maanantai 31. lokakuuta 2005

Levitän paniikkia

Tietokoneemme lakkaa ymmärtämästä Skypeä ja Mozilla-tuoteperhettä. Se ei soita enää musiikkitiedostoja eikä suostu noutamaan sähköposteja. Mies epäilee, että Windows tuhoaa tahallaan Open Source -ohjelmia, mutta minulla on toinen teoria: olen tartuttanut tietokoneeseen paniikin, jolle ovat ominaisia toteavat päälauseet. Tälle uskomukselle ei ole mitään järjellistä perustelua. En silti usko, että kyse on mistään Microsoftin juonesta, koska IE:kään ei pelitä: se avaa sivut, mutta esimerkiksi Bloggerissa ei ole lainkaan kirjaudu sisään -painiketta. Käyttäjätunnuksen ja salasanan saa kirjoitettua laatikoihin, mutta siihen tyssää.

Lataan koneelle Operan. Toistaiseksi Opera toimii. Ruinaan gmail-tunnuksen. Toistaiseksi se toimii. Operassa en voi enää harrastaa pienennettyjä sulkutekstejä enkä linkkejä, koska niiden painikkeita ei ole. Edes edit html -vaihtoehtoa ei ole. En voi kursivoidakaan. Pahoittelen.

Levitän paniikkia.

Mitä paniikkia, kysyy ystävä. Sitä, joka välkkyy valkoisina pisteinä vesijuostessa Yrjönkadun uimahallissa. Sitä, joka saa meidät toteamaan paikasta ulos tullessamme, että tunnelma oli esiorgiainen. Odotimme pillin vihellystä, huutoa "orgiat" ja kaoottista pakoa uimapuvuissa kylmälle sisäpihalle. Niitä ei tullut. Päätimme jatkaa harrastustamme jatkossa Mäkelänrinteen raikkaan sporttisissa tunnelmissa. Kunhan ehdimme. Menimme syömään malesialaista tofua ja kantonilaista tofua, jaoimme annokset puolet-puolet. Torstaina menemme ulos. Ulos ehtii.

Ylihuomenna on pääsykoe. Ylihuomenna on keskiviikko. Ylihuomenna on psykologinen testi, jossa katsotaan, onko minusta hyödyksi kuntouttajana. Pelkään etukäteen vastausta. Pelkään omaa päätäpahkaisuuttani. Pelkään sitä, etten osaa pelätä. Pelkään sitä, että näen selvästi asioita, joita en nähnyt kaksi viikkoa sitten.

Ystävä alkaa puhua siitä, kuinka ei jaksa uida ja kuinka keuhkoihin sattuu ja verensokeri laskee, puhuu tunteiden kuohumisesta ja pelkää valmistumistaan. Pyytää seurakseen rantapummiksi Havaijille, jossa asuu sukulaisia. "Tietysti tulen", sanon epäröimättä. "Käydään samalla New Yorkissa ja San Fransiscossa." Sitten: "Entä eläimet?" Mietimme. Eläimet. "Jotain on keksittävä." Ja: "Eihän meillä ole rahaa."

Se on totta. "On kurjaa köyhäillä", nurisee Ilves. "Mä olen ajatellut että on hyvä köyhäillä ja olla puolipäivätöissä", vastaan ja sitten alamme nauraa. Olen kuluttanut parikymmentä euroa tuosta noin vain, muutamassa tunnissa: teetä, uiminen, ruokaa, teetä.

"Olisi pitänyt opiskella ravintola-alaa", sanoo Ilves. "Se olisi leppoisaa duunia, perustettais ravintola." Nyökkään. "No voidaanhan me nytkin perustaa kahvila." Ilmeet kirkastuvat, paniikki hälvenee. "Meidän kahvila olisi paras", sanoo Ilves uneksuen. "Hyviä vegaanisia leivonnaisia ja laaja teevalikoima", lisään. Kuvittelemme sisustusta, kumpikin omalla puolellaan pöytää, syömäpuikot ajatuksen voimasta jähmettyen, tofusta tippuu kastiketta riisin valkoiselle. "En mä tiedä", sanon sitten, "tajuutsä meidän pitäis herätä neljältä aamuisin kaulitsemaan voitaikinaa."

Nauramme, taas paniikissa. "Mä en kestä, jos mä en saa töitä niin kun säkään et ole saanut", sanoo Ilves. Nyökkään. Ilveksen äiti on hämmästynyt Ilveksen kertoessa, että miss Vee on filosofiasta valmistuttuaan alkanut päntätä fysioterapian pääsykokeeseen. "Miksi se niin tekee?" on äiti kysynyt, akateemisuudestaan ylpeä kuvaamataidon opettaja. "Se haluaa", on Ilves vastannut. "Miksi se niin haluaa?" on äiti kysynyt. "Se vaan haluaa", kertoo Ilves vastanneensa. Siihen äiti on todennut "Jaa, vai niin."

(Olen ongelmaystävä, koska Ilveksen äiti tenttaa tyttäreltään joka kerta, miten ystävien gradu edistyy vertaillakseen omaa tytärtään muihin, ja minun graduni valmistuminen tietysti oli tässä vertailussa pieni ilkeä äidillinen kiristysruuvi kaikkien valmistumattomien tusinahumanistien joukossa. Mutta ei hätää: Ilves kertoo nauttivansa siitä, että voi tapaukseni avulla osoittaa selvästi ja kirkkaasti, että gradun valmistumisesta murehtiminen on aivan turhaa: meitä ei tarvita työelämään, todellakaan.)

Forumin läpi kävellessäni Diner's Lady -kortin edustaja juoksee minut kiinni ja alkaa esitellä korttiaan. "Olette varmaan töissä?" Pudistan päätäni ystävällisesti hymyillen. "Opiskelette korkeakoulussa?" Pudistan taas päätäni ja katselen uteliaasti, mitä nyt tapahtuu. Myyjän kasvot ovat hämmentyneet: "Mitä te sitten teette?" Katson häntä suoraan silmiin, en häveten enkä ylpeästi ja sanon: "Olen työtön." Myyntipuhe jatkuu hetken kiusallisen hiljaisuuden jälkeen. "No mutta, olen todella pahoillani. Mutta te varmaan olette hakemassa jonnekin opiskelemaan, yliopistolle?" Miten ne näkevät näitä asioita? Näytänkö jotenkin yliopistolliselta? Onko ryhtini tarpeeksi hyvä sinne, entä ovatko hiukset riittävän klassiset? Näkyykö kasvoista, että pään sisällä on muutakin kuin viimeisimmät trendit?

"Minulla on jo sieltä maisterintutkinto." Myyjä jää hetkeksi imeksimään tätä. "Noin nuorena? Ja silti olette työtön?" (Taas luullaan, että olen nuorempi. Kurtistan kulmiani hivenen äkämystyneenä.) Sitten hän sanoo: "Voi, olen niin pahoillani, sehän on aivan kamalaa!" Katson häntä suoraan ja uteliaasti, koetan nähdä, mikä tässä on niin kamalaa. Myyjä punastuu ja kutistuu. Sanon rauhallisesti ja ystävällisesti: "Ei se niin kamalaa ole. Sellaista sattuu." En viitsi mainita fysioterapiasta, koska myyjä tarvitsee mielestäni pahan kerran todellisuusterapiaa. Ajattelen Pagistaania siivoamassa. (Anteeksi, en pysty linkittämään. Kirottu opera.)

Ojentaudun täyteen pituuteeni, hymyilen vielä kerran loistavasti naiselle ja purjehdin rullaportaita alas koppavana kuin Maija Poppanen. Vai niin, miltähän työttömien pitäisi näyttää? Onko niiden käsiin liimattu kaukosäädin? Onko niiden päässä papiljotteja? Onko niiden takki nuhjuinen ja haiseva? Kyyristelevätkö ne häpeissään joutuessaan näytille? Minun tilanteessani ei ole MITÄÄN kamalaa eikä minussa ole taatusti yhtään mitään kamalaa. Niiskautan ja katselen väsyneitä hartioita ympärilläni.

Äkkiä oloni muuttuu surkeaksi ja ajattelen katuen, että myyjäparan on ehkä entistä vaikeampi lähestyä seuraavaa iloisesti ja ryhdikkäästi kävelevää, hymyilevää nuorta naista. Hänen kategorioitaan on tomutettu, menee hetken ennen kuin pöly laskeutuu. Sitten sääli kuihtuu pois ja tilalle valuu raivoa. Hittojako minä nyt muita säälimään, omiakin kategorioitani rikotaan jatkuvasti ja siitä on opittava iloitsemaan, se on todellisuuden tuntemaan oppimista. Olenko pyytänyt sääliä ja kauhistelua? En. Kuljen täysin tyytyväisenä, kylläisenä ja liikutettuna kultakuoriaista muistuttavissa vihreissä kengissäni ja sitten joku myyntityötä tekevä tyyppi, joka on vangittu jakkupuvussa Forumin tasanteelle, alkaa sääliä minua.

Ajan kotiin, koetan tasaantua. Ylihuomenna, ylihuomenna. Luen vihosta referoimaani. Käsiala on epäselvää. Pitäkää peukkuja. Haluaisin sinne, ihanvarmasti.

Levitän paniikin kotona koiriin, ja Mobutu näykkäisee minua syyttä suotta poskesta kumartuessani suukottamaan sen vanhoja, innokkaita kasvoja.

sunnuntai 30. lokakuuta 2005

Piilokoju

Käyn kirjamessuilla ja hämmennyn: en löydä mistään blogistanin pöytää.

Ei kaukaa

On pitkä aika siitä, kun olemme käyneet konsertissa, kirjoittaa Kissa. Se on totta. Olen unohtanut mitä on hukkua musiikkiin, tulla sen puhdistamaksi, mitä on seistä hämärässä huoneessa silmät ummessa, keskiviivansa molemmin puolin läikehtien, antaa kuvien tulla ja samalla tietää, että ympärillä on toisia ihmisiä, joiden kehoissa muodostuu niinikään kuvia. (Kuvat voivat olla paitsi visuaalisia, myös kosketus-, liike- ja lämpöaistillisia.)

Kun väliajalla valot syttyvät, ihmiset näyttävät alastomilta. Kissa lähtee miestenhuoneeseen, jään Kulttuuritalon saliin seisomaan yksin. Katselen ihmisiä tarkkaan, heidän ilmeikkäitä nisäkkäänkasvojaan. Katselen niin tarkasti, että unohdan, että minutkin voidaan nähdä. Olen harjoitellut näkymätöntä tarkkailemista vuosikaudet, se lipsahtaa helposti päälle. Ihmiset punastuvat, kun valot sytytetään. Mitä unia he ovat kuvitelleet?

Sitten valot sammutetaan taas, enkä voi olla ajattelematta Pennebakerin viittaamaa koetulosta ihmisten erilaisesta käytöksestä valoisissa ja hämärissä tiloissa. Hämärissä tiloissa toisilleen vieraat collegeopiskelijat pitävät toisiaan miellyttävämpinä eivätkä koe stressiä samalla tavoin kuin valoisissa tiloissa, joissa tietävät toisten näkevän omat ilmeensä, eleensä ja kehonasentonsa. Pimeässä ei tarvitse ajatella sitä, ja kun ei keskity siihen, miltä itse vaikuttaa, toiset alkavat vaikuttaa vähemmän pelottavilta.

Musiikki tärisee rintakehässä ja lantion maljassa. Suljen silmät ja näen lissabonlaisen puiston, aution jättömaan rannan, tunnen kyyhkysten istuvan hartioilleni ja käsivarsilleni ja nokkivan jyviä kämmenpohjastani, tunnen hevosen lämpimän satulattoman selän taas kerran istuinluideni alla, tuulen heittävän lunta kasvoille valkeaksi muurautuneessa maisemassa, metsässä soivat jäätyneet linnut, hevoshaan tuoksun polun vieressä, kirkon holvien hämärästä esiin piirtyvän ruusuikkunan, istumisen ruotsalaisessa pikajunassa kohti Tukholmaa, juoksemisen kaislikossa ja sen kevätmudan hajussa jo kuolleen koirani, ensimmäisen koirani kanssa. Tunnen kuinka kehäkukan itsekylväytyneet taimet nousevat mullasta, kuinka keväisin lumen alta paljastuvat irtolehdet ovat enää rapautunutta pergamenttia, kuinka rakupoltossa sushialusta rasahtaa rikki pihtien otteessa lämpöshokin vaikutuksesta, tunnen lämpöshokin herkissä kämmenpohjissa pihtien ja paksujen rukkasten läpi.

Kissa keinuu omassa unessaan takanani, kämmenet lonkkieni päällä. Hän on niin pitkä, että hänen hengityksensä putoaa väliin niskaan, väliin kaulalle, väliin ohimoille ja otsalle. Jos hiukseni olisivat auki, suojaava teltta, en tuntisi sitä.

Kaikki musiikki loppuu joskus, nytkin. Valot syttyvät, esiintyjät kumartavat, me hurraamme ja taputamme ja valumme sitten naulakoille. Saamme takkimme heti, koska olen ollut naulakossa töissä ja tiedän, miten asettua takkijonoon. (Tunge sen viereen, jolta näet juuri otettavan lapun. Kun narikkatyttö tuo takkia tälle ihmiselle, näet hänen katseensa pyyhkivän kysyen odottajien kasvoja. Hän ei voi muistaa, kelle takkia tuo, sillä ihmisiä on illassa sadoittain. Hymyile loistavasti ja odottaen, kun hän kohtaa katseesi ja näyttää helpottuneelta. Hän tulee kohti, viereinen ihminen ojentaa käden, ottaa takkinsa. Sinä ojennat oman lappusi. Hän ei voi olla ottamatta sitä, sinä olet jo tuttu hymyiltyäsi niin, teidän välillänne on jo yhteys. Minä tiedän, olin monta vuotta narikassa töissä. Tämän minä osaan. Sen sijaan baaritiskiltä en koskaan onnistu tilaamaan juotavaa, toisin kuin siskoni.)

Aamulla koetan puhua musiikista, kysellä, mitä Kissa näkee siinä. Hän vastaa puoliunisena, että kirjamessuilla oli sanottu, että musiikista puhuminen on vähän kuin arkkitehtuurin tanssiminen. "No, eikö sinun mielestäsi sitten arkkitehtuuria voi tanssia?" tivaan täysin hereillä. Kissa tahtoo nukkua. Vien koirat ulos, en osaa nukkua.

Tajuan äkkiä, että olen ollut suunnattoman itsekäs ja sokea hirviö jo useamman vuoden ajan. Olen katsellut Kissan kiipeämistä statustikkailla ja filosofiassa ja kuvitellut, että itse olen koko ajan seissyt nurmikolla kurottelematta tähtiin, muuttuen sen mukaan miten maisema ympärilläni muuttuu, ollut nimetön ja nimeämätön osa maisemaa, sen detalji, ei muuta. Ja kuitenkin, olen etäännyttänyt itseni jonnekin kauas ja korkealle, mutta en selkeitä ulkoa-annettuja tikkaita pitkin, vaan omiin sanallistamattomiin tuntemuksiini ripustautuen. Olen tarkastellut niitä ja nähnyt vaivaa sanallistaakseni ne, tuodakseni ne käsiteltäviksi ja jaettaviksi.

En ole liiemmin pohtinut, kenen kanssa niitä olen jakamassa. En ole pohtinut, ymmärtääkö kukaan, mitä tarkoittaa "ei kaukaa". Olen lukenut erilaisia tekstejä, ja muuttunut osaksi niitä, ja ne jotka eivät ole lukeneet noita tekstejä eivät enää ymmärrä, mitä yritän sanoa. ("Kun uneni oli lähellä kuuta, sen viitan valkoiset laskokset täytti keltainen valo. Sen jalkojen anturat tulivat punaisiksi. Sen tukan täyttivät siniset kiteet tähdistä, ei kaukaa." Stevensiä, tietysti. Se taitaa olla ainoaa, mitä osaan ulkoa joidenkin omien idiosynkratioideni lisäksi.) Olen ajatellut saavani otteen siitä, mitä tunnen ja mitä en voi vielä käsittää, mutta mikä muuttuu käsitettäväksi sanallistaessa. En pilkkaa tästä itseäni liian ankarasti - näin ovat ajatelleet muutkin, myös jotkut psyykeä tieteellisessä mielessä empiirisesti tutkineet ihmiset. Mutta olisi pitänyt muistaa etukäteen, että mikään tekniikka ei ole yksinomaan myönteinen. Maailma ei ole sillä tavoin yksinkertainen, että jonkin asian, sinänsä hyvänkin, intensiivinen tekeminen olisi hyväksi suurissa määrin.

Olen sanallistanut vaikeasti sanallistettavaa, tai jos niin halutaan sanoa, tanssinut arkkitehtuuria. Miten luulette ihmisten reagoivan, kun joku tanssii arkkitehtuuria? "Mitä tuo on?" ne kysyvät. Miten luulette ihmisten reagoivan, kun heille vastataan: "Arkkitehtuuria"? Ei jazzia, steppiä, balettia eikä salsaa, ei edes useimmille täysin mielettömältä näyttävää nykytanssia, vaan hitto soikoon arkkitehtuuria. No niin, sitten joku kysyy, miltä tuntui siinä ja siinä tilanteessa, ja mitä siihen vastaan. Jotain samantyyppistä kuin vastata tanssivansa arkkitehtuuria.

Minusta tuntui, että. Minusta tuntui siltä kuin. Aivan kuin. Olen jokseenkin varma, että. Siellä oli sellainen.

Olen lukenut tekstiä, jossa puhutaan kuvaamisen vaikeudesta ja siitä, kuinka kuvaaminen vaatii aikaa. Olen lukenut tekstiä, jossa sanotaan, että tunteet ovat yhtä tiedettyjä kuin muutkin havainnot. Olen lukenut tekstiä, jossa todetaan, että vain niillä asioilla, jotka voimme edes hypoteettisesti jakaa toisten kanssa, on merkitys. Olen lukenut tekstiä, jonka mukaan tunteet kehittyvät täyteen mittaansa vain silloin kun niitä ei pureta saman tien toimintaan. Ja että ilmaisun tarve syntyy vain silloin, kun jotain asiaa ei voi jakaa tuosta noin vain, vaan asia on ensin jäsennettävä johonkin jaettavaan muotoon, ettei se jäisi samanlaiseksi kuin kuvat ihmisten mielessä, kun he kuuntelevat musiikkia hämärässä huoneessa, kukin omassa aivoaltaassaan eli kehossaan, hetkeksi hämärän takia itsekritiikkinsä unohtaen.

Olen lukenut tekstiä joka toteaa ohimennen, että saattaa mennä vuosikymmeniä ennen kuin jokin kokemus onnistutaan sanallistamaan siten ettei se enää häiritse pään asentoa. Ja että sanallistamattoman vahinkoja ei voi ennaltaehkäistä eikä korjata, koska sanallistamatonta ei huomata ja sen seuraukset jäävät mystisiksi pään asennon outouksiksi ja kyvyttömyyksiksi tehdä sitä tai tätä.

En ole tarkasti ottaen uskonut aivan kaikkea lukemaani, mutta olen tunnistanut jotkut ajatuksista merkittäviksi omassa kamppailussani muodostaa ja tarkkailla merkityksiä, elää läpi ristiriitoja ja pökerryttävää iloa. En ole kantanut muistivihkoa mukanani, koska tuntemukset kiusaavat minua kaiken aikaa. Jos minulla olisi muistivihko, en tekisi muuta kuin kirjoittaisin. Olisin vieläkin kauempana kuin nyt.

(Äh, tämä menee pitkälliseksi. Helpompaa on kuunnella David Bowien "Space Oddity". Kuten tavallista, en kuule sitä huumekokemuksen kuvauksena kuten suuri osa tuttavistani, vaan jälleen kerran aivan normaalin ei kaukaa -tunnekokemuksen kuvaukseksi. Hypätkää loppu yli, jos ette ole jo lopettaneet lukemista ja olette valmiiksi pitkästyneet. Ihan totta, minua hämmentävät suuresti kommentit, joissa valitetaan ajatusteni pitkäpiimäisyyttä. Ei teitä mikään pakota lukemaan, jos ette halua. Ja jos haluatte, älkää valittako.)


Olen lukenut tekstiä, jossa sanotaan, että liiallinen olemisen makustelu jähmettää kokemuksen mahdollisuudet kehittyä tyydyttäväksi samalla tavoin kuin pelkkä reflektoimaton toheltaminenkin. Olen kuvitellut olevani turvassa, koska teen monia asioita, jotka ilahduttavat syvästi ja joskus repivästikin. Äkkiä ymmärrän, että mitään turvallista paikkaa tai tapaa ei olekaan. Sanat, jotka ovat joskus auttaneet ymmärtämään paremmin jotain tilannetta ja siihen reagoimista, ovat alkaneet dominoida ja tanssittaa. Totean pahastuen tajuavani hetkellisesti sen lacanlaisen väitteen, jolle enimmäkseen hymyilen neutraalisti: että kieli puhuu siinä missä puhujakin, että kieli käyttää puhujaansa. Ja silti, eivätkö Whorf ja Sapirkin sano sinne päin, joskin toisessa kontekstissa? Että valitessani jollekin epämääräiselle, alati muuttuvalle ja voimakkaalle kehontilalle tilanteessa jonkun metaforan (eivätkö tunteiden nimet ja kuvaukset ole aina metaforia, eivätkö kaikki sanat ole aina metaforia?) valitsen paitsi hyvin sopivat konnotaatiot, myös saan kaupan päälle ne, jotka haraavat omaan suuntaansa ja vääristävät kokemusta arvaamattomin assosiaatioin.

En pidä erityisemmin tuntemuksieni aukikirjoittamisesta. Joskus on silti otettava itsensä kiinni ja pakottauduttava kirjoittamaan. Haluaisin mieluummin olla detalji maisemassa, nimetön ja nimeämätön yksityiskohta, yhtä ympäröivän kanssa niin saumattomasti, etten tarvitsisi tunteita, jotka kertovat ristiriidasta jalkojen ja ruohon välillä. Olen kiivennyt nukkumaan villiviineihin unohtaen monta asiaa villiviinien ominaisuuksista. Olen kuvitellut, että jäsentämällä, mitä tunnen, tunnettu jäsentyy. En ole muistanut kuvitella, että keskittyessäni jäsentämään, mitä tunnen, keskityn samalla siihen, mitä tunnen.

Haluaisin olla ajattelematta kieltä. Haluaisin olla ajattelematta, oikeastaan. Haluaisin kulkea kadulla ja tuntea sellaista, mitä kuvittelen muiden tuntevan. Ajatella, mitä syödä, esimerkiksi, tai kuten Epikuros neuvoo, ensin kenen kanssa syödä. Eikä niin, että "syöminen" tulvauttaa mieleen sellaisen kuvatulvan, joka aivan ehdottomasti vaatii jäsentämisen. Etten ajattelisi, että ruoka muuttuu minuksi, että tämä on tarvetyydytyksen esteetön muoto ja niin edelleen. Haluaisin harjata hiuksistani kaikki siniset kiteet.

Ja silti, emmehän me niin kaukana ole, vaikka metaforamme ovatkin erilaisia. Kissa sanoo minua kerran hylkeeksi, ja kun emme silloin vielä tunne hyvin, on yö ja menemme uimaan Arabianrantaan, silloin siellä ei ole vielä siltaa eikä taloja, ja ajattelen, että hylkeys on sileää rasvakerrosta, kalanhajua ja oppivaisuutta: hylkeet oppivat pyörittämään kirjavaa rantapalloa nenän päällä sirkuksessa, jos niille vain taataan runsaasti silakkaa, jonka ällöttävä kuolleenhaju tuntuu katsomossa saakka. Vasta vuosia myöhemmin kysyn hylkeydestä ja kuulen sen olevan epäröimättömyyttä menemisessä pimeään, kylmään veteen, vieraaseen rantaan jossa mudan seassa on teräväreunaista sepeliä.

Mitä jos sanoisin, että olen hylje, joka tanssii arkkitehtuuria?

Aikani tivattuani Kissa vastaa puoliunisena, että hänestä Sigur Rosin musiikki on siluettimaista. En minäkään sitä ymmärrä, vaan puhun päälle, itsepäisesti ja häpeämättä, kuinka se on kehomusiikkia, musiikkia musiikin vaikutelmista, musiikkia musiikin tuntemisesta ja siinä ajelehtimisesta, unimusiikkia, kuvittelumusiikkia, talvitalismaanimusiikkia/lumisademusiikkia, metsäpolkumusiikkia. Musiikkia siitä, kuinka hämärissä huoneissa tuskin huomattavasti heijaavat ihmiskehot kukkivat jokainen omaa maisemaansa. Se on musiikkia, jonka tahtiin voi tanssia vain arkkitehtuuria.

lauantai 29. lokakuuta 2005

Valkosipulinkynnenpiilotusleikki

Tänään on hieno päivä, kuulas ja kirkas. Tuulee juuri sopivasti, lehdet rapeltavat asfaltilla, harmaanruskeat monikulmaiset litteät hiiret. Maa on taas sula, tumma ja tuoksuva. Voi ottaa pyörän, ja öljykangastakin ja kumisaappaat, punaisen virkatun baskerin ja keltaiset lapaset ja ajaa lujaa lujempaa Annalaan. Voi työntää talikon maahan, kaivaa ylös viimeiset palsternakat ja katsella silmäkulmastaan, kuinka urosfasaani koettaa liikkua huomaamatta vattupensaan suojiin. Se juoksee hermostuneesti pienen matkan, pysähtyy, sen oranssi silmä kääntyilee. Jähmetyn. Se jähmettyy. Kun alan varoen työntää teriä maahan, fasaanikukkokin lähtee liikkeelle, katoaa pensaan rankaan.

Väännän piparmintun mehevää, valkeaa juurimattoa maasta. Komposti on muheva, sivuilta raudoitettu vuori. Kädet eivät kastu, kun ohuiden hanskojen päälle vetää keltaiset kumikäsineet. Maassa on suuria lieroja, kylläisiä ja lauantainpönkeitä. Niiden tunnelit ovat suuret kuin lyijykynällä pistellyt. Hymyilen lieroille ja niiden työlle, käännän ja käännän. Vähitellen jalkojen lievä kalseus sulaa, työnnän oikean kumisaappaan kärjen möyheään multaan ja vasemmalla jalalla eteenpäin hyppien auraan varvasurat. Koetan muistaa samalla rintakehän pehmeyden ja vyötärön pidon - kaikki liikkuminen voi olla tanssia.

Taivas on huikaisevan sininen, puidenlatvat enimmäkseen lehdettömät. Mutta on kirkasta ja lämmintä, kuin kevät. Vain linnut eivät laula, keväällä ne ovat aina äänessä. Vain fasaanikukko, ja autio pelto, ja metsänreunan ruskea tiheys. Pussissa ovat kynnet, kesänpulleat ja kärjistään aavistuksen verran punervat. Otan kunkin kynnen yksitellen, autistin tarkkuudella, ja painan sen kanta edellä multaan. Hymyilen kynsille rohkaisevasti. Talvi on pitkä, talvi on kylmä, te nukutte mullan alla, mutta varmasti tulee kevät, satakieli laulaa, te nostatte vihreitä päitänne uteliaasti aurinkoon ettekä enää jaksa odottaa.

Peittelen kynnet murealla, möyheällä maalla. En vain lapa multaa päälle, vaan murennan sen kädessä. Tahdon haistella maan läpi, tuon ihmeellisen prosessin, joka tekee kuivista varsista ja ruohosilpusta ensin lihavia lieroja ja sitten nilkanpaksuisia palsternakkoja ja kahden nyrkin kokoisia talvivalkosipuleita. Fasaanikukko häilyy toisen palstan rajalla, liikehtii levottomasti vastavalossa.

Mieleeni rävähtää pyytämättä mutta mieluisasti Wallace Stevensin säe kyntöpyhästä. Hymyilen maalle arkaaisesti ja kyykistyn sen ääreen, tarkkailen mururakennetta ja fasaanikukon edesottamuksia. Keväällä, sinä veijari, ajattelen sitä päin, keväällä sinä hyökkäät taas herneideni kimppuun ja kiskot ne ylös, eikö vaan. Vaikka eiväthän ne sillä tavalla minun herneitäni olekaan, onhan tämä sinunkin kotisi. Fasaani tepastelee, tonkii pensaikossa. Sinä ja sinun vaimosi ja lapsesi, sinun hieman hupsu vaimosi joka osaa laskea vain neljään ja onni olkoon myötä niillä lopuilla poikasilla, joita äiti ei pysähdy odottamaan vaan kiirehtii poutatöihinsä ranevskajamaisesti keikkuen.

Nousen seisomaan, siristelen silmiäni valon ehdottomuudessa ja mittailen ylösalaisin käännettyä maata. Lasken kuukaudet. Marras, joulu, tammi, helmi, maalis - viisi kuukautta kestettävä kylmän ylivaltaa, ennen kuin uteliaat tunnustelijat nousevat piiloistaan. Viisi kuukautta ilman kuopsuttelua, tepastelua ja tonkimista. Koetan painaa mieleeni penkit, joihin kynnet piilotan.

Se on turha yritys joka ikinen vuosi. Keväällä on vain odotettava, käytävä tarkastelemassa ja haistelemassa ja ihmettelemässä, mistä kohden maa työntyy syrjään uuden kesän noustessa, haroessa perustaansa ja kurkottaessa kohti pilviä, jotka liennyttävät sen janon. Pilviä, joita suuri osa kaupunkilaisista vilkuilee pahastuen niiden läsnäolosta. Keväällä jokainen penkki on musta ja painunut, vetinen ja anonyymi. Mutta kahdesta niistä, sen lupaan muistaa, kahdesta niistä nousee vaaleanvihreää, päättäväistä ja väkevää joukkoa.

Lastaan pyöränkoriin viimeiset parsakaalit, nipun komatsunaa ja piparminttuun piiloutuneen talvikurpitsan. Painan tahallani mielestäni muiston viime syksyn kynnenpiilotusleikistä. On vain tämä pelto, ja aurinko, ja pyörä. Kun käännyn vilkaisemaan taakseni, fasaanikukko on kadonnut. Linnut eivät laula, hevoset eivät ole haassa. Mutta aurinko paistaa, pyöränrattaat liikkuvat sujuvasti, ei ole kylmä eikä märkä, enkä enää muista, mihin kahteen penkkiin tuossa mustassa maassa hautasin valkosipulinkynnet. Maa lepää suljettuna, ylösalaisin.

perjantai 28. lokakuuta 2005

Platonin marginaalissa

Platonista se tietysti alkaa, kuinka muutenkaan. Pidoista, Sokrateen välittämästä Diotiman puheesta: "Mutta vaikka näin sanotaan, ihminen ei koskaan ole sama, vaan hänessä tapahtuu koko ajan uusiutumista ja kuolemista, hiuksissa, lihassa, luissa ja veressä ja koko ruumiissa. Sama mikä koskee ruumista, koskee myös sielua. Yhdelläkään ihmisellä eivät tavat, luonteenpiirteet, mielipiteet, halut, ilot, surut ja pelot säily samoina, vaan koko ajan syntyy uutta ja häviää vanhaa." (207d-e)

Mielipiteeni, haluni, iloni, suruni ja pelkoni vaihtuvat niin nopeasti, että hahmotan tavallista paremmin, kuinka suhteellisen pysyvät tavat ja luonteenpiirteet piirtyvät esiin vaikuttaen yhtä pysyviltä kuin hiukset. Hiukset, tuo viehättävä laahus kuollutta ainetta, joka ei koskaan jäsenny kauniisti. Ne on letitetty ja pompuloitu punervaksi palmikoksi. Ja kuinka helppoa onkaan ottaa sakset ja tunkea palmikko niiden terien väliin. Ei, mieluummin mielipiteet, sentään. On helpompaa järjestää uskomuksiaan kuin hankkia lyhyttukkaisten naisten univormuja.

