeksi olen tehnyt niin kesällä 1992. Siitä on sentään jo neljätoista vuotta. Sen jälkeen olen matkustanut vain miesten kanssa. Sellainen on erilaista, tai ainakin kuvittelen niin. Miesten kanssa saa olla koko ajan onkimassa hameenkauluksesta tai paidankauluksesta julkisella paikalla sisään luikurtelevaa kättä takaisin siveelliseen ilmaan ja sähistä, että ei täällä, herranjumala, mummot tuijottavat, ei se, että on ulkomailla, tarkoita, että voi riehua. Ehkä nyt saa nukkua pyyhkeellä. Olen toiveikas.

Nukkua pyyhkeellä, unohtaa vahtia laukkua. Herätä naama yhtä outona kuin kissamakien kuvat vihossa, iho samalla tavalla harvalla viivalla ja froteenpainumalla. Horjua turvoksissa ja löysänä raittia pitkin, tomuuntua perusteellisesti, hämmästellä asioita, jotka kotosalla ohittaisi silmät ummessa.

Matkalle lähteminen on pitkällinen prosessi. Kotonaoleminen haalistuu, epätodellistuu hetki hetkeltä.

Unen rannoilla

Makaan sängyllä kyljelläni, koirakerä sylissäni, sormet syvälle turkkiin haudattuna. Koirien niska tuoksuu pussikanakeitolta, varpaanvälit maksalaatikolta, nuolaisut kolera-altaalta. Haaroissa on laimea pissanhaju, joka siirtyy suuhun koiran ruokotessa alapäätään. Sitten koira kerii tiukemmin, työntää kirsun hännän alle, huokaisee, rentoutuu sormille.

En tahtoisi nousta. On niin pitkä aika päivätorkuista. Viimeksi marraskuussa tai joskus, koetan muistaa eronaikaisia päivätorkkuja, mutten muista. Nyt kun rakastan taas jotakuta ja kun koira on luonani, matalapaine tuntuu nivelissä tainnuttavina sipaisuina, pää on raskas ja uninen, maailma tuoksuu liian vaimeasti. Levitän peiton ruttuiselle lakanalle, käyn peitolle, koira tulee käskemättä. Pelkin sormin on helppo rakastaa. Äänensävy vaikeuksissa on kovempi paikka, mutta siinäkin onnistun aika hyvin koiran kanssa, kehun vain ja rohkaisen. Ja nauran, kun se pöljäilee. Sen omasta näkökulmasta rähiseminen on tietysti ihan viisasta, koska pelottava uros murisee sille kaukaa. On helppo nauraa olennolle, joka pöljäilee kuten itse. Nauran itselleni aika usein.

Eipähän tarvitse tuhlata rahaa vitsipuhelimiin tai mitä näitä nyt onkaan.

Kun heräämme, aikaa on mennyt liikaa. Emme kai tahtoisi kumpikaan nousta, haukottelemme ja loiomme kahdeksankymmentäsenttisellä laverilla, kaksi epävarmaa kehoa. Yhtä säikkyjä, yhtä miellyttämishaluisia, yhtä persoja ruoalle. Vaihdamme nuolaisuja kielin ja käsin. Ajattelen piirteleväni turkkiin viittomakielisiä kielisuudelmia, emopusuja. En osaa olla haaveilematta paikasta, mistä hyvänsä paikasta, jossa voisin olla koiran kanssa taas koko ajan, en vain päivien pätkissä ja luksusöinä.

Vaikka tietysti tiedän, että se, että olen maailman ensimmäinen ihminen, johon koira alkoi luottaa, ei tarkoita, että olisin sen paras ystävä. Tein vain pienen palveluksen sille, palautin sen luottamuksen olentoihin, joille koiranruoan hankkiminen ei tuota liiempiä ponnisteluita ja jotka voivat jotenkuten olla laumaa. En tiedä sitäkään, pitääkö koira enää minua laumanaan ja kenen mukaan se lähtisi, jos pitäisi valita. Koira tietää jotakin, mitä useimmat ihmiset eivät näytä tietävän: Ei ole pakko valita. Se vain rakastaa, luottaa, on monen kanssa päiväunilla.

