Mitähän oikein ajattelin ryhtyessäni opiskelemaan joogaohjaajaksi? Takana oli ainakin melkein koko elämä ryhmäliikuntatunteja, joilla toisaalta koin pyhyyttä, toisaalta aina välillä voimakasta huolta ja syyllisyyttä ja välillä häpeääkin kehostani, joka kieltäytyy olemasta taipuisa, pehmeä ja norja. Ehkä ajattelin kaiken sen jotenkin yksinkertaistuvan, kunhan saisin lisää taitoa, informaatiota ja niin edelleen. Ehkä olisin voinut ennakoida - muistella ja tutkia sitä, sainko esimerkiksi filosofian tutkinnosta jonkin varmuuden ajattelutaidoistani: juuri päinvastoin!
Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.
Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?
Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.
Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.
Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.
Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)
Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.
Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään.
Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.
Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?
Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.
Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.
Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.
Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)
Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.
Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti