Epäsymmetria

Sovimme tavaranheittotapaamisen tuntia ennen toista tapaamistani - ystävä on läpikulkumatkalla, ja voin syödä keskustassa aamiaisen tapaamisten välillä yksikseni. (Minua totisesti riipaisi jokin merkityskartta, jossa kysyttiin, kenen kanssa ja kuinka pieteetillä syö. Tänään söin aamiaisen yksin kahvilassa ja lounaan yksin junassa istuen! Illallisenkin syön junassa rasiasta. Yleensä olen ihan kiitollinen siitä, että minulla on ruokaa. Ei sekään ole itsestäänselvyys. Mutta kieltämättä merkityskartta sai huokaisemaan ja muistelemaan aikoja, jolloin tein ruokaa kahdelle. Joskus olen jopa elänyt sellaisen puolison kanssa, joka on auttanut pilkkomaan vihanneksia!)

Ystävä tulvii anteeksipyyntöjä kun saavun paikalle nälkäisenä ja vähän väsyneenä. (Olen tehnyt liikaa dynaamista harjoitusta eikä kehoni meinaa enää muistaa, miten nukutaan aamulla pidempään.) Hän on unohtanut tavaran, jonka takia tulin tänne. Ja koska hän on ystäväni - no, puhelimesta on loppunut akku eikä hän ole voinut soittaa. Häntä huolestuttaa. Nauran ja halaan. Tavallaan minusta on enemmän helpottavaa kuin ärsyttävää, että muutkin unohtavat asioita. (Itselleen olisi aika hankalaa sallia unohtelut, jos muutkin eivät niitä tekisi.) Viime talvena oli samantyyppinen tilanne. Menin varta vasten hakemaan erästä esinettä ja tuoja tuli paikalle ilman sitä. Nauroimme yhdessä ja juttelimme siitä, miten välillä unohtaa ihan kaiken.

Toisille on helppoa antaa anteeksi. Tai siis, minun on. Tiedän ihmisiä, jotka pitävät loukkaavana, jos toinen useimmiten myöhästyy, unohtelee asioita tai muuta sellaista. Itse en jotenkin löydä sitä loukkaamista tuollaisesta. Tuntuisi aivan absurdilta heittää joku ihminen menemään elämästään tuollaisen takia tai suuttua siitä.

Mutta annas kun itse unohtaa jonkin asian tai myöhästyy roimasti! Olen tullut tässä paremmaksi. Ennen menin niin lukkoon ja vihasin itseäni niin kovasti, ettei siinä ollut mitään tolkkua. Jotenkin en enää jaksa. Kun meinaa tuomita itsensä, auttaa, että kysyy, miten itse reagoisi, jos ystävälle olisi käynyt niin. No, selvähän se: ei siitä tekisi mitään ihmeempiä tulkintoja. Miksi siis itsensä kohdalla? Ja niin kääntyy ympäri vanha käsky, että rakasta lähimmäistäsi kuten itseäsi - ei niin, vaan juuri toisinpäin: rakasta itseäsi kuten lähimmäistäsi. Outo epäsymmetria. Se tarvitsee tällaisen korjausliikkeen. Ja sitten jos joku toinen räyhää siitä, että itse on myöhästynyt, on lähinnä hämmentynyt, että mitä nyt. Vaikka aika harvoin sellaista tapahtuu. Mikä saa miettimään, mistä on peräisin suomalaisten maine jotenkin täsmällisinä. Mummojen sukupolvi kyllä, meidän sukupolvemme - on ihan tavallista myöhästyä puolikin tuntia sovitusta ajasta.

Muistan vielä, miten pelottavaa oli ennen myöhästyä pari minuuttiakin. Joskus jätin vain menemättä tapaamiseen, jos tajusin matkalla myöhästyväni. Sillä tavalla menetin elämästäni muutaman ihmisen. En vain tullut paikalle emmekä enää nähneet. (Aikana ennen puhelinta ja nettiä se tosiaan oli siinä. Jonkin aikaa ahdisti liikkua keskustassa ja yliopistolla, kun mietti, että jos törmäisikin, mitä sitten. Mutta emme tulleet törmänneeksi.) Silloin ajattelin, että se heidän menettämisensä oli minulle ihan oikein, mitäs myöhästelin. En tiedä, miksi halusin sellaisen maailman. Mutta on selvä, etten halua enää sellaista maailmaa. On aivan riittävän monia ihmissuhteita, jotka loppuvat toisen osapuolen vetäytyessä. En halua olla itse se, joka vetäytyy, jättää vain tulematta ja ottamatta yhteyttä.

(Tunnen vähän syyllisyyttä siitä, etten ole jaksanut kutsua ihmisiä kylään entiseen malliin. Ehkä se näyttäytyy vetäytymisenä? Mutta vielä joku päivä tösmistyn! Nyt koetan olla ensisijaisesti lempeä itseäni kohtaan: ensin on saatava migreeniväijy ohi, saatava levättyä - tosin pelkään, ettei se ole näköpiirissä ennen kesää. On niin monta koulutusta! Ja paljon työtä! Molemmista olen kiitollinen: tämä on uutta, tämä työn paljous. Ja rakastan työtäni eikä mene päivää etten olisi kiitollinen siitä, että voin tehdä jotain näin absurdia.)

Muistan monia tapauksia, joissa joku on kadonnut kuvioista oudolla tavalla. Kummallisin taisi olla tapaus, jossa järjestölehden päätoimittaja tunki kaiken materiaalin jonkun toisen postiluukusta sisään, muistaakseni varustettuna lapulla, ettei jaksa koko juttua. Tyypistä ei koskaan kuultu sen jälkeen. Tai se ystävä, joka saatuaan työn ja rikastuttuaan siivosi tuttavapiiristään sekä minut, työttömyyden aikaisen köyhäilykaverinsa, joka olin yrittänyt kysyä, eivätkö hänen työssäkäyvät ex-ystävänsä tosiaan pystyisi käsittelemään sitä seikkaa, ettei hänellä ollut yhtä paljon rahaa kuin näillä, että oman äitinsä, joka myös pukeutui uffin vaatteisiin ja muuta yhtä epäillyttävää. Toivon, ettei noihin kohtiin ole sisältynyt näillä ihmisillä yhtä vaikeita oloja kuin omiin vetäytymisiini nuorena sisältyi. Vaikka eihän vaikeissa oloissa sinänsä ole mitään pahaa: niitäkin tarvitaan, niistä oppii. Ehkä pyörrän toiveeni ja toivon, että nämä ihmiset ovat onnistuneet tekemään pahoista oloistaan jotain itselleen tärkeää: oivalluksen, oppimiskokemuksen. Ja voihan olla, että heidän katoamisissaan on ollut aivan toinen logiikka kuin omissani, joissa keskeinen ajatus taisi olla, etten ansainnut ystävyyttä.

Tuntuu mukavalta aloittaa aamu halaten ystävää ja kertoen, että ei haittaa, vaikka hän unohti tavaran, jota tulin hakemaan. Toisiamme vartenhan me täällä maailmassa olemme. Aamiaisellakaan ei tule yhtään yksinäinen olo. Jaksan hymyillä vielä junassa matkalla turvallisuuskoulutuksesta kotiin. Osa ihmisistä tuijottaa ärtyneen näköisinä ikkunan läpi harmaaseen eikä halua vastata katsekontaktiin. Se tuntuu aina yhtä kummalliselta ja hivenen surulliselta. Mutta moni hymyilee takaisin, ja hymyt kuplivat rintalastassa, nostavat sitä ja korvantauksia kattoa kohti. 

Markkinoinnista ja kuvaamisesta

Tänään olin osana keskustelua kahden ihastuttavan ja äärisympaattisen olennon kanssa. Tuli puhe markkinoinnista, henkilöbrändäyksestä ja blogeista. Kysyttiin, kirjoitanko blogia, ja vastasin, että kirjoitan. Mutta että tämä ei ole joogaopettajablogi, vaikka minua on likipitäen lapiolla hakattu päähän ja kehoitettu pitämään sellaista.

Muistaakseni kuvasin tätä oksennussangoksi.

On vaikeaa selittää omaa bloggaamista ihmisille, jotka ovat oppineet blogit sillä aikakaudella, kun niihin on jo liittynyt selvemmin markkinoinnin pohjavire. Kai jo aluksikin blogeissa oli välillä googlemainoksia, mutta teksti itsessään taisi kuitenkin pysytellä kaupallisen sisällöntuotannon ulkopuolella. Tai miten sen nyt ottaa: kun bloggasin kuivalehdelle (naurattaa edelleen ystävän luonnehdinta kuivalehden kostukkeesta), olihan se kaupallista sisällöntuotantoa: maksoin vuokrat sillä, että kirjoitin.

On vaikeaa selittää itselleenkään siitä, että oksennussangon täyteen oksentamisesta on joskus saanut rahaa. Kaikkea näemmä tapahtuu. Ehkä ei ole ollenkaan hyvä, että suhtaudun niin pilkallisesti joogapiirien kaikki on mahdollista -sloganeihin. if you can dream it you can do it ja joskus sen tekee vaikkei semmoisesta olisi osannut yhtään uneksua.

Toinen ihastuttavista olennoista oli sitä mieltä, että myös naamastoni oli, öh, henkilöbrändin rakentamista ja palveluideni markkinointia. Olin tästä aika hämmentynyt ja mutisin jotain yhteydenpidosta ihmisiin. Jos ajattelisin sillä tavalla, että kirjoitan palveluideni kohdeyleisölle naamastossa, en varmasti valitsisi aina niitä aiheita - ihan sama kuin täällä. En koe markkinoivani palvelua, koen testaavani, saanko olla olemassa ja ajatella tällä tavalla. Itsehän en lopulta oikein osaa ajatella, että saan olla olemassa, ja ainakin olen kohtuu saletti siitä, etten saisi kokea asioita, kuten koen, mutta olen käytännössä huomannut, ettei kukaan enimmäkseen jaksa ihmeemmin välittää näistä asioista, ja kun kirjoitan ne esiin eikä kukaan tule hakkaamaan minua kirveellä, voin olla tyytyväinen ja kiitollinen ja taas hetken uskoa, että lienen erehtynyt: saan olla, ajatella, toimia näin. Ja kun joku tuohtuu, se tapahtuu joka ikinen kerta jostakin muusta syystä kuin olin osannut pelätä. Niin että tämä on tavallaan hyvin terapeuttista: tiedän, etten kuitenkaan osaa ennakoida, mistä ihmiset suuttuvat, ja että ne asiat, joiden pelkään suututtavan, harvemmin ovat sellaisia. Tietenkään en tiedä, kuinka moni on tallustellut toiseen suuntaan ajatellen, ettei enää ikinä halua nähdä minua - ehkä monikin. Mutta sellaistahan tapahtuu muutenkin. Tämä tällainen sankko-oksentaminen tuntuu itsestäni aika erikoiselta henkilöbrändäysstrategialta. Mutta hitostako minä tajuan näistä jutuista mitään: olen opiskellut filosofiaa, kasvatustieteitä, hierontaa, joogaa ja nyt myös pilatesta, enkä päivääkään markkinointia ja sen sellaista, toisin kuin keskustelukumppanit.

Minua alkoi hieman huvittaa siinä istuessa, koska olin ajatellut aamupäivällä, että joutaessani kirjoitan kahdesta sattumuksesta eiliseltä. Ja kun mietin, miten ne istuivat henkilöbrändäyksen ajatukseen, huvituin.

Sattumukset ovat nämä:

Kävin siis viikonlopun pilateskoulutuksen ensimmäistä viikonloppua. Tietysti kuukautisten kovimmat vuotopäivät osuivat tähän. Ei se mitään: minullahan ei ole mitään kipuja tai sellaisia, ja psyykkisestikin olen vahvimmillani vuodon aikaan. Menin kupittamaan liikuntakeskuksen vessaan vielä ennen aamun ensimmäistä tuntia, jotten sotkisi housuja ja mattoja. Koska olin kiihdyksissä - koulutus on kiihdyttävän hyvä - ja mietin muita asioita, pudotin kupin vahingossa yleisen vessan pönttöön. Istuin hetken ja tuijotin jalkojeni välistä pönttöön: mitä helvettiä nyt teen? Vessa oli sitä mallia, jossa kopissa ei ole edes bideesuihkua. No, koska en saanut aikaiseksi järkevää strategiaa, ongin kupin sieltä pissaisesta ja verisestä vedestä ja pyyhin sen sekä käteni paperilla. Sitten menin yleistilaan ja pesaisin kupin nopeasti lavuaarissa, luikahdin takaisin koppiin ennen kuin kukaan muu tuli ulos kopeista tai sisään ovesta, ja tunkaisin kupin sisääni. Se tuntui vähän ällöttävältä ja riskialttiilta, mutta mitkä olisivat olleet vaihtoehdot? Tunti oli pian alkamassa, muita suojia ei ollut eikä minusta ehkä olisi free bleeding -aktivistiksi heti ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna. Järkeilin: Evoluution saatossa luolamiesoloissa urosten peniksetkään tuskin ovat olleet kovinkaan puhtaita. Emätin on harvoja kohtia, jotka puhdistavat itse itsensä. Silti vähän ällötti. Kun kiiruhdin saliin, huomasin, että tunnin alkuun oli vielä kaksi minuuttia ja meille oli tuotu kärryssä teeastioita ja kuumaa vettä. Kaadoin yhteen mukiin kuumaa vettä ja kirmasin takaisin vessakoppiin, kiskoin kupin sisältäni ja painelin sitä kuumassa vedessä minuutin. Sitten tungin kupin sisääni karmivan kuumana mutta ehkä hivenen desinfioidumpana. Koetin muistella hygieniapassista lukemiani bakteerien kuolema-aikoja. Minuutti tuntui aika lyhykäiseltä ajalta desinfioida mitään, mutta ehkä parempi sekin kuin ei mitään. Sitten pingoin takaisin tunnille, käänsin mieleni pilateksen tekemiseen ja unohdin koko asian. Muistin sen vasta tauolla. Ja illalla. Ja tänään.

Ehkä alan olla kuivilla toksisen shokkioireyhtymän mahdollisuuden suhteen.

Ällötystä ja huolta omasta terveydestä on melko helppoa säädellä kääntämällä huomio johonkin kiinnostavampaan. (Mutta ensi kerralla voisin kyllä ottaa mukaan varmuuden vuoksi toisenkin kuppini, jos liikun kaupungilla. Ehdin viime yön unessa käydä läpi senkin skenaarion, että jouduin sairaalaan antibioottitiputukseen kehtaamatta sanoa, mistä olin hurjan infektioni saanut, koska unessa arvelin saavani sapiskaa siitä, että tein todennäköisyyslaskelmat päässäni kuten tein valveillakin. Jälkiviisaasti: jollain olisi voinut olla tamponeja mukana, jos olisin tajunnut kysyä, mutta ei siinä tilanteessa tullut moinen mieleen - niistä on niin pitkä aika, etten yksinkertaisesti muistanut, että kertakäyttöisiä suojiakin varmasti vielä jotkut käyttävät.)

En oikein tiedä, mitä henkilöbrändillä haluaisin markkinoida kertoessani tämän.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, oli se, miten illalla minua jo nauratti kuppiasia ja olin koulutusviikonlopun hyvin menemisestä (ei yhtään itkemistä, vaikka sanoinkin ääneen, että opiskelin ensin hierojaksi koska ajattelin olevani niin huono liikkuja, ja sitten joogaohjaajaksi, koska ajattelin edelleen olevani liian huono liikkuja pilatesohjaajaksi mutta että nyt olen tullut siihen tulokseen ettei siinä ole kyse siitä, saanko tehdä jotain, vaan siitä, haluanko tehdä jotain) niin hervoton, että tunkaisin viimeisetkin isot lusikat tiskikoneeseen ja tiskikoneen päälle juuri ennen vieraiden tuloa - ja ne olivat tosiaan viimeiset isot lusikat ja olin tehnyt tarjoamiseksi keiton. Tuijotin tiskikonetta kuin riitaa haastaen tajuttuani asianlaidan. Sitten huokasin: okei, syödään ehkä pikkulusikoilla tai jotain. Onneksi vieraat ovat vanhoja ystäviäni ja sikäli samaa heimoa kuin itsekin olen: heidänkään lähtönsä ei ollut mennyt ihan putkeen ja he tulivat puolisen tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa, kun tuli keiton aika, kone naksahti sopivasti pysähdyksiin ja saimme kuin saimmekin isot lusikat. Kun vieraat pahoittelivat myöhäisyyttään, kiittelin heitä siitä ja kerroin lusikoista. Kaikki menee hyvin, sanoin.

En ole varma, rakentaisiko tällainenkaan tarina aivan sellaista henkilöbrändiä kuin arvelen myyväksi.

Jotenkin itsestäni tuntuu, että pyrin kuvaamaan elämää sellaisena kuin se näyttäytyy. Ja jotenkin kuvittelen, että markkinoinnissa tämä ei ole keskeistä.

Siinä saatan toki olla väärässä.

Ensimmäinen koulutusviikonloppu pitkästä pilateskoulutuksesta on joka tapauksessa nyt takana ja tunsin olevani aivan oikeassa paikassa. Vaikka onkin ihan selvää, ettei minusta tule piiskanheiluttajaa eikä tsempparia vaan matkaopas mahdottomuuteen, jäykkyteen, tärinään ja niistä huolimatta voimaantumiseen. Ja että pilateksessa kuten muuallakin minulle varmasti riittänee alkeistaso: työtä piisaa siinäkin. 

Kinostunut jännitys

Jännitys kinostuu kehoon. Huomenna alkaa iso koulutus, jota olen odottanut pitkään. Keho vastaa tulevaan ponnistukseen vetäytymällä, luimistamalla korviaan.

Jossain vaiheessa jännitys purkautuu.

Eläminen muistuttaa tanssia. Ei sillä tavalla, että se sujuisi tuosta noin vain ja laukkaisi kulmasta toiseen vaivattoman ja suorastaan painovoimaa uhmaavan oloisesti, viuhtoen ja kopisten, vaan sillä tavalla, että keho vuoroin kyyristyy ja oikenee, jännittyy ja singahtaa matkaan, vetäytyy ja lähestyy. Pidempiä pysähdyksiä ei tule. Ulkopuolelta se voi näyttää kuolemaa uhmaavalta laukalta, joka vääjäämättä etenee kulmasta toiseen mutta sisältä käsin tuntee vaijerien kiristymisen, nivelkivun, uupumuksen, tärinän ja välillä tulvivan vapautuksen.

Tapaan tärkeän ihmisen ja kaikki menee pieleen, jos pieleen meneminen tarkoittaa sitä, että molemmat poistumme tilanteesta levottomampina ja ärtyisämpinä. Ja kuitenkin: eikö juuri näissä kohdissa tai oikeastaan niiden vanassa tapahdu oppimista? Tilanteessa tapahtuu jotain niin arkkityyppistä, että väsähdän täysin. Toinen huomauttaa ikävästi enkä äkkiä jaksakaan yrittää auttaa häntä - kysyä, pettyikö hän, esimerkiksi. Koen pientä surisevaa syyllisyyttä siitä, etten ala kätilöidä yhteisymmärrystä, mutta väsymys on suurempi, se huuhtoo kaiken syyllisyyden ylitse enkä vain jaksa tarttua asiaan. Niinpä vetäydyn, peräännyn, tajuan liian myöhään, että ehkä olisi ollut parempi sanoa, että ei, en jaksa tänään nähdä sinua. Jonkun muun olisin jaksanut nähdä, sinua en. Mutta ei sekään paikkaansa: jaksan hyvin nähdä, jaksan hyvin jutella, ja ainoa, mitä en jaksa, on ottaa vastaan protestia ja purkaa sen pommia hellävaroen. En juuri tässä hetkessä.

Juuri se tekee minusta inhimillisen: kun joku toinen ei jaksa alkaa purkaa minun pommejani, ei minulla ole ainakaan mitään perustetta väittää, että minä en kyllä ikinä toimi noin jurposti ja että pitäisi ja että onpa kammottavaa. Tiedän ainakin, miten hidasta oppiminen on. Ja miten takapakkia tapahtuu tuon tuosta.

Tässä tunnistan kasvaneeni: Tunnistan, miten ennen reagoin tällaisiin kohtiin ja että tapa on muuttunut. Ennen jotenkin toitotin ja vaadin oikeutta ja puhkuin itseni suureksi. En osaa sanoa, seurasiko siitä paljonkaan hyvää. Sen osaan sanoa, että siitä seurasi paljon pahaa mieltä ja paljon hidastetta omaan prosessiini - puhkuin nimittäin itseni suureksi eniten itseäni varten, ollakseni varma ja selvä. Tuntuu instant-hyvältä olla varma ja selvä ja silloin voi kuvitella tajunneensa jotain oleellista itsestään. Ehkä jollakin tuo münchhausenmainen temppu jopa onnistuu, mutta minulla se ei toiminut. Sain lähinnä taistelukalakrapulan ja tajusin, että tämä ei ainakaan ole tie, jota haluan kulkea. On löydyttävä jotain muuta.

On hankalaa olla prosessissa. Mietin vuorenkokoisia asioita. Uskon vakaasti, että Laotse on oikeassa kirjoittaessaan viisaalle kaikkien asioiden olevan vaikeita ja vaativia ja asioiden sen vuoksi kuitenkin soljuvan eteenpäin. Iso alkaa pienestä - siksi pienen pommin voisi yrittää purkaa ensiksi. Jos jaksaisi!

Kehoparka. Tämäkin vielä kinostetaan siihen.

Seuraavat kolme päivää vietän prosessin keskellä tiiviillä kurssilla koettaen omaksua jotain hyvin teknistä ja tarkkaa. Pelkään, että alan itkeä kesken kaiken samalla tavalla kuin viimeisellä tosi tosi tärkeällä kurssilla - että taas vaan itken enkä osaa hetkeen lopettaa. Se on kummallinen pelko - itkuhan purkaa jännitystä tosi hyvin. Mieluummin itkisin yksin kotona kurssipäivän jälkeen mutta aina ei saa valita. Ja itkupelkokin on parempi kuin halu pysytellä kantimissa, jossa minua ei voisi mikään järkyttää.  (Hassua, miten vastakkaiset tavoitteet ovat kuin sillä nuorella olennolla, jonka myös ajattelen otokseksi itsestäni.) On ikävää, jos toiset joutuvat kannattelemaan tunnetartunnan hankalia kärhiä kehoissaan. Jälkiä asioista, jotka eivät oikeastaan liity heihin mitenkään.

Tuntuu kummalliselta, että huomenna astun uudelle alueelle, uuteen koulutukseen. Se on globaalisti ottaen hyvin kummallista, kun ajattelee, miten huonot koulutusmahdollisuudet tytöillä monissa maissa on ja miten heitä ajatellaan lapsentekokoneina. 

Missä haluankin olla

Mitähän oikein ajattelin ryhtyessäni opiskelemaan joogaohjaajaksi? Takana oli ainakin melkein koko elämä ryhmäliikuntatunteja, joilla toisaalta koin pyhyyttä, toisaalta aina välillä voimakasta huolta ja syyllisyyttä ja välillä häpeääkin kehostani, joka kieltäytyy olemasta taipuisa, pehmeä ja norja. Ehkä ajattelin kaiken sen jotenkin yksinkertaistuvan, kunhan saisin lisää taitoa, informaatiota ja niin edelleen. Ehkä olisin voinut ennakoida - muistella ja tutkia sitä, sainko esimerkiksi filosofian tutkinnosta jonkin varmuuden ajattelutaidoistani: juuri päinvastoin!

Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.

Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?

Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.

Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.

Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.

Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)

Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.

Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään. 

Mahdoton kalenteri

Juttelemme puhelimessa äidin kanssa sen jälkeen kun Kalifornian-nainen lähtee kotiinsa ja ehdin hetken hiljentyä ja palautua omaan tilaani ja keskiööni. Isä täyttää tänä vuonna kahdeksankymmentä ja haluaisi pitää isot juhlat - lähinnä äidin sukulaisille ja meille ydinperheelle. Koska emme ole mikään suuren lapsiluvun suku, missään ikäpolvessa, ja arvostamme enemmän rauhaa kuin hälinää, iso juhla tarkoittaa ehkä maksimissaan kymmentä ihmistä. Äiti tarjoaa paria viikonloppua - toisena kouluttaudun Helsingissä, toisena Amsterdamissa. Jaa, sanoo äiti, sitten varmasti on parasta, että pidämme juhlat ihan sinusta piittamatta, juuri silloin kun muille sopii. Ja me voimme mennä kolmistaan vaikka syömään isän ja äidin kanssa.