Jääkö se kaipaamaan, miten se kaipaa? Tuskin samalla tavalla kuin minä. Näen edelleen unta lapsista, joita hoidin Lontoossa kolmetoista vuotta sitten. Unessa he ovat aina kolmen ja kuuden eivätkä koskaan kasva. Ja kun ajan pyörällä lujaa uimahallista kohti kotia, jonne heitän märän uimapuvun sukeltaakseni sitten ravintolaan, mieleni käy lintuja kevyemmäksi ja lämpimämmäksi kun ajattelen, millaista on kävellä metsässä ja nauraa ilman varjoääniä. Olen taas alkanut pelätä, että syöksyn asfalttiin pää edellä. Tahtoisin tuottaa iloa, en huolia.

Lähdemme kotiin jo puoli kymmeneltä, väsyneinä, toivotellen hyvää yötä. On kai sallittua olla joskus koko päivän ajan raukea? Kirjeenvaihtoa olisi hallinnoitava, olen päiväkausia jäljessä ja vastailen huolimattomasti. Uni kutsuu, ottaa kädestä. Rauhallisuus on ihmeellistä. Lapsena kesät olivat päiväuniaikaa, silkkaa oikaisemista vilteille ja pyyhkeille riehumisen lomassa. Ilahduttaa, että muutkin liian pyöreät pikkutytöt ovat leikkineet rytmistä kilpavoimistelua. Vaikka on tietysti tyypillistä, että he eivät saaneet siitä mustaa silmää toisin kuin me, jotka leikimme sitä hyppynarulla. Narun kova, puinen pää kopsahti silmääni. Mutta milloinka en olisi mustelmilla, toisaalta. Mustelmilla, viilteillä, palovammoilla, rasitusmurtumilla. Enimmäkseen kyllä leikimme stripteasea, vähemmän rytmistä kilpavoimistelua. Erityisen hauskaa oli potkaista äidin aivan liian suuret korkokengät seinään ja kieputtaa kaulanauhaa etusormessa ja singota se sitten kiertoradalle seinään mäiskis! Kerran kaulanauha takertui kristallikruunuun, emme ylettäneet sitä alas, tuoli alta kaatui. Mustelmia. Tai sirkusta, laukaten nelinkontin plyyshimaton punaa ympäriympäri kuola ryntäille vaahdoten, töyhtö päässä, toinen ruoskaa paukuttaen, katsomon oikein kuuli. Polvet menivät mustelmille tässäkin leikissä.

Äiti voivotteli polvia.

Unen rannoilla hiekka on kosteaa, jäljet eivät koskaan häviä. Käännyn katsomaan taakseni ja hämmennyn jälkien koosta. Polvistun tutkimaan jälkiä tarkemmin.

Aina öiden aluissa sopisi olla suuria, tummia pilviä. On helpompi nukahtaa, kun on pilvistä, matalapaine kaupungissa. Mutta lomalla - sunnuntaiaamusta alkaen - saisi aurinko paistaa ja lämpö valahtaa maankuorelle. Tai sitten istumme valkoisella hiekalla tuulessa värjötellen ja syömme hieman hampaissa ratisevaa melonia siristellen silmiä meren uhkaavasti värähtelevälle teräsiirikselle, taittelemme suklaata palan kerrallaan, olemme lehmäntyyniä. Olen uhannut raahata Viin uimaan vaikka väkisin, sillä hietakampeloita ei voi havaita veteen menemättä.

Eräs mies esittää jälleen, että olen yksittäistapauksista kiinnostuneempi, koska naiset ovat kiinnostuneita yksittäistapauksista, miehet yleistyksistä. Hämmennyn, koska en ymmärrä, kuinka se käy yhteen filosofian opiskeluni kanssa. Kaikissa asioissa on uniikkiutta ja jaettuja piirteitä. Uniikkiutta on vaikeampi kuvata.

Mikä tekee juuri tästä yöpuusta tämän? Yöpuu on ihana sana. Lapsena se synnyttää assosiaation tummasta, hyväntuoksuisesta lehvästöstä, jossa kukkivat salaperäiset magnolialumpeet kuin öisessä värähtämättömässä lammensilmässä, ja assosiaation itsestä kyyhkysenrauhallisena, pehmeänä, lempeänä, lehahtamaanvalmiina ja silti rauhallisena. Kuinka lintujen kynnet puristuvat puun kaarnaan, kuinka niiden oranssit tarkat silmät ovat ummessa, kuinka niiden pääkin on kadonnut kehon kehrään. Koirakin kiertyy tiukalle kerälle, kissoista puhumattakaan.

Vain ihminen nukkuu kyljellään, kietoo ympärilleen peiton kohdunlämpimän, pitää kädet nyrkissä kasvojen edessä, kuolaa tyynylle läikän. Ja kun on hämärää, huoneessa on yöntulonhämärä jo, tahdon käydä nukkumaan, pakotan enää tämän ja ehkä parin seuraavan lauseen maailmaan, koska on, on kirjoitettava, ja koira on viety takaisin entiseen kotiini, entiselle miehelleni, ojennan jalkani turhaan pöydän alle - se on vain kassi, ei koira, ja vilkaisen turhaan toiveikkaasti kangasmyttyä joka on sitä miltä näyttää. Käyn oksille, linnunväsymys, sateentuoksuiseen lehtimajaan ilman turkkia, johon kaivaa sormet, tai kaulaa, jota haistella.

Todisteita

Tyhjäksi korissut espressopannu seisoo tiskipöydällä tahinapurkin, rääpityn meksikolaisrisottokattilan, tyhjän soijajugurttipurkin ja avonaisen jääteetiivisteen rykelmässä. Lattialla kukkivat likaiset vaatteet. Ovennupissa roikkuvat kahdet avaimet kaulalenkistään: yhdet, joiden lenkissä lukee "Made from recycled plastic bottles", ja toiset raakapellavanarussa. Astioita on pareittain. Viinistä on juomatta pari desiä. Liekö etikoitunut yön yli?

Pöydän alle on eksynyt yksinäinen vaaleanpunainen flipflopsandaali, sellainen joka hiertää peukku- ja etuvarpaan välin parissasadassa metrissä. Tiskipöydän luona lojuvat strassikoristeiset rintaliivit, avokauluksinen kukkapaita, maalitahraiset khakihousut ja ne tiukat farkut, joissa ei ole lainkaan nappia, vetoketju vain suurine vetorenkaineen. Tyhjä WSOY:n muovikassi. Keskilattialla on kassillinen ympäristöjärjestön tavaroita: afrikkalaisia kankaita, papereita, julisteita, exäni uuden tyttöystävän espanjankirjat. Banderolli on taas kadoksissa.

Eteisessä lojuvat Nalle Puh -bokserit, sängyssä on suklaatahroja, villaponcho, musta poolokauluksinen villapaita ja unelias kolli. Soijamaito on loppu. Leipä on loppu. Ei ole nälkä. Kello on yhdeksän nolla seitsemän, olen ollut hereillä ainakin kaksi ja puoli tuntia. Olen kuunnellut täältä lähteneen miehen antaman kappaleen ehkä kolmisen kertaa. Itkettää vähän. Mutta enimmäkseen olen onnellinen ja toteutan itseäni siivoten huonettani siten, että nostan lattiavaatteet vyötärötasolle kumartelematta. Onhan minulla varpaat. Jalka on tarttumaraaja, kun sitä vähän harjoittaa. Työntää varpaat syvälle tekstiiliin, puristaa tiukaksi simpanssinnyrkiksi, koukistaa jalan eteen, poimii vaatteen käteen, kävelee seuraavalle, toistaa operaation. Perjantaihin ei ole pitkä aika. Ja on kylvettävä, kitkettävä, kasteltava, ulkoilutettava koiraa, kokoustettava ja niin edelleen.

Olen kovin helppo onnellistettava. Vähän kainalonukkumista, vähän hiuksiin hengittelyä ja koiran ulkoiluttamista keväisessä kukkivassa metsässä, rinteiden lipsumista ylös kinttupolkuja sananjalkojen välistä, pihlajien lomasta, kallionlakien taittamista pelkäämättä kenenkään näkevän. Menen hervottomaksi, en muista lukea enkä kirjoittaa, kieppuisin mieluiten koko kesän vedessä, kaduilla, metsissä, lakanoissa. Hiuksissani on takku pompulan ympäri, revin niitä tukuttain harmaan kissan kanssa kahden jäätyäni, viimein pompulakin irtoaa. Kiskon uimapuvun ylle, on valmistauduttava palaamaan vesijuoksualtaaseen. Ensi yöksi haen koiran kylkeeni hengittämään, jotta saan nukuttua.

Olen holtiton. Lauantaina pöytä on komea eikä kellään ole kameraa mukana. Isäntäväki nurisee, sillä kun paikalla on kaksi kuvausvimmaista, on kameraan luotettu. Kohottelen hartioitani, perustelen, etten ole liiemmin nukkunut, ei minuun käy nyt luottaminen. "Ai miksi et nukkunut?" kuuluu kysymys. En väsymykseltäni muista, mitä vastaan, mutta Vomp väittää minun vastanneen kryptisesti joskin arvattavasti, että eipähän vain tullut nukuttua. Tohdin sentään toivoa, etten ole virnistellyt. Myöhemmin nousen seisomaan ja totean, että taidan mennä sohvalle nukkumaan. Kun herään, en tiedä, kuka ja missä olen.

Myöhästymme sporasta, istumme dösiksellä, olen melankolinen enkä ymmärrä, miksi minun pitäisi olla järkevä ja tasainen kuten muiden ikäisteni, elää lapsiperhearkea. Ei minusta tunnu mitenkään siltä, että olisin kaksikymppisenä ihaillut keski-ikäisten varmuutta ja nyt saavuttanut sellaista, kaikkea kanssa. Eikä kukaan minua sellaiseen perheleikkiin ole halunnutkaan ikinä, kukaan ei usko minulle edes lapsensa kummiutta, ja siinä ovat totisesti oikeassa. On ihmisiä ja on ihmisiä. Tuijotan murheellisen laskuhumalaisena ja yliväsyneenä yöhön, ilman seuraa varmasti itkisin omaa mikä ei kuulu joukkoon -toistoani. Mutta käsivarsi rintakehälläni istun aika rauhallisena, sanon, etten ymmärrä, mitä minulta oikein odotetaan.

Miksen hitto vie voisi olla kahdenkymmenen hautaan saakka, tai oikeastaan yhdentoista. En ole ollut hyvä kaksikymppinenkään. Yksitoistiaana vielä selvisin. Silloin ei ollut mitään omituista siinä, että halusi jäätelön silloin tällöin, ja pärskyttää vettä, ja letittää hiuksia. Ja että nukkui vierekkäin jonkun kanssa, pimeäsalaisuuksia, toivoi näkevänsä lepakot kotimatkalla, tai rusakoita, tai pöljän fasaanin.

Ohitsemme ajaa jo toinen spora.

"Tietysti", sanoo meistä tilanteelle jompikumpi, mutten muista, kumpi. Siinä mielessä on hölmöä, että muksaisen vierastani kylkeen, kun hän meinaa lukea väärän repliikin Monty Python's Flying Cirkusin sketsistä, jossa ms. Pepperpotit ihmettelevät räjähtävää pingviiniä televion päällä. Mitä sitä enää rooleista. Raajat ja repliikit ovat jo sekaisin.

Vetkuttelen, pitäisi jo mennä vesijuoksemaan, mutta uuvuttaa. Soisin asunnon palaavan arkikuntoon mutten jaksaisi siivota. Identiteettini kahdentuminen ei jaksa huolettaa minua, vaikka kokemuksesta tiedän, että juuri nyt pitäisi kai sulkeutua kaappiin ja huutaa sieltä uhkaavasti jokaiselle, joka soittaa ovikelloa. Syödä pussillinen neulasia ja vetäytyä kesäunille.

Olen syönyt viikonlopun aikana ainakin kolme levyllistä suklaata, nauttinut epämääräisen sammiollisen alkoholeja, langennut jopa raakaan kalaan makirullissa. Tunteellisuus ajaa aina tuollaisiin turmiollisiin tekoihin enkä osaa edes olla raivoissani itselleni, kunhan vain keinahtelen huoneesta eteiseen ja kylppäriin, kuuntelen iloisenpöljiä kappaleita enkä osaa olla hymyilemättä. Ja tietysti asunnossa kukkii likaisten, nopeasti yltä riivittyjen vaatteiden lisäksi kasvojeni akne. Hormonitoimintaa on turha koettaa huijata.

Mutta viikon, kun olen yksin yhden tai kahden eläintoverini kanssa, tai Viin luona sekoittamassa yömpää sinistä, huone on järjestyksessä, hiukset eivät takkuunnu, pyöräilen säntillisesti, en myöhästy tapaamisista, en syö suklaata. Saatan vaikuttaa hetkellisesti aivan intellektuaaliselta tai itselliseltä. Mutta sisimmässäni olen varsin tietoinen siitä, että tunnen oloni todelliseksi vain niinä aamuina, kun herään jonkun vierestä samaa tyynyilmaa tuhisten. Tämä tuntuu sopivan huonosti yhteen sen kanssa, etten osaa leikkiä kotia, vyöttäytyä esiliinaan ja tuoksua pullalta. (Miksi turhaan leipoa, kun on Cafe Esplanade?) Tarkoittaako se, että epävarmuus on elementtini? Olenko ikinä valinnut mitään?

En tahdo ajatella, en tänään. Viikon päästä olen toisaalla, matkalla, poissa. On oma syyni, jos elämäni näyttää ulkoapäin liian usein ravistellulta kaleidoskoopilta. Ja sisältäpäin sirpalepalapeliltä, jossa samat säröt asettuvat uusiin kuvioihin ja toistuvat, toistuvat, toistuvat, toistuvat, toistuvat. Aina samat värit. Läsnäolo. Poissaolo. Junaraiteiden katseleminen. Niitä pitkin liikkuvat miehet ja naiset. Aina ne menevät pohjoiseen, vihaan viiden sekunnin paloissa pohjoista, sitten kiukku vain naurattaa. Osaan hyvästellä jo itkemättä, olen parempi eläin kuin vielä kuviossa vuosi takaperin. Avoimena seisova rinkka, alusvaatteiden pinot, telineeltä riippuvien farkkujen jäykkyys. Itse menen aina etelään. Halu löytää täydellinen aurinkohattu. Halu kävellä käsi harteilla, hihittää, suudella. Jos voisikin vain mennä kujia pitkin, pysähdellä suutelemaan omituisen voiman määräämänä ilman mitään työkeikkoja ja perhevelvoitteita. Pelko siitä, että kaikki loppuu seinään. Ei vauhti, vaan äkkipysähdys; sähkösokki, rytmin kiihde, mustelma kudoksissa, hiertymät, kipeät niskat ja poskilihakset, seinään hiertyneet suklaatahrat.

