Teimme joskus männävuosina läheisten kanssa kaikki ihmisen vahvuuksien testin ajatuksella, että testitulokset ehkä helpottaisivat toisinaan solmuisaa vuorovaikutusta. Oli jännittävää vertailla keskenään vahvuuslistoja ja miettiä, miten erot ehkä näkyivät arjessamme, tavassa olla konfliktissa ja ratkoa erimielisyyksiä. (Yksi selvä kitkaero löytyikin: nöyryys. Yhdellä se oli korkein arvo ja monilla meistä ihan viimeisten joukossa - siinä vaiheessa painoin sitä itse tietoisesti alas, koska ajattelin, ettei se tuo elämään ainakaan mitään hyvää. Joogamaailma on kyllä tämän suhteen saanut minut harkitsemaan uudelleen ja nykyään annan itselleni luvan tunnustaa nöyrästi, että osaan ja tolkkuan tuskin mitään oleellista.) Useimmilla meistä oli aika korkealla kauneuden ja erinomaisuuden arvostus.
Jo silloin pohdin, että se näytti silti kovin erilaiselta meissä. Yksi meistä esimerkiksi halusi normittaa aika tarkasti, miltä erinomaisuus näytti milläkin tarkastelualueella, ja koki kaikki riitasoinnut siitä jotenkin ahdistavina. Huomasin itse olevani enemmän relativisti tässä mielessä: ajattelevani, että eri ihmiset näkevät erinomaisuuden eri asioissa, ja vaikka en itse tietysti haalikaan elämääni sellaisia joidenkin toisten erinomaisuuksia, jotka eivät kosketa minua oikein mitenkään, ymmärrän jollain etäisellä tavalla ainakin että jostakusta tämä oli erinomaisuutta, ehkä myöskin hämärästi miksi he sen siten kokivat (ainakin keskustelujen jälkeen). Tajusin myös, että pidän aika harvoin erinomaisina sellaisia klassisen loistokkuuden ääniä, kuvia tai liikehdintöjä, jotka kernaasti tunnistetaan erinomaisuudeksi. Niistä tuntui puuttuvan usein jotain - jotain särmää, uniikkiutta, ehkä? Liitän tämän samaan ajatusjuonteeseen tai preferenssiin, josta en näy pääsevän irti: minusta usein ihmisen ensimmäinen kirja, levy tms. on kiinnostavin. Hiomaton, kyllä, tempoileva, varmasti - jokin siinä on kiehtovampaa kuin siloitellussa, hallitussa erinomaisuudessa.
Ehkä se on osa uteliaisuutta? Osa sitä, että haluaisi jokin päivä elää toisissa nahoissa, päästä kurkistamaan toisen elämän sisään ja häikäistyä siitä eksotiikasta, jonka toisen uniikki tapa valikoida nähty antaa tutuillekin maisemille, esineille ja teoille. Tietenkään sinne ei voi päästä, konkreettisesti. Kaikki, minkä ottaa sisäänsä, tulee tulkituksi oman kokemuspohjan kautta. Ja jokaisen kokemuspohja on uniikki, raivostuttavuuteen saakka: jokainen on lopulta hyvin yksin maailmassa ellei fyysistä kosketusta ja läheisyyttä lasketa - sen voi todistetusti jakaa ja tyypillisesti sitä ei kauheasti edes tulkita. Tämä tietysti tekee kosketuksesta hirvittävän tärkeän osan hyvinvointia. Ja kosketuksen väärinkäytöstä tai kosketukseen pakottamisesta entistäkin hirvittävämmän teon: onko mitään kamalampaa, jota voisi tehdä toiselle ihmiselle kuin riistää kosketukselta sen turvallisuuden ja pyhyyden?
Mutta takaisin aiheeseen: ehkä tuota toisten todellisuuksien vierautta, joka näkyy tyypillisesti noissa hiomattomammissa, tempoilevammissa, epävarmemmissa signaaleissa, voisi kutsua myös kotikutoisuudeksi.
Kotikutoisuus on mielenkiintoista senkin takia, että vaikka se on helppoa hyväksyä toisissa, itsensä suhteen heittäytyy helposti tuomitsevaksi: Miksi toistan aina näitä samoja teemoja? Miksi olen tällainen ja tällainen? (Mikä on tietysti huonoa fantasiaa - en tiedä erityisen hyvin, millainen olen ja yllätän tuon tuosta itseni.) Miksi nämä samat asiat saavat minut edelleen niin pois tolaltani, että haluan erakoitua?
Erityisen hankalaksi oman kotikutoisuuden sietämisen tekee opettamisammatti. Siinä on pakko olla framilla, luoda ilmapiiri, kannatella kokonaisuutta, tarkkailla eleitä ja kehonkieltä ja sen mukaan luovittaa ryhmää eteenpäin. Siinä on pakko puhua ja välillä kun haluaisi parahtaa jotain, se halu on tunkaistava taka-alalle ja oltava vain hiljaa: opettaminen on aika paljon tilan turvallisesti antamista. Joskus on kyllä hyvä parahtaakin, koska no, en usko sellaiseen maailmaan, jossa heikkoudet ja sekopäisyydet pitää piilottaa. Eivät ne ihmiset ole tulleet sinne ihailemaan minua - eivät ne tulisi, jos se olisi homman nimi - vaan työstämään itseään, ja joskus siihen auttaa hiljaisuus, joskus kannustaminen, joskus haastaminen ja joskus absurdiudelle nauraminen. Ihmiselle, jonka turvanhakukäyttäytyminen on historiallisesti kulkenut akselilla pakene - jähmety, opettaminen ei ehkä ole helpoin valinta.
Suurin osa siitä, mitä opettamisesta ja oppimisesta opetettiin yliopistolla niin kasvatustieteellisessä tutkinnossa kuin pedagogisissa opinnoissakin, liittyi oikeastaan ihan toisenlaisiin sisältöihin kuin niihin, joita tässä opetetaan. Ja silti ajattelen: kaikessa opetuksessa olisi hyvä olla johtotähtenä uteliaisuuden virittäminen, kiinnostukseen sytyttäminen, lupa epäonnistua, lupa asettaa rajansa, lupa tuntea juuri ne tunteet, jotka tuntee, vaikka ne olisivat ihan vastakkaiset kuin koko muulla ryhmällä, lupa kuunnella itseään ja lupa säädellä itseään siihen suuntaan kuin hyvänä pitää. Mutta metataidoista tai etenkään niille tilan virittämisestä ei kauheasti puhuttu - sen sijaan puhuttiin siitä, miten haluttu sisältö saatiin siirtymään ja vaikkapa mitkä persoonallisuuden tai tunnesäätelyn piirteet tai lapsuudenperheen sosioekonomisesta taustasta omaksuttu oppijakäsitys itsestä näyttivät parantavan tai huonontavan suoriutumista - tarkoittaen suoriutumisella oppisisällön omaksumista tai saatua numeroa.
