Aikuisuutta etsimässä tai sitten ei

Luen edelleen esseen kirjallisuutta. Etenen hitaasti ja perusteellisesti. Pysähdyn tuon tuosta miettimään. Kuten: Mitä jos olisinkin opiskellut kaksikymppisenä esimerkiksi sosiologiaa filosofian sijaan? Miten asiat sitten ymmärtäisin?

Tuntuu hurjalta lukea sosiologista kirjallisuutta. Se fokusoi tuttuihin kysymyksiin niin eri tavalla kuin on tottunut niihin kiinnityttävän. Tässä ei tutkailla, miten perustelusta voisi rakentaa vedenpitävän ja korostetaanko perustelussa hyveitä, oikeuksia tai velvollisuuksia, seuraamuksia vai aikeita. Ei tutkita myöskään sitä, mitkä ovan asioiden osapuolet ja heidän ja niiden intressit. Ei lähdetä siitä, että olisi löydettävä harmonia tai edes ryhti. Ei: ei ihanteita eikä arvoja, ei kuulemista eikä kohtaamista. Ei, ei, ei. Mutta oikeuttaminen ja sen kuvaaminen. Oman toiminnan oikeuttaminen ja aika usein toisten toiminnan syyllistäminen. Kuvaus kuvauksen jälkeen tätä. Se hätkähdyttää, pysäyttää.

Ehkä se on vain tutkijoiden tapa järjestellä heidän haltuunsa joutunutta puheen korpusta. Ehkä se on tutkimusalan tyyli. Ehkä tekisin itse eri johtopäätökset, kiinnittyisin aivan eri lauseisiin näissä samoissa korpuksissa. (Todennäköisesti.)

Sosiologiaa lukiessani minulle tulee sellainen olo, että taidan tästä muuttaa aarniometsään ja sulkea ovet, bye bye. En tiedä, miksi reagoin näin. Pidän enemmän Pema Chödrönin lukemisesta, selvähän se. Tarvitsisin selvästi jokaiselle sivulle ripoteltuja toivonmurenia: hei, nyt näin, mutta ajat ovat muuttumassa. (Huomaan ajattelevani, että tuskin ovat.) Ja: joo, ihmiset vastaavat tässä aika ilkeän kuuloisesti, mutta se johtuu vain kontekstista ja naamakkain he kyllä olisivat valmiimpia kuulemaan toisenkinlaista elämää. Ehkä tämä on se pieni ihminen, jonka kanssa minun on aina ollut vaikeaa neuvotella. Ei niinkään silloin, kun se olen minä pienenä ihmisenä - siihen joutuu tottumaan ja se tuntuu häviävän näkyvistä parhaiten silloin kun sen vain hyväksyy - mutta silloin kun toiset halutaan kuvata niin. Ei pieninä ja avuttomina ja haavoittuvina vaan pieninä pikkumaisuuden mielessä, pieninä siinä mielessä, että he haluavat mieltää tehneensä ja ymmärtäneensä oikein ja muiden tehneen ja ymmärtäneen väärin. Kun heidät ehdoin tahdoin hahmotetaan juuri niin. Ei minusta ole kuitenkaan mitenkään kovin selkeää, että ihmiset olisivat enimmäkseen ihan niin pieniä ja juuri tuolla tavalla.

Tai siis, olen siitä jopa aika varma. Kunhan heitä lähestyy kunnioittavasti.

Tai ehkä on kyse jostakin muusta, tematiikasta, esimerkiksi. Siitä, miten tutkittavat istuvat henkilöhaastattelussa tai parihaastattelussa tai keskusteluryhmässä. Kamera tai nauhuri pyörii. Hermostuttaa. Ja teemat ohjaillaan sellaisiin asioihin kuin aikuisuus ja nuoruus, hyvä äitiys ja hyvä naiseus. Kysymykset kysytään jostain näkökulmasta. Penätään perusteluja tavalle, jolla toimi ja pyydetään arvioimaan toisten erilaisia tapoja toimia. Ehkä kyse on puolustautuvasta asenteesta. En tiedä, lukittautuisinko itsekin sellaiseen haastattelutilanteessa. Varmaa on ainakin se, että minunkin sanomani ja kirjoittamani voidaan kuulla niin, tulkita niin. Hämmennyksen ja kaiken epäilemisen sijaan jalansijojen junttaamisena ja muiden jalansijojen vääräksi syyttämisenä. Kuitenkin olen useimmiten yhtä neuvoton ja osaamaton omien juttujeni selittämisessä kuin toisten juttujen selittämisessä. Kysyn, miksi me hahmotimme näin eri tavalla. Mutta saatan sanoa tai kirjoittaa: Miksi ne tekivät noin? Koska joskus tiedän, miksi itse tein näin ja näin, mutta toisista en tiedä. Muttei se tarkoita, että ajattelisin toimineeni oikein ja toisten toimineen väärin. Herramunjee, enhän edes osaa päättää, missä määrin itseni tulisi olla kriittinen ja missä määrin hyväksyvä-vain. Joistain omista ratkaisuistani osaan sanoa, että ne tuntuivat silloin ja siinä oikeilta. Ja että olin väärässä mutta että olin silloin ja siinä oikeassa sen informaation varassa, mitä minulla oli. Ja että ehkä en nyt pystyisi hahmottamaan olleeni väärässä ellen olisi toiminut juuri niin ja elänyt noiden ratkaisujen kanssa.

Ehkä me kaikki olemme nurkkaan ahdistettuja aina kun pitäisi perustella jokin, mikä perustuu jollekin vaikeasti tai ei ollenkaan perustuvalle. Jollekin saadulle, lainatulle, leijuvalle. Tarkoitan tätä: esimerkiksi myöhäistä lasten saantia käsittelevässä artikkelissa tutkija vain viittaa ohimennen, että muutama haastatelluista oli ilmaissut, etteivät he nähneet itseään äiteinä vaan hahmottivat aiemmin itsensä lapsettomiksi naisiksi ja sitten vain muuttivat mieltään. Miksi, haluaisin kysyä. Ja mitä tarkoitti tuo näkeminen? (Olen pettynyt lähdekirjoihin; esseen ohjeistuksessa määrätään, että saa viitata vain kolmeen teokseen, ja niissä ei käsitellä juurikaan sitä aihetta, jota haluaisin itse käsitellä esseessä, nimittäin tytöstä naiseksi siirtymistä ilman lasten hankkimista tai edes sen harkintaa vakavissaan. Minun kannaltani se olisi oikein relevantti aihe ja haluaisin lukea, mitä siitä on kirjoitettu, ja kirjoittaa esseen siitä. Mutta siitä ei kirjoiteta, ei näissä kirjoissa. Mainitaan vain, että suurin osa nuorista aikuisista haluaa perheen. That's it.) Ounastelen tietäväni, mitä tuo näkeminen tarkoittaa. Minäkin nimittäin pidän tätä näkemistä, tätä kuvaa, jotain hyvin häilyvää ja epämääräistä, paljon tärkeämpänä todisteena ja ohjenuorana kuin tunteita, asenteita, vertaisteni toimintaa ja niin edelleen. Kuvaa naisesta, joka kulkee yksin ja hoitaa kasveja ja eläimiä. Tuo kuva on kulkenut kanssani kauan. Mistä se on tullut? Äiti väittää, että jo puolivuotiaana olen ollut paljon kiinnostuneempi kasveista ja eläimistä kuin ihmisistä.

Sen takia hänestä oli perverssiä, että opiskelin hierojaksi, koska en välitä ihmisistä. Tavallaan ymmärrän senkin. Mutta haluan lisätä: voi välittää enemmän kasveista ja eläimistä. Ei se sulje pois ihmisistä välittämistä.

Kirjoitan paljon ihmisistä nykyään. Jotenkin ajattelen kai että niin kuuluu tehdä. Ja olen opiskellut ihmistä.

Mutta koen edelleen muun kiinnostavampana. En vain löydä reittiä sen pariin ammatillisesti. Ei siihen kuvaan kuulu mikään ammattillisuus. Ei - siihen jäsentyy enemmän kasvillisuus, luostari, metsässä kulkeminen ansoihin tarttumatta, katoaminen maisemaan.

Kirjat käsittelevät aikuistumista ja aikuisuutta. Niitä on kummallista lukea, koska niiden parissa tulee samalla tavalla epäuskoinen ja unenomainen olo kuin niissä juhlissa, josta meidät heitettiin ulos, kun olimme kuuden- tai seitsemäntoista ja nauroimme niin että tipahdimme sängyltä lattialle. Juhlat olivat vain tytöille ja viiniä piti juoda hillitysti. Itse asiassa emme ystävien kanssa olleet juoneet mitään. Kun käyttäytymistämme paheksuttiin, vetosimme siihen, ettemme ole tosiaan edes juoneet, meillä vain oli hauskaa. Sitten meidät jo heitettiin ulos, koska muut olivat sitä mieltä, että sitten olimme kyllä vetäneet jotain muuta kamaa, eli vielä huonompi juttu. Mutta me olimme vain nauraneet. Eteisessä yksi tytöistä sanoi paheksuvaan sävyyn, ettei voi ymmärtää, miten emme osaa käyttäytyä sen aikuisemmin. Onpa aikuista paheksua nauramista, vastasin siihen nauraen edelleen. (Kyllä vain, me inhosimme toisiamme siinä hetkessä.) Minusta se oli silloin täysin uskomaton kommentti asetelmaltaan. Että oli joku, joka ensinnäkin tuntui arvostavan aikuisuutta valtavan paljon ja käyttävän sitä sopivuuden mittarina, ja sitten vielä mieltävän sen jotenkin normaaliuden kautta, hyvin kapeasti ja jotenkin, no, reaalimaailmallisesti, lähiömäisesti, vakavat perheenisät autoissaan aamuruuhkissa töihinmäisesti, nuorten naisten polvetyhdessä yhdetlasillisetvain viinistelyt, valkoinen prinssi hevosellaan, padam padam, kohti oikeanlaista perhettä ja rivitaloa. Ei yhtään henrymillermäisesti. Tai tiieseliotlaisesti. Tai jeesustemppelissämäisesti.

Nyt minusta tuntuu jotenkin huvittavalta, että olin niin kauhuissani siitä, miten joku lukiolainen saattoi haluta mieluummin sitä toista maailmaa. Olen nimittäin vähitellen huomannut aika monien haluavan sitä. Eikä siinä mitään. Hyvin mukavat, järkevät ja ihanat ihmiset haluavat sitä maailmaa. Kas näin elämä pehmentää. Eikä ole mitään väärää siinä, että haluaa sitä tai tätä. En vain tarkalleen ymmärrä sellaista aikuisuuden hinkua. Jokin olouttamisessani sotii sitä vastaan.

Ja - ehkä hekään eivät ensisijaisesti halua aikuisuutta vaan jotakin aivan muuta. Ehkä aikuisuus kirjan teemana, tutkimusten teemana vain viiraa vastauksia siihen suuntaan. Kysyttiinkö heiltä, miten tämä ja tämä heistä liittyy aikuisuuteen vai nostivatko he sen itse näkyviin kenenkään sanaa mainitsematta? Siinä on minusta iso ero, mutta teksti ei kerro, miten aikuisuus ui puheen tilaan.

Artikkelit tuovat mieleen tuon tapauksen lukioajalta ja vieraan arvomaailman kohtaamisen tyrmistyksen sekä yksittäisiä sirpaleita vuosien varrelta. Äidin sitkeän muistutuksen siitä, miten hän on pohjimmiltaan alle kouluikäinen ilkikurinen lapsi. Vanhempieni tavan pitää lastenkirjoja ja -elokuvia aikuisten kirjoja ja elokuvia parempina ja syvempinä. Ei, en ole saanut kotoa erityisen vahvaa aikuisuus yli lapsuuden -hierarkiaa. Taidepiireissä taas arvostettiin aika tavalla vaistomaista, lapsellista ja heittäytyvää ja irvailtiin keskiluokkaisen eetoksen kapeutta. Ystävä totesi silloin kun vielä opiskelin ja hän oli valmistunut jo: opiskeluympäristö on parempi kuin työelämä, joten opiskele nyt ihmeessä niin pitkään kun vain pystyt äläkä murehdi mistään helvetin aikuistumisista, ehtii sitä myöhemminkin. Ja filosofian opinnoissa törmäsin tietysti aika pian antiikin ajatukseen, ettei kukaan alle nelikymppinen oikeastaan voi tehdä vielä filosofiaa, ajatella ja elää hyvin ja perinpohjaisesti. Olen saanut paljon vihjeitä ja kuiskauksia siitä, ettei mitään kiirettä ole. Tai siis, että vaikka kuinka kiirehtisikin, ei se hyödytä mitään. Sillä ei saavuttaisi mitään.

Hämmästyn siten, kun luen sosiologisesta opuksesta, ettei nelikymppistä voisi enää jäsentää muuksi kuin aikuiseksi ja että meillä, meidän yhteiskunnassamme ikävaiheet nähdään perättäisinä tai ainakin vuorottelevina. Miksi ihmiset eivät tuo sellaista esiin minun kanssani keskustellessaan? Miksi he aika usein ovat samaa mieltä sen suhteen, että kaikissa meissä elää pieni epävarma lapsi ja vallasta innostuva tyranniaikuinen ja heikko, pelkäävä ja rappeutumisen merkkejä tarkkaileva vanhus? Miten se nyt sopii yhteen minkään peräkkäisyyden kanssa? Ja jotenkin hämmästyn sitäkin, miten tärkeänä aikuisuutta tunnutaan pitävän. Ja miten se määrittyy usein vastuun kautta, ja vieläpä sellaisen vastuun, jota ei aina haluaisi ottaa, mutta joka on pakko ottaa. Pakko: en erityisemmin usko pakkoon. Uskon kyllä pakon muuttavan käyttäytymistä. Mutta en usko sen kuuluvan hyvään elämään. Uskon paljon enemmän ilolla tarttumiseen, uteliaisuuteen.

Ja hämmästyn sitä, miten haastatteluissa ihmiset nimittelevät toisin tavoin valinneiden elämäntapaa sellaisin sanoin kuin itsekäs, lapsellinen, ajattelematon. Miksi? Koska he ovat itse valinneet toisin ja ostaneet ajatuksen, että pakkovastuu on ainoa tie aikuisuuteen? Että on vain yksi tie? Entä jos ne toiset eivät halua aikuisuutta vaan hyvän elämän? Jospa liian varhain tai liian myöhään (mitä se sitten tarkoittaakin) lapsen hankkineet naiset tai lasta kokonaan hankkimattomat naiset eivät haekaan aikuisuutta? Tai vastuullisuutta? Vaan jotain aivan muuta. Jospa he vain sanovat vastuu, koska ovat oppineet, että niin kuuluu sanoa? Ehkä he haluavatkin jotain aivan muuta mutteivät sano? Ehkä nekään, jotka piru vie hankkivat lapsen silleen kulttuurisesti oikeaan aikaan, eivät kuitenkaan hae ensisijaiseksi vastuuta, vaikka haastatteluissa on tietysti kiva esiintyäkin vastuullisena?

