Teetauolla

Kotiin päästyäni keitän kupillisen yogi-teetä. Sen lipukkeissa on hauskoja elämänohjeita, joihin on useimmiten helppo yhtyä. Nyt lipukkeessa lukee:

Your greatness is measured by your gifts, not your possessions.

Ajattelen koulussa käydyssä keskustelussa esiin noussutta kysymystä siitä, voiko olla eettistä, että koko elämänsä kovasti työtä paiskineelle vanhukselle jää oman laitoshoitopaikkansa maksamisen jälkeen käteen yhtä vähän tuhlausrahaa kuin sellaiselle, joka ei ole panostanut niin työntekoon ja materian haalimiseen ja jonka paikan kunta maksaa, koska vanhuksella itsellään ei ole rahaa. Minun oli jotenkin vaikeaa nähdä, miksi joku siitä katkeroituisi niin kovin, vaikka monelle muulle se ei selvästi ollutkaan vaikeaa. Tiedän kyllä, että ihmiset katkeroituvat hyvinkin pienistä jutuista, eikä sitä tässä ja nyt -tilanteena kai voi kuin uskoa tapahtuvan, mutta en taatusti aio suostua siihen, että peruskatkeraan asenteeseen suhtaudutaan jotenkin luontevana tai luonnollisena, jonakin, mihin ei voitaisi vaikuttaa. Jos valistus vain onnistuttaisiin muotoilemaan järkevästi ja tarpeeksi houkuttelevasti, monia vaihtoehtoisia polkuja tarjoten... Oivallusten välittäminen on vaikeaa, koska kukaan toinen ei voi oivaltaa itsen puolesta. (Tämän huomaa hyvin anatomian kanssa pähkäillessä.)

Ehkä sekin on lahja, ettei näe syytä katkeroitua, että jaksaa pysyä uteliaana? Tosin tuo lahja tökkää jotenkin pahasti, lahjat kuulostavat niin synnynnäisiltä. Mieluummin puhuisi asenteesta, metodisesta uteliaisuudesta, kuin lahjasta. Taitokin ehkä kävisi, vaikka sekin kuulostaa jotenkin - spesifimmältä. Olisikohan katkeruuden välttämisen taidon oppiminen mahdollista kaikille noin periaatteessa, jos tahtoa riittäisi? (Ja taas tullaan tähän, mistä tahto muodostuu...) Ja: miksi joku ei tahtoisi oppia sitä? Askarruttavaa!

Yogi-teen lipukkeen kanssa on helppoa olla yhtä mieltä. Itse asiassa kuva vanhuksista laitoksessa liittyy sen tulkitsemiseen muutenkin kuin mielleyhtymänä; kuva selkiyttää hyvin sen, miksi tuollainen taito tai asenne tai lahja on tärkeämpi kuin omaisuus. Tuollaisen taidon kanssa nimittäin aiemmin varakasta elämää viettänyt vanhus voisi olla masentumatta siitä, ettei hän nyt olekaan suhteellisesti, mälläysrahassa mitattuna, sen rikkaampi kuin naapurikaan. (Väittäisin kyllä, että hänellä silti on enemmän valtaa - ainakin hän voi vaihtaa vanhainkotia, jos ei ole palveluun tyytyväinen, hakeutua samaan vanhainkotiin kuin ystävänsä tai lähelle lapsenlapsia, ja niin edelleen.) Tällainen kyky olla masentumatta tuntuu aika tärkeältä ainakin minusta. Omaisuus voidaan ottaa pois, ja voi käydä niinkin, että meidän sukupolvemme ei esimerkiksi koskaan pääse nauttimaan mitään eläkkeitä. Tai markkinasysteemit heittelehtivät pahasti siinä vaiheessa kun öljytaloudesta on pakko siirtyä jonnekin arvaamattomaan suuntaan. Raha pehmentää joissakin tapauksissa selviytymistä, mutta on lopulta aika arvaamaton tukipilari, jos yhteiskunnan rakenteet alkavat pahemmin tutista. Ja mikä lopulta on meidän varmasti ja viemättömästi - ei edes oman kehon toiminta ole täysin hallinnassamme! Emme päätä kuolevaisuudestamme enkä sairastumisistamme, emme vanhuudesta, kulumista, kolotuksista. Tuntuu jotenkin kauhean ulkokohtaiselta kuvitella, että voisimme päättää vakavasti ottaen ja syvätasolla jostakin sellaisesta kuin käyttörahoista...

Mutta jostakin sentään voi päättää. Esimerkiksi voin päättää suunnata tarkkaavaisuuttani ja voimavarojani jonkin hyödyllisen asian opettelemiseen.

On suunnattava teetauolta takaisin ranteen pinnallisten ojentajien pariin. Tänään on niiden päivä.

Aponeurosis palmaris ja muita neuroottisuuden merkkejä

Vapaapäivän aamuna herään kuuden pintaan. Vatsaan sattuu ja päässä poukkoilee kasa latinankielisiä termejä ja lihasten insertioihin ja origoihin liittyviä kysymyksiä. Kiinnittyikö esimerkiksi m. palmaris longus muuallekin kuin kämmenen kalvojänteeseen, aponeurosis palmaris? Oliko sillä muita funktioita kuin ranteen palmaarifleksio ja kämmenpohjan jännitys?

Kouluun rentoutuminen on katkennut. Olen jysähtänyt päin seinää. Perjantaina anatomian tunnilla (se tarkoittaa eilistä, vaikka siitä on kokemuksellisesti tuhansia vuosia) ilmoitetaan koepäivä, johon pitää opiskella koko yläraajan luut ja lihakset kaikkine kyhmyineen, kiinnityskohtineen, liikesuuntineen, funktioineen. Ei se kuulosta pahalta päivällä, olenhan jo paiskinut töitä niiden kanssa. Olin kyllä ajatellut, että minulla on aikaa syyslomalla ajaa käden anatomia kunnolla sisään, mutta hyväksyn helposti perustelun, että syyslomalla pitää olla jo muita anatomian haasteita. Selvä, ajattelen päivätajunnassani, sitten tähtään yläraajan täyteen kirjalliseen osaamiseen vasta toiseen tutkintotilaisuuteen, joka on sentään vasta tammikuussa. Kunhan nyt tentti menee läpi ja tulee esiluettua nämä. Valveessa tähän päätökseen on helppoa rentoutua.

Mutta annas kun pääsen jalkapallokentälle pitkästä aikaa. (Varpaani on edennyt sen verran vähäsärkyiseen vaiheeseen, että uskallan kokeilla juoksemista ja potkimista.) Eikös vain tieteellinen termistö ala myllätä päässäni, ja huomaan pallon perässä hölköttäessäni aprikoivani, ehdinköhän nyt sitten viikonloppuna lainkaan kerrata kyynärvarren pinnallisia fleksoreita. Enkä haluaisi olla huolissani näistä asioista, en ollenkaan. Tiedän oikein hyvin, ettei siitä ole ainakaan mitään apua, että alan nähdä painajaisia, säpsähtelen monta kertaa yössä hereille, hinkuan stressissäni rasvaista ruokaa ja sitten kärsin vatsanpuruista sitä ahmittuani. Siitäkään ei ole apua, jos ylikompensoin nollasta sataseen -stressivastetta ja tenttijännitystä ja lyön läskiksi, laiminlyön harjoitteet ja karkaan sijaistoimintoihin. (Harvemmin kyllä niin teenkään, ahdistukseni on aikamoista eikä se oikein salli eskapismia.) Tiedän hyvin, että kaksi viikkoa on ihan hyvä aika valmistautua, jos uhraa asialle vaikka tunnin illassa. Ei silloin tarvitsisi heräillä, tuntea paniikkia, kärsiä oksettavasta olosta.

Mutta kuinka kommunikoida tämä keholle?

Sillä enkö tänä yönä heräilekin tuon tuosta ja enkö kuuden aikaan luovuta pelin ja syö muutaman leipäviipaleen ja omalta palstalta korjatun avomaankurkun ja kaiva esiin anatomian muistiinpanot? Kyllä vain. Turhaanhan minä sängyssä makaisin ja ahdistuisin ahdistumistani. Vakuuttuisiko keho kenties, jos se alkaa huomata, että vähän kerrassaan opin jotakin? Voisiko kehoni joskus ryhtyä uskomaan, että selviän tentistä, olen selvinnyt kaikista tenteistä ennenkin? Mistä ihmeestä tulee tällainen stressivaste, joka ei antaisi nukkua lainkaan? (Äidiltä, vastaa tajunnan laitama. Eihän äitikään nuku. En halua kaikkia äidin tulehdussairauksia, en taatusti.) Mitä pelättävää minulla tarkalleen ottaen on? Että unohdan muutaman kiinnityskohdan tai merkkaan ne väärin kaavioihin? Että sekoitan keskenään pari pikkuista lihasta, jotka voisin käytännön työssä helposti tarkistaa manuaalista työhuoneen kirjahyllyssä? Kuulostaapa vaaralliselta. Mutta pilkallisuus ei auta lainkaan. Tällainen tämä keho vain on tässä ja nyt. Tällainen se on ollut niin kauan kuin muistan. Ja jo sitä ennen, mikäli vanhempiini on uskominen. Intensiivisesti suuntautuva. Mikä tarkoittaa hajamielisyyttä toisaalla. Ankaraa priorisointia.

Se tekee vähän vihaiseksi. Haluaisin priorisoida tietoisesti, vaikken usko mihinkään tietoiseen ihmiseen tai täysimittaiseen rationaalisuuteen. Kehoni vain ottaa jonkin tavoitteen, nyt, tässä, anatomian tentin, ja asettaa sen kaiken muun edelle. Se ei kysele lukemiani tietoja sosiaalisten suhteiden stressinpurkukyvystä tai unen tärkeydestä. Se jyskyttää tieteellisiä termejä, suuntaa koko elimistön tenttipäivää eli lokakuun yhdeksättä kohti. Lokakuun kahdeksas on toinen tentti, mikrobiologiaa. Ei tunnu kaukaa haetulta arvaukselta, ettei se tentti mene ihan nappiin. Siihen ei vain riitä resursseja. Tenttien jälkeen on syyslomaviikko. Valvetavoite voisi olla, ettei stressin lauettua sairastaisi koko lomaviikkoa. Mutta tietoisuuden rajamailla ja tavoittamattomissa vipattava intentionaalisuus ei piittaa tuosta valvetavoitteesta. Saan keskeytettyä sen hetkeksi meditoimalla ja syvähengittämällä, mutta ei se rauhoitu kuin muutamaksi tunniksi kerrallaan. Viimeistään kun unen rentous valtaa koko olemuksen ja valvetajunta sulkee silmänsä, pirullinen suuntautuneisuus alkaa riehua unissa ja herättää niistä keskelle yötä.

Tuntuu hurjalta, että on tietoisesti ilmoittanut haluavansa kouluun ja suostuvansa sietämään näitä tiloja. Kymmenen kuukautta ei ole pitkä aika, mutta unettomina öinä ja ahdistuksessa mitattuna se voi olla aika tavalla.

Ajattelen tuntemiani ihmisiä ja heidän stressinhallintakeinojaan. Muistan entiseni, joka yksinkertaisesti ei tunnu lainkaan kokevan stressiä. Hän saattoi nukkua kesken hirvittävintä rutistustakin päiväunet jonkun sohvalla. Se on minusta ollut aina hurjan ihailtava piirre, koska en osaa ollenkaan kuvitella, miltä tuntuisi elää sellaista kehoa, joka suhtautuu niin suvereenisti stressiin. Tiedän, etteivät omat keinoni ole mitenkään pahimpia mahdollisia ja että olen kehittynyt huimasti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ja että puutteensa on vain siedettävä. Mutta silti tunnen, miten väpätän jossakin rajoilla ja yöllä näen painajaista johtajaopettajan puhuttelusta, jossa hän sättii esseetäni ja sanoo, että kun minulla nyt olisi ollut tilaisuus näyttää kynteni, niin tämäkö sitten on tulos, ja että häntä harmittaa, millainen ääliö olen, ja unessa itkettää, mutta puren huulten sisäpuolta ja koetan näyttää siltä, ettei minua ollenkaan huolestuta asiaintila.

Mitä ovat nämä pelot? Ne ovat jotakin valtavan syvää ja laajamittaista, jotakin minne en ulotu, vaikka kuinka koetan päästä niistä selville ja penkoa painajaisten tunnelmaa. Eikö auta mitään, että antaa itselleen valveessa luvan epäonnistua ja erehtyä? Eikö sillä ole mitään väliä, että asettaa tavoitteensa tietoisesti sellaisiksi, että ne voi saavuttaa ilman mittavia flippaamisia? Kyllä, olen melko varma, että kyse on peloista. Unien tunnelma on pelokas, suuntautumisen intensiteetin yllä häilyy nimetön, kaikenkattava uhka, joka tuntuu painostavan koko oikeutta elää ja hengittää. Huomaan hengittäväni syvemmin ikään kuin olisin koko ajan valmis juoksemaan kohti tai karkuun, tarttumaan, heittäytymään. (Se ei sovi yhteen sen kanssa, millaiseksi stressihengitystä kuvataan: pinnalliseksi.) Nimetön ahdistus.

En tiedä, onko tällä jotakin tekemistä sen kanssa, miten minua on aivan pienenä kasvatettu. Ettei mitään ole annettu ilman äärirajoille ponnistautumista. Onko tämä sitä ahdistusta, että koko ajan on ryömittävä pidemmälle, kurkotettava tarmokkaammin, totta hemmetissä opin nopeasti pikkulapsena ja myöhemminkin, opin monet asiat ennen kuin olisi tarvinnut, mutta onko tämä sen hinta? En osaa olla ajattelematta tätäkin, äidin kertomusta aktivointiharjoituksista, joita tehtiin kaiken aikaa, koska hän halusi lapsensa kehittyvän nopeammin ja tarmokkaammaksi kuin muut. Että oli ryömittävä, jotta sai lelun. Myöhemmin, että oli perusteltava, miksi jokin harrastus olisi hyödyllinen ja kasvattava, jotta sitä sai alkaa harrastaa. (Hauskuus ei koskaan riittänyt perusteeksi.) Miksi? Koska maailma on armoton ja paha ja on ponnisteltava tosissaan selvitäkseen - äidin maailma on edelleen sellainen. Kukaan ei taatusti tule auttamaan. Oliko koskaan mitään tilaa, jossa olisi saanut vain levätä ja olla? Voisiko sillä olla yhteyttä tähän?

Ja - jos nyt tietoisesti annan itselleni luvan asettaa riman matalammalle, suhtautua lunkisti (heh) tenttiin ja oppimiseni hitauteen, kuka antaa luvan tuolle kehon ahdistukselle? Kuka sallii sen hellittävän? Tai mikä? Jokin varhainen, ammoinen maailma, joka on, esikielellinen malli?

Olen puhunut tälle stressille tai pelolle tai ahdistukselle tai automaattisuunnalle kymmeniä tunteja, koettanut tanssin ja juoksemisen ja pilateksen ja vedessä selällään kellumisen kieltä, sylissäpitämisen kieltä, rakastelemisen ja nauramisen kieltä, ontologisten ydinuskomusten sinnikkään kiistämisen kieltä, valeriaanan kieltä, kamomillateen ja kofeiinittoman elämäntavan kieltä, kissojen kanssa nukkumisen kieltä, aikataulujen askartelemisen kieltä, huoahtaen asiantilan hyväksymisen kieltä, toiveikkuuden ja toivottomuuden kieltä (ja epäonnisempina aikoina jopa alkoholin ja sen pihalle oksentamisen ja sillan kaiteella istumisen kieltä, mutta siitä on jo kauan, se on jo joku toinen) mutta se vain puhuu päälle kerran ääneen päästyään. Menee jokin aika, että saan sen pysäytettyä, ja silloinkin tuntuu oikeastaan siltä, etten pysäytä sitä vaan se vain itse päättää väistyä. Se on paljon itsepäisempi kuin eräs päälle puhuva ystävä, jota sentään voi tarttua olkapäistä ja ravistaa lempeästi ja pakottaa katsekontaktiin, jolloin hän muistaa taas, ettei päälle puhuminen ole huomaavaista. (Nykyään jo katsominen riittää.) En ole vielä keksinyt sellaista avainta, jolla tämä ahdistus, tai mikä tämän nimi nyt sitten olisikaan, aukeaisi. Kenties en keksikään. En halua identifioitua siihen, se tuntuu ulkopuoliselta, tunkeilijalta. Joskus aiemmin toki olin yhtä sen kanssa, mutta en enää halua kuolla, ja haluan sen katkeavan.

"Jos et voi voittaa sitä, mikset suostuttelisi sitä liittolaiseksesi?"

Niin, mitkähän ovat realistisia vaihtoehtoja tässä ja nyt?

Kertaan pinnalliset ranteen koukistajat ja sitten kirjoitan tämän tekstin. On minullakin liittolaisia. Unettomuus, nimetön ahdistus, keho joka ei kuuntele mielen tutkimustiedolla holvattuja prinsiippejä, tieteellisiä termejä vuotavat painajaisunet. On ehkä ihmisiä, jotka nauttivat tällaisesta, mutta en kuulu heihin. En edes halua opetella nauttimaan tästä. Ja mietin yhden luokkatoverini toteamusta, ettei hänellä ole lainkaan kunnianhimoa, että hän vain haluaa ammatin, jossa voi elättää itsensä, ja en osaa olla puntaroimatta, että niinköhän tietoinen kunnianhimo on yhtä yleistä kuin tällainen kummallinen automaattisuuntautuminen, kunnianhimo kuulostaa myönteisemmältä, joten toivottavasti se on yleisempää, vaikken siitä mitään oikein ymmärräkään, itsekin olen halunnut aina vain selvitä ja nipin napin riittäisi mainiosti tasoksi, mutta kehoni elää toista elämäntapaa, milloin pääsee vahvoille, se narskuttaa unen hajalle ja suuntaa valvetta armotta.

Jos tässä teenkin jonkin (tietoinen) mieli-keho -jaon, on ihan selvää, ettei minun kehoni tässä jaossa suostu mihinkään passiiviseen rooliin.

En pidä siitä, että tenttijännitys raastaa olemiseni vastapuoliksi, jotka mulkoilevat toisiaan ilkeästi ja tappelevat unen ja valveen resursseista.

Imu

Ja äkkiä on taas torstai. Jätän kansion lukkokaappiin, koska on Vompelmusin syntymäpäivä, ja siksi en kuitenkaan tänään tankkaa anatomiaa illalla. Ehkä jätän kansion kaappiin myös viikonlopuksi, koska menemme lauantaiksi ja sunnuntaiksi Tallinnaan ystävän kanssa.

Viikot imeytyvät jonnekin, kun joku toinen on keksinyt päiviini ohjelmaa. En missään vaiheessa edes ehdi tarkistaa, onko opintotukea maksettu lupausten mukaan. Tasan kolmen kuukauden kuluttua herään joka tapauksessa Lissabonissa, ellei...

Ikinä ei voi olla täysin varma, ei mistään, mikä ei ole aivan tässä ja nyt tapahtumassa. Muistossakin voi olla varma vain sen narratiivisesta kuviosta ja emotionaalisesta tunnusta.

Kun hieron jalkaa, jalan takapintaa, muistan äkisti, mitä kirjoitin aiemmin äitini käsistä. Enkä voi kuin hämmentyä siitä, miksi ihmeessä kuvittelin niin kauan sellaisen tien olevan itseltäni suljettu. Ehkä se oli samaa ujoutta joka joskus aiemmin esti minua sanomasta hei rappukäytävissä ja sai välttelemään puhelinsoittoja viimeiseen saakka.

Mutta en voi olla varma, muistanko oikein, tunnen vain tämän tilan tässä ja nyt, ja sitten sekin katoaa siihen, että kämmeneni liukuvat vuoronperään takareittä ylös ja vartalo nojaa niihin keveästi, jalat pumppaavat maasta rytmin yläraajoihin saakka, niska nousee pitkänä ja kohtisuorana rankaan nähden, ja iltapäivä imeytyy minuutti kerrallaan ja on jo torstai.

Anatomian uudelleenkirjoittaminen

Koska iltapäivän tunnit on peruttu ja kaikki esseet tältä erin palautettu, ehdin viimeinkin tarttua omin päin anatomiaan. En ymmärrä luu- ja lihaskaavioista mitään. Niissä luut ja lihakset suikertelevat toistensa yli hermostuttavan kolmiulotteisina. Aamun tunnilla palpoimme toistemme käsistä lihaksia. En tiedä, selventyvätkö jollekulle asiat, kun niille löytyy nuljuvat vastineensa kyynär- ja olkavarsista, mutta itse tunnen meneväni vain entistä enemmän sekaisin kaikesta informaatiosta. Enhän edes oikein ymmärrä, miten luut niveltyvät toisiinsa.

Minun on edettävä karmivan hitaasti. Aloitan listaamalla hartiakaaren, käsivarren, kämmenen ja sormien luut ja niiden niveltymiskohdat, sen luisen tukikehikon, joka on liikeketjun takana. Nimiä kertyy häkellyttävä määrä ja joissakin kohdin anatomian kirjat ovat tuskastuttavan epäselviä. (Esimerkiksi värttinäluun mainitaan niveltyvän kolmeen ylimmistä ranneluista, vaikka kuvissa näyttää kuin se niveltyisi vain veneluuhun, eikä mistään löydy tietoa, mihin kolmeen neljästä proksimaalisesta ranneluusta se niveltyy.) Kirjoittaessani en kiinnitä huomiota käsialan siisteyteen, koska uskon, ettei tämä jää viimeiseksi kerraksi, kun kirjoitan näitä asioita muistiin. Joka tapauksessa luinen rakenne vaikuttaa paljon loogisemmalta tekstinä kuin kuvina. (En ymmärrä kirjoissakaan mitään "selventävistä kaavioista", ne ovat omiaan lähinnä hajoittamaan informaation, jonka onnistuin järjestämään jollakin tavalla. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi laatikoiden välillä suihkii nuolia ja salamoita.)

Sulkeistan sen seikan, että joku päivä minun on osattava palpoida nämä kohdat oikeastikin. Kyllä se varmaan onnistuu sitten joskus. Olen edennyt näin kasvienkin kanssa: innostun asioista lukemalla niistä, mieluiten ilman kuvia, ja sitten tunnistamalla ja nimeämällä maailman yksityiskohdat, tuoksuvat ja kasvavat ja nuljuvat ja jonkintuntuiset ja jonkinkokoiset nimettävät. Mutta ensin on oltava nimet ja into.

Eikö esimerkiksi ole aika ihmeellistä, että yläraaja kiinnittyy keskivartaloon vain yhden nivelen (articulatio sternoclavicularis) välityksellä? (No, tietysti myös monin lihaksin, mutta ei niistä vielä mitään.)

Koska aikaa Faunin paluuseen (tänään on Fauni-ilta) on vielä jonkin verran, verryttelen myös kyynärniveltä (articulatio cubiti, joka on oikeastaan kolme eri niveltä yhteisen nivelpussin sisällä, helvetin hienomotoriikka!) ojentavien ja koukistavien lihasten sekä kyynärvartta kiertävien lihasten listalla. Listaan jokaisesta lihaksesta myös lähtö- ja kiinnityskohdan sekä muut kuin sen funktion, jonka osalta sen taulukoin. Musculus brachioradialis eli olka-värttinäluulihas pääsee kaikkiin taulukoihin paitsi ojentajiin. Alan vähitellen hahmottaa, mistä se lähtee ja mihin se kiinnittyy. Alustavasti. Osaan myös palpoa sen kyynärvarrestani, se tuntuu helpottavalta. Se ja hauis ja kolmipäinen olkalihas: jotakin sentään, mistä aloittaa.

Kuinka monta toistoa ja erilaista loogista jäsennystä vaaditaan, että nimistä tulee tuttuja, jotakin selkeää, samalla lailla kuin on selkeää, että auringonkukka on Helianthus annuus ja että lumpeen suku on Nymphaea ja että ne tunnistaa luonnossa erehtymättä? Ei, sitä on paras olla ajattelematta. Vähän kerrassaan. Joka kerta, kun taulukoin jotakin (ajattelin myös esimerkiksi tehdä taulukot luiden kyhmyistä ja lisäkkeistä ja syrjistä ja kirjata, mitkä lihakset lähtevät niistä ja kiinnittyvät niihin), katson papereista uudelleen lihaksen, joka on harmaa möntti paljaiden onttojen luiden päällä ja jonka origo on väritetty punaiseksi ja insertio siniseksi ja sitten päättelen radiuksen ja ulnan ja olecranonin avulla, onko kuva käsivarren etu- vai takapuolelta, ja yritän hahmottaa, että kyseessä on vipuvarsia yhdistävä voimalinja, joka supistuessaan vipuaa luita. Se kaikki tapahtuu niin ajattelematta arjessa. En ajattele erityisemmin koukistavani kyynärpäätä, vaan nostan kassin lattialta olalle.

Kolmiuloitteinen hahmottaminen on niin hankalaa, ettei ole lainkaan ihme, että sitä mieluummin on ajattelematta noita kaikkia vipusia oman kehon sisällä! Mutta nyt ne on ajateltava. Onneksi sentään eilisessä kuntopiirissä onnistuin kipeyttämään makeasti hauikseni. Sen pidempää päätä seuraamalla löydän palpoidessani omasta olkaluustani (humerus) olkakyhmyjen välivaon (sulcus intertubercularis). Tai siis en oikeastaan löydä koko hiivatan kyhmyjä enkä vakoa, mutta hauislihaksen jänteen kyllä löydän, melkoinen kultasuoni siis tällä hetkellä, koska se merkitsee kohteet ympärillään.

Olen tyytyväinen luiden järjestykseen, se on selkeä ja looginen, mutta lihakset tuntuvat jotenkin rasittavilta. Niitä on niin paljon ja monessa kerroksessa. Ja kun katson hetkeksi toisaalle, en enää muista suurimman osan lihasten nimiä enkä tehtäviä. Oikeastaan muistan vain ne, jotka tiesin jo kouluun tullessani. Muille on luotava alkeisaihiot, joita voidaan sitten myöhemmin lihavoittaa ja elävöittää, ja siihen menee aikaa. Onneksi meille on luvattu koko syyslomaksi etäpäiviä. Syyslomaan on enää kaksi ja puoli viikkoa. (Meinasin kirjoittaa vuotta, mitähän sekin kertoo.) Silloin on aikaa tutkia anatomiaa keskittyneesti ja suitsea siten osaamattomuuspaniikkia. Ja jos kirjoitan lihasten funktioita, origoja ja insertioita päivittäin (viikonloppuja lukuun ottamatta, viikonloput on tarkoitettu rentoutumiseen) edes vähäsen, varmasti ne alkavat alkeisaihioitua jo ennen syyslomaa.

Odotan sitä, että ne alkavat tuntua tutuilta, että ne havaitessaan ilahtuu, että kas, brachioradialishan se siinä. Sillä tavalla huomaan näet suhtautuvani jo luokkatovereihini koulun käytävillä. Vähitellen he ovat saaneet kasvot ja hahmon ja alkavat luontua. Se tekee heistä helpommin pidettäviä ja ymmärrettäviä.

Havaintoja maanantailta

"Jaaha, huono päivä vai?" kysyy kurssitoveri. Hämmästyn: minulle levollinen takaraivoa seinää vasten löysänä pyörittävä moodi, jossa kasvoille ei pingotu ilmettä, on hyvä moodi, tuhansia kertoja parempi kuin ponnisteleva, miellyttämisenhaluinen, sähköä säkisevä kierrosmoodi, josta on vaikeaa nukahtaa.

Naurujooga ja syvävenyttely ovat toistaiseksi tehneet tehtävänsä, rentoudun ensimmäistä kertaa koulussa ja kouluun. Sitä ei osaa kuvitella ennen kuin se tapahtuu. Eikä se välttämättä tapahdu. En rentoutunut ala- enkä yläasteella enkä lukiossa. (Rentouduin vain kesäisin, silloin ihottumat katosivat enkä ollut kaiken aikaa nuhainen.) En rentoutunut myöskään sinä ainoana elämäni kolmen kuukauden jaksona, jonka vietin tutkimusapulaisena normaaleissa päivätöissä toisten ihmisten kanssa samaan toimistoon ahtautuneena. Olen niin helpottunut tästä rentoutumisesta, että sen luuleminen huonoksi päiväksi naurattaa absurdilla tavalla. Totisesti, eleet ja eleettömyys eivät ole helppoja tulkita! Ehkä olen nyt oppinut koulunkäymisen perusasian, koulussa rentoutumisen. Ihan hyvä, että edes kolmekymmentäneljävuotiaana.

Koululiikunnassa on kuntopiiri, josta olen nähnyt painajaista jo etukäteen. Mutta kiertoharjoittelu tuntuukin hauskalta. No, jotkut liikkeet tietysti ovat vähän hankalia, mutta perusfiilis on aika hauska, kun hikeä turskuu kasvoista ja selästä ja haara-perushypyissä voi keskittyä täsmällisiin jalan rytmissä tömähdyksiin ja iloita omien jalkapohjiensa terveydestä ja siitä voimasta, jolla ne kimmauttavat koko kehon suorana kohti taivaanlakea (joka on tosin piilotettu ankean 70-luvun katon taa). Kai kaikki, missä voi liikkua suoraan ylöspäin, on vain tajuttoman ihanaa? Raskasta tietysti, mutta kauhean lennokasta, jotenkin voimauttavaa.

Kotiin pyöräillessä huomaan, että monet vaahterat ovat vaihtaneet astetta syksyisempiin asusteisiin, niiden lehtimassoja säväyttää nyt punainen ja paikoin kulta. Raitiotien luona jalavat kultautuvat. Lehmusten lehtien reunoissa on vain vähän ruostetta - lehmukset näyttävät siltä kuin eivät pahemmin arvostaisi syksyä. Tunnen syvää onnea liukuessani auringossa ja nähdessäni puidet latvukset painostavan siniharmaita jättiläispilviä vasten. Niin yksin, niin vapaana, niin lämpimänä ja hiessä, kierrätetyistä sarilangoista virkattu silkkipipo kaiken aikaa silmille valuen, maailma tuntuu hyvältä ja käsitettävältä nyt kun olen saanut pysähdyttyä, kun taas vain olen ja hengitän ja ilo kuplii. Nauran mielessäni sillekin, miten monta kertaa olen jo ehtinyt kuvitella sopeutuneeni tähän uuteen maailmaan, mutta sitten askel askeleelta kävellyt syvemmälle talveen ja hämmentynyt, miten paljon vielä enemmän tilanteeseen voi asettua. (Takaiskuja unohtamatta - ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun itken lohduttomasti ja minua keinutetaan lullitaan sylissä, jotta rauhoittuisin, joskus olen niin uupunut, että pelkään lysähtäväni kasaan, mutta niin ei ole vielä käynyt ja vaihteen vuoksi en juuri nyt pelkää, ei tunnu yhtään siltä, että niin voisi käydä.)

Ajattelen aikaakin toisen kerran raitiotien ylittäessäni, ylitän sen matkallani kolme kertaa. Ajankäyttöä, ystävien ja rakkaiden näkemistä, anatomian aikatauluttamista syksyn osaksi, mietin, miten paljon enemmän aikaa minulla olisi, jos olisin erakompi, mutta toisaalta, osaisinko silloin huomata kultaiset jalavat ja tuntea tätä mykkää iloa kun näen jalavan lehden keinuvanpyörivän pehmeästi ilman käsivarsilla asfaltille saakka, nyykähtävän siihen, rapsahtavan pyöränkumin alla?

Niin paljon hiljaisia kysymyksiä. Tänään menen taas venyttämään sidekudoksia. En ole varma, muokkaako se tehokkaammin lihastasapainoa vai levollisuutta.

Rutiiniin palaaminen

Pahoittelen sängyllä vatsamakuussa sitä, miten nopeasti kirjoittamisen rutiini katoaa. Kun sitä ei tee joka päivä, kynnys kasvaa. Tai niin sanon, en tiedä, kuinka oikeassa olen, se voi olla pelkoakin vain. Vompsu konfrontoi: olenhan minä kirjoittanut, esseitä. Ihan totta. Sitten viime päreen olen kirjoittanut kouluun kaksi kolmisivuista esseetä (pieni fontti, tiuha riviväli, jotta pysyy maksimin rajoissa) ja haaveilen itselleni tehtävistä kirjallisista tuotoksista, jotka käsittelevät lihaksia ja luita. Minun on kirjoitettava ne, jotta muistan. Ehkä muistan tämän vuoden myöhemmin lihaksien ja luiden nimin, ehkä tämä vuosi katoaa kuten jotkut - monet - vuodet aiemmin, Aristoteleen Metafysiikan vuosi ja seksin ja synnin vuosi ja kulttuuriantropologian vuosi.

Rutiinit saattavat muutenkin hukkua. En ole kesällä malttanut paljonkaan venytellä tai olen venytellyt vain ne lihakset, joiden venyttämisestä pidän jollakin tavalla. Tänään on ensimmäinen syvävenytystunti pitkän tauon jälkeen. Tunnilla ei vielä satu ja kotiin kävellessä ihmettelen selän avaruutta ja keveyttä, mutta sitten jumahdan. Lääkitsen kivistystä väärin, lämpimällä kääreellä. Vamman päälle pitäisi aina laittaa jäätä. Mutta kun. Mutta kun minä en pidä jäästä enkä kylmästä ja olen ennenkin rentouttanut kuumalla ja se on toiminut äärimmäisen hyvin. Huokaus. Aion jatkaa samaa itsepäisyyden linjaa, koska kohta ei ole kuuma eikä turvonnut, ainoastaan outouttaan kivistävä.

Kun venyttelyä on jatkunut muutaman viikon, arpikudos selän isossa kalvossa rauhoittuu ja tottuu taas siihen, että sitä kiusataan. Niin on käynyt ennenkin. Mutta ensiksi se protestoi. Kuuman kauratyynyn alla se vaikenee hetkeksi.

Ja koulu. Koulu jatkuu huomenna, maanantaina. Paluu rutiiniin. Lukujärjestysten arvaamattomaan elämään, luokkatoverien tervehtimiseen käytävillä, sen miettimiseen, minkä sanominen on okei ja minkä ei, mikä on tuntiaktiivisuutta ja mikä hyperaktiivisuutta, voiko ruokatauolla omaksua anatomiaa, jos istuu kellarissa kirjan ääressä ja niin edelleen. En muista käyneeni tällaista koulua ikinä ennen. Tällaista: näin paljon ulkoa opettelua vaativaa. Haluaisin oppia kunnolla ensimmäistä kertaa elämässäni. Aiemmin sillä ei ole ollut väliä, olen tuntenut itseni vangiksi, motivoitumattomaksi. Nyt haluaisin oppia, ja tuntuu pahalta, miten hitaasti asiat niveltyvät paikoilleen. Ei, muistan äkisti, ei tämäkään pidä paikkaansa. Halusin oppia filosofiassakin ja siihen meni siinä seitsemän vuotta, että aloin hahmottaa vähän, mistä kaikesta näkemyseroissa saattoi olla kyse. Seitsemän vuotta oli silti helpompi kestää, koska saattoi nukkua päiväunet ja ottaa kursseja omaan tahtiin. En koskaan ymmärtänyt, miten joku saattoi sanoa yliopistoa kouluksi. Minusta se oli epäkoulu. Nyt käyn taas koulua. Siellä sullotaan informaatiota. Jos tätä koulua saisi käydä omaan tahtiin, käyttäisin siihen ehkä kolmisen vuotta. Opetusta olisi kaksi päivää viikossa. Ei minulla ole kiire mihinkään. Ei ole kai koskaan ollutkaan. Muut keksivät kiireen päänvaivakseni, jos en itse osaa sitä.

Olen varannut lentoliput ja majoituksen jouluksi. Menemme isommalla porukalla Lissaboniin kahdeksi viikoksi, tasan siksi ajaksi kun koulusta on lomaa. Ensi viikonloppuna matkustan Faunin kanssa viikonlopuksi Tallinnaan. Elämän on kuljettava. On tapahduttava muutakin, ajattelen, muutakin kuin koulu. Tänään istumme avokommuunin ja Paulan kanssa intialaisessa ravintolassa ja sitä ennen kävelemme kasvitieteellisessä puutarhassa. Poluille on pudonnut jo lehtiä. Mustaseljan marjat ovat syömäkypsyneet. Lehvästöt ovat vielä vihreitä. On kuin kesä. Tai kevät Roomassa, miksi ihmeessä tämä syyskuu on Rooman huhtikuu? Suihkulähteen vedessä on sama sävy. Ja kun kävelen venyttelytunnilta kotiin yksin, katselen pilviä ja katonreunoja ja linnun siluetti liukuu taivaan yli siipiään väräyttämättä kuin varjoteatterin hahmo.

Ystävän talo on edelleen paketissa, toinen ystävä siivoaa tuntikausia vähän kerrassaan, saan vietyä biojätteen tuhansine banaanikärpäsineen ja ilta katoaa ja kauratyynyä selän kalvolla on lämmitettävä tuon tuosta mikroaaltouunissa.

Huomenna viikko nielaisee minut. Pääsemme kokoamaan raajojen hieronnasta oppimamme ja teemme lihaskuntoliikkeita sormien ja kyynärvarren lihaksille ja varpaillenousuja ja kyykkyjä loppuviikosta sata toistoa putkeen.

Motivaatiota käsittelevästä tehtävästä, motivaatiosta ja motivoitumisesta

Hauskoja koulutehtäviä sataa pieninä pisaroina. Onneksi en skipannut vuorovaikutusta, vaikka olisin opintojeni ja töideni perusteella saanut, sillä sen kanssa on mahdollista kokea onnistumista, lähinnä oivaltamisen muodossa: että tosiaan olen kouluttautumassa ammattiin, joissa asioista puhutaan niiden oikein nimin, kärsimys, kipu, kohtaaminen, kiukku, hyväksyminen, epäoikeudenmukaisuus, tasavertaisuus. Samoin nimin, joiden kautta olen ajatellut kohtaamisia kahviloissa ja seminaarin pöydän ympärillä, ahdistus, surutyö, pyrkimykset, ihanteet, velvollisuus auttaa, ja sitten yksin yrttiteekupin kanssa valoisassa huoneessa, tenttikirja auki, stereoissa Faurea, tai ehkä Bachia, motivaatio. Pysyisinkö motivoituneena, jos vain kävisin vieraissa aineissa, oppisin vain uutta syventämättä vanhaa, kursimatta sitä uuden ammatti-identiteetin muotoihin? Jos opiskelisin vain luita ja lihaksia, niiden origoja ja kiinnityskohtia ja funktioita, niveliä ja suuntia, hahmottaisinko enää, miksi teen niin? En osaa arvioida sitä, mutta ainakin nyt pysyn motivoituneena oppimaan veneluut ja muun sälän.

Saamme kotitehtävän motivaatiosta. Mitä motivaatio on, miksi se on tärkeää, miksi siitä puhutaan niin paljon, miten motivoidun ja motivoisin, mot mot mot. Oikein tuntee, miten kiskaisee ilmaa sisään, miten ryhdistäytyy: hommiin! Tämä on tärkeää! Jo siksikin, että motivaatio on niin hämärä käsite. Wikipediassa sanotaan mm. näin:

Motivaation käsitettä on käytetty kuvaamaan sitä,
(1) mikä aktivoi organismin (aktivaatio),
(2) mikä saa organismin valitsemaan juuri tietyn vasteen tai käyttäytymisen (valinta/selektio ja ohjaaminen) ja
(3) miksi eliö vastaa samaan ärsykkeseen välillä eri tavoilla (valmius vasteeseen).

Yksinkertaisesti motivaatioteorian tulisi vastata kysymykseen "miksi käyttäydymme siten kuin käyttäydymme".

Ah, miten hämärää, eikö vain?

Toki juuri tällainen hämäryys käynnistää paljon motivoituneemman, uteliaamman ja sinnikkäämmän asennoitumisen ja toimeliaisuuden kuin esimerkiksi luiden yksiselitteiset nimet. (Tosin kyllä jotkut lähteet listaavat esimerkiksi kämmenluut ossa metacarpi ja jotkut ossa metacarpalia, joten se yksiselitteisyydestä luiden nimeämisen suhteen, vaikka kämmenluiden osoittaminen varmasti sujuisikin melko yksimielisesti. Ja siitäkin parhaillaan ollaan kuohuntatilassa, josko sidekudoksessa sittenkin on supistuviakin soluja. Maailma myrskyää, syöksyy päistikkaa, tapahtuu! Ja oletko kuulleet kokeista, jossa alastomia ihmisiä laitettiin voimistelemaan ja sitten mitattiin, miten runsaasti taudinaiheuttajia heidän vanoihinsa jäi ja miten heidän saastuttavuuteensa vaikutti mm. sukupuoli ja hiusten aukinaisuus - mainittakoon, että miesten sukuelinten kehonulkoinen sijoittelu aiheutti miesten saastuttavuuden ylivoimaisuuden ja että molempien sukupuolien saastutusjälki pieneni olennaisesti kun sukuelimet peitettiin läpinäkyvällä muovikalvolla; mikä herkullinen yhtymäkohta joidenkin uskonnollisten maailmankatsomusten seksuaalisuuskäsityksiin!) Etenkin kun motivaatiosta on kirjoitettu aika ilkeästi, että se on pinnalta hämäävän yksinkertainen mutta syvyyksissään karmiva, eksyttävä labyrintti, minne voi sijoittua melkein mitä hyvänsä! Eikö juuri sellainen kuva kiehdokin tyttöä, jonka olisi istuttava kiltisti koulussa ja opeteltava lihasten nimet ja funktiot? Oi kyllä - kyllä, totta kai romanttinen labyrintti on aina kiehtovampi!

Älä mene sinne, huutaa jokainen yleisöstä aivan kuin kauhuelokuvassa, kun portaikkoa näytetään.

No mutta, tietysti kaivan kotona esiin opukset ja laukusta kirjastosta lainatut opukset ja sukellan kärsimykseen, surutyöhön ja motivaatioon. Sehän on about elämän tarkoitus. Tai ainakin tarkoituksellistamista.

Sitä paitsi en usko, että minuun uppoaa tänään enää yksikään luu tai lihas. Os pisiforme, herneluu. Luulen löytäneeni sen ranteestani palpoen, mutta voiko sellaisesta olla varma? Luut ja lihakset kasautuvat nimettömänä, nimeämistä ja tunnistamista vaativana biomassana jonnekin tajunnan laitamille, ja niitä voi oppia vain rajallisen määrän kerrallaan. En ole kadottanut toiveikkuutta, mutta sitä tehtävää on sulkeistettava suuri osa päivästä, jotta voisi hengittää syvään ja nauraa. Ja on muistettava, että ne ovat siellä alla, ihonalista, ja ne eivät liiku, ellei ihminen motivoidu liikkumaan.

Takaisin motivaatioon, siis. Samalla kun erittelen seitsemän muuttumisen motivaation osatekijää Fred Hannan mukaan, koetan miettiä, mitkä niistä heiluvat eniten hilkulla omien opintojeni suhteen. En oikein osaa taaskaan luottaa sosiaaliseen tukeen, mutta sitten sitä kuitenkin tulee, ja hämmästyn sitä. Maailma on niin paljon hoivaavampi ja kiltimpi kuin näytän jaksavan kuvitella. Toiveikkuuden suhteen ongelmaa ei ole, ei myöskään yrityksen ja tahdon muuttua (tässä: oppia, opiskella). Tässähän sitä paiskitaan hommia kaiken aikaa! Muutoksen kokeminen tarpeelliseksi on jo vähän haastavampi, mutta sitäkin voi pönkätä hyvin muistelemalla tuntuja erinäisten editointiprojektien tiimoilla, kun aloin hahmottaa, mitä voisi tarkoittaa tehä vain semmoista työtä vuosikymmenet. Halukkuus tai valmius kokea ahdistusta tai vaikeita oloja on jokseenkin hyvä, nyt, näissä asioissa, itsenäiset yksilölliset oppimisprosessit ovat siinä suhteessa mukavia, että olen aika halukas kokemaan niiden parissa ahdistusta, tiedän sen hellittävän jokaisen opitun yksityiskohdan myötä, mutta hitto, että tämä kohta tahtoo sakata ihmissuhteissa. Etenkin jos aiheutan toiselle vaikeaa oloa, se iskee takaisin niin kovana hyökynä, että haluaisin lakata olemasta joinakin hetkinä. Mutta on vain ponnisteltava. Tietoisuus ongelmasta, ehkä tässä tietoisuus omista haasteista oppijana, on melko hyvä ja palaan tarkastelemaan sitä usein. Minun on saatava kokea tämä merkitykselliseksi poluksi ja omaksi polukseni, muuten alan tuijotella toisaalle. Se voi muodostua vielä ongelmaksi joissakin kohdissa. Ongelman haastaminen - ääh, ei taida auttaa kuin palata vielä anatomian pariin tänäkin iltana, vain sillä lailla nimet alkavat putoilla ja haukionkalahopotus tulee pohjaksi otteille. Tiedän olevani hidas oppimaan ulkoa ja minun pitäisi siis huhkia sitä asiaa eikä keräillä kirjavaa detaljien tilkkutäkkiä tai luottaa nopeaan loogiseen päättelykykyyni kuin hullu puuroon (tukahtunutta naurua - ikään kuin luottaisin päättelykykyyni kovinkaan vankasti - tosin yksi kurssikaveri otti tänään puheeksi pääsykokeet ja kysyi, millaisen arvion saimme soveltuvuustesteistä, ja kun sanoin, että täydet pisteet, hän meni ihan hiljaiseksi, ja sitten koetin pehmentää, ettei se ole erikoista, saan ne tuommoisista yleensäkin, olen aina saanut, alakoulusta alkaen, mutta ei se ollutkaan pehmennys vaan aiheutti lisähämminkiä, ja sitten tietysti kirosin mielessäni oman sosiaalisen tilannetajuni kömpelyyttä, mutta hemmetti vie, olen semmoinen, saatan olla muussa ihan surkea, mutta loogisen päättelyn ja tarkkaavaisuuden mittauksissa saan hyvät arviot, niin se vaan menee, ja jollain tasolla olen aika kyllästynyt siihenkin, että sitä pitäisi piilotella kuin jotakin kauheaa asiaa: siinä on hyvät ja HUONOT puolensa kuten kaikessa muussakin) .

On ihan tuskallisen vaikeaa hopottaa ulkoa, jos on tottunut motivoimaan oppimisen mielekkyydellä ja jäsentämään sen uuden tiedon aiempien suhteiden kenttään asettamisella.

Aika kieroa, siis, määrätä tuollainen tehtävä motivaatiosta, eikö vain? Aika hyödyllistä myös.

Ehdin ennen elokuviin kävelemistä lukea vielä ainakin puolisen tuntia anatomiaa yksin kotona. Jaa, ehkä tartun nyt kirjaan.