Aamulla on vaikeaa saada itsensä jaloilleen ja reippaaksi: nieleminen ja hengittäminen sattuu edelleen, ja puhetta ei aluksi vain tule. Siis - kyllä sitä syntyy ajatusten tasolla mutta esimerkiksi hyräileminen on aivan mahdotonta: kurkusta kuuluu vain erillisiä, satuttavia rasauksia ja paksauksia tasaisen hunajan limakalvoille miellyttävänä värinänä levittymisen sijaan. Tunnen itseni orvoksi ja alastomaksi ilman hyräilyä jopa yksin pienessä metsämökissäni. Mietin, pitääkö tilata aika lääkäriin tai siis terveydenhoitajalle, ei kunnallisella pääse heti lääkäriin. Kestääkö ääneni vai olisiko viisainta jäädä sairauslomalle? Voisin soittaa neuvontapuhelimeen paitsi ettei minusta pääse pihaustakaan ja yrityskin sattuu.
Masinoin liikkeelle kaikki keinot: suolapiipun, höyryhengityksen, suolavedellä kurlauksen, propolisuutteen, valkosipulin syömisen. Puoleen päivään mennessä minusta lähtee jo jonkinlaista matalaa raspiääntä, joka on kuitenkin tunnistettavissa puheeksi. Koska tänään on vain neljänkymmenenviiden minuutin opetuspieti, päätän olla siihen riittävässä kunnossa.
Muuten tuntuu, että flunssa on vähän jo hellittämään päin: olen yskinyt illalla niin että pelkäsin jo tukehtuvani - kaikki ilma tuntui tulleen ulos, keho vain kouristeli ja silti yskärefleksi hakkasi hakkaamistaan, ja kun vedin henkeä sisään, sama limapaska valui keuhkoputkien alaosiin tai missä se ärsytyskohta nyt sitten onkaan - ja taas mentiin. Lopulta itkin, oksensin kouristellessani vasta juomani yrttiteetkin ylös ja pelkäsin kuolevani siihen paikkaan. Sitten tajusin: puuska alkoi, kun nousin makuulta seisaalle. Jos seisten lima valuu alaspäin, ylösalaisin - ja hep, olin jo ylösalaisasennossa ja vähitellen homma alkoi seestyä. Syljin ulos valtavia kiisselimäisiä limaklimppejä. Miten niitä voi tulla niin paljon? Jossain vaiheessa uskaltauduin palaamaan oikein päin makuuasennon kautta.
Siitä pitäen olen yskinyt paljon hillitymmin. Enkä ole enää joutunut ottamaan parasetamolia vain sen takia, että kestäisin olla. (En ota sitä kovinkaan helposti, tämä on kauhea flunssa - pääräjähdyspäätä pakottaa.)
Kun tulen opetuspaikkaan vähän levottomana ääneni suhteen - en ole ottanut suolapiippua mukaan ja ristikuulustelen itseäni siitä, miksi näin - saan kuulla hyvän uutisen: kukaan ei ole ilmoittautunut tunnille. Se ilmoitetaan pahoittelevaan sävyyn. Totean iloisesti, että jahas, juonkin sitten teet. Minun palkkioni juoksevat, tuli asiakkaita tai ei. Tietysti ymmärrän, että jos tilanne jatkuu viikkokaupalla samana, jossain vaiheessa tunti lakkautetaan. Mutta tunti on vasta aloitettu, ja tiedän kokemuksesta, että ihmisiltä menee jokin aika löytää paikalle. Konsepti on hyvä, aika hyvä, joten miksipä ei? Ja jos ei, jotain muuta löytyy taatusti tilalle. Olen tyytyväinen: saan ilmaisen teen ja levätä ja saan silti laskuttaa saman palkkion opetuksesta. Minusta tämä on täydellinen yhteensattuma juuri tällaiselle päivälle, jossa mietitään, kestääkö ääni.
Olen jotenkin hämmentynyt huomiosta, jota saan esimieheltäni tässä paikassa sekä asiasta, jonka kuulen niin ikään häneltä: monelle ohjaajista on ollut raskasta huomata, ettei oma nimi olekaan vetänyt paikalle ihmisiä ja muutama on lopettanut ohjaamisen tietyssä paikassa, koska ei ole jotenkin kestänyt tyhjää salia. Koulutussuunnittelijana olen itsekin kohdannut saman reaktion opettajassa: hän on jotenkin päätynyt päättelemään olevansa epäonnistunut, kun kukaan ei ole vaivautunut paikalle, ja saan käyttää kaiken retoriikkani ja logiikkani osoittaakseni, että siitä tuskin on kyse. Jos jotain pitkästä koulukiusattuna olemisesta olen oppinut, niin sen, ettei arvoni todellakaan voi olla sidottu muiden suosioon. Voin olla vaikka kuinka hyvä ja silti epäsuosittu. Tunti voi olla hassuun aikaan potentiaalisten kävijöiden kannalta. Voin olla väärä opettaja sen paikan profiiliin. Voi olla, että tuntikuvauksen tekstissä olisi hiottavaa. Voi olla, että monikin haluaa tunnille muttei ikinä selviä paikan päälle. (Kuinka monta vuotta olen halunnut mennä mosaiikkikurssille, mitä? Kaksikymmentäviisi vuotta, ehkä? En ole vieläkään onnistunut. Eikä se kerro mitään mosaiikkiopettajasta.) Paikassa, jossa tunti peruttaisiin samana aamuna, jos tulijoita olisi alle viisi tai kymmenen tai mikä missäkin paikassa nyt rajana on, saattaisin tietysti synkistyä, jos homma toistuisi riittävän usein - mutta se olisi rahahuolta, ei oletusta, että minussa on jokin pielessä. Ja kun täällä kerran palkkio maksetaan joka tapauksessa, voin hyvällä mielellä käydä teekupillisella ja lähteä sitten kotiin lepuuttamaan äänihuuliani. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kukaan ei tule. Ja se on ensisijassa suunnittelusta ja markkinoinnista vastaavien ihmisten ongelma.
Joten kun minulta kysytään huolestuneena, miten voin, ja muistutetaan, ettei kävijämäärän vähyys uudella tunnilla johdu minusta, olen kyllä otettu siitä, että minusta koetetaan pitää huolta, mutta samalla tavattoman huvittunut siitä, että se arvellaan tarpeelliseksi toimenpiteeksi. Olenhan sentään lukenut Spinozani ja Spinozan elämänkertomuksen. Enkä nyt tarkoita, että olisin yhtä erinomainen, ei: lähinnä näin - jos kaikenlaisia vastoinkäymisiä voi sattua jollekin briljantille Spinozallekin, mitä ihmeen purnattavaa voisi olla siinä, jos jollekin minun tunnilleni ei tulekaan kukaan? Elän kuitenkin tällä ihan riittävän leveästi, etenkin opetukseni outous huomioiden. Ei ole pakko häivyttää sosiaalista identiteettiään. Ystävät kehtaavat edelleen kohdata minut.
Paljon enemmän minua huolestuttavat ne paikat, joissa tunneilleni jonotetaan. Olisi ikävää, jos pissi kihahtaisi päähän ja alkaisin pitää itseäni jotenkin messiaanisena. Mistäs sitä tietää, kuinka altis sellaiselle on? Joogapiirien kulttimeiningeistä lueskelleena olen taipuvainen ajattelemaan, että ihminen taitaa olla semmoiselle yllättävän altis. Melkein kaikista linjauksista löytyy hyväksikäyttöskandaaleita. Ehkä omakin pääni hyvinkin pehmenisi, jos ihmiset alkaisivat jotenkin puolipalvoa minua. (No, ajatuskin on kyllä aika kaukainen ja huvittava. Mutta semmoistakin näyttää tapahtuvan maailmassa. Parasta varautua: muistuttaa itseä omasta sosiaalisesta kömpelyydestä. Ei mikään jumalatar, todellakaan.)