Kotona kaikki näyttää erilaiselta. Sotkuiselta, unohdetulta. En silti ryhdy siivoamaan, vaan alan referoida pääsykoekirjaa välittömästi kulhollinen höyryävää teetä vierelläni. Teksti ei maistu miltään, kirjoitan lauseita vihkoon ja tarkastelen käsialaani ulkokohtaisesti, kiinnostumatta. "Terveyden kannalta vahingollisia näyttävät olevan mm. tapahtumat, jotka jäsentyvät oman hallinnan ulkopuolelle ja ovat omien tavoitteiden tai arvoasetelmien vastaisia. Samat tapahtumat, jotka toinen kokee uhkaaviksi ja yksipuolisen stressaaviksi, voi toinen kokea henkilökohtaiseksi haasteeksi, mikäli hänen psyykkiset ja sosiaaliset resurssinsa ovat niiden käsittelyyn soveltuvammat." Kissa saapuu kirjamessuilta, lupaa ilmaispassin sunnuntaiksi. Mutta ei halua tulla kanssani. Nyökkään vaisusti. En osaa toistaiseksi kuvitella itseäni tungokseen, en huomiseen Sigur Rosin konserttiin enkä sunnuntain kirjamessuille.

Jos ystävälläni Laulalla onkin pehmeät kuoret, minulla ei ole kuorta lainkaan. Olen harrastanut monta vuotta ajattelua, että ihmisen raja ei mene ihon kohdalla, ei ruumiinaukkojen limakalvoilla eikä edes vaatteiden ja kenkien pinnassa. Tajuan varoittamatta ja epämiellyttävästi, kuinka totuudenmukainen tuo ajatus on. Asiat pyyhkivät lävitseni, ja äkkiä tahtoisin, että voisin kuvitella jotkut rajat, pysyvät ja uskottavat. Voisin vahvistaa noita rajoja kyltein ja ilmeettömin valvontakameroin. Kirjoittaa kyltteihin "Olen" ja "Uskon että".

Ehei, en hahmota mitään sellaista, johon viitata. Olen kiskaissut maton maailman alta ja maailma vierii kaoottisesti. Kuvittelen olevani riittävän vahva kiskomaan maton maailman alta. Maton kiskominen pöydänkin alta on vaikeaa. Nauramme Ilveksen kanssa porealtaassa, mitä muuta voi tehdä kuin nauraa ja käyttäytyä normaalisti, jatkaa eteenpäin. Askarrella ajatuksia, leikata ja liimata, sommitella pää kallellaan ja tulla poreiden heittämäksi.

Referoin eteenpäin, sivu sivulta. Haemme kankeat talvivaatteet kellarista, nostan koipallojen hajuiset villapaidat tuulettumaan. Laskostan kevyet, taipuisat ja värikkäät kesävaatteet piiloon. On vaikeaa uskoa, että kesään on niin kauan aikaa. Metsä on edelleen kaunis, mutta kaupunki on kurja ja tuiskuinen.

"Kyllä mä voin lähteä sun kanssa joku päivä ulos", lupaa kultainen Ilves sanoessani, kuinka yksinäinen olen. Pohjattoman yksinäinen. Nyökkään. Ilveksen kerrottua paniikkihäiriöstään olen alkanut ajatella, että paniikkihäiriö on sympaattisten ihmisten oire. Ulos. Sana kimmeltää ja tuikkii. Viimeisestä ulkoilusta onkin jo aikaa. Kunhan pääsen ulos. Kunhan pääsykoe on ohi, kunhan teen rajauksen, yläluomelle koko matka mustalla kynällä, alaluomelle vain puoliksi. Ulos. Ulkona ei ole lunta maassa, ulkona on lämmintä ja savuista ja kirkasta, ulkona tungeksii ihmisiä mutta silloin ne eivät pelota koska eiväthän ne ole yksilöitä vaan kulisseja. Ulkona on musiikki, jonka tahtiin voi keinua ja lohduttaa siten itseään hereilläolosta. Voi olla kulissi, iloisen näköinen kulissi.

Ehkä jo torstaina, ehkä jo perjantaina. Sinne on vain vähän yli viikko. Tahdon nauraa ja hyppiä ja hikoilla, huutaa musiikin yli ja olla holtiton kaiken prudentiaalisen pääsykokeeseen lukemisen jälkeen. Helvetin kuntoutuslait. Tahdon luita ja nikamia, en lakipykäliä. Samalla muistan toisen kohdan Platonista, ruukuista, joiden pohjat vuotavat.

Kuinka saatoin kuvitella monta vuotta, että olio, jolla ei ole rajaa ja joka ei ehkä sellaista edes halua, pystyisi säilömään sisäänsä jotain arvokasta?

Olen kirjoittanut Platonini marginaaliin, teokset kolme, pehmeäkantinen, "seitsemän vuotta". Sotken kirjojani merkinnöin, joita en yleensä jälkeenpäin ymmärrä itsekään, mutta tämän merkinnän historian muistan, koska olen sanonut sen ääneenkin suurelle joukolle, tuota marginaliaa katsoen. Joskus olen istunut keittiönpöydän ääressä kodissa, jota ei enää ole, ja lukenut lehdestä, että solumme uusiutuvat seitsemässä vuodessa ihan joitain muutamia, joita en osaa yksilöidä, lukuunottamatta. Hermosoluja? Seitsemän vuotta, ja olen toista materiaa. Todella, olen joskus lukenut lehteä, asunut kodissa johon tulee lehti. En muista, mitä olen silloin ajatellut lehden ääressä, olenko heti vakuuttunut siitä, että tämän kirjoitan vielä jonkin kirjan marginaaliin.

Materiassa muutos tapahtuu hitaasti, turvallisesti. Se, että verisolu korvautuu, ei tunnu erityisesti miltään.

torstai 27. lokakuuta 2005

Hysteerinen päivä

Ei nyt, voi ei nyt, ajattelen suihkussa juostuani ensin altaassa puolitoista tuntia tarkkaillen huvittuneena urheiluopiston poikia, jotka koettavat tehdä vaikutuksen altaan reunassa vuoroaan odottaviin urheilijatyttöihin. Pahoinvointi sulkee sisäänsä, ajaa hien pintaan, näen hämärästi, tajuan mennä kyykkyyn, painaa pään alas. Yleisissä tiloissa kun olen, pian tulee joku kysymään, onko kaikki hyvin. On omituista kyhjöttää alasti lattianrajassa suihkun hakatessa selkää, hiukset shampoosta liukkaina ja enkelinpasuunalta tuoksuvina. Vastaan jaloille epäselvästi: "Mua vaan vähän huimaa. Kyllä tää tästä."

Ponnistaudun seisomaan. Kirottu shampoo ei halua tulla tukasta pois. Pidän saippuatelineestä kiinni, koetan ajatella selviytymistä. Olisi pitänyt syödä aamiainen. Myöhäistä. Kokoan itseni ja tavarani, shampoon, pyyhkeen ja uimapuvun, ja horjun pukuhuoneeseen kaapille 135. Istun kaapin eteen, painan kädet silmille. Keskityn hengittämiseen. Sisään suoraan alakylkiin ja alaselkään, ulos navan painuessa selkärankaa päin. Keskityn. Paha olo liukuu pois, nostan pääni ja katson ympärilleni. Lastentarhalapset vertailevat uimapukujaan pelleillen.

Kotimatkaa silaa asfaltin musta jää. Aurinko, lumiset nurmikot. Ajattelen kokonaisasentoani, rintalastan kärkeä ja lonkkien kulmaa, ja samalla kävelen. Kotona syön soijajugurtista puolet ja puhun miehen kanssa. Mies sanoo olevansa uuden työnsä rahoittajamiehen kanssa pederastiasuhteessa. Nauramme ilkikurisesti. Voi mennä myöhään taas. Miehillä menee myöhään. Haluaisin sanoa, että katso nyt kenen kanssa moiseen suhteeseen menet, mutta raha on tiukassa. Jos joku antaa rahaa vastavalmistuneelle humanistille kiinnostavaan projektiin, tiedämme toki, mitä humanisti tekee. Tarvittavan.

Lähden uudelleen, lypsän teekannuuni kahvan kahden millin rakusavesta. Unohdan taas viedä opettajalle lehden, jonka jutussa hän esiintyy sellaisena kun hänet näen. Muistan lehden joka kerran vasta luokkaan astuessani. En halua kertoa, haluan vain antaa lehden, sanoa: "Katso!" Naiset pöydän ympärillä puhuvat viisikymmentäluvun muodista ja Sauli Niinistöstä. Valittavat, kun naiset eivät pärjää politiikassa ja sanovat heti perään, etteivät itse ole koskaan äänestäneet naista eivätkä aio tästä eteenkäänpäin.

Koetan miettiä tarkasti kahvapalan kokoa: jos savea on kädessä liikaa, käsi väsyy, jos liian vähän, kahvan aihio katkeaa helposti. "Ota sen kokoinen, että sitä on mukava lypsää", neuvoo opettaja. Otan savea ja veivaan sen pötköksi ja lätkyttelen sitä pöytää vasten. No, nyt tuntuu mukavalta. Nostan pötkön käteeni ja huomaan huvituksekseni sen olevan summittaisesti peniksen kokoinen ja muotoinen. Tirskun itsekseni enkä suostu sanomaan tädeille, mikä minua naurattaa. Tädit jatkavat juttujaan, nyt Saariselästä. "Tiedättekö, mikä on Suomen pienin yhdistys?" arvuuttaa viisikymppinen Diiva. Kumartuu eteenpäin, kuiskaa kuuluvasti: "Saariselän saamattomat!" Toinen täti ymmärtää väärin: "Eikö niistä miehistä siellä sitten ole tanssittajiksi?" Diiva on tukehtua sylkeensä räkättäessään kysymykselle.

On ikävä Teetä, hänen kanssaan jutellessa keramiikkatunnit sujuvat inhimillisemmin. Usein nauramme vedet silmissä, välillä melkein itkemme. Nyt Tee on poissa. Lypsän savipenistä, kunnes siitä tulee peukalon ja etusormen liu'utuksesta siveän kahvamainen, kapea ja kantikas. Taivutan kahvan haluamalleni kaarelle kuivumaan. Sen jähmetyttyä liitän sen kannun kylkeen.

Kävellessäni pois alan taas nauraa ääneen, nyt kadulla. Kurvissa siitä ei kyllä olen paljon haittaa. Muistan sen kerran, kun rakukurssilla oli nainen, joka muovaili savesta falloksia, joiden terska oli pieni suu, josta tuli kieli, joka kurkotteli kiveksiä. Fallokset olivat ikään kuin kiertyneet keriksi lipomaan kiveksiään. Ei se vielä mitään, mutta naisen vanha, kiltinnäköinen äiti tuli auttamaan tytärtään rakupoltossa ja pesi falloksia huolellisesti ja omistautuneesti saavissa pelkistyksen jälkeen. Koska rakupoltto tehdään Itäkeskuksessa ulkosalla, heti väliaikaisen aidan takana seisoo runsas joukko katsojia. Lapsia pyhäkoulusta hakevat muslimiseurakunnan jäsenet kurkottelevat nähdäkseen, mitä vanha nainen pesee. Nainen nostaa falloksen hymyillen ja ylpeänä heidän ihasteltavakseen. Muslimit kavahtavat taaksepäin järkyttyneen näköisenä, joku peittää lapsen silmät. Yksi ei heti tajua, mikä naisen kädessä on.

"Mikä se---"
"Tyttäreni teki tämän. Eikö ole taiteellinen?"

En osaa lakata nauramasta. Silloinkin, kun saan hihityksen teljettyä suuni sisään, hymykuopat ovat ratketa. Ihmiset vilkaisevat hämmästyneenä odottaessamme dösiksellä. Palelee, farkkutakki alkaa olla kylmä. Muut ovat väsyneenharmaita, liikuttamattomia, muistottomia. Nauru kiertelee rintakehässä pieninä väristyksinä. Koetan katsoa taivasta, julkisivuja, sporakiskoja. "Eikö ole taiteellinen?" kysyy vanha nainen silmät tuikkien uudelleen ja uudelleen. Ja hidas tajuamisen ilme kasvoilla, epävarmuus, inho.

Toivotonta, toivotonta. Hihitän matkan kotiin.

Arvelen, että tänään on taas vaikea nukahtaa. Entä jos juoksisi vedessä toiset puolitoista tuntia illansuussa? Mutta olemme aamulla menossa Ilveksen kanssa halliin, enkä voi vain juosta vedessä pitääkseni itseni rauhallisena. Päädyn tanssimaan itsekseni, soft shoeta vanhaan jazziin, ilman kenkiä. Nauran ja tanssin ennen kuin istun alas. Jos olenkin ollut kaksi päivää surkeana kun en liikkunut, ehkä tämä on jokin kehonsisäinen korjaava tasapainoliike, joka tasapainoliikkeiden tapaan viskaa hieman liikaa toiseen suuntaan? Jännittää, miltä huomenna tuntuu. Jos suuntaus jatkuu, kiipeilen lauantaina katoilla ja hoilaan Kuolemattomuuden kuiskauksia.

keskiviikko 26. lokakuuta 2005

Surullisista lauluista

Kas, joku harrastaa samaa kuin minä: kuuntelee Richard Harrisin laulua kylvyssä. Tosin en itse itke kylvyssä, vaan meneen kylpyyn, jos itkettää ja lillun itseni kokoon. Kun pidämme kylpyammeen putkiremontinkin jälkeen, meitä pelotellaan vesilaskun suuruudella. Mutta ei minua niin usein itketä. Kulutamme vettä puolet siitä, mitä normaaliasukas kuluttaa.

Tai ehkä sen kaiken kulutan sittenkin minä. Jysäyttelen pyykki- ja tiskikonetta päälle, ja välillä istun kylvyssä, jotten itkisi.

Lähetän ystävälleni surullisen runon, ja kun luen sen, tajuan äkkiä, miksi pidän runosta niin paljon: se on totta. (Tajuan nurinkurisuuteni: lohdutan ihmisiä surullisilla runositaateilla ja kiusaan heidän itsekuvaansa julkisin kohteliaisuuksin.) Tuon tuosta unohdan, kuinka surullista elämä on. Ei, ei surullista, mutta torjuttua, pidäkkeellistä. Se unohdetaan, ja siksi surettaa. Millaista on unohtaa ainoa elämänsä? Onko se enemmän kuten avainten unohtaminen vai kuten painajaisunen unohtaminen? Unet ovat valveempia kuin elämä, jossa herää näkyyn, että kulmittain taloomme asemoituvan talon punatiilinen katto on loskan peittämä. Hevoskastanjassa ei ole enää lehtiä, vaikka vielä aivan äsken hengästyin niiden keltaisesta barokista. Tulee talvi, kaikki huputtuu. Haluaisin lainata kirjastosta taas Sudenmorsiamen, katsoa, kirjoitetaanko siinä mitään lumesta. En muista, ja se järkyttää. Kirja todellakin on lumonnut minut, muistan vain metsän kutsun intensiivisyyden. Sudenmorsian on kaikesta lukemastani hengästyttävin kuvaus elossa olemisesta. Ne jaksot, joissa Aalo juoksee sutena metsässä, ovat yksinkertaisesti jotain liian terävää ja akuuttia.

(Ihmeellistä, että sellainen kirja on voitu julkaista. Että sitä voidaan edelleen painaa ilman että kukaan älähtää. Ehkä ajatellaan, että lukeminen taltuttaa halun juosta metsää. Siinä ovat väärässä.)

Keskusteleminen on vaarallista, lukeminen on vaarallista, ajatteleminen on vaarallista. Kirjoittaminen on vaarallista. Ei saisi keskustella, lukea, ajatella, kirjoittaa, nähdä, tajuta. Koskaan ei tiedä, minne päätyy. Ei saisi eksyä. Ei saisi haluta tietää. Ei saisi eläytyä, tulla ajatelleeksi, liikuttua eikä hämmentyä. Ei saisi koskaan koettaa lohduttaa toisia, koska silloin tulee itse lohduttomaksi ja tajuaa, kuinka lyhyttä kaikki on, kuinka helppoa on unohtaa ja olla sokea, kuinka merkityksetöntä on kamppailu nähdä, tuntea, vaikuttaa, auttaa ja elää.

