Vasen jalkaterä

Sattuneesta syystä vasen jalkaterä on ottanut ohjat elämässäni. Sitä ei saisi edes koskettaa. Etenkin jalkapohjan koskettaminen synnyttää halun kirkua. Tai siis, synnyttäisi kiruntaa, ellen aktiivisesti haluaisi olla huutamatta tuon tuosta. Etenen hiljaisesti ja painoa vasemmalle jalalle laskematta. Se sattuu silti, mutta ei ylivoimaisesti.

Pahinta on kertoa tapahtuneesta toisille ihmisille. Pelottavaa ei ole itse kipu, se on kipua, ei sen kummempaa, ja vielä toistaiseksi en ole suuttunut sille, eikä se, että matka Italiaan alkaa näyttää yhä enemmän perusteettomalta kuvitelmalta - senkin suhteen olen kumman rauhallinen. Olen koko ajan vähän jännitellyt, mitä jos jalat eivät kestäkään Positanoa enää. No, nyt ei tarvitse jännittää sitä. Ne eivät kestäneet edes sinne saakka. Pienet vihlaisut, jotka olen ajatellut kulumista tuleviksi - minulle sanottiin, että totta kai kulumat sattuvat, joten olen ajatellut kulumat kulumat kulumat sen sijaan että olisin kysellyt enempien syiden perään; virhe - johtuivatkin siis jostain muusta, hitaasti etenevästä väsymyksestä. Luen kirjaa pehmytkudosten kivusta ja vammoista ja tiedän, mihin kategoriaan vasen jalkateräni kuuluu sijoittaa. Silloin kun oikea petti, lääkäri ihmetteli ääneen, miksei vasen.

No, nyt se sitten petti jollakin tavalla. Kivuttoman viikon jälkeen. En voi sanoa olevani erityisen yllättynyt. Tyrmistyskään ei kestänyt kauan. Tavallaan olen miltei helpottunut - nyt jalat tutkitaan kunnolla. Ehkä ymmärrän jo pian lisää kivuista, joiden kanssa olen vain koettanut elää. Ehkä niille voidaan jopa tehdä jotain. Tuskin tämä räjähtävä kipu on kulumaperäistä. Eivät kulumat oirehdi näin. Rasitusvamma oirehtii.

Kertominen tuntuu pahimmalta. Se, että tuottaa sellaisen pettymyksen vanhemmille ja matkaseuralle. Kun soitan äidille, en osaa olla itkemättä ja purematta huulta ja on vaikeaa saada mitään sanoja luuriin, mutta on pakko: on pummattava kyyti lääkäriasemalle. En tiedä, miten selviän sinne isän autolla, mutta vielä vähemmän tiedän, miten selviäisin raitiovaunulla. Itkuni itkettyäni rauhoitun kummasti. Aiemmin aamulla olen kirjoittanut lyhyen viestin matkaseuraan kuuluville ystäville (meitä oli lähdössä yhteensä seitsemän) ja koiran ja kissojen hoitajille. Ehkä jalka vielä parantuukin matkalle lähtöä ennen, joku ehdottaa. Niin no, eihän sitä ikinä tiedä. Mutta kun on lepuuttanut jalkaa kaksi vuorokautta ja enimmäkseen jalka koholla ja rouskuttanut kipulääkettä ja pistänyt kipukohtaan kylmää kahden tunnin välein, ja jalka silti huutaa kaikesta tästä huolimatta koko ajan viestiään tietoisuuteen, alan suhtautua epäillen siihen, olenko viikon päästä lähdössä yhtään mihinkään. Sitä kaikki sanovat ensin (paitsi äiti ja lääketieteestä väitellyt ystävä - hekin ymmärtävät, mitä tietty oireisto kaiken järjen mukaan tarkoittaa). Että peukku pystyyn, toivotaan, että parantuu. Pohdin, onko viestinnässä tapahtunut jokin katkos vai onko tämä jokin kohtelias tapa kuitata viesti vastaanotetuksi. Olen kuitenkin kirjoittanut, että pidän hyvin matalana sen todennäköisyyttä, että pääsisin nyt muiden mukaan. (Jos pitäisin tätä ohimenevänä oirehtimisena, en olisi kirjoittanut viestiä vaan odottanut lääkärin näkemystä.)

On jotenkin todella kummallista, että pelottavinta on taas kerran kommunikointi. Näyttää vähän siltä, että se on minulle melkein asiassa kuin asiassa hankalin kohta. Koko pelko on hieman hämärä, kuten pelot tapaavat olla. Mitä tarkalleen pelkään? Kehollisesti pelko tuottaa kuristavan tunteen rintakehän ja kaulan alueelle, kyvyttömyyden asettua lepoon ennen kuin asia on hoidettu, vatsan tyhjentymisen. Mitä ihmettä keho tarkalleen pelkää tapahtuvaksi?

Tiedän kyllä, mitä pelkään mielen tasolla. Pelkään, että jotenkin alan pitää tapahtunutta epäoikeudenmukaisena. Pelkään, että minulle tulee toisten iloisesta matkasta niin vaikea olo, että alan vältellä heidän tapaamistaan. (Mikä voi olla hieman hankalaa, jos asuu joidenkin kanssa.) Pelkään, että alan rankaista itseäni tapahtuneesta jollain tavalla ja selittää, että niin kuuluikin käydä ja ettei minunkaltaisiani ole tarkoitettu vaeltamaan keväisillä vuorilla. Tai että alan syyllistää itseäni siitä, että kuvittelin etukäteen matkan ihanuuksia ja pidin itseäni koossa noilla kuvitelmilla esseiden pusertamisen putkissa. Pelkään, etten halua kuulla sanaakaan koko matkasta toisten palattua. Pelkään menettäväni ystävät jonkin näin tyhmän ja vähäpätöisen takia. (Minun on vaikeaa hahmottaa, missä määrin edellinen pitkä suhteeni purkautui kaiken sen takia, mitä koin jalan hajottua. Jotain se hämmensi liikkeelle. Se, ja valmistuminen, ja ammatinvalintapsykologilla ramppaaminen. Kuinka paljon mikin, jää arvoitukseksi.) Pelkään, etten enää uskalla suunnitella yhtään matkaa, koska koskaan ei voi mennä täyteen varmuuteen, ja jos ei odota, ei petykään. Pelkään, etten hallitse mieltäni, ettei minulla ole keinoja eikä viisautta, ei riittävästi huumoria omille pöljyyksilleni nauramiseen, ei riittävästi rohkeutta katsoa vaikeita tuntemuksia silmiin ja argumentoida niille vastaan kohta kohdalta. Pelkään vajoavani itsesääliin ja sairastamisrooliin. Pelkään laiminlyöväni terveellisesti syömisen ja kuntoilemisen ja ihmisten näkemisen. Pelkään muuttuvani joksikuksi toiseksi, joksikin sellaiseksi ihmiseksi, josta en enää osaa pitää sitten mitenkään. (Nytkin on välillä vähän vaikeaa pitää itsestään, ja jos alan möykytä kunnolla, luvassa lienee ongelmia.) Pelkään kajahtavani, tuosta noin vain.

Onpa pitkä lista. Mutta en luota itseeni näissä asioissa himpun vertaa. Olen halunnut Italiaan kovasti ja vaikka nyt suhtaudunkin jotenkin oudon rauhallisesti kaikkeen tapahtuneeseen, saattaa hyvinkin olla, että jossain vaiheessa alkaa jurppia pahasti.

Eipä silti, että aika täälläkään hullummin kuluisi. Jos etenen suunnitelmien mukaan, ja miksen etenisi, nyt kun vappumenotkin on pyyhitty pois allakasta, kasvatusfilosofian essee on valmis perjantaina. Lauantaina oikoluen vielä kvantitatiivisen aineiston keruun ja analyysin harjoitustyön (kotoisemmin kvantturan) ja sitten alkaa loma. Olen joka tapauksessa siinä paikassa, missä olen. Vaikka jäisin kotiin, on parveke, kasvit, kissat ja uimahalli, jossa voi vesijuosta. Voin pyytää jotakuta ystävää tuomaan ruokaa kaupasta ja kirjoja kirjastosta. Eikä minun tarvitse liikkua mihinkään ennen kuin oikeasti pystyn siihen. Voin vaikka ostaa maksullisen spotify-palvelun ja kuunnella musiikkia matolla maaten ja jumpaten. Ei se tietysti ole niin ihmeellistä kuin matkustaminen, mutta luultavasti kuitenkin paljon mukavampaa kuin koettaa raahautua maailmalla turpoilevan  ja repivästi kipuilevan koiven kanssa. Tärkeintä on, että jalka parantuu. Ettei satu tähän malliin. Voinhan minä matkustaa Positanoon toiste. Tuskin nämä ihmiset sinne enää tahtovat lähteä uudestaan, mutta varmasti joku muu voisi lähteä sinne kanssani vaeltamaan ja jakamaan taloa - olen haaveillut siitä pitkään, joten epäilemättä tulen tekemään sen ennemmin tai myöhemmin, kunhan löydän uudestaan tarpeeksi montaa soveltuvaa matkakumppania talon vuokraamiseen enkä sitten, sillä kertaa, mene rikki.

Tietysti toivon eniten, että kipu katoaisi simsalabim. Eikä enää koskaan palaisi. Mutta olen perehtynyt siinä määrin tuki- ja liikuntaelinten häiriöihin, sairauksiin ja kiputiloihin hierojakoulussa (TULES oli yksi aineemme), etten usko kivun noin vain häviävän, kun ei se kerran lepoonkaan näytä reagoivan mitenkään. Jotain jalassa on rikki, siellä jyllää selkeä ja ärhäkkä inflammaatio.

Tällä kertaa toimin toisin kuin viimeksi jalkaterän hajotessa. En leiki urheaa enkä onnu. Napsin kuuliaisesti särkylääkettä. Onhan menossa tulehdusvaihe, jonka lyhentäminen helpottaa kuntoutusta. Käytän kylmää ja pidän jalkaa koholla. En koeta ajatella, että juttu paranee jotenkin maagisesti tai ettei se olisi jotain aika pitkällistä. En kauhistu sitä, miten kehoni pettää minut. En ajattele nuoruuden olevan nyt tässä enkä mieti, millaista on, jos onnun loppuikäni. Kipu tulee ja menee. Kudokset parantuvat, muuntuvat, sopeutuvat. Kehostani on tullut vähemmän maaginen, vähemmän kokonainen, kykenen jakamaan sen analyyttisesti osiin ja tarkastelemaan sen kudosten mekaniikkaa kohta kohdalta. En tunne siitä erityistä ylpeyttä tai häpeää. Se on vain keho toisten joukossa. Joissain suhteissa omanlaisensa, mutta monissa muissa suhteissa - ja ehdottomasti enimmäkseen - perin arvattava ja mekaaninen elimistöjen kimppu.

Ja tulen ajatelleeksi, mitä Mead kirjoittaa omasta kehosta ja itsestä, ja maailman tuntemisesta kämmenin, ja mietin, miten Mead on voinut tietää, että oman kehon voi objektina saavuttaa vasta kun on saavuttanut ensin toisten kehot objektina, miten hän on sen voinut tietää, eihän hän ole opiskellut hierojaksi. Sitten sanon itselleni: roskaa, tyttö, roskaa, Meadilla ei varmasti ollut aavistustakaan siitä, miten sinä kehon tunnet, hän ei ajatellut vipuvarsia eikä saranoita eikä tulehdusta, ei kivun ja kärsimyksen erottelua (mitä hyödyllisin), ei hän ajatellut SI-niveltä eikä ligamentteja, ei luukalvon tulehdusta. Mutta minä ajattelen niitä, koska ajattelen niitä asiakkaideni kanssa ja vähitellen niistä on tullut asioita omassa kehossanikin. Käyköhän jossain vaiheessa niin, että keho ja sen prosessit on objektivoitu niin puhki monelta suunnelta että lakkaa muistamasta, miltä tuntui nuoren ihmisen eheä, mystinen keho, pelkkää piiloa sileän ihon alla?

On vielä päätettävä, koetanko vaatia, ei kun siis vaadinko, hoitavalta lääkäriltä huomenna vaivoihini Arcoxiaa. (Nyt tiedän, että pääsen lääkäriin. Tämä katsotaan akuuttitarpeeksi, ettei jalalle voi astua.) En pidä sen mausta, mutta jos kyseessä on ärtynyt luukalvo, muilla tulehduskipulääkkeillä ei välttämättä tee mitään.

Vieraus

Nyt kun olen onnistunut taas innokkaasti tanssien turiloimaan vasemman jalan astumiskelvottomaksi (ja matkaan lähtemiseen on viikko aikaa, mitähän vuoristopoluista tulee?), makaan sängyssä jalka kylmäkohohoidossa, pyydän yrttiteetä ja suolatikkuja sänkyyn (suolatikut ovat LOHTURUOKAA melkein parhaimmillaan, ainoastaan pakasteherneet ja kuivahtanut jälkiuunileipä pieksävät ne) ja luen vessaanontumismatkalta mukaan kaapattua s-ryhmän asiakasomistajalehteä. Lehti jurppii, tai ehkä se on jalka, ja heijastan sen vain lehteen.

Joka tapauksessa lehdessä on mainos ABC-liikenneasemien äitienpäivän noutopöydästä. Kuva on jotenkin täysin absurdi. Yhdistän äitienpäivän kiireettömyyteen ja siihen, että koska äiti saa valita, musiikkiakaan ei soiteta. Täysin mahdotonta jotenkin kuvitella se kaikki huoltoasemalle, jossa on rumat ikkunanäkymät ja kaiken maailman jalat haralla lampsivia viiksiukkoja. Koska huoltoasema on myös se paikka, jossa olen nähnyt äitiä ahdisteltavan seksuaalisesti, pidän niitä edelleen jokseenkin naisvihamielisinä paikkoina. (Puhumattakaan siitä, että asemat on suunniteltu autoilijoiden tarpeita silmälläpitäen; jos on jotain, mihin en osaa identifioitua, niin yksityisautoilijuus. Minusta autolla matkustaminen on kurjaa ja sen ajaminen vielä hirvittävämpää.) Ajatus siitä, että joku vietäisiin sinne äitienpäivälounaalle, tuntuu melkein loukkaavalta.

Ja silti: varmasti on ihmisiä, joiden intuitiot osoittavat päinvastaiseen suuntaan. Eikä se ole vakavaa.

Huoltoasema on sikäli mielenkiintoinen paikka, että sen kohdalla tajuaa hyvin selkeästi kohderyhmään kuulumattomuutensa. Niillä tulee piipahdettua oikeastaan vain silloin kun muuttaa ja vuokrapakettiauto on tankattava. Aseman webbisivukin hämmentää. Sisäänheittosivun kuvasta tulee mieleen kristillisten lahkojen esitteet. (Maanantaina minut pysäytettiin, kun olin tarpomassa hammaslääkäriin, ja sain tällaisen ryhmän esitteen. Kannessa oli vähän ABC:mäinen kuva, paitsi että äidin paikalla oli vain valkoista. Puuttuuko  taivaallisesta perheestä jotain, kysyi esite. Eikö äiti nyt puutu tästä? Teki mieli vastata, että ihan yhtä hyvin niiltä voi puuttua kissoja tai kasveja tai arvostelukykyä. Tai toinen isä, valkoisen aukon muodosta päätellen hevaritukkainen isä.)

(Itse asiassa autoihin liittyy kyllä minustakin yksi kiva asia, nimittäin pesutunneliin ajaminen. Lapsena pyörivien harjojen seuraaminen tuntui tajuttoman jännittävältä, jopa niin jännittävältä, että autonsisuksen hajun kuvottavuuden unohti pieneksi hetkeksi.)

(Onkohan niitä enää?)

Nyt oikeastaan kaikki muu paitsi yksi essee on paketissa. Saan kyllä esseenkin tehtyä, etenkin nyt kun jalkaa on lepuutettava. (Olen käärinyt jalan keräkaaliin ja kiinnittänyt kaalikääreen vetämällä villasukan koko komeuden päälle. Koirasta oli jonkin verran vaivaa - se vainusi kaalin ja halusi syödä sen, ja tökki kipeää jalkaa kuonollaan, kunnen ärähdin.)

Yhteen kirjoista minulla on aivan yhtä suuri vieraus kuin ABC-asemaankin. En vain voi ymmärtää, miksi kristinuskossa ajatellaan ihmisissä olevan pahuutta. Ellei sitten sitä kautta, että siitä syntyvä kauhistus on hyvä lähtökohta sen anteeksisaamisen ajatuksestakin veteläksi menemiselle. Ymmärrän kyllä huonot ratkaisut ja sen, että ne vahingoittavat toisia, ja että silloin voi olla vaikeaa olla ja sietää itseään, koska on ollut niin lyhytnäköinen, huono ja tyhmä. (Minun on nytkin vaikeaa sietää itseäni, kun olen ollut niin tyhmä, että olen onnistunut turiloimaan jalan näin vähän ennen lähtöä. Se juili viikko sitten myös, miksi ihmeessä en odottanut Italiaan asti riehumista ja vaikka vain vesijuossut siihen asti?) Mutta että se kertoisi pahuudesta itsessä tai toisissa. Ei, en minä oikein onnistu sitä ymmärtämään. Eikä silti kuvani ihmisistä ole kovin hääppöinen tai ihannoiva. En vain usko niin ehdottomaan kahtiajakoon. En hyväksy läheskään kaikkea, minkä ihmiset ovat tehneet ja tekevät, suutun tuon tuosta itselleni jostain asiasta.... ja silti, en osaa mitenkään ymmärtää, miten se olisi pahuutta jossain tekojen takana, motiivien takana, jossain ytimessä. (Itse asiassa siihen ytimeenkään on aika vaikeaa uskoa.) Ja jotain tarkoituksellista, ei vain itsekkyyttä vaan julmuutta.

Nyt käyn nukkumaan, koska en enää näytä valveillakaan pysyvän.

Opettajuus

Puolimatkan kirjassa on epätoivon parahduksien aiheuttajien lisäksi myös paljon timangeja. Yksi näistä kohdista kiteyttää sen, mitä olen monesti ajatellut epämääräisesti haahuten, mutta jonka sanallistamiseen minussa ei ole ollut ytyä. Siteeraan:

Tiedon viestimiseen tarvitaan monia älyllisiä hyveitä kuten oivalluskykyä, kykyä ilmaista ajatuksensa hyvin ja tehdä täsmällisiä erotteluja. Tähän ryhmään kuuluvat myös älylliset hyveet, joita voidaan kutsua pedagogisiksi hyveiksi. Tällaisia ovat kyky esittää asioita selkeästi ja ymmärrettävästi, kyky sopeuttaa opetus luovasti opittavan asian vaatimuksiin ja oppilaiden kehitystasoon, kyky suhtautua empaattisesti oppilaisiin ja ymmärtää heidän erilaisia tarpeitaan ja lähtökohtiaan, vilpittömyys ja oppilaiden kunnioittaminen, nöyryys ja valmius oppia oppilailtaan ja kuunnella heitä. Eivät kaikki, jotka ovat taitavia urheilussa, musiikissa, shakissa tai jollain muulla alalla, pysty välttämättä opettamaan toisille osaamistaan. Toisaalta taas taitava opettaja ei välttämättä ole itse huipputason osaaja. Dorothy Delay on yksi maailman kuuluisimmista viulunsoiton opettajista. Hänellä itsellään ei koskaan ollut konserttiuraa. Hänen oppilaansa ihailivat hänen kykyään kommunikoida, auttaa heitä kypsymään taidoissaan ja itsenäisessä arvostelukyvyssään, tunteissaan ja tyylissään, auttaa heitä ymmärtämään yleisöään ja tietyn esityksen vaatimuksia. Erään hänen oppilaansa kuvauksen mukaan Delaylla on "hyvin terävä analyyttinen mieli ja verraton kyky diagnosoida ja ratkaista mikä tahansa soittotekninen ongelma". (Tapio Puolimatka, Kasvatus, arvot ja tunteet, s. 133.)

 Kuka tahansa yliopistossa opiskellut tietää, että lausunto pitää paikkansa. Ja oikeastaan ei tarvitse kuin analyyttisella mielellä mennä tanssitunneille, kun jo pian törmää samaan seikkaan. Kaikki huippuosaajat eivät tosiaankaan osaa kommunikoida oivalluksiaan eteenpäin eli ymmärrä, että toisille pitäisi saada opetustilanteessa pedattua tilanne, jossa he saavat itse oivaltaa. Ja sitten on opettajia, joita ei pidetä huippuosaajina, koska heidän huippuosaamisensa on juuri opettamisessa, ei välttämättä taidossa itsessään. He seuraavat oppilaan tekemisiä tarkkasilmäisesti, keskeyttävät, hakevat metaforia ja esimerkkejä toisenlaiseen tekemisen tapaan, korostavat, mitä pitäisi priorisoida minkä edelle. Välttämättä he eivät osu heti oikeaan (ei kai kukaan osu), mutta vähitellen he oppivat hahmottamaan, mikä mättää.

Úsein tuntuu jopa siltä, että jos jollekulle jokin seikka on aina ollut helposti aukeava, hän on (ainakin aluksi) huono opettamaan sitä. Muistan joitain saamiani kommentteja: "Yritä vaan, kyllä se sieltä tulee." - Vastaus teknisen neuvon kysymiseen. Tai: "Kun sä käyt täällä pari vuotta lisää, homma alkaa vähitellen aueta sulle." Tai: "Ei se VOI olla noin vaikeaa." Tietysti voi olla, etten ole onnistunut kysymään tarpeeksi selkeästi, mutta mielestäni siitä ei ole ollut kyse. Jos oppilas ei osaa kysyä tarpeeksi selkeästi, eikö olisi tavallaan opettajan tehtävä auttaa kysymyksen sanallistamisessa? Todennäköisesti opettajalla on siihen paremmat valmiudet. Tai no, ainakin opettajalla ja oppilaalla on yhdessä kahden ihmisen valmiudet: toinen tuntee ongelman nahoissaan ja toinen on hankkinut osaamista juuri ongelman alueelta.

Pahimpia ovat opettajat, jotka haluavat itse loistaa ja keskittyvät siihen. Sitä lajia en katsele kovinkaan montaa kertaa, en missään ympäristössä. Aikuisena on onneksi varaa valita. Kauhistuin jokin aika sitten, kun eräs opetustyötä tekevä tuttavani korosti juuri tätä puolta - että on oltava taitavampi kuin muut, ja että jos joku muu tekee paremmin, sitten on opettamassa todistetusti väärä ihminen. (Samassa yhteydessä kävi ilmi, miten tämä ihminen panostaa täysillä siihen, että myös pysyy parhaana opetustilanteessa.) Ei välttämättä, ajattelin, mutta en osannut sanallistaa asiaa niin että olisin ollut ilmaisuihini tyytyväinen. Kas, minä kun en usko, että kukaan olisi valmis tai ainakaan että se olisi opettajan tehtävä. Tai että opettajan tulisi olla parhaiten perillä kaikesta johonkin asiaan liittyvästä. Joskus esimerkiksi jollain alueella, jota on työstänyt pitkän aikaa, hionut taitojaan ja tullut kohtalaisen varmaksi omasta osaamisestaan (ahhahhaa, näitä alueita saa kyllä suurennuslasilla hakea...), saan oikein hyödyllisen huomautuksen ihmiseltä, joka katselee tekemisiä aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Silloin hänestä tulee hetkeksi opettaja. Samalla tavalla oppii siitä, että toinen ei osaa jotakin. Mikä siinä tarkalleen niihkaa, kysyy. Toinen selvittää. Usein juuri tässä vaiheessa huomaa suhtautuneensa yksilöityyn vaiheeseen aiemmin itse ylimalkaisesti, jättäneensä kokonaan huomiotta tiettyjä pieniä päätelmiä tai vartalon liikkeitä. On edennyt tottumuksenvaraisesti ja onnen kaupalla se on sujunut suotuisasti. Omaan taitavuuteensa takertunut opettaja ei osaisi kysyä tuota kysymystä. Hän vain katsoisi päältä, että okei, jees, oikein menee.

Se, mikä on automaattista, tiedostamatonta, ei myöskään ole korjattavissa eikä kehitettävissä. Ei ennen kuin sen tiedostaa. Usein toisten kysymykset avaavat mahdollisuuden tiedostaa. Usein kyllä menee aika tavalla aikaa ennen kuin alkaa hahmottaa, mihin vaikeuksiin tai hämmennyksen aiheisiin ne tarkalleen liittyvät. Ei tietenkään kohdasta, jonka tiedostaa, välttämättä löydy korjattavaa. Mutta niin kauan kuin tuo kohta on sokea piste, siitä ei ainakaan voi löytää korjattavaa.

Esimerkiksi tanssiesitysten suhteen olen saanut parhaat kommentit yllättäen äidiltä, joka suorasukaisesti luonnehti tyyliäni tavalla, jonka tunnistin välittömästi osuvan oikeaan. Kukaan huippuopettajista ei ollut sanonut noista piirteistä mitään. Äiti ne sen sijaan näki ja hänen huomautuksensa avulla opin säätelemään itseäni tarkemmin huomautetun asian suhteen. (No, äidillä tietysti oli kotikenttäetu, onhan hän tarkkaillut minua kauan; ehkä hän oli pannut saman asian merkille aiemminkin ja nyt vain sanoi sen.) Samalla tavalla, paras venyttelyopettajani ei ollut kovin venyvä itse, saati sporttisen oloinen. Itse asiassa hän oli niin keskivartalolihava, että hänen näyttäessään liikkeet niiden nyansseista oli vaikeaa saada tolkkua. Hän kuitenkin osasi sanallistaa hyvin, eriyttää venytyksen syventämisen vaiheen vaiheelta ja perustella vaiheet. (Ainakin minun on helpompi kestää venytyskipua, kun tekeminen tuntuu perustellulta.) Enhän minä sinne mennyt häntä ja hänen venymistään tai kuuluisuuttaan fanittamaan vaan ymmärtämään, miten lihaksia on lähestyttävä niiden rentouttamiseksi ja liikkuvuuden ylläpitämiseksi. (Onkohan muuten ihmisiä, jotka käyvät fanittamassa sitä tosiseikkaa, että ovat huipun tunnilla? Riittääkö se heille, vaikkeivät he sillä lailla huomaisikaan saavansa huipulta mitään uusia kysymyksiä tai fokuksia omaan tekemiseensä?)

Pedagogiset hyveet - niin. Sitä olisin halunnut sanoa ystävälle siinä tilanteessa. Että pedagogiset hyveet ovat tärkeämpiä kuin se, onko opettaja paras opetettavan asian suorittaja opetustilanteessa. Ehkä käymme keskustelun uudelleen myöhemmin. Sitten voin aloittaa keskustelun jäsennellymmin. 

Portaita

Olen luopunut hissistä ja kipitän portaita. Se tekee monta kerrosta päivässä, koska asumme kuudennessa kerroksessa ja asioiden hoitamisen lisäksi on pissitettävä koiraa. Mutta lähtöön on nyt enää pari viikkoa. Se tarkoittaa, että on alettava varautua vuoristopoluille, jotka ovat lähinnä pengerrettyä kiviportaikkoa ylös ja alas vuorenrinnettä. Luettuani jostain positanolaisten jalkojen kipeytyvän tasaisella kävelemisestä ajattelin, että voisin edes vähän koettaa ehdollistaa omia kinttujani portaisiin.

Kaikki juhlat olen jättänyt väliin. En vain jotenkin osaa kuvitella itseäni ihmisten keskelle juuri nyt. Joudun nimittäin lukemaan kasvatusfilosofiaa, ja se saa kaiken oman haavoittuvuuden korostumaan. Enkä edelleenkään osaa luottaa ihmisiin niin kuin soisin luottavani. Etenkään itseeni. Luen, miten lapsia pitäisi kasvattaa ja miten vaarallista on, jos heiltä jäävät puuttumaan nämä ja nämä taidot. Niin no, minulta ne ihan varmasti puuttuivat ja osin puuttuvat edelleen. Kun sen kaiken näkee paperille painettuna, on vaikeaa koota itsensä ja vakuuttua siitä, että totta hitossa sitä jaksaa edelleen elää eteenpäin, kun on tähänkin asti jaksanut. Vaikkei tiedä, osaako rakastaa ja olla ystävä, vaikkei taatusti koskaan tunne itseään erityisen tyytyväisyyttä herättäväksi ja niin edelleen.

Hammaslääkärissä tänään on sentään reikiä nolla, kolmannen kerran elämäni aikana. Kuulostaa masentavalta kuunnella hygienistin sanelua kirjaajalle hänen käydessään hammas hampaalta paikkatilannetta läpi. Vain kahdessa hampaassa ei ole mitään paikkaa. Hampaissa ruumiillistuu paljon kasvatukseni pikku ongelmakohtia. Hammastahna sattui ja kirveli, mutta sen sijaan, että tahna-asiaa olisi alettu pohtia, minua käskettiin olemasta keksimättä tekosyitä. Kieltäydyin pesemästä hampaita. Vanhemmat koettivat uhkailla, kiristää ja lahjoa ja pelottelivat, että kuolen ennen aikojani, kun mädätän hampaani. Mikään ei auttanut - äiti uhkasi taas tappaa itsensä tai karata, isä suuttui ja turvautui fyysiseen kuritukseen, mutta en pessyt hampaita. Aika pian vanhemmat luovuttivat ja siirtyivät vain syyllistämään minua siitä, miten tyhmä olin hampaat laiminlyödessäni. Tämä pesemättömyys paljolti selittää paikat, etenkin yhdistettynä mummon karkkikasvatukseen, niihin synnynnäisiin kiillevaurioihin, jotka lienevät muisto äidin vihurirokosta raskauden aikana, sekä siihen, että yksinkertaisesti kieltäydyin menemästä hammaslääkäriin muutaman vuoden ajan, vaikka vihloi ja särki kammottavasti, koska en halunnut kuulla saarnoja hampaiden laiminlyönnistä. En pessyt hampaita ennen kuin teininä - silloin tajusin, ettei kukaan ikinä suutele minua, puhumattakaan makaa kanssani, jos en pese hampaita. Silti edelleen jätin menemättä hammaslääkäriin ja toivoin, että vihlonta lakkaisi itsestään. Lopulta oli aina pakko mennä paikkauttamaan hammas. Vasta kun aloitin rakkaussuhteet, aloin kunnolla huolehtia hampaistani - en nimittäin halunnut tartuttaa kariesta toiselle. Eihän se voinut olla oikeudenmukaista, että joku toinen joutuisi kärsimään kummallisuuksistani. Hampaiden pesusta opin silti pitämään vasta muutama vuosi sitten, kun löysin vaahtoamattomat hammastahnat, jotka eivät satu suun limakalvoilla ollenkaan. (Tavallinen hammastahna tuntuu vähän samalta kuin raastaisi ikeniä ja etenkin kieltä. Erittäin epämiellyttävä tunne.) Nyt hampaiden sileys tuntuu ihanalta ja tykkään pestä ne, että saan ne sileiksi.

Tällaisia pohdin suu auki, kun ultraääni vinkuu hammasrajoissa. Että kuinkahan monta kertaa vielä alkaa itkettää kasvatustieteen luennoilla tai tenttikirjoja lukiessa, koska kaikki olisi voinut mennä niin pieleen. Toisaalta tajuan ehkä korostetummin kuin monet muut, miten hatarista ja kummallisista, kriisiytyneistä olosuhteistakin voi kasvaa ihmisiä, jotka eivät kaikesta huolimatta heitä hanskoja tiskiin. Korjausliikkeet ovat mahdollisia, vaikka tietenkään helmihampaita ei voi enää saada. Eikä sellaista kasvatusta, josta kirjoissa puhutaan. Kasvattaako niin kukaan? Kyllä kai. Ainakin on lapsia, jotka saadaan pesemään hampaansa eikä asia veny viidentoista vuoden kiistaksi.

Muistelen tässä yhtä keskustelua opiskelutoverien kanssa. Hän on opiskellut lastentarhanopettajaksi aiemmin. Mietimme ryhmäesseetä varten, voidaanko sanoa, että lapsia voi kasvattaa ilman pätevyyttäkin. Ei, hän sanoi varmasti, ei voi. Lapsia voi hoitaa ja heidän vanhempansa voi olla, mutta se on eri asia kuin varhaiskasvatus. Se kuulosti aika hurjalta - eli voi olla, että joitakuita meistä ei ole käytännössä juurikaan kasvatettu, kun menemme oppivelvollisuuskouluun. (Itseni kohdalla varmasti asia olikin juuri näin.) Meidän kanssamme on oltu, on leikitty ja syöty ja nukutettu, mutta ei ole ollut tavoitteita ja ongelmilta on yleensä suljettu silmät, koska se on helpompaa, tai vieritetty kasvatusvastuu lapsen itsensä niskoille. Sitten aikuisena, yliopistossa, joutuu opettelmaan näitä aivan perustaitoja. Kuten että missä rajat menevät, että rajoja voi asettaa itselle ja toisille. Että voi olla tavoitteita. Että saa olla eri mieltä ja että silti yhteistyö ja hyväksyntä on mahdollista.

Ja sitten: niin, miten nämä asiat olisi voitu opettaa, kun eivät ne itseä vahtineet ihmiset itsekään niitä oikein osaa? Ei ole heidän syytään, etteivät he niitä osanneet opettaa. Onneksi nykyään päivähoitolaki takaa lapsille oikeuden varhaiskasvatukseen vanhempien tuloista ja kotonaolemisista riippumatta. (Jos tuntee selviävänsä ilman asiantuntija-apua, mikäs siinä, mutta ainakin omat vanhempani ja mummu olisivat suoneet minun pääsevän tarhaan. Silloin vain ei vielä ollut yhtäläistä päivähoidon oikeutta ja niin sitten asiat sujuivat kuten sujuivat ja mummu vahti minua vastahankaisesti palkkatyönä. Ilman isoäitiä ja tämän pohdintoja asiat olisivat varmasti menneet paljon hullummin. Paha kyllä isoäiti asui niin kaukana ja oli niin sairas. Mutta hänen luonaan kesäisin oli turvallista olla.)

Nyt kun alan taas tunnistaa kehoni vahvistuvan esiin kaiken väsymyksen alta, on vaikeaa jaksaa keskittyä jäljellä oleviin opintoasioihin. Viimeinen kirja esseetä varten on osin kiinnostava joskin (minun kannaltani) provosoivan kristillinen, mutta yhtäkaikkisesti haluaisin olla ulkona tai nukkua. Se johtuu keväistymisestä, luulen, ja tunteesta, että kaikki on taas pian ohi ja on aika astua uuteen vaiheeseen. Kesään.

Väsymyksen ilmenemisestä

Viimeisten viikkojen aikana olen seurannut metatasolla vierestä, miten väsymys etenee kehossani. Nyt kun tekemiset alkavat olla loppusuoralla eikä pakollisia luentoja (joissa on sentään se turvallinen puoli, että riittää kun kuuntelee toisen ajatuksia ja koettaa liikahdella niiden mukana) enää juuri ole ja on vain ryhmätöitä ja töitä ja strukturoimatonta kirjoitusta ja yritystä ymmärtää - nyt sen väsymyksen huomaa paljon selkeämmin. Enää kolme viikkoa. Se menee nopeasti, kun on tekemistä. Mutta huomaan väsymyksen etenevän. Sillä on serauksensa.

Huomaan, miten väsyneenä ihmiset alkavat helposti vaikuttaa todella pelottavilta. Sellaiset sanavalinnat, jotka olisivat jossain toisessa mielentilassa vain läppää, kuulostavat yhtäkkiä hyvin tuomitsevilta. Kun on hyvissä kantimissa, on helppoa ajatella, että hän ei varmasti tarkoita minun kuulevan sitä näin, silloinkin jos sen sattuu kuulemaan niin. Tai ajattelee vain: oho, onpa kova asenne, siloittaakohan maailma tuon vai tarpookohan tyyppi laput silmillään loppuun saakka tajuamatta ikinä, miten erilainen monen muun tyypin todellisuus on ja miten etuoikeutettu hän itse on. Tai oikein hyvän sään aikana saattaa jopa huomauttaa: No jaa, jos joku on kasvatettu näin ja näin, eihän se sen oma syy ole. Ja voi mennä kauankin ennen kuin niistä luontumuksista poisoppii.

Väsyneenä maailma muistuttaa enemmän sitä, jonka tunsin nuorempana. Missä ihmiset ja heidän seuransa tarkoitti lähtökohtaisesti ahdistusta ja kelpaamattomuudesta ruodittavaksi joutumista. Huomaan vastaavani tuohon maailmaan edelleen samalla tavalla - vetäytymällä turvalliseen, kotiin, pesään, eläinten kanssa kerälle, syöväni aavistuksen verran liikaa. Säikähtäväni ihmisten sanomisia silloin kun on liikuttava heidän ilmoillaan. Miettiväni tuon tuosta, vihaavatko he jollain tavalla minua ja pitäisikö minun jotenkin varoa ja typistää itseäni rajusti, salata toiveeni ja tunteeni ja tapani tehdä asioita, teeskennellä normaalia ja intressitöntä, tehokasta ja strategista, neuroositonta ja huikentelematonta. Niin ja ehkä hitusen kovaa, yrittää vähäsen päteä ja halveksua. Mutta kun en minä halua sellainen olla enkä tehdä niin, se on minusta vahingollista enkä halua pelottaa ketään. (No ei tehokkuus olisi vahingollista eikä strategisuuskaan. Niissä olen muuten vaan huono. Mutta nuo muut.)

Niin että sitten olen vain vaitonainen ja surullinen. Ja ajattelen, että kesäloma on hyvä asia, koska silloin minun ei tarvitse ärsyttää muita omituisuudellani.

Olisin huolestuneempi tästä, jos en olisi ollut sairaana ja jos flunssa ei edelleen röhättäisi minua ja estäisi liikuntaa. Sillä tuollainenhan juuri helposti olen ilman liikuntaa. Tai jos en olisi painanut niin kovaa tahtia. Sillä eivät nämä oireet ole vieraita vaan tuttuja - juuri näin on ennenkin käynyt väsähtäessäni kesken kaiken. Melkein mikä hyvänsä voi alkaa tuntua uhkaavalta. Esimerkiksi kun asiakas aloittaa läppänsä sanoen: "Kestäthän sinä huumoria, ajattelin sanoa sinulle...", tekisi mieli kirkua ja juosta pois paikalta. Mutta sanon vain surullisesti, että kyllähän sitä huumoria pitää kestää. Jälkikäteen kiroilen itselleni sitä, että ihan hyvin olisin voinut sanoa ei kiitos, ei juuri tänään, jooko pliis. Ei se olisi mitenkään epäammattimaista, ei lainkaan. Sitten illalla, kun olen saanut päivän aikana monta kertaa tällä tavalla lievästi mutta kovantuntuisesti turpiin (ja toiset ovat varmasti vain ajatelleet bondaavansa eivätkä ole lainkaan tajunneet, miten kauhuissani olen), ja saan viestin, josta selviää, ettei yksi vähän pelottava mutta kiinnostava juttu olekaan toteutunut, kuvittelen ensin, että olen menettänyt järjenrippeetkin ja kuvitellut koko jutun. Kun tajuan, ettei siitä ole kyse, että tosiaan tuotostani arvostettiin jollain tavalla, vaikkei sitä hyödynnettykään, häpeän sitä, että ajattelin hetken aikaa menettäneeni järkeni, että minun on niin vaikeaa uskoa siihen, että jokin tekemäni kelpaisi. Ei auta kuin päästää irti kaikista näistä tuntemuksista ja jatkaa eteenpäin...

Mutta epävarmuudesta on vaikeaa päästä irti. Saa ponnistella tosissaan ja silti meinaa halvaantua paikoilleen mykkänä.

Kaiken huipuksi keuhkot honisevat ja toisen jalan pohjaan sattuu kävellessä. Joku on käyttänyt vissiin liikaa nättejä punaisia kevätkenkiään. Ei auta kuin nyörittää mustat kohlerot taas jalkaan. Parempi niin kuin ontuen. Mietin vielä töissä tänään, lähdenkö Turkuun muiden kanssa juhlimaan, mutta sitten päätän, ettei siitä kyllä nyt tule yhtään mitään. Jos on tällainen olo, että haluaa vain nukkua ja lepuutella ja jokainen kommentti tuntuu jollakin tavalla uhkaavalta, on parempi yksinkertaisesti antaa itselleen lempeästi aikalisä.

Heti kun annan itselleni luvan aikalisään, juhlissa potentiaalisesti tavattavat ihmiset lakkaavat vaikuttamasta mielikuvissa vihamielisiltä tai ivallisilta. Kumma mieli, kumma keho. Joskus se tuntee itsensä uhatuksi niin pienistä asioista, jopa sellaisista, joita se ensin itse kovasti odotti. Ehkei sitä voi ymmärtää. Ehkä riittää, että sen hyväksyy tällaisenaan.

Kaipaus

Muut ovat menneet teilleen, pääsiäisiin. Koska minulla ei ole enää toisia kaupunkeja, olen täällä. Istun satulatuolilla tuntikausia ja pyörittelen numeroita ja sanoja. Se tuntuu etäisesti mukavalta sinne saakka, että kaikki alkaa väsymystä takuta. Voisi tietysti siivotakin, tai vaihtaa ne mullat, jotka odottavat tuossa lattialla kahdessa säkissä. Mutta yksin on vaikea aloittaa miten, osata tarttua, edetä, välittää.

Päivistä ja öistä katoavat tunnistettavat rajat, koska uni ei oikein osaa tulla, kun on yksin. En silti osaa ajatella tätä pahana tai vahingollisena. Oikeastaan on hauskaa välillä kaivata, kunhan pahimman neuroottisuuden oppii ensin sietämään, pystyy hyväksymään, miten suuri osa omasta toimintakyvystä on sidottu siihen, että on jokin seura, jokin hahmo, jota vasten pystyy hahmottamaan muunkin kuin teoreettisen. Pahaa tämä tekisi, jos jatkuisi liian kauan, mutta yö tai pari silloin tällöin, vapaapyhinä, on varmasti vain hyödyllinen harjoitus.

Kaipaus osoittaa jotain äärimmäisen tärkeää: että on ihmisiä, joihin kykenee kiintymään ja jotka ottavat sen kiintymyksen vastaan ystävällismielisesti, pehmeästi, tukien. Se tuntuu valtavalta onnenpotkulta maailmassa, jossa on niin paljon yksinäisiä ihmisiä. Ja samaan syssyyn kuin kaipaan lähimpiä, kaipaan vähän kaukaisempiakin ystäviä, joiden kanssa on jaettu kävelyteitä ja iltahetkiä, nauruja ja vesijuoksuja, sanaleikkejä ja kummallisten unien synopsiksia.

Yksinäni saatan saada kaipauskohtauksia, joiden kuluessa olen melkoinen kiitollinen itkupilli. Kiitollisuus ja onni vain vuotaa ylitse, ja on vaikeaa ymmärtää, miten kaikki tämä onnellisuus on mahdollista. Eihän elämä tietysti aina helppoa ole, on kipuja ja kivistyksiä, epävarmuuksia ja pelkoja, mutta enimmäkseen vietän aikaa hyvyyden taskussa. Se tuntuu kummalliselta ja lahjalta, onnekkaalta sattumalta, kun ei ole jotenkin tottunut vaatimaan erityisesti mitään tai kuvittelemaan, miten asioiden pitäisi mennä (paitsi tietysti itseltä, mutta sitäkin nykyään onneksi lempeämmin kuin ennen). Eikä oikein uskalla katsoa paria päivää pidemmälle, hyvä jos seuraavaan repliikkiin.

Mutta ihmiset jäävät likelle, viipyilevät, ja vaikka he katoaisivat, he saattavat palata pitkienkin aikojen päästä. Esimerkiksi yhtenä päivänä löysin facebookista tytön, jonka sittempiä vaiheita olin monesti jäänyt miettimään. Viimeksi tapasimme keväällä 1993 ylioppilasjuhlapäivänä. Mutta annas kun aloimme chatata - aivan kuin tässä ei olisikaan näitä vuosia välissä! Tietysti kuulumisia piti päivittää (no, niinhän niitä pitää joskus päivänkin jälkeen, detaljoidun ja rikkaan, ihmeellisen päivän) mutta muuten välimatkaa ei voinut juuri mitenkään aistia. Hänellä oli muutama yh-lapsi ja historia pohjoisessa, mutta muuten - hänkin oli ajatellut puutarha-alaa monta kertaa vuosien aikana ja opiskeli hänkin fuksina, joskin toisessa yliopistossa, ja opettajaksi - ei kovin kaukana sekään! Mikä parasta, meillä molemmilla oli selvästi elävä muistikuva toisen täysin sekopäisestä hyväntahtoisesta anarkismista: miten innostavaa!

Oikeastaan aina kun juttelee näiden oman elämän tärkeiden ihmisten kanssa - ihan helposti minun elämässäni tärkeänä pysyy ihminen, jonka olen tavannut viimeksi yhdeksäntoista vuotta sitten, kunhan hän on painanut minuun itsensämuotoisen jäljen, jättänyt muistikuvia lasinsirpaleista hatunlierillä ja hysteerisestä itkusta piirustuksen ja maalauksen tunnilla ja veljestä, joka oli katkaissut toisen kätensä roikkuessaan skeittilaudan kanssa bussin perässä, niin ja riikinruotsista, kiitos lapsuuden asuinpaikan (miten niin monella ystävällä onkin ollut riikinruotsi ainakin toisena kielenä?) - ei voi kuin hämmästyä sitä, miten silkkihansikkain elämä on tullut kohdelleeksi itseä. Se kaikki tuntuu jotenkin niin satunnaiselta. Tai ystävien ansiolta. Asiat olisivat voineet mennä ihan toisella tavalla. On niin monta kohtaa, jossa olisi voinut masentua, luovuttaa, kuolla, loukkaantua, vammautua, karata, pistää läskiksi, katkeroitua. Mikä ihme niiden mahdollisuuksien läpi kuljettaa? En keksi oikein muuta selitystä kuin ystävyyden.

Olisi enää vaikeaa uskoa ihmisistä etupäässä kaikkialle ulottuvaa itsekkyyttä kun on aloittanut sellaisesta maailmasta, sellaisella sisäistetyllä selitysmallilla, ja sitten ihmiset ovat korjanneet sitä piiru piirulta. Kaipausmoodi tuo muistiin hetkiä, jotka eivät ehkä muuten korostu samalla tapaa muistovirrassa. Retken temppeliaukion kirkkoon yhden yhdysvaltalaisen politiikan opiskelijan kanssa abikeväänä ja hämmennyksen siitä, että hän tosiaan aidosti oli kiinnostunut siitä, mitä ajattelin sosiaaliturvasta, vaikka olin vain pieni hupsu tyttö, sen miten aina tosi tarpeessa pyytäessäni olen saanut keskusteluapua ystäviltä lähellä ja kaukana ja miten he ovat usein tarttuneet toimeen silloinkin kun en ole osannut pyytää, juhlia joissa on lojuttu ihmisläheisyydessä mitään puhumatta, annettu yön liukua kohti aamua, telttaretket nuorempana, viileän ilman teltassa ja sen tuoksun kun aamulla kiskoo teltan vetoketjun auki pujahtaakseen mahdollisimman hiljaa ja pehmeästi viileään kosteuteen ja kohti vessoja, mahdollisimman hiljaa ettei makuupussissaan hengittävä ystävä heräisi, ja virittää tulen grillikatokseen ja keittää kahvia ja käy vasta sitten sanomassa huomenta, kahvikupin kanssa, ja tuntee samaa miltei hysteeristä onnea siitä, että on ystäviä, joiden kanssa voi tehdä kaikkea tuollaista mukavaa, samota metsiä ja pulahtaa uimaan, pureksia ketunleipiä.

Ja muistoja toisista eläimistä, jotka tekivät tämän kaiken mahdolliseksi siinä missä ihmisystävätkin. Suuret hevoset, jotka eivät koskaan kieltäneet läheisyyttä eivätkä välittäneet siitä, vaikka olisi ollut vääränlainen paita ja housut ja hiukset. Valppaat ja omapäiset koirat, joiden kanssa saa käyttää kaikki taitonsa, jotta osaa ratkaista niitä askarruttavat tilanteet ja purkaa ne siedettäviin osiin. Kissat pehmeydessään. (Kun kirjoitan tätä, lohi nostaa päätään ja kääntää sitten toisen posken lakanaa vasten.) Kun joku hevosista meni teuraaksi, äiti tuskastui itkuisuuteeni: nehän olivat vain hevosia. En ymmärrä sitä ajatusta, että joku olisi "vain" lajinsa nojalla, jos se on ollut ensi sijassa ystävä. Sehän on joka tapauksessa tärkeintä.

Ja huomaan kaipaavani sitä kulkiessani huoneiden välillä ja venytellessäni roskaisella matolla. Kaipaavani noita hetkiä, jotka saavat jatkamaan. Olevani niistä niin kiitollinen, että itken pienesti ja lohduttomasti, vai lohdullisesti, no, kuitenkin sillä tavalla että sitä on vähän vaikeaa saada loppumaan.

Peepee eli havahtuminen johonkin käsittääkseni vahingolliseen

Pitkäperjantaina aamuna särähdän hereille kuuden aikaan. Särähtää on tosiaan mieluisin aamuverbini: ei puhettakaan mistään kiskottelusta, kellimisestä ja unen ja valveen välillä seilaamisesta. Sellaista tapahtuu minulle vain iltaisin. Ja joka tapauksessa olen sairastanut niin pitkään, ja nyt parantumassa, että tietty levottomuus ja kyllästyneisyys makaamiseen luonnehtii mielenmaisemaani.

Herään ajatukseen, tajuamiseen. En ole mielestäni tajunnut tätä valveilla ja kun menen vessaan ja kuuntelen vatsani tyhjentymistä, pyöritän samalla mielessä tätä tajuamista, kääntelen sitä ja tarkastelen sitä kulmat vähän kurtussa, koska unentuomat saattavat olla ihan mitä vaan dadaa. Mutta tämä ei ole dadaa, ei alkuunkaan. Ties mikä sen laukaisi, mutta olen tyytyväinen siitä, että ajatus hakeutui luokseni.

Se kaikki liittyy ajatusten pariin, jotka minulla oli juuri rajamailla, hetki ennen särähtämistä. Sekuntin murto-osan päässä, ehkä. Ensin ajatus: ilman erästä tapahtumaa elämässäni minun olisi paljon helpompaa ajatella itseäni epäonnistuneena ihmisenä. Ja heti siihen liittyen: no joo, mutta mistä tiedän, ettei kyse ollut vain siitä, että pöksyihini koetettiin päästä? Ja sitten, heti perään: mistä helvetistä tämä selitysmalli nyt tähän paukkasi? Ja: miehet eivät joudu ajattelemaan enimmäkseen näin, heille ei sanota näin, tämä ei ole heidän selitysmallinsa.

Itse asiassa se on ollut hyvin vähän minunkaan selitysmallini, muistan vessassa. Mutta sattumoisin minulle on tarjottu tätä selitysmallia muutamaan tapahtumaan liittyen viime aikoina muutamankin naisen taholta. Se haluaa vaan päästä sun pöksyihin. Olen hämmästynyt, ehkä vähän tyrmistynytkin, ja sitten pohtinut asiaa ja argumentoinut heille ääneen, miksi olen asiasta toista mieltä. Ensinnäkin, enemmistö tapaamistani miehistä ei vaikuta kovin innokkaalta pöksyyntymään (tai ehkä pikemminkin pöksyttömyyttymään) kanssani. (Etenkään jos sattuvat tuntemaan minut vähänkään paremmin.) Toiseksi, kommentoitu asia tai minulle suotu tilaisuus ei ole ollut luonteeltaan sellainen, että kukaan järki-ihminen odottaisi siitä tosissaan tai ensisijaisena motiivina mitään seksuaalisia palkintoja. Kolmanneksi, vaikka sellainen motiivi häilyisikin jossain taustalla (enkä ole tällaiselle mitenkään sokea - olen itsekin aika hyvä hullaantumaan kausittain), kyse on myös muusta - harvoin ihmiset niin sokeutuvat jonkun kimmellyksestä, että ovat vain tästä syystä valmiita kanavoimaan tätä tehtäviin, jota tämä ei todennäköisesti osaisi suorittaa. Neljänneksi, mitä tapahtuu, jos tuollainen selitysmalli alkaa oikeasti vuotaa kroonisesti sellaisten limaisten tilanteiden ulkopuolelle, joissa se oikeasti voikin olla täysin relevantti ja jossa sitä on järkevää punnita hetki tai pari? (Ja silti: entä sitten? Eikö silloin, jos mietin jonkun halua pöksyyntyä kanssani, olennaista ole se, onko ajatus vastenmielinen vai ei? Olen kyllä kävellyt välillä tilanteisiin, joissa taka-ajatus on ollut varsin selvänä: joko se ei ole haitannut minua, koska minulla on ollut sama taka-ajatus, tai sitten olen päättänyt, että olkoon vain mahdollisesti toisella tuo taka-ajatus, minullapa on asiaan vastakkainen kanta ja niin kauan kuin toinen ei viitsi eksplikoida tarkasti, mitä tahtoo, voin käyttäytyä ikään kuin en sitä tietäisikään - ja suoraan sanottuna en voi tarkalleen tietääkään, eivät ihmiset ihan niin ennustettavia ola -, reilusti ja toverillisesti, ja ehkä toinen siitä tokenee. Sitten tietysti on kasa tilanteita, joissa en ole tajunnut, että kyse on jostain taka-ajatuksesta: itse asiassa näin käy silloin tällöin. Joskus paljastuminen on onnellinen sattuma, joskus kiusallinen. Mutta hitto vie, ei voi elää väärintulkinnan pelon hallitsemassa maailmassa niin pitkälle, että jättäisi tarttumatta mihin tahansa miesten ehdottamaan, koska siinähän voi olla jotakin takana.)

Olen huolissani etenkin tuosta neloskohdasta. Se, että tuota peepeetä tarjotaan niin nopeasti ja auliisti naiselle selitykseksi jostain yllättävästä mahdollisuudesta, kuvaa kenties, miten keskeisellä sijalla se saattaa olla jonkun toisen naisen tulkintamalleissa. Enkä nyt ajattele, että kyse on sisarkilpailusta, tai miksi sitä nimittäisi: ei, epäily lausutaan kuitenkin ystävien kesken ja sellaiseen sävyyn, että pitäisi olla jonkin tason vainoharhainen ajatellakseen, että toinen koettaa nyt polkaista minut mutiin ja osoittaa minulle paikkani jonakin, jonka objektiivisesti kiinnostavin asia ja myyntivaltti sijaitsee jalkovälissä, ei korvien välissä. Eiköhän vain kyse ole jostakin, jolla hän rasittaa itseään, epäilyksestä, joka on helppo tartuttaa ja joka tartuttuaan saastuttaa ajattelua ja vuotaa siitä saastuttamaan vuorovaikutussuhteitakin.

Inhoan tällaista sukupuoliroolitusta, jossa miehet vain aina ja joka tapauksessa kyttäävät naisten pöksyihin pääsemistä ja naisten tehtäväksi jää epäillä ja vahtia haaroväliään, koska se on heidän tosiomaisuutensa ja tosiarvonsa. Se on rasittavaa molemmille osapuolille (ja etenkin tähän ajatteluun sitoutumattomille siviiliuhreille - nimenomaan rasittavaa, sen omaksuneille vaarallista ja typistävää) ja tekee maailmasta aika paljon paskemman paikan.

Itse asiassa puhuinkin asiasta Faunin kanssa välittömästi ensimmäisen peepee-tulkinnan kuultuani. Onko se hankalaa miehille, kysyin. Tuleeko tuollainen mieleen, jos haluaisi vaikka etupäässä peepee-mielessä pyyteettömästi tarjota jollekulle naiselle jonkin hieman erikoisemman mahdollisuuden? Fauni mietti hetken ja sanoi, että totta kai se on hankalaa ja totta kai sellaista saattaa pelätä. Jättääkö joku sen takia tarjoamatta mahdollisuuksia johonkin, mitä muuten saattaisi tarjota? Ei sellaista ole helppoa arvioida. Toivottavasti ei. Ymmärrän hyvin sen, etteivät miehet halua tuntea itseään etupäässä naisten perässä juoksijoiksi tai tulla esitetyiksi sellaisina. Koska eivät he ole vain sitä! Totta kai sitä pelkää, että joku ehdotus tulee torjutuksi vain sen takia, että toinen kuvittelee itsen haluavan jotain, mikä ei asian kannalta ole lopulta kovin oleellista, sanoo Fauni. Niin niin, sanon. Ja kun kyse on asiasta, jonka esiin nostaminen eksplisiittisesti tuskin ainakaan laukaisee tunnelmaa. (Mieti nyt: Hei, haluaisin tarjota sulle tän mahdollisuuden! - Hmm, kiitos mutta ei kiitos, en ole kiinnostunut. - Tämähän olis ihan just sulle, tää juttu! - Hmm, tuota, ei kiitos, en ole todellakaan kiinnostunut ja pitää tästä jo mennä... - Et kai sä nyt kuvittele, että tähän liittyy jotain, mitä en sano ääneen? - Mitä tuohon voisi vastata? Mitä siihen oikeasti vastaisi? Että joo, kuvittelen mä, niin että mene pois, limasimppu. Tai sitten ritarillisesti että eeeei ei se siitä oo kiinni mutta tuota en halua puhua tästä heihei. Sukenisiko tästä hyvä keskustelu? Ehkä, mutta todennäköisimmin ei.)

Vaaralliseksihan tuo käy, jos olisi itselle helppo mahdollisuus antaa toiselle mahdollisuus johonkin hauskaan ja jännittävään, mutta joutuu laskemaan päässään, tarkoittaako mahdollisuuden tarjoaminen ehkä sitä, että toinen todennäköisesti joka tapauksessa torppaa sen ja sitten saa vielä kiitokseksi ääliön leiman, kun toinen kertoo tapahtuneesta pöyristyneeseen sävyyn kaikille yhteisille tuttaville aasta ööhön. Ja vaikka toinen yltyisikin uskaltamaan tarjoamaan mahdollisuuden, toisen on vielä tosiaan mahdollista vetää siitä herne nenään, tulkita mahdollisuus lähinnä toisen yritykseksi päästä omiin pöksyihin ja kieltäytyä jyrkästi mokomasta.

Se kuulostaa hyvin surulliselta. Kuka hyötyy siitä, että koko sukupuoltenvälisen kommunikaation kenttä on miinoitettu sinne saakka että jonkun kanssa on jo maannut ja voidaan todeta, ettei aiheesta tarvitse skitsota? Eihän nyt voi kuitenkaan olla tavoitteena sekään, että kaikkien kanssa pitäisi maata, jotta voisi ottaa rennosti? KIELTÄYDYN tällaisesta maailmasta ja aion edelleen samota ikään kuin miinoja ei olisikaan. (Eikä niitä minun puoleltani tulla kaivamaan maahan.)

Tarkoitan tätä: Minulle tarjoutui erään henkilön toimesta mahdollisuus johonkin juuri hyvinkin hauskaan ja jännittävään asiaan. Tarjous oli yllättävä - harvoin sellaisia tulee. Mielsin sen kunnioittavaksi ja ystävälliseksi eleeksi, vaikka jo heti tajusin, että moni muu tulkitsisi asian aivan toisin. (Miehet suhtautuvat minuun valtaosin kunnioittavasti ja ystävällisesti, kuten naisetkin.) Varovainen otus kun olen, mietin kuitenkin, että tarjous on vastaanotettava jotenkin sillä tavalla hienovireisesti, että molemmat tietävät, missä mennään. Joten vastasin ystävällisesti ja kirjoitin olettavani kyseen olevan tässä ilmaisesta lounaasta, joita todella on. (Tiedän sen, koska aina välillä tarjoan niitä itsekin. Enkä ole niin pölkkypää, että ajattelisin olevani jotenkin spessu tässä suhteessa.) Toinen myönsi auliisti, että juuri siitä on kyse. Otin tarjouksen vastaan iloisesti. Kommunikoimme vielä hämmennyksenkin auki - kirjoitin hieman hämmentyneeni tarjouksesta, koska se oli niin ilahduttava eikä sellaista satu usein, ja toinen kysyi, mikä siinä hämmensi, ja vastasin, että kai etupäässä omat ajatukseni siitä, miten tällaisessa tilanteessa voisi soveltaa jotain valmiita käyttäytymissääntöjä.

(Eihän niitä ole moniinkaan tilanteisiin, paitsi ehkä yksi: kommunikoi mahdollisimman avoimesti.)

Olin ihan valtavan iloinen tapahtuneesta siihen saakka, että uskouduin siitä läheiselle ystävälle, ikään kuin esimerkkinä siitä, miten ihmeellistä ja hienoa ja yllättävää elämä voi olla. Ja sitten hän sanoi: se vaan haluaa päästä sun pöksyihin. Sanoin vakaasti, etten usko sellaisesta olevan kyse. (Koska en usko sellaisesta olevan kyse.) Ystävä sanoi: heei, mieti nyt vähän. Ja mietinhän minä. Mutten sitä, miten pöksyihini koetetaan päästä (miten satunnaista ja siinä mielessä epäkiinnostavaa), vaan miten vahingollista, ylipäänsä, on ajatella sukupuoltenvälisiä kommunikaatioita lähinnä pöksyynpääsyyn liittyvinä. Ettei vain olisi niin, että osa naisten itsetuntovaikeuksista palautuisi tähän? Tarkoitan tätä tämänaamuista: no, en ainakaan ole aivan epäonnistunut näissä ja näissä pyrkimyksissäni, koska x. Ja pingpongajatus: mutta entä jos x koska pöksyihini haluttiin päästä. (Ja sitten nanosekunnin sisään ärtymyksen kuohahdus: helvetti, tyttö, tuo ajatus koettaa tartuttaa sinut!) Sanooko kukaan loistotarjouksen saaneelle miehelle, että hänen pöksyihinsähän siinä vain koetettiin päästä? Ajattelevatko (epäilevätkö heikkoina hetkinään) miehet saavansa työpaikan seksuaalisen vetovoimansa avulla? (No joo-o, vaikuttaahan se, jonkin verran, mutta en ole nyt kiinnostunut siitä, vaikuttaako se de facto, vaan siitä, attribuoivatko miehet esimerkiksi työmenestystään seksuaaliseen vaikuttavuuteensa? Ja uskaltavatko toiset attribuoida sitä näin heille ääneen?)

Minusta on, kirjoitan auki, paljon vaarallisempaa olettaa, että minusta pidetään ja minua arvostetaan miesten taholta (muutenkin helvetin heteroisa kuvio - aivan kuin LB-ihmisiäkin ei olisi, vai kuuluuko ajatukseen, että naisina he ovat sellaisen jahtaamisen ulkopuolella? miten tässä näkemyksessä ajatellaan lesbosuhteiden solmiutuvan? vai ymmärtyvätkö ne luonnottomiksi juuri sen takia, että kaksi portinvartijaperiaatteella toimivaa olentoa on jotenkin sattumoisin ajautunut yhteen kenenkään pyrkimättä mihinkään? anteeksi kärjistys, tämä oli liian absurdilla tavalla hysteerinen jotta olisin voinut jättää sanallistamatta) lähinnä haaroväliini pääsyn mahdollisuuden takia kuin olettaa, että okei, nyt sitten on ihmisiä, jotka pitävät minua naiivina ja höynäytettävänä ja tosiasiat kieltävänä, kun ajattelen sukupuoltenvälisen kommunikaation perustuvan etupäässä muunlaisille asioille. Totta kai tiedän, että aina tilanteet eivät ole sitä, miltä ne näyttävät tai millaisina ne haluaisi jäsentää. Mietin vain, kumpi on toiminnan ja itseymmärryksen (eikä vain omani, myös muiden toiminnan ja itseymmärryksen) kannalta suotuisampi ajatusvinouma - se, että minusta halutaan aina hyötyä tietyllä tapaa vai että tasa-arvo on mahdollinen ja minusta ollaan kiinnostuneita etupäässä muissa kuin seksuaalisen hyötymisen mielessä.

Jos jotain haluan toivoa, niin tätä: toivottavasti en koskaan kuule sanovani ystävättärelle, että ehkä se vaan haluaa päästä sun pöksyihin. Koska jos niin on, kyllä hän sen itsekin huomaa sitten kun se on aika huomata, eikä se ole (useimmiten) niin vaarallista. Mutta se on taatusti vaarallista, jos hän alkaa jäsentää osaamisiaan epäillen, että monissa tunnustuksissa onkin kyse jostain aivan muusta kuin sellaisista asioista, joihin hän voisi itse perehtyen, päätellen ja asioista selvää ottaen vaikuttaa.