Heitto

Myöhemmin illalla Vompsu sanoo: "Elämä alkaa nollasta ja loppuu nollaan, ei siinä ole paljon menetettävää." Hätkähdän, koska minusta se kuulostaa todelta. Pelissä on helppoa ajatella, ettei riskien ottaminen ole kovinkaan vaarallista, koska joka tapauksessa menetetyt setelit ovat leikkirahaa ja kiinteistötkin kirkkaita muovipalikoita. Niitä on saanut, niitä sijoittelee, sitten peli loppuu. Mutta onko elämässäkään niin paljon hävittävää, oikeastaan? Ymmärränkö todeksi, todelliseksi ja vakavasti otettavaksi suurta osaa tätäkään, mitä elän? Hyvin harvat asiat kestävät kyseenalaistamisen. Kipu, nälkä, kuvotus, väsymys, rakkaudennälkä ja halu tulla hyväksytyksi eivät hellitä eivätkä tunnu epäolennaisilta. Mutta melkein kaikki muu tuntuu jotenkin unenomaiselta. Raha esimerkiksi - tai vaatteisiin pukeutuminen - tai bussilla matkustaminen. En oikeastaan osaa edes surra, toisin kuin eräs ystäväni, sitä miten minulla ei ole vanhoja ystäviä tai lapsuudenystäviä jäljellä. Jopa katkenneiden läheisten suhteiden etäinen, viileä tila tuntuu helpolta hyväksyä totuttelemisen jälkeen.

Jollakin tavalla Vompsun muotoilema lausahdus tuntuu ajatuksena tutulta, mutta näin karuna ja suorana sanomana en ole sitä osannut aiemmin mieltää.

Jos ei voi hävitä paljon, voiko voittaakaan? Onko kaikki voitettukin muovipalikoita ja leikkirahaa? Tässä kohdin ajatus katkeaa, koska en pidä voittamisesta "vain pelissä", sehän tietää jonkun toisen harmistumista melko varmasti. Toisten harmistuminen tuntuu vakavammalta seikalta kuin se, että koen aina pysyväni käsivarrenmitan päässä peleihin tempautumisesta. En osaa sanoa edes, valitsenko niin aktiivisesti, vai olenko jo niin urautunut toistamaan jotakin ikivanhaa valintaani tilanteesta, jota en edes muista. Toisten harmistuminen tuntuu joka tapauksessa hyvin todelliselta.

Samoin heidän hymynsä.