Ei saisi pelätä. Ei saisi pakottaa itseään ahtaisiin huoneisiin. Ei saisi miettiä, miten seuraava askel otetaan. Ei saisi nähdä kiiltoa kivien sileydessä, ei muistaa kengänpohjan kovuutta. Ei saisi muistaa, että talvi on pian. Pikkujouluaika, pääsykoe, niin kylmä ettei tahdo ottaa kameraa metsään. Ei saisi muistaa, kuinka lyhyt aika on kolme ja puoli vuotta, tai kolme kuukautta, tai yhdeksän vuotta, tai kolmekymmentä vuotta. Ei saisi unohtaa, että elää vain kerran. Ei saisi muistaa, että elää vain kerran, koska se halvaannuttaa ja tekee tyytymättömäksi ja arvaamattomaksi.

Ei saisi unohtaa, että kaikki on jo sanottu. Useankin kerran. Ei saisi unohtaa kerrata tuhatyhdeksänsataakahdeksankymmentäneljää eikä uutta uljasta maailmaa. Ei saisi unohtaa, että on koko ajan oltava paranoiassa, jos haluaa olla onnellinen ja tuottava. Siinä paranoiassa, että olenhan kuten kaikki muut, eiväthän ne huomaa, että tunnen, eiväthän ne huomaa, että epäilen, eiväthän ne huomaa, että en osaa tätä nyt ollenkaan. Etten ole ikinä osannut.

Luen pääsykoekirjaa enkä tiedä. Vien suteni kävelylle, ne juoksevat metsässä, nyt sataa, olen sisällä, referoin keskeisiä lauseita vihkoon. En tiedä, en tiedä, onko tämä se, mitä tahdon. Tunnen itseni tuhatjotainlukulaiseksi. Kädet ovat kylmät, en osaa hymyillä. Keitän teetä. Koetan ajatella liikuntatuntia illalla. Käsien nostamista, kokonaisasennon hahmottamista. Opettajaa, joka korjaa. Helvettiäkö tässä kokonaisasennolla. Pitäisi pysyä keittiössä, tehdä annoksia spagettia, ei ehtiä ajattelemaan ja kauhistumaan.

Tiedän, että muutkin fiilistelevät surullisissa lauluissa. Olen kuullut samasta tematiikasta liian monta versiota. Mitä tehdä, miten tehdä, kuka haluaa olla, miten haluaa olla ja niin edelleen. Onko työpaikka oikea, onko asuvalinta oikea, onko oikeanlainen ihminen edistämään asioita joille haluaisi antaa aikansa. Haluaisin olla hienovarainen ja tahdikas. En osaa. Haluaisin olla juoksemassa metsää märkyyttä sammalta ilman ajatuksia, haluaisin juosta itseni tainnuksiin. Haluaisin kadota juoksemiseen, tai tanssimiseen, tai mihin tahansa rytmikkääseen olemisen tapaan. Ajatuksista, jättää ajatukset.

Ne hetket, joina äkkiä näkee elämänsä ulkopuolelta ja näkee hitaan, kääntyilevän ja kaikinpuolin horteisen ryömimisensä kohti jyrkänteitä, lintuperspektiivistä katsottuna varmasti edeten. Itse näkee vain kiviä ruohoa multaa metsää märkyyttä sammalta vauhtia, naurua ja kääntyilyä, runkojen väistelemistä, mitään jyrkänteitä ei ole, mikäs tässä juostessa - ei näe piikkilankaa, ei näe jyrkännettä, ei näe, kuinka lähellä se jo on, ei näe, ettei osaa lopettaa juoksemista, ei yksinkertaisesti näe mitään oleellista, ennen kuin näkee sen kaiken kuin joku toinen, ja silloin kauhistuu.

Kauhistuu, ja jatkaa juoksemista. Kauhistuu, ja jatkaa kirjoittamista.

Kauhistuu, ja jatkaa ajattelemista, tuntemista, hengittämistä. Näkee kaiken kahtena: metsän ja sen loppumisen. Eikä osaa päättää eikä pysähtyä, vaan juoksee, takki auki, ja kuulee jalkojen jyskeessä surullisen laulun kaksi viimeistä tavua, joista viimeinen on lyhyt. Ja samalla, juuri tässä surussa ja sen kirjoittamisessa, enhän minä tässä mihinkään juokse vaan kirjoitan ja kuvittelen, juuri tässä on se lumo, selvästinäkemisen lumo.

Että näkee selvästi, ettei tiedä varmasti, mitä haluaa. Että tietää, että se, mitä hypoteettisesti haluaa, ei ole valittua vaan tilanteiden rakentamaa. Että tietää, kuinka satunnaista kaikki on, miten vähän tahtomisella voi vaikuttaa. Että kyse on ajoituksesta, riitasoinnuista, huolimattomista lausahduksista joita ei tarkoitettu tällä tavalla tajuttaviksi. Että ei saisi ajatella eikä kirjoittaa eikä juosta.

Ja silti, voiko muuta tehdä?

Ei. On juostava, on ajateltava, on kirjoitettava. Oltava peloton tai ainakin teeskenneltävä sellaista. Pääsykoekirja väittää, että ihminen, joka teeskentelee, ei voi olla tyytyväinen. Kirjan ovat kirjoittaneet kaksi naista, jotka ovat varmasti hekin juosseet samaa metsää märkää sammalta, nähneet pujottelun puiden lomasta ja vetäneet henkeä, iskeneet siipiään ja kaartaneet toisaalle ajatellen, että nuo ovat toisten ongelmia. Katselleet kaupunkia, sen nupukiviä ylhäältä.

Miksi lintuperspektiivin katsoja on aina lokki, kesän lintu? En osaa kuvitella muuta. En varista, talitiaista, kurkiauraa, fasaania. Voi luoja, ei fasaania. Eikä riikinkukkoa. Miten se häntineen lentäisi? Ei tämä ole parodiaa. Ei kasuaaria. Ei haikaroita, ei korppeja, ei naakkoja. Ei varpusta.

Surullisissa lauluissa on jotain lohdullista. Jotain jaettua, kulunutta, turvallista.

tiistai 25. lokakuuta 2005

Haikeudesta

Yritän keskittyä kuuntelemaan huolellisesti, mutta valveuni kiusaa minua heittelehdittyäni yön sängyssä edestakaisin kehoni kieltäydyttyä unesta.

Se on kummallinen mielikuvaharjoitus takaperin. Ei sellainen, joka lausutaan hämärässä huoneessa silmät kiinni, selän kaari hitaasti lattiaa kohti madaltuen, ei sellainen, joka alkaa: "Olen vahva ja tahtoinen yksilö. Oloni on turvallinen. Tiedän kuka ja missä olen ja mitä haluan." Ei, tämä mielikuva harjoittelee minulla. Se tunkeutuu maailmaani kutsumatta ja näyttäytyy yhä uudelleen, unen ja valveen rajalla, unessa, valveessa. Se piinaa minua jo monetta päivää.

Koetan takertua arkeni yksityiskohtiin, tuomarin korvakoruun, sihteerin korvakoruun, lautamiehen kiiltävänoranssiin kynsilakkaan, kaljuun syyttäjän päälaella, yhden syytetyn perunanenään. Koetan kuunnella ja ymmärtää tarkasti jokaisen sanan. "Se oli reilu tappelu. Molemmat löivät nyrkeillä. Se on jo sovittu. Reilu tappelu... molemmat..." Ja silti sanat häipyvät ja olen siinä taas.

Seison laiturilla. On pilvinen sää. Jalassani ovat ne kengät, jotka ostin kauan sitten erään teatterin poistomyynnistä, ne joilla ei voi lainkaan kävellä. Päälläni on se mekko, joka on ostettu Oopperasta, se on balettitanssijan esiintymisasu, kustavilaistyylinen yläosa, hame tarpeeksi väljä nouseville ja hyppääville jaloille. On kylmä, miltei marraskuu. Iho nousee kananlihalle, kylmä hiki selkään.

Koetan takertua korvakoruun, pahoinpitelyn yksityiskohtiin, rattijuopon puheenvuoroon, reilun tappelun käsitteeseen. Mutta ei, seison laiturilla. Käsissäni on laivan köysi, painava ja reidenpaksuinen. Sen päässä on silmukka. Köyttä on painavaa kannatella. Laiva on suuri, kannella seisoo ihmisiä heiluttamassa, laivan kannella täytyy olla erilainen sää, joillain on pelkät sortsit ja bikinit yllä, vilkuttavat, joku nenäliinallakin, mikä helvetin romanttinen parodia tämä on, melkein tulistun. HUUT, sanoo sumutorvi. Puristan köyttä syliini, hellin sitä rystyset valkoisina.

Erotan hahmoista yhden, mutta en ole varma. Siirrän köyden vasempaan kainalooni, nostan oikean käden silmieni päälle, jospa ei häikäisisi näin. Mutta kasvot ovat epäselvät, en muista tarkalleen, miltä niiden piti näyttää. Huiskutan epävarmasti oikealla kädelläni, koetan huutaa yli tuulen ja välimatkan, että minäkin olen ollut siellä, enkä tiedä, tulinko sieltä ikinä pois. Vaikka tietysti tulin, koska seison tukevasti laiturilla köysi kainalossa.

HUUT, sanoo laiva. Väkijoukko kannella on nuppineulankokoispäistä, lokit kaartelevat, huutavat kesää. Palelee, takki on jäänyt jonnekin, ja sukkahousut, hattu, tumput. Potkurit käynnistyvät, polkevat vettä. Merimiespukuinen herra käy irroittamassa muut köydet, ne kelataan laivaan. Hän katsoo pitkään köyttä sylissäni, kohtaa katseeni, pudistaa päätään surullisesti. Tuuli hakkaa hiukset nutturalta. Ei tarvitse sanoa, etten luovu köydestäni. Sen näkee rystysistä. Sen näkee kengistä ja puvusta. Naurettavaa, melkein talvessa tuollalailla.

Laiva lähtee hitaasti liikkeelle. Suuret esineet kääntyilevät hitaasti, valtavat potkurit vatkaavat mustaa vettä, kylmää vettä. Puristan köyttä.

Joku huutaa nimeäni takaa sitkeästi ja herkeämättä. Käännän päätä, koetan nähdä, kuka huutaa. Rantakatu on tyhjä, ikkunat mustat, onkin hiljaista. Jossain ikkunoista liikkuu kenties jotakin, mutta en ole varma, kuka tai mikä se on. Katson taas kannelle, koetan muodostaa sanat: "Odota hetki, heitä tikkaat!" En erota, onko hahmo, jonka koetan nähdä, siellä. Eikä kukaan odota, laiva etenee hitaasti, köysi minun ja sen välillä pingottuu vähitellen, suoristuu kaareltaan.

Tajuan, että jos päästän köydestä irti, en putoa mustaan veteen, jota potkuri silppuaa. Ja silti, en osaa päästää irti. Tempaudun irti, korvakorua, puhetta, päätöksiä, ruokataukoa, kävelyä Keskuskadulla, mutta köysi on edelleen sylissäni, märkä ja painava köysi laivasta, joka lähtee. Käännyn katsomaan taaksepäin Keskuskadulla, kuka minua huutaa, mutta siellä ei ole ketään, ei edes oikeaa katua, rantakatua autioin ikkunoin. On vain ihmisiä, jotka tulveksivat päämäärättä keskustassa. Kiirehdin kuusikymmentäneljään kuin järjellinen ihminen.

Köysi on edelleen sylissäni. En osaa päästää irti enkä osaa olla pelkäämättä. Mutta en osaa pelätäkään. Köysi kiristyy. Pian se nykäisee, ja vastaan nykäisyyn sillä tavalla kuin ihminen tekee, kun hänen käsiään viedään väkisin eteenpäin - painan ristiselkää notkolle, koukistan polviani, madallan painopistettäni, nostan leukaa, teen kaikkeni, ettei tasapaino menisi. Ei se onnistu. Pitäisi vain antaa käsien liukua eteenpäin, pitää keskivartalo suorana, ei päästää rintalastan kärkeä nousemaan eikä alaselkää painumaan notkolle.

Pitäisi tuntea köyden veto, nauraa ja antaa tuulen sotkea nutturat ja helmat. En avaa pääsykoekirjaa, koska sama näky vaivaa minua. Sen naurettavuus vaivaa minua. Ja silti, kirja on avattava ja luettava, oltava ja luettava, keskityttävä kirjaimiin ja niiden tekemiin sanoihin. Valtamerilaivoja, en tiedä sellaisista mitään. Farkkujen alla on pitkikset ja päässä virkattu punainen baskeri. Istun matkalla kotiin, en uskaltanut lähteä pyörällä, kun oli lumisateen mahdollisuus eikä vielä nastarenkaita vaihdettuna.

Mielikuva harjoittelee minulla lupaa kysymättä. Kengät, puku, köysi. Vilkuttavat ihmiset, käsi otsalle häikäisyä estämään, yritys sanoa sanoja äänettä tai tuuleen. Köysi kiristyy. Ne potkurit, se vesi, hakattu ja silvottu ja läpeensä sotkettu vesi. Hypotermiavesi.

Kävelen kotiin, horkassa. Olisi pitänyt pukeutua järkevämmin. Itkettää. Typerä laiva, typerä köysi, typerä haikeus, typerä mielikuvaharjoitus hiertää. Keitän kamomillateetä, yllätän itseni turskumalla itkua. Makaan hämärässä huoneessa, koetan hokea selälläni vastaharjoitusta varmuudesta ja tahtoisuudesta. Mutta siitä ei tule mitään, ei mitään. En osaa olla vain minä, en osaa olla eläytymättä. Ja mikä se minä on, sekö joka löytää UFFin kolmen euron päiviltä ne Onlyn farkut kokoa kolmekymmentäkuusi, juuri ne mitä etsin, uudet ehjät haarat pyöränsatulaan kulutettavaksi. Ja kengät, samanlaiset kuin minulla on ennen ollut, mutta vihreinä, ei viininpunaisina. Ja ajattelee köyttä, pukua, kenkiä, laivaa, autioita ikkunoita, veden pimeyttä joka on kuin avaruus rantojen tuntumassa. Kalaplaneettoja, planktontähtiä, kuolleita koralliriuttoja, valaslaulua, onnellisia delfiinejä.

HUUT, sanoo laiva.

maanantai 24. lokakuuta 2005

Vesikoe

Ilves on saanut lahjaksi vesivyön. Se on liian suuri ja tahtoo nostaa Ilveksen liian korkealle kellumaan. Valo heijastuu vedenpinnasta, toiseen suuntaan juostessa silmät on suljettava ja melkein törmättävä reippaisiin mummoihin.

Katselen välillä alaspäin, koetan paikantaa mahdollisia merkkejä altaastanousun tarpeesta. Valtuutan myös Ilveksen pitämään silmällä vettä ympärilläni. Jos allas alkaa punertua sen oloisesti, että tappajahait ovat vieneet vähintään toisen jalkani, voimme päätellä abduktiivisesti, että kuukautiskuppi ei vakuutteluista huolimatta sovi sittenkään uimahallikäyttöön, ainakaan ilman pientä säätöä. Mutta mitään ei tapahdu. Vesi on turkoosia ja kimmeltää. Jossain vaiheessa unohdan ajatella koko asiaa.

Jos kysyttäisiin, mikä on onnellisuuden salaisuus, vastaisin vesijuoksun ja säännölliset elämäntavat. Joskus olisin sanonut "vastapainoksi suurta onnettomuutta" mutta olen kasvanut siitä ulos, siitä onnettomuuden suuruudesta. Liian suuri onnettomuus muistuttaa liian suurta vesivyötä: sen kanssa juoksemisesta ei tule oikein tolkkua. Silti ihmiset hämmästyvät ja luulevat minun pilailevan, kun törmään heihin pitkästä aikaa, ja he sanovat: "Sinähän hehkut! Ei, anna kun arvaan - olet rakastunut! Kerro kaikki!" ja vastaan: "No jaa, eipä tässä mitään ihmettä, olen edelleen työtön työnhakija, hakemassa toiseen koulutukseen ja se hehku - se on ihan vaan vesijuoksusta. Vesijuoksu on tosi mahtava juttu, aivan orgastista touhua." Näyttävät epäileviltä, eivät tiedä, pistänkö halvalla heitä, intellektualismia ylipäänsä vai olenko vain sekaisin päästäni.

