... laukussa pillerirasioita vaan ...

Kasaan muovimatolle viimeisten päivien kasaa ja matkakasoja. Yksi kasa käsittää vaatteet, joita käytän ennen matkaa. Toisessa on matkapäivän vaatteet, lentovaatteet. Kolmannessa on matkalaukkuun menevää kamaa, neljännessä käsimatkatavara-asiaa. Suurimman yksittäisen luokan matkalle mukaan tulevasta roinasta muodostaa valtava arsenaali erilaisia terveyden ylläpitoon tähtääviä tuotteita: kuukautiskupittelukamat putsausliinoineen, vedenkeittimineen jne., käsidesit, haavasprayt, hyttysmyrkyt, särky- ja ripulilääkkeet, malarianestolääkkeet, niiden jälkivaikutusta nitistämään hiivalääkkeet, laastarit, rakkolaastarit, ihoteippi, useamman ruumiinaukon maitohappobakteerikapselit, pinsetit, sakset. Pitäisiköhän vessapaperikin laskea tähän? Sitä on tosin vain kaksi rullaa. Se riittäköön aluksi.

Intian naisten asustetyyliin sopivia housuja on kahdet ja ja paitoja kaksi, samoin epämääräisiä tunikoja kaksi. Sillä pärjää, tuumaan, koska jo Mumbaissa on kaksi kauppaa, jotka vaikuttavat vaihtoehtoja eettisemmiltä: Mother Earthin luomukauppa, jossa myydään luomupuuvillasta tehtyjä sekä länsimaisen että paikallisen tyylisiä vaatteita, sekä väkivaltaisista liitoista paenneiden slumminaisten vaatetusosuuskunta. Eiköhän niistä löydy muutamat salwar kameezit, ja sitten voikin lakata stressaamasta vaateasioista loppumatkan ajaksi. Ei oikein tee mieli ostostella uusia vaatteita, vaikka ne kauniita ovatkin. Tuotanto ei nimittäin vaikuta kovinkaan kauniilta.

Uh, matkustamisessa on jotakin rasittavaa, ainakin näin etukäteen. Toisaalta taas asiat alkavat ratketa kuin itsestään, kun on lähdössä toisaalle. Ehkä ensi loppukeväästä voin hieroa sellaisessa paikassa, joka kuulostaa jokseenkin unelmatyöyhteisöltä. Ja Vompsu, joka on tuntunut tarvitsevan aina vain lisää ja lisää etäisyyttä ja omaa aikaa, päästää äkisti minut takaisin lähelleen. Ja kaikki tämä tapahtuu muutama päivä ennen kuin lähden... juuri kun olen kerennyt ajatella ohimennen, että voi tätä elämää, kun ei ole mitään alustaviakaan kaavoja siitä, mitä tapahtuu, kun palaan. Lentoliput Brasiliaankin on ostettu. No. Muuttuiko mikään silti? Mikään ei tietysti ole varmaa.

Eihän mikään koskaan taida olla varmaa.

Mutta jotenkin tuntuu levollisemmalta!

Toisaalta on varmaa ainakin se, että pakaasini näyttää toiselta kuin ystävän pakaasi hänen matkatessaan; hän ei varustautunut millään lääkkeillä lähtiessään ja suunnitteli kaiken vasta paikan päällä. Tavallaan niin varmaan nytkin käy, mutta tykkään kyllä perehtyä, lukea paljon ja sitten tunnistaa asioita sen sijaan että vain pällistelisin ymmärtämättömänä. Ja pakko minun on lukeakin, koska Fauni taas ei kauheasti halua perehtyä. Hän ei esimerkiksi tykkää etukäteen katsella kuvia paikoista, etteivät ne vaikuttaisi itse kokemukseen paikan päällä. Minä unohdan niin nopeasti ja tehokkaasti, ettei minun tarvitse kauheasti huolehtia mistään tuommoisesta. Ja joka tapauksessa ympäristökokemus on itselleni aina niin erilainen, sisäänsäsulkeva, ettei mikään kuva voi kuin vihjata sellaisen mahdollisuudesta.

Luen yhdestä ashramista, jonne halusin, mutten luettuani enää tiedä, haluanko sittenkään. Siellä on ilmeisesti kova rahastusmeininki ja isolompakkoisille seuraajille on luvattu ihmeparantumisia. En halua ehkä kuitenkaan kantaa rahojani sellaiseen bisnekseen. Mieluummin vaikka käy joissain pienissä kylissä tai muuta vastaavaa, istuu ja mietiskelee vain itsekseen. Tiedän tarvitsevani sillointällöittäistä tukea ja uusia virikkeitä hengitys- ja rentoutusharjoituksissa, mutten ehkä kuitenkaan etsi tukea niin kiihkeästi, että rupeaisin vastineeksi tukemaan mitään sellaista, mihin liittyy kultin piirteitä. Ei siksi, että pitäisin kovinkaan mahdollisena omaa hurahtamistani. Mutta maailmassa on niin monia, joiden hurahtamisedellytykset ovat oikein mainiot.

Kun tarkastelen kriittisesti kasojani, en voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että ainoa asia, johon näyn olevan hurahtamassa Intian suhteen, on haluttomuus kuolla kivuliaaseen hiivaripuliin. Ehkä kun tuota kiveä raahaa mukanaan, mikään sairaus ei iske. Toivoa sopii!

Jhumpa Lahiri ja muita huomioita Intiaan-perehtymiskirjallisuudesta

Innostun poimimaan kirjastosta Jhumpa Lahirin novellikokoelman Tämä siunattu koti. Lahiria on kehuttu monestikin ja takakannessa vielä mainostetaan hänen olevan sellainen kirjailija, "että tekee mieli tarttua ensimmäistä vastaantulijaa hihasta ja sanoa: Lue tämä!"

Aika pian kuitenkin huomaan, ettei kirja oikein sovellu toipilaslukemiseksi. (Tietysti voidaan halkoa hiuksia ja sanoa, ettei toipilaiden pidäkään kulkea kaduilla ketään vastaan.) Makaan nimittäin nyt pääosin sängyssä ja kastelen porottavan patterin päälle nostamaani pellavapyyhettä säännöllisin välein kastelukannulla, jotta huoneen ilmankosteus pysyisi korkealla eikä minun tarvitsisi kaiken aikaa yskiä, yskiä, yskiä. En joutunut edes peruuttamaan päivän työtä, koska asiakas sairastui itse ja hoiti peruuttamisen. Niin että äkkiä onkin päivä, jona voi vain levätä ja tarkastella, miten se vaikuttaa toipumiseen.

Lahiri kirjoittaa vetävästi ja pieniin eleisiin ja mielenliikahduksiin huomiota kiinnittäen, mutta miltei kaikkia kirjan henkilöitä painaa kumma, tukahduttava, viipyilevä jähmettyneisyys. Ikään kuin heidän tahtonsa ei välillä pistäisikään heitä tanssimaan saksanpolkkaa. Ja kun he sitten voivat pahoin, he eivät kysy - tai jos kysyvät, kertoja ei siitä mainitse - itseltään, miksi ärtyvät jostakin pienestä asiasta tai miten tämä tilanne voitaisiin ratkaista jonkin aktiivisen intervention avulla tai mitään sellaista. He muistuttavat niin paljon masentunutta, keskenkasvuista itseäni lukion aikana ja yliopiston ensimmäisinä vuosina, että ärryn. Ei se mitään, kyllä sitäkin mielenmaisemaa on hyvä kuvata, mutta laupias taivas sentään, ei koko maailma ole sentään tuossa tilassa! Toipilaskirjaksi opus on ainakin kelvoton, ainakin jos toipilas sattuu olemaan mieltymyksiltään kaltaiseni. Toipilaana sitä nimittäin kaipailee jotakin muuta kuin hienovireistä eksistentiaalisen ahdistuksen ja siihen havahtumisen kuvausta. Havahtumisen, mistä ei seuraa mitään... ei mitään kyseenalaistamista, halua ymmärtää, ponteentumista...

Henkilöhahmot sijaitsevat kaukana toisistaan eivätkä oikein kohtaa. He potevat toisistaan huolta, mutta jotenkin ihastus ja kiinnostus tuntuvat useimmissa kohdin kilpistyvän epämääräiseen syyllisyyteen, häpeään ja inhoon toisen, no, erilaisuutta kohtaan. Tai lakastuvan yksinkertaisesti välimatkan mahtaviin mittoihin.

Lahirin esiin piirtämä maailma tuo mieleen epämääräisesti ne joutavuutta, ikävystymistä ja tavikseutta pohdiskelevat filosofiset teokset, jotka arvostelin viitisen vuotta sitten. Huonoon aikaan niille, koska olin saanut juuri ikävystymisestä tarpeekseni ja kiskaissut siitä hätäjarrusta, josta kiskaisemisesta ei rankaista: olin katkaissut suhteen, jossa olin elänyt liki kymmenen vuotta, aluksi pontevana ja onnellisena mutta vuosi vuodelta yhä pienempään tilaan vapaaehtoisesti sulloutuen ja siihen kaikkeen huudattavasti ikävystyen. Käykö kaikille ihmissuhteille niin? Ei, siis anteeksi: käykö kaikille transferenssisuhteille niin? Suhteille, jotka liukuvat ulos etiikan ja estetiikan kategorioista ja käyvät pakkomielteiksi, vaihtoehdottomiksi, pelastusrenkaiksi...?

Eräs ystäväni ihmetteli taannoin, miksei ole enää hullusti rakastunut vuosikausiin. Hänestä se tuntui menetykseltä. Minusta se kuulosti edistykseltä. Taidamme haluta elämältä erilaisia asioita. En enää tahdo heittäytyä enkä ripustautua.

Lahirin lukeminen fyysisessä tukkotilassa tekee surulliseksi. Katselen töihin lähteviä ja mietin, lakkaanko jokin päivä näkemästä heidät kiinnostavina ja ihmeellisinä ja yllätyksiä sisäänsä kätkevinä. Etäännytän heidät hetkeksi siinä kokemuksessa, mikä tuntuu helpolta lahiroinnin päälle. Tarkastelen heidän kasvojaan kuten maahantuloa valvova virkailija tarkastelisi. Kertaan mielessäni oppiarvot, toisinaan ärsyttäneet piirteet ja ilmi käyneet kyvyttömyydet. Se on kauhea harjoite. En osaa arvioida, kumpi on kamalampaa: se, miten helposti tuollainen tarkastelukulma on otettavissa, vai se, miten kauhealta maailma tuollaisesta tarkastelukulmasta näyttää. Sen kyllä tiedän, etten itse halua tarkastella maailmaa niin: leipääntyneenä, passiivis-aggressiivisena uhrina, joka on pakotettu elämään jollakin tietyllä tavalla, johon ei pysty vaikuttamaan.

Vielä pitkään muiden työhön lähdettyä tunnen kuvotusta harjoitteesta. Se lakkaa vasta kun itken vähän sängyssä istuen, selkää seinään nojaten. Itken sitä, miten toiset sanovat hei hei ja hymyilevät ja lähtevät työhön ja eivät voi tietää, miksi olen niin kummallisen jähmeä. No, ehkä he eivät edes huomaa sitä, mutta joka tapauksessa näkökulmanvaihdosharjoitus on järkyttänyt itseäni. Miten helppoa olisi ottaa tuollainen asenne. Mutta miksi joku sellaisen tahtoisi ottaa? Koska ei tiedä muusta? Koska ei jaksa muuta sillä hetkellä? Koska hän on kieltänyt itseltään sen suunnan, jota tahto rummuttaisi?

En nyt tarkoita, että elämäni olisi kaikin tavoin säkenöivää ja merkitystä notkuvaa. On tihentymiä ja väljiä kohtia. Mutta usein väljätkin kohdat tapaavat olla tätä nykyä jollakin tavalla valoisia. Esimerkiksi tiskikonetta lastatessa ja purkaessa saatan kuunnella kilahduksia, keskittyä niihin ja lantion asentoon kyykistyessä. Siinä ei ole mitään vihaista tai ikävystynyttä, ennemminkin rauhallista, kuuntelevaa vastaanottavuutta. Ja tietysti aina välillä minua kiusaa jokin asia, joskus olen aivan riivattukin, mutta ne kaikki kiusaavat asiat tuntuvat siltä, että minusta itsestäni löytyvät kyllä ratkaisut piinan katkaisemiseen tai ainakin tarmoa kävellä sinne, mistä ratkaisua voisi alkaa etsiä.

Muistan, millaista on elää elämää, jossa ratkaisut tuntuvat sijaitsevan vain toisten ulottuvilla. Onneksi siitä on kauan. Onneksi minun ei enää tarvitse luuhata siellä. Yksi Intiaan matkustamiseen liittyvä pelottava seikka on tuollaisen sopeutumispakon, marttyrinroolin jne. paljon näkyvämpi läsnäolo sikäläisessä naisen asemassa, ainakin meidän kulttuurimme vinkkelistä tarkasteltuna. Toivottavasti olen väärässä, mutta jotakin sellaista olen erottavinani. Oikeastaan on varmasti erehdys puhua vain naisen asemasta, koska tuntuu, että miehet on pannoitettu ihan yhtä tiukasti. Sikäläinen perhesysteemi yksinkertaisesti vaikuttaa totaalisesti veret seisauttavalta. Samoin neuvot, joita matkaajille jaetaan: ei koskaan kannata paljastaa, jos ei ole naimisissa, eikä kannata kertoa, ettei itse halua lasta, vaan on helpompaa vedota siihen, etteivät jumalat aina vastaa pariskunnan hartaisiin toiveisiin. On ihan selvä, ettei siellä voi kaikista oman elämänsä asioista puhua kuin kelle hyvänsä. Ei voi puhua kolmiosuhteesta. Tai omasta haluttomuudesta hankkia lasta. Tai siitä, miten on akateemisen valkokaulustyön jälkeen opiskellut itselleen likaisemman, alempikastisten työksi mielletyn ammatin.

Tällaiset neuvot saavat vähän surulliseksi. En osaa olla miettimättä, miten sitten voin muka kohdata ketään tasavertaisesti ja tutustua, jos en paikallisen etiketin mukaan saisi oikeastaan kertoa elämästäni muuta kuin valeita. Pelkään sitäkin, etten ehkä jaksa moista kulissinpitoa vaan sanoa töksäytän asiat silloin kun arvelen lennossa, ettei niiden paljastumisesta nyt mitään älytöntä käytännön harmiakaan tule. Minulle ainakin on tehnyt vain hyvää, että ihmiset ovat kertoneet rehellisesti kummista ratkaisuistaan. Se on vähentänyt normaaliin sulloutumisen painettani (joka taitaa tosin ollut aina melko minimalistinen, mutta silti uskomattoman ahdistava aina päätään nostaessaan). Joskus olen hämmentynyt kovasti kuulemastani ja minun on ollut hetken hieman vaikeaa suhtautua asioistaan rehellisesti kertoneeseen, mutta kun olen saanut hieman aikaa pureksia kuulemaani, olen poikkeuksetta tuntenut kiitollisutta siitä, että olen päässyt kurkistamaan taas erilaiseen vaihtoehtoon jäsentää onnellisuutta ja tyytyväisyyttä.

Mihin tuollaisin neuvoin tähdätään? Siihenkö, ettei kukaan kiusaantuisi hetkeksi? Tai siihen, ettei kukaan ällöttyisi omista valinnoista, halveksisi niitä, tms? Eikö se kuitenkin ole sen toisen ihmisen vastuualuetta, ei minun?

Eri asia on tietysti se, jos tuollaiset asiat eivät tule lainkaan puheeksi. Mutta ainakin niissä Intia-oppaissa, joita olen tankannut syksyn aikana, korostetaan miten ensikohtaamisellakin kysymykset palkan suuruudesta, lapsenhankintasuunnitelmista jne. ovat siellä kohteliaita kysymyksiä eivätkä tunnu sikäläisistä lainkaan tunkeilevilta. Niihin ei vain saisi vastata väärällä tavalla! (Itse asiassa tästä kaikesta tulee jotenkin mieleen sukukokous isänpuoleisessa suvussa.)

Toisaalta ainakin Intiasta kertovassa kaunokirjallisuudessa kukoistavat mitä omituisimmat sattumukset ja tempaukset. Kiran Desain tai Salman Rushdien kuvaama Intia esimerkiksi näyttää ihan erilaiselta! Raj Kamal Jha on silti äänistä se, joista olen pitänyt tähän mennessä eniten. Se on kummallista, koska hän kuvaa lopulta samantyyppistä hienovireistä kokemusta kuin Lahirikin. Ääni on vain aivan toisenlainen, sävy samoin. Ehkä se johtuu siitä, ettei Jhan henkilöissä ole samalla lailla pitkästymistä ja ärtymystä näkyvissä. He ovat paljaammin eksyksissä.

Kaikista kummallisin perehdytyskirja, jonka luin, oli laina ystävältä. Hän sanoi, että intialaista chicklittiä lukemalla saa maan keskiluokan elämästä realistisemman kuvan. Niinpä luin Advaita Kalan Almost singlen vain todetakseni, että asennesinkkuus on Intiassa aivan yhtä käsittämätöntä kuin Suomessakin. Kirjan juoni oli karmea, päähenkilö tympeä ja pariutumispakkomielteinen, mutta yhtä kaikki opin läksyni: Intiassa on keskiluokka, jota kiinnostaa enemmän se, onko deitin päivällispöytään ostama viini Sula-merkkistä, kuin esimerkiksi kysymys tuloeroista, jotka kuitenkin siellä ovat aivan eri luokkaa kuin täällä. On kuin lukutaidottomia, alempikastisia ei yksinkertaisesti olisi olemassakaan. Jotenkin se järkyttää. Tietysti voi aivan hyvin olla, ettei täkäläisissäkään sinkkuelämäkirjoissa kuvata ahdistusta kodittomien aseman puolesta tai järkytystä siitä, että on edelleen ihmisiä, joita ei millään tavalla tunnu koskettavan tuotantoeläinten kohtelu. En osaa arvioida tätä, koska en ole lukenut romanttisia naistenkirjoja. Mutta jotenkin se, että koko maailma pyörii pelkän pariutumisen ja oman (välillä hurjan epäeettisesti käyttäytyvän) sisäryhmän komppaamisen ympärillä, tuntuu uskomattoman pitkästyttävältä. (Kas niin, onnistun selvästi minäkin pitkästymään, nimittäin kulttuurin parissa.) Ja hemmetin vaikeasti samastuttavalta. Vähän kuin lukisi - no, suoraan sanottuna, en keksi, minkä elämästä lukeminen olisi yhtä pitkästyttävää. Meinasin kirjoittaa "jäkälien elämästä", mutta jäkäläthän nyt ovat kuitenkin kiinnostavia. Tuo advaitakalavieraus on vierautta, joka ei valitettavasti tunnu tarjoavan mitään ahaa-elämyksiä, yllätyksiä eikä samastumiskohteita. (Ihailen ystäviäni, jotka osaavat lukea Harlekiineja. He totisesti ovat niissä asioissa enemmän zen kuin meikäläinen.)

Advaita Kalan tekstistä paistaa läpi sama kuin monesta muustakin tekstistä: uskomattoman voimakas ja hierarkkinen laatu- ja merkkitietoisuus. Tuntuu kuin paikallinen voimakas hierarkian taju olisi saanut kulutuksen kasvaessa ja monipuolistuessa yhä enemmän pontta. Kankaiden materiaalit, asujen mallien leikkaukset ja niiden suhtautuminen uusimpaan muotiin, se miten länsimaistunut asu on (muttei törpöllä turistitavalla), ovatko korut aitoja vai rihkamaa - se kaikki auttaa määrittämään vastaantulijan statuksen yhtä tarkasti kuin hänen aksenttinsakin kuuleminen. En tiedä, olisinko huomannut tällaista juonnetta, ellen olisi roikkunut IndiaMikessa niin paljon. Siellä tulee monessakin kohtaa esiin se, miten tärkeää hierarkkisessa yhteiskunnassa on tosissaan panna parasta pukeutumisen suhteen. Kysymykset esimerkiksi käytettyjen vaatteiden myymälöistä taitavat kuulostaa paikallisten korvissa aivan kummallisilta. Miksi joku, jolla olisi rahaa ostaa uuttakin - eikä mitä tahansa uutta, vaan designer-uutta - haluaisi ostaa jonkun vanhan käytetyn vaatteen? Käytettyjä vaatteitahan käyttävät lähinnä palvelijat... Ehkä matkan aikana selviää, miten paikallinen reagoi länsimaisiin kirppispreferenssin perusteluihin: ekologinen kestävyys, kankaan miellyttävä valmiiksi pehmeäksi kuluneisuus, allergiaturvallisuus verrattuna uusien tuotteiden väri- ja muihin kemikaalijäämiin, mahdollisuus kuvitella vaatteen tarina ennen sen itselle päätymistä.

Tuntuu hurjalta matkustaa maahan, jossa yksilöiden omaa tahtoa tärkeämpänä pidetään perheen tahtoa. Se muistuttaa niin kovasti niistä kaikista epätoivon parahduksista, joita oma perheeni on kohdallani päästellyt, etten yhtään ihmettele tätä pientä paniikkia ja kivistelyä. Myös hierarkioiden jäykkyys tuntuu jotenkin oudolta. Kuitenkin omat ihanteet ovat tavanneet olla niitä, jotka ovat antaneet kenkää tuollaisille arvomaailmoille. Toisaalta luotan siihen, että jos käyttäytyy ystävällisesti ja kuuntelee toisia, aika paljon voi saada anteeksi jo ihan sen takia, että on joka tapauksessa ulkopuolinen, länsimaista, ja siellä vain matkalla. (Vai voiko? Faunin entinen työkaveri Bangaloresta kirjoittaa blogissaan, ettei ole koskaan tavannut yhtä hyvin erilaisuutta suvaitsevia ihmisiä kuin Suomessa töissä ollessaan. En ehkä oikein osaa kuvitella, miten aikuisten maailmassa voisi vielä olla sellaista paheksuntaa, joka oikeasti tekisi elämästä hurjan pelottavaa. Lasten ja nuorten maailma on sitä tietysti täälläkin täynnä.)

No jopas. Päädyinkin sitten kirjoittamaan tällaisesta. Turhaahan sitä on etukäteen myllertää. Pian - viiden päivän kuluttua - voi oikeasti haistella, katsella, tarkkailla, kuunnella tuota maankolkkaa. Ystävältä tulee tekstiviesti Goalta. Siellä on lämmin, sirkat sirittävät, lehmiä, hyvää ruokaa.

En yhtään epäile, etteikö röhä ja melankolia katoa sillä silmänräpäyksellä kun saa hulmahtaa lentoaseman ilmastoidusta eteisestä Mumbain yöhön.

Nuhnukiitollisuus

Röhä muuttuu köhäksi. Voi olla, etten pääse edes katsomaan kämppiksen libretoimaa kamarioopperaa, kun en pysy hiljaa minuuttia pidempään. Eihän tarkoituksena kuitenkaan ole pilata esitystä.

Nukun aamu- ja iltatyörupeaman välisen ajan melkein kokonaan. Kierryn peiton alle keräksi, harmaa kerä kiertyy pääni viereen tyynyn reunalle, keltaiset silmät tuijottavat uteliaasti epämääräisiä niiskauksiani. Kun yskähdän, kissa hätkähtää aluksi. Lopulta se lakkaa reagoimasta enää mitenkään liman esiin tamppaamaan refleksiin.

Flunssasta huolimatta päivää sävyttää kumma kiitollisuus. Valtavissa lumisademassoissa on jotakin rauhoittavaa. Lumi narskuu hauskasti kengän alla eikä ulkona yskitä ollenkaan kävellessä töihin ja niistä takaisin. Yksi asiakas haluaa viipyä pitkään halauksessa ja vannottaa minua vähän samaan tapaan kuin Faunin äiti eilen Faunia, että pitää pitää itsestä huoli ja muistaa käsihygienia ja niin edelleen. Itkeskelemme toisen asiakkaan kanssa hetken yhdessä, koska emmehän me nyt sitten näe kahteen kuukauteen. Olemme koko syksyn tehneet yhdessä töitä, kosketusarasta ja kehoaan inhoavasta ihmisestä on sukeutunut kehoonsa uteliaasti ja hyväksyvästi suhtautuva. Lopullisen työvoiton tunnen saavani, kun hän kysyy erään kipukohdan tiimoilta, mitä hän itse voisi tehdä tälle kohdalle, olisiko jotain venytystä esimerkiksi. Keho ei enää ole hankala objekti, jonka kivuista hän vain kääntää katseensa pois. Siihen voi suhtautua aktiivisesti, toiveikkuus vaikuttaa virinneen.

Joskus asiakkaiden kanssa on helpompikin kohdata avoimesti kuin "oikeasti" läheisten. Tarkoitan sitä, että intressejä toisen tekemisiin ja tekemättä jättämisiin on vähemmän. Se tarkoittaa, että pelkoja on vähemmän. Vähemmän torjuvuutta itsen suojelemiseksi, vähemmän salaperäisiä kiukustumisia, joiden syyt eivät välttämättä lopulta selviä kellekään osapuolista, vähemmän riipiviä pettymyksiä. Ei se minusta tarkoita, että nämä suhteet olisivat merkityksettömiä. Ehei. Keveys voi olla hyvinkin täynnä merkitystä, tuoda paljon iloa ja vuotaa läheissuhteisiinkiin tällaisen mallin mahdollisuutta.

Tämä kaikki on tietysti hyvin toisenlaista kuin mitä annetaan ymmärtää ammatilliseksi vuorovaikutukseksi oppikirjoissa. Mutta hitto vie, jos joku tarvitsee halausta ja läheisempää, välittömämpää tapaa keskustella asioista, en aio evätä sitä sillä perusteella, ettei se jonkun muun mielestä olisi enää riittävän ammatillista. Ehkä jossain vaiheessa muutan mieltäni näistä asioista, mutta toistaiseksi olen toiminut niin kuin olen parhaaksi nähnyt. Eikä se ole tuntunut erityisen kuormittavalta, koska en aseta itselleni mitään tavoitteita muuttaa tai parantaa näitä ihmisiä. Minä voin hieroa heidät ja keskustella heidän kanssaan siinä sivussa, kohdata heidät tasavertaisina ja kiinnostavina henkilöinä, ja jos sen seurauksena jokin nytkähtää parempaan suuntaan, hyvä niin. (Hieman samalla tavalla huomaan ajattelevani paljon muistakin asioista, joita teen, kuten vaikka tästä blogista. Jos joku tästä jotakin löytää ja se helpottaa jollakin kummalla tavalla, hyvä. Mutta se ei ole syy, miksi teen näin. Teen näin, koska tarvitsen itse kirjoittamista. Tai: pidän siitä itsestä, joka jäsentyy kirjoittaen, ehkä pikemminkin niin. En oikeastaan tarvitse kirjoittamista, mutta pidän sen pitämisestä edes löyhästi elämäni osana. Vähän samalla tavalla ajattelen läheisistä suhteistani. Jos toinen tuntee saavansa jotakin, hienoa. Mutta en erityisesti ponnistele sen eteen, että toinen sivistyisi / kokisi elämyksiä / pitäisi minusta / kokisi tapaamisemme merkityksellisinä. Aiemmin tein joskus niin mutta se ei koskaan tainnut tuottaa mitään muuta kuin väsymystä ja ärtyisyyttä. Nykyään tapaan tehdä asioita, joista jollakin tapaa pidän ja jotka tuovat kokemuksiini kiinnostavuutta ja siten kuljettavat arkea kohti iloa ja pontevuutta.)

Pontevuudesta tämä kiitollinen olo on kuitenkin kaukana. Flunssa nuhnaa maailman. Päivällä hetkeksi päiväunesta havahtuessa ilma ikkunan ja jasmiinien takana kieppui tiheänä ja outo valo puski hieman pilvien läpi niin että näytti miltei myrskyltä. Samalla tavalla sisätodellisuus, kehotodellisuus on kaukana kirkkaasta ja selkeästä.

Tuntuu hauskalta, että Faunin vanhemmat kävivät täällä ja söivät kanssamme risottoa. Tapahtuu niin paljon ja äkkiä matka on tosi lähellä ja ihmiset sanovat ai että sunnuntaina jo, koeta nyt saada tuo flunssa kuriin ennen sitä. Äiti on luvannut lainata duactia, etteivät korvat räjähdä kipuun lentokoneen laskeutuessa. Näemme äidin kanssa vielä ennen kuin lähdemme, mutta isää enkä mummua en enää taida nähdä. He olivat kai alunperin ajatelleet tulla viemään meitä lentokentälle, mutta nyt kun äiti kuuli, että kone lähtee aamuseitsemältä ja siksi kentälle pitää keretä jo viiden pintaan, hän totesi, ettei jaksa kuunnella pitkään jatkuvaa jäkätystä älyttömistä lentoajoista; on parempi, että menemme taksilla ja menen tapaamaan äitiä tämän töihin jokin ilta äidin töiden loputtua.

Niin pian kaikki muuttuu aivan tuntemattomaksi!

Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.

Energiat ja silleenjättäminen

Kurssin viimeisenä päivänä tulee tilaisuus kysyä yksitellen opettajalta. Minä kysyn tietysti reisiroikaleistani, jotka ovat saaneet niin armottoman tuomion ja joita olen yrittänyt joustatella viimeiset kolmekymmentä vuotta. Opettaja kokeilee reisiä käsin, kun seison, ja toteaa sitten hämmentyneenä olleensa väärässä: eivät ne olekaan ylikehittyneet vaan ihan hyvän tuntuiset näin, osaan pitää ne rentoina ja kaikkea. Mistä ne tulivat tällaisiksi? Hieronnasta? Ei, ne olivat tällaiset jo kun olin viisi ja menin balettitunnille, sanon. Sen täytyy olla jotain tosi vanhaa. Hän nyökkää mietteliäänä. Niin niin, taatusti se on jotain hyvin vanhaa... etkä vaikuta sellaiselta, joka kilpailisi itsensä jumiin, hän lisää, et sinä tätä nyt näytä tekevän, ja olet kuitenkin muualta ihan normaalin liikkuva. Tämä on jäämää. No mutta, voinko tehdä sille jotain, kysyn. Hän pudistaa päätään epäillen. Siirry eteenpäin, hän sitten sanoo, anna niiden olla. Ne nyt ovat ehkä hyvin jäykät, eli koeta tehdä kaikki, mitä teet, vapaasti ja pidentäen äläkä missään nimessä hikoile ja puserra. Hyvä, sanon, niin minäkin olen sen suunnilleen ajatellut. Olen käynyt feldenkraisissakin monta vuotta, lisään, jotta oppisin käyttämään kehoani rauhanomaisesti.

Minäkin kävin monta vuotta feldenkraisissa, hän vastaa. Feldenkraisin luona, herra Feldenkraisin tunneilla. Niinpä tietenkin, ajattelen, ympäri mennään ja yhteen tullaan. Eivät tanssijat keksi tyhjästä, että hermotuksen aktivointi on avaintekijä. Lisäksi opettajan muusta puheesta on jo käynyt ilmi hänen käyneen samaa musiikkikorkeakoulua kuin Berleantin, josta pragmatistien ohella tein graduni. Vaikka sitä kuinka olettaa etsivänsä uusia vaikutteita, eikö vain aina ajaudukin samoihin perinteisiin...

Olen tyytyväinen saatuani ohjeen jättää reidet rauhaan. Niin moni tanssinopettaja ja pilatesohjaaja on sanonut, että niille pitäisi tehdä jotakin. Mutta kukaan ei oikein ole osannut ohjeistaa, mitä muutakin kuin sitä normaalia venyttämistä, jota toki teen jo ennestään.

Opettaja jakaa muutenkin ohjeita. Kuultuaan, että hieron ihmisiä, hän kertoo välittömästi kokeilleensa itsekin sitä jonkin aikaa mutta että siitä ei tullut mitään. Tai siis, hierottavat olivat tyytyväisiä, mutta hänen oli mentävä jokaisen hieronnan jälkeen kuuraamaan käsiään puhtaiksi ja kosketeltava asiakkaiden välillä kissoja, puita, ruohoa, kaikkea mikä elää ja missä on parantavat energiat. Tiedäthän, että kaikki se paha energia siirtyy sinuun, hän kysyy. Sinun on jotenkin kanavoitava se itsestäsi ulos ette sairastu. Ymmärräthän? En oikein osaa vastata mitään kohteliasta tai oikeastaan yhtään mitään koska energiapuhe on itselleni niin vieras ajattelutapa. Voin kyllä itsekin puhua jostain ihmisesta energiasyöppönä; sen tunnistaa siitä, että monet ovat tuon ihmisen kanssa tekemisissä oltuaan aivan lopussa. Tyypillisiä itseäni syöviä energiasyöppöyden piirteitä ovat martyrismi, kaikenkattava kielteisyys ja etenkin katkera kyynisyys. No okei, oikeutuksen skeema myös, etenkin yhdistettynä aggressiiviseen toisten syyttelyyn. Sellaisten piirteiden lähellä käy jotenkin väsyneeksi ja loputtoman surulliseksi, kutistuu ja jälkikäteen vannoo, ettei tämän ihmisen kanssa pidä ajautua liikaa tekemisiin. Ja tunnistan myös sen, mitä tarkoittaa, että jossakussa tai hänen tekemisissään on hyvät vibat: tunnelma on välitön, mieli kohoaa tai rauhoittuu, tietynlainen helpostilähestyttävä hilpeys siivittää keskustelua.

Nämä ovat omia preferenssejäni, ja olen elänyt riittävän kauan huomatakseni, etteivät preferenssit näissä asioissa tosiaankaan päde universaalisti.

Mutta en ole sillä lailla ajatellut, että sairaudet ja kivut olisivat huonoa energiaa, likaa, myrkkyä, jotakin mikä kontaminoi käteni, kun hieron kipeää kohtaa. Ei se tunnu siltä, ainakaan. Tietysti työ on omalla tavallaan fyysisesti raskasta eikä ole aina helppoa kohdata ihmisiä, joita sattuu ja jotka suojelevat kipuaan ja pelkoaan, aivan kuten itsekin tein silloin kun minua sattui niin että saatoin huutaa kesken päivää äkkiarvaamatta. Välillä tuntuu, ettei maailmassa ole kuin kipua ja särkyä ja kolotusta, jos sattuu raskaita päiviä ja tarpeeksi monta kivun ympärille sykertynyttä asiakasta peräkkäin. Mutta ei minusta enemmistö asiakkaita edes ole tällaisia. Usein nauramme. Joskus joku itkee. Ei se tunnu pelottavalta eikä kontaminoivalta. Mutta on työ raskasta, se on myönnettävä. Ja siitä on kai ihan järkevää ottaa opikseen ja säännöstellä työn määrää.

En oikein tiedä ylipäänsä, mitä pitäisi ajatella näistä detoxmaailmoista, joihin niin moni uskoo. Että kehoon kertyy mustaa paskaa, ryönää, likaa, joka on huuhdeltava pois. Joskus sellaiselta voi tuntuakin, tunnistan kokemuksen, jota vasten myrkyllisyyden kuva tuntuu järkevältä. Esimerkiksi keväällä kun liikkuminen oli kielletty ja söin kipuihin reumalääkettä, maistuin väärältä. Suussa oli vieras maku, pelko halvaannutti tuon tuosta. Maku tuli lääkkeestä, se mainittiin jopa sivuoireena lääkepakkauksen infolehtisessä. Mutta en oikein osaa ajatella sitä oikeastaan kuonana enkä pahoina energioina. Kipu ja pelko ja muuttunut aineenvaihdunta riittävät minulle.

Joskus kun hieron asiakasta, hänen kudoksensa alkavat haista hyvin pahalle. Tuo haju tarttuu käsiin ja sitä on hyvin vaikeaa pestä pois. Vain harvoin näin käy, mutta joskus. Olen puhunut asiasta äidin kanssa, ja yli neljäkymmentä vuotta ihmisiä lymfannut äiti tunnisti heti ilmiön. Hän sanoi, että aika usein, kun haju vain pahenee ja pahenee, ihmisellä todetaan jonkin ajan päästä syöpä tai muu vakava sairaus. Ei sillä tunnu olevan tekemistä asiakkaan iän, hygieniatason eikä lääkityksenkään kanssa. Se on jonkin muun haju. Ja joskus se häviää, kun kudoksia on käsitelty useampi kerta. Ongelma ratkeaa, mikä se sitten olikin.

Tästä tulee mieleen myös ahdistuksen ja pelon haju. Vompattia kiusattiin siitä armeijassa. Se sama haju uhosi hänestä vahvana viime keväänä ennen kuin hänen lääkitystään korjattiin. Nyt se on kadonnut kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Vain joihinkin hänen paitoihinsa on jäänyt jäänteitä tuosta hajusta, enkä oikein keksi, miten sen saisi täysin lähtemään. Ehkä se ei ole välttämätöntä. Ei sitä haista, ellei paitoja haistele aivan läheltä. Tunnistan hyvin tuon hajun, koska haisin siltä itsekin usein ennen. Pelkohien hajua ei tunnu pitävän mikään deodorantti.

En osaa pelätä hieroen saatua kontaminaatiota toisten hajuista tai energioista. Enkä osaa pelätä sitäkään, että kehoni kuonaantuu niin että sitä pitäisi puhdistaa jotenkin perusteellisemmin kuin venyttelyllä, liikunnalla, riittävästi vettä juomalla ja silloin tällöin saunomalla. Iloon ponnistamalla... Terveellistä syömistäkään en ymmärrä puhdistavaksi vaan enemmänkin kudosten järkevää toimintaa ruokkivaksi. Voi tietysti olla, että olen perusasenteeltani aivan liian epäsiisti ja silleenjättävä, jotta puhtausmetaforalla minuun saisi vipinää... järkevyyteen ja toimintakykyyn vetoaminen tepsii paljon paremmin.

Hieman samanlaista hämmennystä aiheuttaa se, kun joku puhuu, että jossain paikassa on voimaa tai hyvät energiat. Koetan kääntää sen semmoiselle kielelle, jota ymmärrän; että paikka jotenkin vetoaa, rentouttaa, siellä tuntuu turvalliselta tms. Mutta pohdittavaksi jää aina jäämä: säilyttääkö tällainen käännös merkitykset, joita puhuja koettaa viestittää? Deweykin kirjoittaa energioista (Deweyn Art as experience on muuten nyt suomennettu!) mutta jotenkin ymmärrettävämmin. (No se voi olla kyllä vain sitäkin, että hän kirjoittaa ja selittää pitkästi eikä vain sano, että "täällä on voimaa".) Voimat ja energiat on myös helpompi ymmärtää, jos ajattelee, että kyse on kokemuksen tai kokemuksen kentän piirteistä, ei objektin piirteistä. Osa energiaihmisistä puhuu ikään kuin kyse olisi jonkin esineen tai ihmisen tai paikan voimista sinänsä. Mutta ehkä se on vain puheenpartta ja oikeastaan he puhuvatkin kokemuksestaan.

Haluaisin kyllä osata kuunnella sujuvammin energiapuhetta. Toistaiseksi se vain on jäänyt yhtä hämäräksi kuin jumalapuhe. Aivan kuin välissä olisi jokin seinä ilman ovea. Tuntuu, etten tarkalleen tunne niitä ilmiöitä, joista toiset puhuvat. Ja samalla tiedän, etten ole mikään kovanaama tai kovin materialistinen. Itken välillä kaiken kauneutta ja haikeutta, on päästävä liikuttumaan metsiin, estetiikan tutkimus on minusta ihan peruskauraa ja niin edelleen. Mitähän nuo ihmiset kokevat, mitähän he tarkoittavat? Kenties en saa siihen ikinä vastausta.

Intensiivikurssilla

Menetelmässä on tarkoitus kuunnella kehoa, sen omaa logiikkaa. Mutta se on vähän sama kuin sanoisi moniongelmaiselle, että kuuntele intuitiotasi tai kuuntele sydäntäsi. Älä ajattele, kuuntele!

Huomaan aika nopeasti kehonhuoltotunneilla, miten ainakin oma kehoni on monesta kohdin mykkä ja välillä harhainenkin. Joko sillä ei ole preferenssiä lainkaan tai sitten se preferoisi jotain aivan muuta tapaa tehdä asiat. Olen kuitenkin intensiivikurssilla opettelemassa tiettyä kehonhuoltomenetelmää, joka on aiemminkin osoittautunut hyväksi työvälineeksi kivunhallinnassa ja vääristä liiketottumuksista poisoppimisessa. Haluaako kehoni poisoppia? Jos se haluaa, se ei ainakaan osoita halukkuuttaan kyllin selvästi, jotta vakuuttuisin siitä, ettei sitä tarvitse aktiivisesti suostutella erilaisin metaforin ja kinesteettisin kuvitelmin.

Kurssi saa ajatukset vipisemään ainakin yhtä paljon kuin koko sidekudosten kolmiuloitteisen, kehonkaikkeuden ääriin ulottuvan kentän. Sillä eikö juuri poisoppiminen ole oppimisista vaikeinta? Ja eikö poisoppiminen tarkoita juuri sitä, että oppii, että se, mikä on tuntunut itsestäänselvyydeltä ja siten välittömästi hyvältä ja luonnolliselta, ei olekaan hyväksi ja että sille on nyt luotava vaihtoehto? Jos kyseenalaistan sen, mikä tuntuu kehostani välittömästi hyvältä, luonnolliselta ja vaivattomalta, kuuntelenko kehoani? Kuuntelenko, minne se tahtoo liikkeen kulkevan? Ei, sitä en suinkaan tee. Tai siis, kuulen kyllä selvästi, miten keho kitisee ja haluaisi tehdä asiat vanhalla tavalla ja usein jopa julkeasti tekee niin vaikka kuinka koettaisin projisoida metaforan voimasta, joka möyrii häpyluusta ja jyrää vatsan sileäksi edetessään kohti purkautumisteitään kaukaisuuteen kurottavien sormien päissä.

Tietysti voitaisiin sanoa, että se, mikä tekee väärin asiat, ei ole keho, vaan sen päälle liimattu kulttuuri tai virheellinen liiketottumus tai mikä tahansa muu semmoinen ja että se oikea, oikeassa oleva aito ja alkuperäinen keho on siellä alla kyllä. Tavallaan niin onkin, mutta vain tavallaan. Hermotus tuntuu taas olevan avainasemassa, kun tätä asiaa pohtii. Hermotushan se kertoo virheellistä liiketottumusta käytettäessä, että nyt asiat sujuvat vanhaan hyvään malliin, helposti ja vaivatta. Ja sitten toisaalta, viiveellä hermotus kertoo myös siitä, että kudoksiin on kertynyt jännitystä, pieniä tulehduksenkaltaisia tiloja, jotka kuin maagisesti seuraavat tätä "helppoa ja vaivatonta" arjessa liihottelua. Toisaalta hermotus on ajan tasalla siinä, että kun toinen ihminen ottaa raajan näppeihinsä ja vie sen oikeassa linjauksessa pitkin liikerataa, se tuntuu todella hyvältä. Usein kipu, joka on kaihertanut jossain kohdissa liikekaarta, katoaa. Ja sitten hermotus, tuo ruoja, kertoo omin suostutteluin asiaa eteenpäin vietäessä, että jokin tuntuu omituiselta ja ehkä vähän väärältäkin. Kaikki uusihan tuntuu omituiselta. Etenkin kun sen toistaa joitakin kertoja. Harjaantumaton kohta tärisee, Feldenkrais kirjoittaisi siitä, että hermosto väsyy, lihas ei väsy, hermo väsyy. (Luulen, että Feldenkrais on oikeassa.) Eikä se tunnu mukavalta.

Jos kuuntelisin kehoni välitöntä mielipidettä jokaisessa kohdassa, en tekisi yhtään alavatsaa vahvistavaa liikettä. Eivät ne nimittäin ole sellaisia, joihin kehoni sulaisi ilman mitään suostuttelua. En nyt tarkoita, että joutuisin erityisesti pusertamaan tai pakottamaan mitään, ei. Usein metafora riittää. Ja kun toistot lisääntyvät, roima annos tahtoa. Tahtoa, joka katsoo aivan toisaalle kuin kehon välittömiin tuntemuksiin. Juu, huutakaa vaan, se toteaa alavatsan kudoksille, täriskää ja anokaa armoa ja katukaa laiskuuttanne menneisyydessä... nyt nimittäin on niin, että teidän on tärkeää oppia reagoimaan sillä lailla ettei selkäparka joudu tekemään teidän töitänne (joita se ei tarkalleen ottaen edes pysty tekemään ja jotka se on enemmän kuin halukas ottamaan osakseen kitistäkseen sitten marttyyriuttaan myöhemmin) ja etteivät nikamavälit luhistu ja että liikkuvuus säilyy ja elämä maistuu. Tämä on kokonaisuuden parhaaksi, teidän on myös tehtävä osanne. Ja hermotus, sinähän tottelet. Ei oppi ojaan kaada...

Kehonhuolto tuntuu hyvin erilaiselta tunnin ja kolmen tunnin palana. Kolmen tunnin palat sijoittuvat kolmeen peräkkäiseen päivään. Kolme tuntia koetan kuunnella itsepäistä, jankuttavaa tyyppiä, joka erehtyy yksinkertaisimmissakin tehtävissä ja sitten toisaalta yllättää nokkeluudellaan välillä. (Mutta enimmäkseen ei.) Kehon kanssa työstäminen on hyvin toisenlaista kuin mielen kanssa työstäminen. Kehon kanssa jokainen kurssi sijoittuu tilaan, joka rinnastuu yliopiston fuksivuoteen: Kulki ympäriinsä, meni rohkeasti seurueisiin muttei osannut sanoa siellä mitään, ja vielä pahempaa, ei oikein edes ymmärtänyt mistä toiset puhuvat, mutta hengasi vain mukana ja ajatteli sen kai joskus vielä valkenevan. Ja valkenihan osa siitä. Ei kaikki, mutta osa. Kehon kanssa edes osa ei valkene. Tai jos valkenee, se jää huomaamatta. Tai ehkä tarkennan: Kehon kanssakin valkenee kyllä teoria, oikein hyvinkin. Sen projisoiminen maailmaan sillä lailla, että keho myös käytännössä osaisi polveilla teorian tapaan, onkin sitten toinen juttu. Tuntuu, että poisoppiminen on paljon vaikeampaa kehon käytössä kuin teoreettisen tiedon kohdalla. Mielen kohdalla virheet eivät myöskään ole niin kohtalokkaita. So what vaikka sitä muistaakin väärin, kuka sanoi mitäkin sen ja sen Descartes-tulkinnasta. Korkeintaan herättää naurahduksia tai paheksuntaa. Mutta annas kun tekee tiettyä liikerataa virheellisesti päiviä ja vuosia. Kipu tulee ensin vieraaksi ja lopulta tahtoo asettua taloksi. Ja vaikka tietää, ettei nostamista tai ylös nousemista tai lattialta tavaran poimimista tehdä näin, sitä ei pitäisi tehdä näin, jostain syystä niin tekee ja tekee ja tekee ja tekee, vaikka kuinka koettaa ohjata tietoisuuttaan läsnäolemiseen.

Ja vaikka makaa lattialla ja keskittyy siihen, miten nyt ainakin päästetään irti ja annetaan sen kaiken virrata itsen läpi, päästetään näistä luontumuksista ja annetaan sormien venyä kauas - olkapää pirulaiset lähtevät mukaan, vaikka vain sormien piti kurkottaa, ei olkapäiden. Huokaus, takaisin harjoitukseen. Koetan kuunnella, miten keho venyttyy, mutta joissain kohdin törmään seinään. Ei ole keinoa venyttyä. En tiedä, miten se tehdään. En tiedä yhtään, miten lähtisin aloittamaan liikkeen.

Reidenojentaja kramppaa, ja opettaja tulee kysymään, miten se nyt kramppaa, eihän sitä edes tarvita tässä liikkeessä. No kyllä minä sitä käytän, vastaan. Missä sinä sitä käytät, hän kysyy. No kun nostan jalkaa kohti kattoa. Et sinä siihen sitä tarvitse, hän sanoo, nostat nyt pelkillä vatsalihaksilla sen jalan. Miten, kysyn. Nostat sen vaan etkä ajattele, hän sanoo. En tiedä, miten se tehdään, sanon. Hän näyttää vähän pahastuneelta, vaikka vastaukseni kertoo asian todellisen tolan. Ei minulla ole siitä harmainta aavistusta, koska aivan selkeästi empiria osoittaa, että kun minä "vain nostan jalan ajattelematta kohti kattoa", reiden ojentaja jännittyy. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoittaa turha lihastyö, turha lihasjännitys, koska puran sitä työkseni. Mutta oman kehoni kohdalla minulla on sokea piste, kuten kai meillä useimmilla. Sokea vai mykkä? No, kommunikaatiorajoitteinen joka tapauksessa. Mistä sinä olet kuullut, että tuo lihas nostaisi jalkaa ylös, hän kysyy, missä niin on opetettu. En minä siitä tiedä, vastaan, on enemmän kyse siitä, että tunnen sen tekevän työtä. Vai niin, hän sanoo ja kävelee pois.

Myöhemmin hän palaa kysymykseen ja sanoo, että pitää vain nostaa, ei ajatella, ja että kai minä nyt osaan portaitakin nousta. Vastaan, etten ole siitäkään oikein varma. Sekin on totta. Toki pääsen niitä pitkin jonnekin tarkoituksessa paikasta aa paikkaan bee, mutta jos rehellisiä ollaan, niin ei minulla ole mitään käsitystä siitä, teenkö senkin asian väärin, ja täällä keskitytään nyt siihen, miten asiat tehdään, eikä siihen, mitä tehdään. Todennäköisesti teen sen jotenkin omalaatuisesti, kun kerran reisieni lihakset ovat ylikehittyneet, vaikken tee enkä ole ikinä tehnyt mitään voimaharjoittelua. Ne ovat olleet tuollaiset patukkamaiset ala-asteelta lähtien. Ehkä sitä ennenkin. Äiti kertoo laittaneensa minut balettitunnille kun olin viiden, etten jäisi niin jäykäksi kuin olin. Tai siis, olen, edelleen.

Minulle on mysteeri, miten tästä kehosta tuli tällainen. Miksi se muistuttaa kudostyypiltään vanhempieni kehoja? Mitä kaikkea se on kerännyt sisälleen? Ovatko siihen kertyneet elämää hankaloittavat ajattelu- ja liiketottumusten mallit helpommin yhdessä vai erikseen työstettävissä? Miten paljon siinä näkyvät asiat, joita en valinnut, mutta jotka jouduin kokemaan ja joista oli selviydyttävä silloisten tilanteiden ehdoin? Miten paljon siinä näkyy tahdonvoima? Entä taito? Entä sinnikkyys? Mitkä asiat se osaa hyvin ja mitkä ei?

Kehonhuoltotunnilla hikoilun jälkeen, kotiin pakkasen läpi kävellessä hämmästyttää se ajatus, että keho voisi olla omaisuutta. Että se voisi olla minun, kokonaan. Sehän on täysin vieras, läpitunkematon, läpikotaisin historiallinen ja uniikki. Aivan samalla tavalla kuin mielikin.

Illalla liikun varovaisesti kuin vanhat mummot. Alaselkä tuntuu kummalta, kireältä. Ensin säikähdän, liekö se jotenkin suuttunut ja krampissa. Mutta kun tarkistan tilanteen, huomaan sen vain venyneen normaalia rennompaan, oikeaoppisempaan asentoon. Venyn pidemmälle eteen kuin pitkiin aikoihin. Huomenna on taas kolmen tunnin sessio.

En tiedä mitään niin mielenkiintoista, kummastuttavaa ja ajattelua liikkeelle hätistävää kuin kehon työstäminen menetelmissä, jossa kehoa sanotaan kuunneltavan ja jossa turha ajattelu koetetaan sulkea pois tekemisen ajaksi. Ja toki niissä sitä kuunnellaankin enemmän kuin joissakin muissa menetelmissä ja perinteissä, vaikka näissäkin menetelmissä on helposti erotettavissa ideaalikehon käsitys - ainakin minimissään sellainen keho, joka tunnistaa aidon, oikean ja hyväätekevän liikkeen ja erottaa sen varmasti virheellisestä ja satuttavasta, kun sille osoitetaan nämä liikkeet. (Paras tapa osoittaa lienee viedä kehoa toisen voimalla kyseisen liikkeen läpi, tai ainakin minulle se toimii parhaiten, vaikka siitä jääkin vielä jäljelle se ei aivan pieni ongelma, että miten keho saadaan itse hoksaamaan, miten se voi luovia tuota samaa reittiä pitkin, josta toinen sen niin sujuvasti pujotteli.) En ole ihan varma, hoksaako kehoni aivan kaikkea, mitä sen odotetaan hoksaavan. Ennemminkin tuntuu siltä, että kerta toisensa jälkeen keho suoltaa nonsensea, valehtelee, mykistyy, on harhoissa, ei kykene erittelemään eikä kykene yhdistelemään kokonaisuuksia. Se hihkaisee, voihkaisee, hikoilee, sojottaa kummallisiin suuntiin ja riemukseni huomaan sen kadottavan senkin, mitä tarkoittaa käsky ylös tai taakse. Se on jotakin aivan muuta kuin mitä kehoni olettaa siinä tilanteessa.

Minulla ei ole pienintäkään vaikeutta uskoa G.H. Meadin väitettä, että kaikista maailman objekteista oma keho ja minä ovat hahmottumisessaan viimeiset. Mistä tulee mieleen välittömästi, nyt kun kirjoitan, että kenties ei pitäisikään ajatella kehoa ja sen suostuttelua vaan koko universumin suostuttelua, tai oikeastaan, peittää se suostuttelukin näkymättömiin, hys hys, ja vain kertoa tarinaa siitä, miten alavatsaan on kertynyt musta klöntti, sykertynyttä voimaa, joka alkaa työntyä ylöspäin ja alaspäin ja muuttua väriltään ja joka on niin säkenöivää ja hurjaa, että se vain tempaisee torson ja jäsenet matkaansa ja hehkuu sormenpäissä ja kannassa, päkiässä ja varpaissa niin karmeasti, ettei niihin voi vilkaistakaan, että tuntee vain kuinka ne lentävät kauas pois kuin räjähtäen.

Ehkä se voisi olla koettamisen arvoinen taktiikka huomenna, koska huomaan, miten hidas oma kehoni on ja miten paljon se tarvitsisi lisää feldenkraisin tyylistä mikrotyöstöä ollakseen jännittelemättä väärissä kohdin ja löytääkseen helpolle ja avaavalle liikkeelle orastavat alut. Ollakseen valmis tällaiseen kaikkeen, jossa taas pitäisi. Ja kummallista kyllä, moisen hitauden äkkäämisessä on jotakin syvän voimauttavaa. En ymmärrä, miksi, tai mistä tässä voiman tunteessa on kyse, mutta itse tunnusta ei voi erehtyä. Tässä on jotakin kertakaikkisen riemastuttavaa ja vahvistavaa, tässä kaikessa osaamattomuudessa ja sitä silmiin tuijottamisessa.

Katastrofeja sisätilassa

Oikeastaan ajattelin jo eilen kirjoittaa, mutta onnistuin sotkeentumaan niin sykkyräiseen ahdistusspagettioksennukseen, että kävelin sitten vaan huoneesta toiseen ja makasin piikkimatolla ja yritin hengittää ja kursin käsittämättömällä vimmalla pirunnahkaa kokoon. (Enää kaksitoista saumaa!)

Harvemmin ahdistun mistään ihmissuhdesoovista tms. näin paljon. Nytkin syynä oli kipu. Kipu, joka alkoi tyksytellä tiistaina ja yltyi riehuvaksi pedoksi keskiviikkona. Oli pakko ottaa särkylääkettäkin, mitä en tee usein. Alavatsaa kouristi, kipu säkenöi häpykukkulaan. En osannut olla pelkäämättä, että kierukka on taas lähtenyt liikkeelle. Keväällä kovan kivun tullessa en osannut epäillä sitä, mutta nyt kyllä osaan. Varasin tietysti jo tiistaina lääkäriajan, kun matkakin lähestyy kovaa kyytiä, mutta sain sen vasta tälle aamulle, ja tähän väliin jää monta tuntia, joina tuijotan ainakin osittain sisäänpäin silloinkin kun näennäisesti keskustelen, teen ruokaa, siivoan, nauran, hieron. Mitä tämä kipu on, kysyn. Mitä se tarkoittaa?

Ja jos...

Koetan olla sanomatta jos. Koetan sulkea pois olettamisen, ajatella, että lääkärissähän tuo selvíää ja että kaikki ratkeaa kyllä jotenkin päin. Mutta tuntuu karmealta, kun kipu koureksii enkä ymmärrä, mistä voi olla kyse. Ellei sitten... siitä, mitä ei haluaisi ajatella. Että se on liikkeellä taas. Ja se kuva tulee pyytämättä: metallinen varsi kohdunsuussa. Voisiko tämä olla muutakin? Kipu eksyttää aika nopeasti. On vaikeaa erottaa, mikä oli alkuperäistä kipua ja mikä on lisäkipua, kivun pelon korostamia vihlaisuja ja ylipäänsä lantionseudun tiedostamatonta jännittämistä. Oliko ensin kouristus vai tykyttävä tunne? Voiko tykytys tarkoittaa, että kierukka on liukunut niin alas, että sen langat jotenkin pistävät, tai vielä karmeampaa, että varsi raapii limakalvon seinää? Järkeä, huudan itselleni hiljaa tuntemusten myllerryksessä, torstaiaamuna on lääkäri, hän katsoo ja ymmärtää tästä enemmän. Voi olla kyse paljosta muustakin. Mutta mistä, ilkkuu pelko takaisin.

Ja onhan asia ajateltava tietenkin läpi, ei siitä osaa kääntää katsettaan sivuunkaan, kieltää koko asiaa. Jos kierukka on paikoiltaan, on ehkäisyteho jälleen nollassa. Kukaan meistä, ja meitä on kolme, ei erityisemmin tahdo lasta tässä ja nyt. Ja voi olla, että jossain sisälläni matkailee iloinen hedelmöittynyt munasolu ja kiinnittyy vaivatta kohdun kimmoisaan seinämään. Ei, en halua visualisoida sitä. Lasken päiviä: viikon päässä suojaamattomasta yhdynnästä asennettu kierukka tehoaa. Mutta päiviä on enemmän kuin viikoksi. Kiroilen ja pureksin kynsiä. Jos siis kierukka on liikkeellä... siis jos, jos, jos, mutta se kuulostaa niin todelliselta kivun vihloessa... jos se on liikkeellä, siitä ei ole hyötyä ja se nyppäistään pois. Uuttakaan ei hyödytä tunkea tilalle, koska voi olla, että hedelmöittyminen on jo tapahtunut, todennäköisimmin kun kierukka on horjahtanut paikaltaan kuukautisten aikana. Ja jos se nyppäistään pois, siitä seitsemäntoista päivää eteenpäin astumme Mumbain-koneeseen. Juuri ennen kuin seuraavat kuukautiset alkaisivat noin ikään kuin periaatteessa. Ja nehän nyt siirtyilevät ihan miten vain, kun tiedossa on matka ja jännittää. Joskus ne kirivät kaksikin viikkoa etuajassa, joskus myöhästyvät viisikin viikkoa, vaikkei mitään ole tapahtunut, ei mitään muuta kuin matkastressi tai apua-olen-raskaana-paniikki. Voi, kirikää, koetan viestiä niille. Tulkaa vaikka heti! Nyt!

(Ei, en osaa suhtautua muutenkaan kuukautisiin nuivasti. Vaikka minulla on nykyään melko varma - vaikkei tietenkään aukoton, eihän sellaista olekaan - ehkäisykeino, silti joka ikiset kuukautiset tarkoittavat valtavaa helpotusta siitä, ettei tarvitse ryhtyä enää muihin toimenpiteisiin lapsentulon estämiseksi. Vaikka ne nipistelisivät tai sottaisivat housuja, pyyhkeitä ja lakanoita, se on aina tuhatkertaisesti parempi kuin vaihtoehtonsa.)

Mitä tapahtuu, pääni purisee, mitä tapahtuu, jos kierukka on nyppäisty pois ja astun koneeseen ja sitten kuukautisia ei tulekaan. Onko abortti Intiassa laillinen? Turvallinen? Haluaisinko tehdä sen siellä? Ei, en kyllä haluaisi... vaikka tietysti siellä aiheesta on kokemusta, koska tyttösikiöitä abortoidaan niin paljon, että se näkyy väestötilastoissa saakka. Enkä muutenkaan tiedä, miten koko asiaan suhtautuisin nyt, kun olen vanhempi ja nähnyt ja kuullut ja kokenut niin paljon enemmän. Olisiko se kaikesta itkemisestä ja tyrmäävyydestään huolimatta enää valtaosin voimauttava kokemus nyt kun jo tiedän, että saan päättää tästä kehosta ja että todella pystyn tekemään tuollaisen päätöksen enkä vain höpöttämään kauhistuneena kohtalosta ja häpeästä. (Kuten tein sinne saakka ihan liikaa. Joskus sitä tarvitsee kunnon kopsauksen havahtuakseen kohtalonuskosta.) Nyt kun tiedän että minulla on oma tahto, joka toisinaan ilmestyy esiin eikä neuvottele. Toisaalta jos hedelmöittyminen olisi tapahtunut, kukaan ei ainakaan voisi sanoa, ettenkö ole tehnyt parastani sen ennaltaehkäisemiseksi. (No okei, kai sitä voisi mennä totaaliselibaattiinkin, mutta en halua sitäkään. Mieluummin vaikka panikointia silloin tällöin!) Eikö nykyään ole semmoinen kemiallinenkin abortti, jossa ei tehdä ollenkaan kaavintaa? Matkaanko Intiaan laukussa raskaustestejä, aborttipillerit ja lista hyvistä sairaaloista, joihin voi mennä jälkitarkastukseen? Entäpä ehkäisy sen jälkeen? Hormonit eivät ainakaan aiemmin sopineet, jalat turposivat niistä ihan palloiksi. Kävisikö ehkäisyrengas ehkä? Eikös siitä liukene vähemmän hormoneja elimistöön? Ehkä niitäkin siis mukaan matkalaukkuun... en kestä olla pelkkien kondomien varassa, ei ei ei, ei enää ikinä, matkalta palattua voisi tietysti kävellä sterilaatioon, mutta matkan ajan - ei helvetti, jos stressaan raskaaksi tulemista koko matkan ajan, on matka aika erilainen tunnelmiltaan. Ja että jos olen raskaana niin pitääkö minun lentää aiemmin takaisin ja jos se on samanlaista yhtään kuin aiemmin niin meneekö koko hierontakurssikin pieleen kun minä vain oksennan ensin ruoat ylös ja yökkään sitten tyhjää vatsaa ylösalaisin jossain nurkassa. Ja tätä rataa aivoni nelistävät, vaikka koetan tolkuttaa niille, että lääkärinaika on hei huomenna ja sitten tiedetään enemmän. Ja että todennäköisesti hedelmällisyyteni ei enää ole uhkeimmassa kukassaan ja panikointi nyt ei ainakaan hyödytä ketään eikä mitään.

Se, mistä taannoin puhuimme ystävän kanssa - lapsista - ja mietteeni siitä, etten oikeasti tiedä, miten reagoisin, jos olisinkin yllättäen raskaana, ainakin saavat oikaisunsa. Näemmä reagoin aivan samalla lailla kuin ennenkin, äkisti hyvin varmana siitä, että ei kiitos, ei tänne. Helppohan se on spekuloida silloin kun ei tunne itseään uhatuksi. Mutta kun uhka on päällä - no, olen täynnä toimintasuunnitelmia ja juonenkuljetusta ja tavoitteiden suunta on selvä kuin pläkki.

Tänään sitten toikkaroin lääkäriin huterana ja vilkuilevana, valmistautuneena vaikka mihin karmeuksiin ja ponnistellen kohti myönteistä ajatusta, ettei se todennäköisesti ole mitään vakavaa ja vaikka olisikin, jotenkin vakavuudetkin ratkeavat. Lääkäri kuuntelee oireet, toteaa niiden sopivan kierukan liikkeellelähtöön ja käskee tutkimustuoliin. Mutta ei, kierukka on kuin onkin kauniisti paikallaan. Miten osaisin kuvata sen kuulemisen helpotuksen? Hyvä, etten tirauta itkua siinä paikassa. Pääsen matkaan! Ei tarvitse pelätä! Ei verisiä sotkuja ulkomaan sairaaloissa! Ei tarvitse ainakaan tämän takia tulla aiemmin takaisin! Mutta tulehdus täällä kyllä on, sanoo lääkäri. Ei tyypillisiä hiivan oireita, mutta voisi silti olla hiiva. Hengittelen syvään hetken. Niin, viikko sitten loppui antibioottikuuri laajakirjoisella antibiootilla, totean sitten nauraen. Lääkärikin nauraa. Otamme varmuuden vuoksi muutkin näytteet, eihän sitä ikinä tiedä, vaikka toteankin lääkärille, että kumppanini ovat sen laatuisessa suhteessa itseeni, että hämmästyisin suuresti, jos he eivät jakaisi kanssani seksuaaliterveyteni kannalta olennaista informaatiota. (Eihän se tarkoittaisi mitään tunteenpurkauksia, ehkä myönteistä skumppapullojen poksauttelemista lukuunottamatta, yhdessä iloitsemista kaikesta uudesta ja jännittävästä. Ja tautitestejä ihan varmuuden varalta... Ei se tarkoita, etteikö se kaikki saattaisi tuntua hetkittäin vaikealta, mutta tuntuminen ja asennoituminen nyt ovat eri asioita ja tässä kohdassa pysyn aika jämäkkänä oman asennoitumiseni säätelyn suhteen. Oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus ennen kaikkea! Haluan suhtautua reilusti ja iloita rakkaideni puolesta, vaikka perusteellisemman työstönkin kautta.)

(Samaa työstöähän joutuu joka tapauksessa tekemään kun kuulee ihmisten menevän kihloihin tai naimisiin tai hankkivan lapsia. Huoli heidän hyvinvoinnistaan virittyy aivan samalla sekunnilla ja iloa saa kaivamalla kaivaa sen alta. Eri asia on se, jos joku kertoo seksuaalisesta seikkailustaan tai seurustelun aloittamisesta tai uudesta opiskelupaikasta tai kissanpennusta tai matkasta. Siitä minun on helppoa iloita, se käy aivan itsestään. Kummallinen huoli. Ikään kuin toiset eivät osaisi pitää huolta itsestään. Ikään kuin he eivät voisi kihlautua tai naida toisiaan kohtuullisen järkevällä asenteella. Tai luoja paratkoon, hankkia lapsiakin varsin suunnitellusti ja halutusti ja pysyä sen asian kanssa tyytyväisinä. Mutta se on aina ensimmäinen tunteenvälähdys näissä kohdin, se voimakas huoli. Ja vaikka tunteet eivät voi olla vääriä, tiedän, että sosiaalisesti sitä pidetään tässä kohdin vääränä tunteena. Mutta niin se vain tapahtuu, kerta toisensa jälkeen, huolen välähdys ja sitten tarmokas yritys häivyttää sitä taka-alalle, koska kyse ei ole omasta vastuualueestani ja koska nuo ihmiset ovat nyt ilmiselvästi häikäisevän ilo-onnellisia ja tarvitsevat siinä kaiken tuen. Ehkä tämän kaiken takana on se ambivalenssi, joka minua hämmentää tarkastellessani vanhempieni suhdetta toisiinsa: he tuntuvat olevan katkeruudestaan ja valituksestaan huolimatta pohjimmaltaan tyytyväisiä ja toisinaan jopa onnellisia siinä, vaikka minua se kauhistuttaa, se vuorovaikutuksen tyyli ja kaikki se rajoittuneisuus, ja näen niin paljon mahdollisuuksia laajentaa heidän horisonttiaan ja muuttaa suhdetta myönteisemmäksi ja rakastavammaksi ja vapaammaksi, mutta eivät he tunnu osaavan kaivata mitään sellaista. Se haluttomuus kaivata onnellisuutta, se kai minua kauhistuttaa. Valittava tyytyminen. Ei, minusta ei ole tyytymään valittaen. Inhoan itseäni silloin kun huomaan valittavani jostain kroonisesti tekemättä asialle yhtään mitään. Totta kai siitä saa itsensä aika ajoin kiinni. Mieluummin vaikka rehellisesti onneton tai tarmokkaasti asioita muokkaava! Onpa rajua puhetta. Aivan kuin ihmisillä ei olisi oikeutta tyytyä vallitsevaan tilanteeseen valittaen. Ja aivan kuin kihlautuminen, avioituminen ja lapsen hankinta välttämättä johtaisivat tuollaiseen tyytymis-katkeroitumiseen. Huooh. Toivottavasti tämä solmu joskus aukeaa sillä tavalla, että osaisin siinä samassa tuntea muutakin kuin huolen eikä minun pitäisi aina eksyä näille perustelemisen ja erittelemisen kinttupoluille osatakseni kirjoittaa jotain sellaista yksinkertaista ja odotettavaa kuin onnea.)

(Olisin paljon enemmän huolissani tästä onnittelusolmusta ellei minussa olisi myös suruvalittelusolmua. Minun on aivan yhtä vaikeaa sanoa otan osaa, koska ei se pidä paikkaansa. En pysty ottamaan osaa. Voimakas suru on aivan liian ulossulkevaa, että pystyisin kantamaan siitä palastakaan.)

(En ymmärrä muuten ollenkaan, miksi minun pitää suhtautua näin komplisoidusti tuollaisiin kohteliaisiin toivotuksiin. Luotan siihen, että kanssani toimivat ihmiset huomaavat ennen pitkää, että välitän heistä ja heidän hyvinvoinnistaan, vaikken ehkä osaa aina käyttäytyä muodollisia kaavoja noudattaen. En ole tottunut piilottamaan huolta enkä toisaalta sitä, miten huono olen suremaan kuolemia. Voisinko lakata tuntemasta siitä epämääräistä syyllisyyttä, kiitos?)

Katselemme lääkärin koirien kuvia, puhumme koirista. Hieronnasta osana Intian ja Suomen terveydenhuoltojärjestelmää. Kaikki on kunnossa. Paikallinen limakalvojen tulehdus, ei sen vakavampaa.

"Mutta miksi se sattuu niin kovasti", kysyn. "Koska se limakalvo on tulehtunut", vastaa lääkäri.

Katastrofit sisätilassa tuntuvat luhistuneen ainakin toistaiseksi. Kävelen pakkasilmaan vähän pöllämystyneenä ja huomaan hymyileväni vastaantulijoille leveästi.