Elämäänsä ei voi elää peläten satuttavansa itsensä, ajattelen nostellessani vaatteiden kukat pesukoneeseen häpeämään. Koska silloin elää jonkun muun elämää. Olkoonkin, ettei äiti koskaan saattaisi ymmärtää tätä tässä, tämä taitaa olla ainut vaihtoehto. En osaa elää valmiiksi poliklinikan odotushuoneessa, huutaa puudutuspiikkiä jo ennen kuin mitään on sattunut, katsoa katkerana sivullisena itseni ohi sisään ohjattavia, heitä joilla on raaja katki tai kunnon vekki olkavarressa, verinen pyyhe painettuna kehoa vasten. Ehei. Juoksen, hyppään, pyöräilen, ratsastan paljaalla selällä, putoan tuoleilta ja tikapuilta, unohdan pestä hampaat, vanhenen kuunkierto kuunkierrolta, säikähdän huskynsilmieni ilmettä peilissä ja hiuspinnit niellyttä takkua takaraivolla, kutsun kylään, menen kyläilemään, viritän vesijuoksuvyön tarakalle, nousen kulumaisille puolivarpaille suudellakseni syvemmin, en harkitse. Lapsena kiipeämme muuntajan katolle, hyppäämme sieltä vuoronperään alas, en silloin vielä katkaise mitään.

"Miksi te sellaista teette?" kysyy äiti.

Äiti, tahtoisin silloin sanoa, mutten sano, äiti, mitä muutakaan me tekisimme? Eikö kesä ole sitä varten, että sitä juostaan, laukataan, että loikataan ilmaan pelotta, ja tunnetaan painovoima ja jyskähdetään nivelet kirkaisten kallioon, liu'utaan kalliota alas uimapuvun takamus nypyille hankautuen, revitään märkä uimapuku päältä pois, ei tänne varmaan kukaan eksy, kiivetään alasti mäntyyn ja tuijotetaan merelle puolihullusti vihellellen, kuvitellaan että puhutaan lokkien kieltä koska tullaan niiden varjojen hipomaksi, eikä tulla sisään vaikka sataisi tai tulisi täysikuu? Kesällä ei ole balettitunteja, pianotunteja, ratsastustunteja. Saa tehdä, mitä tahtoo. Vetelehtiminen ei ole viatonta eikä paikallaanolevaa. On kai liikaa toivoa, että äkisti aikuistuisi ja toteaisi, että pitää nukkekotileikistä ja leipomisesta.

Jos siihen ei ole kyennyt ollessa viiden, tai yhdentoista, tai yhdeksäntoista, tai kahdenkymmenenviiden, miten siihen kykenisi äkisti ja täysin valmistautumatta kolmekymmentävuotiaana?

Epätodellisuuden tunteesta

Kun riennän aamupäivällä ulos takaovestani, seisahdun äkisti puolivarpaille nousten, levottomasti tähyävänä. Avainnippu kädessäni, pyöränavain valmiiksi pinsettiotteeseen eroteltuna, ei kilahdakaan. Hengitys pysähtyy, maailma jähmettyy. Ainotar-pyörääni ei näy missään. Silmäni pyyhkivät yli pyörien myräkän takapihalla. Yhteen suuntaan, toiseen suuntaan, poikittain. Punaisia pyöriä, mustia pyöriä, metallinhohtoisia sudenkorentopyöriä. Mutta ei mustaa etukorillista, hameverkollista tuttua hahmoa.

Suonet tykyttävät kämmenpohjissa ja sormissa niissä kohdin, joihin avaimet osuvat. Talon seinä on entistäkin keltaisempi. Näenkö unta vai olenko hereillä? Onko tämä tunne epätodellisuuden vai todellisuuden tunne? Joku on varastanut pyöräni. Sitten kiskaisen ilmaa sisään, pitkään ja syvään, ja valmistaudun miltei huutamaan vastasyntyneen tavoin, parkaisemaan menetystään. Mutta ei, hillitsen itseni kuten kunnon aikuisen tuleekin. Kävelen pyörärivistöä eestaas, tarkastan sisäpihan muutkin pyörärykelmät. Jospa pyörä olisi vain siirretty auton tieltä tai jotain. Mutta pyörä ei ole sisäpihalla.