(Itse asiassa, enpä tuota tiedä minäkään. Selvää on vain se, etten pistä halvalla ketään yksittäistä ihmistä. Onko normaalia hurahtaa vesijuoksusta tällä tavalla? Onko sillä mitään väliä? Ihan totta, olo tuntuu rakastuneelta - olen rakastunut vesijuoksuun. Onhan se vähän huvittavaa.)


Olen lakannut pelkäämästä altaita ja vesiaiheita. En ajattele enää hukkumista, se ei tule mieleenkään. Mietin, uskaltautuisinko uimaankin jokin kerta, riisuisin vyön ja solahtaisin veteen ja koettaisin, iskeekö kauhu vanhaan tapaan. Kauhun irrationaalisuuden olen tiennyt jo pidempään: luonnonvesissä uin ja kellun ongelmitta, mutta altaassa uidessa iskee syvä, merkityksetön ja ehdoton kauhu. Altaan pohja hypnotisoi kaukaisuudellaan, raajoja on vaikeaa liikuttaa, hengitys alkaa tapailla liian hätäistä läähätystä. Toiset kauhovat ohi, vettä roiskuu silmiin, sieraimiin ja nieluun. Takapuoli painuu alas, pää pysyy tuskin pinnalla, sormet eivät kupitu vaan harovat vettä kankeina koukkuina. Nyt se tuntuu huvittavalta ja kaukaiselta nuoruusmuistolta, vaikken ole vielä uskaltautunut uima-altaisiin.

Tänään kauhu tulee mieleen, koska kaikki on hyvin. On varaa ajatella kauhua, maistella sitä ja pyörittää sitä edessään, nuuhkia ja koetella sen kimmoisuutta. En osaa eläytyä. Mistä se kaikki tuli? Siitäkö kerrasta, kun en noussutkaan pintaan, vaan kiskaisin syvään päähän hyppäämään pakotettuna keuhkoihin vettä ja minut ongittiin ylös sillä epäilemättä suoraan inkvisitiosta periytyvällä uimaopetusvälineellä, bambusilmukalla? Rukoilin uima-aamuina itseäni häveten jumalaa, johon en uskonut enää, pelastamaan minut ja lähettämään kuumeen, mutta ei. Jouduin pakatuksi bussiin, kukaan ei tahtonut istua vieressäni, pureksin ulonhajuista lapasta ja koetin olla olematta ja kuvitella intensiivisesti, ettei bussi tule ikinä perille. Se tuli aina, aina piti laittaa uimapuku, mennä altaaseen, harjoitella hukkumista. Ajattelin joka ikinen kerta noitakokeita, joissa viattomat painuivat pinnan alle ja paholaiseen liittoutuneet kelluivat tullakseen myöhemmin poltetuiksi tai muuten vain kidutetuiksi. En voinut uskoa, että nuo kaikki muut, jotka kiljuivat ja polskivat iloisesti, olivat riivattuja. Ja mitä iloa oli puhtaudesta, jos se tiesi vesikokeessa kuolemista hukkuen? "Polski lujemmin!" komensi sortsinainen. "Tee töitä, pysyt kyllä pinnalla."

Eivät ne tajunneet, että kauhusta kankeana on paha polskia. Kukaan ei kysynyt. Ja jos olisikin, mitä sitten? Olisi voinut joutua koulupsykologille, joka kuten yleisesti tiedettiin, lähetti ihmisiä piipaa-autossa suljetulle osastolle, jossa huoneet ovat pyöreitä ja saa kirjoittaa pelkin liiduin. Ala-asteella se oli selvää. Sitähän koulupsykologi tarkoitti. Ei saa pelätä eikä joutua kiusatuksi tai joutuu piipaa-autoon. Niin että jos olisi kysytty, olisin varmaan vain sanonut jotain väsymyksestä ja että vesi on kylmää. Yläasteella kuukautiset osuivat strategisesti aina juuri uintipäiviksi. Liikunnanopettaja kysyi, oliko hormonitasojani mitattu tai söinkö pillereitä, kun kuukautiset olivat niin usein ja pitkät, ja enkö voisi harkita tamponeja, kun uintikertani jäivät niin ikävän vähiin. En tiedä, kysyikö hän koskaan asiaa terveydenhoitajalta, joka varsin mainiosti tiesi, ettei mitään kuukautisia ollut, ja silloinkin kun hän luuli tietävänsä, että oli, ei niitä silloinkaan kyllä ollut muuten kuin diskurssin ulottuvuudessa.

Totuus on, että pelkäsin vettä. Pelkäsin piipaa-autoa, pelkäsin joutuvani hävettävän puheterapian lisäksi muihinkin karmiviin terapioihin, joita sitten ruodittaisiin välitunnilla, pelkäsin että minusta tehdään aikuinen keinotekoisin hormonivalmistein vain siksi, että joissain suvuissa kypsyminen nyt käy vähän hitaammin. Enkä halunnut aikuiseksi, enkä sitäkään uskaltanut sanoa ääneen yhden kerran jälkeen terveydenhoitajan mulkaistua sen näköisesti, että piipaa-auto oli aivan relevantti uhka. Seuraavalla kerralla valehtelin vastauksen, jonka arvelin aivan oikein lopettavan aikuistumistahtini erityistarkkailun, mutta pelkäsin, että jään terveydenhoitajalle valehtelusta kiinni ja joudun syytteseen ja piipaa-autoon ja niin edelleen.

Ajatus, että lapsuus ja nuoruus ovat idyllistä aikaa, on täyttä roskaa. Vaikka paljon hauskaakin oli, kyllä etenkin viranomaisten tapaaminen oli aina yhtä pelottavaa. Viranomaisiksi laskettiin niin terveydenhoitaja, uimaopettaja kuin opettajakin. Tavallaan jumalakin ennen kuin vakuutuin, ettei tulikiveä sada niskaan silloinkaan, kun kaiken järjen mukaan pitäisi. Viranomaiset ovat aina oikeassa, he tarkkailevat lasten vikoja ja voivat teljetä nämä loppuiäkseen sisätiloihin.

Nousemme altaasta, kuukautiskuppi on läpäissyt loistavasti vesikokeen. Se ei ole vuotanut eikä kerännyt sisäänsä kloorivettä. Eläköön, kehoni toimii fysiikan lakien mukaisesti! Olisihan tuon tietysti voinut testata kotonakin kapella drinksulasilla, puoliksi vedellä täytetyllä kuukautiskupilla ja kylpyammeella, mutta kyllä kenttäkokeissa on aivan oma tunnelmansa. Laboratorio- ja kylpyhuonekokeet, kuten yleisesti tiedetään, keskeytyvät turhan helposti sivullisten tullessa ovelle valittamaan vessan ainaista varattuutta. Sivullisten suhtautuminen empiristiin ei ole kovin luontevaa - kirjava työtakki hämmentää puolison.

Nyt kukaan ei edes huomaa, että teen kokeen! Paitsi Ilves, tutkimusapulainen, jonka tehtävänä on havainnoida Tappajahai-efektin mahdollista ilmenemistä.

Vasta jälkeenpäin tulen ajatelleeksi, että jos veri olisi oikeasti saman väristä kuin kuukautissuojien mainoksissa, paljon emme olisi havainneet, vaikka olisimme kuinka tuijottaneet vettä sotkevien jalkojen ympärillä. Mutta ehkä siinä mahdollisessa maailmassa uima-altaiden vesi olisikin punervaa? Todentotta, seuraavan kerran kun näen mainoksen, jossa uima-altaan vesi päilyy turkoosina, voin huudahtaa mielessäni: "Haa, virhe! Verenväristä vettä!"

Ja niin voitte tekin, jos haluatte.

sunnuntai 23. lokakuuta 2005

Välittömästi oikeaksi tunnistamisesta

Pääsykoekirjassa on paljon kaavioita. Aika yleisesti tunnutaan ajattelevan, että erilaiset visuaaliset esitykset auttavat opiskelijaa hahmottamaan, mitä tekstissä koetetaan sanoa. Puhutaan myös verbaalisista ja visuaalisista oppijoista. Suhtaudun tähän jakoon syvällä epäilyksellä.

On aivan selvää, että olen itse enemmän visuaalinen kuin verbaalinen ihminen. Näen asiat kuvina, suhteina, päällekkäisinä ja limittäisinä. En näe niitä sanajonoina enkä enimmäkseen kausaalisuhteinakaan muuten kuin kovan ponnistelun ja tiedonhaun tuloksena. Kun kirjoitan graduani, piirrän itsekin noita sisäkkäisiä ja limittäisiä ympyröitä, joissa on sellaisia sanoja kuin "luonto", "ympäristö", "luontosuhde", "artefaktit", "taide" ja "kulttuuri". Mutta piirrän ympyrät vasta siinä vaiheessa, kun olen jo järjestänyt niiden suhteet päässäni miltei valmiiksi. Piirrän ympyröitä eri tavoin ja suttaan yli ne, joille keksin fataaleja vastaväitteitä helposti.

Kun luen vieraasta aiheesta ja törmään näihin toisten töherryksiin, laatikoihin, joista sinkoilee toisiinsa nuolia, joskus yksi-, joskus molempisuuntaisesti, ja laatikoissa lymyää vieraita, määrittämättömiä sanoja, en hahmota lainkaan, mitä kuviolla koetetaan selventää. Vasta neljännellä tai viidennellä lukukerralla - eikä lukeminen ole hopottamista, kuten ennenkin sanoin, vaan dialogia, itsepäistä kyselemistä ja pettymistä siitä, että toisella on erilaiset tavoitteet - laatikoiden välisten nuolten mahdolliset merkitykset alkavat hahmottua.

Kertausvaiheessa, kun teksti vain jankkaa ja jankkaa ja jankkaa, kuvista voi kerrata nopeasti. Mutta ennen kuin asian ymmärtää, niiden merkitystä on mahdotonta tunnistaa.

Olen huomannut saman vastahankaisuuden ja kyvyttömyyden tunnistaa merkityksiä myös metaforien käytössä kehollisessa opetuksessa. Olen monesti valittanut kyvyttömyyttäni osallistua taijiin tai joogaan, koska niiden metaforat ovat liian pahasti ristiriidassa aavistuksen verran mekaanisen maailmankuvani kanssa. Pilates ja feldenkrais sen sijaan ovat sopineet hienosti, koska niissä puhutaan entiteeteistä, joihin minun on helppo suhtautua - luista, lihaksista, nivelistä ja jänteistä, hermotuksesta ja aivojen kyvystä omaksua liikeratoja. Ja kun olen oppinut jonkin asian - vaikka alakeuhkoihin hengittämisen vatsanpohja pidossa - toistenkin liikuntamuotojen mystissävytteiset metaforat avautuvat äkkiä, samalla tavalla kuin tekstiä selventämässä oleva kaaviokuva avautuu silloin, kun tekstin jo tajuaa. Silloin voi kuunnella sitäkin, että rintalasta pehmenee, tai että hengittää selkänikamiin. Koska se tuntuu siltä, metaforan tunnistaa välittömästi oikeaksi.

Kokemuksellisesti se ei ole enää metafora, vaikka anatomisesti olisikin.

Richard Shustermanilla
on hiuksenhieno erottelu tulkinnan ja ymmärryksen välillä. Tulkintaa tapahtuu hänen mukaansa vain tilanteessa, jossa merkitykset ovat avoinna eikä tilannetta onnistuta jäsentämään minkään vanhan käsityksen mukaisesti. Normaalisti ihminen operoikin ymmärryksen kautta: ymmärrän (usein vieläpä tiedostamatta), että jalat asetetaan portaille näin, ja joudun tulkitsemaan tilannetta ja sen vaatimaa käytöstä ainoastaan silloin, kun jokin katkaisee ymmärryksen mukaisen automaation - kuten vaikka huomatessani, että portaita peittää musta jää. (Samalla tavalla vastaan automaattisesti kuiskaten, jos toinen kuiskaa. En tietoisesti säädä ääntäni alemmaksi ja sihiseväksi, vaan vasta kuiskatessani tajuan, että hyvänen aika, tässähän kuiskutellaan.) Muistaakseni Shusterman esittää myös, että ymmärrys on sillä tavalla monoliittinen, että se esittää vain yhden näkökulman: siihen ei sisälly pohdintaa, tulisiko tilanne jäsentää noin vain näin. Tulkinnassa taas on läsnä useita keskenään ristiriitaisia merkityksiä tai toimia, ja vasta tarpeeksi monta kertaa tiettyyn suuntaan kallistunut tulkinta luutuu (ilmeisesti riittävän usein positiivisia assosiaatioita tuottavaan päämäärään päädyttyään) ymmärrykseksi, joka avautuu kritiikille vasta jossain myöhemmässä ristiriidassa, jos nyt ylipäänsä avautuu. (Se, mitä itse koetan tehdä, on availla näitä itsestäänselvyyksiä kehossani ja tavassani jäsentää asioita. Jotta voisi valita, on oltava vaihtoehtoja, eikä ymmärrysmonoliitissa ole vaihtoehtoja.)

Shustermanin ajatuksessa viehättää ainakin minua se, että siinä välittömästi oikeaksi tunnistaminen taustoitetaan. Se, että tunnistaa metaforan, edellyttää pohjatyötä. "Välittömyys" ja "intuitiivisuus" riisutaan turhasta mystiikasta, mutta myönnetään niiden relevanssi kokemuksessa. "Välitön" tarkoittaa suhteellisen välitöntä, välitöntä tiettyä kokemuspohjaa vasten. Sillä tavalla keraamikko tunnistaa välittömästi saven kahden millin rakusaveksi käden tonkkaan työntämällä ja ompelijatar osaa sanoa asiakkaalleen pelkällä silmäilyllä, että tälle sopisivat Onlyn farkut, jotka tosiaan sopivatkin kuin nakutetut niitä koetettaessa. Maallikosta tämä saattaa näyttää taikurimaiselta ammattitaidolta, vaikka kyse on vain rutinoitumisesta.

Tällainen ajattelutapa antaa myös aika kiinnostavan näkökulman luovuuteen. Se, mikä näyttää ulkopuolisesta maagiselta intuitiolta, ja jää usein tekijällekin hämärän peittoon, on seurausta useista pienistä tulkintatilanteista, joiden merkitykset eivät ole päässeet välttämättä tietoisuuteen lainkaan. (Kaikki tulkinta ei tapahdu tietoisesti, usein esimerkiksi jotain asiaa ystävän kanssa ääneen pohtiessa on vain epämääräisen epämukava olo kun ajattelu on mätitahnamaista muhjua ilman tarvittavia välineitä muotoiluun, ja sitten yhtäkkiä vastaus näyttäytyy, jäsentyy sanoiksi, jotka tuntuvat järjellisiltä, vaikkei ole aavistustakaan, miten moiseen lausumaan päätyi.) Dewey kirjoittaa siitä, kuinka asiat jäävät muhimaan alitajuntaan, etsimään purkautumiskanavaa, odottamaan jäsentymistään.

Joskus purkautumistie on odottamaton. Katselen illalla, väsyneenä, kaaviokuvaa ja muistan äkkiä metaforat. Ehkä lapsena oli kritiikittömämpi? Muistan, kuinka helposti omaksuttavissa oli metafora siitä, kuinka joku kiskoo takaraivohiuksista ryhdin suoraksi ja pitkäksi. Tai että kannatetuissa käsissä oli suuri rantapallo, jonka kaarella käsivarret lepäsivät pehmeästi ja tasaisesti kaareutuen, sormet hereillä muovipinnalle. Kuinka helppoa kehon asentoa ja liikettä onkaan ohjata sanoin, ja kuinka helppoa tunnettuja ideoita onkaan ohjata kuvin!

