Kummallinen vapunaatto

Tapaamme aamulla työssäoppimispaikassa, ohjaaja, opettaja ja minä. Opettaja halaa minua heti alkuun ja vielä lopuksikin. Kun ohjaaja on poistunut jo seuraaviin hommiinsa, jäämme opettajan kanssa kahden keskustelemaan tilastani ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Olen edellisenä päivänä tehnyt kirjallisia koulutöitä uskaliaasti satulatuolissa istuen viiden tunnin ajan ja seurauksena on ollut viiltävää kipua risti-suoliluunivelissä ja etenkin häpyliitoksessa. Tuntuu kuin lantioni olisi hajoamassa erillisiin kappaleihin, niiksi erillisiksi kolmeksi luuksi, joista sen rengas muodostuu.

Päivät seuraavat toisiaan nimettöminä. Jos erehdyn uskomaan kivun jyskeen lievittymistä kuiskeeksi merkiksi parantumisprosessista ja uskaltaudun hieman kävelylle tai vaikka vain pesemään tiskit, kipu palaa kirkuen. Lopulta makaan kyljelläni sängyllä ja luen ja olen ehkä vähän pitkästynyt vaivani poeetikattomuuteen. Kipu jurnuttaa, ja koetan pitää mieltäni siinä tilassa, etten ala mieltää kipua kärsimykseksi. Aina silti välillä niin käy, hätä täyttää mielen. Joskus saatan kulkea ikkunan luo ja katsoa ulos, jotta osaisin olla itkemättä. Saattaa tuntua vaikealta hyväksyä toisten sääli ja huoli, tunnen itseni välillä rumaksi lihavaksi toukaksi, joka vain märehtii sängyssä eikä osaa tehdä mitään. Ei se tietenkään pidä paikkaansa, mutta on päiviä, jolloin hiukseni ovat rasvasta liiskassa ja kaikki turpoaa ja sattuu ja niinä hetkinä en ymmärrä, miksi nämä ihmiset pitävät minua täällä sen sijaan että heittäisivät minut kadulle, kuten aina lapsena uhattiin tehdä, jos ei ollut yhteistyökykyinen, mikä aina välillä johtui alaraajojen kivuista, joista sanottiin vain, että ne ovat kasvukipuja ja etteivät ne ole mikään syy kieltäytyä tästä ja tästä toimesta. (Nyt tietenkin tiedetään, että kyseessä olivat todennäköisesti jo silloin kivut vasemman nilkan ja jalkapöydän liikanivelissä, niissä, jotka löytyivät röntgenkuvista oikean jalan jalkapöydän romahdettua, ollessani kolmekymmentä, viisi vuotta sitten. Vasta viisi vuotta sitten minulle selvisi, etten ole vain laiska ja itsepäinen ja hankala ja verukkeita keksivä vaan että kivut jalassa ovat todellisia ja niille on rakenteellinen selkeä syy. Nyt kun minulla on jalkaani tukipohjallinen, kivut ovat sellaisia, että niitä on paljon helpompi sietää ja niiden kanssa on mukavampi elää. Ei jalka kivuton ole vieläkään, mutta entä sitten. On se parempi, ja olen tottunut siihen, ja tiedän, ettei sen kipu ole vain huonouttani tai laiskuuttani. Ja entä sitten, vaikka olisikin? Onko esimerkiksi laiskuus jotenkin moraalisesti paheksuttavaa? Joskus se voi olla viisastakin. Itse asiassa toivoisin, että osaisin olla vähän laiskempi kuin taidan osata...)

Tajuan siinä rupatellessamme, kaksi muuta istuen ja minä seisten, koska istuminen sattuu liikaa, miten hyvä elämä minulla on. Ympärilläni on ihmisiä, jotka suhtautuvat mukavasti, arvostavasti, kuuntelevasti. Minua ei juurikaan enää uhkailla, nimitellä halveksuvasti eikä tuntemuksiani vähätellä tai sanota, etten saisi tuntea niin. Se on aika erilainen kuva aikuisista kuin se, jonka lapsena sain. Työssäoppimisen ohjaaja korostaa, etten ole voinut nykyiselle tilalleni mitään ja että sen vuoksi olisi järjetöntä rankaista siitä työssäoppimisen arvostelussa. Näitä asioita vain sattuu. Olen jotenkin pöyristynyt kaikesta tästä kohtaamastani tervejärkisyydestä, se on niin erilainen asenne kuin mitä olen tottunut odottamaan työelämältä (ja lapsuudenkodissa). Tajuan äkisti, että suhtaudun heikkoina hetkinäni sairastumiseeni samalla neuroottisuudella kuin vanhempanikin: osoituksena jostakin piilevästä moraalisesta heikkoudesta.

Kun jäämme opettajan kanssa kahden, hän sanoo, että häntä on harmittanut viime viikkoina ihan vietävästi, että kaikki tämä tapahtuu juuri minulle, joka olisin kiinnostunut ja jolla olisi voimia ja taitoja vaikka mihin. Olen vähän hämmentynyt analyysistä, koska kiinnostukseni on aika ehdollista ja vahvasti sidoksissa siihen, että koen tekemisen tavat mielekkäiksi, ja toiseksi, eihän minulla ole voimia vaikka mihin. Hämmästyn niin opettajan sanoja, etten osaa vastata sillä lailla kuin toivoisin osaavani ja kaiken järjen mukaan voisin osata, koska olen ajatellut asiaa paljon viime päivinä kivun voimistuessa ja tehdessä toisinaan hetkistä ennen vahvan särkylääkkeen ottamista täysin sietämättömiä. (Liioiteltua tietysti tuo täysin sietämätön, koska olen edelleen tässä, s.o. olen sietänyt ne läpi, en ehkä kunnialla, mutta jotenkuten.) Olen kivun kääntyessä kärsimykseksi, mielen juuttuessa hätään ja kysymyksiin, saanut itseäni rauhallisemmaksi muistuttamalla itseäni siitä, miten kivulla on minun kohdallani mieltä. Luin syksyn alussa ensimmäistä tutkinnonosaa kirjoittaessani erilaisista kärsimyksensiedon tavoista ja minuun teki valtavan vaikutuksen se, miten kivun epäreiluksi kutsumisen ja syyttämisen sijaan kipu voidaan myös toivottaa tervetulleeksi ja hyväksyä silloin kun siihen ei löydy lääkettä. Sen sijaan, että kysyisin, miksi juuri minä, kivun kourissa voi kysyä, miksen juuri minä. Miksi kipu juuri minun kohdallani olisi erityinen vääryys ja karmeus, kun kuitenkin näitä tällaisia tiloja on ollut maailman sivu ja jotenkin ne on siedetty läpi ja niistä on toivuttu ja usein myös opittu jotakin. Välillä niistä ei edes toivuta, ja siksi on hyvä syy olla kiitollinen siitä, että tässä kyseessä on mitä todennäköisemmin jokin tuki- ja liikuntaelimistön kipu, ei minkään korvaamattoman, hoitoa ajatellen jo liiaksi tuhoutuneen elimen heijastuskipu. Niitäkin on, heitäkin on: potilaita, jotka tietävät elävänsä maksimissaan muutaman kuukauden, kipu kaiken aikaa seuranaan. Miksen siis minä ja tämä vaatimaton, kannateltavissa oleva kipu? Mitä ihmeen epäreiluutta siinä olisi?

Olisin voinut vastata opettajalle, että luultavasti minä tulen kaiken tämän kanssa paremmin toimeen kuin moni muu luokaltani. Että minulle tämä on taas yksi tilaisuus porautua ihmisenä elämisen kokemukseen, uusi siivu tuota kirjoa, ja että minun uteliaisuuteni ei ole helpoimmin lannistuvaa sorttia. Että minulle yksittäiset tavoitteet, kuten hierojakoulun loppuun suoritaminen, ovat kuitenkin vain osa tuota laajempaa ihmisenä elämisen tutkimista, siihen perehtymistä. Ja että sikäli kipuilu ja sairastaminen ja oman hädän tunteen tutkiminen ei suinkaan vie minua kauemmas perimmäisestä kokonaistavoitteestani, päinvastoin, tuopahan virkistävän näkökulman koulusuhteeseeni. Ettei minulla ole kiire mihinkään... Mutta enhän minä sitä siinä osannut muotoilla, vaikka olisin voinut periaatteessa osata. Harvoin sitä yltää periaatteellisten mahdollisuuksiensa tasolle, ja sekin on yksi ihmisenä elämisen kokemuksen keskeisiä piirteitä, välillä kirpeän häpeällisenä ja välillä huvittuneen hymähtelevänä toteamuksena, ja välillä tuollaisena yksinkertaisena, ihmeempiä väristyksiä herättämättömänä tyynenä oivalluksena.

Tuntuu kuin leijuisin kilometrien päässä muista, vaikka oikeasti sijaitsen vain keltaisen talon kuudennessa kerroksessa ja katselen, miten äkisti sumusta puolipaisteiseksi muuttuneen vapunaaton mustat hahmot kiipeävät rinnettä ylös ja alas, muurahaishahmot. Huomenna olisi ehkä säätä mennä puistoon piknikkaamaan, mutta en tiedä, uskallanko. Toistaiseksi lantioni on rankaissut ylenpalttisesti kaikkia yrityksiä aktiivisuuteen enkä haluaisi tilaan, jossa tuijotan viipyileviä kellonnumeroita ja odotan, että saisin ottaa seuraavan kipulääkkeen, josko vaikka se tuntuisi tehoavan paremmin. Luen Munoz Molinan Sefaradia, ja välillä havahdun pohtimaan, miten kirja sopii toipilasaikaan. Kaikki ne ihmiset, jotka odottavat hakemista, koputusta ovelta, mustaa autoa, leirejä, kuolemaa. Tapahtumia, jotka nyrjäyttävät arjen sijoiltaan. Toisaalta, sopiihan se, vaikkei se mikään erityinen piristyskirja olekaan. Tällaisessa tilassa, jossa vessassakäyminen ja viereiseen kortteliin käveleminen tuntuu puukoniskulta alavatsaan, on silmää absurdille, tuntemattomalle, nyrjäyttävälle. Hei, ei minun elämäni pitänyt olla tämmöistä! Miten niin pitänyt? Luuletko sinä, että tässä on jotakin pitämisiä?

Ymmärrän enemmän kivusta nyt, suhtautumisesta kipuun, suhtautumisesta kuolemaan, se on sanottava. Ymmärrän paremmin isoäitiäni joka ikinen kerta kun olen käynyt tilassa, jossa saa tehdä töitä, ettei urahtaisi jaloilleen ponnistaessaan. Tai istuutuessaan. Jotta ymmärtää, pitää ilmeisesti kokea tällaista itsekin. Kyllä minä luulen, että tässä on semmoista pitämistä, vastaan itselleni alkuperäisestä kysymyksestä sivuun ajautuen. Ja koska en näytä voivan valita vapaasti, osuuko tuo ymmärryksen mahdollisuuden arpa kohdalleni, voin sentään valita lunastaa voiton sellaisen saatuani, tutkia kipua ja hätää ja mahdollisuutta hyödyttää sen myötä saavutettua tietoa yleiseksi hyväksi. Miten, en osaa vielä sanoa.

Tai sitten unohdan. Se on todennäköisempää. Tilanne normalisoituu, palaan elämään, jossa vappuun kuuluu pyöräretki ja simaa ja omin jaloin kauppaan käveleminen. Piknikviltti, kesän odotus. (Jotenkin tämä tila vie pohjan odottamiselta: elämä käy niin vieraaksi, etten osaa odottaa yhtikäs mitään. Osaan pelätä ja toivoa, mutten tarkalleen ottaen odottaa.) Terve unohdus! Joka lakaistaan vain hetkeksi sivuun, kun käy jonkun läheisen luona ja huomaa hänen olonsa vaikeaksi tai katselee lehtikuvaa ihmisistä, jotka kulkevat pölyistä katua romahtaneiden talojen välistä jalka huonosti käärityssä siteessä, veri siteen läpi tihkuen, varmasti ilman tetanusrokotettakin, tai kun lukee, miten tehoeläinkasvattamoissa eläimet stressiään purevat toisiltaan korvan- ja hännännipukoita pois ja miettii, millaista olisi elää koko elämänsä niin. Sitä ei voi ajatella kaiken aikaa, silloin pimahtaisi. Mutta siltä ei voi myöskään sulkea täysin silmiään. Jokainen kai käsittelee näitä asioita niiden voimavarojen puitteissa, jotka hänelle sillä hetkellä on, ja torjuu loput esitietoisen päätöksen nojalla jonnekin tarkkaavaisuutensa ulottumattomiin. Jostain olen oppinut uskomaan, että nämä voimavarat eivät ole mitään stabiilia tai synnynnäistä vaan että oma kestokyky kasvaa ja kehittyy, kun näitä asioita ei kiellä eikä välttele. Oma kipu ja läheisen kärsimys ovat niitä kohtia, jossa tahtomattaan tulee altistetuksi hetkeksi hieman suuremmalle kuormalle tätä lajia kuin ajattelisi pystyvänsä sietämään. Ja niin sietokyky kasvaa hitaasti. Hitaasti, kipuillen, mutta milloinka oppiminen ja kasvaminen menisikään soljuen?

Vompsu käy tervehtimässä minua ennen lähtöään juhlimaan. Hän tarkistaa vielä, että onhan ookoo, että hän menee ja rilluuttaa. On, on, vakuutan. Ei se, että yhdellä on kurjaa, tarkoita, että kaikilla pitäisi olla kurjaa. Sitä paitsi jos hän haluaa mennä ja nitistää sen halun itsessään, hänen käyttäytymisensä saa marttyyrimaisen silauksen, jolle olen allerginen. Se tietäisi murhaavaa torailua, ja sitä en tahdo. Mene, mene, hoputan. Kohta ne jo tangoavat siellä! Puhumme lyhyesti siitäkin, miten paljon suhteemme on muuttunut. Miten ennen olisi ollut vaikeaa irtautua, miten paljon paremmin hahmotamme nyt erillisyytemme, itsenäisyytemme. Miten paljon helpommaksi se tekeekään asiat! Vompsun mentyä mietin, otanko itse marttyyrin roolin, kun jään kotiin kipuineni. Mutta en usko, että siitä on kyse. En vain kestä kipua ja ihmisiä yhtä aikaa, haluan olla täällä. Eikä yksinolo ole sillä lailla myrkkyä minulle kuin monille on, vaikka tuntuukin hassulta, kun muut hehkuttavat vappua ja juhlimista ja ulkoilmakauden avautumista ja pyöräretkien kilometrilukuja ja sen sellaista, ja itse kyttää kelloa, että haa, neljä, saan ottaa kipulääkkeen, sitten on taas hetken helpompaa.

Kummallinen elämä, niin laaja kirjo, kummallinen vappuaatto. Olisi kivaa saada simaa, mutta en pääse kauppaan ja näytän unohtavan pyytää sen tuomisen, eikä kaupan sima tietysti maistukaan oikealta simalta, eikä minulla ole ollut voimia tehdä omaa simaa, ehkä teen sitä myöhemmin kesällä, enkä tiedä, uskaltaisinko juodakaan simaa, koska tuo vahvempi kipulääkkeeni ei sovi yhteen alkoholin kanssa ja ilman sitä asiat menevät taatusti päin prinkkalaa. Luen erään ystävän kirjoituksen, jossa hän kertoo edellisestä keväästään, kun kaikki muuttui suhruiseksi ja sumuiseksi eikä hän tiennyt, saako ikinä näköään takaisin. Nyt hän on käynyt kuvaamassa sinivuokkoja metsän valonläikissä. Tuota eroa ei oikein pysty kuvittelemaan, ei pysty saamaan kiinni, miltä tuntuisi mahdollisuus menettää näkönsä.

En tiedä, mistä tämä rauhallisuus tulee, siitäkö, että saan halata opettajan kanssa, kahteen kertaan vielä. Koko vuosi olisi ollut tietysti paljon helpompi, jos niin olisi voinut tehdä heti alussakin. Minun on niin hemmetin vaikeaa hahmottaa, että ihmiset voivat hyväksyä minut ja outouteni, jopa onnistua pitämään minusta. Käyn helposti säikyksi eläinparaksi, ellei minulle osoiteta selkeästi ja konkreettisesti, että saan tuntea niin kuin tunnen, oppia niin kuin opin, unohtaa ja hössöttää niin kuin unohdan ja hössötän. Kun saan siitä varmuuden jonkun kanssa, kumma epävarma surumielisyys katoaa ja huomaan pystyväni kommunikoimaan aika rauhallisesti ja ajatuksella. Erityisen vaikeaa minun on uskoa nyt, sairaana, että minut voitaisiin hyväksyä tuosta noin vain.

Vai tuleeko tämä siitä, että varaan nyt ajan magneettikuviin, joka otetaan viikon päästä? Se tarkoittaa, että yhdeksäs toukokuuta iltapäivällä istun erikoislääkärin vastaanotolla ja keskustelemme siitä, mitä kuvissa näkyy. Kuvia pitää ottaa kaksi, ja niiden ja lääkärin hinta on kelakorvausten jälkeenkin yhdeksänsadan euron luokkaa. Se on iso summa, mutta jotenkinhan parantumisprosessin on päästävä etenemään, eikä pelkkä lepuuttaminen selvästi näy yksinään auttavan. Kuvien myötä tiedetään ainakin, mitä varoa, miten kuntoutus voidaan rakentaa ja niin edelleen.

Vai onko kyse ehkä siitä, että nyt on vappu, työssäoppimisjakso on päättynyt ja ensi viikolla saan mennä kouluun, opettaja lupaa, että minulle etsitään jokin mukava asento, vaikka makuullaan, jotta pääsen osallistumaan opetukseen. (Katso nyt, miten tahto venkslaa: on ollut päiviä, jolloin olen kiroillut koulupäähänpistoani ja raahautunut kuuntelemaan opetusta puolikorvaisena, ja nyt, kun en pysty istumaan, vaikka ajaisin ambulanssilla kouluun, ettei minun tarvitse vain maata sängyssä viikko toisensa jälkeen yrittämässä suhtautua uteliaasti kipuun lantiossani; koulu tuntuu vaihtelulta, levolta kaikesta tästä lojumisesta omissa liemissäni.) Pelkään, että minua alkaa itkettää koulussa, kun ihmiset ovat ystävällisiä, mutta entäs sitten. Saanhan minä itkeä.

Onko kyse siitä, että on vappu, eikä tarvitse enää arvuutella, olenko menemiskunnossa vai en? On jotenkin helpottavaa, että nyt tiedän, millainen olo minulla on vappuna.

Kuten sanottua, kuudennesta kerroksesta on kilometrejä maanpintaan, kaduille, jossa vappuihmiset kulkevat touhukkaina. Katselen hetken ikkunasta ja sitten palaan vuoteeseen takaisin lukemaan kirjaa.