No, siinä sitten siemailen vihreää teetä ja onnistun hukkaamaan piponi. Etsimme sitä sieltä ja täältä mutta se tuntuu haihtuneen kuuntakaiseen.
Kävelen takaisin junalle huppu päässä ilman pipoa ja yhteensattumaa mielessäni kiittäen. Joskus työ voi olla sitä, että odotan ja pohdin. Turistit syöttävät lintuja - isoja ahnaita lokkeja. Lokkipyörre kieppuu ilmassa kirkuen kesä-ääntä. Naurattaa.
Masinoin liikkeelle kaikki keinot: suolapiipun, höyryhengityksen, suolavedellä kurlauksen, propolisuutteen, valkosipulin syömisen. Puoleen päivään mennessä minusta lähtee jo jonkinlaista matalaa raspiääntä, joka on kuitenkin tunnistettavissa puheeksi. Koska tänään on vain neljänkymmenenviiden minuutin opetuspieti, päätän olla siihen riittävässä kunnossa.
Muuten tuntuu, että flunssa on vähän jo hellittämään päin: olen yskinyt illalla niin että pelkäsin jo tukehtuvani - kaikki ilma tuntui tulleen ulos, keho vain kouristeli ja silti yskärefleksi hakkasi hakkaamistaan, ja kun vedin henkeä sisään, sama limapaska valui keuhkoputkien alaosiin tai missä se ärsytyskohta nyt sitten onkaan - ja taas mentiin. Lopulta itkin, oksensin kouristellessani vasta juomani yrttiteetkin ylös ja pelkäsin kuolevani siihen paikkaan. Sitten tajusin: puuska alkoi, kun nousin makuulta seisaalle. Jos seisten lima valuu alaspäin, ylösalaisin - ja hep, olin jo ylösalaisasennossa ja vähitellen homma alkoi seestyä. Syljin ulos valtavia kiisselimäisiä limaklimppejä. Miten niitä voi tulla niin paljon? Jossain vaiheessa uskaltauduin palaamaan oikein päin makuuasennon kautta.
Siitä pitäen olen yskinyt paljon hillitymmin. Enkä ole enää joutunut ottamaan parasetamolia vain sen takia, että kestäisin olla. (En ota sitä kovinkaan helposti, tämä on kauhea flunssa - pääräjähdyspäätä pakottaa.)
Kun tulen opetuspaikkaan vähän levottomana ääneni suhteen - en ole ottanut suolapiippua mukaan ja ristikuulustelen itseäni siitä, miksi näin - saan kuulla hyvän uutisen: kukaan ei ole ilmoittautunut tunnille. Se ilmoitetaan pahoittelevaan sävyyn. Totean iloisesti, että jahas, juonkin sitten teet. Minun palkkioni juoksevat, tuli asiakkaita tai ei. Tietysti ymmärrän, että jos tilanne jatkuu viikkokaupalla samana, jossain vaiheessa tunti lakkautetaan. Mutta tunti on vasta aloitettu, ja tiedän kokemuksesta, että ihmisiltä menee jokin aika löytää paikalle. Konsepti on hyvä, aika hyvä, joten miksipä ei? Ja jos ei, jotain muuta löytyy taatusti tilalle. Olen tyytyväinen: saan ilmaisen teen ja levätä ja saan silti laskuttaa saman palkkion opetuksesta. Minusta tämä on täydellinen yhteensattuma juuri tällaiselle päivälle, jossa mietitään, kestääkö ääni.