Tuoksua ei voi tuottaa sillä tavalla. On leivottava välillä, jottei kardemummantuoksu pääse haihtumaan huoneistosta. Tai sytytettävä suitsuke, toisinaan. Keitettävä pannullinen jasmiiniteetä. Vaatii kolmen kirjan lukemisen ennen kuin hyväksyn sen, että tämän väitteen voi jäsentää sanoiksi pelotta oman empirian omalaatuisuudesta. Kosketustakaan ei voi tuottaa sanoin eikä kuvin. Keho on nälkäinen, se ahmii silittäviä käsiä ja sylinkokoisia paikkoja. Se ei kuuntele kosketuksennälässään yhtään metaforaa. Sen ei tarvitse, se ei tulkitse. En ole varma, ymmärtääkökään.

Voiko olla ymmärrystä, jonka pohjana ei olisi tulkintoja? Mietin vasta-argumentteja. Mietin aivan vastasyntyneitä vauvoja, jotka tunnistavat kasvot ja ihmiskielen. Ihmiskielen ymmärtää, nehän kuulevat sitä jo vatsassa ja ehtivät oppia sen rytmiä. Mutta kasvot. (Joidenkin hypoteesien mukaan kasvot tunnistetaan kasvoiksi fysiognomisesti. Ihmisen on ilmeisen vaikeaa tarkastella lajitoverinsa kasvoja muina kuin kasvoina. Ehkä tämän vuoksi vihollisen on parasta olla kasvoton? Eikä sovi unohtaa, että lampaat tunnistavat valokuvista - kyllä, lampaatkin! - useitakymmeniä lajitovereitaan. Lienee sopivaa olettaa, että kyky oman lajin kasvojen tunnistamiseen on geneettistä, mutta se on myös mainio pohja toisen lajin yksilöiden erottamiselle toisistaan. Olisi kiinnostavaa tietää, onko tässä eräs antopomorfismin lähteistä.) Ja se, kuinka jo pienet lapset tunnistavat sukupuolen.

Onko se ymmärrystä lainkaan? Vai olisiko se jotain sellaista, jota voisimme kutsua tiedoksi erotukseksi kokemuksella opitusta ymmärryksestä? Entä se, kuinka kipu jähmettää koko olemuksen? Se, väittävät jotkut, en nyt muista, onko Shusterman yksi heistä, ei ole tietoa kivusta vaan kipua. Tieto kivusta ja kipu ovat joillekin eri asia. Aikanaan hyväksyin tuon mukisematta, mutta nykyään mietin, haluanko todeta niin. Määritelmän hyvä puoli on tietenkin se, että jos hyväksymme sen, voimme hyväksyä sen paremmin asiaa märehtimättä, että mustekalaa, broileria ja kastematoa voi sattua, niillä voi olla kova kipukokemus. Ihmisen kipukokemus on tässä ajatuskudelmassa samanlainen ennen kuin hän karjuessaan tajuaa, että se on minun varpaani, se on tuo varvas, ja minä olen se, josta ääni lähtee, minua sattuu.

Mutta mitä muuta tieto on ellei selviytymiskeino maailmassa? Tarvitseeko tiedon olla välttämättä propositionaalista?

Ei, nyt eksyn taas jo liian pitkälle, liian suuriin kysymyksiin. Takaisin pääsykoekirjan pariin. Olen hyödyllisempi venyttelyn ja selkärangan kiertoliikkeiden ohjaajana kuin ruumiillistumattoman tietokäsityksen kriitikkona, etenkin kun muistini on, mitä on. Oli jokin argumentti, relevantihko, mutten enää muista. Tunnistan välittömästi omat taipumukseni, kadun ja palaan kirjan pariin. On opittava lisää, tiedettävä lisää, jäsennettävä lisää, ajateltava lisää osatakseen tehdäkin jotain, jottei hukkaisi ainoata elämäänsä ikuisuuskysymyksille maailman, istumatyöläisten nikamien ja yhteisen hyvän arvojen rapautuessa ja luutuessa ennaltatuntemattomiksi muodostelmiksi.

lauantai 22. lokakuuta 2005

Luodut päivät

Kuiskaaminen on tehokkaampaa kuin mikään muu. Kuiskaa, ja sinulle vastataan kuiskaten. Eikä sitä edes mietitä ennen kuin jälkeenpäin. Samalle asialle voi hymyillä monta kertaa ymmärtäväisesti ja silti hieman hämmästyen, kuinka tarkasti tilanne muotoilee vastauksen.

Kakusta tulee hieno, vaikka olenkin syönyt edellisenä iltana puolet marsipaanipötköstä. Se näyttääkin ristiäiskakulta punaisine sydämineen, paahdettuine pähkinärouheineen ja tummanpuhuvine viinirypäleineen. "Omiakin olisi, pitäisikö hakea", tähyää Kissa Beta-köynnöstä. "Ne taitavat olla liian korkealla ja sitä paitsi aika happoisia", sanoo Kissan äiti. Tiesittehän tekin toki, että alkuperäisessä sadun muunnoksessa kettu tuhahtaa happamille viinirypäleille? Pihlajanmarjat vesittävät koko moraalin.

Pappi puhuu, ja pitää seistä. Vain R saa istua, hänkin kehitysvammaisuutensa takia. Pappi puhuu siitä, kuinka päivät ovat luodut jo ennen syntymää ja kuinka jumala punoo lapsen äidin kohdussa. Koetan kuvitella, miten pappi selittäisi runoisasti abortin - punooko jumala siinä myös äidin päähän ajatuksen, että toinen, alempi, punos on tuhottava, vai ovatko kyseessä vanhan sarvijaakon kotkotukset. Päivät ovat luodut. Mutta luodut samalla tavalla kuin sinfonia, vai silmukat kuteen aluksi, vai riikinkukon häntä?

Koirat saa hakea vasta myöhemmin. Kieltämättä, on vaikeaa kuvitella, miltä kastetoimitus näyttäisi rakkien hyöriessä papin helmoissa.

Muut edes tapailevat käsillään ristimistä, mutta Kissa zoomailee kameralla, itse seison kädet selän takana. Päiväni kristittynä olivat luodut niin lyhyiksi, ajattelen. Seremoniat eivät kosketa enää millään aspektillaan, eivät koomisuudellakaan. Katselemme mykkäelokuvaa, jossa käytellään koneita, joiden toimintaperiaatetta emme tunne. Koneen sisään työnnetään tulppaaneja, ulos tulee monien väkipyörien pyörähdysten ja vieraskielisten välitekstien jälkeen matto. Haukotuttaa. Valo putoaa papin päälaelle, kalju kiiltää.

Seremonian jälkeen istuvat kahvipöydässä, puhuvat klapikoneesta, joka toimii traktoriin liitettynä. Keskihelsinkiläiset puheenaiheet, vain kolmesataa metriä meiltä. Päätyvät lopulta tuhkaus- ja hautaustilanteen läpiruodintaan näin ristijäisten palanpainikkeeksi. Emme mahdu pöytään, istumme milloin keittiössä, milloin sivusohvalla. Pappi lähtee samalla ovenavauksella, astuu sisään nelivetoiseen maastoautoon, ajaa ohitsemme sateista tietä. Kuljemme käsikynkkää, päivämme ovat luodut, päiväaihiot, "Se sitten vapaasta tahdosta", sanoo Kissa, "Kyllä tuosta horinasta järkevän yhteenvedon tekeminen oli skolastikoille aika iso nakki."

perjantai 21. lokakuuta 2005

Elämänhallintaa

Olen päässyt sopusointuun pääsykoekirjan kanssa: heti kun siirrytään yhteiskunnallisesta näkökannasta yksilölliseen näkökantaan, hymistelen ja ponnahdan tämän tästä vällyistä olohuoneeseen julistamaan Kissalle kuntoutumisen ilosanomaa.

Erityisen ilahduttava on elämänhallintaa käsittelevä luku. Aiemmin olen vihannut tuota sanaa, koska hallitseminen ja haltuunotto ovat minusta vastenmielisiä termejä - ikään kuin ihminen voisi muka omistaa jotain! Etenkään elämää sen koko kirjossa, edes itselle osuvaa palaa siitä. Kirjassa elämänhallinnan käsitteeseen poraudutaan sen pelkän kukunnan sijaan, ja selviää, että on jaoteltu erilaisia elämänhallinnan tapoja: puhutaan ulkoisesta ja sisäisestä elämänhallinnasta.

Ulkoinen elämänhallinta tarkoittaa, että ihminen pystyy ohjaamaan elämänkulkuaan ilman, että hänestä riippumattoman tekijät vaikuttavat siihen oleellisesti. Kyse on siis itse asetettujen tavoitteiden toteutumisesta vastakohtana elämälle, jonka muovaavat erilaiset sattumanvaraiset tekijät. Sisäinen elämänhallinta taas tarkoittaa ihmisen kykyä sopeutua erilaisiin tilanteisiin ja taitoa hyväksyä erilaiset taphatumat elämän kokonaisuuteen kuuluvina osina.

Tutkimuskirjallisuudessa tehdään myös jako primaarisen ja sekundaarisen hallinnan välille. Primaarinen hallinta viittaa oman toiminnan mahdollisuuksien ja rajojen tutkimiseen, pyrkimykseen muuttaa maailmaa omien tarpeiden ja toiveiden mukaiseksi. Sekundaarinen hallinta taas koskee elämäntapojen hyväksymistä ja ymmärtämistä sekä luottamusta siihen, että vaikeuksista on mahdollista selvitä. Suora sitaatti: "Sen taustalla voidaan nähdä pyrkimys ymmärtää elämää ja maailmaa sekä itseä osana suurempaa kokonaisuutta, 'sovittautua osaksi maailmaa, elämän virtaa.' " Tekijät mainitsevat sekundaarisen hallinnan yhteyden sisäiseen elämänhallintaan. Lisäksi he huomauttavat, että "erityisen tyypillistä pyrkimys primaariseen hallintaan näyttää olevan kehittyneiden länsimaiden kansalaisille: meidän näyttää olevan vaikeaa myöntää sitäkään, että emme voi alistaa luonnonvoimia valtaamme, vaan ne osoittautuvat aina silloin tällöin mietä vahvemmiksi." (Silloin tällöin? Tässä on sama pointsi, minkä G.H. Mead tekee jo 1920-luvulla puhuessaan ihmisen kontrollimaniasta. Mutta Mead ei puhu vain länsimaisesta ihmisestä, vaan ihmisestä ylipäänsä.)

On jotenkin kauhean hassua lukea tuollaista tekstiä elämänhallinnasta ja tunnistaa hyvin nopeasti, kumpaan tapaan on painottunut (sekundaariseen ja sisäiseen, vaikka toisaalta siitä hakeekin potkua ulkoista hallintaakin päin). Tällaisiin jaotteluihin jää joskus hirvittävän helposti kiinni. Mutta sentään jotain sillä voi varmaankin selittää: esimerkiksi tiettyä vastahakoisuutta prekariaatin käsitettä kohtaan - prekariaattiajattelu tuntuu kritisoivan puutteita nimenomaan ulkoisessa elämänhallinnassa, jonka täydellisen haltuunoton ainakin itse katson olevan aika mahdoton tavoite. (Jostakusta tämä saattaa kuulostaa synkältä, mutta minusta se on aika vapauttava ajatus. Ja nimenomaan toimintaan vapauttava, ei toiminnasta vapauttava.)

Kesällä, kun juttelin uraohjauspsykologin kanssa pitkällisesti, en ajatellut itseäni kuntoutujana. Näin jälkeenpäin tajuan, että yhteiskunnan näkökulmasta olin sitä: ammatti-identiteettini oli täysin hukassa. En tiedä, tyydyttääkö lopputulema yhteiskuntaa, mutta itse olen aika sovussa itseni kanssa todettuani asiaa jaanattuani, ettei minulla tarvitse ollakaan mitään kiinteää ammatti-identiteettiä: ihmisyyden on riitettävä. Kaikille se ei näy riittävän. Pääsykoekirjan taulukot hätkäyttävät: parikymmentä prosenttia työssäkäyvistä terveistä ihmisistä kokee tarvitsevansa ammatillista kuntoutusta. Naisia on kuntoutuksen haluajista suurempi osa, mikä ei yllätä perinteiset sukupuoliroolit huomioonottaen.

Tuntuu hyvältä lukea kirjaa, jossa puhutaan itselle tärkeistä asioista: välittämisestä, huomioonottamisesta, yksilön näkökulman kunnioittamisesta ja varovasti rakentavampaan, mahdollistavampaan suuntaan tuuppimisesta. Ja silti, mikä ero kirjan alku- ja loppupuolen välillä! Puhe laeista ja asetuksista ja yhteiskunnan huoltosuhteesta sekä universaalitarpeista ovat niin kovaa, ilkeää, epäilyttävää, normittavaa. Vasta kun päästään kenttätasolle, astuu inhimillisyys kuvaan. Ehkä yhteiskunta on vain empatiaan liian suuri yksikkö? Ehkä liian usein unohdetaan, mitä säästöt ja verohelpotukset käytännössä tapaavat tarkoittaa yksilöiden elämässä, kun sosiaalinen kudos on joka tapauksessa edelleen rikki muuttoliikkeen jäljiltä? Ja ettei verokertymä koskaan riitä, tarvitaan muutakin kuin rahatalous.

Jos nyt olisi ystävänpäivä, taitaisin kirjoittaa kirjeet kaikille ihmisille, joiden ansiosta vielä olen kasassa. Sen sijaan, kun ei ole, kirjoitan vain lyhyen merkinnän siitä, kuinka eräs käsite avautuu alkeisoppimäärällisesti, ja sitten suuntaamme kaupunkiin ostamaan ristiäislahjaa sille pienelle tytölle, jolla on elämässään ala-asteikäisenä muitakin vaihtoehtoja kuin hikipajatyö ja prostituutio. Hellin koiria ja kissoja hivenen enemmän, tunnen lievää, mutta kalvavaa surullisuutta siitä, kuinka kylmiä ja kovia suomalaiset yhteisöt ovat. Ei ole hyvä ajatus liikaa riehata ystävyyden tärkeydestä ennen kuin jouluna - ihmiset nolostuvat niin helposti. Joskus olen halannut jotakuta kiitollisena, ja toinen on jäykistynyt, työntänyt pois kiusaantuneena, sanonut: "Älä viitsi. Ei se nyt niin ihmeellistä ole."

Raskainta on niinä hetkinä, kun kiitollisuus kielletään. Mikä siinä tuntuu pahalta, sekö että tajuaa äkisti, kuinka paljon on vastuussa toisten hyvin- tai pahoinvoinnista? Ja sitten toinen kysymys: Miten olla kiitollinen systeemille, jonka ainoat kasvot ovat ne samat, joita on oppinut vihaamaan, koska ne sanovat sellaisia asioita kuin: "Älä vääntyile, vaan istu suorassa!" ja "Jos kerrat tiedät, mikset viitannut? Pettikö deodorantti? Seisomaan, ja jos jäät tästä kiinni vielä, tulee myös jälki-istuntoa!" ja "Et voi aivan tosissasi olla tuota mieltä. Koettaisit nyt ajatella edes joskus."

torstai 20. lokakuuta 2005

Syysloma

"Hei, älä turhaan lukitse sitä", huikkaa mies ovenraosta. Nostan katseeni ja kulmakarvani äänettömäksi kysymykseksi. "Nyt on syysloma!"

Unohdan työväenopiston syysloman joka ikinen vuosi. Mietin sitä hetken pakatessani laukkuani, mutta sitten tulen siihen tulokseen, että syyslomat ovat marraskuissa, eivät lokakuissa. Nythän on melkein kesä, ulkonakin tarkeaa farkkutakissa ja pikkukengissä. "Jaa, kiitos", vastaan. Lähden pyöräilemään takaisin kotiin.

Kotona lähetän yhden työhakemuksen ja vilkaisen samalla ylpeänä uutta ceeveetäni. Jähmetyn toisen sivun lopulla. Siinä lukee: "Suosittelijat: xxx, puh xxx ja xxx, puh xxx." Siis äksineen kaikkineen. Laskeskelen mielessäni: ainakin viiteen paikkaan on mennyt tällainen ceevee. Ou jee. Onneksi en missään kohtaa hakemusta väitä olevani tarkka tai täsmällinen, ainoastaan pystyväni hallinnoimaan projekteja.

Hyvä, että kuulen sanan "syysloma". Päätän pitää työnhaussa kahden viikon loman, jonka aikana etsin työnantajani suoran puhelinnumeron (itse soitan aina keskuksen kautta, kun sellainen kerran yliopistolla on) ja keksin, kenet toisen otan suosittelijakseni. Hihitän pöljyydelleni. Tässäpä rekrytoijille ihmeteltävää!

Vastauksia lukijakysymyksiin: Ei, tarina lampaista ja niiden lähestymisestä ei ole tarina siitä, miten naiset odottavat itseään lähestyttävän baareissa (tai uimahalleissa). Tietysti, jos tahdotte tyttöystäväksenne lampaan, käyttäkää tapauskohtaista harkintaa - - Seuraava potilas, kiitos.

keskiviikko 19. lokakuuta 2005

Kaksi viikkoa

Pääsykoekirje tulee: kokeeseen on tasan kaksi viikkoa. Tuntuu omituiselta, että kokeeseen luetaan vain yhdestä kirjasta vain 140 sivua ja nekin suomeksi! Toivottavasti en sorru aliarvioimaan tehtävän vaativuutta. Jos pääsykokeen tehtävät ovat monivalintoja, voin heittää paikalle hyvästit, sillä ulkoa en ala opetella. Mutta jos ne ovat esseitä, on toivoa. Esseessä voi hämätä sanavalinnoin, juonikehittelyin ja rinnastuksin. Ei tarvitse muistaa vuotta, jolloin se ja se laki solmittiin.

Koetan olla panikoimatta ja vakuuttaa itselleni, että ehkä aika yliopistolla opetti ainakin lukemaan tenttiin. Pitää referoida, lähestyä aineistoa monen ongelman suunnalta ja haastaa sitä, päätellä sen ulottumattomiin, niin oppii. Ulkoahopottamisesta ei ole hyötyä.

Käyn ostamassa pääsykoekirjan ja saan heti hernekassillisen nenään ihmiskäsityksiä ja arvoja käsittelevistä luvuista. Siis että joo, että tämmöistä, apua. Täysin perustelemattomia erotteluita ja väliin aivan sumeilematonta holismia, semmoista lähes sateenkaari sisälläsi -tyylistä.

Jään miettimään, olenko elänyt kukoistusvaiheeni ympäristössä, jossa kaikki hiemankin epätieteelliseen ja optimistiseen vivahtava läntättiin hiljaiseksi jo alkumetreillä. Onhan siitä hyviäkin seurauksia: osaa nauraa horoskoopeille eikä lottoa. Mutta on siitä haittaakin: kun puhutaan ihmisen henkisestä tarpeesta tehdä työtä, suhtaudun siihen samalla hartaudella ja epäluulolla kuin joulupukkiinkin. Tässäkin on naamioitu oikea asia ja lahjotaan lapsukaiset hiljaiseksi. Henkinen tarve työhön? Eikä edes mielekkääseen työhön, sen voisi vielä jotenkin ostaa, mutta että pelkkään työhön... Vatsalaulun sentään myönnän, mutta että elämän merkityksellisyys olisi uhattuna ilman nimenomaan palkkatyötä - - minun elämäni merkitys on ollut uhattuna vain niinä jaksoina, jolloin olen tehnyt palkkatyötä yli parikymmentä tuntia viikossa. Enkä ole ainoa. Meitä on paljon.

Ja tietysti, niinhän se menee: olemme ympäristömme tuotteita, sen kanssa yhteneväisiä. Kunpa vain keksisin, mistä piirteestä tässä on kyse. Jos keksisin, tekisin kaikkeni voimistaakseni sitä. Voisin vaikka tehdä uuden kokeilun politiikan pariin tai jotain. Tai ei, se on kamalaa. Ei politiikkaa enää ikinä.

No niin, nyt takaisin pääsykoekirjan pariin. Lupaan kertoa, kun nenässäni on hernekassillisen lisäksi pari talvikurpitsaa, norsu ja Messukeskus. Tavattoman huvittavaa: jo pääsykokeeseen lukiessani suunnittelen, kuinka muuttaisin alan peruskäsitteet jotenkin hienosyisemmin erotelluiksi ja enemmän tähän aikaan sopiviksi. Samaa hybristä koin aikanaan lukiessani kirjallisuustieteen pääsykokeeseen.

Rakenne, ajattelin silloin, ei merkitse mitään. Tässä on jokin väärinkäsitys.

En ole tainnut muuttaa näkemystäni siitä asiasta edelleenkään, vaihdoin vain pääainetta, kun kirjallisuustiede ei käsitellytkään niitä kiinnostavia juttuja ja ihmiset siellä olivat aika rakennekeskeisen oloisia tai sitten vain parempia bluffaamaan. Se oli hyvä päätös. Katselen tekstien ja kuvien läpi ideoita, joita ne tukevat tai polkevat, erilaisia maailmanjärjestyksiä. Huomaan rakenteen vain, jos se on todella kökkö - kuten usein viihdekirjallisuudessa, kun tapahtumat voi arvata etukäteen; SE ei ole kivaa - tai todella arvoituksellinen, kuten todella loistavassa kirjassa tai kuvassa, vaikkapa Coetzeen Elizabeth Costellossa tai Guido Morsellin Kadotuksessa, joissa sisällön ja muodon erottaminen käy täysin mahdottomaksi ja jo tarkastellessa sisältöä, ei, liikkuessa siinä, sen sisällä, rakenteen merkillepanemisen relevanssista ei jää kysymysmerkkejä. (Blogien rakenteessa ainoa asia, joka onnistuu raivostuttamaan minua, on kulkutaudinomaisesti maisemaa kuihduttava päreiden lyhyys, asiassapysyminen ja toisinaan myös juonellisuus. Mutta sekin on ylitettävissä helposti huonoina päivinä - lukee kappaleet sekalaisessa järjestyksessä tai vain yhden kappaleen päreen keskeltä. Ja jo valaisee. Kirstin päre, jossa sivutaan Coetzeen Häpeäpaalun erikoista tyylillistä rakennetta, herätti kiinnostukseni - minulle ei parempaa kehua olekaan kuin sanoa jotain ratkaisua epäluontevaksi, kokonaisuuden muodostumista vastaan haraavaksi. Luonteviin kokonaisuuksiin kyllästyin aikapäivää sitten.)

Saapa nähdä, käykö niin, ettei jääräpäinen egoni mahdu fysioterapiaankaan, vaan keksin jotain muuta, johon en siihenkään taivu, ja sitten lepatan maailmaa edestakaisin etsiessäni alaa, jolla saisin nähdä asiat tavallani, toki käsitteitä tarkentaen kaikella, mitä matkalta tarttuu. Mutta nyt tahdon sisään, ja koetan lukea. Ehkä olen oppinut kissoilta sittenkin jotain muutakin kuin lojumista läsnä: haluaa sisään, haluaa ulos, aina oven väärällä puolella, häntä ärtyneesti leiskahdellen. Itsepäisessä halussaan ne ovat täysin läsnä eivätkä kuuntele järkipuhetta. Vain yksi elämä, muistutan itseäni. On syytä olla läsnä.

Lukemista häiritsee Jethro Tullin Moths, joka on soinut päässäni yhtäjaksoisesti jo siinä kuuden viikon ajan. Olen kaiken lisäksi hukannut levyn, joten en voi kuunnella kappaletta levyltä vaan ainoastaan pääni kelmeänä versiona, jonka sanat ovat aika suhnua.

Esinäytös/jälkinäytös

Joki virtaa tällä kerralla merta päin. Vaikka kumpikin vakuuttaa, ettemme tunne kaupunkia hyvin ja että saatamme eksyä - A:lla karttakin mukana - luovimme rantaan suorinta tietä. Turku on Pariisin ja 1990-luvun Kallion risteytys. (Pidän enemmän 1990-luvun Kalliosta jaksamatta perustella sitä itsellenikään.) Nostalgia silaa penkat ja puistonpenkit.

Kopistamme kirjakahvilaan sisään, mies ikkunan luota nyökkää. "Mutta hyvänen aika, kello on vasta viisitoista yli viisi", toteaa A. Mies katsoo meitä uteliaana, pitäisikö hänet tuntea? Hyvänen aika, sanokoon hei, jos tuntee. "No mutta, ei me täällä nojailla kolmea varttia!" puuskahdan. "Kävellään se aika." Astumme takaisin ulkosalle, ei tunnu lokakuulta.

Kävelemme joenpenkkaa, humanistitytöt pitkine hiuksinemme ja ideaaleinemme. Kyselen A:lta tämän kustantamotöistä, käsikirjoitusten arvioinnista ja sensellaisesta, ja vastaus on oireellinen sisältäen useita sanojen "tuote" ja "kohderyhmä" esiintymiä. A:ta väsyttää. "Minulle se on nyt suunnitelma aa, jos en pääse fysioterapiaan", tunnustan, "tunkea jalkaa oven väliin. Jos ei muuta, niin siihen vittuuntuakseni." Vittuuntuminen on tähänkin asti ollut hyvä mahdollisten urien karsimisen metodi, vaikka jalan tunkeminen tieten tahtoen oven väliin kuulostaakin ikävästi ruskavilta luilta ja ligmenteiltä.

Ylitämme joen, kävelemme toisella puolella jonkinlaisen aukion laitaa. Tiettyjen talojen kulmat kylpevät sellaisessa valossa, että on pysähdyttävä kuvaamaan. "Seis", sanon "Hieno valo!" A seisoo kärsivällisesti, odottaa. Sitten jatkamme, sielläpäin on etnisiä kauppoja, ikkunan eteen nostettu varastohyllyä ja hyllylle painavia kasviöljykanistereita värikkäin etiketein. Takaisin joelle. Laskeudumme uteliaina portaat ounastellen pääsevämme katsomaan sillanalusta. Sillan alle pääsisi vain ryömien naurettavan pientä koroketta. Päätämme olla molskahtelematta vahingossa jokeen.

"Viimeksi joki virtasi toiseen suuntaan", kerron, "mereltä sisämaahan. Niin se kuulemma tekee aina keväisin." A nyökkää, sanoo: "Sepä erikoista." Katselemme vettä vielä hetken. Sen pinnassa on kummallisia värähdyksiä. A arvelee niiden olevan hyönteisiä, minä kaloja. Olen näkevinäni kyljen veden alla, välähtävän kyljen värähdyksen alla. En ole varma, onko se vain heijastuksen välähdys tai voimakasta kuvittelua. Menen kyykkyyn, jospa sammakkoperspektiivistä näkisi paremmin. Mutta penkka on korkea, vesi edelleen alapuolella. Käännymme takaisin, nyt portaat on noustava.

Tulemme sisään, nyökännyt mies istuu edelleen pöydässä edessään pino buddhalaisuudesta kertovia kirjoja ja sanoo tällä kerralla myös hei. Mutta myös T on siellä ja väittää, ettei oikeasti istu siinä tuolissa, jossa istuu. Oikeasti hän istuu nojatuolissa, tässä kovassa tuolissa vain materiaalisesti. "Anteeksi, minä näin vain sinun materiaalisen ulkomuotosi", sanon. T virnistää ja näyttää konetekniikan kirjojaan.

En ryhdy ajattelemaan, onko maailma pelkkää vaikutelmaa. (On keloja, joille mahtuu koko elämä, mutta vähän yksipuolista se kai olisi.) Ihmisiä tulee vähitellen paikalle, myös yksi blogituttu. Buddhalainen päättää liittyä seuraan siltä istumalta enkä tule edes kysyneeksi, pitääkö hän Gary Snyderista. Hämmästyksekseni tajuan, että kirjallisuuden luontokäsityksistä kiinnostuneita näyttää olevan Turussa jopa enemmän kuin Helsingissä. "Aloita", sanoo T. Avaan suuni ja tajuan äkkiä, etten ole kerinnyt edes jännittää tarpeeksi. Ihmiset näyttävät kaikki kovin sympaattisilta ja saattavat jopa osallistua keskusteluun.

Jälkeenpäin Kissan kummitäti ottaa meidät autoonsa ja ajeluttaa ympäri kaupunkia. Katsomme vanhan valimon rakennuksen, tädin työpaikat, kuulemme turkulaisesta mentaliteetista. (Kaikilla muilla kaupungeilla paitsi Helsingillä tuntuu olevan mentaliteetti. Tai ehkä tänne muualta muuttaneet puhuvat myös helsinkiläisestä mentaliteetista, mutta vain silloin kuin paikallisia ei ole kuulemassa ja protestoimassa.) Turkulaiset vaikuttavat idyllisen itsetietoisilta käyntinsä verkkaisuudessa. Vai näenkö vain täällä verkkaisuutta? Helsingissä sen tulkitsee lehmänhitaiksi löntyksiksi mukavan vauhdin jalkakäytävillä. Turussa hitaus ei vaikuta töllistelevältä. Ja se, kuinka kirjakahvilassa vieraat ihmiset puhuvat toisilleen, on jännittävää.

Olen eksotismin pimeissä uumenissa. Juna tempaa sieltä, asettaa paikantumattomaan välitilaan, käytävänpuoleiselle istuimelle halki pimeän syöksyvässä kappaleessa. Aluksi olemme asiallisia, lopuksi nauramme kippurassa pystymättä lopettamaan. Mietimme postimyyntikauppaa, jonka tunnuslause olisi "Eettistä kauppaa jo vuodesta 2005. Ostakaa meiltä kiinteät keskikokoiset objektinne!" Tarjolla olevat tuotteet olisi jaoteltu Maslow'n tarvehierarkian mukaisesti ja vääränvärisen pussilakanan palauttaneelle ihmiselle tulisi se sama pussilakana bumerangina paluupostissa närkästyneen kirjelmän säestämänä: "Hyvä kohderyhmämme henkilö, miten niin lakana on väärän värinen? Muistuttaisimme, että tiukasti tarkastellen, värejä ei joidenkin teorioiden mukaan ole edes objektiivisesti olemassa. Nimetkää lakana siniseksi ja nukkukaa siinä hyvin."

Käpylän ravis on pimeä yöllä, tietokone suostuu viimein käynnistymään muistettuani, että chkdsk-ohjelmaan voi liittää valitsimen /r, korjaa olettamatta suoralta käsin levyä ehjäksi vastoin kaikkia terveen järjen todisteita. Tietokone surisee ja fiksaa puolitoista tuntia, mutta onnistuu korjaamaan ongelmansa itse. Kun se viimein suostuu käynnistymään, sen voi sammuttaa hyvin mielin.

tiistai 18. lokakuuta 2005

Korealaista merilevää

Tarkastelen pussia, jossa on merilevää. En ymmärrä kirjaimista mitään muuta kuin että tyylikkäiltä näyttävät. Merilevä pussin sisällä on tummaa ja kiharaista, kuivaa ja rapeaa. Pussin kyljessä on korealaisten kirjainten lisäksi valkeita kukkia, jotka näyttävät etäisesti arabianjasmiinin kukilta. Voiko se muka elää ulkona Koreassa, missä sentään kai on ihan kylmäkin? Nyt on mihin verrata, omani nuppu on auki ja olohuone tuoksuu yhden ainoan kukan voimin.

Ainoa, minkä ymmärrän, on keskellä tekstiä pala "3 - 4". Teen samoin kuin korealaisen uuden sadon teen kanssa: keitän 3-4 minuuttia. Sitten isken levän pannuun marinoitujen tofukuutioiden, sipulin, valkosipulin ja hapankaalin kera. Teen juon rakumukista aterian kera.

Tänään menemme Turkuun. Liput on jo varattu, tapaan A:n junassa.

Jos jotain omituista tapahtuu, se tapahtuu junassa. Mitään omituista ei tapahdu, olen siitä varma. En ole ennenkään kuollut vierasmaalaisiin elintarvikkeisiin, joiden valmistusohjeet ovat täysin vierain merkein. Merilevä on merilevää, sitä kasvaa kaikissa valtamerissä. Suomenlahdessakin kasvaa pari syötävää lajia, mutta en ole vielä oppinut tunnistamaan niitä. Ja liekö niitä edes täällä, Helsingin rannoilla. Väitetään, etteivät syötävät levät kasva niin saastuneilla paikoilla, että niistä voisi saada ikäviä myrkkyjä. Toisaalta kirja, joka väittää näin, väittää myös, että merilevistä ja hapankaalista saisi B12 -vitamiinia, mikä ei pidä paikkaansa. Niissä on sitä kobalamiinin analogeja, mutta ihminen ei kykene käyttämään niitä hyväkseen.

Tarvitsemme syanokobalamiinia.

Pohdin edelleen, ovatko punaiset kengät riittävän lämpimät, vai pitäisikö laittaa villasukat ja raudoitettukärkiset, painavat ja tukevat kävelykengät.

Stressini ilmenee niin, etten kykene kuin irrallisiin toteamuksiin. Toisilta irtoaa hiuksia, toisilta toteavia lauseita. Pahennan asiaa uuden sadon teellä, joka tärisyttää kädet. Teetä, olen hullu. Unilääkettä tässä tarvittaisiin, ajan venymistä. Minun pitäisi lukea pääsykokeeseen päästäkseni unelmieni ammattiin, mutta hitto vie, enkö vain kohta lähdekin apostolinkyydillä juna-asemalle ja siitä Turkuun, viemään kirjallisuuden luontokäsitysten ilosanomaa.

Suurimmassa osassa kirjoja luonto tai ympäristö on pelkkä tausta, joka tuskin mainitaan, ellei se merkittävällä tavalla heijastele päähenkilöiden tuntemuksia ja sosiaalista asemaa. Sen sijaan, että asiat olisivat toisinpäin. (Minusta ne ovat. Me olemme ympäristömme tuotteita. Se tarkoittaa: psyykemme on muotoiltu huolellisesti lottomainoksin ja Archie Bunker-hirviöin emmekä osaa kuvitella maailmaa ilman deodoranttia.)

Korealainen merilevä on hyvää, aavistuksen verran sitkeää ja suolaista.

maanantai 17. lokakuuta 2005

Todistuksista ja lumosta

Osa ystävistä ei tiedä, kuinka suhtautua. Se on ymmärrettävää: he eivät kirjoita.

Pelokasta huolestuttaa, että kirjoittaminen tietää vaikeuksia. Hän sanoo: "Pian sinua vihataan yhtä kiivaasti kuin Anna-Leena Härköstä." Vastaan: "Ei siellä niin paljon ihmisiä käy. Jos olisin kuuluisa, mua voitaisiin vihata aivan toisella tavalla. Ei kukaan vihaa koppakuoriaisia ja sudenkorentoja. Niitä voidaan inhota ja niiden elinympäristöt saatetaan tuhota silkkaa huolimattomuutta, mutta eivät ne herätä systemaattista vihaa. Eivät ne uhkaa ketään."

Alaryhmä spekulatiiviset pelokkaat esittävät, että yhteiskuntajärjestyksen romahtaessa (heille se on kun, ei jos) kirjoitukset todetaan moraalittomiksi, ja että ne todistavat paitsi minua, myös heitä vastaan. "Sinä kirjoitat todisteita", sanoo spekulatiivinen pelokas.

- Fiktiivisiä todisteita, vastaan.
- Mikä niissä on muka fiktiota? Tekstistä tunnistaa sinut kuka tahansa.
- No mutta, etkö ole huomannut, että kirjoitan yksikön ensimmäisessä persoonassa preesensiä. Tarkoittaako se, että kun kirjoitan hengästyväni tai nukkuvani, hengästyn tai nukun? Tuskinpa sillä hetkellä. Sillä hetkellähän kirjoitan, sen kai joutuu jokainen myöntämään.
- Älä viitsi saivarrella aikamuodoista, itsekin käytät niitä sikinsokin.
- Se on totta, mutta juuri sen pitäisi kertoa, että kyseessä ei ole todistus. Ei tässä missään oikeusistuimessa tarinoida sentään. Kun katsot historiallista dokumenttia, joka kertoo Henrik tieskuinkamonennesta, jolla oli ne tieskuinkamonta vaimoaan, ja jossa tapahtumat kerrotaan siten, että näyttelijät on puettu aikakauden mukaisesti ja he puhuvat toisilleen ja filmin leikkaus johdattaa vangitsemistuomiosta vankilassa istuvaan naiseen, et kai kysy silloin, tarkoittaako tuo henkilö - näyttelijä/kuningas - todellakin, että hänen entinen rakastettunsa on nyt tuomittu virumaan tyrmässä loppuikänsä? Et kai sano, että se, että näyttelijä sanoo, että näin ja näin nyt tehdään, todistaa mitään?
- Sinä et kirjoita käsikirjoitusta historialliseen filmiin.
- Mistä sinä siitä muka mitään tiedät?
- No ainakin kun minä luen sieltä, mitä te olette tehneet, niin usein tulee mieleen, onko se mennyt juuri noin, näinkö sinä oikeasti reagoit. Ja että kirjoitus on todistus, vakuutus siitä, että asiat ovat sujuneet tietyllä tapaa.
- Ystävä hyvä, älä luota preesensiin, jos pystyt esittämään kysymyksen, käykö se todella näin. Mutta jos luotat preesensiin persoonan ensimmäisessä, et kysy. Silloin olet lumottu, eikä lumottuna ole syytä uskoa siihen, mitä kuulee.

(Lumouksen piiri on suljettu. Lumous erottuu ympäristöstä, auringonläikkä metsässä, pimeä kaivo nurmikon keskellä, se kohta selässä, jonka venytys ei tunnu ehkä jonkin hermovaurion takia.)

Jätän sanomatta, että lumous on todiste jostain muusta. Ei ole vain yhtä todellisuutta, yhtä tapaa olla totta. Astut tarinaan, sen puku kahahtelee ympärilläsi jäykkänä ja majesteetillisena tai sulautuu karvatuppiisi kasuaarinsulkina. Tarinan valo heijastuu kirjan lehdestä, kiitos kovan ja kiillotetun paperinvalkean, etkä oikein enää näe tekstiä, ainakaan tekstinä, lievänä mustekohoumana paperin pinnassa. Jollekin toiselle todellisuus on tarinaa, jollekin tarina todellisuutta. Mihin kohtaan pitäisi laskea maamiinojen asetelmat varjelemaan mieltä, joka tahtoo uskoa, ettei sen hämärään tunkeuduta?

Tarinalla on oma logiikkansa ja rytminsä. Se, että voi kuvitella johdonmukaisesti tapahtumien kehittyneen tavalla X, ei tietenkään todista lainkaan, että tapahtumat kehittyivät näin jossain toisessa todellisuudessa . En ole varma, voidaanko tapahtumien ja tilanteiden ajatella itsessään, näkökulmitta kehittyvän millään tavalla. Se, että mittaamattoman suurista prosesseista pystytään rajaamaan tapahtuma tai tilanne kertoo jonkin näkökulman olevan jo aktiivinen, varjostavan toisia piirteitä ja suunnaten toisiin heijastuksen hopeisesta sateenvarjon sisäkuvusta. ("Hymyile", sanoo parrakas mies. "Kvaak kvaak!" Kuvassa näkyy se hävettävä kolo, josta on juuri lähtenyt hammas. Silmät katsovat toisaalle, nukkumatin varjoon.)

Ehkä tämä todistaa, etten ole naiivi realisti. En kyllä tiedä, miksi joku haluaisi erityisemmin olla naiivi realisti. Sellaiselle ihmiselle tarinoiden täytyy näyttää mielipuolisilta ja moniarvoisen yhteiskunnan helvetiltä.

Ja silti, olisiko mahdollista - puhumattakaan todellisesta - että tilanne ei olisi olemassa jo, aina enempänä kuin siitä muotoutuva itse? Sormet näppäimistöllä, jano, helppo ensimmäinen rivi, vaikeus ja jopa haluttomuus päättää kirjoittaminen. Mitä muuta tämä todistaa kuin sitä, että joku on kirjoittanut jotakin, tutkinut tilanteiden mahdollisuutta tulla jäsennetyiksi tietyllä tavalla? Tehnyt niistä loogisempia, koomisempia, intertekstuaalisempia, merkityksellisempiä, arvoituksellisempia, todennetumpia. Muuttanut jotain vaikeasti hahmotettavaa mustiksi väkäräisiksi ja taajaan toistuviksi yksittäisiksi, sitomattomiksi kuvioiksi vasemmalta oikealle, ylhäältä alas, vaakasuorissa riveissä.

(Todennus, ei todistus, miellyttää sanana. Todistuksessa on jotain pelottavaa, uhkaavaa, tuomion mahdollisuutta ja ainoata oikeutta. Samalla tavoin ajattelen oman luovuutensa kieltävien ihmisten ajattelevan luovuudesta: heille silmukoiden luominen ei näyttäydy luovuutena, käden ojennus on mekaaninen tosiasia. Minun musta pisteeni on hierarkkinen totuus. Kieltäydyn siitä enkä osaa kuvitella, että minut voitaisiin saattaa hankaluuksiin siihen vedoten. Puolustus: "En usko teihin, en kuulu teihin, se mihin vetoatte ei ole olemassa." Olen takertunut pluralismiin ja silti uskon, että ihminen sisätiloissa on väärä mittapuu.)


Kirjoitan taas siitä, mistä en ajattele kirjoittaa, kirjoittamisesta. Tavallaan se on loogista, koska kirjoitukseni eivät todista mitään muuta kuin sitä, että istun ja kirjoitan päivittäin. Tällä kaikella taipuvaisuudella istua ja ajatella väkäräisin kuvioin ei ole mitään tekemistä taidefilosofian eikä berleantlaisen deskriptiivisen estetiikan kanssa silloinkaan, kun sivuan niitä läheltä. Luulen ainoastaan täsmentäväni eleitä, jotka ovat läsnä aavistuksina, joita pitää kehittää ja hioa kunnes niillä näyttää olevan suunta, tai edes kaari, tai edes vankka todennettavuus. (Varmuudesta ei sanaakaan, eikä valmiudesta.)

Tällä kaikella ei ole mitään tekemistä sen henkilön kanssa, joka on syntynyt kuukauden ja kolme päivää puolisoaan aiemmin ja sen vuoksi riemuitsee toisinaan saadessaan esiintyä vanhempana naisena. En ole edes varma, leikinkö kielellä enemmän kuin se minulla. Olen sanallistanut paljon. Viittaan mielessäni tiettyyn periodiin aikana, jolloin kuljin kaikkialla punainen huivi silmien päälle sidottuna, käsikopelolla. Kuinka moni ystävä tunnistaisi käytöksen tästä ilmaisusta? "Ei, ei sulla mitään huivia ollut, etkö sä siihen aikaan jättänyt nutturasta ohimoille sellaiset pikkuletit, joiden päissä oli rusetit?" Mistä hemmetistä sellaisen muistaisi ellei valokuvista? Itse muistan talven, jolloin karhupuistossa soitettiin roskissinfoniaa. "Mitä se roskissinfonia tarkoittaa?" Hitostako minä sitä tiedän, mitä se tarkoittaa. Ehkä sitä, että on joulu, ja lunta, ja Fleminginkadulla jäätyneitä oksennuksia, joista koira koettaa popsia vielä tunnistettavat nakinpalat, ja olen alistunut siihen, etten koskaan saa sitä, mitä keksin haluta. Aikaa, jolloin käytetään vielä sanoja "aina" ja "ei koskaan". Sellaista on kuunnella roskissinfoniaa.

Todistukset ovat hämmentäviä.

Kurssilla, joka onneksi on mennyttä jo, kysytään yksi päivä, kuka on hyvä tyyppi. En viittaa, koska en halua olla hyvä tyyppi. Se kuulostaa liikaa jeesmieheltä. Mieluummin nounainen kuin jeesmies, ajattelen. Ei ole hyväätyyppiyttä olla elliptinen ja sanallistaa menneisyyttään. Ei ole hyväätyyppiyttä olla melko omaa rauhaa arvostava ja teoreettisesti kopea. Eikä taatusti ole hyväätyyppiyttä kutsua vieraita vain siksi, että kun tulee vieraita, tulee siivottua ilman nurinaa. Ei ole hyväätyyppiyttä sanoa ääneen, että suomalaisilla viiraa pahasti, kun ne katsoo teeveetä niin paljon. Tai että nahkakengät, tai että auto, tai että suoritusmentaliteetti blaa blaa blaa.

"Kyllä kaikkien nyt pitäisi viitata", sanoo kouluttaja, "te kaikki olette varmasti hyviä tyyppejä! No, käsi pystyyn vain."

Ilmeisesti siis näin, vaikkemme sitä edes haluaisikaan. Meidän pitäisi haluta olla hyviä tyyppejä, meidän pitäisi arvostaa hyväätyyppiyttä, ei ole mitään niin tärkeää kuin olla hyvä tyyppi. Pateettista, ajattelen. Kysykää ystäviltä, ajattelen, kysykää niiltä, olenko hyvä tyyppi. Herranjumala, jos alan vielä ajatella olevani hyvä tyyppi, olen niin itseriittoinen, ettei mua kestä enää kukaan. Huono tyyppi, mutta kehityskelpoinen, kuulostaa paremmalta. Likainen tyyppi, semmoinen vähän epäselkeä ja vaikeuksissa totuuskäsitysten kanssa. Mutta kehityskelpoinen, sanoo ammatinvalintapsykologillekin, että tärkeintä on auttaa toisia, mieluiten fyysisesti kärsiviä. Ja jää kuulostelemaan tilannetta, joka moisen lauseen tuotti. Tilanteiden lumoama tyyppi. Tilanteiden jäsentämisen lumoama tyyppi.

Kouluttaja näyttää aidosti huolestuneelta siitä, etten nosta kättäni. Pian huolestus vaihtuu ärtyneeksi ilmeeksi. Ymmärrän, että käytöksellä ei lumota, käytöksellä todistetaan. Jään miettimään, ovatko sanat erilaista käytöstä, käytöksen erityinen laji, jossa käytöksen vaikutukset muodostuvat toisella tapaa. Ja jos näin on, miksi. Sillä voihan eleilläkin valehdella tiettyyn rajaan saakka. Niistä on jopa helpompi olla jäämättä kiinni kuin sanoilla valehtelusta. "Mutta sinä et hymyillyt!" Ja: "Jos olisit katsonut tarkemmin, olisit nähnyt, että hymyilytti. Tilanne oli vain sellainen, ettei se käynyt." Tai: "Et koskaan osoittanut myötätuntoa häntä kohtaan, vaikka hän selvästi haki apua sinulta." Ja: "Myötätuntoa voi osoittaa niin monella tavalla." Teot ajatellaan selvemmiksi, sanoja selkeämmin tulkittaviksi, mutta muutkin suuret apinat huijaavat eleillään. Sanoihin on kuitenkin helpompi tarttua, sanoa: "Sanoit näin, miten niin et tarkoittanut sitä?"

Toisinaan tätä on hyvä ajatella. Jos kirjoitan, että samanaikaisesti juon kaakaota, juoksen maratonin, vedän henkeä sisään kerran ja sidon erään hajonneen kovakantisen opuksen, teenkö niin kirjoittaessani? Todennanko sen kaiken? Missä mielessä todennan sen kaiken, ja miksi sen todentaminen tuntuu/ei tunnu tärkeältä?

Ei, pelokas ystäväni, en minä tänne kirjoita siitä, mikä milloinkin todella vaivaa ja satuttaa. Sille ei koskaan ole sanoja. Sanojen alle ei muserruta, ongelmien alle kyllä. Ja kun sanat löytyvät, pelon ote hellittää. Tuskaa ei voi todentaa tällä tavoin pysyväksi, ainoastaan parantaa. Pelätä ehtii sitten myöhemminkin, jos siihen on aihetta. Toisten vihan ja halveksinnan pelkääminen on turhaa, koska sitä saa osakseen joka tapauksessa, kirjoittipa tai ei, ja yleensä aivan arvaamattomasta suunnasta. Ei sinulle kuinkaan käy. Lumolle käy, vääjäämättä, mutta sitäkään ei kannata surra. Jos olet ollut siellä, sitä ei enää voida ottaa sinusta pois, se on polku spekulatiivisissa tiheiköissä, joissa jokin tuntuu olevan kohdallaan enemmän kuin tarpeen.