Rohkeudesta

"Ei kai kukaan ole pohjimmiltaan rohkea", väitän varovasti. Voi koettaa olla välittämättä peloistaan, voi yrittää puhua niistä ja uskoa vakuutuksiin, että ne ovat turhia. Voi päättää kadulla kulkea käsi kädessä tai olla välittämättä siitä, että toisten varovaisista kysymyksistä saattaa paistaa läpi sellainen käsitys, johon ei ole itse koskaan sitoutunut eikä halua sitoutua, mutta johon tietää suuren osan ystävistä sitoutuneen. Voi kieltäytyä vastaamasta kysymykseen, jonka relevanssia ei onnistu ponnistuksista huolimatta hahmottamaan.

Kun jokin asia ei tunnu lainkaan vaikealta, ei tunne itseään rohkeaksi, ja sitä kai tarkoitan sanoessani tuolla lailla pohjimmaisen rohkeuden mahdottomuudesta. Rohkeuden tuntu vaatii tuntuman ponnisteluun, sinnikkyyteen ja tietoisuuden kanavoimiseen kohti niitä asioita, joita kohti sydän joka tapauksessa pyristelee ja jotka sopivat kuvaan elämästä, jollaista tahtoo elää. Rohkeuden tuntu vaatii pelon tuomituksi, paheksutuksi, leimatuksi tulemisesta. Siksi rohkeudessa on ripaus uhmaa, mutta vain ripaus. Rohkeus ei tunnu kapinalta, ainoastaan jämäkältä omilla jaloillaan seisomiselta. Se on enemmän toteamus ja toteutus kuin vastareaktio, joka on pohjimmiltaan reaktio. Rohkeus lähtee enemmän itsestä, omasta maailmasta, ja sekoittuu vasta sitten toisten (ainakin kuvitelmissa) erittämään uhkaavaan ryhmäpaineeseen. Ehkä kyse on jostakin tahtomisesta, jonka riskit huomaa jo alettuaan tahtoa asiaa, ja sitten noiden riskien hyväksyminen täysin sydämin, koska ymmärtää oman tahtomisensa tärkeämmäksi kuin riskeihin liittyvät (toisinaan realistisemmat, toisinaan fantastisemmat) katastrofikuvat?

Muistan äkkiä nyt tätä kirjoittaessani yhden asian, jonka sanoin ääneen koulussa jollakin tunnilla, jolla puhuimme kohtaamisiin liittyvien normien tiedostamisen tärkeydestä: Sen, miten tärkeää on toimia paitsi nykyiset normit huomioiden, myös muistaen, että normit muokkautuvat jatkuvasti ja että muokkautuminen ja muutos lähtee liikkeelle siitä, että joku toimii vähän toisella tavalla ja tavan edut huomataan ja sitten vähitellen kulttuurikin muuttuu. (Tai sitten kokeilun haitat huomataan ja muutos kuihtuu alkuunsa.) Ja että terveessä tilanteessa ihanteet muokkaavat toimintaa siinä missä "realiteetitkin". (Ihanteet koetaan voimakkaasti, miksei sitten saman tien laskea niitä realiteetteihin?)

Miltä tuntuisi ajatella, että maailma, jossa elän, että tämä yhteiskunta normeineen olisi jo paras mahdollinen ja että sen normien seuraaminen mahdollisimman tarkasti olisi siksi ihanteellista? En osaa kuvitella hyvin tuollaista mielenmaisemaa. Ja jos tapaan ihmisen, joka tuntuu asennoituvan näin, hämmennyn. Teeskenteleekö hän? Vai onko normien tiukka valvominen ja normaaliushakuisuus vain jokin keino ajaa sitten ihanteita toisissa, tarkasti valituissa paikoissa? Elääkö hän toisenlaista vaahtokarkkitestiä kuin osaan kuvitella? (Vaikka osaanhan näköjään kuvitella tämänkin jotenkin ulkokohtaisesti, että pukeutuisi puhuisi kirjoittaisi hyvin konventionaalisesti, pysyisi tiukan asiallisessa ja jopa professionaalissa, jotta voisi argumentoida tuosta asemasta, sen suomasta turvasta, sen äänenvahvistinta hyödyntäen. Mikä minun on, kun en osaa sisältäkäsin tätä moodia enkä tunne halua sen oppimiseen enkä edes tahdo haluta sen oppimista, vaikka niin moni pitää sitä selvästi hyödyllisenä?) Vai onko takana jokin nimetön ahdistus, eksymisen tunnun peittäminen ulkokohtaiseen oikein menemiseen?

Kuuntelen kerta toisensa jälkeen Tracy Chapmanin kappaleen "All that you have is your soul". (Täällä sanat niille, joille spotify-linkit eivät toimi.) Ei, rohkeus ei voi olla pelkkä unelma eikä high hope.

Ja kun ihailen jonkun rohkeutta, en ihaile sitä, että hän tarttuu toimeen vaikeuksitta, hymyssä suin ja pystypäin. Sitä, että joku on kuin kala vedessä. Ei, se on aivan eri asia! Kun ihailen jonkun rohkeutta, olen selvillä siitä, miten vaikeaa tämä kaikki on, miten monta pysähdystä ja perääntymistä vaaditaan ja miten siitä huolimatta vähän kerrassaan pelot antavat periksi, arat paikat lakkaavat kipuilemasta liikaa, eivät ne mihinkään katoa, mutta ne voidaan kiertää, niillä on lupa sanoa sanottavansa, mutta niin on muillakin asioilla: toiveilla, pyrkimyksillä, ihanteilla. Kun ihailen jonkun rohkeutta, ihailen sitä, miten hän pitää ihanteitaan osana todellisuutta, laskee ne realiteetteihin. Miten hän uskaltaa näyttää, että pelkää. Mutta ei jää makaamaan pelkonsa kuralätäkköön.

Siinä on jotakin hyvin kiehtovaa. Olen huomannut, että haluan ystävikseni nimenomaan rohkeita ihmisiä. Joskus he eivät havaitse omaa rohkeuttaan, ja silloin minusta tuntuu, että heille pitää kertoa siitä. Sekin voi tuntua pelottavalta, mutta entä sitten?