Ihmeellinen keväisyys

On ollut ihmeellistä palata tänne. Ilma on täällä vain jo niin paljon keväisempi ja lämpimämpi. Eilen haimme koiran eksän vanhempien luota, koira oli ollut pääsiäisen maalla ja villiintynyt laulujoutsenet nähdessään. Kävelimme hyväntuulisen otuksen kanssa ulkona pehmeässä kevätsumussa, joka oikeastaan tuntuu enemmän kuin näkyy. Annalassa viljelypalstallamme ensimmäiset innokkaat kasvajat olivat jo heränneet, mudasta puski talvivalkosipulin ja pillisipulin versonkärkiä, raparperin tyvessä oli punaisia paksuntumia, joista varret myöhemmin ponkaisevat kasvuun, köynnöspinaatti oli järjestänyt jo pieniä lehtiäkin rinkulaan. Myös sitruunakissanminttujen juurilla vihersi jo. Puhumattakaan tietysti voikukan lehtiruusukkeista, nokkosenaluista ja iltahelokin ruseteista.

Ja miten täällä linnut visertävät, livertävät ja huikkaavat! Illalla taivaan sinertyessä ja keltaisten suorakulmioiden ilmestyessä pastellinvärisiin seiniin Torkkelinmäellä on ihana konsertti. Kuopiossa emme sen sijaan kuulleet mitään laulua ja Jyväskylässäkin oltiin vielä hiljempaa. Täällä rastaat istuvat puissa ja ilmoittavat reviiriään epäröimättä ja ohikulkijoilta turvaan lehahtamatta. Nyt niiden on oltava päättäväisiä ja rohkeita! Koiraa yölenkittäessä oikein harmitti, ettei ollut kameraa mukana. No, tuleehan näitä päiviä. Vaikka on pidettävä varansa - kevät on typerryttävän nopea. Hevoskastanjoiden nuput ovat jo häkellyttävän isoja, kiiltäviä ja aavistuksen tahmeita.

Tänäänkin olo on toiveikas ja keväänhyrisevä, vaikka joudunkin kärvistelemään vaakatasossa flunssan tai siis siitä parantumisen otettua takapakkia.

Näen sentään makuulta ikkunoista vastapäisen talon valoisan peltikaton ja aurinkoisen sinitaivaan! Näkymän edessä on jasmiinien, sitruksen, rahapuun, aaloen, posliinikukan, tuoksupelakuiden ja kaktusten hauskanmuotoisia siluetteja, ja jos katsoo ylös, voi nähdä valon kuultavan läpi tuoksulehtikaktuksen lehdistä (kunpa se joskus suureksi vartuttuaan suvaitsisi kukkia...). On helppoa uskoa kevään ja kesän tulevan ja se pitää hyvällä mielellä, vaikka räkätauti estääkin minua pääsemästä ystävän syntymäpäivälounaalle ja pakottaa koiran uneksimaan sisällä vieressäni sen sijaan, että kävelisimme aurinkoisilla kallioilla.

Kevät ja kesä ovat edessä vielä, maltan odottaa.

Katselen Flickrista kuvia karitsoista, hevosten uittamisesta ja kesämyrskyistä, vaikka oikeastaan minun kai pitäisi lukea Shustermania ja valmistautua pitämään esitelmää pragmatistisesta estetiikasta. Mutta ehkä tämä saa olla sairaspäivä.

Sosiaalisuutta ja väsynyt aamu

Näemmä kylmänharmaa utu seuraa meitä, minne menemmekin tänä keväänä. Ei puhettakaan auringosta, lämmöstä tai sipulikukista. Täällä, kotikaupungissa, niitä nyt sentään voisi olla, mutta taidan olla siinä kunnossa, etten ehkä pariin päivään lähde etsimään niitä. Uskomatonta, millaiseen yskimiseen voi herätä aamulla kuuden aikaan!

Mutta sentään ystäviä näimme eilen ja se oli kaiken tämän yskimisen väärti. Heräsimme kello yhdeksältä, olo oli silloin jo karmea ja viluinen, kehoni ei selvästikään ollut aivan sinut matkustamisen kanssa, matkustaminen kun tapaa sisältää kuitenkin kilometrikaupalla ulkoliikuntaa ja kassien raahaamista. En ole tainnut olla vielä ikinä niin kipeänä, että olisin kokenut oikeutetuksi ottaa taksin, se on sellaista äitihommaa. Ja kun matkat eivät olleet niin pitkiä kuitenkaan, kilometri pari aina suuntaansa, ja joukkoliikenne on muissa Suomen kaupungeissa usein paljon harvempaa kuin Helsingissä, me tosiaan kävelimme välittämättä siitä, että keuhkoni tuntuivat jotenkin silkkipaperisilta ja ehkä vähän repeilleiltäkin. (Se on kumma tuntemus. Hengittäminen ei satu, mutta koko keuhkoputken voi tuntea, tietää tarkalleen, miten ilma laahustaa sen kylkiä pitkin kääntäen palkeenkielet lepattamaan milloin ulos-, milloin sisäänpäin.)

Vaikka aamulla olo oli valju, päätin kuitenkin, että tämän on onnistuttava, ja jotenkin (lähinnä vihreällä teellä ja mateella ja auringonhattu-uutteella ja punkulla) pystyinkin huijaamaan kehoa ilman mitään särkylääkkeitä. Aina yhtä ihana Näkymätön tyttö tuli kämpille aamiaiselle ja söimme yhdessä kauralesepuuroa ja mustaherukkakeittoa ja rupattelimme asumisesta ja erilaisista ja eri-ikäisistä taloista ja muun muassa vanhojen talojen palvelijoille tarkoitetuista keittiörappukäytävistä. Joimme myös useamman kannullisen mateeta, ja sitä kitatessa oloni alkoi vähitellen tuntua siltä, että voisin jaksaa pysyä tolpillani iltaan saakka. Sitten pakkasimme kamat, kävelimme keskustaan Näkymättömän saattaessa meitä ja tapasimme rautatieaseman lokerikoille mennessämme Odelman, jonka kanssa menimme teelle tai kahville, kukin oman makunsa mukaan. Tämäkin tapaaminen sujui helposti ja hämmästelin taas mielessäni, miten mielenkiintoista ja silti jotenkin yksinkertaista ja luontevaa onkaan tavata sellainen ihminen, jonka ajatuksista on lukenut jo pidemmän aikaa. En osaa mitenkään kuvitella, että voisin olla aivan noin välittömästi ja helposti läsnä ja rentona jonkun aiemmin tapaamattoman ihmisen kanssa. Se kaikki saa ajattelemaan, että vaikka kasvokkain kohtaamisissa onkin jotakin erityistä, kyllä kohtaamista voi tapahtua merkittävällä tavalla tekstuaalisestikin. Miten muuten selittää se tuttuus, johon on helppo solahtaa kahden bloggaajan tavatessa toisensa livenä ensimmäistä kertaa? En ainakaan itse osaa keksiä mitään sen uskottavamman kuuloista selitystä.

Ehkä moni ihminen on sillä lailla perusluottavaisempi, että tällainen pohdinta kuulostaa jotenkin kummalliselta ja hassulta. Mutta ainakin minun on ollut niin kauan kuin muistan vaikeaa tutustua luottavaisesti, avoimesti ja ahdistumatta uusiin ihmisiin. Se oli läsnä piirteenä jo ennen kouluun menemistä ja koulussa kiusatuksi joutuminen vain vahvisti tuota epävarmuutta ja ulkopuolisuuden tuntua, jonka kanssa joudun tappelemaan tosissani suurimmassa osassa tutustumisen ja ystävystymisen prosessejani. Jotenkin uusien ihmisten kohtaamisessa tulee viiltävän tietoiseksi itsestään ja kaikesta siitä, mihin toinen voi takertua, jos hän päättää olla pitämättä minusta. Se saa helposti aikaan sen, että yksinkertaisesti mykistyy tai sitten ottaa jonkin karmivan pirteän ja suulaan roolin, ja jälkeenpäin on ihan niskakarvat pystyssä siitä, mitä kaikkea on tullut sanoneeksi jollekulle, johon ei oikeastaan osaa vielä luottaa. Ei se tietysti ole kovin vakavaa enkä ainakaan enää anna sen haitata ihmisiin tutustumista, mutta on kiinnostavaa ja kutkuttavaa huomata, että toisellakin tavalla voi tavata ihmisen, jota ei ole koskaan ennen nähnyt.

Itselleni (tiiviisti lukemieni) bloggajien tapaaminen on kuitenkin ollut sillä lailla erilaista ja merkityksellistä, että siinä tuollaista varautuneisuutta ei vain esiinny. Se on jännittävää ja kutkuttavaa ja kummallista ja ihanaa. Mutta pelottavaa se ei ole, ei hitustakaan. Siksi minusta tuntuu välillä kummalliselta, jos joku (yleensä bloggaamaton ihminen) kyseenalaistaa, onko blogin pitäminen tai ainakin siinä vaikeista asioista kirjoittaminen mielekästä ja järkevää. Minusta on jo aivan riittävän palkitsevaa, että kun ihmiset bloggaavat ja lukevat toistensa kirjoittamaa, he voivat sitten tavata kasvokkain ja olla ahdistumatta toisen vieraudesta ja siitä, kelpaavatko itse outoine ajatuksineen. (Puhumattakaan siitä, miten paljon oppii tarkkailemalla omia ja toisten ajatuksia, miten usein siinä saa hämmästyä ja havahtua ja ilahtua. Välillä ehkä kauhistuakin, mutta onneksi sellainen ei kestä kauan ja uusiin oivalluksiin, kauhistuttaviinkiin, on lopulta aika mukavaa asettua levollisesti.)

Lisäksi minusta vaikuttaa siltä, että osa tuosta tutustumisen helppoudesta on alkanut, joskin hitaasti, tihkua muihinkin ihmissuhteisiin. (Oikeastaan sellainen on aika oletettavaakin, kun asiaa tarkemmin ajattelee.)

No mutta, joka tapauksessa, näimme tarkkaavaisen ja hyväntuulisen Odelman ja joimme Kuutiotönöksi myöhemmin ristittävässä kahvilassa teetä ja kahvia ja söimme kahvilalounaan, joka minun kohdallani tarkoitti jättimäistä mokkapalaa, jonka päältä kaavin lusikalla pois valkosuklaalastut, jotta en saisi allergista reaktiota lehmänmaidon proteiinista. (Nuo mokkapalat olivat lähinnä heidän maidotonta vaihtoehtoaan, niissä oli vain ne pöhköt valkosuklaat. Jos muuttaisimme tuohon kaupunkiin, minulla olisi selvästi valistustyötä tehtävänäni... valkosuklaan voisi helposti korvata jollakin täysin maidottomallakin.) Jossain vaiheessa kollegatar tuli junalla asemalle ja liittyi seuraan, ja jo pian meidän pitikin jatkaa hänen kanssaan matkaa jalan ylioppilaskylään tapaamaan Vompsun vanhoja opiskelukavereita. Sekin sujui ihanasti. Aiemmin olen helposti tuntenut itseni vähän ulkopuoliseksi heidän seurueessaan, mutta nyt olen näemmä tavannut heitä tarpeeksi monta kertaa ja tarpeeksi monessa ympäristössä hahmottaakseni heidät myös omiksi kavereikseni. Se on aina yhtä riemastuttavaa havaita: että kun on aikansa takkuillut ja ollut vähän huolissaan, että miksi ei tunne kuuluvansa tähän seurueeseen vaikka varmasti pitäisi, kun kaikki ovat ystävällisiä ja mukavan tuntuisia, sitten äkkiä huomaakin olevansa siinä seurueessa ilman mitään ruttuja ja murheita. Jokin näkymätön, huomaamaton raja on ylittynyt ja olo muuttuu sillä lailla, ettei sitä voisi mitenkään olla huomaamatta. Se kaikki tuntui erityisen huojentavalta, koska on aivan mahdollista, että vietämme ensi lukuvuoden tuossa kaupungissa, ja olisi pelottavaa muuttaa jonnekin, missä ei ole lainkaan ystäviä valmiina.

