Parisuhteet päättyvät ilkeästi, se tiedetään. Kuinka moni esittää asiat juuri niin kuin ne tapahtuvat? Hyväntuulisuus hämää. Päätän, etten usko kuristamiseen ennen kuin näen mustelmat. Ja silti toivon, että ystävä älyää korjata luunsa. Jo tilanne, jossa pitäisi kertoa sepitelmiä siitä, että toinen kuristi, kertoo jonkinlaisesta hädästä. Eikä väkivalta ole ollut yksipuolista, itsehän hän kertoo huitaisseensa toista veitsellä. Minä olisin jo jossain muualla, itkemässä. Hän sen sijaan miettii, muuttaisiko muualle marraskuun alussa.
Meidän suhteemme väkivaltaan on erilainen.
Ikään kuin tässä ei olisi riittävästi täytettä päivään, ihmettelen Kissan äidin käytöstä ja hermostunutta suihkimista eestaas kirjastossa. (No totta kai kirjastotyöpaikkani on saatu suhteilla.) Kysymyksiä, että jos hänellä on menoa, voisinko hoitaa sen ja tämän. Illalla Kissakin kyselee omituisia, kuten voinko käydä ruokkimassa hänen siskonsa kissat huomenna. Koska vielä J ja Kissa kittaavat viskiä pöydän ääressä ja olen väkivaltaepisodista aivan puhki, en osaa päätellä, mitä on tapahtumassa. Ajatukset kiertävät kehää väkivallan liepeillä, uskoako vai ei, soittaako tutulle psykologille ja kysyä neuvoa vai ei, soittaako äidille vai ei. Kuntoilen kotikuntosalilaitteella ja teen perusteelliset syvävenytykset, sillä lihakset ovat liiasta problematiikasta kivuliaat, jännittyneet ja lyhyet.
Aamulla herään siihen, että Kissa näkyttelee tekstiviestejä. "No nyt systeri poiki", se sanoo. "Se on tyttö." Tunnen huikaisevaa typeryyttä. Kuinka ihmeessä en tajunnut? Siksi siis juokseminen ja kissojen ruokkiminen, sitä ne kummalliset menot. Kissa on hermostunut, kyselee, pitäisikö hänen nyt olla jotenkin innoissaan ja touhottava ja rynnätä sairaalaan. Kummastelen kysymyksiä. Kaipa hänen perheensä tietää jo, millainen Kissa on.
En muista nähneeni ikinä Kissan touhottavan.
"Joka tapauksessa, en minä tässä ole enouslomaa saamassa, joten vauvankatsomiset jääkööt toiseen päivään", toteaa Kissa lopulta topakasti keskusteluamme hetken siitä, onko innostus asia, jota tai jonka puutetta voisi moraalisesti paheksua. Hieman huvittavaa tilanteessa on se, että hän miettii ainoastaan sitä, suuttuvatko muut hänelle siitä, ettei hän oikein osaa innostua vauvasta. Vauva sinänsä ei näytä kiinnostavan häntä lainkaan, ainakaan vielä. Eikä hän oikein osaa suhteuttaa asioita - eivätköhän muut perheenjäsenet ole vauvasta niin tohkeissaan, etteivät huomaa lainkaan, mitä Kissa tekee tai sanoo.Ehkä se kaikki on vain shokkikäyttäytymistä, mene ja tiedä. Joka tapauksessa halaan ja suukottelen Kissan tavanomaista huolellisemmin ennen tämän lähtöä työtehtäviinsä. Lupaan käydä etsimässä kaupungilta lahjan vauvalle, Kissa ei ehdi. Minulla taas ei ole muuta kuin aikaa.
Vauva-asioihin törmätessään ei voi tuntea itseään muuksi kuin avaruusolioksi. Kun menen sitten aikanaan Kissan kanssa käymään sairaalaan, en mene katsomaan vauvaa, vaan Kissan siskoa, josta pidän kovasti. Vauvaahan en edes tunne vielä ja siihen liittyy kiusallisia mahdollisuuksia. Niin kuin että joku yrittää antaa sitä pideltäväksi, ja joutuu kieltäytymään, ja kaikki katsovat kummasti. (Toisaalta, mitä sillä on väliä?) Vauvat ovat pelottavampia kuin vainajat. Ne voivat mennä rikki, ihmisinä, vielä niin lukemattomin tavoin. Sellainen on aika kammottavaa. Aikuiset ihmiset (vainajista puhumattakaan) ovat paljon kestävämpiä ja kiinteämpiä.
Siitä huolimatta on aina hauskaa katsoa, kuinka vauvat ja äidit sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi. Synnytyslaitoksella se ei vielä luonnistu viihdyttävällä tasolla, prosessi on pahassa kriisivaiheessa vauvan pulahdettua kohdusta ja tietenkin myös emättimestä ulos ja osapuolten vielä etsiessä suhdetta toisiinsa kulmikkaasti ja kipuillen. Parin viikon kuluttua Kissan sisko ymmärtää jo, mitä vauvan erilaiset äänet merkitsevät. Lopulta suhde on samanlainen kuin kenen tahansa äidin ja tyttären: äiti näkee jo ennen yhdenkään sanan sanomista, jos jokin painaa tyttären kehoa. Väärin solmittu lettinauha, se vakio "vittu sä oot yks läski lehmä" tai jokin muu.
Tuntuu siltä, että maailmaan syntyy pelkkiä tyttöjä. Helpompaahan se näin toki on. En ole ikinä ollut kenenkään pienen pojan kaveri enkä oikein tiedä, mitä pienet pojat tekevät tai ajattelevat. Kuusitoistavuotias on nuorin miespuolisikä, josta minulla on edes jonkinlaisia ensikäden havaintoja. Tytöt sen sijaan, heille on helppoa puhua. Tietää, miltä tuntuvat pohkeita vasten läpättävät hameenhelmat ja ikuinen pelko siitä, että joku nostaa hametta takaapäin ja huutaa: "A-LUS-HOU-SUT!" Ikään kuin niiden puuttuminen ei olisi vielä vakavampi moite.
Tietää, mitä ne sitten myöhemmin itkevät, ja kuinka leopardikettumaisesti ne nauttivat silloin, kun huomaavat jonkun pojan seuraavan niitä kadulla vuoroin taivaaseen, vuoroin maahan katsellen, uskaltamatta kuitenkaan itsekään tehdä tilanteelle mitään. Miten ne itkevät äitiä halaten, kun joku spurgu on saanut ensin äidin itkemään kommentoimalla tämän rintoja dösiksellä, ja miten ne myöhemmin miltei suuttuvat, kun äiti tilittää, kuinka raskasta on, kun vastaantulevat miehet katsovatkin kuumana kesäpäivänä tyttäriä, tai oikeastaan tyttärien rintoja ja sääriä, eivät enää häntä ollenkaan. "Minusta on tullut näkymätön täti", sanoo äiti kärttyisesti. Ja tytär tuntee halua muistuttaa äitiä siitä, miten tungettelevaa katsominenkin joskus on, mutta sulkee suunsa ja ajattelee äidin tulleen hulluksi. Tuon täytyy olla vaihdevuosioire, lepyttää itseään.
Äiti se siinä vain ikävöi leopardikettuutta, ehkä.
Minun pitää koota itseni ja lähteä kaupungille. Etsimään muumilaulujen levyä, yhteen toimituskokoukseen, ottamaan vähän kuvia aikani kuluksi. Ehkä otan muutaman kuvan pilvistäkin. Ihmiset väsyttävät tänään ylenpalttisesti. Eniten olen väsynyt itseeni ja siihen, kuinka sitoumusten narut kiskovat raajojani eri suuntiin. Olen uupunut ajatuksesta, että ihmiset eivät ehkä ole kovin rehellisiä toistensa kanssa kommunikoidessaan. Mitähän he sillä kuvittelevat saavuttavansa?
Ulkona on kaunis sää. Takapihallamme traktori kantaa puujätelavalle myrskyn kaatamaa ja palokunnan sahaamaa poppelia kauhallisen kauhallisen jälkeen. En tiedä, miksi kuvittelen hajottavani ihmiset, joihin kosken. Kaikkine niine varotoimineni, jota teen ikävyyksien estämiseksi, kuvitelmani on jokseenkin omalaatuinen.
Tekstit
13 kommenttia:
"Vauvat ovat pelottavampia kuin vainajat."
Kyllä. Ehdottomasti.
Pelottavampia juu, mutta juuri siksi mielenkiintoisempia. Ja aikamoisia kielineroja. Ymmärätävät puhetta melkein heti ja kuunneltuaan äidin pälätystä vuoden päivät alkavat tuottaa sitä itse, tuosta noin. Sitä paitsi eivät ne mene rikki, paitsi tietysti rakkaudettomuudesta. Ja lopuksi peruspsykkaa: ei se uusi äiti kaipaa itseensä vaan nimeen omaan vauvaansa kohdistettua huomiota.
Muuten olen ristiriitaisissa tunteissa aina lukiessani vauvoja kohtaan tuntemastasi välinpitämättömyydestä. Toisaalta se tuntuu luonnottomalta, jopa julmalta, käsittämättömältä. Toisaalta en voi olla kunnioittamatta rohkeuttasi. Harva uskaltaa puhua tuntemuksistaan noin suoraan, ikään kuin oletusta vastaan. Jotain kovin kummallista siinä kuitenkin on, en vain ole keksinyt, mitä. Enkä ryhdy sen syitä tässä pohtimaan, koska en halua nolata itseäni toistamalla itsestäänselviä latteuksia. Sen vain sanon, että paljon menettää, jos elämästä kokonaan uupuu lasten läsnäolon mukanaan tuoma ulottuvuus. Mutta ymmärrän tietysti senkin, että isänä ja isoisänä olisi aika tavatonta, jos muuta väittäisin. Siitä ehkä johtuu, että ymmärrän myös Kissan käytöksen.
Olen päätynyt siihen, että kannattaa kuitenkin ennemmin lisääntyä itse kuin adoptoida tms. En osaa arvioida täydellistä lisääntymättömyyden politiikkaa, koska en löydä mitään tapaa verrata hyötyjä ja haittoja muihin strategioihin. Vauvoissa on tietysti se vika, että ne eivät osaa puhua.
Matti: kannattaa?
No joo, allekirjoittanut on pysynyt näistä lisääntymiskeskusteluista syrjässä ja yrittää pysyä vastakin. Se on kai minullekin liian hämmentävä aihe, liian henkilökohtainen ja ehkä kipeäkin.
"Toisaalta se tuntuu luonnottomalta, jopa julmalta, käsittämättömältä"
Osin juuri tällaisten kommenttien takia sitä pysyy nykyisin mieluummin hiljaa omasta kiinnostumattomuudestaan vauvoja ja lapsensaantia kohtaan. Ei ole mukavaa kuulla kerta toisensa jälkeen olevansa luonnoton tai epänormaali (nimenomaan NAISENA, miehillehän se sallitaan kyselemättä), kun suhtautumistaan ei edes ole itse valinnut.
Kai siinä rehellisessä kommunikaatiossa on ainakin se, että ihmiset toisaalta kaipaavat tulla hyväksytyiksi, ja toisaalta pelkäävät tulla torjutuiksi. On yhtä aikaa läsnä halu avautua ja halu sulkeutua.
Mitä tulee syntyvyyteen, niin minusta se saisi olla pienempää, erityisesti globaalisti, koska tälläkin hetkellä resurssit tarjota hyvinvointia kaikille ovat rajalliset. Lisäksi on pahenevat ympäristöongelmat, jotka annetaan perinnöksi tuleville sukupolville. Mitä enemmän ihmisiä, sen suurempi on ekologinen kuormitus. Maapallo olisi parempi paikka elää, jos kuuden miljardin ihmisen sijaan ihmisiä olisi 600 miljoonaa.
Joo, tuo itse valitsemattomuus, jonka pagisija tuo esiin, on olennainen pointsi. Olen lukenut hätäpäissäni - kavereiden vauvoja kun ei voi kirkuen paetakaan ;) - suunnilleen tusinan kirjoja lapsen varhaisvaiheesta, mutta tuntuu siltä, ettei "normaali"/"luonnollinen" suhtautuminen synny sellaistakaan kautta.
Kaiken kaikkiaan, aika rasittavaa.
Sinänsä olen tietysti onnellinen, että olen löytänyt itselleni miesystävän, joka suhtautuu samalla lailla.
Pagisijalle: Jätit toisen puolen kommentistani mainitsematta. Se ei ole reilua. Minähän sanoin kunnioittavani Veloenan rohkeutta puhua yleistä vauvamyönteisyyttä ja naisen oletettua äidinroolia vastaan. Tämä on tärkeää varsinkin siksi, että tähän koko asetelmaan on sisäänrakennettu myös se ääneen lausumaton ajatus, että me isät ja äidit, jotka emme ole lukeneet kirjoista kuinka lapsi otetaan syliin, olisimme jotenkin luonnottomia ja epänormaaleja. Ei kai tässä ole tarkoitus syyllistää ketään.
Sen verran tarkennan aiempaa tekstiäni, että parasta tapa huomioida uutta äitiä on tietysti huomioida hänen lapsensa. Se on kuin kävelisi huoneeseen ja kiinnittäisi kohteliaasti huomiota kaikkiin läsnäolijoihin. Luontevaa käytöstä. Mitä problemaattista siinä on?
Kyllä sinun kommenttisi oli Karri oikein hyvä, koska sen seurauksena päätin, että jotain on tehtävä - ja keksin kamerastrategian.
Vauvat OVAT hyvin kuvauksellisia. Sinänsä omituista, että olen enemmän käpälöijä kuin kuvaaja.
Mutta ehken paljastu tällä kertaa. Tästä vauva-asiasta voi nimittäin puhua yleisellä tasolla, mutta olen huomannut, että kaikki vanhemmat salaa odottavat, että juuri heidän vauvansa käännyttää minut, ja hieman loukkaantuvat, kun niin ei käykään. Tietystihän se on heidän maailmansa ihmeellisin olento, eikä ole helppoa ymmärtää, että sitten on tällainen omituisuus, joka sanoo sille hei kahden metrin päästä ja virnistelee hermostuneesti eikä osaa ollenkaan hehkuttaa, kuinka sievä se on.
Valmiina pinkomaan pakoon...
Mutta kyllä vauvat ovat mielenkiintoisia, ei siinä mitään. Käyvät inhimillisemmiksi koko ajan kasvaessaan. Ja on hirvittävän kiinnostavaa, että ne koettavat tarttua käsillään ääniin. Mutta se on puhtaan teoreettinen, johonkin niiden ominaisuuteen perustuva kiinnostus, joka töin ja tuskin voittaa ensimmäisen mielleyhtymän - apua, pakoon.
Sinänsä kummallista, että äidin mukaan olin aivan luonteva sisareni kanssa hänen synnyttyään. Mutta sen jälkeen, en tiedä, jokin on mennyt odotusten vastaisesti. Ehkä kaikki sisareni myöhemmät ongelmat, en tiedä, näkyvät vauvoissa. Anoreksia ja suuri kasvain jalassa, masentuneisuus ja uniongelmat. En osaa sanoa. Tai serkkuni tapaus, hänhän ei halunnut suunnilleen nähdä vauvojaan niiden synnyttyä.
Jotenkin se kaikki, miten paljon voi mennä pieleen, manifestoituu minulle juuri vauvoissa. En pelkää nistejä enkä spurguja enkä teinejä, mutta vauvoja pelkään. Jokin omalaatuinen assosiaatiorakenne, epäilemättä. Onneksi ne kasvavat pian ja useimmista niistä tulee ainakin hetkittäin onnellisia.
Huh, terveisiä sienimetsästä.
KK: pyydän anteeksi ja myönnän olleeni yksisilmäinen. Ei pitäisi kirjoitella kommentteja kiireessä ainakaan tällaisesta aiheesta :). Mutta ehkä se osaltaan kertoo sitä, miten tuskastunut olen kuulemaan tuosta "luonnottomuudesta", ja miksi yleensä jätän tämän aiheen väliin (en tiedä, miksi juuri nyt siihen tartuin). Tuo perusoletus, että varsinkin naiseen olisi sisäänrakennettu jokin vauvojen käsittelyohje on todella äärimmäisen ahdistava.
Ehkä taipumuksettomuuskin kulkee geeneissä? Lohdullista kyllä, äitini (ala-asteen opettaja!) kertoi olleensa aivan kädetön vauvojen ja pikkulasten kanssa ennen siskoni syntymää. Eikä hän edelleenkään sano olevansa erityisen lapsirakas, vaikka omiaan onkin rakastanut - siitä ei ole ollut koskaan epäilystä - ja ollut työssäänkin todella pidetty.
Jotenkin tunnen vauvoja ja lapsia samaa perusneutraalia mielenkiintoa kuin muitakin ihmisiä kohtaan, en mitään ryöppyäviä tunteita. En oikein ymmärrä koko "lapsirakkautta".
Joskus joku oli kysynyt Tove Janssonilta, pitääkö tämä lapsista. Jansson oli todennut, että yhtä lailla voisi kysyä, pitääkö hän ihmisistä. Lapset kun ovat yksilöitä siinä missä aikuisetkin, joidenkin kanssa kemiat pelaavat ja toisten ei.
Allekirjoitan saman.
Jep, jep, V. ja P. Hyvä aihe, tai ainaski hankala. En minäkään ymmärrä lapsirakkauttani, se vaan on tossa. Ja hyvä kompromissi, Veloena. Hienosti menee!
Jännää keskustelua.
Mä teen vapaaehtoistyötä vauvojen ja vauvaperheiden parissa ja tapaan siis paljon vauvoja ihan vastasyntyneestä lähtien. En kuitenkaan koe olevani mitenkään erityisen "vauvaihminen". Siis sellainen joka ihastuu vauvoihin ja on aivan onnessaan kun saa vauvan syliinsä jne. Kiinnostukseni noita asioita (=imetystuki) on enemmänkin äiti- kuin vauvalähtöistä. En mä niitä vauvoja tietty pelkääkään mutta en mä suin päin niihin rakastukaan. Omat lapset on uskomattoman ihania, ja siskon lapset ovat myös rakkaita ja muutama muukin. Mutta kyse on siitä että ne on tuttuja ja sitä kautta rakkaita, ei niin että lähtökohtaisesti kaikki lapset tai vauvat sytyttäisivät sydämeni. Vauvat on kyllä mielenkiintoisia ja se totaalinen "eläimeys" on kiehtovaa. Eilen seurasin vierekkäin kaksiviikkoista ja kuusiviikkoista vauvaa. Ihan uskomaton, miten se kaksiviikkoinen oli ihan vielä "kohtuinen" (siis tarkoitan jotain sellaista että kohtu ei ollut enää kaukana) mutta kuusiviikkoinen oli jo herännyt tähän maailmaan.
Hanna G
FM (kröhöm. Saanhan mä täällä allekirjoittaa näin, kun kerta valmistuin samasta tiedekunnasta samana päivänä ku Veloena)
Siis tarkoitan tietenkin että sillä kohtuisalla vauvalla kohdusta ei ollut kulunut paljoa aikaa. Mitä mä höpisen. No, te tajuatte, I hope.
Joo, kuvittelen tajuavani. Pienet vauvat on vielä semmoisia nukkujia, joita selvästi ahdistaa uusi. Eikä ihme, synnytys on kyllä aikamoinen mullistus heidän maailmassaan! (Joskus tuntuu, että ÄIDIT unohtavat tämän...) Mutta jo pariviikkoisten vauvojen kanssa on aika luontevaa kommunikoida.
Lähetä kommentti