Tunnen itseni vähän huonoksi lapseksi, vaikka varmasti olen tosiaan vanhempieni lapsi. Kun olin lapsi, eikö isä ollut aina töissä ja eikö äiti viettänyt monet monituiset viikonloput erilaisissa koulutuksissa? Kyllä vain! Ja minä vannoin, ettei minusta tulisi ainakaan sellaista. Minä olisin aina läsnä rakkailleni! (Ja monta vuotta olinkin, ja tunsin syyllisyyttä liki aina, jos tein jotain minä-, en me-asioita. Onneksi oli sentään joitain minä-asioita, sillä siinä vaiheessa kun suhteet kaatuilevat, minä-ihmiset jäävät ja me-ihmiset usein eivät.)

Kuinka ollakaan, kalenteriin on joku buukannut keväälle seitsemäksi viikonlopuksi pitkät koulutuspäivät. Sitten on vielä lyhempiä pikkukoulutuksia siellä täällä arkena. On niin paljon opittavaa ja haluan antaa joogatuntilaisilleni hyviä vinkkejä ja eväitä - laittaa hyvän kiertämään.

Samalla tietysti ajattelen, että haluan antaa myös vanhemmilleni aikaa - he ovat vanhenemassa mutta jaksavat vielä tehdä yhtä sun toista. Ehdotan taas, että mitäpä jos lähtisimme yhteiselle matkalle kaikki. Meillä olisi samat preferenssitkin: ei alkoholia, kasvisruokaa, kävelemistä ja luonnon ihailemista, ehkä vähän joogaakin. Olemme viimeksi matkustaneet yhdessä muistaakseni vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyksi, joten kokemuksen voisi päivittää. Mutta jotenkin tuntuu kuin tätä olisi vaikeaa saada aikaiseksi - syksyllä tätä yritettiin vanhempien viisikymmenvuotishääpäivänä, mutta koska valmistelu alkoi myöhään, kesän lopussa, kalenterini oli armottoman täynnä. Ehdotin silloin, että buukataan kevääksi jotain. Ei buukattu. Nyt koetan ehdottaa, josko buukkaisimme syksyksi jotain. Etenkin loppusyksy ammottaa vielä tyhjänä. Mutta tuntuu, ettei vanhempien aikahorisontti veny sinne saakka.

Minun on keksittävä joku keino kommunikoida heille, että asiasta on päätettävä riittävän ajoissa ja että matka olisi minusta oikeasti tosi kiva tapa viettää aikaa yhdessä.

Muutenkin olen todennut kalenterini mahdottomaksi, vaikka se onkin rutosti parempi kuin syksypuolella. Jotenkin kalenteri näyttää aina kovin viattomalta ja tyhjältä, mutta annas kun sinne merkkaa matka-ajat tuntien lisäksi, päivät alkavat äkisti näyttää täyteen ahdetuilta ja haastavilta, vaikka matkalla yleensä istunkin junassa tai metrossa ja luen hyvää kirjaa. Ja sitten kun sinne pudottelee vielä kaupassakäynnit, omat liikunnat ja harvat ystävien näkemiset - ja yöunen - onko siellä enää yhtään ylimääräistä hetkeä?

En tiedä, hämmentäisikö tämä minua näin paljon, ellen olisi suurta osaa elämästäni elänyt aivan toisin: ilman merkintöjä tai hyvin vähin merkinnöin, venyvässä ajassa, jossa tärkeintä on ollut oivaltaa jokin idea ja oppia soveltamaan sitä.

En ole ikinä asunut näin kalliissa asunnossa. Vanhempani huomauttelevat minulle toistuvasti siitä, miten kannattamatonta tällainen asuminen on. Mutta viihdyn täällä paremmin kuin olen muualla viihtynyt; ehkä tämä on kaiken sen arvoista - matkaamisen, muutaman lisätunnin viikossa, pienen rahastressin? Aika näyttää.

Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet vyöryvät ohi. Vuosikymmenetkin - vuodesta 1991 on sentään jo 29 vuotta. Ystävä on katsonut suosituksestani japanilaisen elokuvan ja sanoo sen olleen kuolettavan tylsä. Minusta siinä oli koko elämä, kaikki kalenterin tyhjät kohdat. Tunnen ohimenevää surua siitä, miten vaikeaa meidän on ymmärtää toisiamme.

Tai sitä, miten kalenteri aina täyttyy päivien deadlinen lähestyessä.

Asiat, joista haluan kirjoittaa

Huomaan, että sykkyrä lähtee taas purkautumaan. Unet ovat palanneet. Milloin olen viimeksi nähnyt unia? Siitä täytyy olla kauan. Nyt unia tulee joka yö tai ainakin muistan ne aamulla herätessäni. Unissa kohtaan itselleni tärkeitä ihmisiä ajalta kauan sitten, eläimiä, merenrannan.

On niin monia asioita, joista haluan kirjoittaa.

Siitä, miten on mahdollista muuttua hevoseksi silloin kun ihmishahmo ei palvele. Muut eivät näe sitä, mutta onko sen niin väliä? Ja siitä, miten outoa on tajuta, että kaikki muut lapsuudenystäväni pitivät hevoset elämän myrskyissä ja yksin minä lähdin toiseen suuntaan vaikken oikeastaan ikinä halunnut - en vain kuvitellut, että minulla olisi ollut sitä vaihtoehtoa, ja sitä paitsi osasin itse olla oma hevoseni tarpeen tullen. Ja totisesti olinkin, vuosien ajan, ensisijaisesti hevonen. Lapsuudenystävästä, joka ei näytä ikäiseltään - hänessä ei tunnu olevan yhtään rasvaa tai silmäpusseja ja hän tekee sen eteen niin valtavasti töitä osin työkseenkin ja vaikuttaa hyvin onnelliselta; olemme vanhentumassa hyvin eri tavoin ja huomaan edelleen rakastavani häntä sillä tavalla kuin perhettään rakastaa. Pyhistä, josta tajusin unessa unohtaneeni kirjoittaa: sanattomasta improvisaatiosta ja halibileistä. Siitä, millainen on oma fantasiani (sen lisäksi että saisin istua tuolissa omenapuun alla kesällä kaikessa rauhassa, että olisi jokin oma paikka ja omenapuu - mieleni on edelleen takertunut valheelliseen omistamisparadigmaan): se muistuttaa epäilyttävästi kadulla kampanjoivien uskisten hempeästi väritettyä lehtistä, jossa leijona ja lammas lojuvat ihmisten kanssa eikä kenenkään ole paha olla, tai valtavaa suklaasoijasammiota, jossa voisi olla kontaktissa toisten kehoihin ja syödä suklaavanukasta sanattoman nautinnon vallassa.

Siitä, miten eilen rippikoulusta kirjoitettuani näin unta rippipapista ja tajusin, että olen ikävöinyt montaa ihmistä sitä jollain tavalla itse tiedostamatta, kuvitellen, että elämän kuuluu tuntua näin kivulloiselta. Muistin äkkiä blogiystävän, joka oli pitänyt yhteyttä tähän samaiseen pappiin vuosien ajan, ja hämmennykseni: onko tuollainen mahdollista.

Ehkä voisin kirjoittaa siitäkin, miten paljon muistutan vanhempiani nykyään.
Isovanhempiani.

Voisin kirjoittaa kuolleista sukulaisista, miten näen heidät nyt.

Ja siitä naisesta, joka tuntuu enimmäkseen vastaavan kysymykseen mitä kuuluu, että kiitos, olen aivan sekaisin edelleen, ja hymyilee aurinkoisesti päälle - ja miten minusta tuntuu siltä, että me ymmärrämme toisiamme siinä hetkessä.

Milloin ehdin tehdä kaiken tämän? On vaikeaa riistäytyä irti kirjoittamisesta nyt kun on aloittanut. Muistan taas äkisti, miten hyvä olo tulee, kun kirjoittaa. 

Yhteisön merkityksestä

Tuo Brown on totisesti aarreaitta. Tai siis: paljon tuttua - joskin myös paljon vierasta, mutta paketoituna niin suureen hyväksyntään ja armoon, että sitä pystyy tarkastelemaan hätääntymättä. Sellainen on harvinainen olosuhde!

Nyt ymmärrän, miksi ihmiset haluavat mennä katsomaan häntä livenä. Minulle kyllä varmaan riittävät kirjat - oletan, että liveihminen on joka tapauksessa eri kuin ajatuksensa samalla tavalla kuin vastaanotetut meemit ovat eri asia kuin se, mitä kirjoittaja tarkoitti. Ainakin kohdallani on näin. Silloin kun muutama ihminen pyysi tavata minut, vuosia sitten, kirjoitusteni takia, olin jotenkin hyvin hämmentynyt: eivätkö he tajunneet, ettei minussa ole mitään - erityistä, aitoa, tietoa, viisautta, rakkautta, mitään ihmeellistä? Ei kyllä ajatuksissanikaan ole - sikäli kun ne edes ovat ajatuksiani. Kunhan yhdistelen eri tahoilta poimittuja ideoita vähän kuten Hume ehdotti mielen tekevän. Joskus tuloksena voi olla TV-silppuri, joskus ihonkuorimaveitsi, joskus jotakin liki toimivaa, hetken ikiliikkujalta vaikuttava ajatussikermä, joka kuitenkin jo pian väsähtää.

Minusta jokainen tapaamani ihminen oli tietysti paljon viisaamman ja kokonaisemman oloinen kuin itse olin: näin heidät yhtenä kappaleena. Ehkä se jo synnyttää illuusion, että toiset ovat kokonaisia. Omaa takaraivoaan ja leukaansa ei voi nähdä. Kaulaansa. Peiliä ei lasketa, kuvia ja videoita ei lasketa. Niistä katselee vastaan vain sen kokoinen kauhu, ettei sille ole sanoja. Riippumatta siitä, mitä tekee, joten on turha tehdä muuta kuin todeta kauhunsa ja antaa sen jauhaa omaa rataansa.

Takaisin Browniin - hän toteaa ohimennen, että on huomannut monen haastateltavansa uudistaneen aiemman institutionaalisemman uskonsa myöhemmin henkisyydellä (johon voi siis liittyä myös institutionaalinen tausta). Ja äkkiä tajuan jotain olennaista, jotain, mitä olen kovasti kysellyt itseltäni: miksi ihmeessä hakeudun joogapiireihin, jotka tarjoamansa hyväksynnän ja hyvän olon lisäksi aiheuttavat välillä myös suunnatonta epämukavuutta, kysymyksiä ja tieteellisemmästä taustasta tulevalle jotenkin ehkä vähän nolonkin ryhmäidentifikaation. En edes sivua kulttimaisempia piirteitä - en ole ikinä uskaltautunut jotenkin antautuneemmalle, totisemmalle, tosissaan olevammalle salille; en ole myöskään koskaan käynyt pujassa tai kirtanissa, jotka olen mieltänyt jotenkin pelottaviksi - vaikka kuinka pidänkin rituaaleista ja etenkin yhdessä laulamisesta. Varmaankin tuo haluttomuus samota syvemmälle joogan metsiin on nimenomaan pelkoa siitä, että jos minut haluttaisiin ahmaista luineni päivineni, se kävisi todennäköisesti ennen kuin huomaankaan - siitä huolimatta, että päivätietoisuuden tasolla pidän itseäni aika manipulaatiovastaisena. Miksi näin? Koska tiedän, että kun minulle puhutaan tyyliin: "Nyt sinusta tuntuu tältä ja tältä", vastareaktio nostaa heti keskisormensa, ping: eipäs muuten tunnu, älä sinä tule kertomaan mulle, miltä musta muka tuntuu! Ja kun vastareaktio nousee, en ole samalla tavalla johdateltavissa vaan pysyn pitkään epäluuloisena ja joudun tekemään paljon töitä sen kanssa, että ei tuo ihminen halua minulle pahaa, hän haluaa auttaa minua rentoutumaan ja luottamaan, mutta hän ei vain oikeasti tiedä, miten se tehdään. Luultavasti minut kyllä jätettäisiin rauhaan kultissakin: ehkä suljettaisiin ulos, mutta tuskin hyväksikäytettäisiin. Naisilla ympärilläni on usein hyväksikäyttöhistoria, minulla ei. Tämä on yksi syistä, joiden takia ehkä epäilen, olenko tosiaan nainen lainkaan. Voi olla, että tämä on jäänne siitä, miten tulin initioiduksi seksuaalisuuteen: löysin seksuaalirikoksen uhrin ja jotenkin rakensin sellaiset vallitukset, jotka tuntuvat toitottavan täältä kuuntakaiseen, etten ole lähestyttävissä. (Usein ne tuntuvat toitottavan tätä sanomaa myös niille, joiden jokin puoli minussa olisi toivonut uskaltavan lähestyä.)

Asiahan on niin, että lapsena uskoin Jumalaan. Hyvin erikoisella tavalla, mikä ei ole mikään ihme vanhempieni uskomukset huomioon ottaen, mutta kuitenkin: vankkumatta, omistautuneesti. Usko oli tärkeimpiä asioita elämässäni. Ehkä vain syöminen ajoi sen edelle. (Olen aina ollut perso mauille ja ruoan tunnulle suussa.)

Sitten kävin kärsimättömäksi ja kun Jumala ei ottanut antamaani taivaallisen merkin deadlineani tosissaan, hylkäsin koko uskon. (Minusta tämä on jotenkin aivan mahtavan hullunkurista: on minulla ollut otsaa, asettaa nyt deadline Jumalalle!)

Silti pyhyyden tuntu ei koskaan jättänyt minua. Se odottaa monissa paikoissa ja tilanteissa, etenkin niissä, jossa ei ole toisia ihmisiä läsnä. Mutta joskus kohtaa myös yhteisön, joka jollakin tavalla virittää pyhyyden. Näin kävi esimerkiksi jouduttuani äidin patistamana rippikouluun: isomummo oli syvän uskonnollinen eikä häntä saanut loukata. Purnasin vastaan, koska arvelin, että minulle vittuiltaisiin koko leiri putkeen, mutta mikään ei auttanut, ja niin sitten oli pakko mennä. Rippileiri oli itsessään pelottava, koska sinne oli tullut monia jo ennestään uskovaisia nuoria, jotka olivat jotenkin pelottavan hyviä, ja sen lisäksi moni kääntyi leirin aikana. Pelkäsin jotenkin kananlihalla, käykö minullekin noin. Ja olin jotenkin surullinen ja vähän ulkopuolinen mutta ennen kaikkea helpottunut, kun ei käynyt. Koska siellä minua ei kiusattu - se taisi olla ensimmäinen paikka ikinä, jossa olin ikäisteni kanssa joukolla eikä kukaan puhunut pahaa selän takana, sorautellut ärriä alkaessani puhua, tehnyt ivanaamoja, nimitellyt vammaiseksi tai sulkenut ulos - halusin lisää, vaikken uskonutkaan Jumalaan. Siellä saatoin olla kuten kotona - iloinen, nokkela, kujeellinen, huoleton. Aivan sellaista olemisen tuntua en muista ikinä muista elämänpiireistä kuin kotoa, uskonnollisesta yhteisöstä, parisuhteista, ryhmäliikunnasta ja joogapiireistä.

Tuntui vaikealta selittää ystäville - onhan minulla kaiken aikaa ollut muutama hyvä ystävä, muutama uskottu, johon voi luottaa - miksi halusin mennä johonkin uskonnolliseen viikonloppujuttuun, kun en kerran uskonut tippaakaan Jumalaan. On vaikeaa kuvata (ja etenkin silloin, kun vielä häpesin sitä, etten kelvannut moneen joukkoon), miltä tuntuu, kun äkkiä saakin olla se, joka on - useryammankin kuin yhden tai kahden ihmisen joukossa. Luulen, että jos olisin kertonut, millaiseen kohteluun olen tottunut muualla, he olisivat ehkä ymmärtäneet. Mutta vain ehkä: ehkä kokemukseni olisivat olleet liian erilaisia. Voi olla, että he eivät olisi ymmärtäneet. Ja koin liian suureksi riskiksi, että he äkisti ymmärtäisivät, että ihminen, jonka kanssa he viettävät aikaansa, on muiden mielestä niin omituinen, tyhmä ja jollakin tavalla vammainen. Ystävät suhtautuivat epäillen ja heistä uskisjuttu oli, kuinkas muutenkaan, vammaista. (Ei ihme, että ableismin tutkimus totisesti räjäytti pääni kasvatustieteen opinnoissa ja vaikuttaa edelleen paljolti tyyliini opettaa.) Lopulta lakkasin käymästä uskisjutuissa. Jäin kaipaamaan gospelien laulamista ja ystävällistä nuorisopappia, joka koetti kannustaa minua papin uralle ja jolle en kehdannut sanoa, etten usko Jumalaan enää yhtään.

Löysin uuden ihmisten pyhän yhteisöni ryhmäliikunnasta. Siinä, että moni ihminen liikkuu keskittyneesti samaa kuviota jaetussa tilassa, on jotain hyvin rauhoittavaa ja rituaalimaista. Kaikki me erilaisine kehoinemme jakamassa tilan ja tanssin - onko mitään kauniimpaa? Ja tietysti rakastuin samoin tein kappaleisiin, joita tunneilla soitettiin, ja halusin soittaa niitä kotonakin ja ylistää niitä tuttaville: koko lähipiiri isää lukuun ottamatta taisi vihata vanhan jazzin hehkutuksiani - ja isän kanssa oli ihan vain sattumaa, että hänkin piti saman aikakauden kappaleista. Kenkien kantojen ja kärkien koputtelusta tuli turvapaikka, johon vetäydyin pelottavissa tilanteissa, kuten bileissä, joissa olin juonut ja muutkin olivat juoneet. (Minun pitää kirjoittaa alkoholistakin. On niin paljon asioita, jotka voisi olla hyvä sanallistaa. Olen kirjoittanut liian harvoin viime vuosina.) Koska koetin kasvattaa hiuksia, oli hyvä, että sain vaihtoehtoisen turvatoiminnon hiusten suussa imeksimiselle. Hiukset eivät arvosta jatkuvaa sylkikylpyä. Tanssitunnit ja myöhemmin pilates ja feldenkrais olivat muutenkin mukavia: näin naisia mutta he eivät suhtautuneet minuun muuten kuin neutraalin ystävällisesti, tervehtivät ja hymyilivät. Se riitti, se loi turvaa. Sain olla tanssimassa heidän kanssaan. Koulusta en muista tällaista tilannetta, eikä ennen koulua minulla ollut oman ikäisteni yhteisöä. Ihan varmasti tämä oli pyhän yhteisö! Voimaannuin siellä niin kovasti, että aloin hymyillä yhä kirkkaammin ja kirkkaammin kaduilla vastaantulijoille: kaikki on hyvin, maailmassa niin paljon iloa ja pyhyyttä ja yhteyttä, ota tätä aurinko ja helli sitä itsessäsi ja pistä kiertämään! Miten ilahduinkaan - ja ilahdun edelleen, koska hymyilen edelleen - kun joku poimi hymyn ja palautti sen ujosti tai kujeellisesti takaisin!

Parisuhteet ovat tietenkin olleet pyhiä - eivät kai ne muuta voi ollakaan, pituudestaan ja loppumetrien karmivuudestaan riippumatta. On ihmeellistä ja iso etuoikeus saada elää niin lähellä jotakuta toista, saada ymmärrystä ja lohtua ja kosketusta. Mutta tätä ei ehkä tarvitse samalla tavalla avata - luultavasti jokainen parisuhteessa elänyt ymmärtää, mitä tarkoitan.

Ja sitten jooga. Muistan monesti miettineeni, miten opettajani jaksavat olla niin valoisia ja toiveikkaita. Nykyään ymmärrän sen paremmin: koska heillä - meillä - on yhteisö. Ja aika nopeasti tajusin, että aika monella joogayhteisössä on jonkinlainen kokemus yhteisön voimasta ja pyhyydestä. Ja yllättävän monella henkilöllä, joka siinä yhteisössä on jotenkin koskettanut minua rehellisyydellään ja välittömyydellään, on uskonnollinen tausta ripari-isosuuksineen ja seurakunnan kerhoineen. (Jossain vaiheessa nämä vain pulpahtavat puheessa esiin.) Myöhemmin heidän uskonsa on mennyt kriisiin ja he ovat etsineet maailmassa merkitystä, ja sitten yllättäen törmänneet joogaan. Siellä on yllättävän paljon meitä, joilla on useampikin tutkinto - koska eivät tutkinnot anna merkitystä tai yhteisöä. Tiedeyhteisö on ihan loistava monella tavalla ja kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka kuuluvat siihen aktiivisesti. Mutta minulle se ei tarjonnut riittävästi henkilökohtaista tukea, ei sellaista armoa ja lämpöä, jota selvästi etsin. Saman voisin sanoa ympäristöliikkeestä. Kuten kirjoitin, myös joogayhteisössä - sellaisena kuin sen tunnen, ehkä olisi parempi puhua yhteisöistä monikossa - on  runsaasti ristiriitoja, erimielisyyksiä, erilaisia preferenssijärjestyksiä ja arvoja, onhan se ihmisten yhteisö. Mutta sitä kaikkea taustoittaa kuitenkin jostain syystä niin syleilevä lämpö, että siellä tuntuu jotenkin turvallisemmalta luovia huolimatta kaikista uutisista siitä, mitä kulissien takana on tapahtunut suuressa maailmassa. Tiedän, että kun mokaan, saan anteeksi. (Kun, ei jos. On aivan varmaa, että epäonnistun kommunikaatiossa kerran toisensa jälkeen - toivottavasti vähitellen sentään edes vähän eri tavalla.) Saa sanoa ääneen, ettei tiedä.

Jännää, en ollut aiemmin tajunnut tätä. Tiesin kyllä, että monella oli jonkinlaista uskonnollista taustaa, mutta en tiennyt, että se ikään kuin muuttaa muotoaan. Ei ole kauhean ihmeellistä, että jos kokee jonkin asian tukeneen itseään, sitä hakee elämäänsä myöhemminkin. Brown kirjoittaa hengellisyydestä sekä häpeästä ja sen sietokyvystä näin:

... toisille naisille hengellisyys/ usko/ uskonto on häpeän lähde, kun taas toisille se on sietokyvyn lähde. ... havaitsin merkittäviä malleja ja teemoja siinä, kuinka naiset kokivat uskon ja hengellisyyden. Esimerkiksi naiset, jotka kuvailivat häpeäänsä, käyttivät enemmän sanoja kirkko ja uskonto. Toisaalta naiset, jotka kuvailivat sietokykyä, käyttivät enemmän termejä usko, hengellisyys ja vakaumukset. ... Suhde, joka naisilla on Jumalaan, korkeimpaan voimaan tai hengelliseen maailmaan, on usein se, joka toimii sietokyvyn lähteenä. Sietokyvyn ydin hengellisessä mielessä muodostuu ihmissuhteista, hengellisestä ilmapiiristä ja uskosta. Monille naisille hengellinen yhteys on olennainen häpeänsietokyvyssä. Itse asiassa yli puolet naisista, jtoka olivat kokeneet lapsena syvää häpeää uskontoon liittyen, kehittivät häpeänsietokykyä kulkemalla uusia hengellisiä polkuja. ... Toinen esiin noussut malli liittyy uskomukseen, että uskossa on kyse parhaiden puoliemme kehittämisestä ja että häpeä loitontaa meitä tästä pyrkimyksestä. 

En tiedä, miten paljon muut kokevat, että heillä on yhteisö. En itse usko edelleenkään mihinkään yliluonnolliseen, mutta uskon hyvään pyrkimiseen, hitaaseen itsen hereille ravisteluun ja ennen kaikkea yhteisöön.

Nyt on lopetettava: loppupäivä työtä.

Täällä on edelleen hävityksen kauhistus flunssan jäljiltä, likaiset astiat haisevat ja niin edelleen. Mutta kun on mietittävä, on mietittävä. Konkretia kyllä odottaa, siitä olen kohtuullisen varma. Kun palaan, astiat ovat juuri siinä, mihin ne jätin.