Retkeilen pihaa edestakaisin, kurkistan roskapönttöihinkin. Se on naurettavaa, koska ei pyörä taitaisi roskikseen kovin helposti mahtua. Veren jyskytyksen kuulee. Hengittelen alakeuhkoihin. Minussa ei ole hitustakaan vihaa eikä surua, ainoastaan tyrmistynyttä epätodellisuuden tunnetta. Ei, tämä ei voi olla mahdollista. Ja silti, onhan minulta viety jo monta pyörää. Tämä on täysin mahdollista. Mutta miksi varas on vienyt pihan ainoan pyörän, jossa on nastarenkaat? Eikö hän tiedä, miten raskas niillä on ajaa? Maanantaina vien pyörän huoltoon ja rengasvaihtoon, on suunnitelma kuulunut. Seisahdun, oivallan: jos olisin jättänyt pyörän korjaajalle keskiviikkona, jolloin kävin kysymässä aikataulua, jättänyt sen hyväksyen sen tosiseikan, ettemme pääsisi sitten Kerubivompatin kanssa liikkumaan pyörillä pääkaupunkia, jos olisin tehnyt niin, pyörää ei olisi viety.

Se olisi ollut turvassa liikkeen sisällä, seisonut odottaen vuoroaan. Nojaan oikealla kädellä seinään, vasen käsi on otsaa vasten, panen äkisti merkille. Uimakassi on jäänyt kokoon lyhistyneenä roskapönttöjen viereen, punaiset sangat kiemurtavat asfaltilla toisiinsa kietoutuneina. Ryhdistäydyn, oikaisen selkäni. Ei, ei ole minun asiani kiukutella. Maailma on tällainen.

Ja sitten tajuan, äkisti, kuinka epätodelliselta koko maailmankaikkeus minusta välillä tuntuu. On aina tuntunut, lapsesta lähtien. Unen ja valveen rajamailla epätodellisuuden tuntu korostuu, mutta se venyy yli päivien kuin maitomainen kalvo, maitolasisilmälasit kirkkaiden linssien sijasta. Entä jos koko valve tuntuu epätodelliselta? Entä jos uni ja valve ja niiden vaihtelu tuntuu epätodelliselta? Miten silloin voisi tietää, miltä todellinen tuntuisi? Voisiko tämä tunne silloin ollakin todellisuuden tunne?

Mutta äkkijärkytyksen hetkellä, kun ei kuitenkaan ole kyse mistään shokkivaarallisesta, epätodellisuuden tunne on voimakkaampi. Ei, kyllä tuo toinen on todellisuutta, ajattelen. Vii on oikeassa, olen elossa, en kuollut. Ennenkaikkea hyvä eläin - huonohko ihminen ja toivoton tapaus naiseksi - ei ole kuollut. Tämä on todellista, tämä on todellisuutta. Todellisuuteen kuuluu vaihtelevan voimakas epätodellisuuden tunne. Istahdan asfaltille, äkkiä ei ole kiire mihinkään. Istahdan roskapönttöjen eteen kassini viereen ja koetan ajatella kirkkaasti ja selkeästi. Jokin tässä hämmentää minua tavattomasti.

Ehdinkö kävellen uimastadionille, vesijuosta ja sitten kävellä sovituksi ajaksi Cafe Esplanadiin näkemään Käymälöitsijän ja Toveri Timon (ja Jarin, mutta sitä en vielä siinä tiedä, sen tiedän vasta tunteja myöhemmin)? Koetan kuvitella kävelytahtiani, ja silloin äkisi tulen ajatelleeksi sitä, kuinka eilen kävelen mäkeä ylös painavaa kissanhiekkapussia raahaten ja sadatellen sitä, etten tullut pyörällä. Ja äkisti tajuan, että minähän menin pyörällä, mutta palasin kävellen. Ponnahdan jaloilleni, juoksen mäkeä alas, kiireemmin kiireemmin. Pyörä seisoo siinä, mihin sen jätinkin, Ympyrätalon kupeessa.