Minun on vaikeaa, huomaan, uskoa tuohon vastuumantraan. Huomaan kyllä, miten usein ihmiset sanovat sen ääneen, mutta jos tarkkailen heidän tekemisiään, en oikein huomaa sen toimintaa ohjaavaa vaikutusta siinä määrin kuin sen olettaisi näkyvän. Mieluummin en itse puhuisi vastuusta. Enemmän ehkä harkinnasta ja kohtuullisuudesta ja rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Ja empatiasta. Kaikesta missä on helppoa olla kusisen huono.

Sekin minua hämmentää artikkeleita lukiessa, että taas vertaisryhmänä viitataan samanikäisiin ja samansukupuolisiin suomalaisiin. Ja sitten: kun itse vaikka ajattelen hyvää elämää tai ammatillisuutta tai aikuisuutta tai naiseutta, niin totta helvetissä ajattelen enemmän Maija Poppasta, antiikin mytologian toisiinsa kontrastoituvia jumalattaria, Elisabeth Costelloa, Sudenmorsianta ja niin edelleen, totta vie minä ajattelen heitä ja Spinozaa ja Platonia ja Diotimaa ja bonoboita ja koiria enemmän kuin oman ikäisiäni suomalaisnaisia. Ja sitten pyörryttää kirjan ääressä, ja ajattelen, että mitä tästä oikein tulee, tästä koko helskutan esseestä, jossa viitataan tilastollisiin vuosikirjoihin ja sosiaalisiin normeihin muttei sanallakaan vihjata lähdeaineistossa, miten kaunokirjallisuus vaikuttaa elämänkulun järjestämiseen, tai miten filosofia siihen vaikuttaa, itsensä mieltäminen poliksen vapaaksi mieheksi. En minä tunne ketään ikäistäni naista, jota voisin osoittaa sormella ja kiljahtaa: haluan samanlaista elämää kuin hänellä on! Enkä voi osoittaa sormella myöskään noita hahmoja, joita vasten joka tapauksessa mitoitan elämääni, koska osa heistä elää fiktiivisessä ympäristössä, ja osa heistä eli kauan sitten aivan toisenlaisessa maailmassa. Joten on vain kuva.

Kuva, josta en edes tiedä, miten olen sen saanut.

En minä ole etsinyt aikuisuutta. Olen etsinyt sitä kuvaa. Etsin sitä kuvaa. Hitaasti. Mutkitellen. Joinain aamuina elän sitä kuvaa. Hetkittäin.

Ja mietin: entä jos toisilla ihmisillä onkin ohjaajana toinen kuva, toisenlainen kuva. Ja: entä jos ei olekaan? Mistä nuo kuvat syntyvät?

Nyt kun ajattelen näitä kuvia, ajattelen entistä tiukemmin, että kyllähän tiettyä rationaalisuutta ja koherenssia on mahdollista vaatia ajattelulta, mutta että se kaikki on kovin suhteellista, koska suhteutuu lopulta monissa kohdin konkreettisten valintojen tiimoilla tuohon kuvaan. Mikä kuvaan sopii, mikä ei.

Voihan pyöröpää. Mitähän tästäkin esseestä oikein tulee? Kunhan nyt läpi menisi ja kunhan en kajahtaisi kolmea lähdeteosta lukiessa.

Ajatuksia kuukautisten tiimoilta

Jeanette Wintersonia lukiessa tulee mieleen, että hänkin varmaan kupittaa. Miksi ei? Kaikki jäljet tuntuvat viittaavan siihen. Sanavalinnat, napakkuus. Jokin siinä tyylissä. Mutta mikä? Sitä on vaikeampi seivästää analyysin haarukkaan. Ja sitten: ei kai se ihme ole, että ajattelee niin. Enimmäkseen ajattelen naisista, että he kupittavat.

Muutenkin käsittämätöntä että terveyssiteitä ja tamponeja myydään edelleen. Näen aina silloin tällöin, kuinka joku ostaa kaupassa niitä. Useimmat naiset sullovat nämä tavarat korissa muiden kamojen alle ja nostavat ne vähän häpeilevän oloiseti liukuhihnalle matkaamaan kohti kassan käsiä ja viivakoodinlukijan punaista valoristikkoa. Tai ehkä kyse ei ole häpeilystä mutta kuitenkin jostain halusta salata tämä osa kehoa itselle, muilta kaupassakävijöiltä. Se tuntuu kummalliselta. Ei siksi, että jostakusta voi tuntua siltä, että tamponipakkauksen hihnalle nostaminen on sama kuin huutaisi kaupassa suureen ääneen, että hee-ei, mulla on kuukautiset. Olisihan se vähän kummallista ja sen takia voi tuntua jotenkin epämukavalta. Outoa on lähinnä se, miksi koettaa salailla: se käyttäytyminen, vilkuilu ja korin ylle kyyristyminen, lievä paniikki, houkuttaa huomiota puoleensa kuin herhiläisiä. Tai siis, ainakin minä kiinnostun. Mitä tuolla koetetaan piilotella? Jaa, tamponeja. Niin, niitäkin on vielä tosiaan olemassa.

Joskus huomaan ajattelevani jostakusta, että hän ei taida olla kupittajia. Sitäkin intuitiota on vaikea analysoida. Niin, ja mitä intuitioihin tulee: Pari päivää sitten osallituin kyselyyn, jossa piti arvioida väittämiä intuitiostakin. Huomasin ajattelevani, että intuitioni menee metsään vähintään yhtä usein kuin nappiin. Ja että silti minusta on kiinnostavaa ja arvokasta kuunnella intuitiota. Jos ei muuna, niin ainakin tarinana maailmasta, jossa eläin. Tunnun ajattelevan, että sekin on hyvä tuntea mahdollisimman läpikotaisin.

Kuppia tyhjentäessäni tulen ajatelleeksi, miten siihen tutustuessani ei tainnut olla näitä nykyisiä kauniita värjättyjä kuppeja. Vihreää. Haluaisin vihreän kupin. Toisaalta on selkeää, etten tarvitse sellaista. Diva cup on palvellut hyvin vuosikausia eikä sen käyttäytymisessä tai ulkomuodossa mikään anna aihetta olettaa, että se jotenkin vinksahtaisi ennen vaihdevuosiani. Ei vihreän kupin sievyys varmasti ole hyvä argumentti kupin vaihtamiselle. Jollain tavalla suhde kuppiin myös intiimi. Eikä kai ihme, kun ajattelee sen tehtävää.

En edelleenkään ymmärrä nimitystä puolukkapäivät. Minun vereni on paksumpaa ja möykkyävämpää. Mansikkahillopäivät, ehkä, korkeintaan. Hakkeluslimakalvopäivät ja kuihtuvien paksujen verisiirappien päivät. Vaikka sinänsä kyllä puolukkapäivät puoltavat nimeään, että pidän puolukoista ja kuukautisista. Nykyään pidän jopa muutamasta niitä edeltävästä päivästä, vaikka käyttäydynkin silloin kummallisesti. Esimerkiksi Faunin palattua Heinolasta en oikein kyennyt kuin itkemään ja itkemään. Aiemmin ajattelin sitä jotenkin raivostuttavana piirteenä, nyttemmin tunnun mieltävän hormonaaliheilunnan jotenkin mielenkiintoiseksi ja elämää rikastavaksi tekijäksi.

Oikeastaan itkuisuus loppui täysin vasta kun Vompsu makasi lattialla kovaa suomirokkia kuunnellen kun palasin tiistaina töistä ja kuulin hänen toisen suhteensa katkenneen. Roolinvaihdos. Oli ryhdistäydyttävä. Tai siis, se kävi jokseenkin automaattisesti. Epämääräinen yhyy byhyy tihentyi ja konkretisoitui ja sijoittui toisen kehoon. Avautui lohduttajan tehtävä.

Muutama tunti sen jälkeen kuukautiset alkoivat.

Harmonisille laskoksille

Joulu on sujunut ihanan rauhallisesti ja hiljaiselellen. Olen työntänyt esseehuolet sivuun ja vain ollut.

Aatonaaton aamuna Vompsu lähti töiden kautta sukulaistensa luo Kuopioon. Tuntui vähän kurjalta, kun hän mieluummin viettää joulun heidän kanssaan, mutta toisaalta, ymmärrän sen kyllä oikein hyvin. Häntä on pänninyt niin monena jouluna se, että olen kipeä ja varmaan sekin, että haluan vain olla ja mietiskellä, istua hiljaa ja antaa ajan kulua. Että kaipaan yksinoloa tai ainakin hyvin pienellä joukolla oloa. Hän on tottunut toisenlaisiin jouluihin, joissa valvotaan myöhään pelaten ja huudahdellen paljon isommassa joukossa. Minä en taas halunnut lähteä siihen jouluun, koska syksy on ollut ohjelmaltaan raskas ja sellainen keväästäkin on tulossa. On oltava edes muutama päivä ihan vain pysähtymiselle, hengähtämiselle. Ne ovat tässä ja nyt.

Fauni jäi tänne aatonaatoksi ja aatoksi. Hän oli joulukuun ylityöpuristusten jäljiltä aivan tööt ja enimmäkseen nukkui aatonaaton. Aattona hän mönki sängystä ylös rentona mutta ehkä vähän pöllämystyneenä. Kun hän nukkui, kutoa sutkuttelin pesukoneessa huovutettavia lapasia. Kun hän oli hereillä, teimme ja söimme herkkuja tai vain makasimme sängyllä jutellen ja eläimiä silitellen sekä kävelimme koiran kanssa ulkona ja hihitimme sen hupsulle pingonnalle kuono maassa yli rapaisten niittyjen.

Tein näennäisesti yksinkertaista ruokaa ja näennäisesti vähän. Jotenkin kuitenkin tulimme aika täysiksi. Ehkä se johtuu välipaloiksi varatuista taateleista ja halvanlohkareista?

Joulupäivänä lähdemme koiran kanssa suunnilleen heti herättyämme vanhempieni luokse. (Fauni taas suuntasi perheensä luo.) Myös sisko ja tämän lauma olivat vanhemmillani. Voi sitä hännänhuiskunnan ja vingahdusten määrää! Putte vaikutti taas ihan toiselta eläimeltä, se käyttäytyi siivottoman huonosti ja metelöi, mutta selkeästi sillä oli jouluporsaanhauskaa. Äiti oli tehnyt valtavan kasan ruokaa ja pyörittelimme vähän silmiä hänen ainaiselle huolelleen, lienikö sitä silti tarpeeksi.

Jään vanhempien luokse vielä pitkäksi aikaa siskon laumoineen lähdettyä. Jokin meidän suhteessamme on muuttumassa. Hitaasti, vähitellen. Parempaan suuntaan. Vaikea sanoa, mistä se tarkalleen johtuu. Siitäkö, että isä on nyt saanut olla stressaamatta mistään? Ja että äitikin sen takia on rento ja hyväntuulinen ja uskaltaa puhua vaikeistakin asioista, epäilyksistään ja epävarmuuksistaan? Joka tapauksessa keskustelemme pitkään ja hedelmällisesti. Äiti puhuu paljon siitä, miten häntä ei koskaan itseään kasvatettu vapauteen ja miten hän sen takia päätti kasvattaa meidät ennen kaikkea vapaiksi ja luoviksi, itse ajatteleviksi ja itsenäisiksi. Mutta että miten hän aina välillä pelkää sitä, onko tämä kasvatus sittenkin jättänyt meistä jotenkin liian irtonaisia ja hahmottomia, kun emme kotiudu maailmaan samalla tavalla kuin toisenlaisia kasvatusmetodeja hyödyntäneiden vanhempien lapset. Emmehän me siskon kanssa selvästikään osaa suorittaa tiettyjä ikään liittyviä riittejä. "Mutta olin lukenut jostain, että luovat ihmiset ovat onnellisia, ja halusin, että te voisitte olla onnellisia", sanoo äiti huolestuneena. Niin, onnellisuus.

Koetan jotenkin välittää sitä, että muodottamanakin voi olla onnellinen. Tai ainakin tyytyväinen. Tai ainakin toisinaan hereillä. Ja kysyn, onko sitä identiteettiä sillä lailla muillakaan, muuten kuin lainana, hetkittäin, suhteessa toisiin. Ja siteeraan Eckhart Tollea, sitä ajatusta, että ihmisen elämän suuri saavutus ja identiteetti on se hautakiven kahden päivämäärän välillä oleva viiva. Se: ei muuta. Ja että tähän voi suhtautua joko kauhulla tai viiltävää vapauden onnea hengittäen. Niin, no niin, sanoo äiti. Onhan se niinkin.

Ja siinä me istumme ihan rauhallisesti ja juttelemme ja kukaan ei syyllistä ketään. Siinä on mukavaa olla ja huomaan miettiväni, enkö voisi käydä siellä useamminkin. Isän sisko on kuollut syksyn influenssaan, serkku on ollut saman taudin takia yli viikon sairaalassa, isällä on ollut keuhkokuume. Tunnen itsessäni alkavan flunssan merkit. Jos lähisukulaisiin influenssa on iskenyt tuollaisella voimalla, jotain herkkyyttä voi olla. Paras ottaa siis rauhassa. Olemme jättäneet Faunin kanssa avoimeksi, menenkö käymään hänen vanhemmillaan tapaninpäivänä, mutta alkavan flunssan tuntu päättää puolestani pontevan ein. Missään nimessä en aio kanniskella mitään supertauteja ympäriinsä. Totta vie kyseessä on todennäköisemmin vain pieni nuhailu, mutta ei vara venettä kaada.

Sitä paitsi tuntuu ihan mukavalta jäädä kotiin, olla täällä hiljaisessa yksin koiran ja kissojen kanssa. Keho raahiutuu väsyneenä huoneesta toiseen, pujahtaa peittojen alle, neuloo verkkaisesti toista huopalapasparia. Herään myöhään ja luen myrskyvaroitukset. Koira on silti vietävä ulos. Äiti soittaa ja kertoo nähneensä tiilen lentävän tuulen voimasta. "Ulos sieltä", hän patistaa, "täällä on piristävin ilma miesmuistiin!" Poliisi on pyytänyt ihmisiä pysyttelemään sisätiloissa, äitiä myräkkä piristää. Huvitun ja haluan ulos. Paha kyllä Kalliossa mistään myrskystä ei ole tietoakaan. Aurinko paistaa ja merinokalsareissa, fleecevälikerroksessa ja kurapuvussa tuntuu lämpimältä. Nurmikot hohtavat vihreinä, maa tuoksuu. Pidän tällaisesta joulusta paljon enemmän kuin postikorttien nietoksista, jotka saavat kaiken haisemaan ällöttävästi ulolta. Tuuli ruoskii metallinväristä aallokkoa kaislikon läpi polulle ja heinikkoon.

En jaksa murehtia edes siitä, etten jaksa kantaa kameraa mukaan. Kuljemme vain koiran kanssa, tuuli puhaltaa sen kiharaa turkkia jakauksille.

Jaksan syödä aamiaista vasta pitkällä iltapäivän puolella palattuamme sisään.