Oikeastaan teimme tässäkin kohtaamisessa sellaisia arkisia asioita, joita tavataan tehdä, kun sää ei salli piknikkaamista eikä auringossa vaeltelua. Luimme solukämpän pienessä keittiössä Hesaria, revimme salaattia, jäätelöä syövät sotkivat vaniljajätskiin pirkka-kaakaojuomajauhetta ja puhuivat sen yhteydessä lapsuudestaan (se kai on lähestulkoon välttämätön assosiaatio jäätelön ja kaakaojauheen sotkemisessa), samoista mukeista juotiin ensiin vihreää minttuteetä ja sitten kreikkalaista punkkua. Minulle tuollaiset opiskelijasolubileet ovat outo muoto, koska ne ihmiset, joiden kanssa hengailin itse yliopistolla, eivät juurikaan perustaneet opiskelija-asuntoloista vaan tekivät mieluummin vaikka mitä paskaduuneja voidakseen asua kantakaupungissa kivassa yksiössä. Tietysti muutenkin tuntuu hassulta käydä opiskelijasolubileissä ja tajuta, että suurin osa siellä olijoista on kuitenkin valmistunut ja tekee jotakin ihan oikeaa työtäkin, johon heillä on pätevyys. Siitäkin huolimatta että he ovat rutkasti itseä nuorempia. Ja sitten siinä istuimme kollegatar ja minä ja jutskasimme, mitä käytännön koulutuksia vielä ehtisi hankkia niin että voisi päästä johonkin inhimillisesti palkattuun ja kiinnostavaan käytännön työhönkin ennen kuin on neljäkymmentä... no, tietysti alan jo vähitellen tottua siihen seikkaan, että tässä maailmassa ei ole aina helppoa löytää vertaisiaan haahuilussa ja sitkeässä laadun vaatimisessa ja oman polun etsimisessä, koska muut ihmiset jotenkin tuntuvat ajautuvan kummemmitta rutinoitta sellaisiin epäilemättä taloudellisesti järkevämpiin (mutta usein vähän tylsemmän tuntuisiin) ja mielenterveydelle vähemmän haasteellisiin ratkaisuihin, jotka olen itse torjunut pitäessäni tiukasti kiinni siitä, että elämäni on kokonaistaideteos, jonka mieli voi hahmottuakin vasta sitten kun se on jo valmis (eli kun olen kuollut tai ainakin tiedän kuolevani varmasti muutaman päivän sisään) ja että jokaisessa kohdassa taideteosta on säilyttävä tietty taso, koska yksityiskohdat ovat yksityiskohtia eli erittäin tärkeitä. Joskus kyllä huomaan toivovani, että elämäni olisi hitusen helpommin selitettävissä, mutta toisaalta, enimmäkseen olen siihen oikein tyytyväinen, ja eilen olin tyytyväinen ja oletin, että muutkin ovat ja ettei minun tarvitse heille selittää mitään. Ei minun elämäni nyt vain ole selitettävä seikka eikä se kiinnosta oikeastaan muita sillä tavalla. Ei heitä kiinnosta se, olenko hyveellinen tai onnellinen, tai jos kiinnostaa, vain marginaalisesti.

Kunpa sen aina muistaisi!

Tosin se on vaikeaa muistaa, koska minua saattaa kiinnostaa ja kiehtoa aika kovasti se, kokevatko toiset elävänsä hyveellisesti ja onnellisesti. Ulkoapäinhän sitä ei voi nähdä. Mutta tiedän kyllä senkin, että minulla nyt vain on tämän suhteen päähänpinttymä. (Jo lukiossa, kun piti kirjoittaa erilaisia kirjallisuuskritiikkejä eräästä novellista, sain äidinkielen opettajalta palautteen: "Nämä kaikki ovat moraalikritiikkejä." Olin kuvitellut tekeväni moraalikritiikin lisäksi myös psykologisen ja historiallisen kritiikin, mutta opettaja oli asiasta toista mieltä. Toisaalta en oikein ymmärräkään, mitenkä etiikka ja psykologia ja historia nyt voitaisiin tuosta noin vain erottaa ja mikä psykologiassa ja historiassa kiinnostaisi, ellei olisi jo omaksunut jotakin elämäntyyliä, jotain arvojen ja kokemuksen horisonttia, jota vasten voisi lukea ja ymmärtää, että ahaa, tapahtui näin ja sitten he tekivät näin, hmm, kiinnostavaa.) Onnellisuuden ja hyveiden miettiminen vain ovat minulle kauhean tärkeitä asioita, joillekuille muille eivät niinkään. Eri ihmiset arvostavat niin erilaisia asioita. Joillekuille on tärkeää hyvätyyppiys tai menestys tai se, että on paljon ystäviä, se tuntuu olevan olennaisempi asia kuin se, miten se hahmottuu sisimmässä. Tai jos painotus onkin sisimmässä, se voi olla vaikka, ettei koe itseään vaativaksi tai uhrautuvaksi. (Se on helpompi ymmärtää, minullekin on tärkeää, etten koe itseäni kohtalonuskoiseksi enkä marttyyriksi, sellainen alistuvuus ja uhrautuvuus saa minut aivan raivoon saadessani itseni siitä kiinni. Ehkä joku osaa ja tahtoo alistua loppuun saakka, mutta itse en tahdo, ja vähän epäilen, osaisinkokaan, kun ahdistun ja vatkaan kehittyneesti, mutten osaa luottaa jumalaankaan tai muuta sellaista. Siksi tämä kirjoitus oli todella jännittävää luettavaa: en osaa kuvitella, millaista olisi olla kohtalonuskossaan luja ja määrätietoinen. Ehkä se johtuu siitä, että lähipiirini muutama kohtalonuskoinen ei ole erityisen luja ja valittaa todella rasittavasti aina vastoinkäymisten tullessa, ja niitähän tunnetusti piisaa runsaasti itse kullekin. Hmm, ehkäpä kohtalonuskokin on valinta, ja jos sen valintaluonne pääsee unohtumaan, se voi poikia juuri tuollaista raivostuttavaa voivottelua ja passiivisuutta ja odotuksen, että muut tulevat korjaamaan oman elämän vinkaan menneet asiat, jotka pahimmassa tapauksessa olisi helpointa korjata siten, että ihminen nyt yksinkertaisesti ottaisi vastuun käyttäytymisestään ja suostuisi miettimään, voisiko sen hienovarainenkin muuntaminen vaikuttaa lopputulemiin enemmän kuin jokin kaukainen kasvoton kohtalo.)

Sitten kaikki katkesi, oli lähdettävä kävelemään takaisin kohti keskustaa ja rautatieasemaa. Etenimme pienempänä seurueena, oli taas mahdollista puhua mieltä kuohuttaneista ja myllertäneistä asioista, sellaisista, mistä tuntuu vain olevan mahdotonta puhua, jos paikalla on yli neljä ihmistä. (Miksi juuri viisi on jo liikaa? Kyse on jonkinlaisesta suojelusta, ja sille on varmasti hyvät syynsä, vaikka tavallaan se ärsyttääkin minua. Ah, mikä mahdoton romantikko: että kaikkialla pitäisi olla koko ajan täysi avoimuus ja luottavaisuus. Mitä huvittavaa idealistista hinkumista!) Hyvästelimme seurueen, astuimme junaan kello yhdeksäntoista kaksikymmentä. Kaksi minuuttia sen jälkeen juna nytkähti asemalta liikkeelle.

En osannut nukkua paluumatkalla, olin niin innoissani ihmisistä ja heidän tapaamisistaan. Kotonakaan en olisi osannut nukkua, makasin pitkään valveilla ja iloisena.

Nyt on sitten aamu ja kauhean sumuista ja harmaata ja kamala yskä. Huh! Mutta olen kotona taas, kissat ovat täällä, miten ihanaa onkaan kuulla niiden ratistavan vauvan punoskoria, jonka näimme roskiksesta törröttämässä, kun tarvoimme reput selässä takaovelle. Otin korin, koska arvelin, että rottinki kiihdyttää kissat repimisvaihteelle, ja niin se tekikin. Tietysi korin olisi voinut antaa jollekin odottavalle ystävällekin, mutta luulen, että ihmiset eivät halua laittaa vauvojaan mihinkään roskiksesta dyykattuun. Nyt kori alkaa olla jo hieman rispaantuneen näköinen. Kissat saavat melkoista tuhoa aikaan jo yhdessä yössä! Ja kunhan koria on revitty kuukausi, sen irtosäleet voikin kuskata palstalle herneiden tueksi...

Tuntuu helpottavalta olla kotona, saada maata sängyssä. Tosin koiraa pitää mennä tänään hakemaan jossakin vaiheessa, mutta vielä on aikaa vain olla, levätä. Ja tuntuu kivalta, että on käynyt toisessa mahdollisessa ensi vuoden kaupungissa ja todennut, että sielläkin varmasti oppisi asumaan, ja että sielläkin on jo ystäviä odottamassa. Eilinen tuntuu oudolta unelta, kimmeltävältä ja värikkäältä ja toiveikkaalta. Olen hieman huvittunut siitä, että jaksoin sellaista ihmismyllerrystä aamusta iltaan saakka. Ja olin vielä oikein tyytyväinen ja iloinen! No, kyllä ihmisten näkeminen aina voittaa sairaana makaamisen ja videoiden tuijottamisen!

Leikkii tervettä

Kuume laskeutui särkylääkkeellä eikä ole noussut. Silti olo on kummallinen. Hengittäminen tuntuu jotenkin erilaiselta, vaikka kurkussa ei ole (eikä missään vaiheessa myöskään ollut) kipua eikä limaa, enkä edes yski. No, hengissä sentään ja koska junalippu Jyväskylään saatiin mykyrtämättä vaihdettua tämän päivän iltajunaan, menemme sillä ja leikin tervettä.

Kuopiossa on koko ajan harmaata ja vain pari astetta lämmintä, kaduilla edelleen lumenrippeitä toissapäiväisestä kuurosta. Me olemme tosin tarkkailleet sitä ikkunalasien läpi. Ja enimmäkseen katselleet vuokravideoita (videovuokraamot eivät selvästikään pidä pyhälomia) ja nukkuneet ja tehneet ruokaa ja syöneet. Videot alkavat todenteolla kyllästyttää, mutta olen edelleen jotenkin väsynyt lukemaan, kun yritin, suljin aika nopeasti silmät ja vain makasin ja kun avasin silmät, jouduin lukemaan saman kappaleen uudestaan, koska en muistanut lukeneeni sitä, enkä oikeastaan edellisenkään sivun tekstiä. Videota sentään jaksaa katsoa, se vaatii väsyneenä paljon vähemmän kuin lukeminen. Vaikka voisi kuvitella, ettei mielikuvitus ja tekstin kuvittaminen ole raskasta, on se sittenkin näemmä silloin, kun voimat ovat tosi heikoissa kantimissa.

Kummallista, miten sairastuminen ja yksi hemmetin kuumeen hissaaminen vie voimat tällä tavalla! No, ehkä elossa oleminen tästä vahvistuu, kun sairastumiselle annetaan kenkää vyöttämällä reppu selkään, kävelemällä lumirippeisen kaupungin läpi rautatieasemalle ja ottamalla juna hieman etelämmäs ja keskemmäs. Huomenna olisi ihmisiä nähtävänä, mutta en osaa yhtään arvata, mitä kehoni sanoo tästä terveen leikkimisestä. On kuitenkin järkevää mennä toiseen kaupunkiin, koska jos minä olenkin kipeänä, niin onpahan ainakin Vompsu siellä tapaamassa ystäviään, ja joka tapauksessa meidän on lähdettävä valumaan kohti Helsinkiä, kotia ja kissoja. Oi kissat.

On ihanaa päästä kotiin, kissojen luokse.

Sairaana

Niinhän siinä sitten kävi, että kun jalkauduimme Kuopioon, tulin kipeäksi. Vompatti vakuutti, että kyllä siellä pärjää kevätkengillä ja kevättakilla, ja ilmatieteen laitoskin kuitenkin lupasi seitsemään lämpöastetta päiviksi. No, täällä kuitenkin satoi pitkänä perjantaina koko päivän lunta ja maisemat olivat kuin amerikkalaisessa jouluelokuvassa. Kuuset seisoivat tankeissa, märissä hupuissaan, ja koska oli tosiaan pitkä perjantai, ei kukaan aurannut kaupunginkaan katuja. Oli pakkasta ja kastuimme pahanpäiväisesti: tarvoimme ensin tuiskun halki toiselle puolen kaupunkia hakemaan autoa parkista ja sitten sillä sukulaisvierailulle ajaessamme kastuimme, koska lumi suli kauluksesta sisään ja sukat märiksi. Silti horkka ei iskenyt kuin illansuussa, tehtyämme neljän aikaan takaisin kämpillä lounaan. Äkkiä palelin jotenkin aivan kamalasti ja haalin päälle kaiken mahdollisen, omat ja lainavaatteet. Kun aloin epäillä, että tässä horkassa on jotakin epänormaalia ja että minullahan voisi olla vaikka vähän lämpöä, kuumemittari kiipesikin jo 38,9 asteeseen. Ja jatkoi raketoimistaan illan mittaan.

Siitä on pitkä aika kun minulla on ollut niin kova kuume etten pysty nukkumaan ja että ajatukseni puuroutuvat kummiksi visuaalisiksi houreiksi. Nyt kävi kuitenkin juuri niin. En pystynyt syömään ja juomaankin pakottauduin. Ja kaiken aikaa, heti kun suljin silmäni, näin ja samalla tunsin kaksi sisäkkäis-päällekkäistä läpikuultavaa neliötä, joista toinen oli "eläminen" ja toinen "elossa oleminen". Kun kuume alkoi nousta, tajusin normaalisti elossa olemisen sisällä mitättömän pienen elämisen nykyhetken paisuvan paisumistaan. Tiesin myös sen, että sillä hetkellä, kun elämisen rajat venyttäytyvät elossa olemisen rajoja laajemmiksi, ihminen kuolee. No, sekin hetki sitten koitti viime yön tuskaisina tunteina. Tajusin äkkiä, että tämä polttavan kuuma ruumis oli kuollutta lihaa, että tämä kärsimys oli ylittänyt elossa olemisen rajat. Ajattelin ensin mennä kylmään suihkuun ja siten alentaa kuumetta, mutta sitten muistin, että ai niin, olen kuollut jo, joten siitä ei ole liiemmin hyötyä. Niinpä vain makasin ja tunnustelin, millaista on olla kuollut samalla kun hengittää ja elää.

Jossain vaiheessa tajusin, että heiluttelen sormiani ilmassa ja puhun äidilleni. Joka sijaitsee Helsingissä, kaukana täältä. Suljin suuni tajuttuani, miten typerää oli puhua äidille sillä lailla ja että Vompsu ja hänen äitinsä saattaisivat herätä. Olin jotenkin loukkaantunut typeryydestäni ja palasin takaisin tarkastelemaan elämisen ja elossa olemisen neliöitä. (Niitä on vaikeaa selittää, kuumehoureissa on unen logiikka.) Ajattelin, että se on hyödyllistä meditoimista ja että jos en pidä varaani, ne voivat jäädä vinksalleen. Onneksi sitten jossakin vaiheessa aamuyötä elämisen neliö alkoi kutistua ja saatoin huokaista helpottuneena: olin sittenkin enemmän elossa kuin elin.

Jotenkin se tuntui sillä hetkellä olennaiselta asialta. Tulin hyvälle tuulelle ja horjuin keittiöön, pesin luomupäärynän ja söin sen hitaasti ja nautiskellen. Ymmärsin, että oli tämä mitä oli, mitään kipuja tai räkäisyyttä kun kuumeeseeni ei liity, kehoni ei suinkaan ole täysin avuton tämän kanssa. Ei, vaikka olenkin vieraassa paikassa, vieraisilla ja toisen nurkissa ja vaikka täällä ei ole mitään esineitä eikä rituaaleja, joihin voisin parantumistahtoni kiinnittää.

Olen edelleen sairas ja kuumeessa mutta paljon vähemmän kuin yöllä, jolloin kuume nousi yli neljänkymmenen. Nyt olen syönyt myös särkylääkkeen, joten leijun kummallisen vetreän oloisessa tilassa ja olen varmasti hikoillut kuumettakin pois jonkun verran paidanseluksen kastumisesta päätellen. Vompsun äiti on lähtenyt kylpyläviikolleen, ja rauha on laskeutunut. Aamulla minun olikin vaikeaa pitää päätä selkeänä, kun koetin samaan aikaan keskittyä kirjaan maailmanhistorian sadasta vaikutusvaltaisimmasta ihmisestä, kuunnella ja kommentoida Vompsun äidin juttuja ja sulkea korvani täysin infernaaliselta lasten toivekonserttiohjelmalta, joka on Vompsun äidin lempiradio-ohjelmia, mutta minulle täysi kauhistus. (Lapset laulavat karmivan epävireisesti eivätkä osaa keskustella kiinnostavasti, joten heidän musiikkiharrasteensa ympärille kyhätty radio-ohjelma tuntuu sulalta hulluudelta, kun ei itse suhtaudu liikuttuneisuudella lapsiin ja lapsuuteen. Itse en ole lapsenakaan sietänyt tuollaisia ohjelmia; ylipäänsä, minua raivostutti lapsena se asenne, että pitäisin jostakin tai olisin jonkinlainen vain koska olen lapsi. Nykyään suuntaan samaa raivoa oletuksiin, että naiseuteni tai suomalaisuuteni tarkoittaisi jotakin tuollaista määrättyä myös. Minulle ne ovat aina jääneet jotenkin vastenmielisiksi viiteryhmiksi. Hmm, olisi varmaan raivoa kehittyneempää reagoida silkalla huvittuneisuudella, mutta ainakaan kuumeessa ja pää kivistäen se ei ole kovin helppoa.)

Nyt täällä on ihan hiljaista, vain kello raksuttaa. Se on kumma ääni, vieras ja vierailuihin liittyvä. Yhdistän kellon äänen mielessäni vanhusten koteihin. Jossain vaiheessa vanhemmillanikin oli kovasti raksuttava kello seinällä, mutta itse en ole ymmärtänyt, mitä virkaa seinäkellolla tarkalleen ottaen on. Tosin nyt kun kirjoitin näin, aloin välittömästi pohtia, miten tiesin ajan silloin kun minulla oli lankapuhelin ja täysin manuaalinen kamera ja en käyttänyt mitään rannekelloja tai muuta sellaista ja asuin yksin. Muistan kyllä soittaneeni joitakin kertoja neiti aikaan, mutta kai minulla on sitten ollut lipastonlaatikossakin joku kello? Jostakin olen tiennyt, mihin aikaan on lähdettävä luennolle. Muisti on niin lyhyt...

Kummallista, miten särkylääke työntää sairauden ja kehon jonnekin harson tai välimatkan päähän. Jalkoihinkaan ei satu, vaikka venyttäisi varpaita siihen väärään suuntaan, josta ne yleensä protestoivat heti. Vierauden tuntua lisää se, että on vieraassa kaupungissa ja vieraassa asunnossa, ettei tiedä, mistä on kyse ja milloin tervehtyy riittävästi liikkuakseen eteenpäin, ja saako ylihuomenna nähdä ystäviä vai perummeko sittenkin toisen kaupungin käynnin täysin ja ajamme junalla suoraan Helsinkiin maanantaina. Nyt junalippu Jyväskylään on siirretty huomisillalle. Jos kuume nousee vielä huomenna, ei Jyväskylään poikkeamisessa ole mitään mieltä. Mutta toisaalta, jos se ei nouse, olisi ihanaa nähdä ihmisiä.

Kummallinen sairastaminen. Pelkkä kuume ilman muita oireita kuin pistävä päänsärky.

Hyvää pääsiäistä!

Oi, mikä auringonpaiste! Hullunkurista, miten elämä heittelehtii. Eilen, kun oli harmaantihuista koko päivän, kävelin ahdistuneena Keskuspuistossa monta tuntia kävelysauvoja survoen, eksyin kahdesti ja päädyin lopulta tuntemattomaan lähiöön, piristyin tästä täydestä tuntemattomuudesta, ruuvasin teleskooppisauvat pieniksi ja kävelin talojen välejä koettaen päätellä, missä päin olisi bussillinen valtakatu. Päädyin tutun ostoskeskuksen laidalle, olen käynyt siinä sen takana terveyskeskuksessa paikkauttamassa hampaitani. Odotin bussia ja ajoin sillä kotiin hyväntuulisena seikkailustani. Illalla kävin vielä vesijuoksemassa, kun minulla ei ollut intoa lukea eikä vain olla.

Tänään olisi loistava ulkoilusää, mutta nyt olenkin sitten aivan lötkö! Pakkaan laukkua. Neljä paitaa, kahdet pitkikset, neljät sukat. Huolestuttaa, että ensimmäisessä kohdekaupungissa lunta ilmoitetaan olevan 32 cm ja toisessa 22 cm. Lunta! Oli sitä kyllä vähäsen Keskuspuistossakin, liukastelin kevätkengilläni. Ei Kalliossa voisi mitenkään aavistaa, että jossakin on vielä lunta. Jotenkin rasittavaa, minusta nyt pitäisi olla jo kevät. Kuuntelen kuin perverssiä kauhutarinaa miehen muistoja, joissa pihaan aurattu lumikinos suli lopullisesti vasta kesäloman jo alettua.

Koetan voimistaa itseäni ajatuksella, että olemme poissa vain viisi päivää. Pääsiäisen... se voi olla oikein hauskaakin. Nähdä vanhoja ja ehkä uusiakin tuttuja. Mutta on jotenkin raskasta ja ahdistavaa matkustaa pohjoiseen päin. Minusta se tuntuu väärältä suunnalta kaikkina vuodenaikoina. Vähän pelottaa, mitä tapahtuu, jos pääsenkin sinne toisen kaupungin kouluun. Kaksikymmentäkaksi senttiä lunta, karmeaa. Toisaalta kouluasioissa menee varmasti ensi vuonna niin paljon aikaa, että muu ympäristö jää pienempään osaan.

Kummallinen pääsiäinen, olla liikkellä ja toisten nurkissa, pohjoisemmassa, talvemmassa.

En varmaankaan ehdi kirjoittaa juurikaan, joten toivotan jo nyt hyvää pääsiäistä!

Vauhti-ilo, lentoilo

Keväällä vauhti-ilo aukeaa taas, harjoitti talvipyöräilyä tai ei. Maa on paljas, samoin puut, joinakin päivinä on tunnistettavasti vuodenaika ja toisina ei. Mutta pyörä kulkee, kallistelee mutkissa ja pyrähtää liikkeelle jalkojen virkkuuteen vastaten.

Voisiko olla miettimättä havaintomaailman muuttumista? Ehkä joku toinen voisi. Mutta itse mietin, etten nyt enää huomaa kaljujen alastonpuiden ja pöheikköjen linnunpesätihentymiä, en muuta kuin ne, joita tiedän jo etsiä silmilläni. Muuten on vahdittava, minne menee, ja ettei mene ketään tai mitään päin. Eikä sitä toista enää kohta muista kaivata, sitä hitaampaa liikkumistapaa, jossa verkkaisesti liukuu ja ehtii panna merkille yltäkylläisesti yksityiskohtia, jossa ympäristö on jotakin värittyneempää, uhkuvampaa, ympäröivämpää, elävämpää, toisenlainen kuin se harva objektien kudos, jonka lävitse on mahdollista paeta ilossa kohti vieläkin miellyttävämpää vuodenaikaa. Niin. Kohta linnunpesiä on mahdoton nähdä.

Ilo täyttää jalat, polttelevat reidetkin, takapyörä potkii soraa kosteaan ilmaan. Maisemaan on kiinnitetty narut, joku kiskoo niitä selän takana. Mäki kohoaa kulissina, on paineltava jalkoja vuoronperään alas alas alas, jotta pyörä nousisi ylös, ajateltava istuinluiden kontaktia, alavatsan pitoa, käsien rentoutta. Ja mäen päällä voi kiskaista ilmaa keuhkoihin ja tuntea, miten pulssi jyskyttää alahampaissa, polkaista päättäväisesti lisää vauhtia, liukua siihen korttelinväliin, josta tulee aina mieleen Vilna (tai ehkä muistikuva on jostakin toisesta kaupungista, mutta veikkaan Vilnaa; siinä korttelissa siellä jossakin on vietnamilainen ravintola, jossa keski-ikäinen pariskunta tanssi argentiinalaista tangoa, ravintolan vieressä lemmikkieläinkauppa joka oli silloin illalla kiinni jo). Kaikki vaihteet toimivat, se tuntuu ihmeelliseltä.

Miten eteneminen voi olla näin nopeaa, keveätä ja tasaista?

Jokin siitä tarttuu kehoon, niin että silloinkin kun palaamme sunnuntai-illan joogatunnilta kotia kohti jalan, hyppelehdin ja temmon eteenpäin kuin näkymättömän pyörän siirtelemänä, vedän perässäni väsyneen ankkurimaista aviomiestä. Hyppään pitkästä aikaa keho ojennettuna ja jalat aukaisten pitkiä, korkeita loikkia, olen täynnä keveyttä ja ilmaa, kevättä ja intoa, mutta tasaisuuteen minusta ei tietenkään ole, ainoastaan vauhti-iloon. Ja sillä hetkellä kun leijuu ilmassa ja räväyttää toista jalkaa eteen ja toista taakse ja silkalla tahdonvoimalla kohoaa toiseen suuntaan kuin painovoimalaki antaisi olettaa, sillä hetkellä muistaa, miltä tuntui juosta aikanaan, juoksun lomalla ottaa suuria loikkia, melkein kuin voisi ripustautua ilmaan hengityksen viiveen ajaksi, tai miten korkean esteen ylitse hypätessä ratsastaja hieman kohoaa vielä, kun hevonen jo jähmettyy lakipisteeseen ja sitten alkaa vajua auttamatta kohti mutaa tai hiekkaa, iskeytymistä.

Ja siinä hypätessä toteutuu mahdollisesti toive, jota olen pyöritellyt mielessäni - toive, että muistaisin jotakin ajasta, jolloin en vielä osannut lukea. Opin lukemaan niin varhain, ettei minulla ole tietoisia muistoja lukutaitoa edeltävästä ajasta. En siten tiedä, millaista on esimerkiksi kävellä kaupungissa osaamatta lukea liikkeiden nimiä. (Vaikken osaa kyyrillisiä kirjaimia, tiedän ne kuitenkin kirjaimiksi ja ymmärrän periaatteessa, miten merkit välittävät informaatiota - ja minua kiehtoisi sellainen kokemus, johon ei sisälly tuota ymmärrystä.) Mutta tiedän, että olen haaveillut lentäjän ammatista ja ollut hankala vahdittava korkealtahyppäämisfiksaationi takia, se on kerrottu asia, ja tuossa kesken hyppyä tunnistan äkkiä, että tämä kokemus, hurmio ilmassa leijumisesta, vaikka edes kuvitteellisesti ja hetken ajan, on ainakin ollut seuranani niin kauan kuin muistan, miksei siis kauemminkin? On kuvia, joissa isä heittää minua ilmaan, olen vasta vauva, leijun keskellä ilmaa pysähtyneenä, sormet levitettyinä, keskittyneet kasvot maata kohden, tukipisteettä. Ja myöhemmin, sen tiedän, päästin keinunkettingeistä irti lentääkseni ja isän peukalot menivät sijoiltaan hänen ottaessaan kopin.

Jokin kummallinen hurmio tässä kaikessa on, tässä ajatuksessa ilman halki liukumisesta ja toiveesta, ettei tarvitsisi ponnistaa maankamarasta enää ikinä.

Ilma piiskaa sormia ja kasvoja ajaessa pyörällä, autoissa ihmiset näyttävät liikkumattomuuteensa vangituilta, he surkastuttavat itseään siinä, missä minä vahvistan, he ovat ympäröineet kehonsa suurella hitaasti kääntyvällä massalla, he eivät voi puikahtaa eivätkä tuntea tervettä uupumuksen tyksettä kotipihaan kurvatessa. Ehkä hekin ovat sidottuja unelmiinsa, mutta en suoraan erota, mitkä heidän unelmiaan ovat.

En haluaisi päästää omiani näkyvistä, jotta jaksan kannatella ryhtiäni ja nauraa. Haluan ponnistusten tuntuvan ilolta. Minusta tuntuu, että olen saanut merkittävän osan iloani takaisin haettuani pyörän korjaajalta ja syöksyttyäni katukuiluja ja tienvieriä edes hieman.

Kilisevä kassi

Eilen kävelin auringossa ystävän ja tämän vauvan kanssa. Tai siis, vauva ei kävellyt, koska vauvat eivät kävele. Se oli parhaimmillaan eli nukkui vaunuissa imaginaarisena kehona jossakin vällyjen alla piilossa. Onpa elämä vaikeaa: ensin on parhaimmillaan, kun ei tarvitse, ja myöhemmin on masentunut, jos ei tarvitse. Nauroimme ystävän kanssa sitä varovaisuutta ja ahdistusta, joka helposti iskee, kun näkee ihmisen, jonka elämä tuntuu jollakin lailla muuttuneen. Joka tapauksessa, näimme lumikelloja, kävimme tutkailemassa sitä paikkaa, jossa ne nousevat aina keväällä aikaisin. Olen nähnyt jo avautuneitakin, Töölönlahden pohjukan etelärinteessä, siinä missä kasvaa rusokirsikoitakin, mutta en sillä lailla ole niihin kiintynyt, koska tämä on ensimmäinen kevät, kun löydän ne. (Ja oikeastaan Vompsis löysi ne, joten ajattelen ne hänen lumikelloikseen, hänen paikakseen. Olen vain kutsuvieras, ujo ja varovainen.) Kun katselin ne aamusta, ne olivat vasta vähän porautuneet ja ympärillä oli ties mitä jäähilettä.

Kun illalla kuljimme siitä ohitse Vompsiksen kanssa toveri Timon syntymäpäiväjuhlille, ne olivat ampaisseet monta senttiä lisää kohti valoa.

Mutta sitä ennen tapahtui jotakin hauskaa. Siivosin. Ei, se ei tuntunut erityisen hauskalta auringossa kävelemisen jälkeen, mutta oli kyllä tarpeen ja tämä hauskuus ja sen jälkeinen vakavoituminen liittyy siihen. (Ja homma jatkuu tänään illalla isän syntymäpäivällisen jälkeen.) Keräsin tyhjät lasipullot ja säilyketölkit reppuun ja lähdin tarpomaan kohti kierrätyspistettä. Lämpötila oli tosiaan se yksitoista astetta ja vielä perjantain illansuu. Reppu selässäni kilisi. Edessäni mäenrinnettä lampsi alas selvästi putkessa elävä mies, viinaputkessa siis, ja hän käänsi toiveikkaan katseensa kuullessaan kilahtelun. Ohitin miehen ja hymyilin hänelle päättäväisesti ja ehkä hieman tuikeasti. (Maijapoppasilme, you see.) Ystävällistä mutta ei keskustelunhakuista.

Sitten minua alkoi huvittaa ihan tajuttomasti. Näinhän toki, että kaduilla suorastaan tulvi ihmisiä mäyräkoirineen menossa puistoon. Yhden talon seinustalla istui asfaltilla kokonainan kööri siemaillen juomiaan. Varmasti oletus oli, että minulla oli pakattu juomia reppuun. Mutta repussa olivat paastomehupullot ja jokunen hillopurkki. Alkoi huvittaa kauheasti, kun ajattelin ihmistä, joka moisella toiveikkuudella ja kevään riemulla tarttuisi paastomehuihin ja satunnaisiin itsetehtyihin hilloihin. Joka kääntäisi päätään kuullessaan paastomehupullojen kilahtelevan lupaavasti jonkun repussa... aah, paasto...

Minua tosissaan nauratti sinne saakka, että tajusin, että minä olen se ihminen. Hitto vie, minähän olen se ihminen. Minua ällöttää kalja ja siideri, minua ällöttää jopa se, että kilisevän repun kantaminen kuulostaa kaljapiknikiltä. Sen sijaan paastoa rakastin ja on tuntunut hankalalta alkaa taas syödä kiinteää ruokaa mutta pidän siitä kiinni, koska haluan olla myös vahva ja jaksava. Mutta kyllä vaan, minusta paastomehut ja hillot ovat houkuttavampia kuin päihteet. Hämmästyin tätä ajatusta niin että menin ihan vakavaksi. Vakavuus vain syveni sitten kun olin jättänyt lasit ja metallit kierrätyspisteeseen ja menin reppuineni kauppaan ja näin, miten muut jonottivat kassalle enimmäkseen pelkän alkoholin tai vähintään alkoholi-mättö -yhdistelmien kanssa. Minulla oli pussillinen luomuporkkanoita, kaksi tölkkiä luomutomaattimurskaa ja biohajoavia jätepusseja. Pakkasin ne reppuun ja kuljin kotiin varsin mietteliäänä.

Miksi en enää kaipaa alkoholia, miksi se tuntuu jotenkin vain tarpeettomalta? Miten se on mahdollista, kun ihmiset ympärillä juovat aika paljon? Ystävä sanoi jokin päivä sitten, että tokihan minulle on helppoa olla juomatta mitään puolikin vuotta, kun en elä baarikulttuurissa. Se on tietysti totta. Olen kokeillut baarikulttuuria pari kertaa mutta en taida oppia ymmärtämään sitä. Enkä kai pohjimmiltani edes halua. Haluaisin ymmärtää täsmällisesti, miksi näin on, mutta enpä kai saa sitä ymmärrystä ikinä. Minusta baarit ovat vain vastenmielisiä ja useat muut taas pitävät niistä. Ehkä he keskittyvät enemmän ihmisiin, kun minä takerrun pöytien tahmaisuuteen ja siihen, miten joku saattaa humalassa tönäistä jostakin päin varoittamatta ja se tuntuu ikävältä... ehkä kyse on jostakin tällaisesta. En pidä myöskään siitä, että huudan ääneni käheäksi, ja niin tuntuu käyvän baarissa aina.

Tänään on mukava päivä: työn jälkeen voin hakea pyörän huollosta ja sitten menemme syömään isän syntymäpäivällisiä kasvisravintolaan. Olen ostanut isälle lahjaksi mimäkin, tietysti. Vähän jännittää tietysti, mitä koko perheen kokoontumisesta tulee, kun mukana ovat kaikki, äiti ja isä, sisko ja sen mies ja minä ja Vompsu. Kaikki ovat kuitenkin helposti hermostuvia ja helposti aika suoraan sanovia ihmisiä. Näemme tällä tavalla aika harvoin, ehkä kerran pari vuodessa. Varmasti aika lailla auttaa kuitenkin se, ettemme nauti alkoholia ja että ruoka on niin ihanan hyvää ja kevyttä ja on kevät.

Kevät, tosiaan! Nyt, eilisen jälkeen, talven nujertumiseen jaksaa tosissaan uskoa!