Tuijotan pyörää hetken, sitten purskahdan nauruun. Pyöräillessäni uimastadionille, sotkiessani vedessä heijastuksissa silmiä siristäen, venyttäessäni takareisiäni suihkussa ja antaessani löylyn pehmentää viimeisenkin epätietoisuuden koetan tavoittaa syyn sille, miksi asiat tuntuvat usein epätodellisilta, vaikka tietenkin ainoa järkevä todellisuuden mitta voi olla eletty, koettu maailma (ja toisten elämä, kokema maailma - toiset sisältävät toiset tajuiset olennot, vain ihmisistä ei voi puhua puhuttaessa kokemuksesta).

Myöhemmin kahvilassa haaveksin rintanapista, jossa lukisi: Liha on kivaa. Olen ennen kaikkea hyvä eläin. Tai: Liha on kivaa. Syön kasviksia. Tai: Liha on kivaa. Elävänä. Pidän eniten viimeisestä. Ehkä sen voisi täydentääkin. Liha on kivaa. Etenkin elävänä ja koettuna.

Ja siinä, keskellä Käymälöitsijän pöytäämme raahaamaa korvapuustivuorta, tajuan äkkiä, kuinka epätodellista on juoda toiselta puolen maailmaa tuotua nautintoainetta, kuinka kauas olemme edenneet ajoista, jolloin kolmenkymmenenyhden vanhana oltiin isovanhempia ja lähes hampaattomia, jolloin tavallista kylmempi ja pidempi talvi ei tarkoittanut öljyn hinnan nousua vaan kokonaisten populaatioiden uuvahtamista ja jolloin valta tarkoitti turvaa. Muistan elävästi, millaiseksi kuvittelin humanistiopiskelun opintojen alussa: tällaiseksi. Että istuisi lempikahvilassa ja puhuisi ideaaleista, identiteeteistä, eläimistä ja kaikesta mahdollisesta melko symbolisella ja metaforisella tasolla. Ja hyvänen aika, noita toiveita minulla oli vuonna 1994 ja sitten unohdin ne matkan varrelle. Ja nyt istun tässä ja mäyhdän saman kahvilan korvapuustia kahvin säestämänä ja elän tuota keskustelua. Puhelimeeni piippaa tekstiviesti Kerubivompatilta, joka saapuu kaukaa huonosti kääntyvällä laivalla.

Ja saan juosta laituria, eikö se olekin epätodellista? On monia asioita, joista pidän. Yksi on laituria pitkin juokseminen riemusta sekaisin, toinen on kalliolla vatsallaan makaaminen, mikrofoni veden alta valaiden ääniä saalistaen, kolmas junan hätäjarrusta kiskaiseminen, koska ikkunan takana on appelsiineja elimellisessä puuyhteydessään. Enkä ajattele enkä tahdo ajatella sitä, kuinka mikrofoni voisi posahtaa tuusannuuskaksi nälkäisen kaskelotin suunnatessa siihen jättiläiskalmarinkin tainnuttavan äänipulssin.

Epätodellisuuden tunne ei estä juoksemasta, se ei ole koskaan estänyt yhtään mitään. Ehkä se estää vain enimmän pelon ja toimintakyvyttömyyden. Tyhmä tyttö, sanon itselleni, kuvittelet vain. Liikkeelle! Ja unohdettu ja löydetty pyörä allani laulaa, ja on kesä ja lämmin, eikä mikään voisi minua järkyttää enemmän kuin se seikka, että tämä on todellisuutta, minun osani siitä.