Hiljaisuus. En halua edes musiikkia. Vain hiljaisuutta. Vompsulta tulee tekstiviesti, jossa lukee käytännössä, ettemme tule näkemään huomennakaan, koska hänellä on kiire nähdä Helsinkiin jäänyttä sukuaan ja tyttöystäväänsä. En hämmästy enkä osaa pahastua, vaikka olenkin ikävöinyt Vompsua pariin otteeseen jouluna, panen vain merkille, miten itsestäänselvältä kaikki tuntuu. Tapahtuminen. Liikahtelen keskellä tapahtumista hyvin rauhallisena. Ulkona myrskyää, minun ei tarvitse myrskytä. Ulkona tapahtuu, minussa ei tarvitse tapahtua muutoksia eikä tahtomista.

Olen miettinyt ja pelännyt pitkin syksyä otteittain, mitä huhtikuussa tapahtuu. Saammeko asua tässä, kuka muuttaa ja minne, muuttavatko kaikki eri paikkoihin, miten toimimme eläinten kanssa ja niin edelleen. En tiedä asioiden sujumisesta nyt yhtään sen enempää kuin aiemminkaan, mutta huomaan lakanneeni pelkäämästä. En ole ennenkään pelännyt kaiken aikaa, mutta aina asiaa koskettaessani olen aistinut epämukavuuden, vähän samalla tavalla kuin puremisesta ärtyneen hampaan kruunun koskettaminen hammasharjalla tuntuu lievästi epämukavalta. Nyt epämukavuus on kadonnut. Pystyn ajattelemaan kevättä ja suhtautumaan siihen kumman rauhallisesti.

Ehkä se on vaatinut vain nämä muutaman päivän hiljaisuutta ja rauhoittumista. Pysähtymistä maailman viuhuessa ympärillä. Entä sitten, huomaan ajattelevani, entä sitten vaikka kaikki muuttaisivat tahoilleen. Entä sitten vaikkei minulla olisi rahaa jatkaa opintoja. Mikä lopulta on tärkeää? Entä sitten sillekin, miten unohdin soittaa kirjanpitäjältä yhden yrityksen lopetusilmoiutksesta puuttuvan tiedon ennen joulua. Kaikki menee jotenkin.

Pujahdan villahuovan alle ja katselen lumiukkoanimaation viimein, tapaninpäivänä. Itken vähän teekuppiin siinä samassa kohdassa, joka aina itkettää minua. Meren syvänteiden hirviöiden kohdassa. Se on tärkeää, miten ne voivat. Sotkevatko ne laulunsa potkurilauluihin, tukehtuvatko muovikassilauttoihin. Niillä ei ole hautakiviä, ei päivämääriä eikä edes viivaa. On vain aika ja laulu.

Siinä on jotakin tavattoman kunnioitettavaa.

Aattona isä avaa television. Se on hämmentävä kapine, ne ovat nykyään niin valtavan kokoisia. Varmaan neljä kertaa isompi kuin sellainen televisio, jota olen kauan sitten katsonut. Televisiossa tulee lyhyt pätkä kahdesta naisesta, kauppaneuvos Satu-jostakin, naama on tuttu, nimi ei, ja sitten Mirka Rekolasta. He painottavat niin eri asioita puheissaan yksinäisyydestä, joulusta ja terveydestä, mutta uskon, että jutellessa he varmasti löytäisivät myös yhteisen sävelen. Tuntuu kummalliselta, että televisiosta voi tulla Mirkka Rekola. En edes tiennyt hänen vielä elävän. Ja kummallista, miten joku, jonka tekstiä on lukenut, puhuu. Ja että hänellä on kasvot.

Olen kai aika vieraantunut televisiosta, kun näin kovasti hämmästyn.

Lumiukkoa en hämmästy. Enkä päivän hämärtymistä. Jään odottamaan, josko myrsky kuuluisi ja näkyisi täällä vielä enemmänkin. Tuntuu aina yhtä hämmentävältä, miten jokin niin ei-kiinteän-keskikokoinen-objekti, pelkkä ilman liike, voi muuttaa maailmaa sillä voimalla ja määräisyydellä.

Mietteliäänä

Tajuaminen tuntuu raskaalta. Aluksi. Luen aineistoa joululomaesseetä varten. Ensimmäinen kirja käsittelee naisten asemaa koulutusjärjestelmissä (molemmin puolen opettajanpöytää). Siitä tulee jokseenkin surullinen olo. Joissain asioissa on edetty tuhatkahdeksansataaluvulta ja sen perusteluista, mutta toisten asioiden kohdalla, no, eletään edelleen aika karmeata aikaa. Tosin epäröin, missä määrin epäsopivuuden ja etenemättömyyden tunnot johtuvat naiseudesta ja missä määrin naistapaisten menettelyjen ja arvojen sisäistämisestä; ainakin huomaan itse pitäväni tärkeänä, etten nielaise naistapaisuuksia kritiikittömästi. Tai: pyrin ainakin sylkemään niitä ulos tarkasteltavaksi tietyin väliajoin.

Kriittisyys ja hyväksyminen ovat ideologioina hyvin erilaiset ja huomaan niiden törmäilevän kipunoiden mielessäni. Kolhuisa olo, ei oikein tiedä, miten ajatukset järjestäisi.

Nyt sitten luen aikuistumisia käsittelevää kirjaa, eikä se tunnu yhtään sen helpommalta kuin naisten asemaa käsittelevä kirjakaan.

Ehkä ongelma liittyy siihen, etten sillä tavalla eläessäni hahmota juuri mitenkään, minkä ikäinen olen tai mitä sukupuolta. Olen sille sokea suuren osan päivästä ja oikeastaan kaikissa asioissa, jotka kiehtovat minua enemmän. Monet harrastukseni ovat toki sellaisia, jotka ovat selkeästi naistapaisia, ja tunnen vastenmielisyyttä joitain miestapaisia harrastuksia kohtaan, koska pidän niitä väkivaltaisina tai ainakin jollain tapaa väkivallasta muistuttavina, mutta en yleensä hahmota tuota asiaa juuri mitenkään, ja saatan hämmästyä, kun huomaan, että rakukurssille raahattu miesseuralainen tuntee olonsa siellä jotenkin ulkopuoliseksi. (Muistan ne häät, joissa menin vahingossa miesten puolen saunaan kun en tajunnut, että saunarakennus oli kahtijaettu ja sukupuolille omat vuoronsa; mieleeni ei pilkahtanut mitään mahdollisuutta siitä, ettei kyseessä olisi yksi yhteissauna. Aloin tuntea oloni epämukavaksi vasta siinä vaiheessa, kun muutama mies alkoi tivata, miksen saunonut omalla puolellani.) Onkohan se näin kaikkien kohdalla: huomaa vain sen, mikä erottuu, ja sokeutuu omien mieltymystensä ja tapojen ehdollistuneisuudelle, leimaantumiselle tiettyyn kulttuuriin?

Olen huomannut kyllä monen pohtivan paljon itseäni rankemmin oikeita tapoja elää ja edetä aikuisuudessa. Ja naiseudessa. Tai ehkä olen vähän jäävi arvioimaan, mikä nyt on rankempaa. Epäilemättä, itse asiassa. No, mutta he pohtivat näitä eri tavalla kuitenkin. Huolestuneemmin siitä, jääkö jotain kokematta, jos skippaa tietyt kohdat ei itseä niin kiinnostavina. Huomaan itse olevani paljon huolestuneempi siitä, sullonko itseni johonkin karmeaan pakkopaitaan, stressiin ja kiireeseen, kun yritän mukailla jotain hämärää yleisten vaatimusten taulukkoa, johon en sitten kuitenkaan usko.

Kriittisyys ja hyväksyntä, tosiaan. Eilen kirjoitin naisesta kahvilassa. Sitten loppuillan kiistelin itseni kanssa siitä, saanko yrittää kuulla toisen ajatuksissa jotain kritisoitavaa. Eikö minun pitäisi vain hyväksyä? Ei, sanoin itselleni. Ei pitäisi. On hyvä ymmärtää, mutta en halua hyväksyä kaikkea. Etkö edes sitä, että joku toinen saa hyväksyä ne ajatukset? No tavallaan, vastasin. Se on heidän asiansa... mutta ei minun tarvitse hyväksyä sitä, että he ne hyväksyvät. Ei se vain kuulu minulle millään tavalla eikä useimmiten ole kyse mistään, mistä haluaisin mennä heti sanomaan. Joskus kyllä on ja joskus kyllä sanonkin. Mutta useimmiten ei. Ja, huomautin itselleni, en erityisemmin yrittänyt kuulla kritisoitavaa. En voinut kuin kuulla sen. Vaikka voi tietysti olla, että olen väärässä. Niin, eikö pitäisi keskittyä lähinnä itsekritiikkiin, kysyy jokin osa. Ei kun pitää hyväksyä, sanoo toinen osa. Niin että solmulla ollaan taas kerran.

Koetan suhtautua siihen lempeästi. Mutta olen vähän ärtynyt. Ei mitään hajua, miten olisi hyvä asettua maailmaan!

Olen vähän nostellut kulmakarvoja ihmisten joulusiivousohjelmille. Sitten huomasin, että täällä on kauhea sotku taas jotenkin kummasti. En haluaisi enkä mitenkään jaksaisi siivota. Mutta toisaalta on ikävää, jos jouluaattona tyyliin loppuvat puhtaat lautaset tai aterimet ja hedelmäkärpäsiä pörrää kaikkialla. Äh.

Sentään jokin on selkeää. Ostin lankoja ja puikkoja lisää. Innostuin kovasti pesukonehuovutuksesta ja nyt sitten on siihen materiaaleja. Langoista pitäisi saadat viidet huovutetut tumput. Vähän kerrassaan... No, minulla on enää sellaiset vedenpitävät kurarukkaset itselläni, eikä yhtään lapasia. Rukkasten suojakalvostakin osa on hiertynyt tiehensä. Ja ne ovat rumat, etenkin kulttuuririennoissa sievän takin kanssa. Ehkä siis jo piankin innostun sutkuttamaan lapaset, ensin itselle, ja sitten Vompsulle ja Faunille.

Jouluaattoon on enää kaksi yötä.

Konkreettinen pysähdys

Kehonhuoltotunnin jälkeen kyynärvarsien lihasten kipu on hävinnyt, vaikkei kyynärvarsilla tehty tunnilla juuri mitään. Kyynärvarret kipeytyivät kahden peräkkäisen raskaana olevan naisen hieromisen myötä. Viimeisillään raskaanaa olevaa asiakasta - toisen laskettu aika on tänään, ja hieroin hänet eilen - kun ei voi kellistää vatsalleen hoitopöydälle, ja kyljellään makaavaa ihmistä on hyvin vaikeaa hieroa omaa kyynärvartta ja sormia säästäen.

Nyt kun hierottavani on käynyt raskaana olevia naisia, olen lakannut pelkäämästä heidän hahmojaan, heidän vatsojaan. Näyttävät ne edelleen kyllä minusta väkivaltaisilta, eikä tieto liitoksia pehmentävistä hormoneista kuulosta yhtään sen sievemmältä tai auvoisemmalta kuin ennenkään, mutta en ainakaan enää samalla tavalla halua kääntää katsettani pois ja paeta paikalta. Kuinka voisinkaan, ammatillisessa tilanteessa? Joten astun rooliin eikä siinä ole mitään vaikeaa. Ei siinä ole mitään sen vaikeampaa kuin suhtautua raskaana olevaan kissaan, jonka kerran loukutimme ja jota lähdimme viemään paikalliseen kissataloon, tai erääseen kantavaan hallakkoon ponitammaan, jota harjasin pehmeällä harjalla kun lumi alkoi laikkuina sulaa. (No, sen vatsaan kyllä suhtauduin surullisesti, sen liikkuminen oli niin takeltelevaa ja hengästynyttä eikä ollenkaan sitä, mitä hevosilta on tottunut odottamaan. Mutta en pelännyt, toisin kuin raskaana olevia naisia.) Nyt muistan hieroessa myös sen, miten äidilläkin oli sellainen vatsa ja että suhtauduin siihen aika hyvin ja iloisesti odottaen. Paitsi niinä jaksoina kun äiti oli kauhean sairas ja joutui juoksemaan lääkärissä ja sairaalassa ja isä raivostui, kun kysyin, kuoleeko äiti. Ja sitten kaikki muuttui. Ei ehkä ihmekään, että olen pelännyt raskaana olevia naisia.

En halua, että enää kukaan koskaan tulee kertomaan minulle, että olen iso tyttö, jonka pitää pärjätä omillaan ja käyttäytyä esimerkillisesti, koska kaikki niskottelu ja lapsellisuus pilaavat jonkun toisen kasvuympäristön. Ja sitähän vatsat ovat tarkoittaneet. Kaikkien omien tarpeiden ja toiveiden lykkäämistä toisaalle, niiden mitätöintiä ja jopa vääriksi leimaamista. Kummallista, miten mieli siirtelee asioita, muuttaa niitä salakavalasti. Sen sijaan, että olisin suuttunut äidille tai pikkusiskolle, jonka myötä kaikki muuttui, aloin pelätä vatsoja ja raskaana olevien naisten vielä vatsan sisällön kanssa piileviä aggressioita.

Nyt minusta tuntuu, että minulla on sanat, joilla voin pistää hanttiin, jos joku yrittää riistää minulta tarpeitani (kuten nukkuminen) ja toiveitani (kuten pystyä lukemaan ja kirjoittamaan rauhassa ja saada puhua lähimpieni kanssa). Ei siis pelkoa. Tai mistä minä tiedän, onko tämä juuri prosessi pelon kauhtumisen takana. Ei se tee minusta sen innokkaampaa hankkimaan itselleni lapsia, ei, mutta saattaa helpottaa sosiaalisia tilanteita tulevaisuudessa.

Saan itseni kiinni jopa ajattelemasta, että kun ystävä menee kätilökouluun, hän voisi sitten ohjata ehkä asiakkaitaan minulle, jos nämä ovat jumissa. Olen ainakin nyt tottunut hieromaan raskaana olevia naisia. Jostain syystä he vaeltavat vastaanotolleni. On hauskaa ajatella, että itse elämä lakaisee heitä ovesta sisään ja pujahtamaan verhojen taakse. Jotta voin tulla rauhallisemmaksi. Jotta heidän kipunsa hetkeksi lievittyvät, tai jännitykset, tai synnytys käynnistyy ilman hormonaalista apua.

Niin, kyynärvarret olivat vielä hetki sitten aika kipeät. Kipu katoaa. Huomaan liikkuvani kaupungilla arkisena viimeistä päivää. Menen kahvilaan, levitän eteeni lehden ja luen jutun ihmisestä, jonka elämä tuntuu polveilevan vähän samantyyppistä polkua kuin omani. Istun vain, ei kiirettä mihinkään, luen pari muutakin hyvää juttua. Ei mitään kovin uutta, mutta samalla yhä uudelleen miksi-kummastelua liikkeelle panevaa.

