Kohtuullisuudesta ja itsekurista

Viimeisen kahden päivän aikana olen koettanut pitää itseäni tiukassa tarkkailussa samalla kun rouskutan antibiootteja - kyllä vain, olen sairas - ja yritän ajatella, että on ihan okei, että tunnen, mitä tunnen. Emootioni paisuvat ja kuplivat, mokoma hiivataikina, paisuvat ja kettoavat sinisen taivaan näkyvistä samalla kammottavalla tavalla kuin kombucha kasvattaa outoja seittejään nesteen pintaan scobyn (suomeksi? kellukka?) ympärille. Okei, sanon tornadoille ja ukkosvuorille. Okei, sanon hirmumyrskyille ja alakuloisille viikoille, jotka ovat silkkaa harmaata tihkua. Okei, sanon liukkaalle kelille, joka kellistää piikkijalkaisimmatkin mummot. Okei, okei, okei. Tämä kaikki on okei.

Se kaikki on okei niin kauan kuin se pysyy tässä eikä säikytä muita.

Mietin, miten asettelen sanani ja kehoni. Taipuvatko ne kohtuullisuuteen? Onnistunko pitämään paniikkini aisoissa, hengittämään, tärisemään yinjoogan asanan toisensa perään? Onnistunko pitämään sisälläni parahdukset, hymyilemään ystävällismielisesti ja pitämään kädet näin, sylissä, ojentamatta niitä yli pöydän?

Palaan kysymykseen kohtuullisuudesta uudestaan ja uudestaan. Sen seurauksena vuorovaikutus kohtuullisuuden kohteen kanssa muuttuu oudon formaaliksi ja kurinalaiseksi. Se poikkeaa kovasti siitä, mitä kommunikaatio on kenen tahansa muun kanssa elämässäni. Muut pelot häviävät, jaksan pelätä enää tätä, että jotenkin kadotan itsekurin tässä kohden, kaiken kohtuullisuuden.

Okei, sanon pelolle. Sinä menet ohi. Mikään ei jatku ikuisesti. Joku päivä virnistelen sinulle ja sanon että olipa sekin aikaa. Että kuinka epävarma ja tarvitseva voikaan ihminen olla, kuinka hauras ja kiihkeä ja samalla kauhusta kankea! Kuinka kolmivuotias joka uluttaa äidin perään!

Olen käynyt muutamalla deitillä ja pitänyt oudon paljon ihmisestä, jonka kanssa olen deittaillut. Mutta koska kaikki on varsin uutta ja hidasta eikä kukaan vielä tiedä, miksi tämä muovautuu parin seuraavan viikon aikana, emootiot nelistävät pitkin seiniä ja kattoja. Se tuntuu olevan hermostolleni aivan liikaa. Immuniteetille. Mielellekin. Kun pelkään kaiken romahtavan jollain karmivalla tavalla, palautan mieleen yhden editoimani terapiakirjan ajatuksen siitä, että romahduksen pelko osoittaa, että pohjamudissa ollaan jo - tästä voi vain nousta. Muistutan itseäni siitä, miten ilahduin siitä, kun minut pyydettiin ulos. No, missä ilo on nyt? Välillä se tuntuu voimakkaana, mutta enimmäkseen taidan tuntea vain levottomuutta.

Kärsivällisyyteni, joka normaalisti vanuttautuu lehmänhermoiseksi kulmakarvan nostamiseksi, on hävöksissä - mutta tietysti lähinnä suhteessa tähän yhteen ihmiseen, jota en halua säikäyttää. Ja ihmisiin, jotka kysyvät, mitä kuuluu. Haluaisin parkua. Tunnit venyvät vuosikymmeniksi ja vuorokausihan nyt tunnetusti voi vanhentaa eliniän. Oksitosiinikrapula. Oksitosiinihumala. Oksitosiinikrapula.

Alan vähitellen epäillä olevani niitä olentoja, joita oksitosiini ahdistaa enemmän kuin on tarpeen. Ja että jostain syystä kohdallani vaikutus on todella, todella voimakas. Ja että ehkä tästä syystä en ole elämässäni kovin montaa kertaa astunut tähän virtaan. (Ha!)

Joten pidän itseäni lieassa, ja iltojen tullen, ehkä jo iltapäivisinkin, väsähdän siihen, ettei mitään tapahdu, luennoin mielessäni mielelleni - ja käsille, noille kurittomille tuntosarville - kohtuullisuudesta ja itsekurista ja fantasioin ajasta, jota suurin osa elämästäni edustaa varsin puhtaassa muodossaan: sokean tietämättömästä pöljyydestä, jossa lapsen viattomuudella tyllerretään kiinnostavalta ilmiöltä toiselle sulkien päättäväisesti silmät ihmisiltä matkan varrella, heidän silmiltään ja niiden väriltä, heidän tuoksultaan ja tavaltaan asettua vuorovaikutukseen. Kaipaan äkisti huoletonta, hupaisaa arkea, sokeutta, turtuutta.

Kalifornian-nainen puhuu oksitosiinipöllystä hullun taivaana mutten ole lopulta varma, kumpi tiloista on hullun taivas; tämä ei tunnu taivaalta, ei ole tuntunut ennenkään, ja enkö muka tavallaan arvosta lopulta kuitenkin enemmän sitä, että hätkähdän omaan epävarmuuteeni kuin siihen, että kuvittelen - todella, kuvittelen - itseni jotenkin itseriittoiseksi, kohtuulliseksi ja rauhalliseksi, sellaiseksi jolle itsekuri on aivan turha kapistus.

Viimeinen lomapäivä

Toisiksi viimeisen lomapäivän lopussa ymmärrän erehtyneeni erään suuren ja painavan riskianalyysin kohdalla - en ole tarkistanut riittävästi taustamuuttujia ja äkisti tajuan edenneeni ratkaisuihin, joihin en olisi edennyt mitä todennäköisimmin, jos olisin tiennyt taustamuuttujien todellisen laidan. Nauran useita kertoja asian tajuttuani ja puhuttelen itseäni lempeästi mutta päättäväisesti: shit in, shit out. Olenhan sentään parantumassa flunssasta ja väitösväsymyksestä ja lomaakin on vielä päivä. Ja tuntuu jotenkin helpommalta nauraa kuin jähmettyä tai lysähtää. Virheitä sattuu - eteenpäin - helppona ja rohkeana, vankkajalkaisena ja robustina - ei tässä mitään!

Nukun yön hyvin mutta seuraavana päivänä - tänään - en oikein tahdo tunnistaa kehoani, sen rajoja ja tapoja. Koetan nukkua päiväunet, keho värisee holotnaa. Vien koiran ulos, mieli harhailee seiniä katua lumituiskua, koetan juoda paljon ja lämmintä, olla luiskahtamatta takaisin sairastamiseen, ei, en halua ajatella sellaisia asioita, huomenna on töitä, on mentävä työhön, muistettava kirjata joulutaukoa edeltänyt sairaana oleminen kalenteriin. En yksinkertaisesti suostu siihen, että mitään on vialla. Menen joogatunnille. Eikö jooga auta? Kyllä, joogasta tulee lämmin olo, päätän. Päätös uppoaa mieleen mutta keho ei alistu mielen pakkopaitaan. Kesken kaiken joogatunnilla kaiken satuttua ihan älyttömästi, kaiken sellaisen joka ei normaalisti satu, keho alkaa väristä, ensin lantiosta ja levittäen neurogeenista tärinää reisiin, rintakehään, yläraajoihin. Kun pureksin huuliani hämmentyneenä ja koettaen löytää edes jotain voimaa, jostain, huomaan ylähuuleen paisuneen finnin. Värinä kasvaa tärinäksi ja se pusertaa vettä silmistä ikään kuin keho ei jaksaisi pitää kaikkea juotua kuumaa nestettä sisässään.

Mitä tämä on, kysyn keholta, kuuntelen kunnolla sitä ensimmäistä kertaa päiviin. (Olen pitänyt joulutaukoa dynaamisemmasta joogasta ja tässä on seuraus: olen kasannut valtavat jännitykset niitä mitenkään ihmeemmin tiedostamatta.) Keho vastaa tärisemällä lisää ja kääntämällä itkuisuutta isommalle.

En ole selvitä kotiin. Kävelen spagettijaloilla, jotka värähtelevät holtittomasti. Kaikki itkettää. Kadun märkyys, puut, seinät, ovet, kotimatkan pituus - koska ajattelin, ettei minulla ole varaa raitiovaunulippuun, mitä ihmettä, en muista edes saavani kuukausipalkkaa toistaiseksi - , naurettava huoleni toisten hyvinvoinnista kun en osaa pitää omastani huolta, liikaa ihmisiä emootioita uusia ystävyyksiä kaikkea, koko keho on luhistua sen kiihdyttävän hyöyn alle, pelkään niin etten pysty etenemään, en halua ottaa seinästä tukea, en halua kertoa kellekään, miten palasina olen, kotona teemme kämppiksen kanssa kastanjoita ja itkettää mutta sullon sen rintalastan taa ja syön kastanjan toisensa perään ja varaan salaa aamuksi ajan työterveyteen, koska sattuu liikaa ja palelee usea villapaita päällekkäinkin.

Ota särkylääkettä, viestittää tiimitoveri, jolle ilmoitan saapuvani myöhässä, lääkäriajan jälkeen. Järjen ääni! Paarustan lääkekaapille ja syön kuuliaisesti parasetamolin. Tunnen itseni pitkästä aikaa kentauriksi. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu, pohdin sitä hetken ja sitten pudotan siitäkin langasta otteen ja sallin itseni suistua uneen. 

Kysymysten avoimuudesta

Ystävystyminen on hankalaa, etenkin jos ystävyyssuhteeseen liittyy runsaahko kulttuuriero ja halu ymmärtää toista. Se tekee kommunikaatiosta helposti hyvin pelottavaa, ellei kysymysten muotoilun kanssa ole tarkkana. (Ja esimerkiksi puutteellisesti nukutun yön jälkeen on mahdotonta olla tarkkana.) Olen viime aikoina käynyt ystävystymiskeskustelua, jossa esiintyy monia pelottavia piirteitä juuri siitä syystä, että minua halutaan ymmärtää.

Tässä yhteydessä haluan hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sanaa ymmärtää: ympyröidä, sulkea sisään, vangita määritelmään. Saatan tuntea itseni vuoroin satimeen jääneeksi oravaparaksi, jolta on viety juoksemisen ja hyppimisen qi, koko ilon elohopea, ja joka aikoo siksi vain kuolla ja lannistua, ja vuoroin lohikäärmeeksi, joka vetäisee sisään henkeä syökseäkseen seuraavaksi verbaalista tulta.

Ei se ole vakavaa, en ole kuolemassa enkä haastamassa riitaa. Nämä ovat pieniä liikahduksia, mutta panen ne merkille uteliaana samalla kun välillä onnistun nauramaan ja pysymään rentona hengitykseen keskittyen ja välillä epäonnistun siihen edes ponnistamisessa ja yksinkertaisesti kauhistun ja tulen surulliseksi siitä, miten vaikeaa on koettaa ystävystyä sellaisen kanssa, joka äkisti haluaakin ymmärtää ratkaisujani ja tokaisujani.

Mietin myös kulttuurisen kompetenssin koulutusta, jonka kävin työpaikan kustantamana männäviikoilla. Siinä korostettiin, että aina kahden ihmisen kohdatessa törmätään kulttuurieroon. Jokaisella meillähän on uniikki paikkamme maailmankaikkeudessa koulutuskohortteineen, perhetaustoineen, paikkoineen perheessä ja ystäväpiirissä, tuttavineen, työtuttavineen, harrastuksineen ja harjoittamisineen ja niiden kautta tulevine ihanteineen tai ehkä toisenlaisine etiikkoineen ja niin edelleen. Toinen merkittävä oneliner kuului, että hämmennys on hyvästä. Siitä on helppoa olla samaa mieltä - joskin on aivan selvää, että hämmennys tuntuu tässä ja nyt -tilanteessa usein hyvin kulmikkaalta ja vangitsevalta, epämukavalta ja jopa uhkaavaltakin. Ehkä jotkut toiset kokevat sellaista hämmennystä enemmän kirjojen tai matemaattisten yhtälöiden kanssa? Itse näytän kokevan sitä juuri silloin, kun joku vaivaantuu kiinnostumaan ystävyydestäni niin paljon, että haluaa alkaa ymmärtää minua.

Tässä hauraassa ja epämukavassa tilassa, johon olen halunnut jäädä kokemaan siihen liittyviä tuntemuksia, opin. Hämmennyshän tarkoittaa oppimisprosessin käynnistyneen. Tai siis - opin, jos työstän asiaa. (Koetan tehdä sitä näin, esimerkiksi.) Tällä erää tunnun oppivan kysymyksistä ja kysymisestä tärkeän asian: vaikka kuinka hellisin työhypoteesia siitä, miten jonkin toisen ihmisen sisäinen mekaniikka ja logiikka toimii, lienee tuskin kovin hedelmällistä kysyä asiasta suljettua kysymystä, jolla testaan työhypoteesiani, tyyliin: "Voisiko olla niin, että toimit näin ja näin, koska koetat välttää/lähestyä asiaa x?" (Väkivaltaisuusero: lähestyminen sentään antaa kuvan vaihtoehtoisten strategioiden olemassaolosta ja tietyn vaihtoehdon haluamisen haluamisesta, välttäminen helposti synnyttää ajatuksen, että toimintaa ajaa pakko eikä siten haluamista ole haluttu.) Tiedän kaiken tämän kysymyksistä yhteiskuntatieteiden metodologiasta, eikö vain? Enkö vain olekin lukenut kasapäin kvalitatiivisen tutkimuksen opuksia, joissa korostetaan kysymysten avoimuutta, sitä miten ei koskaan kannata kysyä kyllä/ei-vastattavia kysymyksiä? Enkö vain tykästynytkin juuri fenomenografiaan, koska siinä sille, jonka jäsennyksistä ollaan kiinnostuneita, annetaan mahdollisimman vapaa tila pyytäen vain: "Kerrotko minulle ilmiöstä x elämässäsi?" ja sitten kuunnellaan, mitä kaikkea hän itse nostaa esiin, mitkä asiat hänen mielessään yhdistyvät tähän ilmiöön. (Voisiko tämän kirjata niinkin, että uskon enemmän merkityksiin kuin vaikutteisiin, selityksiin, taustoittamiseen?)

Ja kuinka monta kertaa olenkaan itse sanallistanut kauheita kysymyksiä nimenomaan ystävyyden kontekstissa? Monta! Sen sijaan, että olisin antanut toiselle tilan ja oikeasti koettanut uida vierasta maailmaa luottaen siihen, että sen pinnalla voi kellua ja lopulta alan hahmottaa, mitä kaikkea ihanaa ja uniikkia allani siintää, olen kiskaissut valtamerestä tulpan ja koettanut paljastaa, vastaavatko pohjan muodot työhypoteesiani. Kammottavaa.

No, ei tähän tietysti kukaan kuole. Ja on ollut kysymyksiä, jotka ovat saaneet minut kääntymään ihan uusiin suuntiin käytännöistä, jotka eivät toimi. Mutta kun kysymys esitetään käytännöstä, joka tuntuu toimineen hyvin - hämmennys!

Ymmärsin kysymykseen vastatessani myös yhden seikan omasta hahmotuksestani. Se ei ole kovinkaan menneisyyspainotteista. Pystyn toki keksimään koko liudan selityksiä siitä, miten asiat ovat kehittyneet historiallisissa olosuhteissaan, mutta lopulta taidan ajatella, että vaikka nuo olosuhteet ovat toki ehkäisseet tiettyjä vaihtoehtoja ja suosineet toisia, ne eivät lopulta determinoi vaihtoehtoja täysin. Ehkä tässä on se kohta, joka itselläni niihkaa välillä liian sosiologisten ajattelijoiden tuotantoon perehtyessä ja niihkasi joka ikistä kasvatussosiologian esseetä kirjoittaessani: hemmetti, on tässä oltava muutakin, kyllä toimijuuttaan voi kuitenkin mikrosuunnata jotenkin, ja meillä kaikilla on valtaa enemmän kuin usein haluamme ajatellakaan. (Mikä determinoi tämän kirjoittamisen, esimerkiksi? On lukemattomia akateemisesti koulutettuja naisia, jotka eivät bloggaa tällä tavalla. Itsekin voisin tänä aamuna valita muuta mutta valitsen tämän, koska haluan oppia siitä, mihin kaikkeen kommunikaatiossa kompastutaan tuon tuosta.) Kai sen voisi sanallistaa niinkin, että uskoni meadilaiseen subjektiminään on luja. (Samasta asiasta kirjoittaa T.S.Eliot muutamassa runossaan: uskalluksesta, hypystä, tapahtumiseen heittäytymisestä, harkinnan hylkäämisestä nanosekunniksi ja kaiken sen vuoksi uudeksi muovautumisesta merkityksellisimpänä elämässä.) Ja: kun arvioin jotain käytäntöä, jonka mukaan suuntaan tekemistäni ja tahtomistani, tapaan olla kiinnostuneempi siitä, millaisia asioita siitä seuraa, kuin siitä, mistä taustasta käytäntö nousee. Seuraamukset: En usko, että kyse on kuitenkaan seuraamusetiikasta. Taidan olla siihen liian mystikko. Mutta tutkin, voidaanko ympärilläni hyvin (ei instant-hyvin, mutta pidemmällä jänteellä) ja ennen kaikkea, voinko hyväksyä itse toimintatapani, onko siinä mielestäni kokeilun mahdollisuutta. (Niin, kaikki on leikkiä, kokeilua. Varmuutta on turha hinkua, tai lopullisia ratkaisuja.) Olisiko siitä hyveen kantajaksi, jotain sellaista. Taidan myös luottaa aika tavalla siihen, että huomaan ennen pitkää, jos jokin käytäntö ei toimi.

Miksi toimit tai ajattelet näin on sekin vaikea kysymys vastata. Voisi toki kehrätä liudan adjektiiveja tai ilmiöitä, joita liimailisi imagoonsa (oikeudentunto, herkkyys, hereilläolo jne.) mutta en oikeastaan hahmota, ketä sillä voisi sumuttaa. Ei ainakaan itseään! Enimmäkseenhän sitä kuitenkin ponnistelee jo ihan sen kanssa, että saa katkaistua automaattivaihteensa useita kertoja päivässä. Ennemmin ajatus kiinnittyy tämän kysymyksen liepeillä vipiseviin tuntemuksiin, jotka mieluummin ottaisi mukaan analyysiin. Kuten hämmennykseen siitä, miten voi olla niin, että on itse pyytänyt lapsesta saakka tuntea omenat lajikkeina, ei yleiskäsitteen omena kautta. Luulin pitkään, että minut oli kasvatettu tietynlaiseksi, mutta sitten keskusteluissa selvisi vanhempien olleen pulassa sen kanssa, miten tarkkaa erittelyä asioista vaadin pienestä pitäen. (No, en vaadi enää, luulisin.) Mistä se tahto tuli? Tai halu lähteä aamulla ulos uteliaana ja pidäkkeittä?

Entä jos kyse olisikin qistä, peritystä olemuksesta? Ei, sekin on huono nimi. Enkö juuri kirjoittanut niin, etten usko tilanteiden muovaavuuteen? Ja ihan yhtä kovasti rähisen takaisin, kun puhutaan siitä, miten ihminen geneettisenä olentona sitä ja tätä, deterninoidusti. Ajattelen niitä tutkimuksia, joita on tehty pitkään meditoineilla munkeilla, ja miten he pystyvät tekemään asioita, joita heidän ei pitäisi pystyä tekemään, esimerkiksi näkemään erillisinä kaksi kuvaa, jotka on vuoroteltu elokuvanopeudella ja jotka me muut näemme vain toisiinsa sulautuneina. Ajattelen sitä, miten olosuhteistaan huolimatta vaikkapa Spinoza kirjoitti. Ei, en tiedä, mistä on kyse ja miten ihmiset pystyvät valitsemaan ja vaalimaan toiveikkuutta ja uteliaisuutta. Mutta suoraan sanottuna alkuperäiskansojen teoria, joiden mukaan raskaana olevien naisten ei kannattaisi liikaa katsella oravia, koska heidän lapsensa voi silloin saada oravamaisia piirteitä, kuulostaa minusta ihan yhtä järkevältä kuin moni rautalankamalli nykytieteestäkin. (Minusta on myös mukavaa ajatella, että äiti on katsellut oravia ja oravat ovat loitsineet minusta tällaisen.) Olen varma, jokseenkin varma, että niistäkin puuttuu jokin oleellinen palikka. Että genetiikka, epigenetiikka, tarkoituksellinen kasvatus ja informaalinen oman paikan maailmassa oppiminen eivät ehkä kuitenkaan vielä täysin kuvaa vastausta kysymykseen miksi näin. (Ja ei, en usko jumalaan tai mihinkään sellaiseen.) Olen aistivinani aukon mutten tiedä, millä sen täyttäisin. Enkä tiedä, onko koko kysymys mielekäs, ei kai, ei varmaankaan.

Haluan ymmärtää sinua, kerro siis nämä asiat. Hyvä on. En ymmärrä itseäni. En usko, että edes voin ymmärtää itseäni. Enimmäkseen etenen tyytyväisenä ja ihmiset luonani kiittävät sitä, että heidän on enimmäkseen hyvä olla lähelläni. (Toki on myös heitä, joiden ei ole hyvä olla, mutta he harvemmin jäävät völjyyn pahoinvoimaan.) Voisiko se riittää?

Tuntuu kummalliselta ajatella, että on ihmisiä, joilla on nyt joulu ja jotka viettävät sitä rauhassa. Minulla on monesti rauha, mutta harvemmin juhlapyhinä koska tunnen itseni kovin yksinäiseksi ihmisten kanssa ja jouluna on vaikeaa saada riittävästi omaa aikaa. Sekin on kummallista, miten ihmiset ystävystyvät ja rakastuvat ja riemuitsevat siitä - jostain niin pelottavasta ja suuresta! Varmasti kummallista on sekin, että minulla on rauhallisempi olo kirjoittaessani kuin puhuessani sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän. Mutta niin vain on. Se, mikä on, on; se, mikä tapahtuu, tapahtuu. 

Juhlat & laskeutuminen

Juhlista on nyt viikko - ensiksi Vompsun väitös, parveilevat laumat kuuntelijoita ja väitöksen jännittävät käänteet kellon takuttaessa pitkälle iltapäivään, sitten paniikkikiirehdintää bussilla kohti kotia, pöytien valmiiksi läiskiminen, salaattien kulhoihin kauhonta, koko sähikäismäinen loppurutistus urakassa, jota oli hivutettu osaksi arkea jo viikon ajan tekemällä ruokalaji kerrallaan pakkaseen tai jääkaappiin. Vieraat saapuivat kotiimme ennen aikojaan ja kiljuimme Kalifornian-naisen kanssa että älkää nyt päästäkö niitä sisään, kaksikymmentä minuuttia vielä, vastapäätä on kahvila, mutta totta kai Vompsu päästi sukunsa sisään ja me telkeydyimme keittiöön hermostuneina. Sain viimeinkin tilaisuuden käyttää sinistä samettimekkoani, joka muistuttaa kovasti samettimekkoa, jota käytin lapsena joulujuhlissa.

Juhlat hämmentävät itseäni. Ensinnäkin kohteliaisuudet - en oikein ymmärtänyt, miksi helvetissä minua onniteltiin jostain, mitä Vompsu on mennyt tekemään, ja vielä siitä ihan hyvää palkkaa nostaen. Ja toiseksi, sain pidellä kielestäni jokseenkin kaksin käsin ollakseni vastaamatta ulkonäköäni koskeviin arvostelmiin, että no totta helvetissä säteilen, koska satun ovuloimaan. Olen vähän huono tällaisessa kommunikaatiossa, jossa naisen paikka määritellään hänen miehensä saavutusten ja hänen ulkonäkönsä kautta - vaikkapa sen sijaan, että naiselta kysyttäisiin, mitä hän on viime aikoina puuhaillut, mitä ideoita leikittänyt mielessään ja niin edelleen. Tarkoitan: onhan meillä jotain omaakin tässä maailmassa. Kaikkein oudoimmilta tuntuivat kommentit, että olin auttanut Vompsua niin paljon väitöskirjan kanssa. Ei se nimittäin pidä alkuunkaan paikkaansa. En tiedä, millaisia suhdekuvioita ihmiset oikein kuvittelevat toisten pyörittävän, mutta totuuden nimissä: en ihan taatusti ole auttanut väitöskirjan kanssa ja jos jotain olen saanut aikaan, niin viivästystä ja hämmennystä.

Onneksi ruokintavastuu oli itselläni. Ilman sitä olisin joutunut kaiken aikaa istumaan juhlaseurueessa. Nyt saatoin livetä keittiöön. En halua istua juhlaseurueissa. Ylipäänsä, en halua istua. Ja ajattelin: no niin, nyt hengittelen tämän lävitse. Tunsin toki itseni pahaksi ihmiseksi, koska sanoin Vompsulle hengittämisasian jo aamullakin - että pitää vaan hengitellä päivä läpi ja sitten se on ohitse. Hän melkein suuttui siitä, ja ehkä sen olisi voinut jättää toteamattakin ja sanoa vain, että anna minun olla rauhassa, tunnen itseni kynnysmatoksi, koska kaikista sopimuksista oli laistettu useat kerrat ja en voinut kuin niellä sen seikan, että olin mennyt lupaamaan ruoat tähdentämättä riittävän tarkasti etukäteen, ettei vierasmäärää kasvatettaisi.

Hetkittäin olin hyväntuulinen, hetkittäin niin vihainen, että mietin ulkovaatteiden päälle kiskaisemista ja kaduille pakoon painelemista. Selvisin kuitenkin uteliaasti tätä sisäistä myrskyä tarkastelemalla. Vompsun suku oli meluisa itsensä. En ymmärrä heidän tapaansa olla yhdessä eikä minun ehkä tarvitsekaan ymmärtää.

(Ja niin, ymmärränkö omaakaan sukuani?)

(Tai itseäni? Enimmäkseen en.)

Pääsin liian myöhään nukkumaan.

Lauantaina aamusta varhain pakenin omaan aikaan ja tilaan, liikkuvaan spontaaniuteen, siihen, mikä näyttäytyy toistaiseksi vapautena, johon pelmahdan mielelläni. Palasin kotiin vasta yövieraiden ollessa tuloillaan. Lauantai, jota oli odotettu niin pitkään! Ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa tanssimaan ja eilisen pönötys tuntui enää kaukaiselta painajaiselta. Oli liikuttavaa tajuta, miten monia ihania ja viisaita ihmisiä omassa lähipiirissä on majaillut vuosikaudet. Kappale kappaleen perään purki jännitystä, tanssin hiukset ja vaatteet litimäriksi, ehkä kuutisen tuntia putkeen. Lattia vietti, katto uhkasi käsiä matalana ja musiikki vain tempaisi mukaansa. Moni vieras jäi siinä täysin huomaamatta, mutta eiväthän ne omat juhlani olletkaan ja siten saatoin juhlia tanssien itse. Ja viimein juhlakin loppui ja sai palata kotiin taksilla, sulloutua siskonpetiin kahden naisen väliin, herätä lämpimään aamuun.

Juhlaputken pirulainen jatkui maanantaina, jolloin oli syntymäpäiväni. Olin tehnyt yhden ylimääräisen raakakakun ja jemmannut sen työpaikan lähellä asuvan ystävän pakastimeen. Olen aiemmin työskennellyt paikoissa, joissa kuuluu tapoihin tuoda herkkuja kahvihuoneeseen synttäripäivänä, ja niin sitten tein nytkin, mikä tuntui herättävän hilpeyttä ja lämpöä. Nolostutti kyllä kun ihmiset lauloivat synttärilaulua - minun ihannemaailmassani vain tekisin kaikkea ihanaa enkä joutuisi siitä ikinä tilille, ainakaan julkisesti huomion kohteena punastellen. Mutta varmasti se silti oli vaivan tai siis nolouden arvoista - tuntui, että jotenkin lähennyin monen kanssa.

Maanantai vielä sujui jotenkuten, mutta tiistaina alkoi viluttaa illalla. Keskiviikon sinnittelin vielä töissä mutta sitten hampaat alkoivat kalkattaa siihen malliin, että lähdin pois. Kaksi viimeistä päivää olen viettänyt sairaana. On hämmentävää, miten tyhjäksi tuollainen juhliminen kiskaisee kehon. En tosiaan pidä juhlista, en ainakaan tämmöisenä ryppäänä. Ei jää tarpeeksi aikaa vain kuljeskella ja olla, joogata ja hengittää ja päästää irti sosiaalisista kasvoistaan.

Olen ollut hurjan helpottunut nyt sairaana. Ja luvassa on peräti neljän päivän joululomakin. Se tulee tarpeeseen! Äiti koetti soittaa minulle jo maanantaina ja nyt on perjantai enkä ole edelleenkään jaksanut soittaa takaisin. En vain jaksa.

Kohta on jouluaatto ja olisi hyvä jaksaa sopia, mikä päivä tulen vierailulle.

Ajatuskin ihmisten näkemisestä tuntuu kuitenkin tällä hetkellä hyvin raskaalta ja vastenmieliseltä. No, on toki muutamia ihmisiä, jotka ovat niin läheisiä, jotka päästän niin lähelle, ettei heidän kanssaan tule mitään yliannostuksen tuntuja. Mutta kaikki muut, mukaanlukien lapsuudenperhe, tuntuvat jotenkin painolastilta. Ja noiden läheistenkin kanssa huomaan olevani enemmän vereslihalla kuin tavanomaisesti, kuuntelevani tarkemmin, koettavatko he jotenkin paimentaa minua johonkin suuntaan keveillä kysymyksillä tai avoimemmalla haastamisella, ja silloin tunnen vain, että ei, ei nyt, en jaksa tätä, enkö saisi vain kävellä lunta ja teitä ja puita, taivasta ja kiviä ja lintujen liikahduksia.

Selitin tässä päivänä muutamana yhdelle uudelle läheiselleni, että niin, en ole kovin sosiaalinen.

Hätkähdin sen kuullessani ja mietin, että niinköhän tuo on totta, mutta nyt muistan taas, että onhan se.

Ainakin juhlasosiaalisuus tuntuu minusta kovin viheliäiseltä. Pidän arjesta. Mikä helpotus, ettei tarvitse pitkiin aikoihin juhlavirittyä. 

Epävarmuudesta

Menemällä kokoaikatyöhön olen altistanut itseni epävarmuudelle. Tarkoitan tätä: vaikka minulla on varmuus siitä, että näen tiettyjä (en-itse-valitsemiani) (mutta yhtäkaikkisen kiinnostavia ja hurmaavia) ihmisiä säännönmukaisesti useita kertoja viikossa, monen kanssa vuorovaikutusta luonnehtii suuri epävarmuus. Koska emme ole itse valinneet kontaktejamme, on oikeastaan hyvin vaikeaa arvioida, miten toiset suhtautuvat mihinkään, mitä tekee. Jos olen ärsyttävä ämmä, he eivät oikeastaan voi äänestää jaloillaan.  Heille maksetaan siitä, että he käyttävät samoja tiloja.

Epävarmuus ilmenee esimerkiksi näin: Ehdotan jotain. Ehdotukseen ei vastata. En halua painostaa enkä synnyttää kohtaamisiin ahdistavaa taustavirettä joten en tohdi kysyä asiasta (joka on yhtä hyvin voinut vain hukkua sähköpostien vellovaan valtamereen). Äkkiä äsken välittömältä tuntuneeseen vuorovaikutukseen on hiipinyt outo virittyneisyys, huoli. 

Tai näin: Ihmiset merkitsevät minulle paljon mutta huomaan epäröiväni antaa palautetta. Koetan muistaa kehua, mutta samalla yritän pitää kehut jotenkin pieninä ja käsitettävinä vaikka kiitollisuuden ja helpotuksen tunteeni saattavat olla valtavia. Sitten, kun tapaan ihmisiä, huomaan viipyileväni heidän tienovillaan pala kurkussa. 

Tai näin: Avomielisyyden hetkenä kerron jotain sellaista, josta en ole ihan varma, kannattaisiko sitä kertoa. Siis nimenomaan kannattaisiko - egon mielessä, miellyttämisenhalun mielessä, helppouden säilyttämisen mielessä. Kerron yhtä kaikki, vaikka pelkään. (No, mitä muuta olen blogiakaan pitäessä harjoitellut?) Kerrottuani asiasta huomaan toisten jotenkin vetäytyvän ja säikähdän. Ihmiset, jotka ovat aiemmin jääneet yhteyteen innokkaasti, liukuvatkin siitä pois jotenkin helpottuneen oloisina. Koetan muistuttaa itseäni siitä, että eikö asia ollut niin, että aikansa kannattaa käyttää heidän kanssaan, jotka juhlivat omia outouksia niiden sietämisen sijaan, mutta en oikein onnistu pönkittymään huolettomaksi ja suruttomaksi. Ehken edes halua sitä. Niin, en taida haluta sitä. Parempi vain tuntea, mitä tuntee, tutkia sitä. Ainakin olen kaukana turrasta.

On hetkiä, joina tunnen niin suurta epävarmuutta, että olen hajota palasiksi. Ehkä tämä on reperkussiota koulusta, ehkä muualta. Ehkä ei kannattaisi välittää, mitä työkaverit tuumaavat, mutta miten sellainen välittämättömyys oikein rakennetaan? Haluanko edes sellaista? En varmastikaan. Joskus vain hetkittäin tuntuu, että olisi helpompaa olla välittämättä, vapisematta, värisemättä. 

Se ikävä, joka iskee epävarmuuden hetkenä, on jotenkin kvaliteetiltaan niin totaalista ja painavaa, että se kaikki hämmentää. Millainen kaipaus voikaan kohdistua niihin hetkiin, kun kaikki nauravat ja bondaavat eikä yhteydessä ole häriöitä! 

Mitä epävarmemmaksi käyn, sitä huonommaksi käyn fasilitoimaan ketään muuta pois epävarmuudesta jonnekin turvallisempaan paikkaan ja tilaan. 

Se saa olon hyvin tuivertuneeksi ja yksinäiseksi. 

Monsuuni

Alan kehrätä hypoteesia parisuhteista ja monogaamisesta elämäntavasta. En muiden, mutta omastani. No, seuraavaksi joku huomauttaa, etten elä monogaamisesti. Totta sekin, mutta elän hyvin sitoutuneesti, tai olen elänyt sillä tavalla, suuren osan elämästäni. En halua sitä ja sitten lipsun siihen kuitenkin. Ja tosiaan, nyt kehittelen hypoteesia siitä, miksi teen sillä tavalla.

Surin pitkään Faunin menettämistä. Tai oikeastaan, sen välittömän yhteyden menettämistä, joka aluksi luonnehti suhdettamme. Kesän lopulla lakkasin suremasta. Tai ehkä suru lakkasi suremasta minua. Kierukka lähti liikkumaan, keho työnsi sen itsekseen kohdunsuuhun ja lääkäri nyppäisi sen sieltä pois häiritsemästä kipuratoja. Aloin haistaa, maistaa, nähdä, kuulla, tuntea selvemmin. Liikkeeni muuttuivat keveämmiksi ja tempoilevammiksi. Jaksoin enemmän. Ei tehnyt mieli makeaa eikä rasvaista. Innostuin, lauloin matkalla töihin.

(Laulan edelleen, olen edelleen tässä tilassa.)

Mutta olin jumittuneessa tilanteessa vuosia. Miksi?

Se on minusta äärimmäisen tärkeä kysymys, koska tästä laulavasta tilasta käsin tarkastellen tuntuu hyvin selvältä, etten halua uudestaan jumitilaan. Ja että olen juuttunut sinne useita kertoja elämäni aikana. Kuuntelen tarinaa, jota kerron ihmisille puhuessani heidän kanssaan ihmissuhteista, vuodesta ja tilanteesta toiseen, ja kuuntelen erityisen tarkasti fraasia, jonka haluan sanoa lähes jokaisessa näistä keskusteluista: "En ole ikinä halunnut sitoutua kehenkään. Sitten niin vain on käynyt." Puhun siinä totta. Ja osaan havaita tämän totuuden jopa siitä todellisuudesta käsin, jossa olen sitoutunut. Muistan, miltä tuntuu tajuta, että juuttuu, tästä toisesta tilasta käsin.

(Tästäkin on kirjoitettu Maija Poppasessa, ei Platonin tuotannossa vaan Maija Poppasessa. No, Platonin tuotannossa ehkä myös, mutta paremmin Maija Poppasessa: Punainen lehmä.)

Sitoutuminen: sitoutuminen toiseen enemmän kuin itseen. Sitoutuminen kompromisseihin, tylsyyteen, karkeuteen, aistideprivaatioon, hitaaseen tukehtumisen tunteeseen. Se kaikki alkaa valtavana voimapulssina, vapauden tuntona, haluna heittäytyä, heittäytymisenä, ja päättyy kerta toisensa jälkeen siihen, että haukkoo happea yhä pienemmäksi käyneessä tilassa. Entä jos sitoutuisikin itseensä? Omaan hyvinvointiinsa?

Miten se tapahtuu?

Onko se mahdollista?

Ja, ennen kaikkea: vaikka on ihan selvää, että elämässään tajuaa oikein hyvin, että haluaa sitoutua juuri omaan hyvinvointiinsa, ennen kaikkea, ja ettei toisellekaan ole oikein mitään annettavaa, ellei ensin sitoudu itseen, miksi silti käytännössä ajautuu ripustautumaan toiseen ja ripustautuu tylsyyteen, varmuuteen, pelkuruuteen, mukavuudenhaluun?

Tähän kaikkeen etsin vastausta. Ja mietin, onko syynä emootiomonsuuni. Kuten sanoin, aistin tarkemmin, olen enemmän hereillä. Tajuan valtani ja nautin sen käyttelemisestä, vaikka toki koetankin samalla olla varovainen ja pehmeä, keveä ja kommunikatiivinen sen suhteen, että liikun yksin, yksikseni, ja kiepun lujasti. Voisiko olla mahdollista, että olen valinnut monet kerrat tukahtumisen ja silmälappusitoutumisen siitä yksinkertaisesta syystä, että tässä tilassa emootiot tulvivat niin valtavina ja pidäkkeettöminä, että olen ajoittain pulassa niiden kanssa? Että työstä ei välillä ole tulla mitään, että huomaan haluavani halata asiakkaita tai kieriä pitkin lattiaa silkasta hykerrytyksestä? Minulla on sikäli onnea, että olen naimisissa ihmisen kanssa, joka ei osaa tukahduttaa emootiomonsuuniaan, vaikka on monesti sanallistanut halunsa tehdä niin, mikäli se vain olisi mahdollista. (Ja kuinka moni onkaan sanonut minulle ettei voisi elää tällaisen ihmisen kanssa suhteessa - se on hämmentävää. Arvostan Vompsussa juuri tuota monsuunia vaikka onkin ihan selvää etten pysty yksinään mitenkään masinoimaan sitä tai tyydyttämään kaikkia sen siittämiä haluja.) Jossain toisessa avioliitossa tai liitossa tällainen tila toisessa osapuolessa olisi katastrofi. Tässä suhteessa se on toisen normitila ja nyt, tällä hetkellä, minunkin tilani.

Emootiomonsuunia on vaikeaa hallinnoida. Sekö siinä pelottaa? Onko pelottavaa käytännön seksuaalietiikka vai mikä? Se, että tapahtuu uusia, jännittäviä asioita? Että tapaa ihmisiä, joista ei tiedä, hyväksyvätkö he omia näkemyksiä ja temperamenttia, tapaa liukua lähelle ja kauemmas? (Olen onnekas, minut on hyväksytty niin täysillä monissa suhteissani, ja silti osaan pelätä tätä.) Vai onko pelottavaa se, että emootiomonsuuniin saattaa olla sisäänrakennettuna rullaporrasmalli, joka aktivoituu, ellei pidä varaansa? Olisinko jo riittävän hyvä purkamaan mallia? Ja enkö tavallaan ole tässä yhdessä suhteessani onnistunutkin purkamaan sitä vaikka suhteessa Fauniin molemmilla taisi olla siitä joitain oireita?

Koen olevani parempi eläin ja siten myös parempi ihminen monsuunin vallitessa. Miksi? Aivan yksinkertaisesti siitä syystä, että havainnoin tarkemmin, panen merkille. Jaksan kuunnella paremmin enkä osaa tuomita yhtään ratkaisua omasta kaaoksestani käsin. (No, en kyllä erityisesti tuomitse siitä toisestakaan tilasta, mutta kuitenkin ehkä hitusen helpommin kuin tästä, ja sellainen tuomitseminen ja preferointi väsyttää itseäni tavattomasti.) Tunnen paljon selvemmin impulsaation itsessäni. (Kirjoitinkohan täällä jo siitä, miten jouduin sairaalaan seurattuani yhtä impulssiani iloisen harkitsematta? Sitten itkuisena ja täristen sairaalassa pyytelin tätä Vompsulta anteeksi tätä outouttani, ja hän vain halasi ja sanoi, että rakastaa minua juuri sen takia, että olen sillä lailla hullu, että annan vaan mennä sen sijaan että himmailisin.) Arvostan tuon impulsaation tuntemista: siitä voi oppia. En halua satuttaa ketään muuta, en itseänikään, mutta jos pitää valita, miten ihmisiä satutan, ja oletan, että niin joka tapauksessa käy, ehkä on kuitenkin parempi satuttaa heitä levottomuudella kuin möllöttämisellä ja jumittamisella.

Mitä ihmiselle tapahtuu siinä vaiheessa kun hän alkaa jumittaa ja möllöttää? Mitä minulle tapahtui? En halua, että sujahdan uudestaan siihen tilaan.

Pidän aivan mahdollisena, että pelkään emootioitani ja niihin liittyviä voimakkaita kuvia ja unia niin paljon, että jossain vaiheessa valitsen taas niiden poissulkemisen. Se on kummallista, koska en nyt vaikuta pelkäävän niitä. Mutta väsyykö niihin jossain vaiheessa? Siitäkö on kyse?

Niin paljon kysymyksiä, niin vähän vastauksia. Ja silti, kyse on elämän peruskysymyksistä, oman elämän suuntaamisesta lempeästi suostutellen kohti tilaa, joka tuntuu palvelevan paremmin hereillä pysymistä, ystävyyttä, rakkautta, kekseliäisyyttä. 

Pyryttää

Olen eksynyt. Pyryttää. Huomaan, etten oikein osaa puhua kokonaisin lausein ja välillä hengästyttää. Viivyttelytauti on taas iskenyt: huomaan pitkittäväni hetkiä tietyissä seurueissa, unohtuvani etenemisestä, jääväni - no, olemaan. Kuten lapsena, kadotan tarpeen kirjoittaa lauseita.

en halua mennä kotiin en halua mennä kotiin en halua mennä kotiin
jos keksin lisää sanottavaa saanko jäädä tähän
voisiko tapahtua niin että aika pysähtyisi
tai sekuntit venyisivät
ja venyväthän ne
melkein pyörryttää kun unohtaa hengittää

Runoissa on hengästyneempi rytmi, iho vasta emootioiden alla. Huomaan solahtavani taas lyyriseen moodiin. Se ilahduttaa, koska viikonloppuna on kirjoitettava työhakemus valtionhallinnon pestiin. Koska hakemuksia tulee paljon, on turhanpäiväistä kirjoittaa byrokraattinen hakemus. Ei, aivan yhtä hyvin voin kirjoittaa lyyrisesti.

Työssä työmme jatkon salaamisesta syntyvä stressi ruokkii tilaa entisestään. Opin prosessissa tärkeitä asioita itsestäni ja tavastani toimia: Voin paremmin läpinäkyvässä organisaatiossa, jossa päätöksiä ei tarvitse salata. En ymmärrä salausta kun kyse on asioista, jotka tulevat joka tapauksessa julki ennen viikon loppua. Itse asiassa osaan ahdistua voimakkaasti mutta haen siihen apua kanssasäätelystä. On ihmisiä, joilta minun on helppoa pyytää anteeksi. Kun olen stressaantunut, haluan rauhaa edes kotona. Rauha tarkoittaa lähes täydellistä yksinoloa.

Olen järkyttynyt siitä, miten juuri muodostumaan alkanut lauma hajotetaan lyhytjänteisellä palkkauspolitiikalla. Järkyttyneenä teen virheen. Tajuan tehneeni virheen. Koetan unohtaa sen.

Puistot näyttävät lumisateessa tavattoman kauniilta. Koira koettaa levitoida kaikilla neljällä jalallaan ja kun se ei onnistu, se tahtoo palata samantien sisään.

Eksyisit nyt edes vähän kanssani, koetan suostutella. Koira ei kiinnostu.

Nukahdan matkapuhelinta rintaani vasten puristaen. Vompsun väitökseen on aikaa puoli kuukautta. Ajatukseni eksyvät, eksyvät, eksyvät. 

Surkuhupaisat sivuvaikutukset

Urhea pohjolan lumiaura -taktiikkani tahtoo kääntyä slapstickiksi kuten niin moni muukin asia elämässä. Kas: en ole edelleenkään saanut sitä keskustelua, jota pyysin tarmokkaasti. Sen sijaan keskustelukumppani unohti luvanneensa keskustelun ja kun huomautin siitä, että tänäänhän piti tapahtua tuon keskustelun, niin eikö vain käynytkin niin, että seuraavaksi hän poti asiasta syyllisyyttä. Se työpaineiden pienentämisestä.

Koko tapahtumaketju saa miettimään, miten karmivaa ihmislajin hyvien tarkoitusten rellestäminen maankamaralla oikeastaan onkaan. Tehdään hyvää mutta samalla sivuvaikutukset karkaavat käsistä. Haetaan vaurautta, mukavuutta, tilaisuuksia kehittää osaamistaan ja kokea maailmaa ja siinä sivussa tullaan talloneeksi toisten elollisten oikeuksia. Sen sijaan, että kausaaliketjun biljardipallot osuisivat toisiinsa nätisti klak-klak, kosmiset silmäpaot juoksevat verkkoa pitkin ja laajentuvat. 

Toisaalta: en oikeastaan ylläty, miten slapstickia elämä on. 

Eihän se koskaan suju suunnitellusti. 

Onneksi olen saanut nauraa ja keskustella muuten. 

Tänään tajusin taas jotain uutta: miten vaikeaa on keskustella kolmen ihmisen kesken, jos ne kaksi muuta ovat eleiltään ja keskusteluluontumuksiltaan hyvin erilaiset. En ole ehkä aiemmin tullut ajatelleeksi, että se kameleonttimaisuus, jonka tiedän leimaavan omaa keskusteluun asettumistani ja kahdenkesken-keskustelun suosimistani, voi tuntua näin väsyttävältä. Kun toinen virityttävä on hyvin hidas ja vakava ja täysin avoin ja toinen puolestaan hyvin nopea, leikkisä ja hieman alta lipan (minkä itse tunnistan omalla kohdallani vähän defensiiviseksi vedoksi, mutta ei ole varmaa, että se muilla olisi samalla tavalla suojakuorta), miten ihmeessä sellaisessa keskustelussa etenee kameleontti? Lägäten! Olipa hankalaa kokea, miten koko elekieli vaan kääntyi kääntymistään kääntyillessäni vuoroin yhtä, vuoroin toista keskustelukumppania päin, ja miten kaikki tapahtui viiveellä. Samaan aikaan huvituin tästä lägäämisestä ja ajattelin, että kaikkea sitä pääseekin elämässään kokemaan. Pahinta tai parasta (huvituksen kannalta) taisi olla se, etten voinut mitään sille, että kehoni joka tapauksessa yritti virittyä ja retkeili sitten taajuuksien välillä ihan ulalla heiluen. 

Kunpa maailma olisi niin yksinkertainen, että keholleen voisi vain sanoa tiukasti stop ja se lopettaisi moisen pelleilyn. Toisaalta: voin hyvin nopeasti kuvitella sille hinnan, jota en haluaisi maksaa. Joten ei auta taas kuin hyväksyä. Mielummin tämä kuin kosmisen mittakaavan silmäpaot.

Pohjolan lumiaura

Aivan ensiksi varoitus: tämä teksti ei käsittele millään tavalla Åke Tottia.

Sen sijaan kyse on metaforasta, jonka annoin eräänä väsyneenä iltana menettelytavalleni. Työpaikassani esiintyy selkeää kuormittuneisuutta kahden seikan takia: ensinnäkin, määrälliset tavoitteet ovat kovat ja johto haluaa esittää ne laadullisina tavoitteina (missä on asiakasnäkökulmasta tietty vissi logiikkansa mutta olisi rehellisempää puhua suoraan siitä, että laatua on vaikeampi mitata), ja toiseksi, iso joukko toimijoista on siellä määräaikaisella sopimuksella, joka loppuu vuoden vaihteessa ja jonka jatkoa useimmat taitavat jännittää aika tavalla. Kumpikaan näistä seikoista ei erityisemmin paina itseäni muuten kuin välitteisesti, reaktiona toisten reaktioihin. Yhtenä iltapäivänä menin esimerkiksi metsään itkemään itsestäni pois sitä jännitystä, jota ympärilläni särisee tuon tuosta työn jatkon teemaan liittyen. Itkin viitisen minuuttia ja sitten hyvä mieli palasi ja tiesin, että jaksan pitää tiimissä parempaa mielialaa yllä jonkin aikaa vaikka muut eivät siinä auttaisikaan hetkeen, omia emootioitaan säädellessään. En välitä johdon tavoitteista vaan toimin oman agendani mukaan - toki meitä säätelevien lakien rajoissa - kuten kai olen tehnyt kaikissa muissakin työtehtävissäni, enkä erityisemmin osaa sanoa, olisinko onnellisempi, jos sopimustani jatkettaisiin vai ei. Jotenkin oletan, ettei tyytyväisyyteni elämään ole lopulta kiinni siitä, missä käyn töissä, kunhan paikka ei ole täysi karmistus. Ja tulen vuosi vuodelta paremmaksi muokkaamaan paikoista enemmän näköisiäni. Tämä on se Pohjolan lumiaura, josta kirjoitan: siitä, miten säätelen kuormitustani ja toisten kuormitusta ympärilläni. Tai ainakin koetan tehdä niin.

Joskus se tuntuu siltä kuin koettaisi pienellä caterpillarauralla siirtää tonneja lunta yhdestä paikasta toiseen. Vähän puskevalta, siis. Kuitenkin huomaan, että pysyn tyytyväisempänä ja toimintakykyisempänä, jos edes yritän moista.

Työpaikassa ja työkulttuurissa itseäni on hämmentänyt ehkä kohtuuttomankin paljon se keskustelukulttuuri, joka vallitsee kahvihuoneessa ja tauoilla. Tarkoitan tätä: puheenaiheet rajautuvat todella tarkasti työarkeen ja sen jatkuvuuteen/työsuhteen päättymiseen ja mitä sitten tehdä sekä ihmissuhde/kuulumiskategoriaan. Tiedän, että useilla meistä on yliopistokoulutus taustalla, mutta se ei juuri kuulu keskustelussa. Tämä on alkanut kuormittaa itseäni ja nyt olen pistänyt aurausvaihteen päälle: teen tilaa sellaisille keskusteluille, joita haluan käydä. Pyydän niitä aktiivisesti. Lähden liikkeelle ihmisestä, jonka arvioin hyväntahtoisimmaksi, ja aion siirtyä siitä ihminen ihmiseltä eteenpäin. Matkalla toivon, etten samalla tule kuormittaneeksi näitä toisia, joilta pyydän säätelyapua akateemisen keskustelun muodossa. Voihan vaikka olla, että näyttäydyn heille pelottavana tai he eivät todellakaan ole koskaan nauttineet asioiden analysoinnista ja ajatusautomaatioiden auki repimisestä. Koetan tehdä selväksi, että kysymykseeni on okei vastata ei, mutta tietysti pysyn hieman levottomana sen suhteen, kuinka keskiössään ihmiset ovat ja kuinka hyvin he ovat tottuneet tuottamaan toisille pettymyksiä.

En tiedä tarkalleen, mikä tässä näkökentän kaventumassa tietyssä joukossa ja paikassa huolestuttaa itseäni niin kovasti. Tiedän voivani itse paremmin, kun minulla on enemmän mahdollisuuksia suunnata keskustelua ja jopa tulla spontaaniksi vedetyksi keskusteluun, jossa käsitellään ihan muuta kuin viime aikoina on junnattu. Pohdin, onko toisilla samoin. Jotenkin se pysähtyneisyys ja jumiutuminen tiettyihin teemoihin on vain niin erilaista kuin ympäristöissä, joissa keskustelu virtaa ja oivalluksia tulee toinen toisensa perään. Ja tässä työssä ja työkulttuurissa niitä oivalluksia todella tarvitaan. Ei omassa tiimissäni - se on huipputiimi, iso dirika tuli taas eilen sanomaan sen meille suoraan - mutta monen muun arjessa ja lähiympyröissä.

Osallistuin erän työryhmän toimintaan ja tunsin siinä äkisti, millaista arkea moni muu elää samassa työpaikassa. Ei sitä säteilevää, nauravaa, halaavaa ja hampaisiin asti taktisesti aseistettua can do -tiikeriarkea, jota me elämme kamppaillessamme uutukaisen kehitysprojektimme jatkon puolesta ja pelastaessamme asiakkaita kasvottomalta byrokratialta kuin kastematoja sateisen illan asfaltilta, ryhmä kerrallaan ja mieli avoimena, taktiikkaa jatkuvasti tarkentaen, vaan aivan toisenlaista arkea: pelokasta, ankeaa, yksin jätettyä. Kun astui työryhmän keskusteluun, oli kuin olisi improharjoituksissa vaihtanut keskeltä oman tiimin "joo ja" -asennetta äkisti "kyllä mutta" -ryhmään. Hyvä idea mutta. Olisihan se loistavaa mutta. Mutta eihän me oikein voida lähteä siitä että. Voidaanhan me yrittää mutta. Masennuin alle vartissa ja totesin, että paras vain hengitellä ja nostella kulmakarvoja ja kuunnella, millaista työkulttuuria saman talon toisissa eriöissä harjoitetaan. Totesin hyvin nopeasti, että ei kiitos, tässä talossa voin työskennellä tässä omassa tiimissäni, mutta muissa tiimeissä voisi tulla seinä vastaan nopeasti. Ehkä jos minäpystyvyyteni olisi suurempi, ajattelisin voivani muuttaa vanhankin tiimin käytännöt. Mutta suhtaudun epäillen vakiintuneen kulttuurin muuttamisen mahdollisuuteen - niin kovasti kuin sitä koetankin tauoilla tehdä. En jaksaisi sitä koko työaikaa. Enkä jaksaisi sitä ilman tiimini tukea. Jos en heiltä saisi halauksia ja hymyjä, en todellakaan jaksaisi kysyä ihmisiltä, voivatko he keskustella kanssani tästä ja tästä ilmiöstä. Uuden tiimin ja projektin kanssa on vähän eri juttu - kun vakiintuneita käytäntöjä ei ole päässyt syntymään, voi keskittyä tarmokkaasti auraamaan niitä siihen suuntaan, jonka arvelee hyödyttävän kaikkia. Jos siinä tarvitaan muutamaa pelleä, joka lyö yli ja tekee työyhteisössä kenties kummeksuttuja tempauksia, alright, voin aivan hyvin ryhtyä pelleksi, etenkin kun toiset tulevat sitten mukaan ja tiimin käytännöt muovautuvat siten inhimillisemmiksi. Vanhemmassa tiimissä voisi käydä niin, että pelle pieni vain suljettaisiin ulkopuolelle! Ja totta kai vanhat tiimt tai siis niiden jäsenet reagoivat erilaiseen meinkinkiimme - nyt jo kaksi (kyllä mutta -) työryhmäläistä on alkanut luoda yksityistä keskustelukontaktia ryhmän ulkopuolella. Toinen heistä kysyi suoraan, mitä meidän tiimissämme tapahtuu, kun meidän viestimme ovat hyväntuulisen kuuloisia. Ilmeisesti sitä pidetään täällä poikkeustilana. Halusin halata. Ja kaduin sitä, että päästin itseni niin lussahtamaan kokouksessa. Siellähän olisi selvästi tarvittu jämäkkyyttä ja naurua, ei alistumista siihen, että ollaan alistuneita ja peloissaan. Opin niin hitaasti, että välillä raivostun itseeni mutta onneksi annan nanosekunnissa anteeksi. No, tulee vielä tilaisuuksia suoriutua paremmin, olla latuskoitumatta.

