Päästää menemään

Kun pääsen lähtemään, on jo liian myöhäistä. Vaikka olemme ehtineet keskustellakin koululaisista ja näiden vanhemmista, ja kyömynenäisen tytön silmät ovat välähdelleet ilkeästi kuten kaikkien silmälasipäisten ruskeasilmäisten silmät, en edelleenkään tiedä, miksi ihmiset käyttäytyvät siten kuin käyttäytyvät. Mistä tulee näitä vanhempia, joiden mielestä heidän lapsensa ei voi tehdä koskaan mitään väärää jonkin apriorisen päätelmän nojalla? Muut ovat aina väärässä, siinäkin vaiheessa, kun lapsi on neljäkymmentä ja ajanut puolisonsa burnoutiin.

"Hän on niin herkkä persoona", sanoo yläasteen pahimman kiusankappaleen äiti opettajan valittaessa tälle muiden vanhempien kuullen, "siksi häntä pitää ymmärtää, ei jäkättää." Jälkeenpäin äiti on raivoissaan ja sanoo, että juuri tuollaiset ääliöt saavat ihmiset kuvittelemaan, että vapaa kasvatus tarkoittaa heitteillejättöä. Pikkuvanhana eläimenä en näe tarvetta todeta, että olen jo kaksi vuotta elänyt omillani, jos en nyt taloudellisesti, niin ainakin moraalisesti. Jos olen ongelmaton, se ei ole taatusti vanhempieni ansiota.

Tänään olen toista mieltä kuunneltuani vuodatusta siitä, kuinka juuri oma lapsi on aina syntipukkina. En viitsi huomauttaa, että usein syntipukin maineessa, etenkin jos se toistuu jokaisessa uudessa yhteisössä, saattaa olla jotain perääkin. Että on ilkeää huomata, kuinka jotkut vanhemmat eivät yksinkertaisesti suostu näkemään, että joskus heidän lapsensa saattaa olla ajattelematon ja tyhmä, ja että silloin lapselle voi kyllä kertoakin sen, vähemmällä porulla siinä taitaa pidemmällä tähtäimellä päästä.

Vanhempien kanssa ei voi puhua, jos ei ole omaa lasta. Silloin on aina pelkkä "teoreetikko". Vielä paskemmaksi meno käy, jos erehtyy sanomaan tunnistavansa ilmiön kyllä suhtautumisestaan koiraansa. Eihän meidän koira, herramunjee, ole koskaan pahantahtoinen. Se rähisee ihan vain herkkyyttään. (Mutta se kyllä joutuu istumaan ja puhutteluun niin tehtyään, jos olen ollut liian hidas hallinnoimaan tilannetta ennalta ja jallittamaan sen huomiota toisaalle vieraista koirista. Vaikka itse asiassa minuthan pitäisi puhutella, taitamaton ja hajamielinen omistaja.)

Kurjaa, etten ehdi mukaan maalle. Mutta nyt ne voivat puhua keskenään espanjaa tarvitsematta piitata siitä, etten ymmärrä. Saunan missaaminen harmittaa silti. Kissan siskon möksällä on tajuton jatkuvalämmitteinen kiuas ja runsaasti vesisiippoja.


Kotimatkalla katselen pitkään roskapönttöä, jossa lukee "let go." Seison kevyen liikenteen väylän reunassa, oikeastaan reunan yli, nurmella. Haluan ottaa kengät jalastani ja työntää roskapönttöön. Ainoastaan prudentiaalisuus estää minua. Huokaan, jatkan matkaani.

Ajattelen kaikkia asioita, jotka olen päästänyt menemään. Lapsuus ei kuulu niihin. Sitä en aio päästää, en varmasti ikinä. Mieluummin mummolapsi kuin aikuinen. Aikuiset ajattelevat liikaa kohteliaisuutta ja sovinnaisuutta, ansioita ja arvostusta. Ne eivät työskentele silkasta intohimosta eivätkä katsele tunnistamatta, luokittelematta ja nimeämättä. Ne muistavat ottaa kengät pois jalasta sisään tullessaan mutta unohtavat vaalia käytännössä arvoja, jotka nimeävät säännöllisesti mielipidekyselyissä tärkeimmikseen.

Tänään illalla annan yhden kirjan pois. Seuraavat puoli tuntia aion viettää hyllyn edessä katsellen, minkä hän eniten tarvitsisi siellä, poissa. Kirjojen valitseminen ei ole helppoa. On oltava järkevällä tavalla intuitiivinen, pelkällä analyyttisyydellä saa vain tylsyyttä aikaiseksi. On annettava mielleyhtymien tulvahtaa ylitse, luotettava epämääräisiin metaforiin ja hämäriin kuviin. Annettava jollekulle enemmän kuin annettava pois. Päästettävä riehumaan jonkun tajunnassa, ei päästettävä menemään.

Jos ajattelisin, minkä kirjan olen päästämässä menemään, poimisin hyllystä Kiran Desain Hulabaloon hedelmätarhassa. Rakkaudet on heitettävä päin muuta maailmaa. Mutta kun ei, nyt on ajateltava ystävää. Haluan poimimisen tuntuvan oivallukselta.

Onko ihmeellistä, että tunnen usein itseni vähän merkityksettömäksi ja huvittavaksi, kun haluan yksinkertaisiltakin toimituksilta näin paljon? Ehkä pitäisikin päästä menemään ajatus, että elämä on vakavaa, haurasta ja tärkeää, ja että jokaisen tehtävä on loiskuttaa iloaan yli yksityisyyden laitojen kaikkien ympärilläolijoiden päälle? Koska varmasti ilman tuotakin ajatusta toimisi edelleen samalla tavoin kuin toimii. Koettaisi ajatella pidemmälle kuin että kenkäpari on kenkäpari, ajattelisi myös materiaalia, josta se on tehty, materiaalin raaka-aineita ja työstötapaa, korjattavuutta, kestoa. Ei kai sellaisesta voi kavaa eroon ikinä, sehän on rutiinia.

Sitä paitsi aika monet menemään päästetyt asiat palaavat takaisin.