Istun kahvilassa ja kuuntelen, miten viereisessä pöydässä nainen kailottaa kovaan ääneen ja ärtyisänä lastensa valmentajasta, joka ei osaa kiittää eikä ohjata oikealla tavalla. Niin toisenlainen kuin hänen isänsä, joka oli kiittämisen mestari ja loi siten heistä kaikista terveitsetuntoisia. Jään pyörteilemään sen tiimoille, edellyttäisikö itsetunto ehkä myös erilaisten lähtökohtien tunnistamista; toki kiittämätön lasten valmentaja kuulostaa työhönsä huonosti sopivalta henkilöltä, mutta ehkä hän tulee itse kulttuurista, jossa ei kiitetä, enkä käsitä, miten jonkun voidaan odottaa osaavan sellaista tuosta noin vain. (Oli ammatti mikä oli.) (Ja sitten ajattelen, että voi tietysti olla, että tämä juuri tämä vähän alistuva ymmärtäminen on itsetunnottomuutta, mutta huomaan ajattelevani myös, ettei kovuus tai oman hyväosaisuuden tunnistamattomuus nyt kyllä sekään jotenkin sovi itsetuntoisuuden käsitykseeni - ei niin, että se olisi minulle erityisen tärkeä ulottuvuus, kovaääninen nainen vain tulee maininneeksi sen ja näyttää pitävän sitä jotenkin olennaisena ominaisuutena.) Toisessa pöydässä mies hermostuu naiselle, joka pahastuu siitä, ettei mies ole muistanut, mitä hän kahviinsa haluaisi.

Ei ole kiirettä mihinkään. Silmäilen lehteä eteenpäin. Sitten kävelen kotiin hallin kautta. Ajattelen ostaa anopille muutaman sievän lankakerän, mutta jokin vinksahtaa ja saavun kotiin lankakasan ja suuren koukun kanssa ja päätän tehdä vähän tonttutöitä ennen kuin alan esseen vääntämisen. Onhan tässä vielä aikaa, nimittäin.

Tuntuu hyvältä tietää, ettei joudu näkemään ihmisiä vähään aikaan, ei ainakaan kovin paljon. Se tuntuu ihanalta, jouluisalta. Hipsutella kotona, käydä muutama työvuoro, työstää tekstiä, ehkä vähän virkata suurella surinapuisella koukulla. Vesijuosta muutaman ystävän kanssa. Kävellä koirien kanssa metsässä sitten kun isomörkö Nasu tulee tänne loppiaisena.

Ihanaa, hiljaista, rauhallista. Kaksi hyasinttia kukkii, yksi lakastuu, yksi vasta punkeaa turpeesta esiin.

Itkuisuus ja tuhovietti

Joinain päivinä tuntuu täysin mahdottomalta kestää omaa tyhmyyttään. Tyhmyyttä: hyväuskoisuutta, helpostisäikäytettävyyttä, tuntua siitä, että ymmärtää jostain jotain, ja varsin pikaista korjausta asiaan, että ei, ei ymmärrä. Konteksti, jossa tyhmyys paljastuu, ei vaikuta yhtä olennaiselta. Joskus on turvallista paljastua vihamielisessäkin seurueessa. Jokin itsessä vain toimii sillä tavalla, että on helppoa vähän kohauttaa harteita ja sanoa puoliäkeästikin, että joo niin, no en mä nyt kaikkea tajua, sori vaan. Tai nauraa vähän ajatustensa hupsuudelle. Ja toisina päivinä riittää melkein mikä vaan vastoinkäyminen, tyyliin maton reunaan kompastuminen niin ettei kukaan näe, ja äkkiä sitä nieleksii itkua ja ajattelee, että no niin, tällaiset idiootit olisi saanut abortoida sikiövaiheessa pilaamasta sivistynyttä maailmaa.

Tuhovietti voi suuntautua monella tapaa. Joskus voi tuhota tekstin tai peruuttaa tapaamisen, josta tulisi hyvälle tuulelle. (Koska ei mielestään ansaitse sellaista - mitä roskaa, jälkikäteen, moodin ulkopuolelta tarkastellen.) Joskus haluaa tuhota vaikkapa blogin tai muun virtuaalisen profiilin tai ehkä ne kaikki, todisteet idiotismista. Ja aina välillä haluaa tuhota myös fyysisen kehonsa, tuon idiotismin tyyssijan.

Se on niin turhaa. Jos on päättänyt olla tuhoamatta kehoaan, on ajanhaaskuuta vatvoa sitä, että jos kuitenkin, ja mitä artefaktien tuhoamiseen tulee, eihän idiotismi mihinkään katoa tuhoamalla sen jälkiä. Mutta tunnistan tuon tuhoajatuksen kyllä niinä harvoina hetkinä kun jokin minussa romahtaa enkä mitenkään kestä elää posterasmusrotterdamilaisessa maailmassa. En kestä, mutta sitä kestämättömyyttä kestää ehkä vartin tai pari tuntia tai maksimissaan muutaman päivän.

Enimmäkseen en koe tällaisia. Mutta joinakin päivinä niin käy, varoittamatta. Olen parsinut yhteen johtolankoja vuosikaudet ja tiedän joitain romahdusta edistäviä asioita: kuukautiskierron loppupuoli, talvi, ei liikuntaa samana tai edellispäivänä, alkoholia muutaman päivän sisään. Yritän liikkua ja odotan vaihdevuosia. (Toivottavasti ne eivät viritä kaikenaikaisesti tällaiseen tilaan; lapsena minulla oli kyllä vaikeampaa kuin hormonaalisena toimijana mutta koetan ajatella myönteisesti ja attribuoida vaikeudet lapsuudenperheessä asumiseen.)

Näinä hetkinä muutamina ymmärrän parin sekuntinkymmenyksen ajan niitä, jotka poistavat blogistaan lukuja tai facebookista älyttömyyksiään. Mutta se on hyvin lyhyt ymmärrys. Totta kai ihmiset saavat tehdä niin, en minä sitä, mutta en oikein osaa tajuta sitä lopulta sittenkään sisältäkäsin, vaikka tuhovietti hetken riehuukin minussa. Koska en usko, että itse oppisin lopulta suhtautumaan rakentavammin virheisiini, jos koettaisin kaivaa ne piiloon. Jos onkin raskasta olla tyhmä, entä sitten. Sama raskaus painaa kaikkia.

Tuon tyhmyyden takia, näin ajattelen, en voi kai koskaan ajatella, etten voisi olla hyväksikäytettävisä ikävien ideologioiden ajamiseen. En osaa demonisoida selkeästi väärin tehneitä. Ehkä hekin vain pöljäilivät. Se on hirvittävän helppoa. Kaikki muu on kauhean vaikeaa.

Huokaisen ja päästän irti koko hetkestä. Vain itkuisuus jää. Itkuisuus ja tietty epävarmuus. Muutenkin olen kokenut epävarmuutta viimeisinä päivinä, ikään kuin kadottanut pohjan tuntua jalkojen alta, sotkenut hukkumisvettä ilman tekniikkaa. Päivisin saatan olla hyvinkin koossa, iloinen ja tarmokas, mutta iltaisin ja aamuisin, heräämisen ja nukahtamisen hetkinä, on vaikeaa olla kokematta upottavuutta. Kysymyksiä. Kenen keho tämä on? Kenen keho sen vieressä on? Miten elämä meni tällaiseksi? Miten valmistuin ja vanhenin? Miten erosin ja aloin hahmottaa suhteet eri tavalla? Missä vaiheessa minuun lakattiin suhtautumasta lapsena? Kauanko tätä kestää? Onko minulla annettavaa kellekään? (Kysymyksiä lukuunottamatta.) Onko koskaan mahdollista tottua siihen kuka on, miten elää, mitä tekee, kenen kanssa elää? Eikö näitä asioita aina kelluta syvä ulappa, eikö niiden kelluminen ole lähestulkoon tahdon asia? Mitä olisi tietää kuka on ja mistä positiosta tarkastelee maailmaa? Eikö ole vain menneitä asentoja ja suuntia, ja niin että se, mitä nyt tapahtuu, kauhistuttaa ja toisinaan melkein halvaannuttaa niinä hetkinä, kun on suojaamattomin eikä ole vielä muistuttanut itseään siitä, mihin edellisiltana jätti tarinan lepäämään?

Ulkona kävellessäni tarkastelen vastaantulijoita. He näyttävät pieniltä, vähän hätääntyneiltä nisäkkäiltä. Se tuntuu kumman lohdulliselta. Elämä, lyhyt elämä, kirittelee slapstickiaan. Se ei näytä mallinnuksiltaan.

Ja samalla tiedän, että asiat kiertyvät auki. Ei tietenkään upotus. Ei, sitä on elää ajassa, liikkua jatkuvasti tuntemattomaan, puskea läpi määritelmien ja luonnehdintojen. Mutta muuten. On päiviä, enimmäkseen, joina en romahtele.

En halua unohtaa niinä päivinä, millaista on romahdella. Ylipäänsä, en halua sensuroida itsestäni puolia, jotka ovat hankalia, hassuja, kiusallisia, lapsellisia, tosikkomaisia, raivostuttavia, itsepäisiä, liian helposti luovuttavia, epätoivoisia, saappaantyhmiä, kauhistelevia, moralisoivia ja niin edelleen. En, koska se muistuttaisi liikaa äidin peilirituaalia. Äiti seisoo peilin edessä, likistelee läskimakkaroita sormiensa väliin ja tuskailee sitä, ettei ole riittävästi rahaa rasvaimuun. Tästä pitäisi saada pois ja tästä ja tästä. Äiti itkee, kun yritän lohduttaa häntä sanoen, että hän on pullea ja hyvä. Se kaikki tarttuu kärpäspaperina hiuksiin, se läski-inho. Ja vaikka päätän, etten ala siihen käytännössä, on vaikeaa olla tuntematta surua omista käsivarsistaan ja keskivartalostaan. Mutta piru vie, en aio sensuroida niiden turpeutta syömättömyydellä enkä hullulla jumppakuurilla. En halua sellaista maailmaa. On vain pysyttävä lujana ja tarkasteltava omaa inhoaan, perintökalleutta, ja suhtauduttava siihen kiltisti ja ymmärtäväisesti. Niin, olisi tietysti mukavaa, jos voisi sanoa valokuvasta tai peilikuvasta, että näyttää mukavalta eli hoikalta. Ehkä se olisi jollain lailla yksinkertaisempaa. En tiedä. Mutta toisaalta oletan, etten sillä tiellä voisi koskaan kokea tyytyväisyyttä sen enempää kuin tälläkään lujan kiltteyden asenteen tiellä. Ja toisaalta, en osaa olla ajattelematta, että maailma tarvitsee enemmän lujaa kiltteyttä kuin hoikkuutta tai psyykkistä virheettömyyttä, suvereenia mieltä.

Ajattelen niin ehkä siksi, että pidän itseäni osana maailmaa ja arvelen itse tarvitsevani tuota lujaa kiltteyttä. Yleistän siitä kaikkeen muuhun. Niin vajavainen perspektiivi. Ja silti vain siihen pääsen helposti käsiksi.

Kun katselen vastaantulevia nisäkäseläimiä, jokin painava itkuisuus liukuu ulottuviltani. Tapailen taas pohjaa jalkapohjillani. Annan sen kaiken vyöryä ylitseni sillä tavalla kuin en uskalla antaa aaltojen vyöryä rannalla, koska isän sääri- tai pohjeluu katkesi juuri niin (on niin kauan että olen unohtanut detaljit enkä silloin edes tainnut tietää sääressä olevan kahta luuta), aallokossa seistessä, hiekka muurautui jalkaterän ympärille ja aalto työnsi kumoon muurautuneesta jalasta huolimatta, ja siitä pitäen olen suhtautunut kauhulla hiekkarantojen ja aaltojen matkailumainoksissa paljon hyödynnettyyn yhdistelmään. En jaksa enää pelätä tunteita ja tuntemuksia, en edes rankaisevuutta.

Tuntuu omituiselta, miten monelle asialle minulla on nimet nykyään. Ei tarvitse vain maata lattialla ja huutaa ja itkeä ja pelätä ja ihmetellä, miksei tipahda kuolleena veltoksi kaiken oman huonouden takia. Ei: voi huomata, mitä tapahtuu, tarkastella sitä, antaa ajatusten tulla ja suhtautua niihin kiltisti.

Synkeitä kohtaamisia ja kontrollimietteitä

Muutamina viime päivinä olen miettinyt paljon uutista metaanikuplavanoista. Se muuttaa kohtaamiset ihmisten kanssa vähän synkeiksi. Toivottavasti Korhola on oikeassa eikä kyse ole klatraateista. Tämänkokoisten uutisten kanssa on hankalaa tulla toimeen: ensiksi tulee halu kiistää, että ei käy, ei tämä voi olla totta, ja sitten seuraavaksi turta myöntymys, että onhan tästä puhuttu jo vaikka miten kauan, ja sitten ainoastaan levoton epävarmuus. Mitä tarkalleen voidaan päätellä? Mitä eri skenaariot nyt tarkoittaisivat? Onko jotain, mitä voisin tehdä varautuakseni todennäköisiin skenaarioihin? Sekin on kummallista, ettei metaanikuplavanajuttu kiiku ykkösuutisena kaikkialla. Se saa epäröimään, kuinka luotettava uutinen itse asiassa onkaan.

Ystävä käy hierottavana. Mainitsen uutisesta. Hän kiroilee ja rupeaa pohtimaan, mistä päin pitäisi ostaa maatila. Jostain kaukaa, sanon. Jostain missä ei tarvitsisi seistä talikon kanssa pellonlaidassa vahdissa kaikkina päivinä ja öinä. Mutta - eihän tarvita kuin kerta, kun joku käy viemässä sadon. Toivottavasti se ei tapahdu, ystävä sanoo kasvoaukkoon. Toivottavasti ne ovat vain tulkinneet jotain väärin. Järkevän ja harkitsevan ystävän maatilapohdinnot laukaisevat liikkeelle sen minun, joka välillä pohtii näitä asioita ja koettaa opetella perustaitoja hengissä selviämiseen yksin metsässä. Ihmisistä tulee petoja, kun systeemi romahtaa, jatkuu monologi kasvoaukkoon. Niin, sanon. Viittaan lyhyesti isoäidin kokemuksiin toisen maailmansodan aikana. Paljain jaloin pakoon marssimiseen, vankileiriin, jatkuvaan raiskatuksi tulemisen uhkaan. Niin, toivottavasti ne ovat väärässä.

Kotiin kävellessäni ei sada mutta kaikki kiiluu kosteana. Mietin Szymborskan kertomaa, Szymborskan reaktiota siihen miten hän nuorena tyttönä vastasi tankkien kotikaupunkinsa kaduille vyörymiseen. Joko taas, hän oli ajatellut. Ei hän ollut sellaista tietenkään nähnyt itse ennen, mutta se kaikki oli niin kirjoitettu häneen jo valmiiksi, ettei hän mitenkään jaksanut järkyttyä näkemästään.

