Ihana vappu, taitaa olla kesä...

Pyrin jättämään katastrofoinnit toisille, tai siis mieluummin ei kellekään, mutta kyllähän sitä tapahtuu eikä muu kuin oma tonttini voi olla vastuullani. (Mikä on se oma tontti? Missä kulkevat sen rajat? Hah!) Siitä huolimatta tuntuu aina hieman jännittävältä kutsua ihmisiä juhlimaan. En näytä kuitenkaan osaavan kauhean hyvin ennustaa, onko juuri tuona iltana mielentilani sellainen, että jaksan joukkoja, meteliä ja kontaktien epämääräisyyttä. Tarkoitan tätä: Jos kutsu on toisen lähettämä, voin vielä lähtöiltana tunnustella, haluanko tanssia ja halailla ja kikattaa vai olisiko sittenkin luontevampaa putsailla keittiötä taikasienellä, tiskata hyräillen ja käpertyä sänkyyn läheisten ihmisten, koiran, kissojen tai kirjan kanssa. Jos sen sijaan olen lähettänyt kutsun itse, en oikein koe voivani päättää, etten halua sittenkään tavata tuona iltana joukkoja. (Tietysti sekin olisi mahdollista: ulkoistaisi bilevastuun kämppiksille ja luovisi vaikka hotelliin nukkumaan.)

Vapun aatonaattona ihmiset saapuvat vanhaan kommuunikämppään. Hetki ennen ihmisten tuloa jännittää vielä vähän. Suuri asunto on tyhjä, kaikuva. Kämppis-I kiskoo päähänsä vaaleiden lettien Hilde-peruukin ja sekoitan boolia kahdenkymmenen litran elintarvikeämpäriin. Fauni virittää stereoita, Vompsu järjestelee kierrätyskamoja tarjolle yhteen huoneeseen. Sitten äkisti ihmiset ovat tulvahtaneet sisään, summeri märisee säännöllisin väliajoin ja yhä uusia tyyppejä solahtaa bilekämppään. Musiikki soi. Tanssitaan. (Tänään, kaksi päivää myöhemmin, jalat tuntuvat jäykiltä pötkelöiltä. Sen siitä saa, kun pomppii, loikkii ja niiailee tuntikausia!) Pitkästä aikaa juhla tuntuu - no, juhlalta! Pienetkin eleet, katseet ja hymyt ja tervehdykset tuntuvat intensiivisiltä ja hyviltä. Ilmassa on aistittavissa sellaista leikkiä ja vallattomuutta, jota talvisin tuntuu olevan mahdotonta tavoittaa. Kesä on siis tullut, koska ihmisiä on niin helppo rakastaa!

Muutamassa viikossa keho järjestyy toiseksi. Prioriteetit käännähtävät. Alkoholin vaikutus muuttuu depressoivasta euforisoivaksi. En kysy, miten linnut osaavat keväisin aloittaa reviirilaulunsa tietyllä viikolla. Minussakin myllertää kesä. Enkä ole päättänyt sitä itse. Olen yrittänyt päättää monena vuonna, mutta ei siitä mitään tule. Siitä tulee jotain sitten kun siitä tulee jotain, ja se tapahtuu ennakkovaroituksitta.

Vappuaattona sitten siivoilemme asuntoa aivan lopullisen tyhjäksi iloisen mielen venyttäytyessä sitkeänä kalvona päivän päälle. Naapurit, joita tulee rapussa vastaan, kuittailevat kommuunin pojille illan bileistä. He eivät älyä, että minäkin olen asunut tuossa asunnossa. Ja monta muuta naista. Minua he vain moikkaavat normaalisti, mutta kuulen oven läpi keskustelun, jossa päivitellään rappua ylös kiivettäessä eilisillan bakkanaaleja, joissa oltiin pihalla melkein alasti (ihmiset kävivät huvimajassa pyyhkeisillään saunasta vilvoittelemasta). Toinen ääni kysyy, että eivätkö nämä olleetkin jotain nuorisoa. Kyllä vain, toinen ääni vastaa, kakskymppisiä jannuja koko porukka, kyllähän sen tietää, miten semmoiset juhlivat. Hihittelen itsekseni oven takana - mitähän sedät, jotka ovat ehkä kymmenen, ehkä viisitoista vuotta itseäni iäkkäämpiä, sanoisivat kuullessaan kommuunin asukkien olleen kuitenkin voittopuolisesti yli kolmikymppisiä korkeakoulutettuja naisia. You know, tietäähän sen, miten semmoiset juhlivat.

Illalla riennämme siivouspuuhista Vallilan vapputansseihin. Keskustelemme lyhyesti kommuunikäsityksistä pitkäaikaisen kommuuniasujaystävän kanssa, ja hän kertoo riemastuttavan esimerkin ennakkoluuloista, joita heidän teatteritaiteilijaystävänsä ovat saaneet kantaa heillä vieraillessaan. Meluhäiriöitä ei ollut syntynyt, mutta taiteilijoiden liikkuminen rapussa ilta-aikaan ei ollut jäänyt huomaamatta. Talonmies oli kysynyt, etteivät kai nuo tyypit käytä huumeita, kun he tulevat vieraisille niin kummaan aikaan (näytöksen jälkeen). Ystävä oli koettanut selittää, etteivät kaikki boheemisti elävät ihmiset välttämättä ole narkkareita. Talonmies oli näyttänyt epäilevältä.

Muitakin hauskoja kohtaamisia sattuu. Vompatti törmää tyttöön, joka julistaa heti, että he ovat olleet facebookystäviä. Vompsu näyttää vähän hämmentyneeltä ja kaivelee selvästi muistiaan. Sitten hän sanoo: Joo hei niin me tavattiin siellä luistelutapahtumassa. Sinä olit Emilia, eikö niin. Tyttö repeää ihan täysiä nauramaan ja tiedottaa, että ei hän kyllä mikään Emilia ole, kukas se Emilia oikein on, ja muistuttaa oikeasta nimestään. Vompsu pyytää anteeksi ja sanoo tytön uuden kampauksen hämänneen häntä. "Joo joo, tosi uskottavaa. Mut kerro nyt kuka se Emilia on!" tyttö nauraa takaisin. Sitten hän kumartuu puoleeni ja sanoo: "Varo vaan, tuo on ihan kauhea gigolo!" Mietin sekunnin murto-osan, onko se liian raisua, mutta kun tilanne on niin herkullinen, en voi olla toteamatta: "Joo mä tiedän, se on mun aviomies." Tyttö ei hetkeen tiedä, mitä sanoa, skannaa naamaani ja toteaa, että se on kyllä totta mutta ettei kommentti ole mikään katastrofi, ja sitten hekottelemme yhdessä. Tytön seuralainen haluaa tanssia kanssani, ja niin sitten tanssin jonkun ihan vieraan tyypin kanssa keskellä väentungosta. Ikävä kyllä tuo mies tahtoo viedä ja ilmaisee sen aika kovakouraisin ottein, joten tanssista meinaa tulla melkoista pystypainia. Tanssin jälkeen en sitten tietenkään enää löydä ketään vellovasta väkijoukosta. Eikä minulla ole puhelinta tai mitään. Onneksi pian törmään tuttuihin ja lopulta löydän Faunin ja Vompsunkin. Loppuillan vietämme bileissä vapputanssien lähellä. Kotiudumme ennen puoltayötä roudaamaan vielä viimeisiä muuttokamoja.

Tuntuu hauskalta nyt kun ihmisseura taas jaksaa innostaa ja elävöittää ahdistamisen sijaan.

Ja aurinko! Ja vihreä, jonka pönkeää kivikaupungin epämääräisyyskohdista! Puistot! Maan tuoksu!

IHANAA VAPPUA!

Pyörre

Valo aktivoi. Päätän joka ikisen päivän johonkin älyttömään goljatismiin. Sinä päivänä kun kädet hierotaan, keksin viimein ruuvata turkoosin pöydän kokoon. Pöytä on kierrätyskamaa ja uniikki. Pohdin, uppoavatko ruuvit puuhun käsivoimin. Väänninkin kun olisi. Päätän kokeilla käsin. Uppoavathan ne. Ja jumiutuvathan ne kädet, tietysti. Hieronnan jälkeen pitäisi lepäillä laakereilla loppupäivä, mutta miten se on muka mahdollista?

Tänään hierotaan jalat. (Se kuuluu työhöni, ottaa vastaan hieronta ja arvostella se.) Heti tämän tapahtuman jälkeen keksin voivani pyöräillä Kannelmäen Prismaan, siellä kun olisi jaakontaikaa myynnissä nettisivun mukaan. Ikävä kyllä nettisivu mainostaa aiheettomia. Pyöräilinpä kuitenkin. Ja tietysti poljen takaisin ja mietin, että mikähän järki tässäkin lieni. Jalat kramppailevat. Loppupäiväkään ei ole laakereilla lepäämistä: ensin on lenkitettävä koiraa pitkä lenkki ja sitten poljettava palstalle kääntämään maata ja nostelemaan rikkoja kompostiin. (Palsta oli edellisvuoden edelleenvuokrattuna ja sen kyllä huomaa. Kesävieraat eivät kääntäneet maata syvältä, lienevätkö lainkaan kääntäneet. Nyt on sitten savi tiivistynyt melkoiseksi sementiksi, monivuotisissa rikoissa on kyynärvarren pituiset juuret ja kitkemistä riittää.)

Tai eiväthän ne mitään pitää-asioita oikeasti ole vaan valintoja. Mutta on kummallista huomata, miten valinnat rajoittavat. Valitse yksi, et saa toista. En osaa valita lepuuttelua. Niin. Ja oikeastaan silloin kun on ollut pakko lepuutella, olen ollut kajahtaa kun en ole voinut mennä ja tehdä, purkautua ja tempautua. En siten tiedä, haluaisinko edes valita lepuuttelun muussa kuin "olisi kiva olla joku muu kuin minä" -mielessä.

Kun pyöräilen hiekkatietä metsän halki ja koetan ajatella th-rangan asentoa ja hapen virtausta työskenteleviin kudoksiin, näkökentän ääreen ilmestyy ylöspäin kiertyvä ruskeiden objektien pyörre. Koska aika harvat esineet levitoivat ja kohoavat, tulkitsen ensin näyn varpusiksi tai muiksi ruskeanharmaiksi pikkulinnuiksi. Mutta en ole ikinä nähnyt niiden lehahtavan tuollaisessa muodostelmassa. Lähemmäs sommatessani - kramppaavin jaloin eteneminen on kaukana sujahtamisesta ja elegantista liukumisesta - totean objektit sittenkin haavanlehdiksi. Edellistalven lehdiksi. Paitsi että tietysti ne ovat edelliskesän lehtiä, pääsen heti korjaamaan ajatusta. Vaikeaa uskoa, että nuo tuulessa uudestaan latvustasolle tempautuvat ja pyörtyvät lehdet ovat olleet vihreää elävää sokeritehdasta. Tai silmuja. Tai sitä ruskeaa niljamassaa, joka syksyisin luistattaa renkaan alla.

Sama ilmavirtaus sormeilee otsatukan pystyyn. Vaahteroissa, senkin huomaan ne ohittaessani, kukkanuput on kimputettu punervansävyiseen verhoon, jonkinlaiseen suojalehteen. Vain nuput pilkistävät päivään.

Netti on palannut tänne. Tai siis, tullut tänne. Ja tästä on tullut koti, tästä asunnosta. Olen palannut kotiin. Eikö silloin ole luontevaa sanoa, että nettikin on palannut kotiin? Kun istun alas ja kirjoitan, säästän edes hetken suuria lihasryhmiä työltä. Hetken.

Pääsiäisloma alkaa

Huomaan valmistautuvani pääsiäiseen riemulla, vaikka sinänsä uskonnon mielessä pääsiäinen ei tarkoita minulle oikeastaan mitään. Mutta nykyään pääsiäisen tienoihin liittyy sellainen juonne, joka on uusi tai ainakin suhteellisen uusi: riemu siitä, miten päivä pitenee, ruoho alkaa työntyä maasta, tuuli vihloa sulilta rannoilta kosteaa keveämmän takin sisään. Elämä! Tuntuu oudolta muistaa, ettei näin ajatellut, tuntenut ja elänyt aina.

Päällimmäisenä erilaisista elämän sedimenteistä on aika, joka edelsi kahdenkympin kriisiä tai miten sen nyt sitten sanallistaisikaan. Teini-ikä, murrosikä, masennus. (Ei minua ole diagnosoitu, mutta olen melko varma, että masennusdiagnoosi se olisi ollut. Oireet täsmäävät niin hyvin.) Tuohon aikaan pääsiäinen, vaikka se tarkoittikin helpotusta koululoman muodossa, tuntui myös karmealta, koska se tarkoitti, että koulussa mätänemisen tai koulusta lintsaamisen ja katujen jaloilla mittaamisen sekä kirjastossa yksin lukemisen sijaan olinkin kotona. Ja vaikka en silloin sitä osannutkaan hahmottaa tai edes aavistaa, kyllä juuri kotona paha olo tihentyi vihlovaksi. (Miten olisin voinut tietää sen? Vaadittiin toisaalla asumista, jotta saatoin vähitellen alkaa hahmottaa, mitä juuri oman lapsuudenperheeni dynaamiikka saa minut kokemaan kerta toisensa jälkeen.)

Tuon ajan pääsiäismielikuvia luonnehtii toisaalta huomio valon lisääntymisestä, toisaalta valtava väsymys, joka tuntuu siltä kuin koettaisi hengittää pakastetun, harmaata muhmua täyteen imetyn pölypussin läpi. Sisko on vielä lapsi ja riemuissaan lomasta ja koteilusta. Hän melskaa iltapainotteisesti. Vain aamuisin on oma rauha. Makaan sängyssä, kyllä, tämä keho on silloinen minä, tämä keho ja paha olo, luen kirjaa ja kuuntelen vanhempien liikehdintää toisissa huoneissa. Keittiöön on viritetty pääsiäisvalmistelut, rairuohot potissa ja tipuja potin ympärillä. Jokin sitkeässä vihreässä ja suloisissa tipuissa vihlaisee liian lujaa. On vaikeaa olla huutamatta itkua ne nähdessään. En osaa ajatella kuin tehokanojen olosuhteita, ja se saa minut aika raivokkaaksi, etenkin kun en vielä sen ikäisenä osaa jäsentää itseäni sen verran päättäväiseksi ja sosiaalisesti autonomiseksi, että onnistuisin aloittamaan kasvissyönnin. (Sehän pitäisi ilmoittaa toisille ihmisille, ja pelkään liikaa heidän reaktioitaan.) Muutenkin minusta tuntuu, että oikeastaan minun pitäisi olla kuollut. Tai oikeastaan, että olen jo kuollut, vaikka hoipunkin ympäriinsä ja vaikka kehoni itsepäisesti hengittää, sulattaa ruoan, hikoilee ja asettuu kömpelösti tiloihin. Vanhemmat huomauttelevat synkeydestä ja käskevät reipastumaan. Onhan sentään kevät, ihanaa. Kristus on noussut kuolleista, muistuttaa äiti.

Teinille, joka haluaisi kuolla, koska se vastaisi paremmin sisäistä jähmeyden tilaa, kristillinen ilosanoma näyttäytyy hyvin absurdina. Tuntuu uskomattomalta, että kukaan, joka on oikeasti saanut kuolla, onnistunut tuosta noin vain voittamaan rasittavan riippamaisen elämän, joutuu heräämään uudestaan samaan painajaiseen. Ja että siitä sitten pitäisi vielä riemuita! Absurdia. Jotenkin pidän edelleen Kristus-hahmosta, vaikka menetinkin uskoni vuosia aiemmin. Lapsena pääsiäinen ei merkinnyt paljon mitään, koska silloin tiesin (vuorenvarmasti!) että oli tullut toinen aika, ja Kristuksen aiemmat seikkailut eivät oikeastaan enää painaneet niin kovasti vaa'assa. Pidin itseäni uskovaisena, vaikka mikä voisi oikeastaan olla kerettiläisempää kuin kuvitella olevansa itse se uusi kristus? (Nykyään asetelma huvittaa minua kovasti. Teininä häpesin moista väärinkäsitystä niin, etten kyennyt kommunikoimaan siitä kenenkään kanssa. Olin silloin aivan liian huolissani siitä, mitä TOISET siitä ajattelisivat. Ehkä vähän turhaan. Lapsilla on aika usein mantereen tai planeetankin kokoinen ego, vaikka he kaikki eivät kuvittele itseään uusiksi vapahtajiksi.) Minua säälittää teininä Kristus, joka selvästi ansaitsisi oikeasti kuolla sen sijaan että hänet koukataan takaisin kärsimään. (Iankaikkinen elämä se vasta väsyttävältä kuulostaakin silloin kun elämä tuntuu kiduttavalta painajaiselta tai parempien kausien hitaalta tylsältä piinalta.)

Lapsena pääsiäinen jäsentyy enemmän tipujen ja munien kautta. Suklaamunista tulee heti paha olo mutta silti syön niitä liikaa. Köyhistä oloista tulleet vanhemmat haluavat hyvitellä, eikä munilla ole rajaa. Mutta en oikein osaa olla vanhempien kanssa lapsena, koska olen heille vihainen sekä surullinen siitä, miten paljon aikaa he viettävät töissä. En ole varma, välittävätkö he oikeastaan minusta. (Tämän varmuuden olen saanut vasta viime vuosina.) Onko heille tärkeämpää, että heillä on lapsia, tietynlaisia lapsia. Sellaisia lapsia, jollaiseksi en pysty. Lapsi, joka ei tuhri vaatteitaan eikä revi niitä metsissä riehuessaan. Lapsi, joka suhtautuu kaikkeen ilolla ja kiitollisuudella eikä hermostu pienistä. Joka siivoaa huoneensa ja niin edelleen. Tällaisten suhteen olemme myös pääsiäisloman täydessä möykyssä. Niin että kun äkisti vanhemmat ovat kotona monta päivää peräjälkeen, en osaakaan iloita heidän kauan kaipaamastani seurasta, vaan viha ja suru tihentyvät ja kun en uskalla ilmaista niitä, ne muuraavat umpeen suun ja silmät ja ilmeet ja eleet ja istun sängyssä ja luen ja syön suklaamunia ja vastaan ehdotuksiin, ettei minua huvita. Teen peitosta pesän ja itken siellä vähän. Lähden kuitenkin mukaan kävelyille, siellä on helppoa tavoittaa sellainen itse, jonka kehtaa esitellä. Kun pääsiäisen jälkeen vanhemmat palaavat töihin, tyrmistyn siitä, miten en tullut hyödyntäneeksi sitä aikaa, jonka he olivat kotosalla. Sillä nyt kaipaan heidän seuraansa valtavasti. Mutta kotona ei vain ole ehtinyt koskaan syntyä mallia yhdessäololle. Italiassa se onnistuu, koti tuntuu liian virittyneeltä paikalta.

Tuntuu kummalliselta herätä pääsiäisloman ensimmäiseen päivään ja tunnistaa näitä vanhoja aikoja ja vanhoja minuja, niiden valtavaa surua ja ahdistusta, vihaa ja myöhemmin masennusta. Vaihtuiko viha masennukseen siinä vaiheessa kun aloin ymmärtää vanhempien ainaista työssäkäyntiä paremmin ja kielsin itseltäni oikeuden olla vihainen? Siitäkö juontaa edelleen se varmuus siitä, ettei taloudellista hyvinvointia SAA laittaa henkisen hyvinvoinnin edelle? En ole enää vihainen enkä turta, mutta olen vanhempieni kanssa selkeästi eri mieltä tässä asiassa. Ja monen muun kanssa myös. Tai kai kaikki puheen tasolla sanovat, että totta kai terveys ja mielenterveys ovat tärkeämpiä kuin se, kuinka isossa asunnossa asuu ja onko varaa ostaa espanjalaista lampaanjuustoa tai kahdenkympin viinipullo, mutta sitä on joskus vaikeaa uskoa, kun katselee ja kuuntelee menoa ympärillään. Monen oli vaikeaa myöskään mieltää mitenkään sitä, että jätin hyvän minulle tarjotun pestin vastaanottamatta lähinnä siksi, että sen myötä minulla olisi ollut vähemmän aikaa ihmis- ja eläinsuhteilleni. Näissä kohdin tunnen kiitollisuutta siitä, että olen elänyt lapsuuden, jossa rahoituskeskeisyys korostui siinä määrin, että voin pahoin. Aiempi pahoinvointi nimittäin on tehnyt minusta aika sitkeän ja peräänantamattoman tässä kysymyksessä silloin kun on kyse omasta hyvinvoinnistani. Tai jonkun sellaisen hyvinvoinnista, joka ei osaa eikä voikaan osata sanallistaa omia toiveitaan ja tarpeitaan. En jaksa niin kovasti välittää siitä, etteivät monet ymmärrä ratkaisujani tämän pointsin suhteen juuri lainkaan. Jos he olisivat möykynneet minun möykkyni, he varmasti ymmärtäisivät. Se riittää.

Nyt opetushommissa olen kohdannut vaikka minkälaisia ajankäytön tyylejä, itsen motivoinnin sanallistuksia ja tietysti kauheat kasat pelkoja ja epävarmuuksia ja haavoittuvuuksia. En tiedä, mistä se johtuu, mutta hyvin usein opiskelijat tuovat esiin pelkonsa, epävarmuutensa ja haavoittuvuutensa ja sitten keskustelemme niistä yhdessä ja lopulta nauramme iloisesti kaikki. Se tuntuu kummalliselta ja jollakin tavalla uskomattomalta. Ihmettelen hiljaisesti, puhuisivatkohan he kaikille noin. Minä en puhuisi, sen tiedän. Jotenkin he luottavat minuun, vaikka olen heille oikeastaan tosi vieras ihminen. Olemme tavanneet vain muutaman kerran. Sekin tuntuu uskomattomalta, miten nämä tilanteet eivät kärjisty kielteiseen suuntaan tai neuvottomuuteen, vaan tosiaan joka ikinen kerta olemme saaneet yhdessä purettua pelkoja ja epävarmuuksia jotenkin siedettävämmiksi. Ehkä se on eniten kiinni siitä, että ne hyväksytään semmoisinaan. Ja suhteutetaan heidän motivaatioonsa ja siihen suoritukseen, jonka olen nähnyt (ja joka on poikkeuksetta aivan riittävä ja usein erinomainenkin peloista huolimatta). Tässä työssä tajuan selkeästi, että en olisi selvinnyt siinä ennen eroa. Ei, en sitten mitenkään. Enkä selviäisi siinä, ellen olisi itse ollut paljon pahemmin möykyssä toisinaan. On lopulta aika vähän asioita, joilla minut saa hetkautettua uteliaasta, hyväntuulisesta asenteesta. (Tietysti kun joku kertoo pelostaan, vakavoidun hetkeksi ja koettelen tuota pelkoa kuvitteellisesti sisältäkäsin ja koetan hahmottaa, miten maailma ja tämä tilanne jäsentyvät sen kautta, ja siihen sisältyy surua, mutta yksikään peloista ei ole ollut sellainen, että olisin säikähtänyt sitä; eivät he minulle puhu siitä, miten joskus tuntuu siltä kuin ei jaksaisi elää enää sekunninkaan vertaa ja ehkä se on heille jopa vieras tuntemus. Sitäkään tuskin säikähtäisin. Tiedän, miltä se tuntuu. Ja tiedän, miten se saattaa hellittää siinä määrin, että alkaa näyttää jotenkin aivan absurdilta ja vieraalta.) Ehkä omat turhautumiseni ja pelkoni ja masennukseni ovat olleet semmoisia hirmumyrskyjä, että minun on vain helppo solahtaa toistenkin pelkoihin, etenkin kun etukäteen muistuttelen itseäni ahkerasti siitä, että jos olisi kasvanut sellaiseksi kuin minun haluttiin kasvavan, jos kaikki olisi mennyt nappiin, olisin aivan sietämätön tyyppi. Juuri sellainen, joka sanoo masentuneelle, että hei, tsemppaapas vähän. Tai turhat pelot pois. Minulle on sanottu niin, silloin joskus, ja voi luoja että se tuntuu vain uskomattoman ääliömäiseltä ja synnyttää entistä kovemman halun ottaa etäisyyttä maailmaan.

En edelleenkään osaa hahmottaa, mikä tarkalleen siirsi minut takaisin niiden kirjoihin, jotka innostuvat rairuohosta ja kauranversoista ja voikukan tupsuista portaanpielessä ja hahmottavat heti tipujen söpöyden siinä määrin, että pysähtyvät postissa hiplaamaan tipukortteja. (Ei ole ketään, jolle semmoisen kirjoittaisin, en oikein osaa postikortteilla, mutta ne ovat ihania.) Ehkä se on ollut hidaskin prosessi. Mutta minusta näyttää, että parantuminen tai muuttuminen alkoi siinä vaiheessa kun löysin ihmisen, jolla oli minulle aikaa ja jolle kelpasin sellaisenaan. Se saa miettimään: eikö aika olekin hirvittävän tärkeä? Entä jos silloin opiskelua olisi jo tiukennettu? Tai jos vuokra olisi ollut kalliimpi? Miten sitten olisi käynyt?

Pääsiäistarpeita kaupasta hakiessani ahdistuin aivan älyttömästi takanani olleen lapsiperheen meiningistä. Vilkuilin ympärilleni vaivihkaa, mutta muita se ei juuri näyttänyt ahdistavan. (Ellei sitä sitten ilmaistu ärtyneellä ilmeellä jonojen pitkittyessä.) En tiedä, miten he tilanteen kuulivat. Itse pakenin kassalta kovaa vauhtia heti kun pääsin, koska en kestänyt sitä kasvatuspuhetta juuri mitenkään. Näen sellaisen puheen aiheuttaman pahoinvoinnin aivan liian selvästi. Ei, se ei ole näkemistä. Se on kuvotus omassa kehossa. "Ole tällainen ja sitten kelpaat." Totuus on kuitenkin, että löytyy itkua, pelkoa, möykkyjä, epäolennaiseen pakenemista, kaikkea sellaista löytyy varmasti ihan jokaisesta. Jos niihin tarttuu rakastamisen, välittämisen ja kelpaamisen esteinä, taitaa käydä niin, ettei voi rakastaa ketään ja kukaan ei kelpaa. Eikä millään tai kellään ole sitten yhtään mitään väliä.

Olin helpottunut kaupasta kotiin päästyäni. (Ensin piti työntää ruokatarpeilla painavasti lastattu pyörä mäen laelle. Polveni eivät siedä mäen ylös runnomista polkien.) Täällä on hiljaista ja valoisaa. Voi kuvitella nurmet, joita tuuli pyörtää. Jos katsoo parvekkeen huimauksesta alas, näkee ruohon liiskaantuneen lumen alla muruiseen maaperään juuri samalla tavalla kuin vanhojen miesten ja naisten hiukset liiskaantuvat hilseilevään ihoon päänahan paljastaen, ohuina ja jotenkin levämäisinä. Mutta vegaaninen pasha valustuu jääkaapissa, on jotain päiviä ilman kalenterimerkintöjä. Paljon tehtävää, vähän pakkoja.

Enkä oikein enää tarkasti muista, miltä tuntui haluta kuolla. Tai kuvitella itseään vapahtajaksi. Joskus aamulla ehkä, hyvin lyhyesti, mutta sitten solahdan tähän aikaan ja pistän mokapotin porisemaan ja leivät uuniin. Hyvää huomenta, pääsiäisloma!

Sulaa

Kirkkaus ja selkeys tuntuu kyllä hyvältä metaforalta tietämiselle. Mutta en ajattele nyt mitään matemaattista oivaltamista vaan oikeastaan enemmän tietoa siinä, että kaikki, mitä on, kaikki, mitä tapahtuu, on tässä ja nyt. Aamulla on vielä viiltävän viileää. Sullon vastapestyt hiukset ruohonvärisen pipon sisään. Koska pipo on virkattu intialaisesta langasta, se ei juuri lämmitä. Viima huitoo sisään korvakäytäviin ja korvanlehtiin. Lätäköt ovat silti jo sulia näin varhainkin.

Ilma katoaa muuttuessaan riittävän kirkkaaksi ja selkeäksi. Taivas värittyy ehdottoman siniseksi. Sitä on lähes mahdotonta vangita kuvaan, sen läpikuultavuutta ja kaukaisuutta. Pajujen oksat kellertävät tätä avaruuden tuntua vasten. Koivut liilovat. Pian pointillisti puhkoo maisemaan neonvihreää pikseliä. Halkaisen kevättä ensin pyörällä, alarinteeseen, ja sittemmin linja-autolla. Huomaan linja-auton kulkevan samaa tietä, jota kuljin ratsastamaan viimeksi kaksitoistavuotiaana. Tunnistan tienristeyksen tai kuvittelen tunnistavani sen, vaikka siitä on kaksikolmanneselämää aikaa. Mistä sen tunnistan? Kauhusta vatsanpohjasta, spontaanista pissahädän tunteesta joka katoaa risteyksen kadotessa taa.

Millaista olisi elää elämää, jossa himoittuihin, haluttuihin ja kaihottuihin asioihin ja ilmiöihin ja toimintoihin ei liittyisi kauhua? Kauhua kaiken mönkään menemisestä, valmista haikeutta elämänvaiheiden ohikiitävyydestä? Kauhua siitä, että tietyt seikat synnyttävät melkein jalkaapolkevan nälän, saavat neuvottelemaan ja vänkäämään, järjestelemään ja priorisoimaan.

Iltapäivällä palaan samalla linja-autolla toiseen suuntaan. Kyytiin nousee koululaisia maalaiskouluista. Linja-auto kulkee nyt eri reittiä, pudottelee lapsia kotiteiden päihin. En enää onnistu paikantamaan risteystä, jossa linja-autosta noustiin ulos ja tarvottiin maalaismaiseman halki viima ohuen polyesterelastaanikankaan läpi tunkien ja raippa kassista törröttäen. Eikö se tunnukin loogiselta? En ole ennen matkannut reittiä tästä suunnasta. Olen aina saapunut Helsingistä päin.

Täyttelen arviointilomaketta autossa ja livun kauas aamun kirkkaudesta. Vuosi sitten pelkäsin, etten pääse läpi koulusta kipujen ja sairaslomien venymisen takia. Nyt vierailen saman koulun oppilaiden luona opettajan sijaisena, arvioin heidän tietojaan ja taitojaan. He kaikki jäsentävät omaa oppimistaan valtavan eri tavoin. Koetan kuunnella jokaisen omaa ääntä, saada kiinni sen nyansseista. Mikä tälle ihmiselle on tärkeää? Mitä hän tarkoittaa puhuessaan tehdastyön antamista valmiuksista kohdata ihmisen ihmisenä?

En tiedä, auttaako se, sanon, mutta voisit ajatella tätä tanssina. Joskus metaforat auttavat. Ajattele tanssijaa: hän käyttää voimaa, joskus täysilläkin, mutta säilyttää silti uljaan ryhdin ja suojelee selkäänsä. Tanssijakuvitelma, tanssijan roolin sovittaminen itsen ylle voisi auttaa pysymään samaan aikaan sekä voimakkaana että pitkänä ja keveänä. Hierottava nostaa päänsä kasvoaukosta ja tuijottaa minua ikään kuin olisin sanonut jotain hämmentävää. Sitten hän laskee kasvonsa takaisin aukkoon. Hierojan ryhti on kohentunut silminnähtävästi.

Kotona kirkkaus palaa, kun nukun lyhyen päiväunen koira sylissä kerällä. En tiedä, onko oikein ottaa koira luokseen säälistä. Mutta se säälittää minua. Eikä minua haittaa, että täällä asuu koira. Muista en aina ole ihan varma, mutta jollain tasolla hekin kiintyvät koiraan. Päiväunet tulevat tarpeeseen, koska yöuni jäi vähiin.

Melkein kaikki tavarat ovat asettuneet paikoilleen. Entinen kämppä alkaa muistuttaa pommintyhjentämää unikaupunkia: pimeää, roskaa, epämääräisyyttä. Uudessa asunnossa esineet kylpevät kevään valossa. Aji cristal avaa pian kukkansa. Oranssi rocotochili ei tunnu loukkaantuneen kissan salaatinkorvikkeeksi joutumisestaan. Parvekkeella seisoo turkoosiksi maalaamani huutonettihylly. Sen tasoilla seisovat rootrainersin kennoissa päivänsinet, salsolat, tuoksuherneet, ruusupavut, chilit, tomaatit, tomatillot ja achochat. Kiinnitän kaksi vihreää haitarisäleikköä parvekkeen päätyihin. Niihin kelpaa köynnösten kiivetä. Haitarisäleikkövarjot leikkaavat seinän valoläikkiä.

Keväälle tyypilliseen tapaan en jaksa stressata ihmeemmin siitäkään, että pesukone varastetaan muutossa. Kriiseilen sitä yhden yön ja sitten jaksan jo hymyillä koko asialle. Pesukone-entässitten. Minnehän se on seikkaillut? Pesukoneella on nimikin. Se kuuluu kokonaisuudessaan: PIENEN OVELAN KALUN NIMI OLI PIMPUTTAJA. Lyhyyttä arvostavassa kulttuurissa kun elämme, kutsumme arjessa konetta vain Pimputtajaksi. Se laulaa herätessään ja ohjelman valmistuttua. Tuntuu kummalliselta, että satuolento on varastettu ja että uusi omistaja ei ehkä arvaakaan sen nimeä.

Rakastan tätä uutta asuntoa, koska täällä on taas sadun hohde läsnä. Miksi se tuntuu toisissa paikoissa ja toisissa ei? Koko talven koetin löytää Arkadiankadun asunnon tarinan, heijastaa merkityksiä kaksikymmentäluvun kapeankorkeisiin ikkunoihin. (Tai no, sen osan talvesta, jonka vietin täällä pohjoisessa.) En onnistunut. Oikeastaan taisin koko talossa pitää vain pyykkituvasta. En tiedä, miksi. Ehkä koska pyykin peseytymisen katsomisessa on jotain hyvin tyydyttävää. (Myös käsin pesemiseen pätee sama, ja ei vain pyykkiin, vaan myös tiskiin.)

En usko enää koskaan päätyväni Töölöön. Tai vanhanvanhaan taloon. Tai ainakaan pohjakerrokseen. Pidän liikaa valosta ja, nyt tämän suhteen lyhyen jälleen elvytyksen jälkeen, parvekkeista. Tuntuu kotoisalta nähdä paljon taivasta ja vähän ylimpiä kerroksia ja kattoja. Harakka vartoo pesänsä luona lehmuksessa paljon, paljon alempana.

Yksi achochan siemen on karannut päivänsinen kennoon. Kiskon taimen varovasti irti ja petaan sille uuden ruukun. Päivä venyy pitkälle iltaan eikä tule kylmä, vaikka parvekkeen ovi losottaa auki.

Sosiaalisen toimijuuden raskaus

Olen viimein päässyt kiinni pääsykoeteksteihin. Kello puoli seitsemän aamulla, krapulassa, parin tunnin unien jälkeen ja vatsan sattuessa sen verran, ettei nukkumisesta voi tulla mitään. (Ei siitä kyllä muutenkaan tule aamukuuden jälkeen, jos herään. Sellaista on aamuvirkkuus. Univelkoja ei pysty nukkumaan takaisin kuin pitkien jaksojen kuluessa.) Ahmin hierontapöydällä maaten tekstiä ammattikoulussa opettamisesta ja toimijuudesta. Kirjoittaja erittelee toimijuutta parin sosiologin teorioiden mukaan. Missään vaiheessa ei mainita, että perusteiltaan toimijuus tunnutaan määriteltävän näissä 1990- ja 2000-luvun teksteissä täsmälleen samalla tavalla kuin Meadin klassikossa Mind, Self and Society vuodelta 1934. (Yhden toimijuuden osa-alueen nimikin on pragmaattinen toimijuus; sellaiseksi on jäsennetty toimijuus tilanteessa, jossa rutiinin kaavat rikkoutuvat ja on kursittava kokoon jotain aivan uutta ja luovaa; Sandra Rosenthal olisi epäilemättä tästä pragmatismipainotuksesta mielissään.) Huomaan, miten käännekohdaksi luontevasti kääntyvä ilmaus on suomennettu englanninkielisestä lähteestä käännöspisteeksi ja miten temporally extended selfistä on tullut ajassa ulottuva minä. (Etsin selvästi graduuni vakiintunutta suomennosta tälle käsitteelle aivan väärien tieteenalojen teksteistä; päädyin lopulta ajassa levittäytyneeseen minään, koska pragmatistit käyttävät usein verbiä spread ilmiötä kuvatessaan.) Panen merkille myös pinnan alta kuuluvan nurinan siitä, miksi eksistentiaalisen toimijuuden ulottuvuutta maalaillaan sanoin toimijuuden tunne, kun voisi ihan yhtä hyvin ja samalla täsmällisemmin puhua toimijuuden tunnusta. Voi tietysti olla, että arvaan väärin, mutta minusta tuollaiseen pragmatismipohjaiseen teoriaan sopisi paremmin ajatus siitä, että oma toimijuus aistitaan enemmän samaan tapaan kuin vaikkapa epämukavuus tai helppous, ja itse säästäisin mieluummin tunteen kuvaamaan mielialan reaktiota tuohon aistimukseen: harmistumista tai ilahtumista. Kultaseni, joudun toteamaan itselleni lempeästi mutta päättäväisesti, nyt ei ole varaa kalkkunoida omista sanojen kaiuista vaan nyt opetellaan näitä käsitteitä kiltisti. Etenkin kun tiedän, miten eri tavalla kuulen useat sanat. Jos kuulisin sanat eri tavalla johonkin toiseen sosiaaliseen ryhmään nähden, en ehkä olisi niin varovainen. (Minusta tuntuu aivan karmealta kirjoittaa näistä, koska en jotenkin koe, että olisin oikeutettu kuulemaan sanoja tietyllä tavalla tai ainakin olen vakuuttunut siitä, että jossain vaiheessa olen ymmärtänyt asioita väärin ja että se, minkä koen itse selkiyttämiseksi, on sitä vain veloenischissa ja näyttäytyy toisille merkityksettömänä rimpuiluna ja kummana möykkyämisenä. No mutta, joka tapauksessa kuulen sanoja tietyllä tavalla, vaikka koetankin kuunnella niitä avoimin mielin.) Mutta kun kuulen sanat eri lailla sellaisiin ihmisiin verrattuna, jotka ovat veivanneet teorioita puolen ikäänsä ja joiden näkemyksiä ja täsmällisyyttä en voi kuin kunnioittaa, koska tunnistan sen omaa haparoivaa lähestymistapaani huomattavasti systemaattisemmaksi ja ehdottomammaksi. Se minua huolestuttaa.

Oikeastaan tuo pelko väärinkuulemisesta ja vertailu relevanttien toisten kuulokokemuksiin liittyy siihen, mistä artikkelissakin kirjoitetaan. Kaksi toimijuuden osa-alueista, sosiaalinen toimijuus ja olikohan se identiteettitoimijuus (koetan olla tarkistamatta, koska pakkohan tässä on harjoitella muistamista), no, kuitenkin about tuota, saat ideasta kiinni ja se nyt riittäköön koska tämä on joka tapauksessa vain darrapostaus, kuvittuvat heti edellisen illan kuvin. Käymme nimittäin illalla kotibileissä. (Jostainhan darratkin syntyvät.) Bileissä on enimmäkseen ihmisiä, joiden kanssa olen ollut tekemisissä tiiviimmin tyyliin kymmenisen vuotta sitten. Joudun heidän seurassaan huomaamaan konkreettisesti, miten eri tavalla nyt hahmotan itseni. Akateeminen identiteetti sosiaalisen toimijuuden mielessä oli se, jossa kasvoin aikuisuuteen. Totuin sen vaatimuksiin ja ihanteisiin. Siihen oli helppo solahtaa, koska se on identiteettinä niin väljä ja sallii hyvin hiljaisuuden, päättämättömyyden ja pohdiskelevuuden. Jopa päämäärättömyyden. (Se ei tietenkään kuulu akateemisen menestyjän kuvioon, mutta sellaiseksi en olekaan ikinä onnistunut itseäni kuvittelemaan ja tuskin ainakaan niissä piireissä kukaan muukaan. Menestyjyys ylipäänsä on jotain, jota joskus hetkellisesti on koetettu sovitella ylleni jonkun toisen toimesta mutta jonka olen päättäväisesti torjunut, koska se ei mitenkään vastaa asioiden ja maailman tuntua, itsen tuntua tilanteissa.)

Oikeastaan vasta siellä bileissä tajuan, miten pitkä ja raskas askel on loikata tekemään aivan toisenlaista työtä aivan toisenlaisissa ympyröissä. Olla tekemisissä sellaisten ihmisten kanssa, jotka pitävät hämmennystä ja sitä seurannutta ystävällistä huomautusta mainostekstin yhdyssanavirheistä raivostuttavana arroganssina ja jotka saattavat esitellä itsen todeten että tällä ihmisellä on semmoisia kirjajutskia koska se on ollut yliopistollakin. (Mitähän ne kirjajutskat oikein edes tarkoittavat? Miten ne päätellään taustasta?) Kummallista, miten ammateissa eteenpäin loikkiminen synnyttää helposti ulkopuolisuuden kokemuksen kaikissa seurueissa. (Voi tietysti olla niinkin, että yksi peruskokemuksistani on tuo ulkopuolisuuden tuntu. Se on poistunut vain hetkittäin ja aika harvan ihmisen seurassa ja harvemmin isommassa joukossa.) Siinä missä aiemmin näiden ihmisten kanssa saattoi löytää yhteneväisyyksiä ainakin siinä, mitä tehdään työksi, miten on totuttu argumentoimaan ja ajattelemaan asioista, mitä itseltä ja meiltä muilta odotetaan asenteiden ja taipumusten tasolla, huomaan nyt etääntyneeni näistä asioista ja jotkut niistä tuntuvat aika eristäytyneeltä ja elitistiseltäkin asennoitumiselta. Mutta aivan yhtä toivottoman, ei, vielä toivottomamman, ulkopuolinen olen tietysti hoitoalan kollegoiden kanssa, puhumattakaan tapaamisesta uuden työhuoneen (aloitan vappuna, sekin muuttuu) työyhteisön kanssa, kosmetologien ja kampaajien. Esimerkiksi tapaamisessa kovasti hehkutettu ja muiden ääneen kiittämä linjaus laatumeikit työsuhde-etuna synnytti minussa enemmän päänsisäistä ounastelua siitä, joudunko taas palaamaan siihen keskusteluun, että jos miehiä ei voida vaatia meikkaamaan töihin, ei minusta naisiakaan voida vaatia. Ja vaikka sellaiseen ei mentäisikään (Totisesti toivon, ettei mennä! Ne ovat karmeita tilanteita - yhtä karmeita kuin yhden työpaikkani kehotus, ettei tutkimusharjoittelijan ole sopivaa käyttää töissä tohveleita eikä hissutella eestaas villasukissa, koska talossa kuitenkin liikkuu esimerkiksi toimittajia haastattelemassa asiantuntijoita eikä tohveli-villasukkalinja edistä imagoa.) niin sosiaalisesti saattaa tuntua aika paineiselta sekin, jos joutuu monta kertaa vastaamaan uteluihin, miksi ihmeessä ei halua käyttää huulipunaa tai näyttää mukavammalta.

Mitä sellaiseen voisi vastata? Että se en vain ole minä? Että minä hukun meikin alle ja voin pahoin? Kun kuitenkin minuus tapahtuu enimmäkseen toisella tasolla kuin ihon pinnassa pohjusteen ja puuterin välissä. Tai niin sitä haluaisi kuvitella. Ja jollakin tasolla kokee tekevänsä sosiaalisen toimijuuden suhteen tällaisessa kysymyksessä oman pienen itsenäisyysjulistuksensa: Hei, jos ette ole vielä huomanneet, niin minua koskevat toiset säännöt ja odotukset kuin teitä! En kuulu siihen ryhmään, jonka keväät ovat bikinikuntoon valmistautumista ja joka voidaan häpeistää säärikarvoista tai roikkuvista alleista! Minua sen ryhmän (jonka kuvitteellisuuden tajuan varsin piinaavasti mutta jonka todelliseksi kuvittelemiseen törmään tuon tuosta keskusteluissa) määritteet ällöttävät, joten kieltäydyn kuulumasta siihen. Tuosta noin vain.

(Kutsuisiko joku tätä kenties ristiriidaksi muiden heijastaman sosiaalisen toimijuuden ja itse hahmotellun identiteettitoimijuuden välillä? Totta kai ne elävät suhteessa toisiinsa.)

Luin jokin aika sitten tutkimuksesta, joka koski tallityttöjen identiteettiä. Siinä todettiin, ettei hevostyttö voi olla pissis. En silloin nielaissut tuota väitettä (koska minullakin on ollut pissiskauteni, jolloin olen elänyt ja ajatellut kuin joku aivan toinen) mutta ehkä nyt mietin sitä taas tutkivammin, halukkaampana hyväksymään ainakin jotain tuosta ajatuksesta. Ehkä hevoskausi ja tallien seurapiirit (joihin en niihinkään koskaan oikein osannut kävellä sisään toisin kuin kaikki ratsastavat ystäväni) kuitenkin ovat vakiinnuttaneet sellaisen identiteettitoimijuuden mallin, jossa ajallisesti varsin pienen elämän osa-alueen odotukset ja arvot viedään itsepäisesti sinnekin, minne ne eivät kovin luontevasti istu. (Naisellisuuspuutoksellani on pitkä historia. Siitä on jipitetty vertaisdialogissa niin kauan kuin muistan. Äiti on aina innokkaasti liittynyt samaan kuoroon; ei kovin kielteisessä sävyssä mutta kehuen ja kannustaen vain niihin asuihin, kampauksiin ja tekemisen tapoihin, jotka hänestä sopivat tytöille. Eli juuri niissä kohdin, kun olen kokenut itseni pyntätyksi ja pakotetuksi johonkin aivan raivostuttavaan ja typerään rooliin.) Toisaalta tallien piirit tuntuivat aina vieraalta niihin liittyvän voimakkaan hierarkian ja kilpailevuuden takia. Siksi kai en niihin erityisesti halunnutkaan sisään. Jossain vaiheessa kai halusin, mutta kun kuulin, miten tallitytöt puhuivat toisistaan ja miten tarkasti he pitivät lukua siitä, kuka saa komennella ja ketä, haluni ujuttautua yhdeksi heistä lopahti saman tien. Näin kävi perättäin useilla eri talleilla. Olisin mieluiten skipannut koko sosiaalisen kuvion, sokeutunut ja kuuroutunut sille ja kävellyt sen läpi hevosten luo, kädet suuren eläimen kaulalle, hevosten lempeään sanattomuuteen. (Jostain syystä koin tunnontuskia siitäkin, että hevosillakin oli nokkimajärjestys. Se kai esti minua muuttumasta hevoseksi täysin.) (Jokin leikkimielinen keskustelunpätkä toteaa takaraivon tienovilla, että niin, mikään millä on nokkimajärjestys, ei voi olla hyvän, toden ja kauniin idea... paitsi että eikö tuo idea juuri asetakin aika ehdottoman nokkimajärjestyksen maailman tapahtumille... HILJAA SIELLÄ!)

Bileistä ei sinänsä mitään pahaa mainittavaa, oli ihan hauskaakin, mutta samalla tavalla raskasta kuin suurissa joukoissa. Kuvittelin kai, että on jo riittävän kevät käydä bileissä, mutta jotenkin onnistuin ahdistumaan. Kotimatkalla sentään vasta, mutta inhoan sitä voimakasta kuristumisen tuntua ja vihlovaa ja väärältä tuntuvaa toivoa siitä, että jossain joskus olisi jokin lauma, jonka tunnistaisin sellaiseksi, jossa olisi hyvä olla. Tai että ainakin oppisin sen, etteivät laumat ole minua varten. Hitto, mistä sen voi tietää? Voisiko olla tyytyväinen ja onnellinen kuunnellessaan elinkumppaneiden selityksiä heidän läpikäymistään juhlista ja ihmisistä, jos ei itse koskaan yrittäisi edes käydä missään? Kun kuitenkin olen kokenut hetkellisiä riipaisevia onnentunteita bileissäkin? Joskus kaikki vain osuu kohdalleen. Ehkä olisi helpompaa, jos ei koskaan olisi käynyt niin. Voisi vain todeta, ettei ole bileihminen ja antaa muiden bilestää, että nuo ovat muiden asettamia odotuksia ja kieltäydyn niistä. Tosin kyllä luulen, että romanttisia suhteita se rassaisi kohtuuttomasti. Ei silloin, kun niissä menee hyvin, mutta silloin, kun toinen alkaa epäillä, tuleeko tästä ikinä mitään, tuollainen "ei tule toimeen ihmisjoukkojen kanssa" muuttuu helposti lyömäaseeksi. Kotiin palattuani itkin pari tuntia yksin sängyssä enkä osannut lopettaa oikein mitenkään, oli kylmä ja kurja ja pelkäsin pimahtavani lopullisesti, koska tuntui hetkittäin niin pahalta, että olin vihainen siitä, että elän edelleen. Että minut on synnytetty tänne ja joudun sietämään itseäni. Että jokin on mennyt pieleen kun en osaa vain nöyrästi tai leikitellen sopeutua erilaisiin odotuksiin tai viitata niille kintaalla, ja sen sijaan järkytyn niistä.

Joinain hetkinä siinä tosiaan tuntuu olevan liikaa taakkaa. Silloin unohtaa, miten sitä voisi olla huonommissakin kantimissa. Vaikka koukussa johonkin päihteeseen. Tai sillä tavalla oppimisvaikeuksinen, ettei kykenisi vaikka oppimaan lukemaan tai ei onnistuisi hahmottamaan, miten itse parhaiten oppii. Tai että olisi ulkomailla töissä ja täysin yksin siellä vaikeuksiensa kanssa ja kun soittaisi kotiin, ei pystyisi kuin itkemään kolikot (tai nykyään kai puhelinkortin) loppuun. Vähitellen ne asiat alkaa muistaa, kun toinen toistaa rauhallisesti, että hei, sinä saat olla surullinen. Saat jopa vihata itseäsi. Ja että joskus vain tuntuu tuolta.

Lopulta onnistun rauhoittamaan itseni muistuttamalla hiljaisesti itselleni, että saan olla vielä vaiheissa. Saa olla niin, etten ole vielä keksinyt sitä omaa ratkaisuani selvitä sosiaalisesta toimijuudesta järkyttymättä. Toki haluaisin, ettei niin olisi, mutta se ei nyt ole oleellista. Saan järkyttyä ja sillä siisti. Jos koetan oikein tarkkaan ja tuomitsematta katsella tuota järkytystä, ehkä opin siitä jotakin.

En osaa edelleenkään hahmottaa, miksi juuri eilen sain niin karmean ahdistuksen. Tietysti voin luetella laukaisevia tekijöitä loputtomiin alkaen parista lasillisesta alkoholijuomaa, fyysisestä väsymyksestä, muuttostressistä ja päätyen huomiseen (nyt tämänpäiväiseen) vanhempien kanssa toimimiseen (kuinkahan monta kertaa he onnistuvat sanomaan aivan hyvää tarkoittaen, että heitä hämmentää miksi me muutamme vuokralle emmekä osta omistusasuntoa ja että miksi näin pieni asunto), eiliseen jäykistelyyn eksän kanssa (on aika masentavaa havaita jollakin tavalla pelkäävänsä ihmistä, jonka kanssa asui miltei kymmenen vuotta), siihen etten ole osannut oikeastaan surra enkä huolehtia enkä itkeä viikkokausiin, en sitten Brasiliasta tulon. Mutta mysteeriksi tapahtuma taitaa kuitenkin jäädä. Paha tiistai, paitsi että se oli paha lauantai, niin kuin minulla usein on, viikon alut tuntuvat helpommilta kuin viikonloput, ja paha ilta, niin kuin illat ovat. (Ei niin, että pahan tiistain - jos käsite on tuntematon, kannattaa lukea Traversin kuvaus tuosta sisäisestä tunnusta Maija Poppasesta, siinä on siten nimetty luku - sitkeä ilkeä polte erityisesti suuntautuisi muihin, ei, suuntaan sen kyllä aika tarkasti itseeni. Silloin koen kummaa nautintoa siitä, että potkin itseäni.)

Kun olen tarpeeksi väsynyt, minusta tuntuu, etten osaa sanoa kellekään enää oikein mitään ja samalla tuntuu siltä, ettei niin saisi olla. Pahinta on se, ettei väsymystä aina hahmota ennen kuin putoaa umpisukkulaan. Arvioi väärin jonkin tilanteen sosiaalisen vaativuuden, ja päng!

No niin, eteninpä kauas artikkelista. Vähän kerrassaan kohti pääsykoetta. Pitäisi pysyä aiheissa, mutta miten se on mahdollista, kun mitään arkea ei ole ja kaikki tuntuu järisyttävältä, järisyttävän hyvältä tai järisyttävän kaamealta?

Käytännön tohottamista

Muutossa ei paljon kerkiä mietiskellä syntyjä syviä. Ja kun on vielä kevätkin, jalat vain vievät kävelemään koiran kanssa. Kävelen siinä mittakaavassa, että plantaarifaskiitin ensi oireet iskevät jälleen. (Onneksi tiedän jo, että niihin on reagoitava heti.) Ja pakkaan, kuuraan, puran.

Chilikylvökset nousevat mullasta. Ainoastaan kolme lajiketta antaa odottaa itseään. (Ilman niitäkin lajikekirjo yltää kolmeentoista. Se on taatusti tarpeeksi!) Tomaatit ja tomatillot nostavat hentoja päitään. Näyttää siltä, että kesällä parvekkeella rehotetaan.

Parvekkeelle satanut valtava hanki on nyt hakattu säpäleiksi ja sulatettu osittain keittiön lavuaarissa, osittain suihkukopin lattialla ja osittain ihan parvekkeella. Lumien alta paljastui terassilaatoitus, jonka revin irti ja nostin lappeelleen kuivumaan. Tänään menen töistä suoraan parvekkeelle mäntysuovan kanssa hullujusseilemaan eli pesemään lattiasta inhan mustan möljän, jossa on sekaisin aineksia tupakantumpeista, kissankarvoista, mullasta, mudasta ja kaupungin noesta. Kunhan vielä laatat hankaa puhtaiksi, voi parvekkeelle alkaa sysiä kalusteita.

Muuttaminen tuottaa muutakin päänvaivaa. Osa tavaroista ei mahdu uuteen kämppään, ja ne on myytävä huutonetissä. Sitten toisaalta tarvitaan uuteen asuntoon sopivia asioita: peili, parvekkeenpöytä, parvekkeentuolit, ruokapöydän tuolit. (Yllättäen huomasimme ruokapöydän jakkaroidemme muuttaneen eteenpäin yhden kämppiksen matkassa. Hänen ne kyllä alunperin olivatkin, mutta asuivat luonani yli viisi vuotta ja olin jo alkanut ajatella niitä meidän jakkaroina.) Mutta nämä päänvaivat ovat helppoja ja hauskoja ja käytännöllisiä. (Ehkä vaiva lienee väärä sanavalinta, siis!)

Huikaisevia onnen vuoristoja ja leppoisaa tyytyväisyyttä seuraa joka ikisestä piipahduksesta uuteen, valoisampaan asumukseen. Ja nyt voi jo mukavasti pyöräilläkin. Ihmeellistä, miten toisenlaisena kaupunki avautuu satulassa hikoilijalle!

Toivon, että ehtisin ja innostuisin jokin päivä kirjoittamaan enemmänkin, mutta toistaiseksi: käytännön toimet kutsuvat!

Kaksi tyytyväisyyden maailmaa

Ainoastaan kirkkaan keinovalaistusta sisätilasta tämä näyttää kaurapuurolla laveeratulta. On aamu, vasta muutamia ihmisiä ulkona. Sumua tuntuu uhoavan ihan kaikesta: oksista, hautausmaan aidasta, jäältä jonka päälle on ujunut päilyvää vettä. Autot surahtelevat harvakseltaan moottoritiesillan yli.

Koetan kuvitella pesutuvan, josta äsken sukelsin elävien kerrokseen, keinovalon ja keinolämmön, vaatteita miedosti vaahtoavassa vedessä myllyttävän korkeateholinkoisen teollisuuspesukoneen, kuivausrummun lisälämmöttömän viimeistelypuhalluksen villavaatteisiin, jotteivät ne pölisisi, yritän kuvitella sen tuoksun ja tuon vaivihkaisen hyvänolontunteen, joka liittyy talousaskareisiin. Ne osaa tehdä aina mitenkuten, niistä ei kukaan uskalla tulla sanomaan, etten niitä osaisi, vaikka välillä kutistankin paitoja ja Intiasta tuotu paita värjää villat kusenkeltaisiksi.

Se on kovin kaukana tästä maailmasta, vaikka molemmat ovat tiukan yksityisiä maailmoita, hiljaisuusmaailmoita. Kaukana ovat myös aurinkoiset aamut ja aamut joina on kiirehdittävä tekemään muka jotakin tärkeää.

Siinä, yksin tai oikeastaan kaksin heikoille jäille toiveikkaana kuikuilevan koiran kanssa, tyytyväisyys laskeutuu. Se kuulostaa tältä: jos nyt kuolisin, en jäisi suremaan tai kaipaamaan mitään. Se tuntuu kovin toiselta kuin pesutupatyytyväisyys, nautinto asioiden järjestymisestä ja ajasta joka ikään kuin hymyilee aina kun saa palata pyykin ääreen, seistä pesukoneen luona sormet koneen yläetulaidalle ojentuneena, koneen tärinää tunnustellen. Tai makaamisesta pyykkituvan lattialla venytyksessä, koska siellä on helpompi laskeutua lattian varaan kuin asunnossa, siellähän on laulava kone.

Seuraavassa talossa ei ole pyykkitupaa.

Kun muutin omilleni kauan sitten, pesin vaatteet käsin. Tai oikeastaan jaloin, suihkun lattialla talloen. Pidin siitäkin, vaikka se on toisenlainen tyytyväisyys. Raatamistyytyväisyys.

Kuuntelen sumua kävellessäni. Askelia soralla. Mustarastas hypähtää pensaasta tienlaitaan. Sen päälaki pörhöttää kosteudessa epäsuuntaisesti.