Sen vuoksi mennessäni opettamaan - tänä iltana jälleen - olen aika tavalla kotikutoisuuteni varassa. Olen napsinut mukaan hyviä fraaseja sieltä sun täältä ja olen ollut mahtavien ihmisten koulutettavana: kierrätän sitä hyvää. (Jos minun pitäisi osata antaa jotain todella lapsuudenkotikutoista, opetus kuulostaisi ihan toisenlaiselta. Ehkä raivoaisin, mikä tässä nyt on muka niin vaikeaa - asioista, joita en itsekään hallitsisi.) Ja koetan antaa itselleni luvan olla niin hatarasti ilmassa minkään isomman taustateorian, opetussysteemin tai sen sellaisen suhteen. Koetan sanallistaa riittävän selvästi, että näitä asioita ei ole tutkittu riittävästi ja että on toki kaikenlaisia hypoteeseja siitä, miksi jokin toimii, mutta - ne ovat hypoteeseja eikä niitä oikeastaan ole juurikaan testattu. Epäilemättä juuri tämä näkyy saamissani numeroarvioissa: osan oppilaistani mielestä en ole asiantunteva enkä osaa opettaa, vaikka luonkin hyvän ilmapiirin. He ehkä haluaisivat jonkun varmemman, jonkun, joka vain sanoisi, että näin se on, tältä sen kuuluu näyttää ja tuntua. Mutta en voi sanoa sellaista - voin kyllä sanoa, että tuossa asennossa kannattaa ehkä kuunnella polven tuntemuksia ja peruuttaa, jos alkaa vihloa. Ja valita harjoitukseen asennot, jotka eivät mene niin ääriin saakka, koska ihmiset eivät kuitenkaan kuuntele, jos sanon, että peruuta ääriasennosta. Yinjoogan kohdalla, josta tiedän kokemuspohjaisesti eniten, tämä epävarmuuteni korostuu. Kaikki, mitä siinä tehdään, on tavallaan sitä sitä faskiatietoutta vastaan, johon törmään muualla kuin yinjoogaopuksissa. Kuitenkin harjoituksesta tuntuu tulevan hyvä olo. Käyn vuosi vuodelta epäröivämmäksi sen suhteen, parantaako harjoitus liikkuvuutta (minulla ei ainakaan ole näin käynyt) ja kohdistuuko se edes ensisijaisesti sidekudokseen vai onko kyse ehkä vain jostain sellaisesta kuin parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta ja lymfakierron liikkeelle lähtemisestä, jotka välillisesti vaikuttavat toki hyvin moneen asiaan kehossa.
Toki hieromisessa oli aivan sama pulma. Ihmiskeho tuntuu olevan niin lähellä, mielestä nyt puhumattakaan, että siitä löytyisi paljonkaan vastaansanomatonta faktaa tiettyjen huonosti tutkittujen käytäntöjen kohdalta.
Jos minulla olisi jokin hyvä teoreettinen pohja, voisin ehkä helpommin kehitellä opetustyylin, joka ei olisi niin kotikutoinen. Ehkä silloin tuntisin, että minulla on enemmän annettavaa. Vaikka toisaalta - epävarmuuden kannatteleminenkaan ei liene hullumpi taito.
Jo silloin pohdin, että se näytti silti kovin erilaiselta meissä. Yksi meistä esimerkiksi halusi normittaa aika tarkasti, miltä erinomaisuus näytti milläkin tarkastelualueella, ja koki kaikki riitasoinnut siitä jotenkin ahdistavina. Huomasin itse olevani enemmän relativisti tässä mielessä: ajattelevani, että eri ihmiset näkevät erinomaisuuden eri asioissa, ja vaikka en itse tietysti haalikaan elämääni sellaisia joidenkin toisten erinomaisuuksia, jotka eivät kosketa minua oikein mitenkään, ymmärrän jollain etäisellä tavalla ainakin että jostakusta tämä oli erinomaisuutta, ehkä myöskin hämärästi miksi he sen siten kokivat (ainakin keskustelujen jälkeen). Tajusin myös, että pidän aika harvoin erinomaisina sellaisia klassisen loistokkuuden ääniä, kuvia tai liikehdintöjä, jotka kernaasti tunnistetaan erinomaisuudeksi. Niistä tuntui puuttuvan usein jotain - jotain särmää, uniikkiutta, ehkä? Liitän tämän samaan ajatusjuonteeseen tai preferenssiin, josta en näy pääsevän irti: minusta usein ihmisen ensimmäinen kirja, levy tms. on kiinnostavin. Hiomaton, kyllä, tempoileva, varmasti - jokin siinä on kiehtovampaa kuin siloitellussa, hallitussa erinomaisuudessa.
Ehkä se on osa uteliaisuutta? Osa sitä, että haluaisi jokin päivä elää toisissa nahoissa, päästä kurkistamaan toisen elämän sisään ja häikäistyä siitä eksotiikasta, jonka toisen uniikki tapa valikoida nähty antaa tutuillekin maisemille, esineille ja teoille. Tietenkään sinne ei voi päästä, konkreettisesti. Kaikki, minkä ottaa sisäänsä, tulee tulkituksi oman kokemuspohjan kautta. Ja jokaisen kokemuspohja on uniikki, raivostuttavuuteen saakka: jokainen on lopulta hyvin yksin maailmassa ellei fyysistä kosketusta ja läheisyyttä lasketa - sen voi todistetusti jakaa ja tyypillisesti sitä ei kauheasti edes tulkita. Tämä tietysti tekee kosketuksesta hirvittävän tärkeän osan hyvinvointia. Ja kosketuksen väärinkäytöstä tai kosketukseen pakottamisesta entistäkin hirvittävämmän teon: onko mitään kamalampaa, jota voisi tehdä toiselle ihmiselle kuin riistää kosketukselta sen turvallisuuden ja pyhyyden?
Mutta takaisin aiheeseen: ehkä tuota toisten todellisuuksien vierautta, joka näkyy tyypillisesti noissa hiomattomammissa, tempoilevammissa, epävarmemmissa signaaleissa, voisi kutsua myös kotikutoisuudeksi.
Kotikutoisuus on mielenkiintoista senkin takia, että vaikka se on helppoa hyväksyä toisissa, itsensä suhteen heittäytyy helposti tuomitsevaksi: Miksi toistan aina näitä samoja teemoja? Miksi olen tällainen ja tällainen? (Mikä on tietysti huonoa fantasiaa - en tiedä erityisen hyvin, millainen olen ja yllätän tuon tuosta itseni.) Miksi nämä samat asiat saavat minut edelleen niin pois tolaltani, että haluan erakoitua?
Erityisen hankalaksi oman kotikutoisuuden sietämisen tekee opettamisammatti. Siinä on pakko olla framilla, luoda ilmapiiri, kannatella kokonaisuutta, tarkkailla eleitä ja kehonkieltä ja sen mukaan luovittaa ryhmää eteenpäin. Siinä on pakko puhua ja välillä kun haluaisi parahtaa jotain, se halu on tunkaistava taka-alalle ja oltava vain hiljaa: opettaminen on aika paljon tilan turvallisesti antamista. Joskus on kyllä hyvä parahtaakin, koska no, en usko sellaiseen maailmaan, jossa heikkoudet ja sekopäisyydet pitää piilottaa. Eivät ne ihmiset ole tulleet sinne ihailemaan minua - eivät ne tulisi, jos se olisi homman nimi - vaan työstämään itseään, ja joskus siihen auttaa hiljaisuus, joskus kannustaminen, joskus haastaminen ja joskus absurdiudelle nauraminen. Ihmiselle, jonka turvanhakukäyttäytyminen on historiallisesti kulkenut akselilla pakene - jähmety, opettaminen ei ehkä ole helpoin valinta.
Suurin osa siitä, mitä opettamisesta ja oppimisesta opetettiin yliopistolla niin kasvatustieteellisessä tutkinnossa kuin pedagogisissa opinnoissakin, liittyi oikeastaan ihan toisenlaisiin sisältöihin kuin niihin, joita tässä opetetaan. Ja silti ajattelen: kaikessa opetuksessa olisi hyvä olla johtotähtenä uteliaisuuden virittäminen, kiinnostukseen sytyttäminen, lupa epäonnistua, lupa asettaa rajansa, lupa tuntea juuri ne tunteet, jotka tuntee, vaikka ne olisivat ihan vastakkaiset kuin koko muulla ryhmällä, lupa kuunnella itseään ja lupa säädellä itseään siihen suuntaan kuin hyvänä pitää. Mutta metataidoista tai etenkään niille tilan virittämisestä ei kauheasti puhuttu - sen sijaan puhuttiin siitä, miten haluttu sisältö saatiin siirtymään ja vaikkapa mitkä persoonallisuuden tai tunnesäätelyn piirteet tai lapsuudenperheen sosioekonomisesta taustasta omaksuttu oppijakäsitys itsestä näyttivät parantavan tai huonontavan suoriutumista - tarkoittaen suoriutumisella oppisisällön omaksumista tai saatua numeroa.
Sen vuoksi mennessäni opettamaan - tänä iltana jälleen - olen aika tavalla kotikutoisuuteni varassa. Olen napsinut mukaan hyviä fraaseja sieltä sun täältä ja olen ollut mahtavien ihmisten koulutettavana: kierrätän sitä hyvää. (Jos minun pitäisi osata antaa jotain todella lapsuudenkotikutoista, opetus kuulostaisi ihan toisenlaiselta. Ehkä raivoaisin, mikä tässä nyt on muka niin vaikeaa - asioista, joita en itsekään hallitsisi.) Ja koetan antaa itselleni luvan olla niin hatarasti ilmassa minkään isomman taustateorian, opetussysteemin tai sen sellaisen suhteen. Koetan sanallistaa riittävän selvästi, että näitä asioita ei ole tutkittu riittävästi ja että on toki kaikenlaisia hypoteeseja siitä, miksi jokin toimii, mutta - ne ovat hypoteeseja eikä niitä oikeastaan ole juurikaan testattu. Epäilemättä juuri tämä näkyy saamissani numeroarvioissa: osan oppilaistani mielestä en ole asiantunteva enkä osaa opettaa, vaikka luonkin hyvän ilmapiirin. He ehkä haluaisivat jonkun varmemman, jonkun, joka vain sanoisi, että näin se on, tältä sen kuuluu näyttää ja tuntua. Mutta en voi sanoa sellaista - voin kyllä sanoa, että tuossa asennossa kannattaa ehkä kuunnella polven tuntemuksia ja peruuttaa, jos alkaa vihloa. Ja valita harjoitukseen asennot, jotka eivät mene niin ääriin saakka, koska ihmiset eivät kuitenkaan kuuntele, jos sanon, että peruuta ääriasennosta. Yinjoogan kohdalla, josta tiedän kokemuspohjaisesti eniten, tämä epävarmuuteni korostuu. Kaikki, mitä siinä tehdään, on tavallaan sitä sitä faskiatietoutta vastaan, johon törmään muualla kuin yinjoogaopuksissa. Kuitenkin harjoituksesta tuntuu tulevan hyvä olo. Käyn vuosi vuodelta epäröivämmäksi sen suhteen, parantaako harjoitus liikkuvuutta (minulla ei ainakaan ole näin käynyt) ja kohdistuuko se edes ensisijaisesti sidekudokseen vai onko kyse ehkä vain jostain sellaisesta kuin parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta ja lymfakierron liikkeelle lähtemisestä, jotka välillisesti vaikuttavat toki hyvin moneen asiaan kehossa.
Toki hieromisessa oli aivan sama pulma. Ihmiskeho tuntuu olevan niin lähellä, mielestä nyt puhumattakaan, että siitä löytyisi paljonkaan vastaansanomatonta faktaa tiettyjen huonosti tutkittujen käytäntöjen kohdalta.
Jos minulla olisi jokin hyvä teoreettinen pohja, voisin ehkä helpommin kehitellä opetustyylin, joka ei olisi niin kotikutoinen. Ehkä silloin tuntisin, että minulla on enemmän annettavaa. Vaikka toisaalta - epävarmuuden kannatteleminenkaan ei liene hullumpi taito.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti