Nyt kun Scilla ja Kirsti ovat kirjoittaneet aiheesta ja kun olen menossa katsomaan illalla uudelleen Innocencen, en voi olla kirjoittamatta harrastavista tytöistä tai oikeastaan nuorten tyttöjen kehollisesta koulimisesta.
Olen ennenkin kirjoittanut siitä, kuinka olisin todennäköisesti pyöreässä, pehmustetussa huoneessa ilman harrastuneisuuttani. Koulussa kiusattiin, pihalla kiusattiin, jopa vanhemmat kiusasivat kysellen kysymyksiä, joihin en ollut valmis vastaamaan ("Onko joku pihan pojista suosikkisi?" Jeesus soikoon - minä katselin vain puista ja keinuista suosikkini! Vanhempieni käsittämätön poikiinsuuntauminen sai aikaan sen, että toin näytille vasta n:nnen poikaystäväni - ahdisti niin kovasti koko asia, että kykenin kohtaamaan koko jutun vasta yliopistossa). Mutta harrastukset: niissä keskityttiin johonkin olennaiseen, ei mihinkään minään (jota on niin vaikeaa hahmottaa, etten edelleenkään edes yritä). Opittiin uusia asioita, opittiin preferenssi- ja huomiohierarkioita.
Maailmani oli lapsena täynnä jotakin, jota joku ulkopuolinen voisi kutsua suoriutumiseksi. En ole itse hahmottanut asiaa sillä tavalla siinä eläessäni. En ole kokenut, että minun olisi pitänyt suoriutua tai olla tietynlainen saavuttaakseni hyväksynnän. Kyllä pihan laki on julmempi kuin balettiluokan. Baletissa ei kukaan kiusannut, riitti että yritti, kuunteli ja ponnisteli tehdäkseen käsketyllä tavalla. Ja äkisti, tunsi ilon työntyvän lävitseen liikkeiden alkaessa sujua. (No, myönnettäköön - takareisivenytyksestä en ole oppinut edelleenkään iloitsemaan. Enkä erityisesti iloinnut siitä, kuinka hitaasti etenin luokalta toiselle.) Tunsi ylpeyttä lyyrisistä käsistään vaikkei tiennytkään mitä lyyrinen oli. Täytti maailmansa polvien osoittamisella ulospäin baletin plieissä ja eteenpäin satulassa istuessa, aina kuitenkin varpaiden ja lonkkien kanssa linjatusti.
Silloin en tietenkään ajattele samoin kuin nykyään, että nuoret tytöt koulutetaan kehollisuuteen tietyllä tavalla. Pianonsoitto opettaa rytmiikkaa ja melodiikkaa, jota tarvitaan suloisesti puhumiseen äänen karkaamatta tahdittomaksi kimitykseksi. (Ja silti se karkaa.) Taitoluistelu opettaa illuusion rakentamista, vaikutelmaa ylväydestä ja pomppimattomuudesta, voimasta ja nopeudesta, jotka on suitsittu ennaltasovittuihin liikeratoihin ja temmonvaihteluun. Baletti opettaa painottomuuden ja sulokkuuden kehollista vaikutelmaa, hymyilyä lihaksia vapisuttavan tuskan keskellä, kivunsietoa osana normaalia elämää. Ratsastus opettaa yhteistyötä itseään voimakkaamman eläimen kanssa, vaivihkaista suostuttelua ja toisen liikkeen myötäilyä lantiolla.
Lyhyesti sanottuna, kaikki nämä harrastukset tähtäävät siihen, että nuori tyttö on naimaikään tullessaan täydellisen pehmeä, alistuva, suloinen ja yhteistyöhalukas kumppani, joka ei säikähdä kipua eikä komentelua vaan pitää niitä luonnollisina asiaintiloina. Hän satuttaa minua, mutta hymyilen säihkyvästi. Olen niin onneton, että tuskin pysyn kintuillani, mutta kävelen niska pitkänä, heitän hiuksiani, otan katsekontaktin epäröimättä ei-tässä-mitää-hätää. Hän tahtoo määrätä, kyllä se käy, mutta suostuttelen hänet kuitenkin tähän, valitsen tämän päämäärän ja narraan hänet siihen, muusta voinkin sitten tinkiä tyyliäni lukuunottamatta.
Lisättäköön, että saavutettu psyykkinen rakenne on sellainen, jossa kaveruus kummankin sukupuolen kanssa on hieman vaikeaa, koska mitään minää ei ole oikeastaan päässyt syntymään. On vain lihasten hallintaa, onnentunnetta ja hurmiota kun pystyy pysyttäytymään tuskallisessa asennossa pidempään kuin ennalta kuvitteli, tavoitteita tulla sinummaksi kivun kanssa, ja kun jonkinlainen psyyke ja puhe psyykestä astuu kuvaan - oletteko koskaan seurustelleet ihmisen kanssa, joka ei käyttäisi sinä olet sellainen ja sellainen -lauseita? - näiden kivuliaisuuksien ja harjoitteiden siirtäminen psyyken alueelle. Tahtoisi, että kestäisi kaiken. Ystäviä kyllä on, mutta heidän kanssaan sulaudutaan yhteen kuten tällä erää sulaudun Ilveksen kanssa. (Kristevan Duras-essee kokoelmassa Puhuva subjekti käsittelee komeasti joskin ikävän psykoanalyyttisesti tätä helposti tunnistettavaa peilaamisen ja sulautumisen teemaa - Duras tekee tietysti saman moninverroin paremmin fiktiivisesti demonstroiden, esimerkiksi Lol V. Steinin elämässä.)
Olen koettanut venyttää psyykeä nuorempana. Pyytänyt poikaystävääni makaamaan myös parhaan ystäväni kanssa, ja ollut siinä vierellä, pidellyt parasta ystävääni kädestä, koettanut todistaa hänelle, että seksi voi tuntua hyvältä, sen pitää tuntua hyvältä, onhan se pyhintä, mitä ihmisellä on. Pitänyt kädestä, katsonut rauhallisena hymyillen, kummankin hämmentyneitä kasvoja, ajatellut, että kykenen mihin hyvänsä. (FAQ - vastaus: Ja ei, tietenkään en ole silloin ollut kiihottunut enkä mustasukkainen. Vaan laupeudentyössä, herra paratkoon. Ystävillänikin on toisinaan täysi työ ymmärtää aivoituksiani.) Myöhemmin mies hakkasi minut vastatessani kohteliaan kieltävästi erääseen hänen pyyntöönsä. Tavallaan jopa ymmärrän sen. Hän ei tainnut koskaan ymmärtää erikoisia pyyntöjäni, vaikka suostuikin niihin. Teini-ikäiset tyttöystävät saattavat olla aika morbideja tapauksia. Varmaankin loukkasin häntä jollakin tapaa. (Ymmärrän, että hän hakkasi minut, mutta en toki hyväksy sitä. En pidä väkivallasta. Kuka pitää?) Eikö kukaan ollut opettanut miehelle, ettei auktoriteettia saavuteta pettymyksen jälkeen lyöden ja potkien? Että ikävät tilanteet pitäisi ennaltaehkäistä niin ettei raivokohtauksille olisi tilaa? Ottaa oikea tila heti, ja jos se ei onnistu, siirtyä väljemmille paikoille, ottaa aikalisä. Hyvänen aika, miehen olisi pitänyt ratsastaa lapsena. Sitten hän olisi tiennyt, kuinka toimia.
On vaikeaa totutella sellaiseen maailmaan, jossa ihmiset ovat "reiluja" ja ennen kaikkea jäsentymättömän sosiaalisia. Jossa kommunikaatio tuntuu usein olevan tärkeämpää kuin se, mistä puhutaan. Olen laskeutunut pehmeästi sellaiseen maailmaan vuoden 1994 syksystä. Pienin annoksin, pihtaillen ja vaivihkaisen huolestuneena. Koettanut opetella, että kokouksissa ihmisille on puhuttava muinakin kuin yhteistyökumppaneina tai saman koreografian osallistujina. Se vaatii edelleen skarppausta. Toisinaan huvitun, kun kuulen minusta puhutun sellaisena iloisena ja avoimena hölöttäjänä, joka keskittyy rakentamaan sosiaalisia kuvioita asioiden pyörittelyn sijaan. Kun sanotaan, etten ole teoreettinen tai abstrakti, tai kun sanotaan, että sosiaalisuus on selvästi vahvin puoleni. Tietäisittepä, melkein sanon. Niin paljon ponnistelua ja tahtoista keskittymistä.
Mutta en sano. (Vaikka sanonkin sen nyt. Jokin, ehkä edeltävät lauseet, houkuttavat sanomaan sen.) Kunhan vain hymyilen ja tuska riehaantuu sisälläni aivan uudenlaisiksi kuvioiksi.
Tuska ei ole huono asia. Psyykkinen rakenne, jonka olen saavuttanut, tulee huonosti toimeen ilman tuskaa. Jos ei muuta, on minun vähintään venytettävä vastaan räpistelevät rintalihakset. Vesijuostava itseni uuvuksiin. Kerjättävä intellektuaalisesti turpiin soittamalla suutani jollekin miehelle, jonka näen jo olevan hieman kierroksissa joistain aiemmista toteamuksistani. Ja sitten, purkauduttava itkien ja/tai säihkyen. En jaksa kaveruussuhteita lainkaan, koetan imaista ihmiset mukaani tutkimusmatkalle tuskaan ja riemuun. Sitä tutkimusmatkaa ei voi tehdä käsivarrenmitan päästä.
Mitä minun pitikään tehdä? Kirjoittaa harrastamisen puolustuspuhe. Olkoon tämä sellainen. Näin voi elää, näin eläessä kokee hyviä, kauniita ja kamalia asioita.
En koskaan tietenkään saa tietää, olisiko minusta tullut toisenlainen, jos äiti olisi kieltänyt kaikki harrasteeni ja minun olisi ollut pakko niellä kaikki se paska pihan lasten kanssa tai vaihtoehtoisesti linnoittauduttava yksin huoneeseeni tai sulauduttava entistä tiiviimmin yhteen Herkkupepun kanssa, kunnen en olisi enää tiennyt, kumpi on oma suuni. Ehkä olisin sairaanhoitaja tai aivokirurgi tai jotain muuta järkevää. Minulla olisi se keskimääräinen ylipaino, pari kirkuvaa kakaraa, kansitakkiin sonnustautuva lähiömies ja niin edelleen. Ajaisin autoa miettimättä hiilidioksidipäästöjä. Keräilisin kivannäköisiä kenkiä ajattelematta eläimiä, joiden iho on nyljetty keräilykohteideni materiaaliksi. Sanoisin Gnomuksesta kuten isäni "piripäiden musiikkia". Olisin huolissani...
Hetkinen. Olen nytkin huolissani siitä, miten lapset selviävät.
Lisättäköön, että olen tyytyväinen itseeni. En koskaan suoriutunut priimaballeriinaksi tai konserttipianistiksi enkä koskaan oppinut edes sirklaamaan takaperin. En myöskään voittanut esteratsastuksen maailmancupia, vaikka niin suunnittelinkin. Mutta opin jotakin muuta, jotakin jota en tiennyt harjoittelevani, ja jota harjoitan edelleen. Opin täsmällisyyttä, uudenkaipuuta, heittäytymistä, kiinnostusta, intohimoa, tuskansietoa, itseltävaatimista, kotoalähtemistä. Ankaruutta suhteessa saamattomuuteen, mutta kriteerit itse asettaen. Ja sulamista toisiin, toisiksi. Minuuden ymmärtämistä kiinteän piirre- tai dispositiohierarkian sijaan hengittämiseksi, tuskaksi, ponnistamiseksi, riemuksi ja kuulumiseksi.
Katson koulutukseni onnistuneen. Koulutuksen, josta äitini ja isäni olivat selvillä aivan yhtä paljon kuin itse olin ollessani viiden tai kuuden, kun aloitin. He eivät edelleenkään tiedä. Itse tajusin kymmenisen vuotta sitten. Luin Duras'ta, ja sanoin silloiselle miehelleni: "Tiedätkö mitä... ratsastus, baletti ja pianonsoitto eivät aivan sattumalta ole nykytyttöjen harrastusten klassinen kolmikko." Hän kohotti kulmakarvojaan ja suhtautui epäilevästi teoriaani.
Kun katson Innocencen silloin pari-kolme viikkoa sitten, näen jonkun toisenkin ajatelleen samalla tavalla. Yleensä tytöistä ei mielellään puhuta; tytöt herättävät levottomuutta. Lettinauhoitetut, lakerikengitetyt, puhvihihamekotetut tytöt. Jotka osaavat hymyillä ja kävellä suorasti, kallistaa päätään ja elehtiä jotenkin - - liian - - sillä tavoin kuin heidät opetetaan elehtimään, siten kuin heitä eleistään palkitaan ainoin todellisin palkinnoin, hymyin ja katsein.
Hymyillyksi tuleminen on valtaa. Katsotuksi tuleminen on valtaa.
Tämän objektivoinnin kriitikot tuppaavat unohtaa.