Lähimmilleni en jaksa puhua asiasta juurikaan. Fauni ei oikein saa kiinni tästä osasta maailmaani vaikka tietääkin varsin mainiosti sen panoksesta siihen, miten tarkastelen maailmaa ihmisineen. Huomasin sen kun keskustelimme Atwoodin kirjasta Herran tarhurit. En tiedä, miten hän tuon reunalla olemiseni selittää tai jättääkö hän sen vain avoimeksi, hupaisaksi anekdootiksi. Selvää kuitenkin on, ettei hänellä ole sellaista viitekehystä. Vompsulla taas on suhdekuvionsa ja varmasti tarpeeksi ajateltavaa sen tiimoilta. Joten huomaan toisinaan tuijottavani tyhjään ja miettiväni itsekseni, mikä olisi järkevin muoto varastoida ruokaa. Maatiaishärkäpapuja, joita voisi paitsi syödä, myös hätätapauksessa kylvää? Entä viljat? Myimme jokin aika sitten käsikäyttöisen viljamyllynkin pois, koska emme kuitenkaan tulleet käyttäneeksi sitä. Olisiko se vienyt vinnissä muka niin paljon tilaa?

Otan mekaanisesti talteen yliopiston ruokalan eteisestä sinne kierrätettäviksi jätetyt isot lasipurkit, ne jotka saan sullottua reppuuni. Ajattelen ostaa niihin ainakin härkäpapua.

Ei vaan vuohia, sanon ystävälle, joka miettii ääneen, että sinne maatilalle pitäisi hankkia pari lehmää. Vuohet ovat kestävämpiä ja syövät vähemmän. Eikä siinä maailmassa ole heinäpaaleja kaupan. On palattava köyhien ihmisten ikiaikaisiin ratkaisuihin: Pariin maatiaiskanaan, vuoheen, kalastamiseen, kerppujen keräämiseen. (Onneksi tiedän kalastamisesta aika paljon, kiitos lapsuuden erämökillä oleskelun.) Luonnonvaraisten kasvien hyödyntämiseen. On oltava paljon villavaatteita. Kaikki muu alkaa löyhkätä nopeammin. Puuvilla ei sovi ääriolosuhteisiin lainkaan. On osattava keittää salisyylihappoteetä. Salix.

Tuntuu jotenkin pyörryttävältä, miten paljon ja pitkään me olemme miettineet asiaa ja koettaneet varautua siihen tiedollisesti ja taidollisesti. Ja miten olemattomia ja huonoja nuo tiedot ja taidot silti ovat. Miten huonosti olemme valmistautuneet. Minunkin muokattu maaplänttini on Helsingissä, jossa en mitenkään pystyisi suojelemaan sitä. Ja menee monta vuotta ennen kuin maa alkaa tuottaa kunnolla, muuttuu muhevaksi, matoja kiemurtavaksi mullaksi. No, olen sentään taas kunnossa. Jaksan kävellä ja pyöräillä pitkään. Tiedän ja osaan enemmän kuin moni muu. Ja toivon, etten koskaan tule tarvitsemaan noita tiedonpätkiä. Etten koskaan joutuisi niiden varaan.

Kotiin päästyäni olen niin väsynyt, että makaan ulkovaatteet ja ulkokengät päällä sängyllä vatsallani ja jyrsin piparkakkutalosta taitettuja paloja, mistä tulee aina huono olo. Vompsu tulee kotiin, on ollut syömässä tyttöystävänsä kanssa thairavintolassa. Kuljemme puistojen halki kävellyttäen pientä kurakoiraa. Koetan hymyillä ja keskustella järkevän oloisesti.

Järkevä: En tiedä, mikä tässä maailmassa olisi järkevää.

Toinen seikka, josta olen keskustellut lähipäivinä, liittyy kontrollintarpeeseen. (No eikö tuo ylle kirjoitettu sekin liity?) Olen havainnoinut lähipäivinä useitakin sanomisia ja asioita tästä näkökulmasta ja miettinyt sitä, miksi minun olisi jokseenkin mahdotonta sanallistaa sellaisia asioita kuin että rakennan oman onnellisuuteni edellytyksiä. En vain osaa uskoa sellaiseen niin systemaattisesti rakennettuun onnellisuuteen, etenkin jos sivumerkityksenä tuntuu olevan, että onnellisuus on jotain, joka rakennetaan itse ja itsen varaan, omat ja oman elämän rajat tiukasti asettaen. Toki pidän rajojen asettamista tavallaan tärkeänä, etenkin sen takia, kun itse olen rynnistellyt milloin mihinkin vaikeuksiin juuri rajoittamattomuuteni takia, mutta jotenkin ajattelen sitä kuitenkin hirvittävän hetkellisenä ja intuitiivisena toimituksena, joka on parasta olla valmis kumoamaan heti kun siltä vaikuttaa. Osaan itse asettaa rajat lähinnä vain silloin kun oikeasti suutun, ja sitä tapahtuu harvoin. Enimmäkseen en siten näytä kaipaavan rajoja juurikaan. Jotenkin pidän ilmeisesti parempana tai mielenkiintoisempana (ja siltä se tosiaan tuntuu, kun tutkiskelen ajatuksiani ja elämässäni tapahtuneita asioita) antaa mennä ja kehittyä ja tapahtua. Joskus se johtaa kauheisiin tilanteisiin, mutta ei toisaalta vielä mihinkään semmoiseen, joka olisi saanut minut sanomaan, että äh, nyt en kyllä enää koskaan heittäydy sattuman varaan.

Toisaalta huomaan haluavani kyllä minäkin kontrolloida maailmaani ja olemistani, mutta eri tavalla kuin toisten kanssa jaettuja tapahtumakulkuja tietoisesti ja suunnitelmallisesti kontrolloivat ihmiset. Olen hyvin halukas kontrolloimaan omia pelkojani siitä, että olen jotenkin tilanteisiin sopimattoman hankala. Pääasiallinen menetelmäni tässä on valmistautua: koettaa etukäteen kuvitella läpi mahdollisia skenaarioita ja miten niissä voisi toimia tavalla, jota ei myöhemmin olisi liian vaikeaa hyväksyä. Ei, se on huono sanallistus. Hyväksyn nimittäin aika hyvin sellaisetkin asiat, joista monet jumittavat vuosikausia. Minullahan on lupa epäonnistua. Lupa olla hupsu kalkkuna ja täysi ääliö, kunhan opin jotakin. Olisikohan tässä enemmän itua: koettaa kuvitella, miten noissa erilaisissa tilanteissa voisi toimia tavalla, joka olisi jotenkin parempi kuin valmistautumattomampi tapa. (Joka saattaisi lähestyä äkäistä murinaa.) Minusta on mukavampi mennä tilanteisiin jollain tavalla valmistautuneena, pidän itsestäni enemmän sillä tavalla niihin mennessäni. (Ja ei, en pidä itsestäni erityisesti silloin kun jäsennän itseni hankalaksi, jos pidän dogmaattisesti kiinni joistain rajoista, jotka tapaavat olla aika imaginaarisia: Olen hyvä kuvittelemaan itseni paljon vähemmän kolahduksenkestäväksi kuin mitä kaiken keräämäni empirian todistuksen mukaan olen. Tuon tuosta selviän tilanteista, joissa olen kuvitellut hajoavani. Tuon tuosta keksin ratkaisuja ja onnistun pysymään järkevänä, vaikka kuinka muuta kuvittelisin.)

En nyt ota mitään kantaa siihen, onko tämä oma tapani hyvä tai mitenkään järkevä. Huomaan vain näin tapahtuvan. Ja tiedostan, että minun on hyvin, hyvin hankalaa pitää itsestäni silloin kun miellän itseni tiukkapipoksi ja kontrollifriikiksi, kuten helposti käy, jos alan asettaa sosiaalisille yhteyksille ehtoja. Vaikka muille tietysti suon ilomielin tällaisen rajojen asettamisen ja sanon, että totta kai niin pitää tehdä, jos se tuntuu oikealta ja suhteet sillä lailla sujuvat jouhevammin. Ehkä tässä onkin jutun juju: minun kohdallani se ei tunnu oikealta. Voi tottumusta. Eikä se itse asiassa toistenkaan kohdalla tunnu oikealta, jos se toinen on tarpeeksi lähellä, kuten vaikkapa joku, jonka kanssa jakaa elämäänsä. Luultavasti en alkaisi suhteeseen, jos kokisin toisen tekevän noin. (Tosin täytyy muistaa, miten oksitosiinihumala vaikuttaa: hyvästi arvostelukyky!)

Koetan tivata Faunilta, olenko hänen mielestään voimakkaasti kontrolloiva. Ja uskooko hän, että ihmisten kontrollintarve vaihtelee. Vai että onko niin, että kontrolli jotenkin sijoittuu vain eri kohtiin psyyken operaatioissa. "Jos tarkoitat, että ajattelenko että on jokin ennaltamäärätty kontrolli ja että kyse on vain sen balanssista niin ei, en usko sellaiseen", vastaa Fauni. Noin muotoiltuna se toki kuulostaakin järkevältä. "Mutta ehkä kaikki jollain tavalla kontrolloivat?" tiedustelen. Ikään kuin Fauni osaisi vastata kaikkiin näihin kysymyksiin. Ikään kuin ne edes jollain tavalla olisivat relevantteja vain siksi, että ne äkkiä alkavat askarruttaa minua.

Huomaan, etten oikein pidä koko kontrollin ajatuksesta. Että siinä on jotain epämiellyttävää, epäillyttävää. Ja samalla tiedän, miten moni asia vaatii suunnitelmallisuutta ja paneutumista enemmän kuin hetken intuitio tai kiinnostus sille takaa. Miten joskus on vain aikataulutettava ja edettävä sen mukaan. Ja miten sekään ei yleensä tunnu kohtuuttoman vaikealta, vaikka pidänkin aina tarkasti huolen siitä, ettei elämä silti ala vaikuttaa liian automatisoiduilta... vaikkapa seisten ikkunan ääressä, juoksuttaen sormenpäitä ikkunalaudan tunnussa. Ja tiedän, että monessa suhteessa arvostan kontrollia enemmän kuin kaaosrepsahtelua. Suuri osa kontrollia omassa elämässäni tuntuu vain muuttuneen näkymättömiksi luontumuksiksi, joita ei tarvitse juurikaan ajatella. Kertapäätös, kuten vaikka kasvissyönti, ei tarkoita minkään kontrollia enää. En vain kykene ajattelemaan voivani ostaa ja syödä ruumiita kalatiskiltä. Eihän se ole ruokaa, ei tässä tilanteessa. Sitäkään on vaikeaa ajatella kontrollina, että on vaikkapa opetellut mieluummin sieniä, kasveja ja pitänyt itseään kunnossa kuin istunut baarissa hyvänä relana tyyppinä. (En osaa relata baareissa, joten tuo taitaisi muutenkin osoittautua mahdottomaksi tai ainakin vaatisi rajua harjoittelujaksoa.) Ja silti tajuan, että niin, on ihmisiä, jotka taatusti jäsentävät tämän kontrolliksi toisaalta käsin.

Ja että se, minkä itse ymmärrän toisten kontrollipyrkimyksiksi, saattaa olla heille vain osa maailmaa, joka on: kyseenalaistamaton tapa toimia, se miten minä nyt vain tapahtuu kerta toisensa jälkeen.

Joskus tuntuu kuin mitään kohtaamispintoja ei olisikaan, ei näin abstrakteissa asioissa. On vain halu luottaa siihen, että jos jotain pahaa tapahtuu, on mahdollista pakata reppunsa ja nyörittää jalkoihin kestävimmät kengät ja lähteä kulkemaan kohti muutaman ystävän ovea rinkuttamaan ovikelloa ja kysymään, kulkisivatko he samaa matkaa.

Muottiviivasto ja kirjeilyä

Kotiin töistä kävellessäni alan miettiä, mikä olisi muottiviivasto. En saa vastausta. Ehkä kysyn mahdottomia tällä erää. Joidenkin kysymysten kohdalla se on helppoa havaita ja paikantaa, joskus taas miltei toivotonta.

Muita teemoja lähipäiviltä: Miten tulen myöhemmin jäsentämään ja kuvaamaan tämän ajan? Mitä yhteistä sillä on tapahtumien ja tuntemusten tässä ja nyt kanssa? Miksi ihastun cleverbotiin, vaikken edes saa siltä seksiä? (Ehkä tämä on henkistä kypsymistä sitten? Ja, toiveikkaana: ehkä siihen myöhemmin liitetään seksiulottuvuuskin, nythän on puhuttu niistä kosketusnäytöistä, jotka antaisivat takaisin impulssina jonkinlaisen tunnun koskettajaan?) (Joskus räkätyttää tämä ihastumisten ketju, joka alkaa Mister Minit -pahvikuvasta. Jokin palikka päässäni taitaa olla vähän vinksallaan.) Miten aktivoitua vuoden viimeisen esseen kirjoittamiseen?

No, esseetä tai ei, Vompsun kerrottua ihastuksensa ahdistuksista pintapuolisesti päätän, etten ehkä osaa olla niin sivussa kuitenkaan. Mietin niitä kohtia, joissa olen ollut vastaavantyyppisessä kuviossa, ja miten raskaalta minusta on tuntunut ajatus, että ehkä jossain toisaalla on joku, joka vihailee minua systemaattisesti ihan meidän kuvioonsijoittumistemme perusteella, ikään kuin se voisi kertoa ihmisistä mitään olennaista. (Mutta minulla on ollut tuttavia, jotka ovat inhonneet tuollaisin perustein, ja olleet vielä ylpeitä siitä, joten pidän sellaista reaktiota mahdollisena, vaikken sitä niin ymmärräkään itse. Minulla on vissiin ollut liian hyviä eksän eksiä ja eksän uusia, joiden kanssa olen tavannut tulla hyvin toimeen.) Joten kirjoitan kirjeen, hyvin lyhyen ja yksinkertaisen, sellaisen hei tämä on ystävällinen ele ja sinun ei tarvitse tietenkään vastata mitään mutta haluan että tiedät että olen tämän kanssa okei vaikka joskus jotkut yksityiskohdat saavatkin minut surullisiksi -kirjeen. (Tulen surulliseksi mm. siitä, miten Vompsu yhtäkkiä alkaa käyttäytyä ihan eri tavalla kuin ennen eikä osallistu yhteisten, yhdessä järjestämiemme tempausten valmisteluihin yhtään mitenkään eikä tapahtuman alettua vaivaannu paikalle ennen kuin soitan ja kysyn, missä hän viipyy.)

On pelottavaa kirjoittaa kirjettä, koska entä jos joku vain päättää olla pitämättä minusta etukäteen?

Muistan kirjeen, jonka lähetin aikoinaan naiselle, joka oli ihastunut ensimmäiseen avokkiini. Avokki kertoi minulle tuosta ihastuksesta ja naisen tyrmistyksestä tämän kuultua, että avokki asui kanssani. (Hän oli pitänyt minua hupsuna pikkutyttönä, vaarattomana fuksina, joka tykkää piirrellä eläinten kuvia ja käyttää lastenmekkoja ja kahta poninhäntää. Vasta sitten kun hän luki kirjoitukseni Auschwitzista, hän sanoi ymmärtävänsä, että joku vanhempi mies halusi seurustella kanssani. Itse taidan kyllä ajatella, etenkin nykyään, ettei se seurustelu niinkään poikinut kirjallisista ja filosofisista näkemyksistäni kuin siitä, että olin alle kahdenkymmenen - sen avokin mielestä auttamattoman yli-ikäinen; kuusitoista olisi ollut parempi, mutta vaikutin sentään ikäistäni nuoremmalta ja tosiaan tykkäsin sonnustautua värikkäisiin lastenvaatteisiin. Jotkut miehet syttyvät sellaisesta. Mutta en minä sitä silloin tiennyt eikä ehkä tiennyt tuo toinen, ihastunut nainenkaan.) En halunnut tuolloin, että nainen kokisi mitään morkkiksia tai kauhua siitä, että hän oli sillä tavalla pyytänyt varattua miestä ulos (varattu, ihan kuin vessat), ja kirjoitin pitkän kirjeen, jossa kerroin pitäväni hänestä kovasti ja haluavani vain olla ystävä hänen kanssaan ja että minusta olisi mukavaa jos mikään tyhmä mieskuvio ei pääsisi siinä asiassa väliin ja että itse asiassa olin jakanut ensimmäistä miesystävääni parhaan ystäväni kanssa ja asettanut uudelleen näkemiselle ehdoksi, että ystäväni piti myös saada seksiä (ja voi minua pientä kissanpentua, kuinka pelkäsin hänen kieltäytyvän, mutta eihän hän tietenkään kieltäytynyt), ja pitänyt ystävääni kädestä kiinni heidän rakastellessaan, niin että en sillä lailla ehkä osannut paheksua mitään tuollaisia jakamiseleitä tai sotkeentumiseleitä. Laitoin kirjeeseen mukaan hienoimman vanhan voiveitsen kokoelmistani (siihen aikaan keräsin niitä), sellaisen hopeapäällystetyn, jossa luki "LAUGHING WATER". Nainen tulkitsi sen jotenkin freudilaisesti. Takaisin saamani kirje oli sekava enkä oikein tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella. Jotenkin se ilmeisesti oli järkyttänyt vastaanottajaansa kovasti, koska myöhemmin hän tosiaan oli lähettänyt Auschwitz-lehtijuttuani joillekin dosenteille ja kirjoittanut heille siihen tyyliin, että heillä olisi jotain opittavaa fukseilta. Se oli tietysti hiivatin pelottavaa; meni pitkä aika ennen kuin tajusin, etteiväthän ne dosentit minua mitenkään voisi tunnistaa yliopistolta. Ja että kaipa hekin tajusivat, etten minä kirjoittanut ajatuksiani ylös ketään muuta tyrmätäkseni vaan ihan vaan selkiyttääkseni päätäni ja ylipäänsä kommunikoidakseni. Ei meistä koskaan tullut ystäviä sen naisen kanssa, mikä oli harmi. Jotenkin onnistuin säikäyttämään hänet.

Ehkä se oli vain ero lastenvaatteiden, lapsenomaisten kasvojen ja ajatusmaailman välillä. Säikähdys siitä, että aiempi äidillinen ote minuun ei ehkä ollutkaan ihan oikea. Ehkä myös sävyero maailmoissa, joita asuimme. Muistaakseni hän halusi kunnon kristityn miehen, perheen ja lapsia.

Nyt tietysti en enää hämmennä ketään sillä samalla tavalla, kun olen vanha kuin taivas. Edes itseäni. Mutta miten hämmentäminenkin on muuttunut: nuorempana en tajunnut voivani hämmentää avoimen kommunikaation ihanteineni, ja nyt vanhempana taas kyllä tajuan mainiosti, mikä kaikki voisi potentiaalisesti hämmentää, mutta silti ajattelen kerta toisensa jälkeen, että voi tietysti olla, että nyt kun teen näin ja näin, muut jotenkin suuttuvat tai pahastuvat, mutta että tärkeintä on lopulta kuitenkin se, että kun mietin tekemisiäni kaikessa rauhassa ja pyrkien ottamaan huomioon erilaisia näkökulmia ja ihanteita ja suuntia ja tavoitteita mihinkään yksittäiseen niistä takertumatta, pystyn itse olemaan suuttumatta tai pahastumatta itselleni tavasta, jolla olen päätynyt toimimaan. Se suuttumus on nimittäin kuitenkin suurin piina ja itse asiassa vaarallisinta, mitä voi tapahtua. Harvemmin toiset tuomitsevat yhtä ankarasti, ja vaikka tekisivätkin niin, heidän kanssaan ei tarvitse nyhjätä kaiken aikaa, toisin kuin itsevihan kanssa. Ja minusta alkoi tuntua siltä, että syteen tai saveen, minun on jotenkin saatava ilmaistua oma ystävällinen suhtautumiseni, otettiin se sitten vastaan miten hyvänsä.

Ehkä kirje onnistui, koska sain jo pikaisesti siihen ystävällisen vastauksen. Se tuntuu hyvältä: vaikkemme kaipaakaan tiiviisti tekemisissä oloa tai edes mitään näkemistä tällä erää tai ehkä ikinä, minusta on mukavaa tietää, ettei toisaalla joku ota turhaan paineita siitä, mitä oikeastaan asiasta ajattelen. Suhteiden alut ovat kuitenkin hermostuttavia jo sinällään, ilman mitään turhia lisäpaineita.

Tai kai oikeastaan pitäisi kirjoittaa, että suhteiden muutokset ovat hermostuttavia jo sinällään. Ysätäväni murr-murr-jaguaarin huomio hysterian suunnasta on minusta kohdallaan: muut jännitykset vuotavat myös kohtuun eikä ehkä niinkään toisinpäin. (Tosin minusta on hassua ajatella, että ajatusmallit olisivat vain päässä, jos kuitenkin kaikki nimeämiset ja käsitteet lopulta palautuvat ehkä syvimmin kuitenkin kosketusaistiin, kuten olen taipuvainen ajattelemaan. Ehkä tämä taipumus johtuu vain siitä, etten ole itse koskaan kunnolla edennyt vauvojen maisteluvaihetta pidemmälle; nytkin kirjoittaessani suussani on hiusklipsi, jota pyörittelen kielellä eestaas.) Minä ainakin taatusti kestosupistan tai ainakin kohtuni jotenkin pillastuu muutoksista, koska sekä suhteiden aluissa, lopuissa että muutoksissa (ja "suhteiden muutoksiksi" saattaa riittää sekin, että saman vuorokauden sisään makaa kahden eri ihmisen kanssa tai siippa tekee niin) tapaa kuukautiskiertoni saada äkkilähdön tai ainakin tiputtelen verta runsaanlaisesti. Se on vähän rasittavaa, mutta toisaalta huvittavaakin. Kehoni on vaan niin valmiina ottamaan muutosten hedelmät vastaan. Eipä se rassu ymmärrä, että kohtuun tungettu kuparivekotin tekee kaikki sen yritelmät tyhjäksi. Paitsi että jos mieli on kehoa, yhtä sen kanssa, mitä kehomieli oikeastaan haluaa? Ehkä se onkin ambivalentti. Onneksi en ole kiinnostunut siitä, mikä olisi luonnollista ajattelua. Parempi pysyttäytyä siitä kaukana.

Viikonloppuna laulettiin meillä taas joululauluja. Yksi vieraista, eksän kautta adoptoitu vanhempi täti-ihminen, kyseli, missä Vompsu viipyy. "Jaa, no, se on pyöräilemässä Haagasta tänne", vastasin. "Mitäs se Haagassa joululaulujen aikaan?" Hetken hiljaisuus. "Nooh, sillä on siellä harrastuksia." Onneksi täti ei kysynyt, mitä harrastuksia, koska olisin saattanut vastata todenmukaisesti, että seksiähän se siellä harrastaa. Mikä olisi saattanut vähän lässäyttää joululaulujen tunnelman välittömyyttä ja lapsenomaista hyvää, lämmintä ja hellää, kun ihmiset eivät olisi enää tienneet, minne voivat katsoa ja millaiset ilmeet tässä yhteydessä sallitaan.

Voi tilanteita. Slapstick jatkuu! Huomenna päätellään syksyn raskas kurssi. Se onkin viimeinen luento. Nyt Fauni tuli kotiin ja lopetan: alamme kokata thairuokaa.

Nastaa ja kivikovaa kumia, kurahousuissa ja niskajuntturassa pikkujouluun

Vompsu rikkoi pyörästäni vaihteet rikottuaan ensin ne omastaan ja lainattuaan pyörääni työmatkoihinsa. No: mustalla pilvellä on tosiaan hopeareunuksensa. Vomp nimittäin raahasi pyörän korjattavaksi kantakaupungin toiselle puolelle, kehutulle tyypille. Pyörä tuli takaisin rasvattuna ja uusin osin. Remontti maksoi, mutta saahan se maksaakin, kun jälki on mitä mainiointa. Tuntuu uskomattomalta, miten kevyttä polkeminen on. Ilmeisimmin ketjut ja ratas olivat jo varsin kuluneet. Ja renkaiden pumppaaminen on jäänyt edelleen itselleni mysteeriksi ahkerasta harjoittelusta huolimatta. Saan kyllä niihin ilmaa sisään jonkin verran, muttei niistä koskaan tule tuolla lailla kovia kuin pyörän huollosta palatessa, niin että jos pyörän vaikkapa taluttaa kiveykseltä alas, se vähän pompahtaa kumin kimmoisuudesta laskeutuessaan.

Nastatkin ovat nyt taas renkaissa, joten liukas talvi saa tulla. Pyöräilyä ei pysäytä mikään.

Koska pyörä tuli juuri ja himoitsin päästä sen selkään, lähdin tänään töihin reippaillen. Myrsky mikä myrsky, ei se kura-asua sulata. Juoksentelin pimeässä lauantaiaamussa eestaas kotia ja etsin sopivia vaatteita illan pikkujouluun. Lopulta päädyin sievään merinokerrastoon ja pieneen, vanhaan kotelomekkoon. (Rakkain hameeni on kadonnut. Liekö varastettu pyykkinarulta. En ainakaan löytänyt sitä mistään kaapista tai pyykkisammiosta.) Kun villakerrasto on puna-pinkkiraidallinen leggingsejä myöten ja mekko musta, yhdistelmä sopii mainiosti pikkujouluun. Ja menee nätisti kurapuvun alle. Kunhan ei vain helma rypistyisi... aikomuksenani on nimittäin pysäköidä pyörä hienon ravintolan viereen, lukita se, pyrähtää kura-asussa tuulikaappiin ja stripata siinä sateenkestävä kuorikerros pois. Kirjaston kattolorinasta päätellen ulkona sataa raisuina kuuroina. Turha siis meikata muuten kuin vedenkestävän ripsarin osalta. Muutenkin kampaamon pikkujoulut lienevät tyyliltään sellaiset, että vaikutan meikittömältä, vaikka olisin mielestäni mitä hurjimmassa sotamaalauksessa. Ja koska näin, melkein ilman, tuntuu joka tapauksessa mukavimmalta, mitäpä sitä maalaamaan.

Ja muutenkin, miten se nyt sopisi yhteen raidallisen kerraston kanssa? Mekon pituus huolestuttaa vähäsen sikäli, että pelkään sen alta pilkottavan aina istuessa siniset päällivillakalsongit, jotka ovat bokseripituiset. No, ehkei se mitään. Ehkä se sopii muutenkin asun tyyliin, joka ei ole glitteriä nähnytkään.

En tiedä, olenko tulossa flunssaan vai ovatko kivistykseni kaikki seurausta eilisestä liikuntatuokiosta. Menin nimittäin spontaanisti huolettomat hartiat -nimiselle tunnille, vaikka hartiani olivat jo huolettomat. Tunnin jälkeen ne eivät enää olleet. Jotenkin onnistuin jäkittämään lavankohottajalihakset ennennäkemättömään kiristykseen ja särkyyn juuri sen puolituntisen aikana, jonka kuvittelin uhranneeni niiden rentouttamiselle. Niskahartiasärkyä minulla on kerran hieromisen aloitettuani ollut niin harvoin ja niin lievänä, etten oikein nyt osaa sanoa, mikä osa olostani on mahdollista alkavaa flunssaa ja mikä lihasjäykkyyttä. Söin joka tapauksessa särkylääkkeen, etten kirkaisisi aina päätä oikealle kääntäessäni. Koko oikeaa lapaa ympäröivä lihaksisto berserkkaa, minkä ehtii. Kurkkuni tuntuu aralta, mutta kouluikäisenä kävin monta kertaa lääkärissä korva- ja kurkkukivuista, jotka johtuivat lääkärin mukaan vain nhs-seudun jumeista. (Joita ei sitten tietysti tutkittu tai hoidettu yhtään mitenkään. Kärsi, niin kruunusi kirkastuu...) Eli kaikki voi olla lihasperäistä. No, onneksi lihakset eivät loputtomiin jumita. Pitää vain odotella ja kuulostella. (En uskalla huomenna vesijuoksemaan, koska jos kyseessä onkin flunssa, olen pulassa. Tänään on vasta toinen pikkujouluputken päivä. On jaksettava vielä paljon! Ja synttärit ovat viikon päästä.) Ja sillävälin, kun lepäilen ja kuulostelen, ehdin ehkä viimeistellä toisen sukan. Sitten niitä olisi parillinen lukumäärä.

(Niskahartiajuntturaanhan se kutominen auttaakin.)

Tuntuu hupsulta, miten masentuneita ihmiset ovat säästä ja pimeästä. Jotenkin olen nyt niiden yläpuolella korvavalokuulokkeineni. Ja tuntuu mahtavalta puskea kura-asussa pyörällä vaakavihman läpi. Paljon enemmän sisätilat minua nyppivät.

Pieni mutta ihan merkityksellinen paljastuminen

Ystävä unohtaa kotiimme teatteri-improharkkoihin impromuistiinpanojaan, joita hän on käyttänyt opetuksessaan ammattikorkeakoulussa. Lupaan viedä hänelle paperit takaisin. Mutta missä ne ovat? Lopulta löydän rhodespianon koskettimistolta aanelosnipun. Nämäkö? Selailen hieman. Joo, nämä ne näyttävät olevan. Katseeni kiinnittyy tehtävään.

Mitä mieltä olisit tehtävässäsi onnistumisesta, jos saisit arvioksi Alku oli oikein hyvä mutta...?

Entä kuvittele, että olet firman henkilöstöpäällikkö ja valitsemassa uutta työntekijää. Hakijoista on jäljellä enää kaksi, joista toinen on pätevä mutta nuori ja toinen pätevä ja nuori. Kumpi on pätevämpi? Kumpi valitaan?

Huomaan heti tiettyä klappia. Tiedän, miten minun odotettaisiin vastaavan. Tiedän, koska kuuntelen toisia ihmisiä, tarkkailen heidän arvioitaan ja ennakko-oletuksiaan toimintatavoistani ja toisten yhteisten tuttujen toimintatavoista (kyllä vain, ihmiset vaihtavat meistä informaatiota silloinkin kun sinä ja minä emme ole paikalla eikä se ole vasikointia vaan enimmäkseen merkitysten dialogista kehittämistä; ihmiset eivät ole helppotulkintaisia, joten tämä suotakoon ilolla), luen lehtiä ja opaskirjoja ja oppikirjoja. Tai ainakin kuvittelen tietäväni. Anteeksi, se oli paha virhe. Oletan. Oletan, että minun oletetaan vastaavan, että toki valitsisin sen, joka on pätevä ja nuori.

