Erikoislääkärin vastaanotolla on erilaista kuin yleislääkärin vastaanotolla. Hän paitsi koskee jalkaan, myös palpoo ja mobilisoi sitä eri asennoissa, tekee jänteiden rasitustestit (mitä yleislääkäri ei tehnyt - tein ne itselleni lääkärin jälkeen kotona tyrmistyneenä moisesta tutkimattomuudesta; jopa minäkin teen ne, jos asiakkailla on missään diagnosoimattomia kipuja, ne kuuluvat hierojienkin repertuaariin, vaikken tietenkään voi antaa diagnoosia - voin vain sanoa, että käyhän näyttämässä tätä lääkärillekin ja toivoa, että myös tämä sitten tekee ne testit ja huomaa jänteen rasittuneen) ja manipuloi, tunnustelee säärtä ja reittä ja kysyy tarkemmin, missä kipu tuntuu, miten eri asiat vaikuttavat siihen ja kuuntelee vastaukset ja tarkastelee ortoosejani ja kysyy niistä muutamia kysymyksiä. Hän ei kysy kivun voimakkuutta janalla yhdestä kymmeneen. (Minäkin olen alkanut suhtautua siihen epäillen - miten vastaukset olisi nimittäin tulkittava? Onko yhden viitonen sama kuin toisen viitonen? Eikö numero taivu kasvamaan kivun pitkittyessä ja epistunteiden jyllätessä?)
Sitten hän sulkeutuu ja istuu ja kirjoittaa. Istuu välillä mietteissään, katselee kirjoittamaansa, ottaa kynän sormien väliin ja pyörittää sitä ja laskee kynän takaisin pöydän laminaatille. Huokaisee vähän, nostaa sormet näppäimistölle, taukoaa sekunniksi, alkaa taas kirjoittaa. Hän miettii, muotoilee, päättelee. Kysyy, jättää avoimeksi, epäröi sanallistamista. Tunnistan sen katsellen. Teen itse samaa kirjatessani hierottavista tietoja potilasrekisteriin. Diagnosointi on aika pitkälti poissulkemista. Niin moni osa voi antaa kipua. Jalkaterä ja nilkka ovat täynnä jänteitä, pieniä lihaksia, ligamentteja, hupsuja luita, bursia, nivelkapseleita... hermoja, verisuonia, rasvapatjoja. Katselen lääkärin käyttäytymistä ja mietin, odotetaanko minun ehkä kysyvän tai sanovan jotain. En kuitenkaan sano mitään. Odotan rauhallisena.
Lopulta lääkäri kääntyy puoleeni ja sanoo, ettei suosittele matkustamista, ellei tiettyjä asioita suljeta pois magneettikuvan avulla. Voi olla tulehdus on luussa ja se murtuu pienestäkin lisärasituksesta. Ja että magneettikuvasta on hyötyä senkin suhteen, että jalka on kuitenkin antanut tietyistä kohdista kipua useita vuosia. Sittenpä saadaan selville, mikä siellä voisi kipuilla ja rakentaa kuntoutus sen mukaisesti. Jos hän ei osaa siinä auttaa, joku muu ehkä osaa. Saan kuvat ja lausunnon joka tapauksessa itselleni ja voin mennä niiden kanssa vaikka minne hakemaan apua. "Mutta mä olen lähdössä jo sunnuntaina, jos olen", sanon onnettomana. "Niin?" Muistan viime kerran magneettijonon. "Eikö sinne mene vähän kauemmin jonottaa?" Lääkäri pyöräyttää silmiään. "On keinoja... onko sinulla yksityinen vakuutus?" Pyöritän päätä surullisena. "Ja olet opiskelija? No sitten puhutaan sinut halvimpaan magneettiin sisään tänään tai huomenna." Hän nostaa luurin ja soittaa ja esittelee itsensä pelkällä etunimellä ja täksi päiväksi tai huomiseksi on saatava aika... miten niin ei ole, totta kai kiireaikoja on löydyttävä... ei tässä ole aikaa odotella... niin, tänään tai huomenna... ei, pieni alue, jalkaterä ja nilkka. Tajuan tuijottavani tai oikeastaan kuuntelevani työnsä loistavasti osaavan spesialistin verkostoa. Ilmeisesti hän on yksityisen kuvantamisyrityksen hyvä asiakas, koska aika saadaan lopulta raivattua siinä saman tien huomiseksi. "Kello kuusitoista, hyvä, hän tulee lähetteen kanssa."
"Sinä jäät odottamaan sinne, että he antavat sinulle lausunnon saman tien mukaan, ja ceedeen". No niin, kohta minulla on kaksi hienoa ceedeellistä magneettikuvia kehostani. Tämä kuva maksaa kelakorvausten jälkeen vain 180 euroa, edellinen taisi olla seitsemän tai kahdeksan sataa. (Mutta oli toki kahdesta suuremmasta alueesta.) Viimeksi odotin viikon kuvaan ja kaksi viikkoa lausuntoa. Nyt kaikki käy kahdessa päivässä. "Ja miten sitten toimitaan?" kysyn. "Minä katson kuvat kotona koska työt on jo loppu ja soitan sitten sinulle. Sitten puhelimessa päätetään mitä tehdään matkan kanssa." Nyökkään. "Ja se ei maksa mitään erikseen, se kuuluu tähän käyntiin." Varmuuden vuoksi lääkäri kirjoittaa vielä oman numeronsa lapulle. Nimekseen hän merkitsee vain "fysiatri".
Kaikkein kummallisinta asiassa ei kuitenkaan ole se, miten vauhdikkaasti asiat etenevät tai miten täsmällisesti ja systemaattisesti lääkäri tekee kaikki ne diagnostiset testit, jotka hänen pitääkin tehdä poissulkeakseen mahdollisia diagnooseja, ja vielä muutamia sellaisia, joista en tiedä, mitä niillä tarkalleen koetetaan testata. (Potilaana on paljon hauskempaa, kun on lukenut vähänkin anatomiaa. Voi luetella hiljaa mielessään lihaksia ja kalvoja ja luita ja poissulkea itsekin tiettyjä kysymyksiä. Ja silloin kun tehdään jotain, mitä ei ymmärrä, on jännittävää arvuutella, mitähän hän tuolla hakee.) Tai se, että hän nyt vain päättää ottaa tämän ylitöiksi. Kaikkein kummallisinta on, että palpoituaan jalkaani vatsamakuuasennossa, jalkaa sängynreunan yli roikottaen, hän äkisti kesken palpoinnin riuhtaisee jalkaa voimakkaasti traktioon. Nivelet paukahtavat monessakin kohtaa.
"Nouse", hän komentaa. Nousen varovasti. "Nouse ja kävele." Se on aika raamatullista, ajattelen huvittuneena, mutten uskalla kunnolla viedä painoa vasemmalle jalalle. "Astu sille jalalle", hän sanoo käskevämmin. Vien varovasti painoa päkiälle. Odotan saman polttavan tunteen läikähtämistä, jonka tunsin selvästi kävellessäni tuolilta plintille. Sitä ei tule. "Nouse varpaille." Sitä en ole pystynyt tekemään. "Mutta..." Hän näyttää kyllästyneeltä. "Kokeile. Kokeile, sattuuko." Nousen varpailleni tuosta noin vain. Kipua eikä vastusta ei tunnu. Miksi? Tuijotan häntä pöllämystyneenä ja sanon, ettei satu yhtään. Jalka on edelleen sen verran turvoksissa ettei mahdu kunnolla kenkään, mutta kipu on hävinnyt. Voimakas kipulääke, jota käytetään reumassa ja leikkausten jälkeen, on sammuttanut pahimman tulehduksen, ja aamulla jalka on tuntunut levon jälkeen kivuttomalta, mutta alkanut särkeä heti vessassa käymisen jälkeen. Mutta silti, äkkiä täysi liikkuvuus ja kivuttomuus. "Mitä sä teit?" Lääkäri kohauttaa harteita. "Manipuloin sitä vähän." "Joo huomasin, mutta siis mistä tämä... nyt ei satu ollenkaan. Mistä tämä johtuu?" Lääkäri pyörittelee silmiään. "En minä tiedä... se vaan usein auttaa. Ei se ehkä kestä kauan. Mutta joskus ottaa kivun hetkeksi pois." Tuijotan edelleen. "Niin mutta miten... miten se voi?" Lääkäri sanoo: "Käytä silti sauvoja ja syö lääkettä vaikkei sattuisi. Tulehdus voi olla luussa ja se voi murtua, jos sitä rasitetaan."
Nyökkään ja käyn pöydän ääreen ja katson, miten hän kirjoittaa muistiinpanoja koneelle potilasrekisteriin ja miettii välillä miettimistään.
Saan rekisteritulosteen mukaan pyytämättä. Lisfranc nivelten manipulaation jälkeen kävellessä helpotusta. Kotona googlaan, mikä on lisfranc-nivel. Sellaista en muista anatomiasta. Se onkin oikeastaan enemmän toiminnallinen nivel kuin selkeä anatominen olio-ontologinen yksikkö, jossa kaksi luuta artikuloituisi toisiinsa. Se on myös se kohta, josta oikea jalka kipuili silloin kauan sitten ja josta vasen jalkani raksuu ja poksuu ja välillä kipuilee ja on tehnyt sitä lapsesta lähtien. Jo ekaluokkalaisena tiesin, etten aina pysty nousemaan seisomaan pitkään polvi- tai risti-istunnassa oltuani. (Se oli hankalaa, koska kaikissa ala-asteen juhlissa piti olla lattialla niin. Ei ollut tilaa oikaista koipia. Yritin kerran sanoa, että sattuu olla niin, mutta minut vaiennettiin. Sen jälkeen vain yritin kestää.) Vasenta nilkkaa ja jalkaterää piti ruksuttaa vähän aikaa uuteen asentoon, sitten kipu lakkasi ja jalalle pystyi varaamaan ja kangertamaan itsensä lattiatasolta seisaalle.
Ei minun sinänsä pitäisi olla lainkaan hämmästynyt siitä, että perusteellinen äkillistä fraktiota hyödyntävä manipulointi naksuvasta kohdasta auttaa.
Olen vain oppinut ajattelemaan sitä vahingollisena hierojakoulussa. Kysyin nimittäin asiasta, ja minulle sanottiin, että naksuttelu saattaa joskus liiallisena ärsyttää nivelpintoja niin että ne tulehtuvat. Sen jälkeen olen ollut naksuttelematta, ellei ole ollut ihan pakko. Koska olen tiennyt vasemman jalan niin epästabiiliksi, että ilman tukipohjallista meinaan kaatua kaiken aikaa yhdellä jalalla seisonnassa, olen ajatellut, että jalka on jumpattava vähän liikkumattomammaksi, pinkeämmäksi. Ei niin paljon venytyksiä eikä naksuttelua, enemmän voimaa ja tukevuutta. Se vain on vaikeaa, kun jalan päällä kantaa koko kehon painoa ja jokainen askel venyttää niitä samoja kohtia, joiden haluaisi kiristyvän ja lyhentyvän.
Nyt, iltapäivällä, jalka on taas valtava ja turpea ja kivulias liikuus on palannut päkiään. Ei puhettakaan kivuttomasta kävelemisestä tai varpaille nousemisesta. Ikään kuin sinne olisi työnnetty unessa jotain ylimääräistä. Aluksi se tuntui polttavalta kiveltä, sitten hevoskastanjalta ja nyt ehkä takiaiselta. Paranemaan päin, muttei vielä parantunut.
On odotettava huomisiltaan saakka, jotta voi sanoa, meneekö sunnuntaiaamuna lentokentälle pakaaseineen vai ei. Ja onko luvassa pidempi lepo vai jo nopeasti alkava kuntoutus.
Sitten hän sulkeutuu ja istuu ja kirjoittaa. Istuu välillä mietteissään, katselee kirjoittamaansa, ottaa kynän sormien väliin ja pyörittää sitä ja laskee kynän takaisin pöydän laminaatille. Huokaisee vähän, nostaa sormet näppäimistölle, taukoaa sekunniksi, alkaa taas kirjoittaa. Hän miettii, muotoilee, päättelee. Kysyy, jättää avoimeksi, epäröi sanallistamista. Tunnistan sen katsellen. Teen itse samaa kirjatessani hierottavista tietoja potilasrekisteriin. Diagnosointi on aika pitkälti poissulkemista. Niin moni osa voi antaa kipua. Jalkaterä ja nilkka ovat täynnä jänteitä, pieniä lihaksia, ligamentteja, hupsuja luita, bursia, nivelkapseleita... hermoja, verisuonia, rasvapatjoja. Katselen lääkärin käyttäytymistä ja mietin, odotetaanko minun ehkä kysyvän tai sanovan jotain. En kuitenkaan sano mitään. Odotan rauhallisena.
Lopulta lääkäri kääntyy puoleeni ja sanoo, ettei suosittele matkustamista, ellei tiettyjä asioita suljeta pois magneettikuvan avulla. Voi olla tulehdus on luussa ja se murtuu pienestäkin lisärasituksesta. Ja että magneettikuvasta on hyötyä senkin suhteen, että jalka on kuitenkin antanut tietyistä kohdista kipua useita vuosia. Sittenpä saadaan selville, mikä siellä voisi kipuilla ja rakentaa kuntoutus sen mukaisesti. Jos hän ei osaa siinä auttaa, joku muu ehkä osaa. Saan kuvat ja lausunnon joka tapauksessa itselleni ja voin mennä niiden kanssa vaikka minne hakemaan apua. "Mutta mä olen lähdössä jo sunnuntaina, jos olen", sanon onnettomana. "Niin?" Muistan viime kerran magneettijonon. "Eikö sinne mene vähän kauemmin jonottaa?" Lääkäri pyöräyttää silmiään. "On keinoja... onko sinulla yksityinen vakuutus?" Pyöritän päätä surullisena. "Ja olet opiskelija? No sitten puhutaan sinut halvimpaan magneettiin sisään tänään tai huomenna." Hän nostaa luurin ja soittaa ja esittelee itsensä pelkällä etunimellä ja täksi päiväksi tai huomiseksi on saatava aika... miten niin ei ole, totta kai kiireaikoja on löydyttävä... ei tässä ole aikaa odotella... niin, tänään tai huomenna... ei, pieni alue, jalkaterä ja nilkka. Tajuan tuijottavani tai oikeastaan kuuntelevani työnsä loistavasti osaavan spesialistin verkostoa. Ilmeisesti hän on yksityisen kuvantamisyrityksen hyvä asiakas, koska aika saadaan lopulta raivattua siinä saman tien huomiseksi. "Kello kuusitoista, hyvä, hän tulee lähetteen kanssa."
"Sinä jäät odottamaan sinne, että he antavat sinulle lausunnon saman tien mukaan, ja ceedeen". No niin, kohta minulla on kaksi hienoa ceedeellistä magneettikuvia kehostani. Tämä kuva maksaa kelakorvausten jälkeen vain 180 euroa, edellinen taisi olla seitsemän tai kahdeksan sataa. (Mutta oli toki kahdesta suuremmasta alueesta.) Viimeksi odotin viikon kuvaan ja kaksi viikkoa lausuntoa. Nyt kaikki käy kahdessa päivässä. "Ja miten sitten toimitaan?" kysyn. "Minä katson kuvat kotona koska työt on jo loppu ja soitan sitten sinulle. Sitten puhelimessa päätetään mitä tehdään matkan kanssa." Nyökkään. "Ja se ei maksa mitään erikseen, se kuuluu tähän käyntiin." Varmuuden vuoksi lääkäri kirjoittaa vielä oman numeronsa lapulle. Nimekseen hän merkitsee vain "fysiatri".
Kaikkein kummallisinta asiassa ei kuitenkaan ole se, miten vauhdikkaasti asiat etenevät tai miten täsmällisesti ja systemaattisesti lääkäri tekee kaikki ne diagnostiset testit, jotka hänen pitääkin tehdä poissulkeakseen mahdollisia diagnooseja, ja vielä muutamia sellaisia, joista en tiedä, mitä niillä tarkalleen koetetaan testata. (Potilaana on paljon hauskempaa, kun on lukenut vähänkin anatomiaa. Voi luetella hiljaa mielessään lihaksia ja kalvoja ja luita ja poissulkea itsekin tiettyjä kysymyksiä. Ja silloin kun tehdään jotain, mitä ei ymmärrä, on jännittävää arvuutella, mitähän hän tuolla hakee.) Tai se, että hän nyt vain päättää ottaa tämän ylitöiksi. Kaikkein kummallisinta on, että palpoituaan jalkaani vatsamakuuasennossa, jalkaa sängynreunan yli roikottaen, hän äkisti kesken palpoinnin riuhtaisee jalkaa voimakkaasti traktioon. Nivelet paukahtavat monessakin kohtaa.
"Nouse", hän komentaa. Nousen varovasti. "Nouse ja kävele." Se on aika raamatullista, ajattelen huvittuneena, mutten uskalla kunnolla viedä painoa vasemmalle jalalle. "Astu sille jalalle", hän sanoo käskevämmin. Vien varovasti painoa päkiälle. Odotan saman polttavan tunteen läikähtämistä, jonka tunsin selvästi kävellessäni tuolilta plintille. Sitä ei tule. "Nouse varpaille." Sitä en ole pystynyt tekemään. "Mutta..." Hän näyttää kyllästyneeltä. "Kokeile. Kokeile, sattuuko." Nousen varpailleni tuosta noin vain. Kipua eikä vastusta ei tunnu. Miksi? Tuijotan häntä pöllämystyneenä ja sanon, ettei satu yhtään. Jalka on edelleen sen verran turvoksissa ettei mahdu kunnolla kenkään, mutta kipu on hävinnyt. Voimakas kipulääke, jota käytetään reumassa ja leikkausten jälkeen, on sammuttanut pahimman tulehduksen, ja aamulla jalka on tuntunut levon jälkeen kivuttomalta, mutta alkanut särkeä heti vessassa käymisen jälkeen. Mutta silti, äkkiä täysi liikkuvuus ja kivuttomuus. "Mitä sä teit?" Lääkäri kohauttaa harteita. "Manipuloin sitä vähän." "Joo huomasin, mutta siis mistä tämä... nyt ei satu ollenkaan. Mistä tämä johtuu?" Lääkäri pyörittelee silmiään. "En minä tiedä... se vaan usein auttaa. Ei se ehkä kestä kauan. Mutta joskus ottaa kivun hetkeksi pois." Tuijotan edelleen. "Niin mutta miten... miten se voi?" Lääkäri sanoo: "Käytä silti sauvoja ja syö lääkettä vaikkei sattuisi. Tulehdus voi olla luussa ja se voi murtua, jos sitä rasitetaan."
Nyökkään ja käyn pöydän ääreen ja katson, miten hän kirjoittaa muistiinpanoja koneelle potilasrekisteriin ja miettii välillä miettimistään.
Saan rekisteritulosteen mukaan pyytämättä. Lisfranc nivelten manipulaation jälkeen kävellessä helpotusta. Kotona googlaan, mikä on lisfranc-nivel. Sellaista en muista anatomiasta. Se onkin oikeastaan enemmän toiminnallinen nivel kuin selkeä anatominen olio-ontologinen yksikkö, jossa kaksi luuta artikuloituisi toisiinsa. Se on myös se kohta, josta oikea jalka kipuili silloin kauan sitten ja josta vasen jalkani raksuu ja poksuu ja välillä kipuilee ja on tehnyt sitä lapsesta lähtien. Jo ekaluokkalaisena tiesin, etten aina pysty nousemaan seisomaan pitkään polvi- tai risti-istunnassa oltuani. (Se oli hankalaa, koska kaikissa ala-asteen juhlissa piti olla lattialla niin. Ei ollut tilaa oikaista koipia. Yritin kerran sanoa, että sattuu olla niin, mutta minut vaiennettiin. Sen jälkeen vain yritin kestää.) Vasenta nilkkaa ja jalkaterää piti ruksuttaa vähän aikaa uuteen asentoon, sitten kipu lakkasi ja jalalle pystyi varaamaan ja kangertamaan itsensä lattiatasolta seisaalle.
Ei minun sinänsä pitäisi olla lainkaan hämmästynyt siitä, että perusteellinen äkillistä fraktiota hyödyntävä manipulointi naksuvasta kohdasta auttaa.
Olen vain oppinut ajattelemaan sitä vahingollisena hierojakoulussa. Kysyin nimittäin asiasta, ja minulle sanottiin, että naksuttelu saattaa joskus liiallisena ärsyttää nivelpintoja niin että ne tulehtuvat. Sen jälkeen olen ollut naksuttelematta, ellei ole ollut ihan pakko. Koska olen tiennyt vasemman jalan niin epästabiiliksi, että ilman tukipohjallista meinaan kaatua kaiken aikaa yhdellä jalalla seisonnassa, olen ajatellut, että jalka on jumpattava vähän liikkumattomammaksi, pinkeämmäksi. Ei niin paljon venytyksiä eikä naksuttelua, enemmän voimaa ja tukevuutta. Se vain on vaikeaa, kun jalan päällä kantaa koko kehon painoa ja jokainen askel venyttää niitä samoja kohtia, joiden haluaisi kiristyvän ja lyhentyvän.
Nyt, iltapäivällä, jalka on taas valtava ja turpea ja kivulias liikuus on palannut päkiään. Ei puhettakaan kivuttomasta kävelemisestä tai varpaille nousemisesta. Ikään kuin sinne olisi työnnetty unessa jotain ylimääräistä. Aluksi se tuntui polttavalta kiveltä, sitten hevoskastanjalta ja nyt ehkä takiaiselta. Paranemaan päin, muttei vielä parantunut.
On odotettava huomisiltaan saakka, jotta voi sanoa, meneekö sunnuntaiaamuna lentokentälle pakaaseineen vai ei. Ja onko luvassa pidempi lepo vai jo nopeasti alkava kuntoutus.
Tekstit
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti