Pyörre

Valo aktivoi. Päätän joka ikisen päivän johonkin älyttömään goljatismiin. Sinä päivänä kun kädet hierotaan, keksin viimein ruuvata turkoosin pöydän kokoon. Pöytä on kierrätyskamaa ja uniikki. Pohdin, uppoavatko ruuvit puuhun käsivoimin. Väänninkin kun olisi. Päätän kokeilla käsin. Uppoavathan ne. Ja jumiutuvathan ne kädet, tietysti. Hieronnan jälkeen pitäisi lepäillä laakereilla loppupäivä, mutta miten se on muka mahdollista?

Tänään hierotaan jalat. (Se kuuluu työhöni, ottaa vastaan hieronta ja arvostella se.) Heti tämän tapahtuman jälkeen keksin voivani pyöräillä Kannelmäen Prismaan, siellä kun olisi jaakontaikaa myynnissä nettisivun mukaan. Ikävä kyllä nettisivu mainostaa aiheettomia. Pyöräilinpä kuitenkin. Ja tietysti poljen takaisin ja mietin, että mikähän järki tässäkin lieni. Jalat kramppailevat. Loppupäiväkään ei ole laakereilla lepäämistä: ensin on lenkitettävä koiraa pitkä lenkki ja sitten poljettava palstalle kääntämään maata ja nostelemaan rikkoja kompostiin. (Palsta oli edellisvuoden edelleenvuokrattuna ja sen kyllä huomaa. Kesävieraat eivät kääntäneet maata syvältä, lienevätkö lainkaan kääntäneet. Nyt on sitten savi tiivistynyt melkoiseksi sementiksi, monivuotisissa rikoissa on kyynärvarren pituiset juuret ja kitkemistä riittää.)

Tai eiväthän ne mitään pitää-asioita oikeasti ole vaan valintoja. Mutta on kummallista huomata, miten valinnat rajoittavat. Valitse yksi, et saa toista. En osaa valita lepuuttelua. Niin. Ja oikeastaan silloin kun on ollut pakko lepuutella, olen ollut kajahtaa kun en ole voinut mennä ja tehdä, purkautua ja tempautua. En siten tiedä, haluaisinko edes valita lepuuttelun muussa kuin "olisi kiva olla joku muu kuin minä" -mielessä.

Kun pyöräilen hiekkatietä metsän halki ja koetan ajatella th-rangan asentoa ja hapen virtausta työskenteleviin kudoksiin, näkökentän ääreen ilmestyy ylöspäin kiertyvä ruskeiden objektien pyörre. Koska aika harvat esineet levitoivat ja kohoavat, tulkitsen ensin näyn varpusiksi tai muiksi ruskeanharmaiksi pikkulinnuiksi. Mutta en ole ikinä nähnyt niiden lehahtavan tuollaisessa muodostelmassa. Lähemmäs sommatessani - kramppaavin jaloin eteneminen on kaukana sujahtamisesta ja elegantista liukumisesta - totean objektit sittenkin haavanlehdiksi. Edellistalven lehdiksi. Paitsi että tietysti ne ovat edelliskesän lehtiä, pääsen heti korjaamaan ajatusta. Vaikeaa uskoa, että nuo tuulessa uudestaan latvustasolle tempautuvat ja pyörtyvät lehdet ovat olleet vihreää elävää sokeritehdasta. Tai silmuja. Tai sitä ruskeaa niljamassaa, joka syksyisin luistattaa renkaan alla.

Sama ilmavirtaus sormeilee otsatukan pystyyn. Vaahteroissa, senkin huomaan ne ohittaessani, kukkanuput on kimputettu punervansävyiseen verhoon, jonkinlaiseen suojalehteen. Vain nuput pilkistävät päivään.

Netti on palannut tänne. Tai siis, tullut tänne. Ja tästä on tullut koti, tästä asunnosta. Olen palannut kotiin. Eikö silloin ole luontevaa sanoa, että nettikin on palannut kotiin? Kun istun alas ja kirjoitan, säästän edes hetken suuria lihasryhmiä työltä. Hetken.