Olen jotenkin hämmentynyt huomiosta, jota saan esimieheltäni tässä paikassa sekä asiasta, jonka kuulen niin ikään häneltä: monelle ohjaajista on ollut raskasta huomata, ettei oma nimi olekaan vetänyt paikalle ihmisiä ja muutama on lopettanut ohjaamisen tietyssä paikassa, koska ei ole jotenkin kestänyt tyhjää salia. Koulutussuunnittelijana olen itsekin kohdannut saman reaktion opettajassa: hän on jotenkin päätynyt päättelemään olevansa epäonnistunut, kun kukaan ei ole vaivautunut paikalle, ja saan käyttää kaiken retoriikkani ja logiikkani osoittaakseni, että siitä tuskin on kyse. Jos jotain pitkästä koulukiusattuna olemisesta olen oppinut, niin sen, ettei arvoni todellakaan voi olla sidottu muiden suosioon. Voin olla vaikka kuinka hyvä ja silti epäsuosittu. Tunti voi olla hassuun aikaan potentiaalisten kävijöiden kannalta. Voin olla väärä opettaja sen paikan profiiliin. Voi olla, että tuntikuvauksen tekstissä olisi hiottavaa. Voi olla, että monikin haluaa tunnille muttei ikinä selviä paikan päälle. (Kuinka monta vuotta olen halunnut mennä mosaiikkikurssille, mitä? Kaksikymmentäviisi vuotta, ehkä? En ole vieläkään onnistunut. Eikä se kerro mitään mosaiikkiopettajasta.) Paikassa, jossa tunti peruttaisiin samana aamuna, jos tulijoita olisi alle viisi tai kymmenen tai mikä missäkin paikassa nyt rajana on, saattaisin tietysti synkistyä, jos homma toistuisi riittävän usein - mutta se olisi rahahuolta, ei oletusta, että minussa on jokin pielessä. Ja kun täällä kerran palkkio maksetaan joka tapauksessa, voin hyvällä mielellä käydä teekupillisella ja lähteä sitten kotiin lepuuttamaan äänihuuliani. Tämä ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kukaan ei tule. Ja se on ensisijassa suunnittelusta ja markkinoinnista vastaavien ihmisten ongelma.
Joten kun minulta kysytään huolestuneena, miten voin, ja muistutetaan, ettei kävijämäärän vähyys uudella tunnilla johdu minusta, olen kyllä otettu siitä, että minusta koetetaan pitää huolta, mutta samalla tavattoman huvittunut siitä, että se arvellaan tarpeelliseksi toimenpiteeksi. Olenhan sentään lukenut Spinozani ja Spinozan elämänkertomuksen. Enkä nyt tarkoita, että olisin yhtä erinomainen, ei: lähinnä näin - jos kaikenlaisia vastoinkäymisiä voi sattua jollekin briljantille Spinozallekin, mitä ihmeen purnattavaa voisi olla siinä, jos jollekin minun tunnilleni ei tulekaan kukaan? Elän kuitenkin tällä ihan riittävän leveästi, etenkin opetukseni outous huomioiden. Ei ole pakko häivyttää sosiaalista identiteettiään. Ystävät kehtaavat edelleen kohdata minut.
Paljon enemmän minua huolestuttavat ne paikat, joissa tunneilleni jonotetaan. Olisi ikävää, jos pissi kihahtaisi päähän ja alkaisin pitää itseäni jotenkin messiaanisena. Mistäs sitä tietää, kuinka altis sellaiselle on? Joogapiirien kulttimeiningeistä lueskelleena olen taipuvainen ajattelemaan, että ihminen taitaa olla semmoiselle yllättävän altis. Melkein kaikista linjauksista löytyy hyväksikäyttöskandaaleita. Ehkä omakin pääni hyvinkin pehmenisi, jos ihmiset alkaisivat jotenkin puolipalvoa minua. (No, ajatuskin on kyllä aika kaukainen ja huvittava. Mutta semmoistakin näyttää tapahtuvan maailmassa. Parasta varautua: muistuttaa itseä omasta sosiaalisesta kömpelyydestä. Ei mikään jumalatar, todellakaan.)
No, siinä sitten siemailen vihreää teetä ja onnistun hukkaamaan piponi. Etsimme sitä sieltä ja täältä mutta se tuntuu haihtuneen kuuntakaiseen.
Kävelen takaisin junalle huppu päässä ilman pipoa ja yhteensattumaa mielessäni kiittäen. Joskus työ voi olla sitä, että odotan ja pohdin. Turistit syöttävät lintuja - isoja ahnaita lokkeja. Lokkipyörre kieppuu ilmassa kirkuen kesä-ääntä. Naurattaa.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti