Sairaana

Niinhän siinä sitten kävi, että kun jalkauduimme Kuopioon, tulin kipeäksi. Vompatti vakuutti, että kyllä siellä pärjää kevätkengillä ja kevättakilla, ja ilmatieteen laitoskin kuitenkin lupasi seitsemään lämpöastetta päiviksi. No, täällä kuitenkin satoi pitkänä perjantaina koko päivän lunta ja maisemat olivat kuin amerikkalaisessa jouluelokuvassa. Kuuset seisoivat tankeissa, märissä hupuissaan, ja koska oli tosiaan pitkä perjantai, ei kukaan aurannut kaupunginkaan katuja. Oli pakkasta ja kastuimme pahanpäiväisesti: tarvoimme ensin tuiskun halki toiselle puolen kaupunkia hakemaan autoa parkista ja sitten sillä sukulaisvierailulle ajaessamme kastuimme, koska lumi suli kauluksesta sisään ja sukat märiksi. Silti horkka ei iskenyt kuin illansuussa, tehtyämme neljän aikaan takaisin kämpillä lounaan. Äkkiä palelin jotenkin aivan kamalasti ja haalin päälle kaiken mahdollisen, omat ja lainavaatteet. Kun aloin epäillä, että tässä horkassa on jotakin epänormaalia ja että minullahan voisi olla vaikka vähän lämpöä, kuumemittari kiipesikin jo 38,9 asteeseen. Ja jatkoi raketoimistaan illan mittaan.

Siitä on pitkä aika kun minulla on ollut niin kova kuume etten pysty nukkumaan ja että ajatukseni puuroutuvat kummiksi visuaalisiksi houreiksi. Nyt kävi kuitenkin juuri niin. En pystynyt syömään ja juomaankin pakottauduin. Ja kaiken aikaa, heti kun suljin silmäni, näin ja samalla tunsin kaksi sisäkkäis-päällekkäistä läpikuultavaa neliötä, joista toinen oli "eläminen" ja toinen "elossa oleminen". Kun kuume alkoi nousta, tajusin normaalisti elossa olemisen sisällä mitättömän pienen elämisen nykyhetken paisuvan paisumistaan. Tiesin myös sen, että sillä hetkellä, kun elämisen rajat venyttäytyvät elossa olemisen rajoja laajemmiksi, ihminen kuolee. No, sekin hetki sitten koitti viime yön tuskaisina tunteina. Tajusin äkkiä, että tämä polttavan kuuma ruumis oli kuollutta lihaa, että tämä kärsimys oli ylittänyt elossa olemisen rajat. Ajattelin ensin mennä kylmään suihkuun ja siten alentaa kuumetta, mutta sitten muistin, että ai niin, olen kuollut jo, joten siitä ei ole liiemmin hyötyä. Niinpä vain makasin ja tunnustelin, millaista on olla kuollut samalla kun hengittää ja elää.

Jossain vaiheessa tajusin, että heiluttelen sormiani ilmassa ja puhun äidilleni. Joka sijaitsee Helsingissä, kaukana täältä. Suljin suuni tajuttuani, miten typerää oli puhua äidille sillä lailla ja että Vompsu ja hänen äitinsä saattaisivat herätä. Olin jotenkin loukkaantunut typeryydestäni ja palasin takaisin tarkastelemaan elämisen ja elossa olemisen neliöitä. (Niitä on vaikeaa selittää, kuumehoureissa on unen logiikka.) Ajattelin, että se on hyödyllistä meditoimista ja että jos en pidä varaani, ne voivat jäädä vinksalleen. Onneksi sitten jossakin vaiheessa aamuyötä elämisen neliö alkoi kutistua ja saatoin huokaista helpottuneena: olin sittenkin enemmän elossa kuin elin.

Jotenkin se tuntui sillä hetkellä olennaiselta asialta. Tulin hyvälle tuulelle ja horjuin keittiöön, pesin luomupäärynän ja söin sen hitaasti ja nautiskellen. Ymmärsin, että oli tämä mitä oli, mitään kipuja tai räkäisyyttä kun kuumeeseeni ei liity, kehoni ei suinkaan ole täysin avuton tämän kanssa. Ei, vaikka olenkin vieraassa paikassa, vieraisilla ja toisen nurkissa ja vaikka täällä ei ole mitään esineitä eikä rituaaleja, joihin voisin parantumistahtoni kiinnittää.

Olen edelleen sairas ja kuumeessa mutta paljon vähemmän kuin yöllä, jolloin kuume nousi yli neljänkymmenen. Nyt olen syönyt myös särkylääkkeen, joten leijun kummallisen vetreän oloisessa tilassa ja olen varmasti hikoillut kuumettakin pois jonkun verran paidanseluksen kastumisesta päätellen. Vompsun äiti on lähtenyt kylpyläviikolleen, ja rauha on laskeutunut. Aamulla minun olikin vaikeaa pitää päätä selkeänä, kun koetin samaan aikaan keskittyä kirjaan maailmanhistorian sadasta vaikutusvaltaisimmasta ihmisestä, kuunnella ja kommentoida Vompsun äidin juttuja ja sulkea korvani täysin infernaaliselta lasten toivekonserttiohjelmalta, joka on Vompsun äidin lempiradio-ohjelmia, mutta minulle täysi kauhistus. (Lapset laulavat karmivan epävireisesti eivätkä osaa keskustella kiinnostavasti, joten heidän musiikkiharrasteensa ympärille kyhätty radio-ohjelma tuntuu sulalta hulluudelta, kun ei itse suhtaudu liikuttuneisuudella lapsiin ja lapsuuteen. Itse en ole lapsenakaan sietänyt tuollaisia ohjelmia; ylipäänsä, minua raivostutti lapsena se asenne, että pitäisin jostakin tai olisin jonkinlainen vain koska olen lapsi. Nykyään suuntaan samaa raivoa oletuksiin, että naiseuteni tai suomalaisuuteni tarkoittaisi jotakin tuollaista määrättyä myös. Minulle ne ovat aina jääneet jotenkin vastenmielisiksi viiteryhmiksi. Hmm, olisi varmaan raivoa kehittyneempää reagoida silkalla huvittuneisuudella, mutta ainakaan kuumeessa ja pää kivistäen se ei ole kovin helppoa.)

Nyt täällä on ihan hiljaista, vain kello raksuttaa. Se on kumma ääni, vieras ja vierailuihin liittyvä. Yhdistän kellon äänen mielessäni vanhusten koteihin. Jossain vaiheessa vanhemmillanikin oli kovasti raksuttava kello seinällä, mutta itse en ole ymmärtänyt, mitä virkaa seinäkellolla tarkalleen ottaen on. Tosin nyt kun kirjoitin näin, aloin välittömästi pohtia, miten tiesin ajan silloin kun minulla oli lankapuhelin ja täysin manuaalinen kamera ja en käyttänyt mitään rannekelloja tai muuta sellaista ja asuin yksin. Muistan kyllä soittaneeni joitakin kertoja neiti aikaan, mutta kai minulla on sitten ollut lipastonlaatikossakin joku kello? Jostakin olen tiennyt, mihin aikaan on lähdettävä luennolle. Muisti on niin lyhyt...

Kummallista, miten särkylääke työntää sairauden ja kehon jonnekin harson tai välimatkan päähän. Jalkoihinkaan ei satu, vaikka venyttäisi varpaita siihen väärään suuntaan, josta ne yleensä protestoivat heti. Vierauden tuntua lisää se, että on vieraassa kaupungissa ja vieraassa asunnossa, ettei tiedä, mistä on kyse ja milloin tervehtyy riittävästi liikkuakseen eteenpäin, ja saako ylihuomenna nähdä ystäviä vai perummeko sittenkin toisen kaupungin käynnin täysin ja ajamme junalla suoraan Helsinkiin maanantaina. Nyt junalippu Jyväskylään on siirretty huomisillalle. Jos kuume nousee vielä huomenna, ei Jyväskylään poikkeamisessa ole mitään mieltä. Mutta toisaalta, jos se ei nouse, olisi ihanaa nähdä ihmisiä.

Kummallinen sairastaminen. Pelkkä kuume ilman muita oireita kuin pistävä päänsärky.