Uudelleensyntymäpäivä

Biitti jyskyttää Bottan salissa. Muistan käyneeni täällä kerran ennenkin. Sali on ruma, ihmiset teineisiä. "Täällä pitäisi olla pimeämpää", sanon jokaisessa huoneessa uudelleen ja erikseen. Pimeämmässä ei näkisi, miten kamalan mautonta meno on. Tai siis, että mitään menoa ei oikeastaan edes ole.

Tajuan äkkiä, että on yli puolenyön ja olen syntynyt tänään. Katselen arasti tahtiin niiailevia vartaloita. Menemme takaisin alas, missä suurin osa seuruetta on. Seurue tuntuu turvallisemmalta, vaikkei sitäkään tunne. Kun aletaan puhua siitä, kuinka kraanoista voisi vuotaa veden sijaan spermaa ja naiset voisivat hedelmöittää itsensä käsisuihkuin, totean ajan kypsäksi kotiin pyöräilemiselle. Ainotar seisoo ikkunan alla mustana ja vakaana. Avaan lukon, liu'un tännepäin, taistelen mäen ylös, laella koen voitonriemun.

Käyn hiljaiseen kotiin sisään punaisia portaita. Sammutan eteisen valon, seison suihkussa liian pitkään huuhtomassa itsestäni tupakanhajua, jota vihaan vaatteissa, hiuksissa ja ihossa. En osaa edelleenkään käydä baareissa. Ääni on maassa ja vieraita tulee jo puolelta päivin. En uskalla katsoa, minkä väristä vettä lavuuariin sujahtaa.

Mutta olen melko varma siitä, että kyseessä on vettä.

Totean, etten ole ottanut kuvia, koska ei oikein ollut mitään kuvattavaa. Vieraat ihmiset pöydissä eivät jostain syystä herätä halua kaivaa kameraa laukusta. Ja vaikka ihmiset tuntuvat mukavilta, jotain jää puuttumaan. Musiikki jyskyttää liian kovaa eikä ilmassa ole mysteereitä. Valo on ruma, seinällä takkavideota näyttävä televisio.

Olen onnellinen polkiessani ja seistessäni suihkussa. Olen kolmenkymmenenyhden, teen inventaarion elämästäni siinä veden keskellä. Olen tyytyväinen ja uupunut, nojaan otsaa kaarevaksi pakotettuun lasiin. En jaksa panikoida edes piparkakkutaloni rumuudesta. Huomenna se viedään pikkujouluun, ja siitä lohkotaan paloja. Jos joku kysyy, onko sen koristellut joku lapsi, ajattelen vastata, että kyllä vaan, eräs minua nuorempi henkilö.

Tokihan perjantaina olin nuorempi kuin sunnuntaina.

Suihkun jälkeen kaikki on hyvin. Ihmiset on pesty pois. Tunnen tämän tilan: ilman kahleita ja paljetteja. Haukottelen, langon hampaat, käyn unelle. Hyasintti tuoksuu. Nukkuminen on ihanaa. Lisää unta. Vastasyntyneet nukkuvat suurimman osan päivää, öistä puhumattakaan.

Sinut kokonaan

"Kunpa tuntisin sinut kokonaan."
"Kunpa hahmottaisin sinut kokonaan."
"Kunpa saisin olla kanssasi koko ajan ja kaiken aikaa."

Kävelen mukulakivettyä katua, mäkeä jossa raitiovaunu kääntyy aina samasta suunnasta saapuen. Käsissäni on punaiset lapaset, päälläni punainen takki. Ohi ajaa muutama auto. On myöhä.

Kotiin päästyäni soitan ja kerron, etten enää jaksa tulla käymään. "Sanoisit suoraan, jos et halua nähdä." Sanat kietoutuvat kurkulle, kiristyvät. Jäykistyn, sanon, ettei siitä ole kysymys. Kysymys on jaksamisesta, ei haluamisesta. "Joo mutta haluaisin, että sanoisit suoraan, mistä on kysymys." On rasittavaa toistaa samaa asiaa uudestaan, kun kuulee, ettei sanottua kuitenkaan uskota. Lopulta toivotan hyvää yötä, isken luurin korvaan ja sammutan puhelimen tyystin.

En jaksa tällä erää ihmisiä, jotka haluavat ymmärtää minut kokonaisuutena. Jotka ajattelevat, että on jokin minä, jokin kiinteä naistenkoon kolmekymmentäkuusi kokoinen objekti, ajatteleva keho, joka on tälläinen ja tälläinen. Joka suree itseään huolehtiessaan toisista. En usko sellaiseen itseen, koska sellaista ei ole. En tahdo leikkiä, että olisi yksi persoonallisuus, joka kulkee tilanteesta ja seurasta toiseen muuttumattomana ja vakaana keskipisteenä.

Se syntyy tilanteissa, objektit ja ihmiset kutsuvat sen esiin. Se katkeilee, rispaantuu ja on toisinaan tunnistamaton sanoessaan äkisti jotain terävää sillä tavalla, että jokin metataso jää haukkomaan henkeään tyttö mitä sinä nyt, lävähtäen äkisti vatsalleen ajatukseen, että jos jossain pitäytyä, tässä. Mutta pitäytyminen on mahdotonta.

"Eikö kuitenkin ole joku, joka on sinä, kun olet yksin ja keskustelet itsesi kanssa?" kysyy ystävä. En osaa oikein vastata, koska tavallaan en keskustele itseni kanssa. Ollessani yksinäinen hahmo ulko- tai sisätiloissa keskustelen objektien tai muistettujen objektien kanssa. Maisemien, houkutusten nostaa maasta eräs lehti ja kuivattaa sen kirjan väliin samalla tavalla kuin joku on kuivattanut Lassie palaa kotiin -teoksen väliin bougainvillean kukkia. Niin monet kutsuvat minua. Asfalttia pitkin pyörivä kuivunut pallohortensian kukinto, josta ajattelen voitavan kirjoittaa: "On myös kasveja, joiden lisääntymisstrategiaan kuuluu siementen kuljettaminen uusille alueille koko kuivunutta kukkaterttua tuulen avulla maata pitkin pyörittäen." Pallohortensian ruskea, kuivunut kukintopallo näyttää oudosti eläimeltä. En ajattele itseäni, koska ei ole sellaista itseä, jota ajatella.

On ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tätä. Heillä on ongelma. He haluavat ymmärtää minua, jota ei ole. Heille ei riitä tilanteiden ymmärtäminen ja niissä oleminen, huolen ja rakkauden tunteminen, ystävyys. He tahtovat enemmän. He tahtovat objektin, jonka voi nimilaputtaa ja johon voi työntää nastoin käteviä ominaisuuksia. Rakastuessaan nämä ihmiset vasta sietämättömiä ovatkin. He haluavat "sinut kokonaan". He haluavat sen, jota rakastavat, täysin ja kaikissa aspekteissaan. Heillä on vakava ongelma.

Heidän (luonteeltaan psykologinen) ongelmansa on rinnasteinen olioiden sinänsä ongelmalle kantilaisessa filosofiassa. He olettavat jonkin hämärän ja hämmentävän persoonan sinänsä, ihmisen sinänsä, metafyysisen minän (ja usein päättävät, etteivät tahdo lainkaan käyttää tätä välineenä - ikään kuin ihmistä voisi lähestyä jotenkin toisin! Ei, pyyteettömyydessä on vakavia ongelmia. Miksei voisi puhua vain välineenä käyttämisestä, mutta siten, ettei kellään ole paha mieli?). He tahtoisivat toisen olevan itselleen läsnä kaikissa aspekteissaan ja kiukustuvat nähdessään pelkkiä ilmentymiä. "Sinä pakenet jotain!" ja "Sinä olet teennäinen!" ja sitten tietysti eilisillan "Joo mutta haluaisin, että sanoisit suoraan, mistä on kysymys." Uskovat, että on jokin varsinainen, piiloteltu ja salattu minä, jokin joka tietää itsestään ja puhuu itselleen ja on tietynlainen.

Kun kävelen mukulakivimäkeä ja kun isken luurin korvaan olen erilainen. Kun vastaan sähköpostiin tai kirjoitan tätä, olen taas aivan erilainen. Voin käyttää persoonan ensimmäistä sijaa, mutta siihen se oikeastaan taitaa aika pitkälti jäädä. On tietenkin muistikuvien jono ja tiettyjä taipumuksia, kuten persoonallisen identiteetin (jonka mieluiten kääntäisin itse henkilöidentiteetiksi, mutta kun toisaalta tuo p.i. on vakiintunut termi...) ongelmaa pohtineet analyyttiset filosofit ovat ehdottaneetkin. Esimerkiksi, taipumus suoriutua matemaattis-loogisista testeistä paremmin kuin verbaalisuutta tai tilallista hahmotusta koettelevista testeistä. Näistä piirteistä toiset harvemmin kuitenkaan ovat kiinnostuneita, tästä muistikuvien (yleisterminä, sisältäen -äänien, -tuoksujen ja -liikkeiden) jäsentymättömästä massasta ja harjoittelun tai jonkin luontaisen kyvyn aiheuttamista taipumuksista.

He ovat kiinnostuneet siitä, mitä minä ajattelee, millainen sen arvopohja on, ja jotkut myös siitä, nauraako se toisten seuraassa vapautuneemmin kuin heidän seurassaan, osaako se jonkun toisen kanssa salsata paremmin tai uskooko se salaisuutensa jollekulle toiselle. (Ja jos vastaus johonkin on kyllä, seuraa mustasaukkaisuuskohtaus. En ymmärrä mustasukkaisuutta. Jotkut sanovat, etten sen vuoksi osaa rakastaa siten kuin aikuisten pitäisi osata. Olkoon niin heidän analyyseissaan. Jos ihmisille ei kelpaa rakkauteni näin, voin varsin hyvin rakastaa toisia lajeja ja laumaantua niihin.) He ällistyisivät kovasti, jos kuulisivat, että eri ihmisten seurassa joku saattaa arvostaa aivan erilaisia asioita ja että arvostelmat ovat tilannekohtaisia. Mutta silti - näinhän se menee. Huomaan moralistin seurassa käyväni yhä kepeämmäksi ja kieppuvammaksi, surullisen seurassa huomaan sanovani, että vain ystävyydellä on merkitystä ja tarttuvani kädestä ja vetäväni tanssilattialle, ja rakkaan kuoleman läheisyys tuo minusta esiin laumamagnetismin, joka sumentaa rätisten kaiken arkisen alleen. (Ei, nytkään ei käynyt niin. Mobutulle määrättiin barbituraatteja, eläinlääkärin mukaan vielä ei ole aika - kysyin asian suoraan ja kaunistelematta, kuten kuuluukin.)

Kuka on tämä, joka ei usko olemassaoloonsa? En tiedä, koska ei se ole avoin tarkastelulle. Antiikissa uskottiin, että toisen onnellisuuden ja luonteen voi nähdä vain joku muu, ja senkin vasta henkilön itsensä kuoltua. Tässä he olivat viisaampia kuin ihmiset, jotka piinaavat kysymyksillä aidosta minästä ja todellisista mielipiteistä. Haluaisin sanoa: Odottakaa, kunnes kuolen. Sitten heillä on vapaat kädet ja he saavat hahmottaa minut kokonaan. Siihen saattaa tosin mennä aikaa - sukuni on tunnetusti pitkäikäistä ja sitkeää ja elintapani sellaiset, että jos kuolen ennen yhdeksääkymmentä ikävuotta, syynä lienee tapaturma. Niille toki olen altis juuri samaisten elintapojeni vuoksi. Harva se päivä vastaani tulee autoilija, joka ei osaa suhtautua talvipyöräilyn mahdollisuuteen jonakin todellisena mahdollisuutena.

Eivätkä nuo tiedonhaluiset ja määritelmiin taipuvaiset siltikään saa tietää kaikkea, kuten en minäkään. Eivät saa nähdä minua sellaisin silmin kuin koira, joka halusi nukkua kasvoihini painautuen. Eivät saa minusta sitä tunnevastetta esiin millään keinoin, koska emme koskaan ole sillä tavoin pimeässä, kasvot selkäturkissa, kädet turkin uumenissa - he eivät koskaan ole tuo koira, joka oppi kanssani, että ihminen ei ole lähtökohtaisesti paha. Eivät pysty houkuttamaan samalla tavoin kuin kokonainen kukkiva kameliapensaikko eräässä puutarhassa Münchenissä. Eivät koskaan makaa kanssani samassa sängyssä eräässä merenrantahotellissa, kun olemme seitsemäntoista ja kaksin matkalla, AMS ja minä, kuiskutellen pimeään nukahtamiseen saakka. Eivät näe, miten nostan teepannun liedelle yksin Tähtitorninmäellä. Kuinka harjaan hampaani, kapuan keittiöjakkaralle ja siitä parvelle, kuinka nukahdan, kuinka näen unta.

En minäkään näe näitä sisäpuolisesti.

Koen tilanteen, esineet, kiireen tai levollisuuden, mahdollisen nälän tai janon tai vessahädän, halun kulkea ja kosketella, tutustua tarkemmin tai jättää silleen. Mutta en koe mitään minua, en ainakaan ennen kuin joku alkaa piinata kysymyksellä, miten sinä, kuka sinä, miksi sinä, etkö sinä, entä ollessasi yksin?

En muista tilannetta, jossa olisin yksin sillä tavalla kuin ihmisten joskus kuvataan olevan, totaalisen yksin ja yksinään. Aina on läsnä ilmaa, jota hengitän, vähintäänkin, ja maa jalkojeni alla, tai selän ja jalkojen ja pakaroiden ja takaraivon, tai lonkkien ja käden ja kyljen ja korvallisen, tai istuinluiden ja reisien ulkosyrjien, tai säärien ja kyynärpäiden, tai edes yhden varpaan alla. (Ei, sitä en mielelläni enää tee. Varpaiden tyvinivelet ovat jo riittävästi kulumilla.) Jotain, mikä näyttää joltakin ja jolle voi antaa nimen, jos ei malta olla antamatta. Mutta olen harjaantunut malttamaan olla nimeämättä (joskus tätä kutsutaan myös havaitsemiseksi erotettuna tunnistamisesta; Deweyn naturalistisen käänteen ydin, todella havaitseminen, esteettisen kokemuksen edellytys - nähdä olevan variaatio, jokaisen tilanteen ja siitä syntyvien objektien uniikkius). Jaksan tulla yhdeksi noiden joidenkin kanssa. En koe tarvitsevani mitään itseä. Mikä sen funktio olisi? Enkö jo nytkin puhu kirjoita kävele rakasta vittuunnu tanssi suunnittele päätä keksi hyppelehdi siivoa tiskaa oikolue korjaa ilahdu hämmästy syö koristaudu muista syöksy hyppää käytä persoonan ensimmäistä sijamuotoa verbeissä? Mitä tässä enää millään aidolla itsellä aitoine mielipiteineen?

Olen sitä ja tätä ja tuota, nunnanelämää viettävä freelancetoimittaja, punaiseen takkiin pukeutuva Klimt-fiksoitunut kokotti, koira koirien joukossa, puiden syiden ja seurausten innokas pohtija, isoäidin kristallikaulanauhan perijätär, vaatimaton ja ahkera siivousapu, entinen taidelukiolainen, ujo ja arka, rohkea ja huikentelevainen, pätevä ja itsetyytyväinen, epävarma ja huolestunut, rivo ja kovaääninen, varovainen ja kiltti, eläinrakas ja hieman yksinkertainen, teoreettinen ja abstrakti ja niin edelleen. En ole mitään varsinaisesti tai oikeasti enkä oleta muidenkaan olevan mitään varsinaisesti tai oikeasti. En pidättele enkä pidättäydy hyväksi havaitussa toimintamallissa ainakaan tietoisesti.

Ja silti uskon, että olen eniten olemassa silloin, kun minua ei pakoteta johonkin pienen ihmisen rooliin. Minä vihaan niitä, jotka ovat ottaneet sellaisen naamion. Yllätyn itsekin näin kirjoittaessani, mutta tällä hetkellä se pitää paikkansa. Viha on aika vierasta, mutta nyt tunnen sitä. Miten he uskaltavat pettää itsensä ja ihmiskunnan, maailman ja maailmankaikkeuden moisella julkealla ruikuttamisella? Pieni ihminen on huono tekosyy. Ihminen voi kärsiä ja olla köyhä, onneton ja surkuhupaisakin suurella tavalla, typistämättä itseään minuksi vain. Se, joka typistää itsensä, typistää toiset ja maailman. Ja vaikka kaiken muun voisikin antaa anteeksi, sitä ei voi antaa. Että joku julkeaa väittää tuntevansa itsensä kokonaan ja hahmottavansa pienuutensa - ja attribuoi sitten tuon tylsän mielikuvitusprojektionsa muihinkin - - ei, sitä ei voi antaa anteeksi vaikka kaiken muun voisikin, merkkipäivien unohtamisesta portaista alas tönäisemiseen saakka.

Ainoa, joka saa ihmisen kokonaan, on elämä. Elämä, joka on kokonaisuutena mielikuvitusta kunnes päättyy. Elämä, jolla ei ole silmiä nähdä, korvia kuulla, kehoa liikuttaa, elämä yleensä, jossa ihminen on yksi pulssi samalla tavalla (sanoja lukuunottamatta) kuin sammakko tai sinivalas, vaahtera tai influenssavirus.

Olla mustasukkainen elämälle - kuinka hupaisa ajatus! Saada päättyä sinussa, saada siirtyä eteenpäin, saada tanssittaa sinua kehdostahautaantanssin ajan.

"Kunpa hahmottaisin sinut kokonaan."

Unohda kokonaisuudet. Unohda selittäminen. Ihminen ei ole teoria ja hänen selittämisensä teorialla ulkoa käsin, teorialla, jota hän ei tunnista tilanteiden kuvaukseksi eikä tahdo hyväksyä, on eräs käyttämisen muotoja. Tuossa käytössä ihminen, jota selitetään hänelle vierain ja hänen mielestään väärin teorioin siten ettei hän enää tunnista tilanteita, jotka hänen väitetään kokeneen, tuntee itsensä hyväksikäytetymmäksi kuin silloin kun joku vetoaa hänen velvollisuudentuntoonsa saadakseen hänet auttamaan laatikoiden kantamisessa, tai kun joku satunnainen ihminen makaa hänen kanssaan sen kummemmin hänen tilannettaan pohtimatta ja koskaan jälkeenpäin tervehtimättä.

Nyt kun olen löytänyt tilanteita, joissa ainakin häivähtää silloin tällöin vapaus kaikesta kaipaamisesta, ikävöinnistä ja ahdistuksesta, tarpeesta vastata kysymyksiin ja hymyillä, huomaan suhtautuvani entistä raivokkaammin ihmisiin, jotka olettavat jonkin kokonaisen minun. Koska olen vapautumaisillani ikävästä, minua piinaa nähdä heidän takertuvan siihen. Koska olen vapautumaisillani varmuudesta, minua piinaa nähdä heidän takertuvan sen toivoon.

En muista, mutta arvelen, että olen itsekin joskus tahtonut kokea olioita sinänsä. Ohimenevästi, erästä tekstiä lukiessa. Tuntenut tilanteen upottavuuden ja ilman joka puolella hyppyä. Jännittynyt ja ajatellut maata, vilkaissut alleni ja nähnyt pelkkää tyhjää puhetta. Kuullut sydämen tump tump tump. Ajatellut: mitä hittoa -

Unohtanut, mistä tekstistä oli kyse.

Huolesta

Kahden kielen välillä liikkuminen kuulostaa vaaralliselta rajankäynniltä, jos liikkeelle lähtee huolimattomin, huolettomin kielin.

Kieli on ainoa alue, jolla ikävämielinen pedanttiuteni pääsee valloilleen. Mutta pedanttiuden valloillaan olo ei ole valloillaan juoksemista ja pulahtelua vaan toisenlaista: valloitustaistelua, läpikäyvää, tarkastikatsovaa, säälimätöntä ja johdonmukaista.

Älkää peljästykö, en päästä sitä täällä jyskyttämään ja etenemään vääjäämättä. Tämä on demilitarisoitu alue. Täällä ei pädetä.

Puhun rajoista ja huolettomuudesta. Nukahdan hyvin, mutta herään läpi yön painajaisiin parin tunnin välein tyyny itkunmärkänä ja ääneen äitiä huutaen. Mobutulla on ollut sairaskohtaus ja vien sen tänään lääkäriin. (Ja totta kai ajattelen ensiksi, että tämä on syytäni, enkä ole ollut edes paikalla, se on saanut kohtauksen kun olen täällä toipumassa rakastamisen burn outistani, johon sillä ei ole osaa.) Kun ottaa huomioon koiran yleiskunnon ja oletetun iän, on täysin mahdollista, että tämä on viimeinen kerta, kun menemme sinne yhdessä, kosminen pummi ja takkuinen, vanhuudenhöperö koira, joka näyttää mustalta, laihalta paimentolaismatolta. (Älä anna kuvaston pettää. Kosmiset pummit maksavat Visalla.) Koska kannatan eutanasiaa, se on ratkaisumme, jos eläinlääkäri arvioi koiran loppuelämän tuskaiseksi.

Sanon ratkaisumme, koska en koe oikein itse ratkaisevani näitä asioita. Viime kerralla, kun olin tässä tilanteessa, tässä ennakkopelossa, jonka koetin kieltää itseltäni, lääkärin tarvitsi sanoa vain: "Olen pahoillani, mutta tässä tilanteessa..." ja kiirehdin myöntämään. Hän koetti vielä pehmentää nähdessään isän itkevän: "Jos haluatte pitää vielä sitä tämän iltapäivän, voisin tietysti laittaa vahvaa kipulääkettä piikin ja toisitte sen takaisin vasta illalla, ehtisitte jättää hyvästit." Pudistin päätäni. En pystynyt sanomaan mitään sen järkevämpää kuin että vastustan kärsimyksen edistämistä sen kaikissa muodoissa ja olkaa hyvä nukuttakaa se nyt.

Hyvästien sanominen on turhaa. Vain näkemiin kannattaa sanoa. Etukäteen ei kumpaakaan.

Silti herään siihen, että ääneni huutaa äitiä ja puristan tyynyä sormet jännittelystä kivistäen. Jos käy niin kuin jotkut visioivat ja eutanasiakeskustelua aletaan toden teolla käydä yhä niukentuvien resurssien, kasvavan globaalin väestön, kehollisen kärsimyksen (kaikki kärsimys on de facto kehollista kärsimystä, toistaiseksi ainakin) etiikassa keskeisemmäksi tulemisen ja eliniän pidentymisen tiimoilla, taidan repiä maisterintodistukseni tai ainakin teeskennellä, että aihe, johon erikoistuin, ei olisi kysymyksen kanssa tekemisissä. Vaikka tietenkin se on.

Ihminen on todellisimmillaan silloin, kun hän ei tunne itseään pieneksi, kivuliaaksi ja anteeksipyyteleväksi vaan on osa maailmaa, elämää, kokee sen todellisena ja täyttyy sen merkityksistä. Jos olen perehtynyt näihin huippukohtiin - ei miellyttävyyden tai kätevyyden mutta todellisuudellisuuden ja läsnäolon huipentumiin - minulla on tavallaan velvollisuus, niin ajattelen, sanoa sanani myös siitä, missä tapauksissa tietyn erääseen kehoon sidotun elämänpäileen lopettaminen saattaisi olla arvokkain ratkaisu. Ja silti, tunnen olevani asiassa täysi maallikko ja mieluiten pakoilisin velvollisuuttani.

Me kaikki olemme maallikoita, koska me kaikki olemme toistaiseksi elossa emmekä ole muuta olleetkaan. Ennen syntymistä meitä ei ollut, eilenkään emme olleet samoja kuin tänään. Eilen aamulla olin täynnä hyasintti-iloa, luen. Se tuntuu kaukaiselta. En tahdo huolehtia etukäteen. Hyvästeille on aikaa, jos eläinlääkäri sanoo: "Olen pahoillani, mutta..." Kaikkein eniten vihaisin itseäni, jos saisin itseni kiinni kärsimyksen tukemisesta sitä venyttämällä, nurkuen itselleni lisäaikaa sopeutua muutoksiin.

Ehkä hän kuuntelee vain sydämen rummutusta ja keuhkojen kohinaa, ottaa verikokeen ja antaa antibioottia haavaan, jonka koira on purrut poskensa sisäpuolelle. Ehkä hän lähettää veren taas Tampereelle analysoitavaksi. Löytyykö tällä erää jotain? Kirjoitanko taas alle paperit, joissa anon lupaa eräälle vahvalle lääkkeelle koiraa varten? En osaa olla ajattelematta tätä aamupäivää kello yksitoista kolmekymmentä. Tai pikemminkin, puoltapäivää, jolloin tunnen enemmän. Tunnen, mitä sanottiin, mitä sanoin, mitä sitten tapahtui. Tunnen tapahtumien kulun, olen osa niitä.

Tietääkseni tästä minun pitäisi olla ulkopuolinen. Mutta huoli on sulkeutunut ympärilleni enkä osaa kynsiä siihen itsenimentävää reikää.

Jostain syystä en voi muuttaa julkaisun aikaa oikeaksi - tämä on kirjoitettu aamulla, vaikka alkuosan naputinkin jo illalla koettaessani vaivuttaa itseni uneen. Kello on kahdeksan kaksikymmentäseitsemän.

Jotkut aamut ovat hyasintti-iloa

Ennen kuin aurinko valahtaa kuvitteelliseen ikonostaasiini herään kevyenä ja innokkaana. Jotkut aamut ovat sellaisia, joita tekisi mieli kutsua siunatuiksi. Sillä tänä aamuna ensimmäinen vire, joka liikauttaa tajuntaani, on tuoksu, jota rakastan.

Sinisessä hyasintissa, jonka ostin eilen ja jolle annoin tiran vettä ja paikan parveni ikkunalta, nukkuvan pääni luota, on puhjennut yksi nupuista. Yön aikana lehtiin piiloutunut nuppunyrkki on työntynyt esiin ja avannut yhden sinisistä lauluistaan.

Sillä kyllähän tuoksut ovat juuri lauluja. Puhdasta iloa. Herään ajatellen, että makaan talvipuutarhan keskellä valkoisessa ohuessa yöpaidassani, hiukset löysällä letillä ja itken onnesta. Mutta ei, olen parvella enkä itke. Hyasintin tuoksu ei silti ole unta. Se kehystää koko maailmanosan, jonka olen merkinnyt ripustamalla seinille kuvia, joita vieraat eivät näe.

He näkevät kuvat toisella tavalla. Mikä on oikeastaan sama asia kuin he eivät lainkaan näkisi. He eivät näe tätä. Heille kuvat ovat mysteeri.

He eivät näe, näin he väittävät, samoja unia kuin minä, mutta voivat laulaa saman laulun ja haistaa saman ilon aamuissa. Jos en pystyisi jakamaan edes pientä osaa maailmastani, voisin aivan yhtä hyvin odottaa Kirran kulmalla ja raitiovaunun tullessa astella sen alle. Mutta ei. Voin sytyttää lämpökynttilät punaisiin lyhtyihini, kuunnella uudelleen lumihiutalelaulun ja ehkä kirjoittaa seitsemäntoista riviä maailmasta näkyväksi.

Dear diary, yöväsymystä

Koska olen väsynyt väännettyäni työkseni puolikieltä suomeksi ja pilatoituani ja syötyäni lounaaksi teen ja korvapuustin - dekadenttia dear diary - annan teille joukon alkujani ja loppujani kymmenen vuoden takaa.

Välit saatte itse kuvitella.

Huolimatta siitä, että tarkoitus oli mennä Auschwitziin bussilla, nöyränä ja kauhistuneena joukkona, valua sisään Arbeit macht Frei -portista epäuskoisena ja yhtenä meistä, me ajoimme Auschwitziin toisin tavoin. - - - Ja kauas, pois, katosivat taksilla linja-autopysäkille ajavat elämänturistit, joista jäljelle jäi siellä asuvan käteen kasa kauhtuneita, hauraita zlotyja.

Olen jo kauan miettinyt, muistatko edelleen tarinan, jonka kerroit äitisi hautajaisissa. - - - Musiikki siivittää sinun katoamisesi, ja lumi luo jälkesi umpeen ennen sulamistaan.

Näin he siis lähtevät, tytön kädet ratin tekonahkalla, joka näyttää lähes eläimen iholta hikireikineen. - - - Aivan kuin Akilleia olisi joku toinen olento, jonka rakkaus heittää sijoiltaan auringon ja jokaisen tähden.

Mitä kaikkea voikaan koetella doksastisen voluntarismin tuntosarvin! - - - Sinä yönä, yönä jolloin pakenemme vuorilta, koska ne eivät tahdo loitota meistä, nukahdan itkuuni, bussin tuoma, lehtiöönsä kiintynyt lapsi, unohten U:n gallerian mestarien taulut.

Ja viisi vuotta sitten:

Isoäitini oli jonkinlainen kansallinen kosmopoliitti. - - - Ja sitten onkin jo talvi, ja lumi kietoo kaiken elämän piiloon ja kaupungissa kukkivat ja heijastuvat ainoastaan sisätilojen kellertävät valot.

Sokrates tiesi, ettei tiennyt, mutta tiedämmekö me, mitä se tarkoittaa? - - - Sitä paitsi, on paljon helpompaa, syvällisempää ja älyllisesti rehellisempää rakastaa asioita kuin tietää niistä.

Niin niin, olen raahannut hyllyyn joitakin tuotoksiani ja järkyttynyt siitä, etten näytä ollenkaan muuttuneen. Itkua, lähtemisiä, rakastamista joka heittää taivaankappaleet sikinsokin, sisätilan ja ulkotilan pohdintaa, eläinten hyväksikäytön sivuhuomauttamista ja eksotismin tutkiskelua. Tietoteoriaa. (Olin jo unohtanut doksastisen voluntarismin mutta onneksi sen nimi kertoo selvästi, mistä siinä todennäköisesti on kyse, kunhan tietää mikä on doksa ja osaa tajuta voluntarismin vaikka englannin kautta.) Kappaleita silmäillessä tulee kyllä mieleen, että hiivattiako minä tein filosofiaa jumittamassa, kun se ei muuttanut minua eikä maailmaa miksikään. Samat laulut jatkuvat, vaikka kuinka on tankannut Diotimaa.

Vaikka ehkä sellaisen näennäisopettelu, minkä jo melkein osaa tai mihin on vahvoja taipumuksia, olisi vähän tylsää. Parempi panostaa siihen, mikä on aivan toisista syvyyksistä, kaukaista heijastusta, jos kerran elämässään jaksaa ponnistella. En ole edelleenkään varma, kumpi on lopulta työläämpää, pyrkimys analyyttisyyteen ja argumentatiivisuuteen, vakavastiotettavuuteen ja kurttuotsaisuuteen vai pyrkimys nostaa kädet suorina kohti kattoa rintalastan kallistumatta taaksetaivutukseen ja hartioiden nousematta, tuntematta pientäkään vaivalloisuutta, vaan ollen täynnä iloa ja nöyryyttä käsien vapisemattomuudesta.

Jollekulle nämä saattavat olla itsestäänselvyyksiä. Säälin heitä samalla tavalla kuin he säälivät minua istuessani koneelle ja alkaessani kirjoittaa. En väitä kirjoittavani hyvin, mutta väitän tämän olevan itsestäänselvyys, täynnä iloa ja nöyryyttä. Väittäminen ei ole vahvimpia puoliani. Kerron mieluummin tarinan.

Se alkaa sanoen: "Joskus työnnän käden ikkunasta ulos kämmenpuoli ylöspäin ihan vain kätelläkseni päivän sään."

Se, jolle tarinan oikeastaan kerron, ei ole edelleenkään saanut sitä. Olen kiittämätön ihminen, unohdan lehden joka ikinen kerta kotiin mennessäni sinne, missä tapaamme. Joululoman jälkeen pitäisi muistaa jälleen viedä tarina ja sanoa: "Katso, teet tällaista minulle. Pistät päähäni ideoita, jotka alkavat elää ja joihin alan uskoa. Ja sitten tapahtuu jotain muuta, ja järkytyn, koska tuntuu siltä, että ennustan tapahtumat, vaikka oikeasti onkin niin, että olen kirjoittanut niistä niin kovasti, että ne ovat punoutuneet uniin, ja sitä kautta kääntävät valvetta omalle mielelleen. Sanoilla on sanojen mieli, ne eivät kuuntele kovin tarkasti, jos niille huutaa seis."

Pitäisi kääntää tarina myös englanniksi ja lähettää se eräälle emeritusprofessorillekin ja laittaa korttiin thank you very much without your thoughts I would be most unhappy person and I still remember so well how you slept in the museum because of a jet lag and I just didn't dare to wake you up but stood there and watched at least for half an hour a bit worried cause you could have fallen to floor it's not so easy to sleep while sitting and when you woke up and asked if you slept long I said only a moment I darely noticed but it is not so and thank you for your critique of disinterestedness and your animism which so enlivens my world even today thank you thank you you can see from this tale that your thoughts have definite effects in the world, mutta en jaksa.

Sen sijaan maalaan joulukortteja, huomenna on viimeinen halpispostituspäivä.

Nukuttaa. Kiipeän nukkumaan parvelle - ratkaisu, josta kirjoitin viisi vuotta sitten siinä joka alkaa sanalla "isoäitini": "Ihmiset, jotka tahtovat parven, eivät taatusti ansaitse myötätuntoa".

En ajatellut silloinkaan niin. Myötätuntoa ei tarvitse ansaita. Se on itsestäänselvyys jokaiselle, jolla on mieli. Ne muut, ne ovat robotteja.

Toisen kerroksen kuulumisia

Kissa nostelee laukusta pöydälle tietenkin shampanjaa. Ja portviiniä. Saan Divine Comedyn levyn - etukäteissyntymäpäivälahjaksi. Ruokaa ei tällä kertaa tule, paitsi kaksi gourmetkaupasta ostettua vuohenjuustoa. Kameran jättimäinen muistikortti on täynnä Lontoon ja Walesin kuvia. Katselen ja kuuntelen mietteliäänä.

On omituista olla tilanteessa, joka on ensinnäkin toistunut useita kertoja - Kissa palaa työmatkalta ja purkaa laukkuaan - ja toisaalta, joka on uudenlainen - entinen mieheni Kissa palaa työmatkalta ja purkaa laukkuaan - ja kolmanneksi, joka on uniikki eikä ikinä toistu - on pyhän Lucian päivä vuonna 2005, Kissa puhuu sujuvasti veloenischia ja esittelee shampanjavalintojaan, ja tajuan olevani läsnä näytelmässä, joka on improvisaatiota alusta loppuun, flow, ajattelen, flow. Hymyile, heiluttele jalkoja, virnistä ja käyttäydy kuin normaali Homo sapiens tässä tilanteessa. Älä jää palpomaan ajatusta, että tilanne on uusi ja toistumaton.

Tietenkin nuo määreet sopivat useimpiin muihinkin tilanteisiin. Harvapa asia on täysin uusi. Ja uutuudetkin tulkitaan vanhasta kootulla nippelitiedolla, kokeillaan jotain lainattua käytösmallia. Mutta kokemusmaailmaan selvästi uutuuksina emergoituvat uutuudet huomataan. Ne ovat outoja, niille ei ole kieltä. On ihmisiä, jotka halveksivat elämysten metsästämistä. Minä en. Pidän haasteista, jos ne ovat kielellistämishaasteita. Elämys on jotakin, joka jäsennettynä muuttaa koko aiemman käsitekentän. Puhumattakaan siitä, mikä sitä seuraa.

Kuten se, että tajuan The Metamorphosis of Flowers -valokuvakirjan meditatiivisuuden. Että sen muuttumisen ihmeen, ajallisuuden aukikiertymisen ja pullistumisen voi esittää kuvissakin, jos kuvat ovat sarjana. (Vanha kuvataidelukiolainen minussa kiskoo pannumyssyn tiukemmin silmille: olisi ehkä pitänyt oppia pitämään sarjakuvista hieman kolmattakymmenettäensimmäistä ikävuottaan aiemmin. Mutta vasta viime jouluna sain Linnut ja meret. Sitä ennen pidin vain siitä sarjakuvasta, jossa Mymmeli ostaa mekon. Ja Mymmelinkin suhteen olen traumaattinen. Olen ajatellut, että olen mymmeleinen oikeastaan kaikissa olennaisissa suhteissa. Mutta Mymmeliä kuvataan Södikan sivuilla attribuutilla "kaunis" enkä osaa identifioitua mihinkään kauniiseen - sen verran kosmetologin tytär olen. Yliopistossakin estetiikka olisi kiinnostanut eniten pääaineena, mutta kuulosti aivan liian kamalalta opiskella, mitä kauneus on, kun itse on kuitenkin tällainen tyyppi, joka ole niin erityisen näköinen. Ei, tämä ei ole ironiaa. Olen nuorempana lähemmäs antanut avokämmentä niille, jotka ovat uskaltautuneet rienaamaan sanomalla minua kauniiksi. Lopulta kuitenkin suitsin itseni ja sain tehtyä gradun estetiikan filosofiasta, koska minusta kysymys kauneuden kokemisesta on kuitenkin paitsi elämisen, myös filosofian keskipiste. Ha! Mistäpä ei ihminen selviytyisi.)

Tänään on tarmokas päivä, vaikka Kissan saapuminen keskellä yötä ja tukeva lounas kello kolmen aikaan yöllä tuntuukin niskanikamien jäykkyytenä. Kello kaksi on tapaaminen, jossa otan vastaan ensimmäistä kertaa elämässäni freelancetöitä kustannustoimittajan hommissa. Ja rouva Jemory siunaa minut. Illalla menen pilatestunnille, jossa arvatenkin tehdään karmea kolmiovenytys. Mutta selviän! Vaikka taas hämmästeltäisiin julkisesti, miten en sen pidemmälle veny. Tarmokasta. Ei huonompi ennuste, laisinkaan.

Tuntuu omituiselta istua ja kirjoittaa huoneessa, jossa on suuri ikkuna. Toisessa kerroksessa, alhaalla kuratiellä autoja. Ikkunan edessä kukkii valkoinen Phalaenopsis. Sekään ei voi olla minun. Siinä on valtavat nuput, kaksi kukkavanaa. Kaksi avointa kukkaa. Olen ärtynyt, koska en edelleenkään saa kameraa käyttööni. Kenties ostan itselleni kameran joululahjaksi nyt, kun en näy saavan joululahjoja juurikaan muuten. Sellaisen tietysti, mihin ei oikeastaan olisi varaa. Jos luksus ei pelastakaan maailmaa, minut se saattaa pelastaa. Mitä muutakaan kallista minulla olisi? No, sokeroidut inkiväärit eivät ole erityisen edullisia, eivätkä hyvät suklaat ja teet. Eläköön. Varallisuus herkuissa, shampanjassa ja kamerassa. Se kuulostaa mukavalta, kevyesti kannettavalta.

Unohtamatta sitä, mikä ei ole minun, vaan joka oikeastaan omistaa koko sen, mitä kutsun maailmaksi mutta jota minun tarkasti ottaen pitäisi kutsua maailmaviipaleekseni tai kokemuksekseni maailmasta: kehoni, sen oppimat reaktiot ja assosiaatiot, sen jaksaminen huonosti nukutun yön jälkeen, sen sitkeä ja lupiakyselemätön pulssi. Se liukuu valveeseen ja uniin, kehrää ajatuksia ja muistaa, että napit on pitänyt vaihtaa jo monta päivää punaiseen takkiin. Nyt se laskostuu uneen vielä hetkeksi ennen kuin sen on mentävä, teippaa yön ja aamun riekaleista itselleen kupoliteltan, heittelehtii peitossa ja vastaa herätyskellon ääneen juosten olohuoneeseen.

Tänään lähden takaisin Tähtitorninmäelle. Valon päivänä. Sytytän siniset valot sänkyni ympärille, kuuntelen saamani levyn, nukun paremmin. Valoa, vaan ei elämää. Ei eläimiä, jotka kietoutuvat kyljille, ei vaivihkaisia katseita ovilta ja karkuun laukkaamista, ei puskemista, suukottelua ja sylittämistä. Valoa, valoa. Sinistä, kylmää pientä valoa, ja kirja, jota en malttaisi olla lukematta yhdellä haukkauksella niin etten lopulta tajuaisi muuta kuin ahnehtimiseni voiman. Ahnehtia nyt graafisia merkkejä, jotka katoavat, kun valo sammuu! Harmittaa, kun adventtisunnuntait kuluvat niin hölmöissä merkeissä, krapuloiden ja siivoten. ENSI sunnuntaina aion ottaa vahingon korkojen kanssa takaisin. Onhan silloin sentään syntymäpäiväni.

Adventtiajattelua

Lukiessani häiriöklinikkaa, ajattelen joulua ja tajuan äkkiä, etten oikeastaan pidä joulusta, etten ole ikinä pitänyt. Jouluna pitäisi olla niin paljon sitä ja tätä, ettei siitä ikinä tule mitään muuta kuin pettymystä.

Mutta pidän odottamisesta ja adventti-ilosta. Jumaloin hyasintteja, teen jokavuotisen vierailuni Talvipuutarhaan, jossa hengitän syvään ja rakastavasti, polttelen kynttilöitä ja kulauttelen glögiä, leivon piparkakkutalon ja ihastelen lunta. Joinain vuosina olen muurannut lumesta jouluhevosen. Etsin lähimmille ystäville ja perheelle lahjoja mietteliäänä ja antautuen, eläytyen heidän todellisuuksiinsa. Herkistyn laulamaan Sylvian joululaulua suihkussa. (Laulan usein myös Kesäpäivä Kangasalla, jonka epäjouluisuutta mikään mahti maailmassa ei taida saada minua uskomaan; sama Sylviahan tässäkin loruilee.) Kuuraan kaakelit kirkkaiksi ja siirryn astetta tummempaan huulipunaan. Poltan jasmiinisuitsukkeita. Hamstraan erilaisia vegaanisia suklaita kaappiin. Ostan ainakin kilon sokeroitua inkivääriä. Länttään kanelia soijajugurttiin.

Kärsin siitä, ettei minulla ole joululaulu-cd:tä, jonka tahtiin voisin stepata, kuten sopivaa olisi. Ei, tämä ei ole vihje! En halua sellaista oikeasti. Luulen, että on kehittävämpää, että laulan ja steppaan yhtäaikaisesti. Se ainakin synnyttää aktiivisen kysymyksen, säestääkö rytmi laulua vai laulu rytmiä. (Klassinen hyväksikäyttökysymys: kumpi kumpaa. Molemmat, ei kumpikaan. Että sitten inhoan joitain tapoja hahmottaa tilanteita.)


Olen odottanut niin paljon ja erilaisia asioita. Nyt tuntuu, etten enää odota. Olen rauhallinen, elän adventtiaikaa. En näe unia vaan nukun siirappikaivossa, näen siirappia, hengitän siirappia, maalaan siirapilla ja niin edelleen. Olen rauhallinen, vaikka Kissa palaa tänään Lontoosta ja olen päättänyt jäädä tänne, vanhaan kotiini, yöksi, nukkua eläinten umpimuuraamana. Aiemmissa paluissa olen katsonut peilistä huolestuneena silmäpussejani ja miettinyt, näytänkö ylirasittuneelta, vanhalta tai tavallista kummallisemmalta. Tiennyt, ettei sillä ole väliä, mutta ollut kuitenkin huolissani. Nyt en ole valvonut öisin. Olen oppinut nukkumaan yksin, nauttimaan adventista.

Odotanko mitään? Ehkä kesää. Kesästä ei voi olla pitämättä. Kesä on pitempi kuin joulu eikä siihen liity samanlaisia vaateita olla pollyannamaisen pirteä ja ainailoinen. On helppoa olla iloinen ja kepeä, kun sitä ei vaadita. Mutta kun ihmiseen kohdistetaan vaade iloisuudesta ja järkkymättömästä optimismista, kaltaiseni melioristikin huomaa tätä vaadetta vasten luihuja varjoja, jotka supattavat, että tämä on kamalaa, en jaksa hymyillä, miksi se noin sitten sanoo jos ei kerta saa sanoa ilkeästi ja niin edelleen. Jopa melioristille joulu on koettelemus. Eihän parempi maailma voi tarkoittaa sitä, että pitää hymyillä sokerihuurretusti, tapahtui mitä tapahtui. (Koska silloin Finlandia-talo, kaikki kunnia edesmenneelle työnantajalleni, olisi ihanneyhteiskunnan pienoismalli: asiakkaalle hymyillään halutti tai ei. Useimmiten ei, ainakaan jos asiakas on ottanut pari hömpsyä liikaa ja tekee ehdotuksia. Siinä oppii hymyilemään sillä tavalla, ettei kukaan voi sitä hymyä ajatella ystävälliseksi ja rohkaisevaksi. En osaa kuvitella, missä ammatissa tästä työssä opitusta taidosta olisi erityisesti hyötyä - koronkiskurina?)

Tänä jouluna olen täällä taas, vanhassa kodissani. Eläinten ja Kissan kanssa. Kumpikaan meistä ei kestä ajatusta joulusta vanhempiensa kanssa. Yhdessä olemme vielä kestäneet ne koettelemukset, mutta yksin siihen höykytykseen meneminen tuntuu hulluudelta. Siispä linnoittaudumme asuntoon eläinten kanssa, hoidamme normaalit joulurutiinit ja nautimme niistä asioista, joista molemmat pidämme. Teemme ison aterian, kuuntelemme hyvää musiikkia, kävelemme koirien kanssa, käymme Hakaniemen hallissa ostoksilla. Voi olla, että itkemmekin. Jouluun sekin sopii. Kuusta ei tule tänäkään vuonna, jos minulla on siihen sanomista (mistä en ole varma). Minua loukkaa moinen puiden tappaminen muutaman päivän takia. Eri asia olisi, jos asunto lämmitettäisiin puilla, mutta eihän täällä mitään takkoja ole, lähiössä.

Jotkut ihmiset katsovat pitkään, kun sanon viettäväni joulun exäni kanssa. Heillä on toisenlaisia säädyllisyyksiä. "Etkö voi mennä perheesi pariin?" kysyy yksi. Osaan vastata siihen vain, että eläimet ja Kissa ovat se, mitä voin edelleenkin kutsua lähinnä perheeksi. Ei ole muita, joita osaisin rakastaa sillä tavalla, kipeästi ja ehdottomasti. Mihin sellainen muuttuisi suhteen päätyttyä? Ei mihinkään, emme me osaa vihata toisiamme.

Voisin toki olla yksinkin Tähtitorninmäellä, mutta jaksaisinko lopulta edes kokata muuta kuin iänikuista kauranlesettä omenamehussa? En pidä itseäni niin kummallisena, että hemmottelisin itseäni kovasti. Enköhän vain tekisi vatsalihasliikkeitä ja venytyksiä ja söisin kauranlesemössöä. Mutta Kissan kanssa jaksan avata pullon Amaronea tai Victoirea, tehdä uunipolentaa mustatorvisienillä ja tanssia musiikkiin. Iloita lumikuurosta tai kirkkaista tähdistä, hämärästä ja lupauksesta käydä ruokkimassa viettelijätär Lydia. Tai sitten itkemme ja olemme surullisia. Sitä ei voi tietää etukäteen.

En osaa odottaa piinaavasti, vaan iloitsen odottamisesta. Nostelen astioita tiskikoneeseen, väsään yöpalaa kotiinpalaajalle. Huomenna napittaudun punaiseen takkiini ja lähden takaisin uuteen elämääni, joka muistuttaa yhdeksäntoistiaan elämää enemmän isoäitien elämää: säntillistä liikuntaa, säntillistä syömistä, säntillistä pieneläjäajattelua, sukkahousujen parsimista, hyasintti-iloa, teekupposia ja korvakoruja. Tarpeettomuutta olla huolissaan siitä, miltä näyttää, tuntuu tai kuulostaa. Suunnitelmia torstaisesta kuurausurakasta ja perjantaisista piparkakkuharjannostajaisista. (Ovatko jotkin katukiviksi sopivat karamellit maidottomia? Kestääkö liima tänä vuonna?) Suunnitelmia siitä, mitä tarjoan luonani hoilaaville talkooihmisille skypejoululauluillassa 21.12.. Eihän kuivin suin sovi laulaa! (Tilaa on uusillekin skypelaulajille! Rohkeasti mukaan vaan!)

Kaapissani on pullo Amarettoa, juuri sopivasti. Mymmelimäistä täydellisyydentavoittelua. Siitä sitten vaan sormustimella annostelemaan glögin sekaan. (Muistaako joku muukin sen sarjakuvan, jossa Mymmeli ostaa pikkumustaa ja päätyy ostamaan täsmälleen samanlaisen mekon kuin ennenkin? Kyllä, juuri niin. Nuttura auki, punaiset kengät nurkkaan ja tanssiksi siinä iänikuisessa mekossa.) Että sitten rakastan juhlia, joissa vain ollaan.

Kaikki on järjestyksessä, tofua uunissa. Pyykkikone laulaa toisaalla, toisaalla stereoissa Pizzicato Five. Yhdeksän tuntia, ja Kissa on kotona ja ehdimme puhua Lontoosta, ainoasta toisesta kaupungista, jossa olen Helsingin lisäksi asunut, nuorena ja säikkynä, kävellyt katsomaan sarvifasaaneja ja merihevosia päivittäin ja miettinyt, pitäisikö tuntea syyllisyyttä siitä, etten osaa mennä yöelämään kuten kollegani. Vielä täällä on rauha. Mitä nyt pyykkikone linkoaa, kotoisasti.