Harrastavat tytöt ovat tottuneet astumaan estradille valmistautuneena siihen, että vaikka maailma ympärillä sortuisi, teatterin katto sinkoutuisi avaruuteen ja yleisö puhaltuisi pois, numero viedään loppuun saakka. Eikä lopussa odota katkeruus, vaan juokseminen kulisseihin, virheiden nopea kertaus, hysteeristä kikatusta, halauksia, joka puolelta kietoutuvia käsivarsia, me olemme yhtä, me olemme samaa liikettä, sydämenhakkeen hidas tyyntyminen, kaikkea sädehtivä voitonriemu. Ja äkkiä, tyhjyys, musta tyhjyys, mattamustien seinien keskellä.
Mitä nyt? Ja: Entä sitten?
Tekstit
すべり台
1 päivä sitten
11 kommenttia:
Oikeastaan lisään tänne muistilapuksi itselleni, että katseen ja hymyn lisäksi myös henkilöidyt moitteet OVAT myös eräänlainen palkinto.
Jumankeuta, olipa hyvä kirjoitus. Minä en tosin ratsastanut enkä luistellut, ja erilaiset tanssitunnit olivat muuta kuin balettia, mutta tuohon pitää vielä lisätä pianon seuraksi kuorolaulu ja totta kai kuvataidekoulu. Musiikin teoria, solfa; yläasteikäinen, jolla on yksi alle 10-tuntinen työpäivä kouluviikon aikana. Lukiossa aloin ajatella harrastekoulutustani ja sanoin tahtovani renessanssi-ihmiseksi. Olen onnellinen siitä prässistä.
Liittyyköhän tämä jotenkin aiheeseen, jota olen miettinyt viime aikoina lukiessani erilaisia "metodisen alemmuudentunnon" ilmenemiä? En ole varma liittyykö, mutta kerron silti. Ei minun ole tarvinnut opetella ajattelemaan, että jos minua vastaan väitetään, olen todennäköisesti väärässä. Päinvastoin: koulutukseni (tytöksi?) teki täysin itsestäänselväksi sen, että jos joku väittää vastaan, minun on syytä koettaa parhaani mukaan sopeutua vastaväitteen totuuteen, ja vasta jos se osoittautuu täysin kestämättömäksi, palata ehkä omaan väitteeseeni. Joustava, hymyilevä, uutta vastaanottava, tehokas mutta vailla mitään ehdotonta, minkä suhteen olla tehokas. Ei mitään metodista alemmuudentuntoa minulle, hyvänen aika, siitähän on vastuuntunnon nimissä pitänyt opetella eroon.
Juu, kirjoituksesi pistää muistamaan ja ajattelemaan, aivot raksuttavat upealla vauhdilla.
Minusta hevoset haisivat pahalta, en koskaan ole viehtynyt soittimista enkä myöskään ole tuntenut erityistä vetoa liikunnallisiin harrastuksiin, paitsi erästä, jota kokeilin. En ole oikeastaan koskaan harrastamalla harrastanut (siis säännöllisesti, jossakin käyden) kuin partiota ja ju-jutsua, ja kummatkin lopetin muutaman vuoden päästä, kun ne muuttuivat huvista suorittamiseksi (minun päässäni siis; eihän se varsinainen touhu mihinkään muuttunut).
Olen asunut omakotitalossa, joten pihan laki ei ole koskaan ulottunut minuun. Olen viettänyt ison osan lapsuudestani itsekseni, enkä myöhemminkään ollut erityisen hyvä niissä tyttöjen peleissä, joista Scilla puhui toisaalla.
Ehkä siksi en ole koskaan oppinut joustavaksi, hymyileväksi tai sopeutuvaksi.
Hmm, omakotitaloasumisen vaikutus psyykeen... ehkäpä kun ympäristöpsykologia tästä vielä valtavirtaistuu, saamme nähdä analyyseja kotipaikkaispsyykestä.
Sen olenkin jo keskustellen saanut selville, että maaseudulla lasten elämä on tyystin toisenlaista. Tai no, tiedän sen kyllä itsekin kesistä isoäidin luona. ("Maaseutuna" esikaupunkialueen puutalokylän yleinen sauna pienine tontteineen.)
Mielenkiintoinen kirjoitus todellakin. Olen viisikymppinen nainen. En tyttövuosinani harrastanut paljonkaan mitään. Baletissa joskus kävin, mutta se oli jotenkin niin ankeaa se jalan väkisin asetteleminen millintarkasti oikeaan asentoon. Olin helpottunut, kun kotona ilmoitettiin, että tässä huushollissa ei rahaa riitä enää noin turhaan harrastukseen. Siirryinkin sitten tanhuamaan ja se oli hauskaa sen lisäksi, että se oli liki ilmaista.
Sitä miten se minua muokkasi naiseksi, en ole ajatellut. Olen ylipäätään ajatellut liian vähän sitä, miten juuri minusta muokkautui sellainen nainen kuin nyt olen.
Minulla on kaksi tytärtä ja yksi poika. Kaikki he ovat kohtuullisesti harrastaneet edes jotakin. Kuopus on ratsastanut muiden tyttöharrastusten (viulunsoitto, kuvataidekoulu jne.) ohella. Joka kerta käydessäni talleilla ihmettelen ja ihailen häntä ja niitä muita pikkutyttöjä, jotka vastaansanomattomalla päättäväisyydellä hallitsevat valtavan suuren ratsunsa ja saavat ne tottelemaan. Hevonenhan on jättiläismäinen kooltaan niihin pikkutyttöihin verrattuna ja mitä rohkeutta ja päättäväisyyttä vaatiikaan uskaltaa edes lähestyä sellaista voimaa uhkuvaa eläintä. Saati nousta hevosen selkään ja luottaa itseensä niin, että pystyy hallitsemaan sen voiman. En voi välttyä ajattelemasta, millaisia naisia näistä tytöistä kasvaa. He pystyvät ottamaan haltuunsa itseään monta kertaa suuremman eläimen, ei voimalla eikä väkisin vaan varmuudella ja rohkeudella. Miten ikinä miehet pärjäävät näiden naisten kanssa? Sellaisen harrastuksen minä olisin tarvinnut tyttösenä. Sellaisen, joka olisi harjaannuttanut tahdonvoimalla hallitsemaan ja taltuttamaan jättiläisen.
No jaa, hevoset ja tytöt - kyse ei minusta oikeastaan ole tottelemisesta eikä määräämisestä. Jos hevonen ei tahdo mennä johonkin suuntaan, ei sitä voi pakottaa. Mutta ne ovat lempeitä ja ymmärtäväisiä eläimiä.
Hevosilta kyllä tärkein oppi on musta se, että voi olla lempeä ja ymmärtäväinen ja silti säilyttää tietyn villiyden ja jalouden ja rakastettavan pöhköpäisyyden.
Vaikka tietysti hevosista ja tytöistä puhuminen saa osan miehistä ihan seinille. (Samoin koirista ja tytöistä.) Ne kuvittelevat, että tytöistä kasvaa talleilla (tai talutushihnan huonommassa päässä) sadistisia dominaleidejä. En tiedä, ehkä joistain kasvaakin. Mutta suurimmasta osasta selkeästi ei. Hevosta on vaikeaa DOMINOIDA, sen kunnioitus on ansaittava.
Kun katsoo, miten hevoset käyttäytyvät aloittelijan kanssa, näkee ne tilassa, jossa niitä koettaa pompottaa joku, jolla ei ole vielä mitään käsitystä siitä, miten hevosten kunnioitusta ansaitaan. Luottamus on tietysti avaintekijä. Jos hevonen (tai koira, tai ihminen) kykenee luottamaan, se kykenee myös kunnioittamaan toisen tavoitteita ja ehdotuksia yhteistyöstä ja sisäistämään ne omikseenkin.
(Edellyttäen tietysti, että ehdotukset ovat järkeviä kontekstissaan. Ja edellyttäen, että ihminen pystyy sisäistämään hevosen tavoitteita vastavuoroisesti.)
Kun taas hevosen kanssa kommunikoi henkilö, jolla on hevosiin jo tatsi - rauhallinen, varma tapa lähestyä niitä, ystävällinen ja kärsivällinen, ei pakottava, mutta kylläkin vaativa, näemme ihmeen: hevonen HALUAA mennä samaan suuntaan kuin tämä ihminen. Se HALUAA rauhoittua säikähdettyään, HALUAA hypätä esteen yli, se voi luottaa siihen, ettei sitä satu ja että se mitä tehdään, on hauskaa.
Tietysti hevosen luottamuksen hankinta on aika helppoa verrattuna vaikkapa jonkin matelijan luottamuksen hankintaan - meillä maanisäkkäillä kun on yhteinen kielemme, silittävä/nuoleva sukimisemme, äidin lapselleen hellyyttä ja hoivaa osoittavan sukimisen jatke aikuisikäisillä eläimillä. Me puhumme tätä yhteistä kieltä hevosen, lehmän, kissan, koiran, sian ja ties kenen kanssa. Sekä silittäjä että silitetty rentoutuvat, käsi matkii emon kieltä, nuolee kylkeä pyörteinä, sanoo: minä pidän sinusta, minä välitän sinusta, minulle on tärkeää että voit olla onnellinen, sinä olet tärkeä, sinä osaat, sinä pystyt, me pystymme yhdessä melkein mihin vaan.
Minua kiusasi koko sen ajan, kun ratsastin, joidenkin ihmisten kapea näkemys siitä, kuka määrää. Ei ole kyse määräämisestä, vaan neuvottelemisesta. Samalla tavalla kuin ihmisten keskustellessa - ei voi päättää etukäteen, miten keskustelu tarkalleen kulkee, mutta voi päättää, mitä kohti pyritään, ja iloita siitäkin, jos päädytään toisaalle, oppia siitä, liikkua luottamuksessa ja keskinäisessä kunnioituksessa, kunkin reagointitapa huomioonottaen ja sitä sopuisasti mukaillen.
(jaaha, innostuinpa taas korkeaan veisuun ihmisen ja hevosen suhteesta)
Maaseudulla lasten elämä tosiaan on erilaista. 12-vuotiaaksi harrastin ratsastusta, pianonsoittoa, sekalaista kerhoilua ja kuoroa, mutta yläasteikäisille ei vastaavaa toimintaa ollut järjestetty kotikylässäni. Jostain kumman syystä. Harrastuksia joutuu keksimään silloin itse. Niinpä luin, kirjoitin ja maalasin. Näin kävi itse asiassa monille ystävilleni. Tällaiset omatoimiharrasteet hävisivät kun muutimme kaupunkiin käymään lukiota, mutta epäilemättä ne ovat muokanneet ajattelua paljon. Käänsin katseeni sisäänpäin. Minusta se ei ole huono asia, vaan vahva pohja jolta olen ponnistanut eteenpäin.
No ei varmastikaan huono! Siitä olemme samaa mieltä. Ja olenhan minäkin tietysti koko ajan piirtänyt, maalannut ja kirjoittanut. Ei kukaan harrasta 24/7. Mutta ehkä ulospäin suuntautuen, kuten kirjoittanut näytelmän yläasteella luokkalaisilleni, ja sitten esitimme sen koko koululle, osallistunut nuorten taidetapahtumiin, jne.
Mulla se jäi oikestaan vasta taidelukiossa, kun toisten taiteilijamentaliteetti jotensakin säikäytti mut - ne oli niin kuvataiteilijoita, että tajusin äkkiä olevani halju, pöhkö universalisti, selvästi sukua Eufemian renessanssi-ihmiselle.
Ja yliopistossa - siellä koetin vain olla kuten muut, onnistumatta. (Koska eihän mitään MUUta ole.) Vasta nyt olen pääsemässä takaisin omilleni. Pitkäpä on tie kuljettu...
Maalla eläneet osaavat aina sanoa kadehdittavan luontevasti käsipäiväätä ja juoda kahvia!
Kyllä, kyllä: kahvia, lihavoileipiä, käsipäiväätä ja teitittelyä. Vaikeata on vaan vierailla tätä nykyä maaseudulla, koska en syö lihaa. Kahvia onneksi olen opetellut hiljattain juomaan, niin kelpaan pöytään jotenkin.
Kirjoituksesi oli täynnä draivia ja sen aivan ahmi loppuun.
Ehkäpä on mielikuvitusta ruokkivaa asua lapsuutensa maalla, mutta muistan, että lähiöelämää elivät myös Lapuan keskustan sivuilla asuvat lapset.
Itse asuin maalla, metsässä ja aivan pellossa, enkä oppinut koskaan olemaan aivan luontevasti kahvipöydässä.
Tuosta, mitä kirjoitit, tuli vain niin huikea olo, etten tiedä, mitä sanoa. Kirjoitin sitten vain nämä muutamat lauseet, mutta en osaa nyt muotoilla mitään kauhean olennaista.
Kauhean olennaisen muotoilu kuulostaakin tehtävältä, jota kannattaa lykätä, kunnes ei voi olla tekemättä sitä.
Faattisen funktion inspiroima teksti on täällä aina tervetullutta!
Lähetä kommentti