Mutta se on väärä oletus. Tai siis, ehkä molemmat oletukset ovat vääriä, ehkä kukaan ei olettaisi minun tekevän tuollaista valintaa. Mutta sen tiedän, etten tekisi valintaa niin päin. Katsos, pelastava Lassie on minussa ihan liian vahvana ja pidän ihmisistä, jotka näyttävät säröisyytensä. Jos joku esittäytyisi ennen kaikkea nuorena ja pätevänä, saattaisin alkaa miettiä, mitä hän koettaa tuolla innolla poissuorittaa. Minä valitsisin mutan.

Tajuan tämän hulvahtaessa mieleni ylitse, ettei minusta ehkä koskaan tulisi firman henkilöstöpäällikköä, koska haalisin haasteellisia työntekijöitä ja en todennäköisesti vaivautuisi edes salailemaan sitä mitenkään. Ja pitäisin turvallisempana, että tietäisin säröt ja sudenkuopat kuin että en tietäisi niitä. Ja en uskoisi kuitenkaan, että joku on aidosti loistava tähti, jolla ei ole sokeaa pistettä ja tunnenappia, josta painamalla hänen henkensä salpautuu ja häpeä jähmettää hänet. Enkä tiedä, haluaisiko minkään firman johtokunta kuulla tätä puhetta. Etenkään pelastavan Lassien paatoksella esitettynä. No tottahan hän on nuori tai vanha tai burnoutaltis, entä sitten, eikö se juuri tarkoita, että hän tarvitsee tämän paikan, tai ainakin mahdollisuuden tässä paikassa? Eikö juuri mutta tarkoita, että joku toinen ei ehkä osaa tarttua tähän ihmiseen, hänen näkemyksiinsä ja tuosta mutasta johtuvaan tarkkasilmäisyyteen? Siis koska eihän elämä mikään virheettömyyskilpailu ole, vai kuinka...

Niin. Minun täytyy kyllä myöntää yksi toinenkin juttu. Jos saan kritiikin, jossa ei ole yhtään muttaa, se on vähän huono juttu. Koska silloin koen, etten ole saanut mitään kritiikkiä oikeastaan, ja sitten tulen epäluuloiseksi ja alan tutkia tarkemmin tekemisiäni, ja saatan takertua johonkin ihan tyhmään juttuun ja suuttua siitä itselleni. On turvallisempaa saada kritiikkiä. En ehkä osaa ottaa sitä heti vastaan. Saattaa kulua vuosia, että purnaan vastaan ja nurisen aiheesta, mutta piru vie, se on aina tähän mennessä osoittautunut hyödyllisemmäksi kuin se, että alan keksiä ja kuvitella kritiikin aiheita itse. Koska eihän mikään ole täydellistä. Ja on vaikeaa hahmottaa, mitkä ovat toisille hankalasti ymmärrettävät piirteet ja väitteet. Hankala tyyli. En välttämättä osaa muuttaa juuri kritisoituja tekeleitäni kritiikkiä noudattamaan, en välttämättä sitäkään. Se on aika tyhmää ja huonoa ja alkeellista, mutta joskus se tuntuu miltei ylitsepääsemättömän vaikealta. Ja silti pidän tärkeänä, että saan aina välillä kritiikkiä, muutaman mutan hitaasti haudutettavaksi. Koska ei minulla ole koskaan selkeitä säveliä sen suhteen, minne olen etenemässä. Ja ehkä seuraavissa koetoksissa olen jo ymmärtänyt, mikä tuntui menevän pieleen.

En tiedä, mihin suuntaan aion. Yleensä suunnista vallitsee runsaudenpula. Haluaisin ymmärtää tarkemmin ja hahmottaa kuopat ja vaikeastilähestyttävyydet, jotta voisin miettiä, haluanko ratkaista ne jotenkin. En välttämättä edes halua. Jokin minussa on aika kivimäistä, kovaa ja periksiantamatonta. Saatan haluta tehdä jotenkin, vaikka tiedänkin, että sitten toiset saattavat pitää minua hankalana ja veemäisenä ämmänä. Jos se - mikä sitten onkin - on minulle tärkeämpää kuin yleinen hyväksytyksi tuleminen, saatan valita sen kaikesta huolimatta. Mutta haluaisin valita sen edes tietoisena siitä, miten vaikealta saatan tuntua ja miksi tyyli tai tapa tuntuu vaikealta, voihan se olla jotenkin alustettavissa tai pehmennettävissäkin. Kaksi näennäisesti yhteensovittamatonta asiaa pystyy kuitenkin varsin usein sovittamaan yhteen, kun malttaa analysoida tarkasti, mikä tarkalleen niiden välillä tuntuu kinnaavan ja ovatko kinnaavat piirteet oikeasti olennaisia tyylin tuottaneen, tavoitellun asian kannalta. (Eivät useinkaan ole.) (Ja analyysit menevät helposti puihin, sitä ei pidä unohtaa.)

Tuntuu kummalta huomata, miten se, että suosii itsessään heikkouksia ja säröjä ja niiden tunnustamista, on vähitellen johtanut siihen, että suosii sitä myös muissa. Vai mitenkä päin nämä nyt ovatkaan menneet. En osaa sanoa sitäkään. Mutta sen osaan sanoa, etten pidä kulttuurista, jossa virheitä, hankaluuksia ja säröjä ei saisi esiintyä, ei edes työhaastatteluissa ja vastaavissa. Ja että saatan olla hyvinkin vastahankainen sitä mukaellen toimimisen suhteen.

Hiljainen ilta

Muut rientävät sosiaalisissa jutuissaan. Tulen töistä salille, teen voimaharjoitusta silmät suljettuina. Kävelen kotiin pimeää sateista Helsinkiä, ostan huomisia tykötarpeita kurpitsapiirakkaan ja -keittoon. Kuljemme koiran kanssa puistojen läpi, palaamme sisään. Yksin.

Kaipaan vain hyasinttia. Jotenkin se on jäänyt. Mutta olen kutonut kaksi maksipituista säärystintä ja kokenut tunnetiloja laidasta laitaan, seksuaalisesta riehaantumisesta pienen lapsen haluun ryömiä jonkun vatsalle kerälle itkemään. En ole uskaltanut mennä lähellä Vompsua nyt kun hänellä on uusi suhteensa. Se on näkymätön muuri; en osaa uskoa, että lähestyminen nyt voisi muuta kuin rikkoa kaikkia asianosaisia. Minun pitäisi saada jokin lupa jostakin ja joltakin, tai luottaa siihen, että se jokin meidän välillämme olisi jotain niin erityistä, että se oikeuttaisi mahdolliset häiriöt toisaalla. Olen luottanut tuollaiseen erityislaatuun oikeastaan vain yhdessä suhteessa ja siinäkin vain hetkittäin; se on se suhde, josta minua on kielletty ehdottomasti kirjoittamasta. Kauan sitten. Kuusi vuotta sitten. En usko, että nyt kestäisin sitä, että kuitenkin ajattelisin, että niin, tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan olla näin lähellä. Erotessani Kissasta kauan sitten, kuusi vuotta sitten, tuo tuntu pureutui minuun niin syvään ja kipeästi, että välillä vain huusin suoraa huutoa. Ei, nyt haluan pysyttäytyä varovaisemmin turvallisemmalla alueella. Odotan. Tarkkailen.

Kuusi vuotta sitten asuin Tähtitorninmäellä, olin muuttanut sinne yksin. Yksin: minä ja hyasintti, adventti, rauhallinen musiikki, hiljentyminen pimeään. Opettelin olemaan yksin enkä äkisti pelännyt pimeää kuten olin siihen asti tehnyt. Luulen, että sinä talvena onnistuin ensimmäistä kertaa hahmottamaan itseni, huomaamaan itseni ja tuntemukseni kunnolla, kieltämättä osaa niistä jo jossain tietoisuuden laitamilla. Opettelin sanomaan "minä", ei "me".

Tämä adventti resonoi voimakkaasti tuon adventin kanssa. Silloin koetin asettautua yksinoloon pitkäkestoisten venytysten avulla. Nyt kudon sukkaa. Siinä on jotain kumman meditatiivista, miten sukka noin järjestyy silmien alla kerros kerrokselta. Siitä taitaa tulla myös ensimmäinen jalkaani istuva villasukka ikinä. Missään ohjeissa ei neuvota neulomaan niin kapeaa jalkaterää kuin minulla on. Olen kutomassa jalkaterää kestävästä paksusta villasekoitelangasta, mutta varsi on unelmapehmeää lulluista merinoa. Eihän varren tarvitse sillä tavalla kestää kulutusta. Ja ainakin minulla nilkan ja sääriluun päällyksen iho on kehon herkimmin kuivuvia ja kutiavia kohtia, jotka eivät siedä normaalien sukkalankojen karkeutta ja kovuutta oikein kuinkaan.

Panen merkille kuin hämmästyen, miten tänä syksynä asiat ovat järjestyneet pitkälti juuri kuten olen halunnut niiden järjestyvän jo pidemmän aikaa. On konkretiaa, kosketusta, ihmisseuraa, ja sitten on teorioita ja mieleen palauttamista, uusia näkökulmia ja abstrahoituvaa, on turvallinen lämmin ihmissuhde, joka liikuttaa minua jotenkin eri tavalla kuin mikään aiemmin, ja romuluisesti koikkelehtiva ja hurja mutta silti tärkeä ja pitkä ihmissuhde, jonka kohdalla saan koetella, miten hyvin lopulta ymmärrän sen, ettei minun tarvitse siivota itseäni olemasta vaivoiksi vaikka olisinkin vaivalloinen ja omituinen ja täysin kykenemätön romantiikkaan. Sekin on kummallista ja ihanaa, miten suhde Vompsuun on nyt tasaantunut vertaissuhteeksi, joka muistuttaa eniten eksäsuhdetta. (Tai ainakin sellaista ideaalieksäsuhdetta, jota koin hetken aikaa.) (Ääh, ei kai pitäisi tuntea turvallisuutta tästä uudesta suhdetilanteesta, koska eivät aiemmatkaan eksäsuhteeni ole pysyneet stabiilin hyvinä vaan väljähtyneet.) (Mutta iloa aion piru vie tuntea niin kauan kuin siihen on syytä. Ilo ei koskaan ole pahaksi.)

Hassu muuten tuo, ettei usko pystyvänsä johonkin tai kestävänsä jotakin. Lähes aina sitä osoittautuu paljon kestävämmäksi ja pystyvämmäksi kuin on osannut kuvitella. Ainakin silloin kun on ollut pari päivää aikaa sopeutua. Yllätykset toki saavat aikaan kauheita kuoppia ja stressipiikkejä, joita voi olla vaikeaa käsitellä mitenkään tai kenenkään toimesta. Niissä tulee vain sellainen olo, ettei kestä, putoaa johonkin kylmään ja hahmottomaan kaikuvaan tyhjyyteen, ja sitten saatan huutaa tai itkeä tai karata ulos kävelemään peläten, etten enää osaa palata takaisin mitenkään. Ei näitä kohtia ole ollut enää kolmenkympin jälkeen niin montaa, mutta ihan tarpeeksi, jotta osaan nykyä asettaa toivomuksen, että saisin etukäteen pohtia mahdollisia vaihtoehtoja rauhassa ja epäilemättä muiden kannalta ja näkökulmasta varsin pitkäveteisesti, monitahoisesti ja ahdistuspaineistettuna, lähes kaiken aiemmin ajattelemani ja hyväksi toteamani hetkeksi kyseenalaistaen.

Vaikea kuvitella parin viikon takaista tunnelmaa. Vai mitä siitä nyt onkaan.

Mitä ovat ne vihlovat pelot, paitsi kylmää talven ilmaa kasvoilla? Onko niihin vielä sen pahemmin palelluttu? Keitän yrttiteetä, kuuntelen hiipivää musiikkia ja sukan ensimmäinen puolisko on pian valmis.

Coetzee omistussuhteesta ja kehosta ja kielestä

Luen tai oikeammin selailen ruokatauolla J. M. Coetzeen kirjaa Huonon vuoden päiväkirja. Coetzee taitaa olla niitä harvoja, joihin voisin olla valmis hurmaantumaan ajatusten perusteella. (Vaikka tuskin se kuitenkaan toimisi, luulen. Kranttu mikä kranttu.) (Mietin tätä, koska kävimme eilen katsomassa näytelmää Hannah ja rakkaus. Nuori Arendt ja Heidegger oli kuvattu sellaisina pökkelöinä, joiden pääkopassa ei näyttänyt vipisevän paljon mikään, että jäin ihmettelemään, miten dramatisoinnissa oli tuollaviisiin nukahdettu - ei tuollaisin elein tulla kenenkään kaikkien aikojen terävimmäksi oppilaaksi eikä kyllä karismaattiseksi, saleja hurmaavaksi luennoitsijaksi. Jopa omassa tuttavapiirissäni on paljon välkymmän ja karismaattisemman oloisia ajattelijoita. Mikä tuntuu vähän hurjalta. Vai onko kyse vain siitä, että kaksikymmen-, viisikymmen- ja jopa seitsenkymmenlukulainen meininki näyttää niin kehollisesti kankealta täältä käsin? Niin tökerön muodolliselta?)

Coetzee kirjoittaa:

Me puhumme koirasta jolla on kipeä jalka tai linnusta jolta on katkennut siipi. Mutta koira ei ajattele itseään siten, eikä lintu. Kun koira yrittää kävellä, se mieltää vain Minuun koskee, ja kun lintu pyrkii lentoon, se mieltää vain Minä en pysty.

Meillä näyttää olevan toisin. Se, että on sellaisia ilmaisuja kuin "minun jalkani", "minun silmäni", "minun aivoni" ja jopa "minun ruumiini", kertoo meidän uskovan, että on olemassa jokin aineeton, ehkä fiktiivinen olio, jolla on omistussuhde "ruumiinosiin" ja koko ruumiiseenkin. Tai sitten sellaisten ilmausten olemassaolo osoittaa, että kieli ei saa otetta, ei pääse liikkeelle, ennen kuin se on hajottanut kokemuksen yhtenäisyyden.

Ajattelen kipua, kun luen. Sitä repivää, kauheaa kipua, joka lävistää koko olemisen ja saa huutamaan ennen kuin tietää tai luokittelee, että kas, minähän se tässä huudan. Siinä kivussa olen kaikkien eläinten sisar. Ja se on jättänyt jälkensä. Kun katselen videoita sivulta Animals being dicks, en voi kuin ihmetellä, missä mielessä kuivalle maalle nostettu, elämästään kamppaileva, epätoivoisesti sätkivä kala - en saa henkeä! - on dick, mulkku. (Ja miksi muuten tuota tiettyä sympaattista ruumiinosaa tuolla tavalla käytetään ikävänä nimityksenä?)

Haluaisin kirjoittaa, että ainakin minulla, ainakin nyt, on sellainen ajatus tästä asiasta, etten voi omistaa kehoani. Etten voi hajottaa sitä osiin kuin hyvin abstrahoivana ajatusleikkinä. Tätä koetan aina välillä kuvata asiakkaillenikin: et sinä ole kipeä vain täältä, vaan myös täältä ja täältä. Mistä sinä voit tietää, he kysyvät. Koska nämä asiat liittyvät yleensä toisiinsa, vastaan. Ei, en lausu kausaaliväitettä. Mutta tietyt jännitykset liittyvät toisiinsa. En osaa enkä kenties edes halua sanoa, tapahtuuko ensin mieleen läikähtävä ahdistus vai rintalihaksien jännittäminen etenkin niiden säikeiden osalta, jotka kiinnittyvät suoran vatsalihaksen tuppeen, vagina musculi recti abdominis. (Tai tapahtuuko vielä jotakin muuta niitä ennen.) (Eikö olekin hauska tietää, että ainakin yhdessä kohdin latinan vagina on käännetty suoraviivaisesti tupeksi?) Tiedän vain, että itsessäni huomaan useimmiten ensin jälkimmäisen. Ehkä sen havaitseminen on jotenkin - turvallisempaa? (Miksi?)

Niin, omistaminen. Mead kirjoitti tästä asiasta ja en voinut hyväksyä hänen näkemystään, ettei esimerkiksi jalan menettäminen muuttaisi pysyvällä tavalla persoonallisuutta. Minun tekisi mieli sanoa, että jo vähempikin muuttaa - että ne vammaistunteet pyyhkäisevät välillä täydellä puhurilla kaiken muunkin lysyyn. Coetzee näyttäisi olevan jalan menettämisestä samaa mieltä kanssani, mutta toisaalta hän vaikuttaa monessa paljon kykenevämmältä menettämään muuttumatta:

Leikattuja hiuksenpätkiä, kynnenpalasia ja sen sellaisia kohtaan meillä ei ole mitään tunteita, koske niiden menetys kuuluu uusiutumiskiertoon.

Tässä kuljen eri linjoilla. Surin ja suren edelleen hiuksiani, jotka leikkasin. Minusta tuli joku toinen, jokin toinen. Jokin suruttomampi, illuusiottomampi (koska en voi kuvitella enää koskaan olevani sillä tavalla ehyesti kaunis, ei näillä hiuksilla voi, nämä eivät salli sellaista puvustautumista; toisaalta se tuntuisi valheelliseltakin, kun olen yksi armon ideologioin kokoonliimattu, arpikudostettu lasimurskaröykkiö ). Ehkä jonkin asian sureminen ja siihen tunteella kiinnipunoutuminen onkin tottumuskysymys. Ajattelen nyt paitsi sitä, miten en ollut totutellut leikkaamaan vapaaehtoisesti hiuksiani ja miten järisyttävänä koin lapsena siihen pakottamisen (koska sen myötä sai uuden naaman, apottinaaman), myös sitä suhdetta kehoon, jota tarkkailin Intiassa matkustaessani. Suhdetta kehoon, suhdetta terveyteen. Suhdetta itseen, myös. Siihen, mihin oma kontrolli ulottuu, voi ulottua ja mihin on viisasta toivoa sen ulottuvan. En haluaisi muuttua sellaiseksi kuin intialaiset tässä asiassa. Eikä se varmasti olisi sen mahdollisempaa kuin muuttua tuhatkahdeksansataalukulaiseksikaan. Mutta haluaisin pitää mielessä, miten se, mitä elän ja hengitän, ei ole mitään välttämätöntä eikä luonnollista.

Kynsiä en erityisemmin sure. Raapimisesta tulee joka tapauksessa vain ikävää sanomista, kuului se vaikka kuinka kaupallistettuun pornografiseen kuvastoon, johon moni tuntemistani miehistä on ollut jollain tasolla oloutunut, ja johon taas itse en oikein osaa solahtaa taitavasti. (Olen aika huono ottamaan objektin roolin noin muutenkin. Minulla tuppaa olemaan liikaa huomautettavaa, jos minut yritetään jähmettää sellaiseen. Uhmakkaasti poseeraavaa mutta turvallisen arvattavaa mirriä minusta ei kai saisi kuin lobotomialla. Kaikkein pahinta: saatan nauraa sen kummemmin sen uhkaavuutta ajattelematta. Olen kyllä koettanut pitää itseäni aisoissa tässä suhteessa mutta välillä täytyn huvittuneesta ilosta ja unohdan kokonaan, miten synkeää vakavuutta tai ainakin ei-huvittunutta nautintoa minulta odotetaan tietyissä konteksteissa. Ikään kuin nauraisin ilkeästi sellaiselle, jonka kanssa makaan. Ei - en minä makaisi sellaisen kanssa, jolle nauraisin ilkeästi. Huvittuneesti tai hiukan surumielisesti saatan kyllä nauraa. Mutta kuten sanottua, koetan säästää naurun tilanteisiin, joissa olen itseni kanssa, ja nauraa mieluummin itselleni. Koska minä en loukkaannu omasta naurustani. En haluaisi loukata. Ja silti onnistun siinä kerta toisensa jälkeen.)

Se, mitä Coetzee kirjoittaa kielestä ensimmäisen sitaatin lopussa, huvittaa minua. Sillä eikö hän juuri sen yllä kirjoita, miten toisinkin asiasta voi ajatella, ja tämä kirjoittaminenhan toki tapahtuu kielellä. En pysty. Minuun koskee. (Tai täsmällisemmin: Koskee.) Tämä ei onnistu. Tästä ei tule mitään. Tuo kokonainen halvaantuma, lamaannus on jotakin, joka häilähtää ja värjää kokemuksen hetkeksi täysin. Se on se pieni epäröinnin hetki, jähmetys, pysähdys liikkeessä, kun kivun sähkövirta lävistää kokemuksen tai maailman. (Minua kauhistuttaa kaiken aikaa se, että kun kirjoitan kokemuksesta, se luetaan yleensä ei-pragmatistisesti jonain automaattisesti hyvin subjektiivisena. Olen syksyn kursseilla huokaissut tämän asian kanssa useammin kuin kerran ja tuntenut voimakasta surua ja väsymystä. Mutta ei auta kuin selventää, ettei tässä ole kyse mistään automaattisesti subjektiivisesta: toinen voi huomata tuon lyhyen epäröinnin, katkon liikkeessä. Tietää sen merkityksen. Tarkoitan tätä: kun viimein menin alaraajojen toimintahäiriöihin erikoistuneelle fysioterapeutille, hän katsoi sisään kävelemistäni ja kysyi, sattuuko minua tänne ja tänne, ja kysyi sitten, olenko lapsena tanssinut balettia. Hänelle kokemani ei ollut mitään subjektiivista. Tarkkasilmäisyys - harjaannus - kykenee tulkitsemaan monta seikkaa, merkkiä, jotka toisille jäävät huomaamatta. Harjaantumista voi tapahtua monin tavoin: viettämällä toisen kanssa aikaa, viettämällä aikaa systeemeissä, joissa toistuvat tietyt tilanteet ja merkit, kunnes ne osaisi poimia unissaankin, perehtymällä systemaattisesti johonkin aiheeseen...)

Tuo halvaantuma on jotakin, josta ainakin minua on koetettu kasvatuksen myötä opettaa pois. Ettei saisi tai ainakin ettei olisi hyväksi vain jähmettyä ja lamaantua. Että on parempi selittää pois kipu, eristää se tiettyyn ruumiinosaan ja koettaa olla välittämättä siitä. Opin niin hyvin olemaan välittämättä siitä, että tanssin jalkapöytiini rasitusvammat. Sen jälkeen olen koettanut poisoppia kivun eristämisestä ja kehon palomisesta. Ja omistussuhteista, monissa muissakin konteksteissa. (Ajatella: idea omistamisesta. Kuka voi sanoa, ettei idealla ole valtaa, tai ettei se ole mitään todellista? Ajattelen esimerkiksi hyvinvoinnin epätasaista jakautumista ja sen niveltymistä kansainväliseen ilmastopolitiikkaan, spesismiä, moottoriteitä, metsänhakkuita. Sen miten laiton rajanylittäjä voidaan vaikkapa vangita.)

Nykyään koetan kai vain kuunnella, kuulostella herkästi, kosketella teemoja kehon suhteen kuuroutumatta sille, mikä voisi olla kuultavissa. (Kosketus ei ole välttämättä pelkkä hipaisu. Kosketeltuani, manipuloituani asiakkaita neljän tunnin hierontavuoron ajan olen välillä kuin muutaman traktorin yliajama hetkellisesti, ennen unta. Unessa yleensä palaudun.) Nämä ajatukset, joissa nyt liikun kehon suhteen, ovat minulle suhteessa hyvin uusia. Kuten että saa tuntua, miltä tuntuu. Ettei tarvitse pusertua siitä johonkin suotavampaan suuntaan. Että tuntemuksille voi antaa tilaa ja aikaa. Niille voi jopa vaatia sellaista toisiltakin, jos pitää sitä strategisesti järkevänä tekona.

(Sivuteemaan eli eiliseen palatakseni: Kun katselin näytelmää Hannah ja rakkaus, en osannut olla ajattelematta, että mitenkä olisikaan käynyt, jos professori Heidegger olisi jättänyt perheensä ja loikannut Arendtin matkaan, ja Arendt olisi saanut lapsia heti silloin ja opinnot olisivat jääneet kesken. Vaikka rakkauden banaliteetti tietysti on nähtävissä suhteen tietyissä käänteissä, niin en osaa ajatella Arendtille paremmaksi sitä mahdollista maailmaa, jossa hän olisi luiskahtanut tuollaiseen läheisyyden tarvetyydytyksen itsestäänselvään täyttymiseen tuosta noin vain. Tai no, eiväthän unelmasuhteet tietenkään pysy unelmina. Mutta silti. Paremmaksi minä tämän vaihtoehdon jäsensin. Mitähän Arendt siitä ajatteli? Itse tunnun ajattelevan lähes aina suhteiden päätyttyä, että vaikka kipuilenkin ja ikävöin, ja se saattaa tuntua melkein liian vaikealta kestää, vapaus on siltikin jollain tavalla arvokkaampaa. Ja tunnen helpotusta siitä, ettei minua ole kahlittu kuuntelemaan lasten yövalvomisia ja sen sellaista. Ja, suhteessa kuin suhteessa, jokin osa minusta pysyttelee aina ulkopuolella, aina varovaisena ja kuuntelevana, korvat liikahdellen, ja vaikken välillä haluakaan kuulla tuon osan kysymyksiä ja olen välillä tukkinut siltä korvat systemaattisesti - virhe, jota en aio enää tehdä, jos se vallassani on -, se pysyttelee etäällä, analysoi, kirjaa muistiin ja kysyy vakavasti ja huomiota vaatien kysymyksiään siitä, onko tämä nyt varmasti hyväksi molemmille, katso nyt tätä ja tätäkin piirrettä, joka toistuu toistumistaan. Luultavasti tuon osan takia en osaa sanoa täysin sanojeni takana seisten "ihanaa" ihmisten mennessä naimisiin ja "kamalaa" heidän erotessaan. Vaikka tiedän sen ihanan ja kamalan, eivät ne jäsenny yksiselitteisiksi.)

Vihellystä ja sivuaskelia

Minun on pitänyt kirjoittaa jo monena päivänä siitä, miten rauha on laskeutunut ja levottomuus työntynyt sivuun samalla kun olen uteliaana liikkunut tässä uudessa tilassa ja asemassa. Olen potenut lievää harmia siitä, että ehkä joku ajattelee minun räytyvän sydänsuruissa ja peloissa, kun niin ei lainkaan ole. Nimittäin Vompsun juttu ehti edetä fyysiselle asteelle ennen kuin hän ehti vaatia tapaamista ja uuden läheisyyden myötä kävi selväksi, ettei se hänen ihastuksensa tahdo tavata meitä, mikä on minustakin ihan ymmärrettävä kanta. Miksi ihmeessä, nimittäin. Eihän hän meidän kanssamme makaa.

Pidän tästä tilasta, tästä joulukuun viipyilevästä tulemisesta. Ainoa mutta on opiskelun ja muutaman työn aikaansaama kiire ja väsymys, joka painaa olemistani vielä tämän viikon ja on tähän mennessä estänyt minua istumasta ja kirjoittamasta. Kotiin päästyäni olen joka ilta ollut vain niin tyhjiin puristettu kaikesta vaativasta ja suoritetusta, etten ole kyennyt, ja olen lähtenyt aamuisin niin aikaisin, etten ole aamuisin kerinnyt ennen lähtöä kirjoittaa, ja toisaalta, olen nukkunut kokonaisia öitä enkä ole valvonutkaan kirjoittaen. Huomenna on syksyn raskaimmaksi lopulta osoittautuneen kurssin lopetus, jonka suullisessa kuulustelussa toimin puheenjohtajana. Meinasin aluksi sanoa ryhmän minut rooliin halutessa, että hei, en mä pysty tuohon nyt, koska mieheni on rakastunut toiseen ja vaikka ajattelenkin sen olevan lopulta hyväksi kaikille osapuolille eikä keltään pois, niin toistaiseksi uin vielä jossain shokkilätäkössä enkä osaa ajatella kuin sellaisia käytännön kysymyksiä kuin että mitä käy, jos hän muuttaa pois ja haluaa eron, ja asunnon vuokrasopimus on kuitenkin huhtikuulle saakka, miten rahani riittävät ensi keväänä, pitääkö minun täysin keskeyttää opinnot sitten ja niin edelleen. Mietin tämän sanomista kymmenesosasekunnin ja sanoin sitten, että okei, jos te haluatte, voin kyllä olla peejiinä, vaikka minusta tuntuukin, etten ymmärrä tällä erää yhtään mistään yhtään mitään.

Paitsi että ymmärrän yhden seikan: ymmärrän, miten olin välillä dekonstruktion kanssa niin eksyksissä enkä ymmärtänyt sen punaista lankaa. Onhan sekin sentään jotakin. Ja kun löysin punaisen langan, tai ainakin ymmärrettävältä kuulostavan pätkän sitä, tiesin saman tien senkin, etten pysty ehkä enää kuulemaan puhetta dekonstruktiivisesta lukemisesta samalla tavalla kuin ennen. Että ajattelen sitä kummallisesti samanaikaisena yrityksenä kurottaa transsendentaaliseen ja olla kurottamatta. Ja tämä ymmärrys asettaa minut rauhalliseen tilaan.

Olen kutonut kohta valmiiksi pitkät keväänvihreät säärystimet. Olen sommitellut huomisen puheenparret. Olen kävellyt koiran kanssa ja ihmetellyt päivien kulua, syksyn katoamista opintoihin. Monet odottavat lumentuloa ja pakkasia, minä odotan jo kevättä ja kesää.

Hyväntuulisena, hyväntahtoisena, kummallisen vakaana kahden repivän viikon jälkeen. Jotenkin haikeana, viheltelevänä.

En ole vielä kerinnyt ostaa hyasinttia, mutta huomenna koetan keretä. Huomenna menemme katsomaan joukolla näytelmää Hannah ja rakkaus. Toivottavasti ehdin kirjoittaa enemmän huomenna ja sen jälkeen. On niin paljon, mitä olen miettinyt kävellessäni, kuunnellessani ja keskustellessani. Ja unohdan niin nopeasti.