Olen monesti miettinyt sanojani ja kehoani tilaan asetellessani, miten erilaista kaikki töissä olisi, jos pelkäisin jatkon puolesta. Tiedän olevani etuoikeutettu sen suhteen etten pelkää. Toisaalta minun on vaikeaa ymmärtää, miksi muut pelkäävät - etenkään ne, jotka tuntevat jo nyt jäävänsä yksin, puurtavansa mahdottoman työtaakan kanssa. Eivätkö he näe vaihtoehtoja ympärillään? Tuntuu jotenkin kauhealta, että mielen kohdistaminen todella avaa aivan uudenlaisia maailmoja ja vapauksia; kun en ole pelännyt ikinä jatkoa - putoamista, epäonnistumista - sillä intensiteetillä kuin vasta viime vuodet olen ymmärtänyt monen ympärilläni pelkäävän, olen tarttunut vaihtoehtoihin, kokeillut, leikkinyt itselleni useita ammatteja ja taitoja. Jos olisin pelännyt ja takertunut ja pysytellyt jossain, missä en viihdy, minulla ei olisi nyt niin paljon valinnanvaraa ja varmuutta siitä, että asiat hoituvat aina jollain tavalla ja pystyn pysymään nahoissani monissa erilaisissa olosuhteissa hankituin taidoin. Varmuutta siitä, että jos jokin on mielestäni liikaa, sitä ei todellakaan tarvitse tehdä. (Olen kuitenkin aika kohtuullinen tässä "tämä on liikaa" -parahtelussani.) Varmuutta siitä, että haluan ottaa tilan ja käytännön ja muokata niitä sillä tavalla, että viihdyn.

Monesti mietin kahvihuoneessa ihmisiä katsellessani myös sitä, mikä on todellinen tekemämme työ. Tämä virasto on osa byrokratiaa, jonka soisin tulevan puretuksi ja järjestetyksi aivan toisella tavalla (kuten aika moni muukin). Toivoisin, että viestintäosastomme kuulostaisi paljon tietoisemmalta valtasuhteesta, joka vallitsee virkamiehistön ja muiden kansalaisten välillä. Tavallaan teen aivan turhaa työtä. Ja sitten toisaalta, tavallaan olen vielä jyskyttävän koneiston kohdassa, jossa voin koettaa hätkäyttää ihmisiä hereille siihen, että heillä on oikeuksia, että he voivat pitää omaa puoltaan, että mekin yleensä haluamme pitää heidän puoltaan jos he vain suostuvat ottamaan meidät neuvottelukumppaneikseen. Ja voin koettaa luoda tänne työpaikan sisään muuta kuin pelkoa ja ahdistusta, koska sehän siirtyy eteenpäin jokaiseen asiakaskontaktiin aivan varmasti. Meidän eleemme ja puhetyylimme ilmentävät joka tapauksessa niin valtavasti asioita, joista emme ole tietoisia. (Varmasti luen tätä itse kymmenen vuoden kuluttua kauhuissani siitä, miten sokea olin monille omille tämän ajan teemoilleni.) (Mutta on elettävä eteenpäin, kuten Kierkegaard kirjoittaa.) Entä jos lähtökohtana puheelle ei olekaan pelko vaan lämpö, uskallus, puskeminen? Miten se muuttaa asiakaskontaktia? Miten asiakkaat reagoisivat, jos he tietäisivät, miten heidän epäonnistumistensa ääressä parahdetaan ja miten täällä tuuletetaan, kun jonkun asiat alkavat sujua? Työtahti ei anna mahdollisuutta tämän kanssakulkemisen perinpohjaiseen näyttämiseen, mutta sitä tapahtuu kaiken aikaa.

Jos muuta ei olekaan tapahtunut, niin ainakin se, että saan käydä muutaman hyvän keskustelun enkä enää pelkää itse tullessani tänne myöhemmin asioimaan kansalaisena. Ehkä vain koen sen suurempana. Mutta toisaalta pidän hyvänä sitä levottomuutta, jota tiimimme iloisuus tuntuu herättävän. Tyytymättömyys on aktivoiva emootio. Toivon sen aktivoivan tämän työkulttuurin hedelmälliseen suuntaan puskemista. Jos voisin antaa väsyneille kasvoille ja yläselille lahjapaketeissa iloa, toiveikkuutta, huumoria, välitetyksi tulemista ja niin edelleen, totta hemmetissä tekisin niin. Mutta en osaa. En osaa kuin virittää keskustelun ja hymyn kerrallaan, pyytää mukaan, osoittaa pitäväni ihmisistä ja arvostavani heidän kanssaan keskustelemistaan. Ja luottaa siihen, että se riittää.

Lopulta kaikessa muutostyössä joutuu kai aloittamaan itsestään, auraamaan itseään uuteen riittämisen asanaan. 

Katoavat päivät

Tänään on taas näitä päiviä, joina hahmottaa itsensä siksi tyytyväiseksi torakaksi, joka ydinräjähdyksen jälkeen saapastelee ympäriinsä edes tarvitsematta muistella Marcus Aureliusta ja sen ajatuksia. Joka on vain, no, aika itseriittoinen ja huvittunut kaikista pikku hikoista ympärillään.

Ei kovin sympaattista mutta sellaistakin eläminen välillä on. Kaikkihan me taidamme olla hulluja omilla tavoillamme ja tämä saattaa olla oma tapani: hihitellä absurdille.

Näyttää siltä, että vuodenvaihteen tienovilla marssin virkanaisistosta takaisin prekariaattiin. Eikä minulla ole tässä asiassa oikeastaan preferenssiä. Olen onnellinen tässä ja onnellinen siellä. Olen kokoaikatyössä tajunnut, että taidan olla onnellinen ja tyytyväinen tyyliin missä vaan, missä ihmiset eivät ole turhan kiinnostuneita omasta vakavastiotettavuudestaan ja saavutuksistaan. Siinä mielessä moni paikka on ollut tuhoisa mutta vielä useampi oiva alusta kukoistaa, nauraa ja solmia yllättäviä tuttavuuksia. Löydän oivallisia hullujenhuoneita itseni säilytykseen vähän joka puolelta. Tosin tykkään enemmän hullujenhuoneista, joissa ei  tarvitse osata myydä itseäni tai siis, työtäni identiteettityöllä. (Tämä tässä on sitä ja tätä ja tuota ja perehtynyt näihin ja näihin laalaalaa.)

Kaikkialla voi hengittää. Eikä missään ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisi. Esimerkiksi nyt en jaksa yhtään nähdä ketään töiden ulkopuolelta. Se olisi traagista, jos kokoaikatyötä jatkaisi vuosikaudet. Mutta viiden kuukauden erakoituminen ei kuulosta kovin julmalta etenkin kun työtiimi pitää päätäni kasassa silkalla hulvattomuudellaan. (Että rakastan tuota tiimiä. Etenkin kun tietää, etteivät nämä jutut koskaan kauan kestä... että paras nauttia täysin rinnoin niin kauan kuin saadaan nauraa yhdessä.)  Toisaaalta siellä toisaalla pitää sitten taas olla se perehtynyt ja oivaltava ja myyntikiimainen olento, sporttinen ja liki erehtymätön, ikään kuin sellainen voisi olla.

Olen solminut uudenlaisia tuttavuuksia ja seurannut uteliaasti kahvihuonekeskustelun kutyymiä. Siinä sivussa lienen tehnyt joka ikisen etikettivirheen, joka on mahdollista tehdä (paitsi alasti töihin tulemista). Mutta tämä on tuonut paitsi kummastelevia katseita, myös yllättäviä liittolaisia. Kaikkialta löytyy ihmisiä, joita ei pelota, vaikka joku nauraisi kovaan ääneen tai käskisi työkaverin nukkumaan pää sylissään kahvikupin ryystön sijaan, jos kerran tauolla väsyttää. Mutta tutustumistanssi on outoa ja ihmset puhuvat vieraista asioista. Olen löytänyt yhden kontaktin, joka osaa keskustella kanssani asioista, joita pidän kiinnostavampina kuin kuulumisia tai juoruja tai työn jatkon pohdintoja. Ehkä olen ollut huono etsijä. Tässäkin keskustelussa tein lopulta itse aloitteen kohti järkevää puhetapaa. Kyseinen mies kyseli syömisistäni päivä toisensa perään intensiivisesti ja ajattelin hänen olevan ruoasta todella kiinnostunut ennen kuin työtoverini väänsi minulle rautalangasta, että miesparka ehkä on kiinnostunut jostain ihan muusta kuin ruoasta ja haluaa keskustella kanssani, muttei oikein tiedä, mistä aloittaisi, joten hän valitsee aiheeksi sen, mitä kohtaamisen hetkinä näkee - tässä tapauksessa ruoan lautasellani. Käännettyäni keskustelun tarmokkaasti pois ruoasta se muuttuikin kiinnostavaksi. Hämmennyksen aiheeksi vain jää, miksi ihmeessä kukaan koettaa aloittaa keskustelun puhumalla ruoasta ruoan perään, kun kerran kiinnostavaa sanottavaa riittää. En osaa itse kuvitella takertuvani vain yhteen aiheeseen kenenkään kanssa. Olen siihen ehkä vähän liian utelias. Toisaalta, jos haluan kauhean paljon puhua jonkun kanssa, ja toinen hämmentäisi minua liikaa, en sitten ehkä sanoisi vain yhtään mitään! (Jotenkin on kyllä vaikeaa kuvitella, että sellaista enää tapahtuisi, sen mittakaavan hämmennystä. Vaikka jotkut ihmiset saavat hiljaisemmiksi ja toiset riehakkaammaksi, en muista kenenkään mykistäneen itseäni pitkiin aikoihin. Mikä tarkoittaa, etten oikeastaan tiedä höläsen pöläystä siitä, miten toimin tätänykyä; eihän minulle ole tapahtunut pitkiin aikoihin mitään romanttisuuksia. Ajatella, viime kerrasta on kuitenkin jo yli kahdeksan vuotta!)

Ihmisten ilmoilla oleskeleminen tuntuu oudolta pitkän freelancer-yksinhaahuilun jäljiltä. Joskus se on vaikeaakin. Kun työkaveri väänsi minulle rautalangasta, että ehkä kukaan ei jaksaisi oikeasti olla niin kiinnostunut syömistäni ruoista, sain ensin kauhean paniikin. Aloin vältellä yleisiä kulkupaikkoja ja piilotella avokonttorissa, laskelmoida ruoka-aikojen suhteen ja sen sellaista. Samaan aikaan tajusin, ettei siinä ole järjen häivää: kyseessä on mukava, kiltti tyyppi enkä oikein osannut hahmottaa, mikä koko jutussa ahdisti niin painavana. Ikään kuin kukaan voisi tehdä minulle mitään keskellä työpaikkaa! Ja silti olo oli hurjan kiusaantunut. Asiaa viikon märehdittyäni päättelin, etten ehkä osaa ajatella itseäni mukavalla tavalla kenenkään kiinnostuksen objektina, ja päätin kääntää asetelman päälaelleen: siirtyä itse lähestyväksi ja keskustelua suuntaavaksi osapuoleksi. Saman tien kun tein näin, ahdistukseni katosi ja ilahduin saadessani uuden ystävän, jonka kanssa hahmottui heti monta kiinnostavan keskustelun alkusilmukkaa.

Joinain päivinä olen ollut melkein murheellinen siitä, miten pian kaikki päivät kiitävät. Jokainen hymy, nyökkäys, halaus, sananvaihto - hahmotan tarkasti niiden ainutkertaisuuden.

Työni on kummallista. Minun ei tarvitse muistaa eikä suunnitella. Avaan kalenterin aamulla ja teen, mitä siellä lukee. Kohtaan ihmisiä, käyn läpi heidän tietojaan, ratkaisen pulmia, koetan ymmärtää tilanteet ja tukea ihmisiä niissä. Kahvihuoneessa näen päivästä toiseen samoja kasvoja, joihin ei liity nimeä. Vähitellen alamme tervehtiä yhä useamman kanssa, liitymme hymyallianssiin. Joinain päivinä olen niin onnellinen, että olen tanssinut autioita käytäviä villasukkasillani aamuisin, kun muut eivät ole vielä tulleet.

Tämä syksy katoaa omalaatuisesti, tajutessani rakastavani valtavaa määrää ihmisiä, jotka joku toinen on valinnut elämääni ja jotka jo pian menetän.

Samalla tunnun kadottaneen kirjoittamisen tarpeen täysin.

Paitsi sen kerran kun menen yksin saunaan kommuunin saunavuorolla ja hätkähdän löydettyäni saunan shampoohyllyltä jonkun sinne jättämän dildon. Siitä tulee jotenkin turvaton olo, mikä on aika kummallista sekin - eihän minun sitä tarvitse koskettaa tai välittää siitä millään tavalla. Haluaisin vääntää saunan oven lukkoon mutten voi tehdä sitä, koska kämppikset tulevat saunaan omaa tahtiaan. Niinpä annan olla ja tutkin tuntemuksiani mutta olen sen verran levoton, että soitan Vompsulle ja sanon ääni täristen, että tule tänne nopeasti, minulla on huono olo koska saunan pesuhuoneessa on jonkun dildo. Koko juttu on omituinen ja huvittava ja unenomainen - siitä tulee hieman tärisevä olo.

Seuraavan kerran saunaan mennessäni olen unohtanut jo koko oudon kohtaamisen.

Päivät katoavat.

Bardossa luin Saramagoa ennen muiden heräämistä

Aamulla muiden vielä nukkuessa ja Saramagoa sängyssä makoillen lukiessani valkeni yhtäkkiä yksi seikka, josta Saramago ei mitenkään kirjoittanut mutta jonka ehkä jotenkin silti teksti kutsui vastauksekseen. Ehkä eilisillä keskusteluillakin oli osuuttaan asiaan - niissä tuli taas ilmi se outo mielikuva, jolla moni meistä ihmisistä rakastaa pelotella itseään, että jos en tee näin, niin X - ja X on jotain sen kaltaista kuin että epäonnistuu, putoaa, ei voi enää korjata jne., joka tapauksessa jotain kovin epämääräistä ja suuruudessaan hurjistuttavaa, joka lamauttaa ajatusten ahkeruuden ja kyvyn kysyä, että onkohan se ihan oikeasti ihan noin, että kaikki hyvä loppuu siihen. Tajusin äkisti, että niin, ymmärrän tavallaan paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät pelkää putoamista, koska mieltävät jo pudonneensa, kuin niitä, jotka varmistelevat ja pinnistelevät vuosikausia elämästään pysyäkseen kunnon ihmisten tai vaikka ihan elävienkin kirjoissa. Sikäli saatan olla aika hyvä soittelemaan viime vuosina yksinomaan ryypänneille tai korvaushoidossa käyville ja jossain mielessä taidan ymmärtää heitä paremmin kuin niitä ihmisiä, jotka pelkäävät määräaikaisen työsuhteen loppumista tai muuhun kuin oman koulutuksen mukaiseen ammattiin työllistymistä. (Se on toki musta lähinnä hupaisa keskustelu - mun koulutustaustalla kun ei ole enää yhtään yksittäistä ammattia, jossa voisin kaikkea sitä käyttää silleen ulkoakinpäin selvästi koulutuksen mukaiseksi tunnistettavalla tavalla. Vaikka tietysti kaikki osaaminen kulkeekin mukaan ihan kaikkeen, mitä tekee, vaikka johonkin kaupassa käymiseen ja kadun ylittämiseenkin.)

Kuntosalilla kuuntelin yhden naisen tuskaisen kuuloisia pinnistysähkäisyjä yksi aamu. Nainen heilutteli kahvakuulaa kasvot irvistykseen kuroutuneena, itse venyin ja vanuin matolla nautinnollisesti haukotellen ja hieman hämmästellen, miksi hän halusi niin kehoaan pakottaa suoritukseen, joka pysäytti hengityksen virran ja säi ähkimään. Sitten tulin ajatelleeksi, että niin joo, ehkä hänellä on keholleen tavoitteita (muitakin kuin se, että tehdään nyt tämä yksi juttu siten kuin tuntuu hyvältä). Se tuntui hurjan oudolta ja kiinnostavalta. Samoin kuin se, että saatoin itse sillä tavalla vain kellua omassa kehollisuudessani, nauttia, ja samalla saada tai ainakin kuvitella saavani sen liikunnan, jonka tunnun tarvitsevankin. Epäilemättä hän tarvitsee enemmän, mutta miksi? Mitä se tuo? Olisi hurjan kiinnostavaa tietää, mutten uskalla vaivata ihmisiä varttia vaille puoli kahdeksan, kun he tekevät treeninsä loppurutistusta ja heillä todennäköisesti alkaa kokous saman suuren betonikolossin ylemmissä kerroksissa tasan kahdeksalta.

Niin täynnä kyvyttömyyttä ymmärtää ja kohdata tämä aikataulupaineistettu ihmisten maailma. (Totisesti olen kiitollinen niistä elämäni viidestä ihmisestä, joiden kanssa käymme sentään välillä keskusteluita ajan kanssa ja saan sukeltaa heidän maailmaansa edes hetkeksi - se on yhtä eksoottista kuin snorklaaminen! Ja kiitollisuus kirjoista, nekin ovat kurkistusikkunoita kysymyksiin, joita ei arjessa koskaan ehditä käymään läpi.) Kello painoi päälle, nousin ja pukeuduin ja menin kahdeksan kokoukseen itsekin. Katselin kasvoja ympärilläni ja ihmettelin, mitähän meidän kaikkien mielissä oikein liikkuu. Ja kuinka monella on tavoitteita päästä muualle, muuttua, ponnistella. (Muistin myös sen ajanjakson, jolloin ponnistelin kovemmin mutta en oikein enää onnistu hahmottamaan, miksi ihmeessä niin tein.) Taas olisin halunnut kysyä, mutta epäilemättä saisin potkut, jos kaiken työaikani haastattelisin työkavereita synnyistä syvistä sen sijaan että koetan perehtyä ja suorittaa niitä työtehtäviä, joihin minut on palkattu. Hyväksyin tämän tuosta noin vain, okei, en kysy, mutta eihän se kysymyksiä hävitä eikä paina edes taka-alalle, päinvastoin. Mutta olen aika hyvä pysyttelemään tyytyväisenä avointen kysymysten kanssa, kiitos filosofian opintojen. Ja muutenkin, tällä erää tyytyväinen likipitäen kaikkeen.

Yritin selittää tätä tyytyväistä ajelehtivuuttani yksi päivä vanhalle tuttavalle - että epäilen sairastavani jonkinlaista hyväntuulista masennusta, koska en toivo enkä ponnistele ja haluankin asioita aika laimeasti, mutta sitten toisaalta lillun kuitenkin hyväntuulisuudessa, joka taas ei mitenkään sovi kuvaan masennuksesta, joten varmasti hyväntuulinen masennus on väärä nimi tilalle.

Nyt aamulla tulin ajatelleeksi, että ehkä olen siinä jossain pisteessä jo ja siksi en enää uhkaile itseäni sillä. ("Jos et tee näin ja näin, jäät tähän ikuisiksi ajoiksi" - "So what?") Että on niin monta asiaa, jotka olen jättänyt tekemättä tai tehnyt liian omintakeisesti, että tosiaan olen siinä mustassa aukossa tai kauheassa/mukavassa lilluvuudessa. Mistä tuli mieleen - voisinko (siis jos keksisin sitä haluta) ruveta patistamaan itseäni uhkaillen itseäni sillä, että jos en tee näin ja näin, minusta voi tulla ihan huomaamatta kunnon kansalainen, keskiansioinen, joutaviin lillukanvarsiin takertumaton, kyselemätön, ihastuttava, - - -

Ehkä senkin takia ajattelen hetkellisesti, että taidan olla jo kuollut mutten vielä sitä täysin tajuava: bardossa. Ehkä se on syy sille, että koen välillä vähän oudoksi niiden ihmisten seuran, jotka ajattelevat olevansa elossa. Eipä siinä mitään, niin ajattelen itsekin välillä. Mutta sitten pysähdyn ja kysyn, olenko sittenkään varma, enkä ole. 

Virkistyspäivä

Eilen matkasin työpaikan virkistyspäivänä laivalla eestaas. (Ja perille, mutta mitä se tarkoittaa?) Seurasin ihmisten juopumista ja mietin sitä, miten monta vuotta se oli jotain, mitä olisin kutsunut luonnolliseksi, miten tärkeää se oli kaikki ne vuodet, koska se oli niin erilaista kuin miten vanhempani toimivat, ja vaikka en pitänyt erityisemmin ikinä siitä tilasta, johon alkoholi kehoni ja mieleni vei, siedin sitä kuitenkin mieluummin kuin ajatusta, että olisin samanlainen kuin vanhempani. (Ikään kuin ihmiset nyt olisivat niin erilaisia ja ikään kuin jollain tapaa voisi olla sosiaalistumatta siihen maailmaan ja perheeseen, jossa sattuu kasvamaan.) Ajattelin suhdettani viinin lipittämiseen ja viiniavusteiseen emootioiden säätelyyn, nykyiseen ja menneeseen, jotenkin hitaasti ja vain todeten. Todeten: ei kieltäen, ei hyväksyen, ei-mitään-metatasolla, ihan vain todeten.

Mietin ystävystymistä ja rakastumista ja miten merkittäviä niissä prosesseissa ovat olleet kemialliset avusteet. Ne ystävät, joita olin saanut ennen alkoholia, olivat enimmäkseen koululuokkien tai vanhempieni tai asuintalojen valitsemia. Meni pitkään, että hyväksyin heidät, päästin edes lähialueille.

(Vaikka ei kai lapsena paljon kukaan puhukaan kuristavista tunnuista ja oloista, peloista ja syyllisyyksistä? Lapsena myös häpesin joitain asioita mutta mitä pidemmälle olen elänyt ja mitä enemmän olen sekä lukenut häpeästä että keskustellut siitä sitä elävien kanssa, sen selvemmin olen tajunnut, että minulla on aika paljon vankempi pohja kuin usealla muulla häpeän suhteen - omat häpeäni ovat lopulta olleet hyvin pieniä ja musertamattomia. (Syyllisyyttä osaan sitten kokea senkin edestä. Ja pistää toimeksi, kuten asiaan kuuluu. - Tutkijoiden mukaan syyllisyyden keskeinen säätelykeino on siis se, että yrittää korjata puutteet, joita omissa taidoissa selvästi oli, kun asiat menivät pyllylleen.))

No, alkoholi muutti asiat. Sen avulla ystävystyttiin ja rakastuttiin ja niiden sivussa löydettiin keskusteluissa sanat niille oloille, jotka aiemmin jäivät yksityisiksi. Tämä yhteistyö sinetöi ystävyyksiä ja rakkauksia ihan erityisellä säihkeellä: ne olivat jotain todella uutta ja ainutkertaista, ihmiset korvaamattomia. Toki kirjoittaminen blogiin muutti asioita vielä enemmän. Mutta se alkoi tapahtua vasta viitisentoista vuotta sen jälkeen kuin aloin käyttää alkoholia. Vähitellen aloin blogin kirjoittamisen myötä hahmottaa, että osaan kuitenkin paremmin selvin päin setviä näitä juttuja, sekä kertoa niistä toisille että itselleni (jostain syystä olen välillä huono kertomaan vain itselleni, ja haluaisin paremmin ymmärtää miksi, koska en osta ihan täysillä sitä Meadin ajatusta, että vain se, mikä jaetaan, on meille todellista - esimerkiksi vaikeat kuristavat olot ovat pikemminkin käyneet vähemmän todellisen tuntuisiksi tai ainakin vähemmän läsnäoleviksi, kun niistä on pystynyt puhumaan ja/tai kirjoittamaan; kirjoittaminen on useimmiten kai itselleni välivaihe siihen, että osaan myös puhua asioista hätkähtämättä ja haluamatta piiloutua). Pidin kuitenkin siitä viinin nosteesta, joka kestää jonkin aikaa, hillittömyyden tunnusta, silmittömästä panetuksesta, kemiallisesta pikku maniasta, joskaan en koskaan oppinut pitämään sen toisesta puoliskosta, siitä, miten aika pian - heti laskuhumalaan käännyttäessä tai sen käydessä selväksi, ettei seksiä tule tapahtumaan samana iltana - suht koht täydellinen lohduttomuus ja itsesääli alkoi vallata tilaa ja miten uskomattoman kyvytön äkisti olin väittämään sille mielialalle vastaan. Joskus hyvä keskustelu pelasti keskeltä tuota mielialaa, tai pakkasen puremat säärissä, tai jokin muu yllättävä, kävely ulkona pimeän kaupungin halki, tai jotain. Mutta enimmäkseen ei: enimmäkseen jo ensimmäistä siemausta ottaessaan tiesi, että pian tuntee itsensä hylätyksi. On jotenkin jännittävää, näin jälkikäteen, käännellä sitä seikkaa, että varsin hyvin tiesin alkoholin vaikuttavan itseeni näin, mutta silti halusin kerta toisensa jälkeen mieluummin kestää tämän vuoristoradan kuin vaikuttaa järkevältä, pidättyväiseltä, aralta, emootioidensa kanssa kyynärpäitä myöten savessa vaivaavalta. Ehkä myös jotenkin halusin puskea sen olon läpi, sen lohduttomuuden? En osaa sanoa. Mutta sen osaan sanoa, että sen läpi puskeminen laskuhumalassa ei ollut mikään eriyinen menestystarina.

Siinä vaiheessa kun nivelet alkoivat reagoida ikävästi alkoholiin pään lisäksi, tein järkevän päätöksen ja annoin olla. Jännittävintä tässä on ollut se, että se, mitä kuvittelin aiemmin osaavani vain nousuhumalassa, on selvästi jotain, jonka osaan tehdä ilman mitään kemiallisia virikkeitä. Osaan pienen manian, hurmion, leijuvan kuplaonnellisuuden. Mutta ne tulevat eri kohdissa, ja sen hyväksyminen on välillä ollut vaikeaa. Ne tulevat tyypillisisti sellaisissa keskusteluissa, joista en olisi pitänyt nousuhumalassa: hieman nihkeissä keskusteluissa, joiden keskeltä äkkiä avautuukin näköala johonkin aiemmin kuolleeseen kulmaan. Sen sijaan ne eivät seuraa siitä, että vain juttelee jollekulle nousuhumalassa ja joku hymyilee ja alavatsalla muljuu ja pöljäillään vähän yhdessä. En tarkoita, etteivätkö nämä olisi tärkeitä asioita tai etten olisi enää kohtaamisista kiitollinen. Ei suinkaan. Mutta en enää koe ihan saman mittakaavan hurmiota automaattisesti, ihan vain aineen stimuloimana. Keskustelun tyylin ja aiheen, eleiden ja ilmeiden pitää olla kohdallaan, jotta voin kokea sen. Ja minun pitää olla levännyt riittävästi. Koen, että mittarini on nyt tarkempi, että tajuan selvemmin, millaiset keskustelut tekevät minulle hyvää, avaavat näköaloja ja auttavat hyväksymään sen seikan, miten elämä kulloinkin uomiinsa asettuu. Koen mittarini olevan nyt myös tarkempi sen suhteen, etten ehkä kuvittele aiempaan tapaan tiettyä ihmistä aivan niin korvaamattomaksi kuin aiemmin kuvittelin.

Pidän ihan mahdollisena, että olen väärässä.

Olen ollut ennenkin väärässä.

Ei se mitään! (Mutta haluaisin kyllä olla oikeassa, ei sen puoleen, varmasti se hetken kirpoisi, jos olisinkin väärässä. Tässähän avautuu jopa mahdollisuus työstää haluaan olla tarvittu, jopa korvaamaton, jollekulle toiselle - halu, joka on kovin ristiriidassa toisen, ihan yhtä vahvan halun kanssa: halun saada päättää suuntautumisistaan ylimitoitetun syyllisyyden päätöstä liikaa ohjaamatta.)

Mutta eilen matkustimme laivalla ja katselin ja kuuntelin, miten ihmiset alkoivat vähitellen näyttää itsestään uusia puolia. Mietin, miten kummallista tämä kaikki on. Ja miten terapeuttiselta on tuntunut oppia, että kaiken, minkä voi tehdä päissään, voi tehdä myös ilman päihtymystä. Jotenkin se on sulattanut turhaa rajaa arjen ja juhlan väliltä, tehnyt rohkeammaksi, ohjannut huomiota enemmän toisiin ja heidän sanomaansa.

Kotiin raitiovaunulla laivalta matkatessani en kai tuntenut enää kuin väsymystä. Tuntuu kuin useampikin lehti tai tuuli olisi kääntynyt. Mietin virkistyspäivässä käytyjä keskusteluita keholla tuntemisesta, eros-daimonista Platonin Pitojen Diotiman puheessa, itsestä ja toisesta, ihmisenä kohtaamisesta. Ajattelin pää ikkunalasia vasten kolkaten, että minne menenkin, teen sitä työtä, jota haluan. Nimike voi vaihtua ja ns. varsinaiset työtehtävät voivat vaihtua, mutta pohjimmiltani teen samaa työtä: tutkin yhdessä, säätelen yhdessä, opin yhdessä, keskustelen, etsin sanoja ja keinoja välittää kaikkea sitä hyvää jäsennystä, jonka ihminen saattaa tarvita pystyäkseen hyvästelemään ne kuvat, jotka eivät palvele sisään solahtamisen tuntua.

Jotenkin se kaikki kiteytyy tekstiin, jonka näin Porthanian vessassa, ja jossa tilitettiin yliopistossa nuhjuamaan joutumista, kun todellisessa elämässä sitä ja tätä. Kirjoitusta lukiessani hymähtelin ja tajusin tajunneeni edes jotain vuosien varrella. Ei ole kuin todellinen elämä. Se tunkeutuu kaiken läpi ubiikkina, repaleisten haaveenriekaleidenkin. Ei ole kuin tämä tässä, pää ja lasi ja raitiovaunu, sadallakuudellakymmenellä eurolla vegaaniherkkuja kasseissa nyt kun ensimmäinen palkka on tullut eikä tarvitse räknätä kaupassa jokainen kerta, mitä on varaa ostaa.

En osaa sanoa, kuinka sopeudun niinsanottuun kokopäivätyöhön. Toisaalta minusta tuntuu etten ole koskaan missään muussa ollutkaan.

Epäilemättä sama pätee kaikkiin muihinkin ihmisiin. (Mutta työnkuvissa on eroa.)

On omituista, miten erilaisen kvaliteetin keskustelut saavat, kun on itse selvinpäin ja näkee toisten reagoivat vähäisimpiinkin luottamuksen eleisiin matalataajuisella hurmiolla (jotkut selvemmin, jotkut todella hatarasti). En osaa vielä nimetä tuota kvaliteettia.

Kotiin palattuani olen niin väsynyt ihmisistä, että pidän korvatulppia päässä ja toivon hetkellisesti, että asuisin täysin yksin. 

Sisäinen lapsi

Toisissa piireissä puhutaan paljon sisäisestä lapsesta. Tämä puhe tuottaa toisinaan halun parahtaa: Ei SITÄ mikään vaivaa ja SE kyllä saa aina lopulta tahtonsa läpi! Mutta kuka huolehtisi siitä, että ulkoinen aikuinen voisi alkaa kasvaa turvallisessa mutta haastavassa lähikehityksen vyöhykkeessä? (Tämä on monen vaikeasti työllistyvän aikuisen probleemi.)

Retkeilen taas TE-keskuksen sivulla ja tunnen itseni noin viisivuotiaaksi työkokemusteni ja koulutustilkkutäkkini perusteella. Ainakaan en voi hakea työtä, jonka ilmoituksessakin puhutaan tuloksennälästä. (Mitähän ne sanoisivat, jos kertoisi, ettei oikeasti usko tavoitteisiin vaan siihen, että tekee sen, minkä epäilee toimivaksi tavaksi edetä kohti ihanteita - ihanteita, joita ei voi saavuttaa, toisin kuin tavoitteita? Minulle tämä vain toimii paremmin kuin tavoitteita kohti eteneminen - siis itselleni, elämääntyytyväisyydelleni, ei työelämään sopivuudelleni. Ja ei, en ainakaan vielä ole valmis myymään hyvää ihmisyyttä hyvästätyyppiydestä.)

Toista on, kun kirjoitan tässä yhteiskirjoitusprojektissamme. Siinä sitä lasta taluttaa aikuinen, jonka katseen ovat tarkentaneet vuosia kestänyt rahapula, sen aiheuttama kitka läheissuhteisiin, ammatinvaihdokset, sairaudet ja muut vaikeudet. (Ne menestykset, joita itselläni on ollut, ovat olleet enemmän lajia "vaativasta työkeikasta hengissä selviytyminen" ja "jalan kuntouttaminen takaisin käveltäväksi". Ja toki opintojen erinomaiset arvosanat, joista taas en itse liiemmin piittaa - olen piitanut aikuisena enemmän siitä, että saan tietää ja oppia asioista, jotka kiinnostavat - eikä niistä arvosanoista piittaa kukaan työelämässäkään.) (Vaikeuksista voittoon -sloganin sijaan voisin vääntää mieluummin näin: Vaikeuksista seuraaviin!) Tuntuu hullulta, että se formaali koulutus, jonka on saanut, on opettanut lopulta hyvin vähän - ehkä joitain työkaluja ja tietoa siitä, että pystyy sitoutumaan pitkiin ja vaativiinkin projekteihin, jos ne ovat mielekkäitä ja eettisiä - ja sitten toisaalta kaikki sen ympärillä tapahtuva (joka kohdallani ei ole tapahtunut enimmäkseen palkkatyössä) on opettanut valtavasti. Ja että näistä formaalissa koulutuksessa ja palkkatyössä oppimista tutkitaan paljon ja jälkimmäistä informaalia oppimista tutkitaan tuskin lainkaan.

Kieltäydyn tarmokkaasti siitä, että ne ihmissuhdetaidot ja elämänhallinnan tolkut, jotka on hankittu (usein oma aikansa päätä tikkamaisesti seinään hakaten) kuuluisivat jonkin sisäisen lapsen alueelle. Ei, kyllä se on ihan sitä aikuista. Ja myös aikuisilla on emootioita ja mielitekoja, pelko ulos suljetuksi tulemisesta ja riippuvuus toisilta saadusta tuesta. 

Sitä paitsi kun muistelen lapsuutta, näin aikuisena, tuntuu aivan selvältä, että lapsena on ollut varsinainen maanvaiva. Kaikki se hirvittävä vaativuus ja huomiohakuisuus, tuittupäisyys ja teatraalisuus ja toisaalta täysi kyvyttömyys nostaa yhteiskäsittelyyn niitä seikkoja, joita ei selvästikään osaa yksin käsitellä, tekevät lapsista hankalia otuksia, tai ainakin minusta tekivät. Onhan sitä aikuisenkin toki hankala, mutta edes hivenen kohtuullisempi kuin kersana. 

Voi olla, että käsitykseni siitä, mitä sisäisen lapsen kielikuvalla haetaan, menee metsään ryskyen. Varmasti se on monelle hyödyllinen ajatusrakennelma. Itse en vain onnistu löytämään sen mieltä. Minusta olisi hienoa olla selkeämmin aikuinen, ei lapsi. Ja tapa, jolla minua usein kohdellaan, kun toimin nähdäkseni kaikista aikuisimmin, muistuttaa toisinaan lapsen saamaa nuhtelua. 

Ehkä on monia ihmisiä, joita kohdellaan enemmän aikuisina. 

Sellainen kohtelu tuntuu virkistävältä ja elvyttävältä. Sen vuoksi etsin enemmän ulkoista aikuistani kuin sisäistä lastani. Tai ulkoista ja ulkoista: mikä on sisällä, mikä ulkona? Eikö tässäkin kaiu jokin hupsu ajatus ytimestä ja kuoresta tai kuorista sekä kuorimisen mahdollisuudesta?

Olen tänään sen verran äkäisellä tuulella, että ajattelin julistaa, että oma ytimeni on kuolevaisuus. Ei ole kiire kuoria näitä kerroksia sen ympäriltä, sentään. 

On jotenkin oireellista, että lapsuuden ja aikuisuuden käsitteet aktivoituvat juuri samalla kun tekee aikuisuuteen keskeisesti leimattuun osa-alueeseen, työhön, liittyviä toimenpiteitä. Jos en olekaan tuntenut itseäni syrjäytyneeksi töissä, opiskellessa, laiskotellessa, ystävien kanssa ja niin edelleen, niin työkkärin kanssa asioidessani ja työtä hakiessani kyllä olen. Koko se valmis arvoasteikko, joka pitäisi pystyä nielaisemaan tai jonka mukaan ainakin pitäisi pystyä käymään keskustelut virkailijan ja haastattelijan kanssa, tuottaa lapsuudesta muistuttavan kokemuksen. Ei tiedä eikä ymmärrä termien täsmällisiä merkityksiä, kysymyksiin niistä suhtaudutaan vähemmän suopeasti, eikä ainakaan halua olla samaa mieltä siitä, mikä on elämässä tärkeää tai mitä saa sanoa ääneen ja mitä ei. En myöskään osaa hyvin tätä peliä, jonka nimi on kerro vain se, mikä on pakko (koska kaikesta muusta voidaan rankaista hyvin mielivaltaisesti). On vaikeaa vaihtaa anteliaisuusvaihteelta pihistelyvaihteelle kommunikaatiossa, etenkin kun tämä on omia ihanteita vastaan. Mutta yritän taktikoida itseni ihanteiden ympäri ja antaa anteeksi, koska ei vaikuta järkevältä sekään, että alkaisi yhden naisen taistelun koko systeemiä vastaan. Toisin sanoen: En oikein usko, että se, että huutaisin, että eihän tällä keisarilla ole vaatteita ollenkaan, tuottaisi mitään uutta tietoa kellekään. Sen sijaan se tuottaisi välittömiä henkilökohtaisia ongelmia sekä päivittelyä siitä, miten en ole tajunnut vain lillua kutyymin mukaisesti, kuviokellua kuten kaikki muutkin tässä tilanteessa. Ja osittain juuri tämä alistuminen konformiseen lillumiseen raivostuttaa ja saa tuntemaan itsensä lapseksi.

Koska on asioita, joita on taktista olla verbalisoimatta (kuten uskomus, että nelikymmentuntinen viikko on kontingentti järjestely ja kaukana ihanteellisesta asiaintilasta), herahtelen näissä keskusteluissa kuuluvaan nauruun kerran toisensa jälkeen. Sitten jälkikäteen epäilen, että nauruni synnyttämä reaktio osoittaa, ettei minuun suhtauduta oikein vastuullisena aikuisena. Kyllähän nyt sentään vastuullinen aikuinen ja kunnon ihminen ymmärtäisi, ettei näissä keskusteluissa kannata nauraa vaan nielaista kiltisti ne olosuhteet, joihin on sattunut syntymään ja kasvamaan. 

Epäilen, että osa aikuisuuskriteereitä on, että hyväksyy osaamisensa velvollisuutena tehdä sitä asiaa tästä iäisyyteen kapinoimatta ja sivuilleen vilkuilematta. Tai siis, saa vilkuilla ja onhan se dynaamista olla monitahoinen, muttei kannata vilkuilla liian kauas ja metsään ei ainakaan saa eksyä tallatulta polulta. 

Ja siihen taas en ole lainkaan valmis. Ja epäilen vahvasti, että tämä hanttiin paneminen liittyy tuohon ytimeen, eli kuolevaisuuteen. Jos jotain aikoo tehdä, se on tehtävä nyt, tässä elämässä. Elettävä hyvin, sikäli kuin se on mahdollista kafkalaisissa tunnelmissa. 

Yhteisö-/yksilölähtöisyys

Löysin muutama päivä sitten Kelly Dielsin tekstit ja vaikka en aluksi osannutkaan tarkalleen sanoa, mikä niissä kolahti, tajusin kyllä lukevani jotain sellaista, joka olisi ollut hyvä saada lukea jo kauan sitten. Ehkä tässä kaikessa ei ole mitään uutta, ehkä se on vanhaa samaa uudessa paketissa. Ehkä ymmärrys liittyy enemmän paketin kuin sisällön laatuun. Mutta viimein tajusin.

Diels kirjoittaa naisten itsestään huolen pitämisen käytännöistä, self-care. Tälle olisi varmasti monta muutakin osuvaa käännöstä. Mutta tässä johtoajatus Dielsin naamasivuilta napattuna:

The urgent need for self care is a reaction to the absence of community care offered to most people. It’s a testament to the lack of value attributed to certain peoples within our culture.
Love, care, esteem: these are communal rather than individual practices. They are most powerful and transformative when we are in community with each other.

En osaa sanoa, kuinka hyvin olen hahmottanut tämän ajatuksen taustavirtauksia aiemmin. Mutta ainakin se, että joku toinen vaivautui muotoilemaan ajatuksen kirjoitukseksi, on avannut näköaloja moneen asiaan, joita on ollut vaikeaa sanallistaa ja ymmärtää täsmällisesti. (Voi toki silti olla, että hypoteesi on väärä. Mutta katsotaan ja koetellaan nyt ensin.) Esimerkiksi siihen, miten paljon helpompi itsestään on pitää huolta, kun elää turvallisessa suhteessa. Itseään tuntuu olevan paljon helpompi rakastaa, jos ympärillä on ihmisiä, jotka jatkuvasti vahvistavat käyttäytymisellään, katsomisen tavallaan ja jotkut jopa sanoillaan (äärimmäisen harvinaista, ainakin omassa elämässäni) sen, että kyllä, olet rakastamisen arvoinen. Että kanssasi on hyvä elää. Että on hyvä asia, että olet elossa. Ja: että sinulla on annettavaa. (Tätä annettavaa-puolta olen kuullut enemmän ja olen siitä kiitollinen.)

Puhuin eilen saunassa ystävien kanssa siitä, miten TE-keskuksen kanssa asiointi vie kaikki voimat. Se on ihan hullunkurista, koska kyse on tyyliin yhden nettilomakkeiston täyttämisestä. Olkoonkin, että lomake herjaa kaiken aikaa tietojen olevan puutteellisia ja sitten jo pian ymmärtää, että selvä, tiedot omasta elämästäni ovat näemmä hallinnon näkökulmasta puutteelliset. En esimerkiksi tiedä varmasti, miten tietyt työtehtäväni jäsentyvät hallinnon näkökulmasta (miten työsuhde edes määritellään?) enkä taatusti muista töitteni tarkkoja alku- ja loppupäivämääriä, jotka olen kirjannut cv-tiedostoon kuukauden tarkkuudella. En kuitenkaan usko, että TE-keskusasioinnin lannistavuus liittyy niinkään sivuston tekniseen toteutukseen tai vaadittuun, hieman hupaisalta tuntuvaan tarkkuuteen. Luulen, että sillä on paljon enemmän tekemistä sen työkulttuurin kanssa, jonka kohtaa, jos oikeastaan koko aikuisikänsä työskentelee freelancerina.

Tarkoitan tätä: jos Diels on oikeassa siinä, että arvostus rakentuu tosiaan yhteisössä, on itse oltava oma yhteisönsä. Freelancerille aika usein ainoa todiste siitä, ettei mennyt liian pieleen, on se, että uudenkin keikan saa. Jos freelancer on arka ja epävarma - kuten itse freelancauksen aloittaessani olin; hyvänen aika, kyse oli ensimmäisistä työtehtävistäni! - hän ei välttämättä uskalla kysyä, miten omaa työotetta voisi parantaa. Ainakaan en itse osannut enkä uskaltanut kysyä. Kuulin käsitykset siitä, että moka on lahja, erehdysten kautta oppii jne. sanallistettuna oikeastaan vasta vähän vajaa kolmikymppisenä. Ja silloinkaan en kuullut niitä - luin ne McDermottin kirjasta ja ajattelin, että ahaa, Amerikassa ajatellaan noin, kuinka vapauttavaa ja hyvä juttu. Tämä on yksi syy siihen, miksi opetustehtävissä tapaan toistella, että erehtyä saa, erehtymisestä oppii, tämä on hiton vaikeaa ja saa olla epätäydellinen. Virheiden pelko jähmettää enkä ainakaan halua kenenkään pelkäävän sitä, että minä saisin selville heidän erehtyneen jonkin asian suhteen. (Huvittavaa, ikään kuin minulla olisi mitään auktoriteettia tuomita ketään - edes itseäni.)

Arvostuksen yhteisöllinen rakentuminen voisi selittää ehkä sitäkin, miksi opiskelemaan on niin mukava hakeutua uudestaan ja uudestaan. Vaikka oppisisällöistä ja metodeista olisi huiman eri mieltä, on siinä kuitenkin yhteisö, jossa voi harjoittaa arvostamista. Voi antaa toisille hyvää palautetta ja saada sitä itse. Paljastuu sokeita pisteitä ja niitä voi sitten työstää, kun ne on ensin onnistunut jotenkin hahmottamaan. Ei ole täysin yksin ja johtolangoitta maailmassa.

En osaa kuvitella, millaista olisi käydä jatkuvasti iso osa valveillaoloajastaan päivätöissä. Millaista olisi vuosikausia työskennellä jossain ja saada sitä kautta arvostusta. Ehkä työskentely hyvissä työyhteisöissä voisi synnyttää ajatuksen, että omalla työllä ja osaamisella on merkitystä muunkin kuin välittömän toimeentulon takaamisen kannalta. Toki itse voi koettaa rakentaa oman osaamisensa arvostuksen, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta, kun perusmalli kai ympärillä on se, että jos jotakin osaamista arvostetaan, siitä ollaan valmiit maksamaan. (Täytyy toki silti kirjata tähän, että suhtaudun hieman penseästi ajatukseen, että maksuhalukkuus palautuisi vain siihen - luulen, että maksuhalukkuutta lisää myös ns. oikea asenne työhön. Siitä en pidä lainkaan. Mutta se johtunee toki vain siitä, että en itse halua ottaa tuota oikeaa asennetta, jonka näen jotenkin vaarallisena. Ehkä kirjoitan tästä myöhemmin ja tarkemmin, tämä vaatii vielä työstöä. Tämä on jatkoa sille, miten aikanaan minulle suututtiin työkkärin koulutuksessa, kun sanoin, etten halua olla hyvä tyyppi - että sen pitää riittää, että käyttäydyn säällisesti ja hoidan työsopimuksessa lupaamani asiat.) Ja sitten toisaalta olen sitä mieltä, että aika usein se maksetuksi tuleminen luo jääviyksiä ja pulmia sen kannalta, mikä olisi vielä tärkeämpää: kansalaisuus, maailmankansalaisuus, vaihtoehtoisiin toiminnan tapoihin havahtuminen, läheisiä varten läsnä oleminen. Ja että on toimia, joiden kuuluisi kuulua ihmisten normaaliin vastavuoroiseen yhteisöllisyyteen. Tuntuisi pahalta ruveta rahastamaan niistä.

Vaikka kai iso osa hyvinvointiteollisuudesta pyörii ihmisten pelkojen voimalla. Oleellista varmaan olisi, miten noita pelkoja lähestytään. Tehdäänkö toinen riippuvaiseksi siitä, että häntä pidetään jatkuvasti kädestä kiinni tietyllä tuntihinnalla vai koetetaanko hänen paimentaa jaloilleen ja arvostamaan myös itseään. Pulma on vain se, että jos Diels on oikeassa, kukaan ei seiso yksin jaloillaan, vaikka kuinka ponnistaisi rakastamaan itseään, hoitamaan itseään, arvostamaan itseään. Kuinka paljon tukea tarvitaan? Kuinka paljon tukea olisi ihannemäärä itse kullekin? Miten rakentaa yhteisö, joka hoitaa, halaa, tuuppaisee lempeästi liikkeelle naama alaspäin vesilätäkköön juuttuessa? Miten rakentaa yhteisö, jossa arvostus virtaa tasaisesti moniin suuntiin? Miten oppia viestimään ihmisille, miten paljon heitä arvostaa ja miten välittää siitä, että heidän on hyvä olla?

Ja: miten silti asettaa rajat, koska on pidettävä huolta myös omasta jaksamisestaan - ainakin jos ei ole sitä taustayhteisöä, joka ottaisi itsestä tai siitä tarvitsevasta toisesta kopin, jos jompikumpi tai kumpikin meinaa tipahtaa. Ehkä tuossa rajojenasettamiskeskustelussakin kaikuu se, miten hataria yhteisöt tapaavat olla. Tarkoitan tätä: On aika paljon ihmisiä, joiden tuen tarve on liki kuilumainen. Heillä ihan selvästi ei ole edes sellaista hataraa - harvaa mutta säikeiltään kyllä vahvaa - turvaverkkoa, jollainen itselläni nykyään on. Niinpä kun he saavat vähänkin tukea joltakulta, seuraa ripustautuminen. Tätä (tai tätäkin) kutsutaan toisin asennoituvissa teksteissä toksiseksi ihmissuhteeksi: että joku vain ottaa vastaan roppakaupalla osaamatta antaa takaisin. Aika usein se, mitä itse noissa suhteissa havaitsen, ei ole niinkään myrkyllisyyttä vaan suunnatonta yksinäisyyttä ja tarvitsevuutta (ja nimenomaan yritystä antaa takaisin, tulla hyödylliseksi, olla tarvittu - en usko, että tarvitsevuus useastikaan on kiinni hyötyjäasenteesta vaan ihan osaamattomuudesta kuvitella itselleen ja omille teoilleen mitään arvoa ominpäin). Sen loputtoman tarvitsevuuden täyttämisen yrittäminen on oma heikko kohtani (olisi mukavaa olla edes jotenkin, edes marginaalisesti, hyödyllinen tässä elämässä kun kuitenkin kuluttaa luonnonvaroja kaiken aikaa), johon saatan jäädä nalkkiin, joten nykyään yleensä pötkin pakoon tällaisen ihmisen kohdatessani vaikka kuinka inhoan tuota itsesuojelun mekanismiani. Ja sitten samalla olen kiitollinen siitä, että olen oppinut ottamaan etäisyyttä jo siinä vaiheessa kun alan hahmottaa, että hetkinen, tämän ihmisen sisällä on nyt niin syvä kaivo, ettei oma valoni riitä mitenkään täyttämään sitä turvallisuudella, arvostuksella, rakkaudella, välittämisellä. Ja että taidan olla ainoa, joka vastaa näihin tarpeisiin, jotka eivät tunnu tarpeina vaan hätänä (joka olisi totuudenmukaisempaa kirjoittaa versaalein). Ja sitten on paettava, ja se tuntuu kamalalta. On liian pelottavaa tulla jonkun toisen ainoaksi oljenkorreksi. Jos ihminen ei olisi niin epätoivoisen tarvitseva, hän saisi tukea paljon useammalta ja se jo itsessäänkin lieventäisi takiaismaista otetta siitä, joka yrittää edes vähän lohduttaa. Miksi hahmotan sympaattisena tämän takiaisen ja haluaisin auttaa häntä, kun niin moni muu puhuu toksisista ihmisistä? Kai siksi, että osaan itsekin olla sellainen, kun olen oikein heikossa jamassa. En ole osannut sitä kuin yhden ihmisen kanssa, ja se rikkoi sen suhteen tuosta noin vain. Tuossa suhteessa hämmennyin kerran toisensa jälkeen omasta käyttäytymisestäni. En tiennyt, että minussa on niin vahva moodi, kaikesta muusta irrallinen emootioiden profiili, jotain niin hätäisesti parkuvaa. Luulen, että on aika tyypillistä - ja ainakin täysin ymmärrettävää - , että aika harva saa työstää tällaista supertarvitsevaa moodia ikinä loppuun kenenkään toisen ihmisen kanssa.

Voi olla, että suhtaudun turhan pessimistisesti siihen, että yksinäisyys ratkeaisi. Itse olen onnekas sen vuoksi, että olen oppinut käyttämään sähköisiä välineitä sen säätelyyn. (Se, mikä alkaa itsestään kirjoittamalla huolen pitämisenä, voi muuttua muuksi matkalla.) Mutta tutkimuksista uutisointi antaa ymmärtää, ettei suinkaan kaikkien kohdalla asia mene näin päin ja että monet kokevat vain suurempaa ja suurempaa yksinäisyyttä.

Ja on ihan selvää, että jos saankin jonkinlaista vertaistukea netistä ja muutaman ihmisen livekohtaamisista yksityishenkilönä, se on aika eri asia kuin saada tukea palkkatyöidentiteetilleen. Kirjoitan "palkkatyöidentiteetilleen", koska ajattelen sen eri seikaksi kuin työidentiteetin. Todellisempi työ, ainakin itselleni, on tietynlaisen yhteisön rakentaminen. Siitä ei kukaan yleensä maksa. Mutta uskon sen kannattavan monellakin tavalla. Voin tietysti olla väärässä. Voi, niin voi olla vaikka missä kohdin!

Mutta tuntuu siltä, että olen kavunnut jonkin ymmärryksen kynnyksen yli lukiessani Diensin kiteytyksiä. Tosiaan: että ei ehkä ihan jokaisen edes tarvitse työläästi puurtaa kasaan rakkautta, huolenpitoa ja arvostusta itseään kohtaan, että siihen voi olla olemassa yhteisökin, ja että toisaalta tässä maailmassa moni on asemassa, jossa voi olla hyvin vaikeaa löytää tukevaa yhteisöä tietylle puolen tuosta rakkaus/huolenpito/arvostus -yhtälöstä. Ehkä en olisi ymmärtänyt tätä lainkaan, ellemme olisi aloittaneet Kalifornian-naisen kanssa projektiamme. Ällistyin siitä, miten hyvältä tuntuu tajuta, että hetkinen, joku todellakin haluaa tehdä jonkin asian juuri minun kanssani. Se on asiaintila, jota en ole elämässäni kohdannut kovinkaan monta kertaa. (Useammin kohtaa torjuntaa tai sitä, että tulee hyväksytyksi johonkin, koska sattuu olemaan sopivasti hollilla.) Siinä kohden on helppoa ajatella, että selvä, olen paikoin varsinainen idiootti, mutta sentään jokin on mennyt nappiin ja ehkä sittenkin minulla on oikeus elää, olla, ajatella, tehdä valintoja. Ja samassa tulvahtaa huoli siitä, kuinkahan monta sellaista ikinä kokematonta ihmistä lähipiirissänikin on. Ja miten luoda sellainen yhteisö, että jokainen voisi kokea arvokkuutensa ja rakastettavuutensa ympäriltään. Ja välillä siihen on liian kiireinen, liian väsynyt, liian lannistunut oman elämän vastoinkäymisistä. Ja silloin on vaikeaa hahmottaa, mitä annettavaa itsellä voisi olla kellekään tai millekään.

Jotenkin omituisesti näen tämän samalla tavalla kuin koettaessani kuvitella kausaalisuhteita: tyypin A emotionaalisia tarpeita täyttävät tyypit A-Ö, ja sitten sen tuella A sinkoaa eteenpäin nuolia vaikka mihin, tyyppien A-Ö lisäksi myös numerotyyppeihin ja häkkyrätyyppeihin.

Jos jotain toivon, niin sitä, että olisin parempi solmukohta tuossa verkossa. En näin hauras enkä ailahteleva. Mutta se on vain toivomus.