Juttelemme puhelimessa äidin kanssa sen jälkeen kun Kalifornian-nainen lähtee kotiinsa ja ehdin hetken hiljentyä ja palautua omaan tilaani ja keskiööni. Isä täyttää tänä vuonna kahdeksankymmentä ja haluaisi pitää isot juhlat - lähinnä äidin sukulaisille ja meille ydinperheelle. Koska emme ole mikään suuren lapsiluvun suku, missään ikäpolvessa, ja arvostamme enemmän rauhaa kuin hälinää, iso juhla tarkoittaa ehkä maksimissaan kymmentä ihmistä. Äiti tarjoaa paria viikonloppua - toisena kouluttaudun Helsingissä, toisena Amsterdamissa. Jaa, sanoo äiti, sitten varmasti on parasta, että pidämme juhlat ihan sinusta piittamatta, juuri silloin kun muille sopii. Ja me voimme mennä kolmistaan vaikka syömään isän ja äidin kanssa.
Tunnen itseni vähän huonoksi lapseksi, vaikka varmasti olen tosiaan vanhempieni lapsi. Kun olin lapsi, eikö isä ollut aina töissä ja eikö äiti viettänyt monet monituiset viikonloput erilaisissa koulutuksissa? Kyllä vain! Ja minä vannoin, ettei minusta tulisi ainakaan sellaista. Minä olisin aina läsnä rakkailleni! (Ja monta vuotta olinkin, ja tunsin syyllisyyttä liki aina, jos tein jotain minä-, en me-asioita. Onneksi oli sentään joitain minä-asioita, sillä siinä vaiheessa kun suhteet kaatuilevat, minä-ihmiset jäävät ja me-ihmiset usein eivät.)
Kuinka ollakaan, kalenteriin on joku buukannut keväälle seitsemäksi viikonlopuksi pitkät koulutuspäivät. Sitten on vielä lyhempiä pikkukoulutuksia siellä täällä arkena. On niin paljon opittavaa ja haluan antaa joogatuntilaisilleni hyviä vinkkejä ja eväitä - laittaa hyvän kiertämään.
Samalla tietysti ajattelen, että haluan antaa myös vanhemmilleni aikaa - he ovat vanhenemassa mutta jaksavat vielä tehdä yhtä sun toista. Ehdotan taas, että mitäpä jos lähtisimme yhteiselle matkalle kaikki. Meillä olisi samat preferenssitkin: ei alkoholia, kasvisruokaa, kävelemistä ja luonnon ihailemista, ehkä vähän joogaakin. Olemme viimeksi matkustaneet yhdessä muistaakseni vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyksi, joten kokemuksen voisi päivittää. Mutta jotenkin tuntuu kuin tätä olisi vaikeaa saada aikaiseksi - syksyllä tätä yritettiin vanhempien viisikymmenvuotishääpäivänä, mutta koska valmistelu alkoi myöhään, kesän lopussa, kalenterini oli armottoman täynnä. Ehdotin silloin, että buukataan kevääksi jotain. Ei buukattu. Nyt koetan ehdottaa, josko buukkaisimme syksyksi jotain. Etenkin loppusyksy ammottaa vielä tyhjänä. Mutta tuntuu, ettei vanhempien aikahorisontti veny sinne saakka.
Minun on keksittävä joku keino kommunikoida heille, että asiasta on päätettävä riittävän ajoissa ja että matka olisi minusta oikeasti tosi kiva tapa viettää aikaa yhdessä.
Muutenkin olen todennut kalenterini mahdottomaksi, vaikka se onkin rutosti parempi kuin syksypuolella. Jotenkin kalenteri näyttää aina kovin viattomalta ja tyhjältä, mutta annas kun sinne merkkaa matka-ajat tuntien lisäksi, päivät alkavat äkisti näyttää täyteen ahdetuilta ja haastavilta, vaikka matkalla yleensä istunkin junassa tai metrossa ja luen hyvää kirjaa. Ja sitten kun sinne pudottelee vielä kaupassakäynnit, omat liikunnat ja harvat ystävien näkemiset - ja yöunen - onko siellä enää yhtään ylimääräistä hetkeä?
En tiedä, hämmentäisikö tämä minua näin paljon, ellen olisi suurta osaa elämästäni elänyt aivan toisin: ilman merkintöjä tai hyvin vähin merkinnöin, venyvässä ajassa, jossa tärkeintä on ollut oivaltaa jokin idea ja oppia soveltamaan sitä.
En ole ikinä asunut näin kalliissa asunnossa. Vanhempani huomauttelevat minulle toistuvasti siitä, miten kannattamatonta tällainen asuminen on. Mutta viihdyn täällä paremmin kuin olen muualla viihtynyt; ehkä tämä on kaiken sen arvoista - matkaamisen, muutaman lisätunnin viikossa, pienen rahastressin? Aika näyttää.
Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet vyöryvät ohi. Vuosikymmenetkin - vuodesta 1991 on sentään jo 29 vuotta. Ystävä on katsonut suosituksestani japanilaisen elokuvan ja sanoo sen olleen kuolettavan tylsä. Minusta siinä oli koko elämä, kaikki kalenterin tyhjät kohdat. Tunnen ohimenevää surua siitä, miten vaikeaa meidän on ymmärtää toisiamme.
Tai sitä, miten kalenteri aina täyttyy päivien deadlinen lähestyessä.
Tunnen itseni vähän huonoksi lapseksi, vaikka varmasti olen tosiaan vanhempieni lapsi. Kun olin lapsi, eikö isä ollut aina töissä ja eikö äiti viettänyt monet monituiset viikonloput erilaisissa koulutuksissa? Kyllä vain! Ja minä vannoin, ettei minusta tulisi ainakaan sellaista. Minä olisin aina läsnä rakkailleni! (Ja monta vuotta olinkin, ja tunsin syyllisyyttä liki aina, jos tein jotain minä-, en me-asioita. Onneksi oli sentään joitain minä-asioita, sillä siinä vaiheessa kun suhteet kaatuilevat, minä-ihmiset jäävät ja me-ihmiset usein eivät.)
Kuinka ollakaan, kalenteriin on joku buukannut keväälle seitsemäksi viikonlopuksi pitkät koulutuspäivät. Sitten on vielä lyhempiä pikkukoulutuksia siellä täällä arkena. On niin paljon opittavaa ja haluan antaa joogatuntilaisilleni hyviä vinkkejä ja eväitä - laittaa hyvän kiertämään.
Samalla tietysti ajattelen, että haluan antaa myös vanhemmilleni aikaa - he ovat vanhenemassa mutta jaksavat vielä tehdä yhtä sun toista. Ehdotan taas, että mitäpä jos lähtisimme yhteiselle matkalle kaikki. Meillä olisi samat preferenssitkin: ei alkoholia, kasvisruokaa, kävelemistä ja luonnon ihailemista, ehkä vähän joogaakin. Olemme viimeksi matkustaneet yhdessä muistaakseni vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyksi, joten kokemuksen voisi päivittää. Mutta jotenkin tuntuu kuin tätä olisi vaikeaa saada aikaiseksi - syksyllä tätä yritettiin vanhempien viisikymmenvuotishääpäivänä, mutta koska valmistelu alkoi myöhään, kesän lopussa, kalenterini oli armottoman täynnä. Ehdotin silloin, että buukataan kevääksi jotain. Ei buukattu. Nyt koetan ehdottaa, josko buukkaisimme syksyksi jotain. Etenkin loppusyksy ammottaa vielä tyhjänä. Mutta tuntuu, ettei vanhempien aikahorisontti veny sinne saakka.
Minun on keksittävä joku keino kommunikoida heille, että asiasta on päätettävä riittävän ajoissa ja että matka olisi minusta oikeasti tosi kiva tapa viettää aikaa yhdessä.
Muutenkin olen todennut kalenterini mahdottomaksi, vaikka se onkin rutosti parempi kuin syksypuolella. Jotenkin kalenteri näyttää aina kovin viattomalta ja tyhjältä, mutta annas kun sinne merkkaa matka-ajat tuntien lisäksi, päivät alkavat äkisti näyttää täyteen ahdetuilta ja haastavilta, vaikka matkalla yleensä istunkin junassa tai metrossa ja luen hyvää kirjaa. Ja sitten kun sinne pudottelee vielä kaupassakäynnit, omat liikunnat ja harvat ystävien näkemiset - ja yöunen - onko siellä enää yhtään ylimääräistä hetkeä?
En tiedä, hämmentäisikö tämä minua näin paljon, ellen olisi suurta osaa elämästäni elänyt aivan toisin: ilman merkintöjä tai hyvin vähin merkinnöin, venyvässä ajassa, jossa tärkeintä on ollut oivaltaa jokin idea ja oppia soveltamaan sitä.
En ole ikinä asunut näin kalliissa asunnossa. Vanhempani huomauttelevat minulle toistuvasti siitä, miten kannattamatonta tällainen asuminen on. Mutta viihdyn täällä paremmin kuin olen muualla viihtynyt; ehkä tämä on kaiken sen arvoista - matkaamisen, muutaman lisätunnin viikossa, pienen rahastressin? Aika näyttää.
Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet vyöryvät ohi. Vuosikymmenetkin - vuodesta 1991 on sentään jo 29 vuotta. Ystävä on katsonut suosituksestani japanilaisen elokuvan ja sanoo sen olleen kuolettavan tylsä. Minusta siinä oli koko elämä, kaikki kalenterin tyhjät kohdat. Tunnen ohimenevää surua siitä, miten vaikeaa meidän on ymmärtää toisiamme.
Tai sitä, miten kalenteri aina täyttyy päivien deadlinen lähestyessä.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti